SISÄLLYS: (continued 14)

Nuori mies kauhistui vielä enemmän tätä pimeyttä ja hiljaisuutta kuin Valentinen poissaoloa.

Mielettömänä, tuskasta hulluna, päättäen voittaa kaikki esteet saadakseen nähdä Valentinen ja päästäkseen selvyyteen onnettomuudesta, jonka hän aavisti tapahtuneen, Morrel aikoi juuri lähteä menemään nurmikon poikki, kun tuuli etäältä toi hänen korvaansa puhetta.

Tämän kuullessaan hän astui askelen taaksepäin. Hän oli jo puoliksi tullut puiden suojasta esiin; nyt hän vetäytyi takaisin pimentoon ja pysytteli liikkumattomana ja vaiti.

Hän oli tehnyt päätöksensä. Jos Valentine tulisi yksinään, ilmaisisi hän läsnäolonsa parilla sanalla; jos Valentine oli jonkun seurassa, näkisi hän ainakin, ettei tytölle ollut mitään pahaa tapahtunut; jos tulijat olivat outoja, kuulisi hän muutaman sanan heidän keskustelustaan ja pääsisi selvyyteen siitä, mitä oli tapahtunut.

Pilvi siirtyi kuun päältä, ja Morrel näki ovella Villefort'in ja hänen seurassaan mustapukuisen miehen. He astuivat portaita alas ja lähenivät puistoa. Tuskin he olivat astuneet muutaman askelen, kun Morrel tunsi mustapukuisen miehen tohtori Avrignyksi.

Nähdessään heidän tulevan nuori mies aivan vaistomaisesti peräytyi, kunnes törmäsi keskellä puistoa olevan sykomorin runkoon. Siihen hänen täytyi pysähtyä.

Lopulta hiekka lakkasi narskumasta miesten jalkojen alla.

— Hyvä tohtori, sanoi kuninkaallinen prokuraattori, — taivas on todellakin päättänyt tuhota meidät. Mikä kamala kuolema! Mikä salamanisku! Älkää koettakokaan lohduttaa minua. Haava on liian veres ja liian syvä! Kuollut, kuollut!

Kylmä hiki nousi nuoren miehen otsalle, ja hänen hampaansa kalisivat. Kuka oli kuollut tässä talossa, mikä oli taivaan kirous?

— Rakas herra Villefort, vastasi lääkäri äänellä, joka vain lisäsi nuoren miehen kauhua, — en voi nyt lohduttaa teitä, päinvastoin.

— Mitä tarkoitatte? kysyi kuninkaallinen prokuraattori kauhistuneena.

— Tarkoitan, että teitä kohdanneen onnettomuuden takana on ehkä toinen vielä tätä suurempi.

— Hyvä Jumala, sanoi Villefort pannen kätensä ristiin, — mitä vielä aiotte minulle ilmaista?

— Olemmehan aivan kahden, ystäväni?

— Olemme, aivan kahden. Mutta mitä tämä varovaisuus merkitsee?

— Sitä, että minun täytyy tehdä teille kamala tunnustus, sanoi tohtori. — Istukaamme.

Villefort pikemmin putosi kuin istahti eräälle penkille. Tohtori seisoi hänen edessään ja laski kätensä hänen olalleen. Morrel piteli toisella kädellään jääkylmää otsaansa ja hillitsi toisella sydäntään, ettei sen sykintä kuuluisi.

— Puhukaa, tohtori, minä kuuntelen, sanoi Villefort. — Iskekää, olen kaiken valmistunut.

— Rouva Saint-Méran oli kyllä jo iäkäs, mutta hän oli erinomaisen terve.

Morrel hengähti ensi kerran syvään kymmenen minuutin aikana.

— Suru surmasi hänet, sanoi Villefort. — Niin, suru, tohtori! Hänhän oli neljäkymmentä vuotta tottunut elämään markiisin kanssa…

— Suru ei häntä surmannut, rakas Villefort, sanoi tohtori. — Suru voi surmata, vaikka sellaiset tapaukset ovatkin harvinaisia, mutta se ei tapa yhtenä päivänä, ei yhdessä tunnissa, ei kymmenessä minuutissa.

Villefort ei vastannut, vaan kohotti päänsä, joka tähän asti oli ollut kumarassa, ja katsoi kauhistuneena tohtoriin.

— Olittehan saapuvilla hänen kuollessaan? kysyi Avrigny.

— Olin kyllä, vastasi kuninkaallinen prokuraattori. — Kielsittehän hiljaa minua poistumasta.

— Huomasitteko sen taudin merkit, johon rouva Saint-Méran kuoli?

— Huomasin kyllä. Rouva Saint-Méran sai kolme eri kouristusta muutaman minuutin kuluessa, ja joka kerta ne tulivat edellistä pikemmin ja olivat yhä kovemmat. Kun te tulitte, oli rouva Saint-Méran jo jonkin aikaa läähättänyt. Hänellä oli silloin kouristus, jota pidin vain hermokohtauksena. Mutta vasta silloin aloin kauhistua, kun näin hänen kohottautuvan vuoteestaan jäsenet ja kaula jännitettyinä. Näin ilmeestänne, että puuska oli vaarallisempi kuin aavistinkaan. Kohtauksen mentyä ohitse etsin katsettanne, mutta en sitä kohdannut. Tunnustelitte hänen valtimoaan ja laskitte sen sykintää, ja toinen kouristus tuli, ennen kuin olitte kääntynytkään minuun päin. Tämä toinen kouristus oli ensimmäistä kamalampi. Samat liikkeet uusiintuivat, suu vääntyi väärään ja tuli siniseksi. Kolmannella hän kuoli. Jo ensimmäisen kohtauksen nähdessäni tunsin sen jäykkäkouristukseksi. Te vakuutitte, että olin oikeassa.

— Sen sanoin kaikkien muiden kuullen, lausui lääkäri, — mutta nyt olemme kahden.

— Hyvä Jumala, mitä aiotte nyt minulle sanoa?

— Että jäykkäkouristuksen ja eräiden kasviaineiden aiheuttaman myrkytyksen tuntomerkit ovat aivan samanlaiset.

Villefort ponnahti seisoalleen. Seisottuaan hetkisen liikkumattomana paikallaan hän jälleen lysähti istumaan.

— Hyvä Jumala, herra tohtori, oletteko punninnut sanojanne?

Morrel ei tietänyt, oliko hän valveilla vai näkikö unta.

— Kuulkaahan, sanoi tohtori, — tiedän varsin hyvin, kuinka painava tämä syytökseni on, ja tiedän myös, kenelle puhun.

— Puhutteko virkamiehelle vai ystävälle? kysyi Villefort.

— Ystävälle, ainoastaan ystävälle tänä hetkenä. Jäykkäkouristuksen ja tietyn kasvimyrkytyksen merkit ovat niin samanlaiset, että jos minun tänä hetkenä tulisi antaa todistus, niin arkailisin. Sanon kerta vielä, etten puhu virkamiehelle vaan ystävälle! No niin: kolmen neljännestunnin ajan tarkastin rouva Saint-Méranin kouristuksia, kuolinkamppailua ja kuolemaa. No niin, varma vakaumukseni on, että rouva Saint-Méran ei ole ainoastaan kuollut myrkkyyn, vaan voinpa vielä sanoa, mitä myrkkyäkin on käytetty.

— Tohtori, tohtori!

— Merkit ovat selvät. Uneliaisuus, jonka keskeyttävät hermokohtaukset, aivojen ärtyminen, toiminnan taukoaminen ruumiin keskusosissa. Rouva Saint-Méran on kuollut brusiiniin tai strykniiniin, jota hän on saanut sattumalta tai erehdyksestä.

Villefort tarttui tohtorin käteen.

— Sehän on mahdotonta, sanoi hän. — Sanokaa, että näen unta, hyvä Jumala, näen unta! On kamalaa kuulla sellaisia sanoja teidänlaisenne miehen suusta! Taivaan nimessä rukoilen teitä, rakas tohtori, sanokaa, että olette voinut erehtyä!

— Olen kyllä voinut, mutta…

— Mutta…?

— Mutta sitä en usko.

— Tohtori, armahtakaa minua. Näinä viimeisinä päivinä on tapahtunut niin paljon kamalia asioita, että luulen tulevani hulluksi.

— Onko joku muu kuin minä ollut markiisittaren luona?

— Ei ole.

— Onko lähetetty apteekista noutamaan lääkettä, jota minä en ole määrännyt?

— Ei ole.

— Onko rouva Saint-Méranilla ollut vihamiehiä?

— En tiedä ainoatakaan.

— Oliko kellään hyötyä hänen kuolemastaan?

— Ei ollut, ei ollut. Tyttäreni on hänen ainoa perillisensä, Valentine yksinään… Jos sellainen ajatus heräisi mielessäni, niin työntäisin tikarin rintaani rangaistakseni itseäni pelkästä ajatuksestakin.

— Rakas ystävä, huudahti Avrigny vuorostaan, — Jumala varjelkoon minua ketään syyttämästä, enhän puhu muusta kuin tapaturmasta, ymmärrättekö, erehdyksestä. Mutta olkoon tässä tapahtunut erehdys tai tapaturma, niin teko sellaisenaan on olemassa ja puhuu omalletunnolleni, ja omatuntoni puhuu teille ääneen. Tutkikaa.

— Ketä? Miten? Millä tavoin?

— Olisikohan Barrois, tuo vanha palvelija, erehtynyt ja antanut rouva Saint-Méranille lääkettä, joka on valmistettu hänen herraansa varten.

— Isäänikö varten?

— Niin.

— Mutta mitenkä herra Noirtier'lle valmistettu lääke olisi voinut surmata rouva Saint-Méranin?

— Sen voi helposti selittää. Tiedättehän, että muutamissa taudeissa myrkky on lääkettä. Halvaus on tällainen sairaus. Noin kolme kuukautta sitten, koettaessani kaikkia parannusmenetelmiä saadakseni herra Noirtier'n puhumaan, päätin ryhtyä viimeiseen keinoon. Kolmen kuukauden aikana olen antanut hänelle brusiinia. Viimeksi määräämässäni annoksessa oli kuusi senttigrammaa. Kuusi senttigrammaa ei voi vaikuttaa herra Noirtier'n halvautuneeseen ruumiiseen vahingollisesti, sillä hän on vähitellen kasvaneiden annosten vaikutuksesta siihen tottunut, mutta kuusi senttigrammaa voi surmata kenen muun tahansa.

— Rakas tohtori, herra Noirtier'n ja rouva Saint-Méranin huoneistot eivät ole mitenkään toistensa yhteydessä, eikä Barrois koskaan ole käynyt anoppini luona. Minun täytyy sanoa teille, herra tohtori, että vaikka tiedänkin teidät maailman tunnollisimmaksi ja taitavimmaksi mieheksi ja uskoisin teihin ehdottomasti, niin tässä tapauksessa minun täytyy vedota vanhaan lauseeseen: Ihminen on erehtyväinen.

— Luotatteko johonkuhun muuhun virkaveljeeni yhtä paljon kuin minuun?

— Kuinka niin? Mitä sillä tarkoitatte?

— Kutsukaa hänet, minä kerron hänelle mitä olen nähnyt, mitä olen huomannut, ja me teemme ruumiinavauksen.

— Ja uskotteko löytävänne myrkyn jätteitä?

— En myrkkyä, sitä en ole sanonut, mutta tulemme huomaamaan, että hermosto on ollut ärtynyt, että näennäinen, eittämätön tukehtuminen on tapahtunut, ja me sanomme teille: Rakas Villefort, jos huolimattomuus on tämän aiheuttanut, niin pitäkää silmällä palvelijoitanne. Jos viha sen on saanut aikaan, niin vartioikaa vihamiehiänne.

— Hyvä Jumala, mitä ehdotattekaan? huokasi Villefort aivan masentuneena. — Jos joku toinen kuin te saisi tämän asian tietää, olisi välttämätöntä panna toimeen tutkimus. Ja tutkimus minun luonani, sehän on mahdotonta! Mutta, jatkoi kuninkaallinen prokuraattori koettaen rauhoittaa mieltään ja luoden levottoman katseen lääkäriin, — jos sitä tahdotte, jos sitä ehdottomasti vaaditte, niin tottelen. Ehkä minun tulisi ryhtyä tutkimaan tätä asiaa, luonteenikin sitä vaatii. Mutta näettehän, tohtori, kuinka suuren surun vallassa olen jo ennestäänkin. Pitäisikö minun tällaisen surun jälkeen vielä tuottaa kotiini häväistyskin! Vaimoni ja tyttäreni kuolisivat siitä. Ja mitä minuun tulee, niin tiedättehän, tohtori, että minunlaiseni mies ei nouse tällaiseen asemaan, ei ole kahtakymmentäviittä vuotta kuninkaallisena prokuraattorina saamatta vihamiehiä ja minulla on niitä paljon. Jos tämä asia tulisi ilmi, niin he aivan vapisisivat ilosta, ja häpeä kohdistuisi minuun. Antakaa minulle anteeksi tällaiset sovinnaiset mielipiteet. Jos olisitte pappi, en uskaltaisi teille tätä sanoa. Mutta tehän olette maailmanmies, tunnette ihmiset. Tohtori, tohtori, olkaamme aivan kuin ette olisi minulle mitään sanonut, eikö niin?

— Rakas herra Villefort, vastasi lääkäri liikutettuna, — velvollisuuteni on auttaa ihmiskuntaa. Olisin pelastanut rouva Saint-Méranin, jos tiede olisi siinä voinut auttaa, mutta hän on kuollut, ja minä kuulun elossaoleville. Haudatkaamme sielumme syvyyteen tämä salaisuus. Jos joku saa tästä asiasta vihiä, syytän tietämättömyyttäni puolustaakseni vaitioloani. Mutta tutkikaa, tutkikaa tarkoin, ehkä juttu ei pysähdykään tähän. Ja kun olette löytänyt syyllisen, jos hänet löydätte, niin sanon teille: Olette tuomari, tehkää mitä tahdotte!

— Kiitos, kiitos, tohtori, huokasi Villefort sanomattoman helpottuneena. — Minulla ei ole ollut parempaa ystävää kuin te!

Ja aivan kuin peläten, että tohtori muuttaisi mieltään, hän lähti nopeasti hänen kanssaan taloa kohden.

Morrel, joka tunsi tarvitsevansa saada hengittää syvään, pisti päänsä pensaikosta esiin, ja kuu valaisi hänen kasvojaan. Hän oli niin kalpea, että olisi voinut luulla häntä kummitukseksi.

— Jumala suojaa minua, sen huomaan, vaikkakin kamalalla tavalla, sanoi hän. — Mutta Valentine, Valentine, ystävä-parka, jaksaako hän kestää tämän surun taakan?

Näin sanoessaan hän katseli vuoroin kolmea valkoverhoista ja yhtä punaverhoista ikkunaa. Rouva Villefort oli ilmeisesti sammuttanut lamppunsa ja ainoastaan yölamppu loi valonsa verhoihin.

Mutta kolmesta valkoverhoisesta ikkunasta aukeni yksi. Uunin liedelle asetettu kynttilä loi valoaan ulos, ja hän näki varjon nojautuvan parvekkeen reunaa vastaan.

Morrel vavahti. Hän oli kuulevinaan nyyhkytystä.

Eihän ollut laisinkaan ihmeellistä, että tämä tavallisesti niin urhoollinen ja voimakas mies, jota nyt hämmensi kaksi ihmiskunnan voimakkainta intohimoa, rakkaus ja pelko, heikontui siinä määrin, että joutui taikauskoisten kuulohäiriöitten valtaan. Valentine ei voinut nähdä häntä, mutta hän oli kuitenkin varma, että tuo ikkunassa häivähtänyt varjo häntä kutsui. Hän riensi piilostaan, ja ajattelematta, että joku voisi hänet nähdä, Valentine säikähtyä ja kirkaista vasten tahtoaan, hän harppasi nurmikon poikki, joka päilyi kuutamossa kuin valkoinen järvi, saapui talon edessä olevien ruukkumyrttien luo, tuli porille, juoksi niitä ylös, tarttui oveen, joka heti aukeni.

Valentine ei ollut häntä nähnyt. Hänen silmänsä seurasivat taivaalla kiitävää valkoista pilveä, joka näytti korkeuteen kohoavalta sielulta. Hänen runollinen ja kiihtynyt mielensä sanoi, että se oli hänen äidinäitinsä sielu.

Morrel oli kulkenut eteisen poikki ja löytänyt portaitten käsipuun, pehmeät matot estivät hänen askeltensa ääntä kuulumasta. Sitä paitsi hän oli joutunut sellaiseen mielentilaan, että herra Villefort'inkaan läsnäolo ei olisi häntä kauhistuttanut. Jos Villefort olisi astunut hänen tielleen, hän olisi mennyt hänen luokseen, tunnustanut kaikki ja rukoillut tätä hyväksymään heidän rakkautensa. Morrel oli hullu.

Kaikeksi onneksi hän ei nähnyt ketään.

Tänä hetkenä hänellä oli hyötyä siitä, että Valentinen kuvauksen nojalla hän tunsi tarkoin talon huonejärjestyksen. Kun hän oli päässyt portaiden yläpäähän, neuvoi nyyhkytys, jonka soinnun hän tunsi, hänelle tien. Hän kääntyi. Raollaan olevasta ovesta näkyi valoa ja kuului huokauksia. Hän avasi oven ja astui sisään.

Vuodekomerossa, valkoisen vaatteen alla, jonka läpi erottautui pään ja vartalon muoto, lepäsi vainaja. Kuolemaan liittyvä salaisuus teki hänet Morrelin mielestä kammottavaksi.

Vuoteen vieressä, pää painuneena syvälle leveän nojatuolin tyynyihin, oli Valentine polvillaan kädet ristissä.

Hän oli lähtenyt avoimen ikkunan luota ja rukoili niin hartaasti, että kovakin sydän siitä olisi heltynyt. Sanat tulivat hänen suustaan nopeasti, sekavina, sillä tuska kuristi polttavilla kourillaan hänen kurkkuaan.

Ikkunasta tulviva kuutamo himmensi kynttilän loiston ja väritti kaamealla valollaan tämän synkeän näyn.

Vaikka Morrel ei ollutkaan erikoisen uskonnollinen, vaikka häneen ei ollut helppo vaikuttaa, niin Valentinen suru järkytti häntä syvästi. Hän huokasi, sopersi nimen, ja silloin nosti tyttö tyynystä marmorinkalpeat, kyyneleiset kasvonsa ja kääntyi häneen. Hän näki Morrelin, mutta ei osoittanut mitään hämmästystä. Surun täyttämässä sydämessä ei ole välitunteita.

Morrel ojensi kätensä tytölle. Valentine pyysi anteeksi, ettei ollut tullut häntä tapaamaan, osoittamalla vain vaatteen alla lepäävää ruumista, ja alkoi uudelleen nyyhkyttää.

Ei kumpikaan tohtinut puhua tässä huoneessa. Itse kuolema tuntui vielä seisovan siellä vaatien hiljaisuutta.

Viimein Valentine uskalsi puhua.

— Ystävä, sanoi hän, — kuinka olette täällä? Sanoisin teille tervetuloa, ellei kuolema olisi avannut teille tämän talon ovea.

— Valentine, vastasi Morrel väräjävällä äänellä ja kädet ristissä, — odotin puoli yhteentoista asti. Kun teitä ei kuulunut, tulin levottomaksi, hyppäsin muurin yli, jouduin puutarhaan. Silloin kuulin puhuttavan tästä kamalasta onnettomuudesta.

— Ketkä puhuivat? kysyi Valentine.

Morrel vavahti, sillä tohtorin ja Villefort'in keskustelu johtui hänen mieleensä, ja hän oli näkevinään vaatteen läpi vainajan kouristuneet jäsenet, jäykistyneen kurkun ja siniset huulet.

— Palvelijat, vastasi hän.

— Mutta tulemalla tänne syöksette meidät perikatoon, sanoi Valentine kauhistumatta ja suuttumatta.

— Antakaa minulle anteeksi, sanoi Morrel yhtä tyynesti, — minä lähden.

— Ei, sanoi Valentine, — joku voisi teidät nähdä, jääkää.

— Mutta jos joku tulee?

Nuori tyttö pudisti päätään.

— Ei kukaan tule, sanoi hän, — olkaa rauhassa, tuossa on suojelijamme.

Ja hän osoitti vaatteen läpi häämöttävää ruumista.

— Mutta miten on käynyt Franz d'Epinayn? Kertokaa minulle, sanoi Morrel.

— Herra Franz saapui allekirjoittamaan avioliittosopimusta juuri silloin, kun äidinäitini kuoli.

— Ah! huudahti Morrel iloissaan, sillä hän ajatteli itsekseen, että tämä kuolemantapaus viivyttäisi paljon Valentinen häitä.

— Mutta tuskaani lisää se, sanoi nuori tyttö, aivan kuin tämä tunne heti olisi saanut rangaistuksensa, — että äidinäitini kuollessaan määräsi, että avioliitto on solmittava mahdollisimman pian. Hänkin toimi minua vastaan, vaikka luuli minua suojaavansa.

— Kuulkaa! sanoi Morrel.

He vaikenivat.

Kuului, miten ovi aukeni ja joku käveli käytävässä ja portailla.

— Isäni lähtee työhuoneestaan, sanoi Valentine.

— Ja saattaa tohtoria pois, lisäsi Morrel.

— Mistä tiedätte, että tohtori on täällä? kysyi Valentine kummastuneena.

— Otaksun vain, sanoi Morrel.

Valentine katsoi nuoreen mieheen.

Kadulle vievä ovi kuului sulkeutuvan. Herra Villefort sulki sen lisäksi puutarhaan vievän oven ja nousi portaita ylös.

Saavuttuaan eteiseen hän mietti, menisikö omaan huoneeseensa vai poikkeaisiko rouva Saint-Méranin huoneeseen. Morrel kätkeytyi erään verhon taakse. Valentine ei liikahtanutkaan. Syvä suru aivan kuin nosti hänet kaiken pelon yläpuolelle.

Herra Villefort meni omaan huoneeseensa.

— Nyt, sanoi Valentine, — ette enää voi poistua puutarhan- ettekä kadunpuoleisesta ovesta.

Morrel katsoi kummastuneena nuoreen tyttöön.

— Nyt ei ole muuta varmaa tietä, sanoi Valentine, — kuin kulkea isoisäni huoneiston kautta.

Hän nousi.

— Tulkaa, sanoi hän.

— Minne? kysyi Maximilien.

— Isoisäni luo.

— Minä, herra Noirtier'n luo?

— Niin.

— Tarkoitatteko todellakin sitä?

— Olen jo kauan aikonut sitä. Minulla ei ole enää muuta ystävää maailmassa, ja me molemmat tarvitsemme häntä ehdottomasti… Tulkaa!

— Olkaa varovainen, Valentine, sanoi Morrel epäröiden, suostuisiko tytön tahtoon. — Olkaa varovainen, side on pudonnut silmiltäni. Tulin tänne luvattomasti. Ajatteletteko itse järkevästi, ystäväni?

— Ajattelen, sanoi Valentine, — enkä arkaile tänä hetkenä muuta kuin sitä, että jätän yksin äidinäitini ruumiin, jonka ääreen lupasin jäädä.

— Valentine, sanoi Morrel. — Kuolema on itsestään pyhä.

— Niin on, sanoi nuori tyttö. — Sitä paitsi ei käyntimme kestä kauaakaan, tulkaa.

Valentine meni käytävän poikki ja laskeutui pieniä portaita, joita myöten päästiin Noirtier'n luo. Morrel seurasi häntä varpaillaan. Heidän saavuttuaan huoneiston eteen oli vanha palvelija portailla.

— Barrois, sanoi Valentine, — sulkekaa ovi älkääkä päästäkö ketään tänne.

Valentine astui edellä sisään.

Noirtier istui vielä nojatuolissaan, kuulostellen tarkkaan jokaista ääntä. Vanha palvelija oli tuonut hänelle tietoja kaikesta, mitä talossa tapahtui, ja hän katseli ahnain silmin ovea kohden. Kun hän näki Valentinen, kirkastuivat hänen silmänsä.

Nuoren tytön käytöksessä ja ryhdissä oli niin juhlallinen ja vakava leima, että vanhus hämmästyi. Vaikka hänen katseensa olikin loistava, oli se samalla kiihkeän kysyvä.

— Rakas isä, sanoi Valentine kiihkeästi, — kuule minua tarkkaan. Tiedäthän, että äidinäitini kuoli tunti sitten ja että paitsi sinua ei tällä hetkellä ole ketään ihmistä maailmassa, joka minua rakastaisi.

Suuri hellyyden ilme tuli vanhuksen silmiin.

— Voin siis uskoa sinulle suruni ja huoleni?

Halvaantunut vastasi myöntävästi. Valentine tarttui Maximilienin käteen.

— Katso siis tarkkaan tätä miestä, sanoi hän.

Vanhus loi tutkivan ja hiukan kummastuneen katseensa Morreliin.

— Hän on Maximilien Morrel, tuon kunnon marseillelaisen laivanvarustajan poika, josta varmaankin olet kuullut puhuttavan?

Olen, ilmaisi vanhus.

— Tuo nimi on moitteeton, ja Maximilien tekee sen kohta kunniakkaaksi, sillä kolmikymmenvuotiaana hän on jo spahiväen kapteeni ja kunnialegioonan jäsen.

Vanhus ilmaisi muistavansa sen.

— No niin, isä, sanoi Valentine laskeutuen polvilleen vanhuksen eteen ja viitaten kädellään Maximilieniin, — minä rakastan häntä enkä tahdo tulla kenenkään muun omaksi! Jos minut pakotetaan toisen kanssa naimisiin, kuolen tai surmaan itseni.

Halvatun silmät ilmaisivat kokonaista ajatusten myrskyä.

— Pidäthän Maximilien Morrelista, isä? kysyi nuori tyttö.

— Pidän, ilmaisi liikkumaton vanhus.

— Ja voithan suojella meitä, jotka olemme lapsiasi, isäni vihaa vastaan?

Noirtier loi älykkään katseensa Morreliin aivan kuin sanoen:

— Sen saamme nähdä.

Maximilien ymmärsi.

— Neiti, teillä on pyhä tehtävä täytettävänä äidinäitinne huoneessa. Sallitteko minulle kunnian puhua vähän aikaa herra Noirtier'n kanssa?

— Niin, niin, sitä minä tahdon, ilmaisi vanhuksen katse.

Sitten hän katsoi levottomasti Valentineen.

— Miten hän sinua ymmärtää, sitä kai tarkoitat, isä?

— Niin.

— Ole rauhassa! Olemme niin usein keskustelleet sinusta, että hän varsin hyvin tietää, miten sinun kanssasi voi puhua.

Sitten hän kääntyi Maximilienin puoleen ja sanoi suloisesti hymyillen, vaikkakin hymyä verhosi syvä surullisuus:

— Hän tietää kaiken, minkä minä tiedän.

Valentine nousi, toi tuolin Morrelille, varoitti Barrois'ta olemaan päästämättä ketään sisään ja poistui suudeltuaan isoisäänsä ja sanottuaan hyvästi Morrelille.

Sitten Morrel osoittaakseen Noirtier'lle, että hän nautti Valentinen luottamusta ja tunsi kaikki hänen salaisuutensa, otti sanakirjan, kynän ja paperia ja asetti ne pienelle pöydälle, jolla oli lamppu.

— Ensiksi, sanoi Morrel, — sallikaa minun kertoa, kuka olen, miten olen rakastunut neiti Valentineen, ja mitkä ovat aikomukseni hänen suhteensa.

— Minä kuuntelen, ilmaisi Noirtier.

Juhlallinen oli tämä vanhus, joka näköjään oli vain muille taakaksi, mutta joka nyt oli tullut kahden nuoren, kauniin, voimakkaan ja juuri elämään astuvan rakastavan ainoaksi suojelijaksi ja turvaksi.

Hänen kasvoillaan oli ylhäinen ja arvokas ilme, joka teki syvän vaikutuksen Morreliin, kun hän aloitti kertomuksensa.

Hän kertoi, miten oli tutustunut Valentineen ja rakastunut häneen ja miten Valentine yksinäisenä ja onnettomana oli ottanut hänen tunnustuksensa vastaan. Hän kertoi syntyperänsä, mainitsi asemansa ja varallisuutensa. Ja etsiessään aina välillä vastausta vanhuksen silmistä hän näki näiden ilmaisevan:

— Hyvä on, jatkakaa.

— Nyt, sanoi Morrel lopetettuaan ensimmäisen osan kertomustaan, — nyt, kun olen teille ilmaissut rakkauteni ja toiveeni, rohkenen sanoa, mitkä ovat tulevaisuudentuumani.

— Sanokaa, ilmaisi vanhus.

Ja Morrel kertoi kaiken Noirtier'lle, kertoi, että vaunut odottivat aitauksen sisäpuolella ja että hän aikoi ryöstää Valentinen ja viedä hänet sisarensa luo, mennä hänen kanssaan naimisiin ja nöyrästi odottaa Villefort'in anteeksiantoa.

— Ei, sanoi Noirtier.

— Eikö? lausui Morrel. — Eikö meidän pitäisi tehdä niin?

— Ei.

— Te ette siis hyväksy tätä suunnitelmaa?

— En.

— No niin, on toinenkin keino, sanoi Morrel.

Vanhuksen kysyvä katse tiedusti: mikä?

— Minä menen Franz d'Epinayn luo — olen onnellinen voidessani sanoa tämän neiti Valentinen poissa ollessa —, ja pakotan hänet menettelemään aatelismiehen tavoin.

Noirtier'n katse kysyi yhä.

— Kerron nimittäin hänelle, mitkä siteet liittävät minut neiti Valentineen. Jos hän on hieno mies, niin hän luopuu vapaaehtoisesti morsiamestaan ja voittaa elinkautisen uhrautuvan ystävyyteni. Ellei hän suostu, vaan pitää kiinni omasta edustaan tai naurettavasta ylpeydestä — vaikka tietää, että Valentine rakastaa minua —, ryhdyn hänen kanssaan kaksintaisteluun ja annan hänelle oikeuden valita itselleen edullisimman taistelutavan. Silloin joko minä surmaan hänet tai hän minut. Jos minä surmaan hänet, niin tiedän, ettei hän mene Valentinen kanssa naimisiin; jos hän surmaa minut, niin tiedän, ettei Valentine mene hänen kanssaan naimisiin.

Hyvillään katseli Noirtier nuoren miehen jaloja ja avomielisiä kasvoja, mutta kun Morrel oli lopettanut, sulki hän useaan kertaan silmänsä, minkä tiedämme merkinneen kieltävää vastausta.

— Eikö? sanoi Morrel. — Ette siis hyväksy tätä toistakaan ehdotusta?

— En sitä hyväksy, ilmaisi vanhus.

— Mutta mitä sitten teemme? kysyi Morrel. — Rouva Saint-Méranin viimeiset sanat ovat olleet, että hänen tyttärentyttärensä häitä ei saa viivyttää. Pitääkö minun sallia se?

Noirtier pysyi liikkumattomana.

— Nyt ymmärrän, sanoi Morrel, — minun pitää odottaa.

— Niin.

— Mutta asioiden lykkääminen on meille turmioksi, lausui nuori mies. — Valentine on yksinään, ja hänet pakotetaan tottelemaan niin kuin lapsi pakotetaan. Uskokaa minua, ei ole mitään muuta keinoa kuin ne kaksi, jotka jo mainitsin. Suokaa anteeksi, että nuori mies puhuu teille tällä tavoin. Sanokaa, kumpaa pidätte edullisempana. Sallitteko, että neiti Valentine luottaa kunniasanaani ja toimii lupauksensa mukaan.

— En.

— Pitääkö siis minun mennä herra d'Epinayn luo?

— Ei.

— Mutta, hyvä Jumala, mistä siis tulee se apu, jota taivaalta odotamme?

Vanhus hymyili silmillään, niin kuin hänen tapansa oli hymyillä, kun hänelle puhuttiin taivaasta. Vanhassa jakobiinissa oli säilynyt vähän ateistin vikaa.

— Sattumako meitä auttaa? kysyi Morrel.

— Ei.

— Tekö?

— Niin.

— Tekö?

— Niin, ilmaisi vanhus uudelleen.

— Ymmärrättehän mitä kysyn? Suokaa anteeksi, kun kysyn vielä kerran, mutta teidän vastauksestanne riippuu elämäni. Tuotteko te meille pelastuksen?

— Tuon.

— Oletteko siitä varma?

— Olen.

— Takaatteko sen?

— Takaan.

Ja hänen katseessaan oli niin suuri voima ja varmuus, että täytyi luottaa hänen tahtoonsa ja kykyynsä.

— Kiitos, kiitos, tuhat kertaa kiitos! Mutta ellei Jumala tee ihmettä ja lahjoita teille jälleen puhelahjaa, liikuntaa, toimintakykyä, kuinka voitte te, tuoliin kahlehdittuna, mykkänä ja liikkumattomana, kuinka voitte te vastustaa tätä avioliittoa?

Hymy kirkasti vanhuksen kasvot, omituinen hymy, joka näkyi vain silmissä.

— Minun pitää siis odottaa? kysyi nuori mies.

— Niin.

— Mutta entä avioliittosopimus?

Sama hymy ilmaantui jälleen vanhuksen silmiin.

— Tarkoitatteko, ettei sitä allekirjoitetakaan?

— Tarkoitan, sanoi Noirtier.

— Siis avioliittosopimusta ei allekirjoitetakaan! huudahti Morrel. — Anteeksi, anteeksi, mutta suurta onnea saa epäillä. Sopimusta ei siis allekirjoiteta?

— Ei, sanoi halvaantunut.

Tästä vakuutuksesta huolimatta Morrelin oli vaikea uskoa onneensa. Vanhuksen lupaus oli niin omituinen, että se saattoikin johtua sielullisten lahjojen heikentymisestä eikä tahdonvoimasta. Onhan luonnollista, että hullu, joka ei tunne omaa vajavuuttaan, uskoo voivansa toteuttaa sellaista, mikä menee yli hänen voimiensa. Heikko puhuu taakoista, jotka hän jaksaa nostaa, pelkuri lättiläisistä, jotka hän kukistaa, köyhä aarteista, joita hän pitää hallussaan, vähäpätöinenkin talonpoika voi ylimielisyydessään sanoa itseään Jupiteriksi.

Noirtier joko ymmärsi nuoren miehen epäröimisen tai ei täydellisesti luottanut hänen tottelevaisuuteensa, yhtä kaikki, hän katsoi terävästi häneen.

— Mitä tahdotte? kysyi Morrel. — Pitääkö minun vielä kerran luvata, etten toimi millään tavoin?

Noirtier'n katse pysyi terävänä aivan kuin sanoakseen, ettei hän ollut tyytyväinen pelkkään lupaukseen. Sitten hänen katseensa siirtyi kasvoista käteen.

— Vaaditteko minulta valaa? kysyi Maximilien.

— Vaadin, vastasi halvaantunut.

Morrel huomasi vanhuksen panevan suurta painoa tähän valaan. Hän ojensi kätensä.

— Kautta kunniani, sanoi hän, — vannon odottavani siihen asti, kunnes olette päättänyt, millä tavoin on toimittava herra d'Epinayta vastaan.

— Hyvä, vastasi vanhuksen katse.

— Pitääkö minun nyt lähteä? kysyi Morrel.

— Pitää.

— Kohtaamatta neiti Valentinea?

— Niin.

Morrel nyökkäsi ilmaisten olevansa valmis tottelemaan.

— Nyt, jatkoi Morrel, — sallikaa, että poikanne suutelee teitä samoin kuin äsken tyttärennekin.

Noirtier'n katseen ilmeestä ei voinut erehtyä.

Nuori mies painoi huulensa vanhuksen otsalle samaan kohtaan, mihin nuori tyttö oli omansa painanut.

Sitten hän kumarsi toisen kerran vanhukselle ja poistui.

Eteisessä hän tapasi vanhan palvelijan, jolle Valentine oli selittänyt asian. Tämä odotti Morrelia ja kuljetti hänet pimeää käytävää myöten ovelle, josta päästiin puutarhaan.

Morrel riensi ristikkoportille, pääsi pensaiden avulla kiipeämään muurille, tikapuita myöten alas ja vaunujensa luo. Hän astui niihin ja ajoi mielenliikutuksista herpaantuneena, mutta rauhallisena puoliyön aikaan Meslay-kadulle, heittäytyi vuoteelleen ja nukkui sikeästi, aivan kuin olisi ollut humalassa.

74. Villefort'in perhehauta

Kahta päivää myöhemmin oli suuri joukko ihmisiä kokoontunut kello kymmenen aikaan aamulla Villefort'in asunnon edustalle, ja pitkä rivi suruvaunuja odotti Saint-Honoré- ja Pépinière-kaduilla.

Näiden vaunujen joukossa oli eräät omituisen näköiset, jotka näyttivät saapuneen pitkän matkan päästä. Ne olivat jonkinmoiset mustaksi maalatut rahtivaunut, ja olivat saapuneet hautaustilaisuuteen ensimmäisinä.

Nämä vaunut olivat tuoneet markiisi Saint-Méranin ruumiin. Omituinen sattuma oli järjestänyt niin, että hautajaisvieraat, jotka olivat tulleet saattamaan yhtä ruumista, saivatkin saattaa kahta näiden viimeiseen leposijaan.

Hautajaisvieraitten lukumäärä oli hyvin suuri. Markiisi Saint-Méran, kuningas Ludvig XVIII:n ja kuningas Kaarle X:n innokkain ja uskollisin palvelija, oli saanut paljon ystäviä, ja hautajaisiin tuli lisäksi suuri joukko sellaisia, jotka yhteiskunnallisten seikkojen vuoksi olivat joutuneet yhteyteen Villefort'in kanssa.

Viranomaisille annettiin heti tieto uudesta kuolemantapauksesta, ja nämä sallivat viettää molemmat hautajaiset yht'aikaa. Toiset ruumisvaunut, jotka olivat yhtä komeat kuin markiisittarenkin, tuotiin Villefort'in talon eteen, ja arkku nostettiin rahtivaunuista niihin.

Ruumiit haudattaisiin Père-Lachaisen hautausmaahan, jonne Villefort jo aikoja sitten oli valmistuttanut perhehaudan. Tähän holviin oli jo viety Renée-raukan ruumis, ja kymmenen vuoden eron jälkeen hänen vanhempansa tulivat hänen luokseen.

Pariisi, joka aina on utelias ja mielellään katselee juhlallisia hautajaisia, seurasi hurskaan vaiteliaana, miten komeassa kulkueessa vietiin viimeiseen leposijaansa kaksi vanhan aateliston jäsentä, jotka olivat kuuluisat sukusuhteistaan, ylhäisistä tavoistaan ja horjumattomasta uskollisuudestaan periaatteilleen.

Beauchamp, Albert ja Château-Renaud istuivat samoissa vaunuissa keskustellen näistä melkein yht'aikaa sattuneista kuolemantapauksista.

— Näin viime vuonna markiisitar Saint-Méranin Marseillessa, sanoi Château-Renaud, — palatessani Algeriasta. Hän oli luotu elämään sata vuotta, sillä hän oli erinomaisen terve, pirteä ja hyvin toimintahaluinen. Kuinka vanha hän oli?

— Kuudenkymmenenkuuden, vastasi Albert, — sen mukaan mitä Franz minulle kertoi. Mutta hän ei kuollut vanhuuttaan, vaan suruun. Sanotaan, että markiisin kuolema oli tehnyt häneen niin tärisyttävän vaikutuksen, ettei hän sen jälkeen ollut aivan järjissään.

— Mutta mihin tautiin hän kuoli? kysyi Beauchamp.

— Aivokuumeeseen, sanotaan, tai äkilliseen halvaukseen. Eikö se ole melkein sama asia?

— Halvaukseenko? toisti Beauchamp. — Sitä on vaikea uskoa. Minäkin näin markiisitar Saint-Méranin pari kertaa, ja hän oli lyhyt, hento, pikemmin herkkähermoinen kuin verevä. Hyvin harvoin sellaiset ihmiset kuin rouva Saint-Méran kuolevat halvaukseen.

— Olkoon kuinka tahansa, sanoi Albert, — olkoon kuoleman syynä mikä tahansa tai kuka lääkäri tahansa, niin saa herra Villefort, tai oikeammin neiti Valentine, tai vielä oikeammin ystävämme Franz suuren perinnön. Luullakseni kahdeksankymmenentuhannen frangin vuotuiset korot.

— Ja perintö kasvaa vielä melkein kaksinkertaiseksi, kun tuo vanha jakobiini Noirtier kuolee.

— Siinä se onkin sitkeä ukko, sanoi Beauchamp. — Luulenpa, että hän on lyönyt vetoa kuoleman kanssa, että ennättää haudata kaikki sukulaisensa. Ja hän voittaakin vedon. Hän on entinen konventin jäsen, joka vuonna 1814 sanoi Napoleonille: "Hallituksenne taittuu, sillä se on kasvi ja on sen vuoksi liian nopeasti kasvanut. Ottakaa tasavalta holhoojaksi, laatikaa perustuslaki ja palatkaa taistelukentälle, ja minä takaan, että saatte viisisataatuhatta sotilasta, näette uuden Marengon ja uuden Austerlitzin. Poliittiset mielipiteet eivät kuole, ne vain toisinaan nukkuvat ja ovat herätessään voimakkaammat kuin levolle mennessään."

— Hän näyttää käsittelevän ihmisiä aivan samoin kuin mielipiteitä, huomautti Albert. — Mutta miten Franz tulee toimeen ukon kanssa — tämähän ei voi tulla toimeen ilman hänen vaimoaan? Niin, missä onkaan Franz?

— Hän istuu ensimmäisissä vaunuissa herra Villefort'in seurassa, joka pitää häntä jo perheenjäsenenä.

Melkein kaikissa saattueeseen kuuluvissa vaunuissa keskusteltiin samaan tapaan. Kaikki kummastelivat näitä kahta toisiaan seurannutta kuolemantapausta, mutta kukaan ei epäillytkään, että asiaan kätkeytyisi sellainen kamala salaisuus, josta Avrigny yöllisellä kävelyllään oli puhunut Villefort'ille.

Noin tunnin ajon jälkeen saavuttiin hautausmaalle. Oli kaunis mutta pilvinen päivä, ja ilma oli siis sopusoinnussa hautajaisten kanssa. Niiden joukossa, jotka suuntasivat kulkunsa perhehautaa kohden, Château-Renaud huomasi myös Morrelin. Tämä oli tullut paikalle omissa vaunuissaan ja kulki yksinään, hyvin kalpeana ja vaiti kapeata, kuusien reunustamaa käytävää myöten.

— Te täällä! sanoi Château-Renaud pistäen kätensä kapteenin kainaloon. Oletteko Villefort'in tuttavia? Miksi en koskaan ole nähnyt teitä heidän luonaan?

— En tunne herra Villefort'ia, vastasi Morrel, — mutta tunsin rouva Saint-Méranin.

Albert ja Franz liittyivät heihin.

— Tämä paikka ei ole sovelias esittelyä varten, sanoi Albert. — Mutta samapa tuo, emmehän ole taikauskoisia. Herra Morrel, sallikaa minun esitellä teille Franz d'Epinay, verraton matkatoverini, jonka seurassa tein kiertokulkuni Italiassa. Rakas Franz, herra Maximilien Morrel, verraton ystävä, jonka olen saanut sinun poissa ollessasi ja jonka nimen saat kuulla joka kerta, kun puhun sydämestä, älystä ja rakastettavuudesta.

Morrel epäröi hetkisen. Hän kysyi itseltään, eikö olisi valheellista tervehtiä rakastettavasti miestä, jota vastaan hän salaa taisteli. Mutta hän muisti valansa ja hetken vakavuuden; hän koetti hillitä kasvojensa ilmeitä ja kumarsi Franzille.

— Neiti Villefort on hyvin suruissaan, eikö olekin? kysyi Debray Franzilta.

— Hän on aivan käsittämättömän surullinen, vastasi Franz. — Hän oli tänä aamuna niin huonon näköinen, että tuskin tunsin häntä.

Nämä sanat koskivat kipeästi Morrelin sydämeen. Tuo mies oli siis nähnyt Valentinen ja puhutellut häntä? Nuoren, kuohahtavan upseerin täytyi käyttää koko tarmonsa hillitäkseen itseään ja pitääkseen valansa.

Hän tarttui Château-Renaud'n käsivarteen ja joudutti häntä holvin luo, jonka eteen hautaustoimiston miehet olivat laskeneet molemmat arkut.

— Suurenmoinen asunto, sanoi Beauchamp luoden katseensa perhehautaan. — Kesäpalatsi ja samalla talvipalatsi. Kerran tekin sinne joudutte, rakas d'Epinay, sillä tehän kuulutte perheeseen. Minä, joka olen filosofi, tahdon saada asuntoni maalta, pienen majan puiden alta, enkä tahdo noin paljon raskaita kiviä ruumisraukkani päälle. Kuollessani sanon lähelläni oleville niin kuin Voltaire Pironille: "Menen maalle", ja kaikki on loppunut… Rohkaiskaa mielenne, Franz, vaimonnehan saa periä.

— Te olette toden totta sietämätön, sanoi Franz. — Politiikassa olette tottunut nauramaan kaikelle, ja suuria asioita johtavat miehet eivät tavallisesti usko mitään. Mutta kun teillä on kunnia puhutella tavallisia ihmisiä, Beauchamp, niin koettakaahan ottaa mukaan sydämenne, jonka jätätte eduskunnan tai päärien kamarin vaatesäilöön.

— Hyvä Jumala, sanoi Beauchamp, — mitä onkaan elämä? Pysähdys kuoleman eteisessä.

— Beauchamp kyllästyttää minua, sanoi Albert. Hän peräytyi Franzin kera ja jätti Beauchamp'in jatkamaan filosofisia mietiskelyjään Debrayn seurassa.

Villefort'in hautaholvi oli valkoista kiveä ja noin kahdenkymmenen jalan korkuinen. Väliseinä jakoi sen kahteen osastoon, Saint-Méranin ja Villefort'in perheitä varten, ja kumpaankin osastoon oli oma ovensa.

Siellä ei näkynyt niin kuin muissa haudoissa noita inhoittavia laatikoita, joihin kuolleet pistetään tilan säästämiseksi ja joihin sitten asetetaan nimikilvet. Pronssiovesta näkyi vain synkkä ja juhlallinen eteinen, joka oli väliseinällä erotettu muusta haudasta. Siitä johtivat ovet kumpaankin kammioon.

Täällä sai suru vapaasti päästä valloilleen, eivätkä sitä häirinneet nuo meluavat sivulliset, jotka Père-Lachaisen hautausmaalla tekevät kävelyretkiään tai panevat toimeen lemmenkohtauksiaan ja hälinällään sekaantuvat hiljaiseen hartauteen ja itkuun.

Arkut vietiin oikeanpuoleiseen, Saint-Méranin suvun hautaholviin ja laskettiin heitä varten valmistetuille korokkeille. Villefort, Franz ja muutamat lähimmät sukulaiset menivät tähän kaikkein pyhimpään osastoon.

Kun hautausmenot oli suoritettu oven luona, eikä mitään puheita pidetty, niin hautausvieraat hajaantuivat heti. Château-Renaud, Albert ja Morrel lähtivät omaan suuntaansa, Debray ja Beauchamp omaansa.

Franz jäi Villefort'in seurassa hautausmaan portille. Morrel viivytteli tahallaan ja näki Franzin ja Villefort'in nousevan suruvaunuihin. Hän pelkäsi pahaa tästä heidän yhdessäolostaan. Vaikka hän sitten Pariisiin palatessa istui samoissa vaunuissa kuin Château-Renaud ja Albert, ei hän kuullut mitään heidän keskustelustaan.

Kun Franz hautausmaalla aikoi erota Villefort'ista, kysyi tämä:

— Herra, paroni, milloin näen teidät jälleen?

— Milloin vain itse tahdotte, vastasi Franz.

— Niin pian kuin mahdollista.

— Olen käskettävänänne. Lähdemmekö yhdessä?

Tuleva appi ja vävy nousivat samoihin vaunuihin, ja sen vuoksi Morrel nähdessään heidät yhdessä tuli syystäkin levottomaksi.

Villefort ja Franz palasivat Saint-Honoréhen.

Poikkeamatta kenenkään luo, puhumatta sanaakaan vaimolleen tai tyttärelleen avasi kuninkaallinen prokuraattori työhuoneensa oven ja pyysi Franzia istumaan.

— Herra d'Epinay, sanoi hän, — tämä hetki ei ole asialleni niin sopimaton, kuin aluksi saattaa näyttää, sillä onhan vainajan tahdon noudattaminen ensimmäinen uhri, jonka lasken hänen arkulleen. Asiani on siis muistuttaa teitä siitä toivomuksesta, jonka markiisitar Saint-Méran kuolinvuoteellaan ilmaisi, nimittäin että Valentinen häitä ei saa viivyttää. Tiedättehän, että vainajan asiat olivat täysin kunnossa ja että hänen testamenttinsa nojalla koko Saint-Méranien omaisuus joutuu Valentinelle. Notaari näytti minulle eilen nämä paperit, joiden perusteella avioliittosopimus voidaan lopullisesti laatia. Voitte käydä notaarin luona ja minun puolestani pyytää näitä papereita nähdäksenne. Notaari on herra Deschamps ja asuu Saint-Honoréssa Beauvau-torin varrella.

— Hyvä herra, sanoi d'Epinay, — neiti Valentine on niin syvän surun vallassa, ettei hänen tällä hetkellä sovi ajatella häitä. Pelkään toden totta…

— Valentine ei toivo mitään niin hartaasti kuin saada täyttää vainajan viimeisen toivomuksen, sanoi Villefort. — Siltä taholta ei siis ole mitään esteitä, sen takaan.

— Koska ei niitä ole minullakaan, voitte menetellä aivan oman tahtonne mukaan, sanoi Franz. — Olen antanut sanani, ja sen pitäminen tuottaa minulle sekä iloa että onnea.

— Mikään ei siis estä meitä, sanoi Villefort. — Avioliittosopimus on valmiina, allekirjoittaminen voi siis tapahtua vaikka tänään.

— Mutta entä suruaika? esteli Franz.

— Olkaa rauhassa, jatkoi Villefort, — minun talossani ei suinkaan jätetä soveliaisuuden sääntöjä noudattamatta. Valentine voi mennä tavan vaatimaksi kolmen kuukauden ajaksi tiluksilleen Saint-Méraniin, sillä nämä tilukset kuuluvat nyt hänen perintöönsä. Häät voidaan viettää siellä viikon päästä kaikessa hiljaisuudessa ilman mitään juhlallisuuksia. Markiisitar Saint-Méran toivoikin, että hänen tyttärentyttärensä häät vietettäisiin tällä maatilalla. Häiden jälkeen te voitte palata Pariisiin, ja vaimonne saa viettää nuo kolme kuukautta maalla äitipuolensa seurassa.

— Niin kuin vain suvaitsette määrätä, sanoi Franz.

— Suvaitkaa siis odottaa puoli tuntia. Valentine tulee salonkiin. Lähetän noutamaan herra Deschamps'ia, luemme sopimuksen yhdessä ja kirjoitamme sen alle, ja tänä iltana rouva Villefort vie neiti Valentinen maatilalle, jonne menemme heitä tapaamaan viikon päästä.

— Minulla on vain yksi pyyntö, sanoi Franz.

— Mikä?

— Toivon, että Albert de Morcerf ja Raoul de Château-Renaud saavat olla läsnä allekirjoitustilaisuudessa. Tiedättehän, että he ovat minun todistajiani.

— Puolessa tunnissa on heille lähetetty sana. Tahdotteko itse mennä heitä noutamaan vai lähetättekö jonkun muun heidän luokseen?

— Mieluimmin menen itse.

— Odotan siis teitä puolen tunnin päästä, paroni, ja puolen tunnin päästän Valentine on valmis.

Franz kumarsi herra Villefort'ille ja poistui.

Tuskin oli kadulle johtava ovi sulkeutunut hänen jälkeensä, kun Villefort lähetti sanan Valentinelle ja käski häntä olemaan salongissa puolen tunnin kuluttua, koska silloin odotettiin notaaria ja herra d'Epinayn todistajia.

Tämä odottamaton uutinen herätti talossa suurta huomiota. Rouva Villefort ei ottanut sitä uskoakseen, ja Valentineen se vaikutti kuin salaman isku.

Hän katsoi ympärilleen kuin etsiäkseen jotakuta, joka voisi häntä auttaa.

Hän aikoi mennä isoisänsä luo, mutta portailla hän tapasi herra Villefort'in, joka tarttui hänen käsivarteensa ja talutti hänet salonkiin.

Eteisessä Valentine tapasi Barrois'n ja loi vanhaan palvelijaan epätoivoisen katseen.

Vähän Valentinen jälkeen saapui rouva Villefort pikku Edouardin seurassa salonkiin. Huomasi kyllä, että perhesuru oli koskenut häneenkin. Hän oli kalpea ja näytti tavattoman väsyneeltä.

Hän istui, otti Edouardin polvelleen ja painoi tuon tuostakin melkein suonenvedontapaisesti rintaansa vasten lastaan, johon koko hänen elämänsä näytti kohdistuneen.

Kohta ajoivat kahdet vaunut pihaan, toisessa notaari, toisessa Franz ystävineen. Vähän ajan päästä kaikki olivat salongissa koolla.

Valentine oli niin kalpea, että siniset suonet hänen silmiensä ympärillä ja poskissaan erottuivat selvästi. Franz puolestaan ei voinut hillitä suurta mielenliikutustaan.

Château-Renaud ja Albert katsoivat toisiinsa kummastuneina. Hautajaiset eivät tuntuneet heistä niin surullisilta kuin tämä juhlatilaisuus.

Rouva Villefort oli istahtanut varjoon erään samettiverhon taakse, ja kun hän koko ajan kumartui poikansa puoleen, ei hänen kasvoiltaan voinut lukea, mitä hänen sydämessään liikkui.

Herra Villefort oli tapansa mukaan kylmän tyyni.

Kun notaari tunnollisesti, niin kuin virkamiehet ainakin, oli järjestänyt paperinsa pöydälle, istunut nojatuoliin ja nostanut silmälasinsa otsalleen, kääntyi hän Franzin puoleen.

— Tekö olette herra Franz de Quesnel, paroni Epinay? kysyi hän, vaikka varsin hyvin sen tiesi.

— Olen, vastasi Franz.

Notaari kumarsi.

— Minun on herra Villefort'in nimessä ilmoitettava teille, että aiottu avioliittonne neiti Villefort'in kanssa on saanut herra Noirtier'n muuttamaan säädöksensä poikansa tyttären suhteen, niin ettei hän annakaan tämän periä omaistaan, kuten oli suunnitellut. Kiiruhdamme lisäämään, jatkoi notaari, että kun testamentin laatijalla ei ole oikeutta peruuttaa muuta kuin osa omaisuudestaan ja kun hän on peruuttanut kaiken, niin tämä säädös ei pidä paikkaansa ja voidaan siis julistaa mitättömäksi.

— Niin kyllä, sanoi Villefort, — mutta ilmoitan jo edeltäpäin, että minun eläessäni ei riidellä isäni testamenttia rikki, asemani kun kieltää tekemästä mitään, joka tuntuisi häväistysjutulta.

— Olen pahoillani, sanoi Franz, — että neiti Valentinen läsnä ollessa on tällaisesta nostettu kysymys. En ole koskaan tiedustellut hänen varallisuuttansa, sillä onhan se näin vähennettynäkin kuitenkin suurempi kuin minun. Omaiseni ovat tästä avioliitosta etsineet arvokasta sukulaisuutta ja minä onneani.

Valentine nyökkäsi tuskin huomattavasti kiitokseksi, ja suuret kyynelet vuotivat pitkin hänen poskeaan.

— Sitä paitsi, jatkoi herra Villefort, — vaikka menetättekin näin osan teille tulevasta omaisuudesta, ei teidän pidä katsoa tätä testamentin äkillistä muuttamista loukkaukseksi. Se johtuu varmasti vain herra Noirtier'n heikontuneesta sieluntilasta. Isäni ei vastusta sitä, että Valentine menee naimisiin teidän kanssanne, vaan sitä, että hän ylipäänsä menee naimisiin. Jos olisi ollut kysymys jostakusta toisesta, niin hän olisi menetellyt aivan samoin. Vanha ihminen on itsekäs, ja neiti Villefort oli herra Noirtier'n uskollinen toveri, mitä paronitar Epinay ei enää voi olla. Isäni onnettomasta tilasta johtuu, että hänelle hyvin harvoin puhutaan vakavista asioista, sillä hänen heikontunut sielunsa ei voisi niitä seurata. Olen aivan varma siitä, että vaikka hän muistaakin poikansa tyttären menevän naimisiin, hän on unohtanut, minkä nimen hänen poikansa tyttärenpoika saa.

Tuskin oli Villefort lopettanut lauseensa, johon Franz vastasi kumartamalla, kun ovi aukeni ja Barrois astui sisään.

— Hyvät herrat, sanoi hän niin varmalla äänellä, ettei olisi luullut palvelijan voivan niin puhua isäntäväelleen näin juhlallisessa tilaisuudessa. — Hyvät herrat, herra Noirtier de Villefort haluaa heti paikalla puhutella Franz de Quesneliä, paroni Epinaytä.

Hänkin, aivan samoin kuin notaari, lausui kaikki sulhasen nimet, ettei mitään erehdystä voisi syntyä.

Villefort vavahti, rouva Villefort pudotti poikansa polveltaan, Valentine nousi mykkänä ja kalpeana kuin kuvapatsas.

Albert ja Château-Renaud katsoivat toisiinsa entistä kummastuneempina.

Notaari katsoi Villefort'iin.

— Se on mahdotonta, sanoi kuninkaallinen prokuraattori. — Sitä paitsi ei herra d'Epinay tällä hetkellä voi poistua salongista.

— Juuri tällä hetkellä tahtoo isäntäni, herra Noirtier, puhua tärkeistä asioista Franz d'Epinayn kanssa.

— Isoisä Noirtier puhuu siis? kysyi Edouard tavanmukaisella hävyttömyydellään.

Mutta tämä ilkeys ei saanut rouva Villefort'iakaan hymyilemään, sillä kaikkien ajatukset olivat nyt kohdistuneet toisaanne ja hetki oli niin juhlallinen.

— Sanokaa herra Noirtier'lle, sanoi Villefort, — että hänen tahtoaan ei voida täyttää.

— Siinä tapauksessa herra Noirtier pyytää ilmoittaa, vastasi Barrois, — että hän antaa kantaa itsensä salonkiin.

Kummastus kasvoi kasvamistaan.

Jonkinmoinen hymy tuli rouva Villefort'in huulille. Valentine nosti huomaamattaan silmänsä aivan kuin kiittääkseen taivasta.

— Valentine, sanoi Villefort, — menkäähän tiedustelemaan, mitä tämä isoisänne uusi oikku merkitsee.

Valentine kiirehti muutaman askelen ovea kohden, mutta samassa herra Villefort pidätti häntä.

— Odottakaa, sanoi hän, — minä saatan teitä.

— Anteeksi, sanoi Franz vuorostaan. — Jos herra Noirtier nimenomaan tahtoo minua puhutella, niin minun velvollisuuteni ennen muita on mennä hänen luokseen. Sitä paitsi olen onnellinen saadessani tervehtiä häntä, koska minulla ei vielä tähän asti ole ollut sitä kunniaa.

— Hyvä Jumala, sanoi Villefort huomattavan levottomasti, — älkää suotta vaivautuko.

— Anteeksi, sanoi Franz niin kuin ainakin mies, joka on tehnyt päätöksensä. — En tahdo jättää käyttämättä tätä tilaisuutta todistaakseni herra Noirtier'lle, että hän on väärässä tuntiessaan vastenmielisyyttä minua kohtaan ja että olen päättänyt voittaa sen suurella uskollisuudellani ja hellyydelläni.

Ja Villefort'in estelyistä huolimatta Franz nousi vuorostaan ja seurasi Valentinea, joka jo astui portaita alas niin kuin hukkuva nähdessään oljenkorren. Herra Villefort seurasi heitä. Château-Renaud ja Morcerf katsoivat toisiinsa täysin ymmällä.

75. Pöytäkirja

Noirtier odotti nojatuolissaan mustiin puettuna.

Kun ne kolme, joita hän odotti, olivat astuneet huoneeseen, katsoi hän oveen, ja palvelija sulki sen heti.

— Ottakaa huomioon, sanoi Villefort hiljaa Valentinelle, joka ei voinut salata iloaan, — jos herra Noirtier tahtoo ilmoittaa teille asioita, jotka voivat tehdä avioliittonne tyhjäksi, kiellän teitä ymmärtämästä häntä.

Valentine nyökkäsi, mutta ei sanonut mitään.

Villefort lähestyi Noirtier'ta.

— Tässä on Franz d'Epinay, sanoi hän. — Olette pyytänyt häntä luoksenne, ja hän on tullut. Olen puolestani jo kauan toivonut tätä tapaamista, jotta hän voisi todistaa teille, kuinka aiheettomasti vastustatte hänen avioliittoaan neiti Valentinen kanssa.

Noirtier vastasi luomalla Villefort'iin katseen, joka pani kylmät väreet kulkemaan pitkin tämän ruumista.

Hän kutsui katseellaan Valentinen lähemmäksi ja sai hänet ymmärtämään, että hän etsi sanaa avain. Sitten hän suuntasi katseensa kahden ikkunan välissä olevaan pieneen pöytään.

Valentine aukaisi pöydän laatikon ja löysi sieltä avaimen.

Kun hänellä oli tämä avain ja kun vanhus oli ilmaissut, että se todellakin oli hänen pyytämänsä avain, suuntautui halvaantuneen katse vanhaan pöytäkaappiin, jota moneen vuoteen ei ollut käytetty, koska tiedettiin, että siinä oli vain arvottomia papereita.

— Pitääkö minun avata pöytäkaappi? kysyi Valentine.

— Pitää, ilmaisi vanhus.

— Avaanko laatikot?

— Avaat.

— Sivuillako olevat?

— Ei.

— Keskimmäisenkö?

— Niin.

Valentine avasi sen ja otti sieltä paperikäärön.

— Tätäkö tahdotte, isoisä? kysyi hän.

— En.

Hän otti sieltä paperin toisensa jälkeen, kunnes laatikko oli aivan tyhjä.

— Mutta laatikko on nyt aivan tyhjä, sanoi hän.

Vanhuksen katse suuntautui sanakirjaan.

— Kyllä ymmärrän, isoisä, sanoi Valentine.

Hän lausui kaikki kirjaimet, kunnes tuli S:ään; silloin Noirtier pysäytti hänet.

Hän avasi sanakirjan ja etsi sanaan salalaatikko asti.

— Ja kuka tuntee tämän salalaatikon?

Noirtier katsoi oveen, jonka kautta palvelija oli poistunut.

— Barrois? kysyi nuori tyttö.

— Niin, ilmaisi Noirtier.

— Kutsunko hänet?

— Kutsu.

Valentine meni ovelle ja kutsui Barrois'n huoneeseen. Kärsimättömyyden hiki virtasi pitkin Villefort'in otsaa, ja Franz oli aivan ällistynyt.

Vanha palvelija tuli.

— Barrois, sanoi Valentine, — isoisäni käski minua ottamaan avaimen tuon pöydän laatikosta, avaamaan tämän pöytäkaapin ja tuon laatikon. Siinä on salalaatikko, jonka te kuulutte tuntevan. Avatkaa se.

Barrois katsoi vanhukseen.

— Totelkaa, sanoi Noirtier'n älykäs katse.

Barrois totteli. Laatikon pohja oli kaksinkertainen, ja sen alta tuli näkyviin mustalla nauhalla sidottu paperikimppu.

— Tätäkö tarkoitatte? kysyi Barrois.

— Niin, ilmaisi Noirtier.

— Kenelle minun pitää antaa nämä paperit? Herra Villefort'illeko?

— Ei.

— Neiti Valentinelleko?

— Ei.

— Herra Franz d'Epinaylleko?

— Niin.

Kummastuneena Franz astui askelen eteenpäin.

— Minulleko? sanoi hän.

— Niin.

Franz otti paperit Barrois'ilta ja katsoi päällekirjoituksen: "Nämä on kuoltuani annettava kenraali Durandille, joka kuollessaan jättäköön ne pojalleen ja käskeköön säilyttää niitä huolellisesti, sillä niiden joukossa on eräs hyvin tärkeä paperi."

— Mitä minun pitää tehdä näillä papereilla? kysyi Franz.

— Säilyttäkää ne sinetillä suljettuina, sanoi kuninkaallinen prokuraattori.

— Ei, ei, ilmaisi Noirtier kiihkeästi.

— Tahdotteko ehkä, että tämä herra ne lukee? kysyi Valentine.

— Tahdon, vastasi vanhus.

— Kuulettehan, herra paroni, isoisäni pyytää teitä lukemaan ne, sanoi Valentine.

— Istukaamme siis, lausui Villefort kärsimättömänä, — sillä tämä kestää jonkin aikaa.

— Istukaa! ilmaisi vanhuksen katse.

Villefort istui, mutta Valentine jäi seisomaan isoisänsä viereen nojaten hänen tuoliinsa, ja Franz seisoi hänen edessään paperit kädessään.

— Lukekaa, ilmaisi vanhuksen katse.

Franz avasi kuoren, ja huoneessa vallitsi syvä hiljaisuus. Sitä jatkui hänen alkaessaan lukea:

Ote päiväkirjasta, joka laadittiin bonapartelaisten klubissa Saint-Jaques-kadun varrella helmikuun 5. päivänä 1815.

Franz keskeytti.

— Helmikuun 5. päivänä! Samana päivänä, jona isäni surmattiin!

Valentine ja Villefort olivat vaiti. Vanhuksen katse vain sanoi selvästi:

— Jatkakaa!

— Lähtiessään tästä klubista isäni katosi, jatkoi Franz.

Noirtier'n katse teroitti:

— Lukekaa!

Hän jatkoi:

Me allekirjoittaneet, Louis-Jacques Beaurepaire, tykkiväen eversti, Etienne Duchampy, prikaatinkenraali, ja Claude Lecharpal, vesilaitos- ja metsäylihallituksen johtaja:

Selitämme, että helmikuun 4. päivänä saapui Elban saarelta kirje, joka suositteli bonapartelaisen klubin jäsenille kenraali Flavien de Quesneliä, joka palveltuaan keisaria vuodesta 1804 vuoteen 1815 oli täydellisesti luotettava napoleonilaisen hallituksen kannattaja, vaikkakin Ludvig XVIII oli liittänyt paronin arvonimen hänen tiluksiinsa Epinayssä.

Tämän johdosta lähetettiin kirje kenraali Quesnelille ja pyydettiin häntä saapumaan 5:nnen päivän kokoukseen. Kirjeessä ei mainittu, minkä kadun varrella ja missä talossa kokous aiottiin pitää. Sen alla ei ollut mitään nimeä, mutta kenraalille ilmoitettiin, että jos hän tahtoo olla valmiina, niin kello yhdeksän illalla tullaan häntä noutamaan.

Kokous kesti kello yhdeksästä illalla puoliyöhön.

Kello yhdeksän meni klubin puheenjohtaja kenraalin luo. Kenraali oli valmis. Puheenjohtaja ilmoitti ehdoksi hänen saapumiselleen, että hän ei saisi tietää, missä kokous pidettiin, että hänen silmilleen siis sidotaan side ja että hänen tulee vannoa olevansa koettamatta ottaa sitä pois.

Kenraali Quesnel suostui näihin ehtoihin ja lupasi kunniasanallaan olla koettamatta nähdä, minne hänet vietiin.

Kenraali oli käskenyt vaunujensa olla valmiina, mutta puheenjohtaja sanoi, että niitä ei mitenkään voitu käyttää, koska siitä ei ollut mitään hyötyä, että isännän silmät sidottiin, jos hänen palvelijansa silmät saivat olla auki ja hän siis tietäisi, mitä tietä ajettiin.

— Miten siis teemme? kysyi kenraali.

— Minulla on omat vaununi, sanoi puheenjohtaja.

— Oletteko siis niin varma ajajastanne, että voitte uskoa hänelle salaisuuden, jonka ilmaisemista minulle pidätte ajattelemattomuutena?

— Ajajamme on klubin jäsen, sanoi puheenjohtaja. — Vaunujamme ohjaa valtioneuvos.

— Siinä tapauksessa uhkaa meitä toinen vaara, se, että voimme kaatua, sanoi kenraali nauraen.

Olemme tämän leikinlaskun panneet muistiin todistaaksemme, että kenraalia ei millään tavoin pakotettu, vaan että hän saapui omasta vapaasta tahdostaan.

Vaunuihin astuttuaan puheenjohtaja muistutti vielä kerran kenraalia siitä, että tämä oli luvannut antaa sitoa silmänsä. Kenraali ei mitenkään vastustanut tätä muodollisuutta. Tarkoitukseen käytettiin vaunuissa varta vasten olevaa silkkiliinaa.

Ajon aikana puheenjohtaja oli huomaavinaan, että kenraali koetti katsoa siteen läpi. Hän huomautti silloin kenraalia tämän lupauksesta.

— Sehän on totta! sanoi kenraali.

Vaunut pysähtyivät erään Saint-Jacques-kadun lähellä olevan kujan suuhun. Kenraali astui vaunuista nojautuen puheenjohtajan käsivarteen tietämättä, mikä hänen arvonsa oli, ja luullen häntä ainoastaan tavalliseksi klubin jäseneksi. He astuivat kujan poikki, nousivat erään talon toiseen kerrokseen ja saapuivat kokoushuoneeseen.

Kokous oli jo alkanut. Klubin jäsenet, jotka edeltäpäin tiesivät, kuka heille sinä iltana esiteltäisiin, olivat saapuneet paikalle täysilukuisina. Kun kenraali oli tuotu keskelle salia, pyydettiin häntä ottamaan side silmiltään. Hän noudatti heti kehotusta ja näytti hämmästyvän tavatessaan niin paljon tuttaviaan seurassa, jonka olemassaolosta hänellä ei ollut siihen asti ollut aavistustakaan.

Kysyttiin hänen mielipiteitään, mutta hän vastasi vain, että Elban saarelta tulleissa kirjeissä ne varmaankin oli selvästi ilmaistu…

Franz keskeytti.

— Isäni oli kuningasmielinen, sanoi hän. — Eihän hänen mielipiteitään tarvinnut tiedustella, jokainenhan ne tiesi ja tunsi.

— Siitä johtuikin ystävyyteni hänen kanssaan, rakas herra Franz, sanoi Villefort. — On helppo liittyä ihmiseen, jolla on samat mielipiteet kuin itselläkin on.

— Lukekaa, ilmaisi yhä vanhuksen katse.

Franz jatkoi:

Puheenjohtaja ryhtyi silloin puhumaan ja pyysi kenraalia tarkemmin selittämään mielipiteensä. Mutta herra Quesnel vastasi, että hän halusi ennen kaikkea tietää, mitä varten hänet oli kutsuttu saapuville.

Kenraalille luettiin silloin tuo Elban saarelta saapunut kirje, jossa klubille suositeltiin häntä varmana ja täysin luotettavana miehenä. Siinä oli laajasti selostettu keisarin aiottu paluu Elban saarelta ja luvattiin lisätietoja uudessa kirjeessä heti, kun Marseilleen saapuu laivanvarustaja Morrelin omistama Pharaon-laiva, jonka kapteeni oli keisarille uskollinen.

Tätä kirjettä luettaessa kenraali, johon oli luultu voitavan luottaa aivan kuin veljeen, osoitti selviä tyytymättömyyden ja vastahakoisuuden merkkejä.

Kirjeen lukemisen päätyttyä hän seisoi paikallaan vaiti ja silmäkulmiaan rypistäen.

— No, kysyi puheenjohtaja, — mitä sanotte tämän kirjeen johdosta, herra kenraali?

— Sanon vain, että on kulunut liian lyhyt aika siitä, jolloin vannottiin uskollisuutta kuningas Ludvig XVIII:lle, niin että sen voisi rikkoa entisen keisarin hyväksi.

Tällä kertaa oli vastaus niin selvä, ettei kukaan voinut erehtyä hänen mielipiteistään.

— Kenraali, sanoi puheenjohtaja, — meillä ei ole ketään kuningas Ludvig XVIII:ta eikä ketään entistä keisaria. Meillä ei ole ketään muuta kuin hänen majesteettinsa keisari ja kuningas, joka kymmenen kuukautta sitten karkotettiin petoksella ja väkivallalla Ranskasta ja valtakunnastaan.

— Hyvät herrat, sanoi kenraali, — te mahdollisesti ette tunnusta kuningas Ludvig XVIII:ta, mutta minä tunnustan. Hänhän on tehnyt minut paroniksi ja sotamarsalkaksi, enkä koskaan voi unohtaa, että saan hänen onnellista paluutaan kiittää näistä molemmista arvonimistäni.

— Hyvä herra, sanoi puheenjohtaja noustessaan aivan vakavalla äänellä, — varokaa sanojanne. Puheenne ilmaisee meille selvästi, että Elban saarella on petytty teidän suhteenne ja että meitä on petetty. Tiedonantomme johtuvat siitä luottamuksesta, mitä tunsimme teitä kohtaan, siis tunteesta, joka vain tuottaa teille kunniaa. Mutta olemme erehtyneet. Aatelisarvo ja virkanimi ovat sovittaneet teidät uuden hallituksen kanssa, jonka me tahdomme kukistaa. Emme tahdo pakottaa teitä auttamaan meitä, emme liitä joukkoomme ketään väkivalloin, emme sido ketään vastoin hänen omaatuntoaan ja vakaumustaan, mutta aiomme pakottaa teidät toimimaan kunnon miehen tavoin, vaikka teillä ei siihen olisikaan halua.

— Sanotte kunnon miehen teoksi sitä, että tietäessään salaliittonne hän ei sitä ilmaise! Minä sanon sitä kanssarikollisuudeksi. Näettehän, että olen vielä suorempi kuin te olettekaan…

— Oi isäni, sanoi Franz keskeyttäen lukemisen, — nyt ymmärrän, miksi he sinut surmasivat.

Valentine ei voinut olla luomatta katsetta Franziin. Nuori mies oli todellakin kaunis rakkaudessaan isäänsä.

Villefort käveli hänen takanaan edestakaisin.

Noirtier seurasi katseillaan kumpaakin ja säilytti arvokkuutensa ja juhlallisuutensa.

Franz alkoi jälleen lukea:

— Hyvä herra, sanoi puheenjohtaja, — teitä pyydettiin saapumaan kokoukseen, teitä ei suinkaan pakotettu; ehdotettiin silmienne sitomista, suostuitte siihen. Suostuessanne näihin molempiin seikkoihin tiesitte varsin hyvin, ettemme aikoneet lujittaa Ludvig XVIII:n valtaistuinta, sillä emmehän siinä tapauksessa olisi menetelleet näin varovaisesti pysyäksemme salassa poliisilaitokselta. Ymmärrättehän, että on varsin mukavaa ottaa naamio kasvoilleen, päästä selville toisten salaisuuksista ja sitten vain riisua naamio ja tuottaa onnettomuutta kaikille niille, jotka ovat teihin luottaneet. Ei, ei, ensin täytyy teidän aivan suoraan sanoa, kannatatteko satunnaisesti hallitsevaa kuningasta vai hänen majesteettiaan keisaria.

— Olen kuningasmielinen, vastasi kenraali. — Olen vannonut uskollisuutta Ludvig XVIII:lle ja pidän valani.

Näitä sanoja seurasi yleinen puheensorina, ja useiden läsnä olleiden katseista huomasi, että tarkoitus oli saada herra d'Epinay katumaan ajattelemattomia sanojaan.

Puheenjohtaja nousi uudelleen ja vaati hiljaisuutta.

— Hyvä herra, sanoi hän, — olette siksi vakava ja järkevä mies, että ymmärrätte, missä asemassa olemme, sekä me että te, ja suoruutenne sanelee ne ehdot, jotka meidän tulee teille asettaa. Teidän tulee siis kautta kunnianne vannoa, ettette ilmaise mitään siitä, mitä olette täällä kuullut.

Kenraali tarttui kädellään miekkaansa ja sanoi:

— Jos puhutte kunniasta, niin kunnioittakaa ensin lakeja älkääkä ryhtykö väkivaltaisiin toimenpiteisiin.

— Ja te, jatkoi puheenjohtaja, ja hänen tyyneytensä oli vielä kammottavampi kuin kenraalin suuttumus, — älkää koskeko miekkaanne, sen neuvon annan teille.

Kenraali loi ympärilleen katseen, jossa ilmeni levottomuutta. Mutta hän ei vielä taipunut, päinvastoin hän rohkaisi mielensä.

— Minä en vanno, sanoi hän.

— Siinä tapauksessa olette kuoleman oma, sanoi puheenjohtaja tyynesti.

Herra d'Epinay tuli hyvin kalpeaksi. Hän katsoi ympärilleen toisen kerran. Useat klubin jäsenet kuiskailivat keskenään, ja monet tapailivat miekkaa viittansa alta.

— Kenraali, sanoi puheenjohtaja, — olkaa turvassa. Olette täällä kunnon miesten seurassa, jotka ensin koettavat kaikin tavoin kääntää mielipiteenne, ennen kuin ryhtyvät äärimmäisiin keinoihin. Mutta sanoittehan, että olette salaliittolaisten seurassa; teidän tulee antaa salaisuutemme meille takaisin.

Vaitiolo seurasi näitä sanoja, ja kun kenraali ei vastannut mitään, sanoi puheenjohtaja ovenvartijalle:

— Sulkekaa ovet.

Tuli kuolemanhiljaisuus.

Silloin kenraali astui askelen eteenpäin ja koettaen kaikin voimin tyynnyttää mieltään sanoi:

— Minulla on poika ja minun pitää ensisijassa ajatella häntä jouduttuani murhamiesten seuraan.

— Kenraali, sanoi puheenjohtaja ylevästi, — yksinäisellä miehellä on aina oikeus solvaista viittäkymmentä, se on heikkojen etuoikeus. Mutta väärin teette käyttäessänne tätä oikeutta. Vannokaa, älkääkä meitä solvaisko.

Jo toisen kerran lauhdutti kenraalia kokouksen puheenjohtajan ylevämmyys. Hän epäröi hetkisen. Viimein hän lähestyi puheenjohtajan pöytää ja sanoi:

— Mikä on valan muoto?

— Tämä:

'Kautta kunniani vannon, etten kenellekään koskaan maailmassa ilmaise, mitä olen kuullut ja nähnyt helmikuun viidentenä päivänä, kello yhdeksän ja kymmenen välillä illalla, ja tunnustan ansaitsevani kuoleman, jos tämän valan rikon.'

Kenraali näytti vapisevan hermostuneesti, ja tämä seikka esti häntä muutaman sekunnin aikana vastaamasta. Lopulta hän voitti vastenmielisyytensä ja lausui valan, mutta niin heikolla äänellä, että tuskin erotti sanoja. Sen vuoksi muutamat jäsenet vaativatkin, että hän lausuisi sen uudelleen kovemmalla äänellä. Hän totteli.

— Nyt haluan poistua, sanoi kenraali. — Olenko viimeinkin vapaa?

Puheenjohtaja nousi, viittasi kolmea jäsentä häntä seuraamaan, ja kenraali astui vaunuihin annettuaan ensin sitoa silmänsä. Näiden kolmen henkilön joukossa oli ajaja, joka heidät oli perille kuljettanut.

Toiset klubin jäsenet poistuivat kaikessa hiljaisuudessa.

— Minne tahdotte meidän saattavan teidät? kysyi puheenjohtaja.

— Minne tahansa, kun vain pääsen teidän seurastanne, vastasi herra d'Epinay.

— Hyvä herra, lausui silloin puheenjohtaja, — olkaa varuillanne, ette ole enää kokouksessa, olette tekemisissä vain yksityisten ihmisten kanssa. Älkää solvaisko heitä, ellette tahdo joutua vastaamaan solvauksestanne.

Mutta ymmärtämättä tätä vastausta herra d'Epinay jatkoi:

— Olette vaunuissanne yhtä urhoollinen kuin klubissannekin, sillä onhan neljä miestä aina voimakkaampi kuin yksi.

Puheenjohtaja käski pysäyttää vaunut.

He olivat juuri Ormes-rantakadun kohdalla, jossa on virran rannalle johtavat portaat.

— Miksi pysäytätte tässä? kysyi herra d'Epinay.

— Siksi, vastasi puheenjohtaja, — että olette solvaissut kunnon miestä, eikä tämä mies tahdo enää ajaa kanssanne vaatimatta ensin asianmukaista hyvitystä.

— Uusi tapa surmata toinen, sanoi kenraali kohauttaen olkapäitään.

— Hillitkää sanojanne, sanoi puheenjohtaja, — ellette tahdo, että pidän teitä juuri sellaisena miehenä kuin ne, joista äsken mainitsitte, pelkurina, joka ottaa raukkamaisuutensa kilvekseen. Olette yksin, yksi teille vastaakin. Teillä on miekka kupeellanne, minulla samoin tämän kepin sisässä. Teillä ei ole todistajia, toinen näistä herroista saa täyttää sen paikan. Nyt, jos niin tahdotte, voitte ottaa siteen silmiltänne.

Kenraali otti heti paikalla silkkiliinan silmiltään.

— Lopultakin saan siis tietää, kenen kanssa olen tekemisissä.

Vaunun ovi avattiin, ja miehet astuivat alas…

Franz keskeytti vielä kerran. Hän kuivasi kylmää hikeä otsaltaan. Oli kauheaa katsella tätä vapisevaa ja kalpeata poikaa, joka väristen luki hänelle tähän asti outoja yksityiskohtia isänsä kuolemasta.

Valentine pani kätensä ristiin, aivan kuin olisi rukoillut.

Noirtier katseli Villefort'ia melkein ylevä halveksumisen ja ylpeyden ilme silmissään.

Franz jatkoi:

Oli, niin kuin olemme maininneet, helmikuun 5. päivä. Kolmena päivänä oli ollut viiden tai kuuden asteen pakkanen, ja portaat olivat liukkaat. Kenraali oli kookas ja lihava; puheenjohtaja tarjosi hänelle kaidepuunpuolisen reunan.

Molemmat todistajat seurasivat heitä.

Oli synkkä yö; portaiden ja virran välinen ranta oli liukas lumesta ja iljanteesta, vieressä oli musta ja syvä virta, jossa uiskenteli jääkappaleita.

Toinen todistaja meni noutamaan lyhdyn eräästä hiililaivasta, ja tämän valossa tarkastettiin aseet.

Puheenjohtajan miekka, joka, kuten sanottu, oli vain kävelykepin sisällä pidettävä pistoase, oli lyhyempi kuin vastustajan, eikä siinä ollut väistölevyä.

Kenraali d'Epinay ehdotti, että vedettäisiin arpaa miekoista, mutta puheenjohtaja väitti, että hän oli haastanut taisteluun ja edellyttänyt, että kumpikin käyttäisi omaa asettaan.

Todistajat koettivat taivuttaa häntä, puheenjohtaja vaati heitä vaikenemaan.

Lyhty laskettiin maahan, kaksintaistelijat asettuivat sen kummallekin puolen, ja taistelu alkoi.

Miekat välkähtelivät valossa, mutta miehiä tuskin näki, niin pimeä oli.

Kenraali d'Epinayta pidettiin armeijan taitavimpana miekkailijana, mutta toinen hyökkäsi niin kiivaasti hänen kimppuunsa, että hänen täytyi peräytyä, ja peräytyessään hän kaatui.

Todistajat luulivat hänen kuolleen, mutta vastustaja, joka tiesi, ettei ollut miekallaan osunut häneen, tarjosi hänelle kätensä ja auttoi häntä nousemaan. Sen sijaan että tämä seikka olisi kenraalia tyynnyttänyt, se ärsyttikin häntä, ja hän hyökkäsi vastustajansa kimppuun.

Mutta vastustaja ei väistynyt vähääkään, vaan ahdisti häntä miekallaan. Kolme kertaa kenraali peräytyi huomatessaan tulleensa liian lähelle ja kolme kertaa hän uudelleen hyökkäsi.

Kolmannella kerralla hän jälleen kaatui.

Toiset luulivat hänen jalkansa luiskahtaneen niin kuin edelliselläkin kerralla. Mutta kun todistajat eivät nähneet hänen nousevan, lähestyivät he häntä ja koettivat nostaa häntä seisomaan. Mutta se, joka oli tarttunut hänen kainaloonsa, tunsikin käsissään jotakin kosteata ja lämmintä; se oli verta.

Kenraali, joka oli mennyt melkein tainnoksiin, tointui.

— Minua vastaan onkin lähetetty joku tappelupukari, joku rykmentin miekkailunopettaja…

Puheenjohtaja lähestyi sanaakaan sanomatta lyhtyä pitelevää todistajaa, kääri hihansa ja näytti kahta käsivarressaan olevaa pistoa; sitten hän aukaisi liivinsä ja näytti kyljessään olevaa kolmatta haavaa.

Mutta hän ei ollut päästänyt edes huokaustakaan.

Kenraali d'Epinayn kuolinkamppailu alkoi, ja viiden minuutin päästä hän oli hengetön…

Franz luki nämä viimeiset sanat niin tukahtuneella äänellä, että ne tuskin kuuluivatkaan. Luettuaan hän pyyhkäisi kädellään silmiään aivan kuin karkottaakseen niiden edestä varjon.

Mutta hetkisen vaiti oltuaan hän jatkoi:

Puheenjohtaja nousi portaita pistettyään miekkansa kepin sisään; verijuova osoitti hänen kulkemaansa tietä. Hän ei ollut vielä päässyt portaitten päähän, kun hän kuuli kumean luiskahduksen; todistajat heittivät kenraalin ruumiin virtaan huomatessaan hänet kuolleeksi.

Kenraali on siis kaatunut rehellisessä taistelussa eikä missään salahyökkäyksessä, niin kuin luultiin.

Vakuudeksi olemme tämän allekirjoittaneet peläten, että kerran voi tulla hetki, jolloin voidaan jotakuta läsnä olleista syyttää tahallisesta murhasta tai ritarillisuuden sääntöjen rikkomisesta.

Allekirjoittaneet: _Beaurepaire, Duchampy ja Lecharpal.

Kun Franz oli lopettanut tämän pojan tunteita syvästi järkyttävän kertomuksen, kun Valentine mielenliikutuksesta kalpeana oli kuivannut kyynelen silmistään, kun Villefort peräytyneenä nurkkaan koetti häätää myrskyä luomalla rukoilevia katseita säälimättömään vanhukseen, sanoi Franz Noirtier'lle:

— Hyvä herra, koska tunnette tämän kamalan tarinan kaikki yksityiskohdat, koska olette antanut kunnon miesten sen todistaa, koska näytätte tuntevan mielenkiintoa minua kohtaan, vaikkakin se tähän asti on ilmennyt vain siinä, että olette tuottanut minulle tuskaa, niin älkää kieltäkö minulta viimeistä hyvitystä, vaan ilmaiskaa minulle klubin puheenjohtajan nimikin, jotta vihdoinkin saan tietää isäni surmaajan.

Villefort etsi vaistomaisesti ovenripaa. Valentine, joka ennen muita oli arvannut vanhuksen vastauksen ja joka usein oli huomannut hänen käsivarressaan kaksi miekan tekemää arpea, peräytyi askelen.

— Taivaan nimessä, neiti, sanoi Franz kääntyen morsiamensa puoleen, — yhtykää pyyntööni, että saan tietää sen miehen nimen, joka teki minut kaksivuotiaana orvoksi.

Valentine seisoi liikkumattomana ja vaiti.

— Älkää pitkittäkö tätä tuskallista kohtausta, sanoi Villefort, — nimethän on tahallaan jätetty mainitsematta. Isänikään ei tiedä puheenjohtajan nimeä, ja jos hän tietäisi, ei hän osaisi sitä sanoa, sillä eihän sukunimiä ole sanakirjassa.

— Mikä onnettomuus! sanoi Franz. — Tätä lukiessani on minulle antanut voimia se toivo, että viimeinkin saan tietää, kuka surmasi isäni! Hyvä herra, sanoi hän kääntyen Noirtier'n puoleen, tehkää voitavanne, minä rukoilen … koettakaa minulle ilmoittaa, selittää, kuka…

— Kyllä, ilmaisi Noirtier.

— Neiti, neiti! huudahti Franz. — Isoisänne on luvannut ilmaista minulle tuon miehen… Auttakaa minua … tehän häntä ymmärrätte … auttakaa minua.

Noirtier loi katseensa sanakirjaan.

Franz otti sen ja luetteli kaikki kirjaimet M:ään asti.

Tämän kirjaimen kohdalla vanhus vastasi myöntävästi.

— M! kertasi Franz.

Nuoren miehen sormet kulkivat sanasta sanaan. Mutta joka sanan kohdalla Noirtier'n katse vastasi kieltävästi. Lopulta Franz saapui sanaan: minä.

— Niin, ilmaisi vanhus.

— Te! huudahti Franz, ja hänen hiuksensa nousivat kauhusta pystyyn. — Te herra Noirtier! Tekö surmasitte isäni?

— Niin, vastasi Noirtier luoden nuoreen mieheen majesteetillisen katseen.

Voimattomana Franz vaipui tuoliin.

Villefort avasi oven ja pakeni, sillä hänessä heräsi halu tukahduttaa sekin pieni elon kipinä, joka vanhuksessa vielä oli jäljellä.

76. Andrea Cavalcantin edistysaskelet

Vanhempi Cavalcanti oli lähtenyt hoitamaan tointaan, ei hänen majesteettinsa Itävallan keisarin armeijaan, vaan Luccan kylpylaitoksen pelipöytien ääreen, sillä siellä hän kävi hartaasti.

Selväähän on, että hän viimeiseen ropoon asti oli nostanut ne rahat, jotka hänelle oli luvattu matkakulujen korvaamiseksi sekä palkkioksi arvokkaan ja juhlallisen isän osan näyttelemisestä.

Hänen lähtiessään Andrea oli saanut kaikki ne paperit, joiden mukaan hänellä oli kunnia olla markiisi Bartolomeo ja markiisitar Oliva Cavalcantin poika.

Hän oli siis saavuttanut varman aseman pariisilaisessa seurapiirissä, joka niin mielellään ottaa vastaan ulkomaalaisia ja kohtelee heitä, ei sen mukaan, mitä he ovat, vaan sen mukaan, mitä he tahtovat olla.

Mitä nuorelta mieheltä Pariisissa vaaditaan? Että hän jokseenkin hyvin puhuu ranskaa, pukeutuu säädyllisesti, pelaa rohkeasti ja maksaa käteisellä.

Tietysti ulkomaalaisilta vaaditaan näissä suhteissa vähemmän kuin pariisilaisilta.

Kahdessa viikossa Andrea oli siis saavuttanut melko hyvän aseman. Häntä puhuteltiin kreiviksi, sanottiin, että hänellä oli viidenkymmenentuhannen vuotuiset tulot, ja kerrottiin hänen isänsä suunnattoman suurista aarteista, jotka oli kätketty Saravezzan kaivoksiin.

Eräs tiedemies, jolle mainittiin tästä jälkimmäisestä seikasta, kertoi nähneensä nuo kivilouhimot, ja heti muuttuivat siihen asti häilyvät tiedot aivan varmoiksi.

Niin oli asian laita siinä pariisilaisessa seurapiirissä, johon olemme lukijamme vieneet, kun eräänä iltana Monte-Cristo tuli Danglars'in luo. Herra Danglars ei ollut kotona, mutta kreiviä kehotettiin menemään paronittaren luo, joka kyllä otti vastaan, ja Monte-Cristo suostui.

Rouva Danglars oli Auteuilin päivällisten ja niitä seuranneiden tapausten jälkeen vavisten ajatellut Monte-Criston kreiviä, etenkin kun kreivin nimi mainittiin silloin kun hän itse ei ollut läsnä. Mutta kun kreivi saapui, niin hänen avonainen ilmeensä, kirkkaat silmänsä, rakastettavuutensa ja mielistelynsä karkottivat pelon. Paronitar ei voinut kuvitella, että ulkonaisesti niin rakastettava henkilö voi hautoa hänen turmiotaan. Turmeltuneet ihmiset eivät yleensä voi käsittää, että joku hautoisi pahaa ajattelematta samalla omaa hyötyään. He pitävät tarpeetonta ja hyödytöntä pahuutta aivan järjettömänä.

Kun Monte-Cristo astui budoaariin, jonne jo kerran ennen olemme vieneet lukijan ja jossa paronitar jokseenkin levottomana katseli tyttärensä näyttämiä piirustuksia — katseltuaan niitä vähän aikaisemmin Andrea Cavalcantin seurassa —, niin sai kreivi tulollaan aikaan tavallisen vaikutuksensa; paronitar melkein hymyili hänelle ensin hiukan säikähdettyään kuullessaan hänen nimensä.

Ensi silmäyksellä kreivi ymmärsi, mitä oli tapahtunut.

Paronitar lojui sohvalla, Eugénie istui hänen vieressään, ja heidän lähellään seisoi Cavalcanti.

Cavalcanti, mustapukuisena kuin Goethen sankari, jalassaan kiiltonahkakengät ja ohuet valkoiset sukat, siveli jokseenkin valkoisella ja jokseenkin hyvin hoidetulla kädellään vaaleaa tukkaansa. Tätä liikettä tehdessä kimalteli hänen pikkusormessaan oleva jalokivi, jota hän Monte-Criston neuvoista huolimatta ei voinut olla käyttämättä.

Liikettä myötäili neiti Danglars'iin kohdistunut tulinen katse ja huokailu.

Neiti Danglars oli samanlainen kuin ennenkin, nimittäin kaunis, kylmä ja pilkallinen. Hän huomasi Andrean jokaisen katseen ja huokauksen, mutta ne kilpistyivät sitä Minervan panssaria vastaan, jota filosofit väittävät Sapphonkin käyttäneen.

Eugénie tervehti kylmästi kreiviä ja käytti heti ensimmäistä sopivaa tilaisuutta vetäytyäkseen omaan salonkiinsa, josta piankin kuului kaksi raikasta ja iloista ääntä ja pianonsäveliä. Monte-Cristo päätteli siitä aivan oikein, että neiti Danglars oli paljon mieluummin laulunopettajansa Lucy d'Armillyn kuin hänen ja Cavalcantin seurassa.

Kreivi näytti olevan kokonaan syventynyt keskusteluun paronittaren kanssa, mutta hän huomasi kuitenkin, miten levoton Andrea Cavalcanti oli, kuinka hän meni oven luo kuuntelemaan laulua ihastuneen näköisenä uskaltamatta avata ovea.

Kohta saapui pankkiiri. Hänen katseensa suuntautui ensin Monte-Cristoon ja sitten Andreaan.

Vaimoaan hän tervehti tavalla, jota monet aviomiehet käyttävät puolisonsa seurassa ja josta naimattomalla ei voi olla aavistustakaan, ennen kuin on julkaistu laaja avioliiton salamerkkisanasto.

— Eivätkö neidit ole kutsuneet teitä harrastamaan musiikkia kanssaan? kysyi Danglars Andrealta.

— Eivät ole, vastasi Andrea huoaten entistä syvempään.

Danglars meni heti väliovelle ja avasi sen.

Ovesta näkyi kaunis kuvaelma, jollaisia Saksassa usein järjestetään: tytöt istuivat yhdessä pianotuolilla ja säestivät kumpikin yhdellä kädellä lauluaan. He olivat sattumalta ryhtyneet tähän säestystapaan ja saavuttaneet siinä suuren näppäryyden.

Neiti d'Armilly oli kaunis tai pikemmin sanoen hyvin suloinen tyttö. Hän oli lyhyt ja hento kuin keijukainen, vaaleat kiharat valuivat hänen kaulalleen melkein liiankin alas, niin kuin Peruginon taulujen madonnilla, ja silmät olivat raukeat. Hänellä kuului olevan heikko rinta, ja saattoi siis odottaa, että hän kerran kuolisi laulaen kuten Antonia "Cremonan viulunsoittajassa".

Monte-Cristo loi nopean ja uteliaan katseen naisten huoneeseen. Hän näki ensi kertaa neiti d'Armillyn, josta oli usein kuullut talossa puhuttavan.

— No, kysyi pankkiiri, — eikö meitä muita päästetäkään sisään?

Hän vei nuoren miehen salonkiin ja veti joko tahallaan tai sattumalta ovea niin paljon kiinni, ettei siltä kohtaa, missä Monte-Cristo ja paronitar istuivat, voinut nähdä mitään. Mutta kun paroni oli mennyt Andrean mukana, ei paronitar näyttänyt huomaavankaan tätä seikkaa.

Kohta kreivi kuuli Andrean äänen kaikuvan hänen laulaessaan pianon säestyksellä korsikalaista laulua.

Laulun aikana, jota kuunnellessaan kreivi unohti Andrean ja muisteli Benedettoa, paronitar ylisti Monte-Cristolle miehensä tyyneyttä, tämä kun oli sinä aamuna erään milanolaisen pankkiirin vararikossa menettänyt kolme- tai neljäsataatuhatta frangia.

Ylistys olikin ansaittu, sillä ellei kreivi jo ennen olisi saanut asiaa tietoonsa, ei paronin ulkomuoto olisi ilmaissut mitään.

— Hyvä, ajatteli Monte-Cristo, — hän salaa jo tappionsa. Kuukausi sitten hän vielä kerskaili niistä.

Sitten hän jatkoi ääneen:

— Hyvä rouva, herra Danglars tuntee niin hyvin pörssin, että hän jonakin päivänä kyllä voittaa takaisin sen, mitä muualla menettää.

— Te erehdytte siinä suhteessa niin kuin muutkin, sanoi rouva Danglars.

— Millä tavoin erehdyn? kysyi Monte-Cristo.

— Herra Danglars ei näet koskaan pelaa pörssissä.

— Sehän on totta, muistan herra Debrayn kertoneen… Mutta miten herra Debray voi? En ole nähnyt häntä kolmeen neljään päivään.

— En minäkään, sanoi rouva Danglars ihmeteltävän rauhallisesti. — Mutta te jätitte kesken lauseenne.

— Minkä?

— Väititte, että herra Debray oli sanonut teille jotakin…

— Se on totta. Herra Debray sanoi, että te olette pörssikeinottelupaholaisen vallassa.

— Suoraan sanoen harrastin sitä jonkin aikaa, sanoi rouva Danglars, — mutta nyt olen siitä luopunut.

— Siinä teette väärin. Hyvä Jumala, onnihan on niin perin oikullinen, että jos olisin nainen ja pankkiirin vaimo, niin yrittäisin koota itselleni varman omaisuuden, vaikka kuinka luottaisin mieheni myötäkäymiseen — sillä raha-asioissa määrää hyvä tai huono onni. Eikä minua saisi estää se, että joutuisin antamaan tämän onnen ohjakset hänelle vieraan käsiin.

Rouva Danglars punastui vastoin tahtoaan.

— Kuulkaahan, sanoi Monte-Cristo, aivan kuin ei olisi huomannut mitään, — eilen kerrottiin, että ne, joilla oli napolilaisia arvopapereita, voittivat sangen paljon.

— Minulla ei niitä ole, sanoi paronitar nopeasti, — eikä ole ollutkaan. Mutta olemme jo puhuneet liikaa pörssiasioista; aivanhan luulisi meitä pörssivälittäjiksi. Puhukaamme hiukan Villefort-raukoista, joihin kohtalo viime aikoina on niin kovasti iskenyt.

— Mitä heille oikein on tapahtunut? kysyi Monte-Cristo aivan viattomasti.

— Kyllähän te sen tiedätte. Kun markiisi Saint-Méran oli kuollut pari kolme päivää matkallelähtönsä jälkeen, niin kuolee markiisitar kolme tai neljä päivää tännetulonsa jälkeen.

— Sehän on totta, sanoi Monte-Cristo, — olen kuullut siitä puhuttavan. Mutta niin kuin Claudius sanoo Hamletille, sehän on luonnon laki. Heidän isänsä kuolivat ennen heitä, ja he surivat näitä. He kuolevat ennen kuin poikansa, ja heidän poikansa surevat heitä.

— Mutta ei siinä vielä kaikki.

— Eikö siinä ole kaikki?

— Ei. Kuulittehan, että he aikoivat naittaa tyttärensä…

— Franz d'Epinayn kanssa… Onko tuo avioliitto jäänyt sikseen?

— Eilisaamuna Franz kuuluu purkaneen kihlauksen.

— Todellakin…? Ja tiedetäänkö, mikä on ollut syynä tähän purkamiseen?

— Ei.

— Mitä te minulle kerrottekaan…! Ja millä tavoin herra Villefort on ottanut tämän kaiken vastaan?

— Niin kuin aina ennenkin, hyvin filosofisesti.

Samassa Danglars palasi yksinään.

— Jätättekö herra Cavalcantin tyttärenne seuraan? kysyi paronitar.

— Hänen ja neiti d'Armillyn, sanoi pankkiiri, — ettekö laske häntä miksikään?

Sitten hän jatkoi kääntyen Monte-Criston puoleen:

— Eikö herra Cavalcanti olekin hurmaava nuori mies? Mutta onko hän prinssi?

— Sitä en voi taata, sanoi Monte-Cristo. — Hänen isänsä esiteltiin minulle markiisina, poika on siis kreivi. Mutta en luule, että hän panee mitään painoa tuolle arvonimelle.

— Miksi ei panisi? sanoi pankkiiri. — Jos hän on prinssi, on hänellä syytä siitä ylpeillä. Kullakin on oma oikeutensa. En pidä niistä, jotka kieltävät syntyperänsä.

— Te olette oikea kansanvaltainen mies, sanoi Monte-Cristo hymyillen.

— Mutta ajatelkaahan, mihin vaaraan te meidät saatatte, sanoi paronitar. — Jos herra Morcerf sattumalta tulisi tänne, näkisi hän herra Cavalcantin huoneessa, jonne hän, Eugénien sulhanen, ei koskaan ole saanut lupaa astua.

— Se oli oikea sana: "sattumalta", huomautti pankkiiri, — sillä hän käy niin harvoin meidän luonamme, että hän totisesti tulee vain sattumalta.

— Mutta jos hän tapaisi tyttärenne luota tuon nuoren miehen, olisi hän siitä pahoillaan.

— Hänkö? Hyvä Jumala, siinä erehdytte aivan kokonaan. Albert ei ole mustasukkainen morsiamensa puolesta, hän ei häntä niin paljon rakasta. Mitä se sitä paitsi minuun kuuluu, onko hän pahoillaan vai ei?

— Mutta kun kerran olemme sellaisissa suhteissa…

— Millaisissa suhteissa me sitten muka olemme? Tahdotteko tietää, millaisissa? Äitinsä tanssiaisissa hän tanssi ainoastaan kerran tyttäreni kanssa, jota vastoin herra Cavalcanti tanssi kolme kertaa, eikä Albert sitä edes huomannutkaan.

— Herra vicomte Albert de Morcerf, ilmoitti kamaripalvelija.

Paronitar nousi. Hän aikoi mennä ilmoittamaan asiasta tyttärelleen, mutta Danglars pidätti häntä käsivarresta sanoen:

— Jääkää!

Paronitar katsoi häneen kummastuneena.

Monte-Cristo ei ollut huomaavinaan tätä pientä kohtausta.

Albert astui sisään, hän oli hyvin kaunis ja hyvin iloinen. Hän tervehti paronitarta sulavasti, Danglars'ia tuttavallisesti ja Monte-Cristoa sydämellisesti. Sitten hän kääntyi paronittaren puoleen sanoen:

— Sallitteko minun kysyä, kuinka neiti Danglars voi?

— Hyvin, vastasi Danglars nopeasti. — Hän on pienessä salongissaan soittelemassa ja laulamassa herra Cavalcantin seurassa.

Albert pysytteli tyynenä ja välinpitämättömänä. Ehkä hän tunsi hienoista halveksumista, mutta hän hillitsi mielensä huomatessaan Monte-Criston katsovan häneen terävästi.

— Herra Cavalcantilla on hyvin kaunis tenoriääni ja neiti Eugéniella kaunis sopraano, sanoi hän, — ja sitä paitsi hän soittaa pianoa mestarillisesti. Siitä mahtaa syntyä kaunis konsertti.

— He sopivat toden totta erinomaisen hyvin yhteen, sanoi Danglars.

Albert ei ollut huomaavinaan tätä vihjettä, vaikka se oli niin selvän selvä, että paronitar punastui.

— Minäkin olen musikaalinen, jatkoi nuori mies, — ainakin opettajani väittävät. Mutta kummallista kyllä, en ole vielä saanut ääntäni sointumaan yhteen toisten äänien kanssa, en sopraanojen enkä muidenkaan.

Danglars hymähti aivan kuin sanoakseen:

— Mutta suutuhan toki!

— Sen vuoksi, jatkoi hän päästäkseen toivomaansa tulokseen, — prinssi ja tyttäreni herättivät täällä eilen täydellistä ihastusta. Ettekö ollut eilen täällä, herra Morcerf?

— Mikä prinssi? kysyi Albert.

— Prinssi Cavalcanti, jatkoi Danglars, joka itsepäisesti tahtoi nimittää Andreaa prinssiksi.

— Anteeksi, sanoi Albert, — en tiennyt häntä prinssiksi. Vai lauloi prinssi Cavalcanti eilen neiti Eugénien kanssa? Se mahtoi kuulua kauniilta, ja olen hyvin pahoillani, etten ollut sitä kuulemassa. Mutta en voinut noudattaa kutsuanne, sillä minun täytyi saattaa rouva Morcerfia vanhan paronitar Château-Renaud'n luo kuulemaan saksalaisten laulua.

Oltuaan sitten hetken vaiti hän jatkoi muina miehinä:

— Mutta saanko luvan tervehtiä neiti Danglars'ia?

— Odottakaa, odottakaa, minä pyydän, sanoi pankkiiri pidättäen nuorta miestä. — Kuunnelkaahan tuota ihanaa cavatinaa, ta, ta, ta, ti, ta, ti, ta, ta, se on hurmaava, kohta se loppuu … sekunti vielä. Mainiota! Bravo! Bravi! Brava.

Ja pankkiiri alkoi vimmoissaan taputtaa käsiään.

— Se on todellakin kaunista, sanoi Albert, — eikä oman maansa musiikkia voi kukaan paremmin ymmärtää kuin prinssi Cavalcanti. Sanoittehan prinssi? Sitä paitsi, ellei hän ole prinssi, voidaan hänet helposti tehdä prinssiksi Italiassa. Mutta palataksemme laulajiimme pitäisi teidän, herra Danglars, järjestää meille suuri ilo: pyytäkää neiti Danglars'ia ja herra Cavalcantia laulamaan vielä toinen laulu älkääkä ilmoittako mitään siitä, että täällä on vieraita. On niin suloista kuulla musiikkia loitolta, syrjästä, toisten huomaamatta ja näkemättä, ettei häiritsisi esiintyjiä, jotka silloin voivat kokonaan antautua neroutensa, vaistonsa ja sydämensä tunteitten valtaan.

Tällä kertaa Danglars joutui aivan hämilleen Albertin tyyneydestä.

Hän veti Monte-Criston syrjään ja sanoi:

— Mitä ajattelette moisesta sulhasmiehestä?

— Hän näyttää kylmältä, muuta en voi sanoa. Mutta minkä sille mahtaa? Olettehan antanut suostumuksenne!

— Niin olen, mutta olen antanut suostumukseni miehelle, joka rakastaa tytärtäni, enkä sellaiselle, joka ei rakasta. Tuo mies on kylmä kuin marmori ja ylpeä kuin isänsä. Jos hän olisi rikas, jos hänellä olisi Cavalcantien omaisuus, en välittäisi siitä mitään. En ole kysynyt tyttäreni mielipidettä tässä asiassa, mutta jos hänellä on makua, niin…

— En tiedä, sanoi Monte-Cristo, — tekeekö ystävyyteni Morcerfia kohtaan minut sokeaksi, mutta vakuutan teille, että mielestäni herra Morcerf on miellyttävä mies ja voi tehdä tyttärenne onnelliseksi. Varmaan hän vielä pääsee hyvään asemaankin maailmassa, sillä onhan hänen isänsä asema loistava.

— Hm, sanoi Danglars.

— Miksi epäilette?

— Hänellä on aina menneisyytensä … hämärä menneisyytensä.

— Mutta eihän isän menneisyys kuulu poikaan.

— Kuuluu kyllä!

— Älkäähän nyt liioitelko. Kuukausi sitten piditte tätä avioliittoa aivan verrattomana… Ymmärrättehän, että olen aivan epätoivoissani: minunhan luonani te tapasitte tuon nuoren Cavalcantin, jota en tarkemmin tunne, sen vakuutan.

— Minä tunnen hänet, sanoi Danglars, — ja se riittää.

— Tunnetteko hänet? Oletteko siis hankkinut lisätietoja hänestä? kysyi Monte-Cristo.

— Tarvitaanko niitä, eikö hänestä heti paikalla näe, kenen kanssa on tekemissä? Hän on ensiksikin rikas.

— Sitä en voi vakuuttaa.

— Mutta olettehan mennyt takuuseen hänen puolestaan?

— Viisikymmentätuhatta, vähäpätöinen summa.

— Hän on hienosti kasvatettu.

— Hm, sanoi vuorostaan Monte-Cristo. — Hän on musikaalinen.

— Kaikki italialaiset ovat musikaalisia.

— Kuulkaahan, kreivi, ette ole nyt hänelle oikeudenmukainen.

— No niin, tunnustan suoraan, että kun tiedän, mikä on suhteenne herra Morcerfiin, on minusta vastenmielistä nähdä, miten Cavalcanti tulee taloonne ja käyttää väärin rikkauttaan.

Danglars alkoi nauraa.

— Kuinka säädyllinen te olettekaan! sanoi hän. — Niinhän maailmassa aina tehdään.

— Mutta ettehän te noin vain voi purkaa kihlausta, rakas herra Danglars. Morcerfit pitävät tätä avioliittoa päätettynä asiana.

— Pitävätkö?

— Ehdottomasti.

— Puhukoot sitten suoraan. Teidän pitäisi kuiskata siitä asiasta pari sanaa isän korvaan, kun kerran olette heidän talossaan suosittu vieras.

— Minäkö? Mistä sellaista voitte päätellä?

— Olin huomaavinani sen heidän tanssiaisissaan. Kreivitär, ylpeä Mercedes, korskea katalonialainen, joka tuskin suvaitsee avata suunsa vanhoille tuttavilleen, tarttui teidän käsivarteenne, meni kanssanne puutarhaan, poikkesi syrjäteille ja palasi vasta puolen tunnin päästä.

— Herra paroni, paroni, sanoi Albert, — te estätte meitä kuulemasta. Te suuri musiikinystävä olette nyt raakalainen!

— Hyvä on, hyvä on, herra pilkkakirves, sanoi Danglars.

Sitten hän jatkoi kääntyen Monte-Criston puoleen:

— Otatteko puhuaksenne siitä hänen isälleen?

— Mielelläni, jos toivotte.

— Mutta tällä kertaa asian pitää tulla selväksi. Pyytäköön tytärtäni poikansa vaimoksi, määrätköön hääpäivän, ilmoittakoon ehtonsa rahojen suhteen, niin että voimme tehdä sopimuksen tai sitten katkaista suhteemme. Mutta ymmärrättehän, asiassa ei saa enää viivytellä.

— Toimin parhaani mukaan.

— En väitä, että odottaisin häntä ilolla, mutta odotan kuitenkin. Pankkiirin, ymmärrättehän, tulee vastata sanastaan.

Ja Danglars huokasi samalla tavoin kuin Cavalcanti oli huokaissut vähää ennen.

— Bravo, bravi, brava! huusi Morcerf matkien pankkiiria ja taputtaen käsiään laulun loputtua.

Danglars katsahti terävästi Albertiin, kun palvelija samassa tuli kuiskaamaan pari sanaa hänen korvaansa.

— Palaan kohta, sanoi pankkiiri Monte-Cristolle, — odottakaa minua, minulla on ehkä pian teille jotakin ilmoitettavana.

Hän poistui.

Paronitar käytti hyväkseen miehensä lähtöä avatakseen musiikkihuoneen oven, ja Andrea, joka oli istunut pianon edessä neiti Eugénien kanssa, hyppäsi pystyyn kuin jousen ponnahduttamana.

Albert kumarsi hymyillen neiti Danglars'ille, joka vastasi hänelle yhtä kylmästi kuin tavallisestikin, joutumatta vähääkään hämilleen.

Cavalcanti puolestaan näytti olevan hämillään. Hän kumarsi Morcerfille, joka vastasi tervehdykseen hyvin halveksivasti.

Sitten Albert alkoi ylistellä neiti Danglars'in ääntä ja surkutteli itseään, kun ei ollut eilisiltana ollut häntä kuulemassa…

Cavalcanti vei Monte-Criston syrjään.

— Jo riittää musiikki ja kohteliaisuudet, sanoi rouva Danglars, — tulkaa ottamaan teetä.

— Tule, Louise, sanoi neiti Danglars ystävättärelleen.

He menivät viereiseen salonkiin, jonne oli järjestetty teetarjoilu.

Juuri kun englantilaiseen tapaan alettiin panna lusikoita kuppeihin, aukeni ovi ja Danglars palasi takaisin hyvin kiihtyneenä. Monte-Cristo loi häneen kysyvän katseen.

— Olen saanut kirjeen Kreikasta, kertoi Danglars.

— Vai niin, sen vuoksi teidät siis kutsuttiin pois, sanoi kreivi.

— Niin.

— Miten Otto-kuningas voi? kysyi Albert hyvin iloisella äänellä. Danglars katsoi häneen pitkään sanomatta sanaakaan, ja Monte-Cristo kääntyi poispäin salatakseen säälin ilmeen, joka hetkeksi häivähti hänen kasvoilleen.

— Lähdemmehän täältä yhdessä? kysyi Albert kreiviltä.

— Jos niin tahdotte, vastasi tämä.

Albert ei voinut käsittää pankkiirin katseen tarkoitusta, vaan kääntyi kysyvästi Monte-Criston puoleen:

— Näittekö, miten hän katsoi minuun?

— Näin, vastasi kreivi, — mutta oliko teidän mielestänne hänen katseessaan jotakin erikoista?

— Oli. Ja mitä hän tarkoitti noilla Kreikasta saamillaan uutisilla?

— Mistä minä sen tietäisin?

— Otaksuin, että teillä oli tuttavia siinä maassa.

Monte-Cristo hymyili, niin kuin aina hymyillään kun tahdotaan päästä vastaamasta.

— Kas, sanoi Albert, — hän lähestyy teitä. Menen sanomaan kohteliaisuuksia neiti Danglars'ille hänen kameesoljestaan; sillä aikaa isä voi rauhassa puhua teidän kanssanne.

— Jos tahdotte lausua hänelle kohteliaisuuksia, niin puhukaa etupäässä hänen äänestään, sanoi Monte-Cristo.

— En suinkaan, siitä puhuvat kaikki muut.

— Herra vicomte, sanoi Monte-Cristo, — teidän itserakkautenne on aivan hävyttömyyden rajalla.

Albert lähestyi hymy huulillaan Eugénietä.

Sillä aikaa Danglars kumartui kuiskaamaan kreivin korvaan:

— Annoitte minulle verrattoman neuvon. Noihin kahteen sanaan, Fernand ja Janina, sisältyy kamala tarina.

— Loruja! sanoi Monte-Cristo.

— Kerron sen teille toiste. Mutta viekää nyt tuo nuori mies pois, sillä minun on vaikea olla hänen seurassaan.

— Kyllä vien, hän sanoi näet tulevansa minun mukaani. Lähetänkö siis joka tapauksessa hänen isänsä teidän luoksenne?

— Entistä suuremmalla syyllä.

— Hyvä.

Kreivi viittasi Albertille.

He kumarsivat ja poistuivat. Albert näytti vähät välittävän neiti Danglars'in kylmäkiskoisesta käytöksestä. Monte-Cristo huomautti mennessään rouva Danglars'ille, että pankkiirin rouvan pitäisi ajoissa ajatella asemansa turvaamista.

Herra Cavalcanti jäi voittajana taistelutanterelle.

77- Haydée

Heti kun hevoset olivat päässeet bulevardille, kääntyi Albert kreivin puoleen ja purskahti niin äänekkääseen nauruun, että se tuntui väkinäiseltä.

— No, sanoi hän, — kysyn, teiltä aivan samoin kuin Kaarle IX kysyi Katarina Mediciltä Pärttylinyön jälkeen: Miten mielestänne näyttelin pienen osani?

— Missä tilaisuudessa? kysyi Monte-Cristo.

— Tietysti siinä tilaisuudessa, jossa näin kilpailijani saaneen varman jalansijan Danglars'in perheessä…

— Minkä kilpailijan?

— Minkäkö kilpailijan? Teidän suosikkinne, Andrea Cavalcantin!

— Jättäkää tuollaiset sopimattomat leikinlaskut, vicomte. Minä en suinkaan suosi herra Andreaa, en ainakaan herra Danglars'in edessä.

— Moittisinkin teitä, jos tuo nuori mies tarvitsisi suositusta, mutta kaikeksi onneksi hän ei ole laisinkaan sen tarpeessa.

— Mitä! Luuletteko hänen mielistelevän neiti Danglars'ia?

— Siitä olen varma. Hän pyörittää silmiään ja kuhertaa. Hän korskan Eugénien nyt tahtoo valloittaa. Kas, tulipa runo! Kautta kunniani, se tuli aivan huomaamatta. Täytyy lausua se uudestaan: Hän korskan Eugénien nyt tahtoo valloittaa.

— Vähät siitä, jos vanhemmat tahtovat antaa hänet teille.

— Älkää sanoko niin, rakas kreivi. Kahdelta eri taholta ollaan minulle kylmäkiskoisia.

— Miltä tahoilta?

— Eugénie-neiti tuskin vastasi tervehdykseeni, neiti d'Armilly, hänen uskottunsa, ei edes vastannut, ja isä pisti senkin seitsemän tikaria sydämeeni, valetikareja, teatteritikareja kyllä, mutta hän luuli niitä oikeiksi.

— Mustasukkaisuutta!

— Mutta minä en ole vähääkään mustasukkainen.

— Hänpä on.

— Kenelle? Debraylleko?

— Ei, vaan teille.

— Minulleko? Voin lyödä vetoa siitä, että viikon sisällä hän on paiskannut ovensa nenäni edessä lukkoon.

— Erehdytte, rakas vicomte.

— Voitteko sen todistaa?

— Voin. Hän on pyytänyt minua toimimaan niin, että kreivi Morcerf käy lopullisesti pyytämässä neiti Danglars'ia vaimoksenne.

— Oh, sanoi Albert niin mairittelevasti kuin suinkin osasi, — ettehän toimi, ettehän, rakas kreivi?

— Erehdytte aivan, Albert, täytän paronin pyynnön, koska olen luvannut sen tehdä.

— Teillä näyttää siis olevan kova halu naittaa minut? huokasi Albert.

— Tahdon olla sovussa kaikkien ihmisten kanssa. Mutta mitä Debrayhin tulee, en ole nähnyt häntä enää paronittaren luona.

— Hän on riidoissa.

— Paronittarenko kanssa?

— Ei, vaan herra Danglars'in.

— Paroni on siis huomannut jotakin?

— Tuopa oli mainio sutkaus!

— Uskotte siis, että hän todella on huomannut jotakin? kysyi Monte-Cristo teeskennellen oivallisesti tietämättömyyttä.

— Mutta mistä te tulettekaan tänne, rakas kreivi?

— Kongosta, jos niin tahdotte.

— Se ei ole vielä kyllin kaukana.

— Mistä minä tuntisin pariisilaiset aviomiehet?

— Rakas kreivi, aviomiehet ovat samanlaisia kaikkialla. Kun olette tutkinut yhtä yksilöä jossakin maassa, tunnette koko rodun.

— Mutta minkä vuoksi Debray ja Danglars sitten ovat riitaantuneet? Hehän näyttivät olevan niin erinomaisen hyvässä sovussa keskenään, sanoi Monte-Cristo uudelleen teeskennellen tietämättömyyttä.

— Nyt joudumme jo Isis-jumalattaren salaisuuksiin, ja niistä en tiedä mitään. Kun herra Cavalcanti pääsee perheen jäseneksi, niin kysykää häneltä.

Vaunut pysähtyivät.

— Nyt olemme perillä, sanoi Monte-Cristo. — Kello on vasta puoli yksitoista. Astukaa sisään.

— Mielelläni.

— Vaununi saattavat teidät kotiinne.

— Ei, kiitos, omat vaununi ovat varmaankin seuranneet meitä.

— Niin ovatkin, tuossa ne ovat, sanoi Monte-Cristo hypäten vaunuista.

He menivät taloon ja astuivat valoisaan salonkiin.

— Toimittakaa meille teetä, Baptistin, sanoi Monte-Cristo.

Baptistin poistui ääneti ja palasi kahden sekunnin kuluttua kantaen valmista tarjotinta, joka näytti nousseen maasta kuin sadussa.

— Toden totta, sanoi Morcerf, — en ihaile rikkauttanne, herra kreivi, sillä teitäkin rikkaampia voi olla, en älykkyyttänne, vaikka Beaumarchais ei ollut teitä ihmeellisempi älyltään; mutta ihailen sitä tapaa, millä teitä palvellaan. Tuntuu siltä kuin palvelijanne aavistaisivat jo soittotavastanne, mitä tahdotte, ja aivan kuin se, mitä tahdotte, olisi heti valmiina.

— Tuossa lauseessanne on hiukan totta. Palvelijani tietävät tapani. Esimerkiksi: ettekö kaipaa vielä jotakin, kun juotte teetä?

— Tietysti tahdon tupakoida.

Monte-Cristo lähestyi pöytäkelloa ja soitti.

Sekunnin päästä aukeni toinen ovi, ja Ali toi kaksi pitkää piippua, joissa oli hienoa tupakkaa.

— Ihmeellistä! sanoi Morcerf.

— Tämä on aivan yksinkertaista, sanoi Monte-Cristo. — Ali tietää, että juodessani kahvia tai teetä tavallisesti tupakoin, hän tietää, että olen pyytänyt teetä, hän tietää, että tulitte mukanani. Kun minä sitten kutsun häntä, hän arvaa syyn, ja koska hän on kotoisin maasta, jossa vieraanvaraisuutta osoitetaan tarjoamalla piipullinen tupakkaa, tuo hän kaksi piippua.

— Selitys on kyllä uskottava, mutta siitä huolimatta tällaista tapahtuu vain teidän luonanne… Ei mutta, mitä minä kuulen?

Morcerf kumartui oveen päin, jonka takaa kuului kuin kitaran säveliä.

— Rakas vicomte, olette tänään joutunut suorastaan musiikin uhriksi. Juuri kun pääsette irti neiti Danglars'in pianonsoitosta, kuulette täällä Haydéen guslin.

— Haydée! Mikä ihana nimi! Haydée-nimisiä naisia on siis todellakin olemassa muuallakin kuin vain Byronin runoissa?

— On kyllä. Haydée on harvinainen nimi Ranskassa, mutta hyvin tavallinen Albaniassa ja Epeiroksessa. Se merkitsee puhtautta, kainoutta, viattomuutta. Se on jonkinmoinen ristimänimi, niin kuin Ranskassa sanotaan.

— Kuinka kaunis se on! sanoi Albert. — Kuinka viehättävältä tuntuisikaan, jos ranskalaisten naisten nimet olisivat neiti Hyvyys, neiti Hiljaisuus, neiti Kristillinen rakkaus! Minkä erinomaisen vaikutuksen tekisikään kuulutuksessa, jos neiti Danglars'in nimi Claire-Marie-Eugénien asemesta olisi neiti Puhtaus-Kainous-Viattomuus Danglars!

— Hullu mies! sanoi kreivi. — Älkää laskeko leikkiä niin kovaa, Haydée voi sen kuulla.

— Suuttuisiko hän siitä?

— Ei suinkaan, vastasi kreivi ylpeästi.

— Hän on siis hyvä ihminen? kysyi Albert.

— Se ei ole hyvyyttä vaan velvollisuutta; orjatar ei suutu herraansa.

— Mutta nythän te itse laskette leikkiä! Onko maailmassa vielä orjattaria?

— Epäilemättä, koska Haydée on minun orjattareni.

— Toden totta, te ette tee mitään niin kuin muut, eikä teillä ole mitään samanlaista kuin muilla. Kreivi Monte-Criston orjatar! Se on erikoinen asema Ranskassa. Kun ottaa huomioon, miten te käsittelette rahoja, täytyy laskea että tuo paikka on sadantuhannen arvoinen vuodessa.

— Satatuhatta! Tuolla lapsiraukalla on ollut paljon enemmän. Hän on syntynyt maailmaan omistamaan aarteita, joiden rinnalla tuhannen ja yhden yön rikkaudet himmenevät.

— Hän on siis todellakin prinsessa?

— Tepä sen sanoitte, vieläpä kaikkein ylhäisimpiä.

— Sitä arvelinkin. Mutta kuinka ylhäinen prinsessa on joutunut orjattareksi?

— Kuinka tyranni Dionysoksesta tuli koulunopettaja? Sodan aiheuttama sattuma, onnen oikku.

— Ja hänen nimensä on salaisuus?

— On kyllä muille ihmisille. Toisin on teidän laitanne, sillä tehän olette ystäväni ja lupaatte olla vaiti, lupaattehan olla vaiti?

— Kautta kunniani!

— Tunnettehan Janinan pashan elämäntarinan?

— Ali-Tebelinin? Totta kai, koska isäni kokosi rikkautensa hänen palveluksessaan.

— Sehän on totta, olin sen unohtanut.

— No niin, missä suhteessa Haydée on Ali-Tebeliniin?

— Hänen tyttärensä.

— Kuinka! Ali-pashan tytär!

— Ja kauniin Vasilikin tytär.

— Kuinka hänestä on tullut teidän orjattarenne?

— Eräänä päivänä kävelin Konstantinopolin orjamarkkinoilla ja ostin hänet.

— Suurenmoista! Teidän seurassanne ei enää elä, vaan näkee unta, rakas kreivi. Nyt aion esittää teille rohkean pyynnön. Mutta kenties olen epähieno.

— Puhukaa vapaasti.

— Koska liikutte hänen seurassaan, koska viette hänet oopperaan…, niin ehkä rohkenen pyytää sitä…

— Te voitte pyytää minulta mitä tahansa.

— No niin, rakas kreivi, esitelkää minut prinsessallenne.

— Mielelläni, mutta kahdella ehdolla.

— Suostun niihin jo edeltäpäin.

— Ensiksi, ettette kenellekään koskaan mainitse, että teidät on esitelty hänelle.

— Hyvä. (Morcerf kohotti kätensä.) Minä vannon.

— Toiseksi, ettette kerro hänelle, että isänne oli hänen isänsä palveluksessa.

— Senkin vannon.

— Hyvä on, ja muistattehan varmasti valanne?

— Tietysti! sanoi Albert.

— Niin arvelinkin. Tiedän, että olette kunnon mies.

Kreivi soitti. Ali astui sisään.

— Ilmoita Haydéelle, että tulen juomaan kahvia hänen luokseen, ja koeta selittää hänelle, että pyydän lupaa saada esitellä hänelle erään ystäväni.

Ali kumarsi ja poistui.

— Älkää siis kyselkö mitään suoraan. Jos tahdotte jotakin tietää, niin kysykää minulta, ja minä kysyn sitten häneltä.

— Päätetty asia.

Ali tuli kolmannen kerran ja piti verhoa koholla ilmaistakseen herralleen ja Albertille, että he voisivat astua sisään.

— Menkäämme, sanoi Monte-Cristo.

Albert siveli kädellään tukkaansa ja väänsi viiksiään; kreivi otti hattunsa ja hansikkaansa ja astui Albertin edellä huoneistoon, jonka ovea Ali vartioi ja jota puolusti kolme Myrthon komennuksen alaista ranskalaista kamarineitiä.

Haydée odotti etummaisessa huoneessa, salongissa, ja hänen suurista silmistään kuvastui hämmästys, sillä ensi kerran tuli hänen luokseen joku muu mies kuin Monte-Cristo. Hän istui nurkassa sohvalla jalat ristissä allaan ja oli aivan kuin laatinut itselleen pesän keskelle itämaisia kalliita ja kirjavia kankaita. Hänen vieressään oli soitin, jonka ääni oli kuulunut toiseen huoneeseen. Hän näytti lumoavalta.

Huomatessaan Monte-Criston hän nousi ja hymyili hänelle ihanasti kuin tytär ja rakastajatar. Monte-Cristo meni hänen luokseen ja ojensi hänelle kätensä, jolle hän tapansa mukaan painoi suudelman.

Albert seisoi oven luona katsellen lumoutuneena tätä ihmeellistä kauneutta, jonka vertaista ei olisi voinut kuvitellakaan näkevänsä Ranskassa.

— Kenet tuot luokseni? kysyi nuori tyttö uuskreikankielellä Monte-Cristolta. — Veljen, ystävän, tuttavan vai vihollisen?

— Ystävän, vastasi Monte-Cristo samalla kielellä.

— Hänen nimensä?

— Kreivi Albert. Hän on se mies, jonka pelastin rosvojen käsistä Roomassa.

— Mitä kieltä minun pitää hänelle puhua?

Monte-Cristo kääntyi Albertin puoleen:

— Osaatteko uuskreikkaa? kysyi hän.

— Ikävä kyllä en, vastasi Albert, — en edes vanhaa kreikkaa. Ei koskaan ole Homeroksella eikä Platonilla ollut heikompaa ja huolimattomampaa oppilasta kuin minä olen ollut.

— Siinä tapauksessa, sanoi Haydée osoittaen ymmärtäneensä sekä Monte-Criston kysymyksen että Albertin vastauksen, — puhun ranskan- tai italiankieltä, jos valtiaani sallii.

Monte-Cristo mietti hetkisen:

— Puhu italiankieltä, sanoi hän.

Sitten hän sanoi kääntyen Albertin puoleen:

— Kuinka ikävää, ettette osaa uuskreikkaa tai vanhaa kreikkaa, joita molempia Haydée puhuu aivan verrattomasti. Lapsiparan on pakko puhua kanssanne italiankieltä, ja silloin saatte hänestä väärän käsityksen.

Hän viittasi Haydéelle.

— Ollos tervetullut, ystävä, joka saavut herrani ja valtiaani seurassa, sanoi nuori tyttö kirkkaalla Toscanan murteella korostaen puhettaan roomalaiseen tapaan, mikä tekee Danten kielen yhtä sointuvaksi kuin Homeroksen kreikankin. — Ali, kahvia ja piiput!

Ja Haydée viittasi Albertia lähestymään, Alin poistuessa täyttämään nuoren valtiattarensa määräyksiä.

Monte-Cristo osoitti Albertille kahta telttatuolia. He ottivat kumpikin tuolinsa ja nostivat ne lähelle matalaa pöytää, jolla oli nargile sekä tuoreita kukkia, piirustuksia ja nuottivihkoja.

Ali toi kahvia ja piiput. Baptistin ei saanut koskaan tulla tähän huoneiston osaan.

Albert hylkäsi nubialaisen hänelle tarjoaman piipun.

— Ottakaa, ottakaa, sanoi Monte-Cristo. — Haydée on melkein yhtä sivistynyt kuin pariisittaretkin, hän ei pidä havannoista, sillä niissä on paha lemu, mutta itämainen tupakka tuoksuu hyvältä.

Ali poistui.

Kahvi oli kaadettu kuppeihin. Albertia varten oli tuotu myös sokeriastia. Monte-Cristo ja Haydée puolestaan joivat tätä arabialaista juomaa arabialaisten tavoin, ilman sokeria.

Haydée ojensi kätensä ja tarttui punertavilla, kapeilla sormillaan japanilaiseen kuppiin ja vei sen huulilleen viattomalla nautinnolla, aivan kuin lapsi, joka syö ja juo sellaista, mikä sille on mieluista.

Samaan aikaan toivat kamarineidot kaksi tarjotinta, joilla oli jäätelöä ja mehuvesiä.

— Rakas isäntäni ja te, neiti, sanoi Albert italiankielellä, — antakaa anteeksi hämmästykseni. Olen aivan päästäni pyörällä, ja onhan se luonnollistakin. Täällähän tapaan itämaan, oikean itämaan, en sellaisena kuin sen valitettavasti olen nähnyt, vaan sellaisena kuin olen uneksinut. Ja kuitenkin olen Pariisissa, näin vielä äsken omnibussien ajavan ohitseni ja kuulin virvokkeidenmyyjien kellojen kilinän. Kuinka ikävää, etten osaa puhua kreikkaa! Se tekisi tämän illan unohtumattomaksi.

— Osaan kylliksi hyvin italiankieltä, sanoi Haydée tyynesti, — voidakseni puhua kanssanne. Ja jos rakastatte itämaita, teen kaiken voitavani, että löytäisitte ne täältä.

— Mistä voin puhua hänen kanssaan? kysyi Albert hiljaa Monte-Cristolta.

— Mistä vain itse tahdotte. Hänen kotimaastaan, nuoruudestaan, muistoistaan. Tai jos mieluummin tahdotte, niin puhukaa Roomasta, Napolista ja Firenzestä.

— Miksi puhuisin kreikattaren kanssa sellaisesta, mistä voi puhua pariisittarien seurassa, sanoi Albert. — Antakaa minun puhua hänen kanssaan itämaista.

— Puhukaa, rakas Albert, hänkin pitää siitä aiheesta eniten.

Albert kääntyi Haydéen puoleen.

— Kuinka vanhana jätitte Kreikan? kysyi hän.

— Viisivuotiaana, vastasi Haydée.

— Entä muistatteko synnyinmaanne? kysyi Albert.

— Sulkiessani silmäni näen kaiken, mitä olen nähnyt. Kahdella tapaa voi ihminen katsella, ruumiin ja sielun silmillä. Ruumiillinen silmä voi toisinaan unohtaa, sielun silmä ei koskaan.

— Mistä asti muistatte lapsuuttanne?

— Osasin juuri kävellä. Äitini, jonka nimi oli Vasiliki (Vasiliki merkitsee kuninkaallista, huomautti tyttö nostaen päänsä pystyyn), äitini tarttui käteeni ja pantuamme kukkaromme pohjalle kaiken kullan, mikä meillä oli, menimme hunnutettuina pyytämään almua vangeille sanoen: "Ken antaa köyhille, hän antaa Jumalalle." Kun kukkaromme oli täynnä, palasimme palatsiin ja ilmoittamatta mitään isälleni lähetimme luostarin johtajalle kaiken rahan, minkä ihmiset meille olivat antaneet luullen meitä köyhiksi. Hän vuorostaan jakoi ne vangeille.

— Kuinka vanha siihen aikaan olitte?

— Kolmivuotias, vastasi Haydée.

— Muistatte siis kaiken, mitä elämässänne on tapahtunut kolmannesta ikävuodestanne asti?

— Kaiken.

— Kreivi, sanoi Morcerf hiljaa Monte-Cristolle, — teidän pitäisi sallia signoran kertoa meille jotakin elämästään. Olette kieltänyt minua puhumasta hänelle isästäni, mutta ehkä hän itse kertoo hänestä. Ette voi aavistaakaan, kuinka onnellinen olisin, jos kuulisin isäni nimen noin kauniista suusta.

Monte-Cristo kääntyi Haydéen puoleen ja sanoi kreikankielellä rypistäen silmäkulmiaan, siten kehottaakseen häntä hyvin tarkkaamaan sanojaan:

— Kerro meille isästäsi, mutta älä mainitse konnan nimeä äläkä petosta.

Haydée huokaisi syvään, ja pilvi nousi hänen kirkkaalle otsalleen.

— Mitä sanoitte hänelle? kysyi Morcerf aivan hiljaa.

— Että olette ystäväni ja että hänen siis ei tarvitse salata teiltä mitään.

— Ensimmäinen muistonne liittyy siis almujen keräämiseen vangittujen hyväksi? sanoi Albert. — Mikä on seuraava muisto?

— Seuraavako? Olen sykomorien suojassa järven rannalla, jonka kimaltelevan pinnan voin vieläkin nähdä edessäni. Isäni istui patjoilla vanhimman ja tuuheimman puun alla nojaten sen runkoon, äitini lepäsi hänen jalkojensa juuressa. Minä leikin isäni pitkällä parralla ja hän vyöhönsä pistetyn, jalokivillä koristetun kangiarin kahvalla. Silloin tällöin tuli hänen luokseen eräs albanialainen ja puhui jotakin, mitä en kuullut, ja mihin isäni vastasi samalla äänellä joko: Surmatkaa! tai Armahtakaa!

— On omituista kuulla nuoren tytön kertovan tällaista muualla kuin näyttämöllä ja tietää, ettei tämä ole tarua, sanoi Albert. — Kun teillä on tuollainen ihmeellinen menneisyys ja niin kauniit seudut mielessänne, niin mitä pidätte Ranskasta?

— Luullakseni se on kaunis maa, sanoi Haydée, — mutta näen Ranskan sellaisena kuin se on, näen sen naisen silmillä, jota vastoin synnyinmaani, jonka olen nähnyt ainoastaan lapsen silmillä, verhoutuu mielessäni valoisaan tai synkkään usvaan, riippuen siitä, muistelenko sitä armaana isänmaana vai kauheiden kärsimysten kotina.

— Olettehan niin nuori, kuinka olette jo ennättänyt kärsiä? kysyi Albert ja oli näin tahtomattaan jokapäiväinen.

Haydée loi katseensa Monte-Cristoon, joka tuskin huomattavasti viittasi hänelle ja sanoi:

— Jatka!

— Ei mikään syövy sieluun niin voimakkaasti kuin ensimmäiset vaikutelmat, ja lukuun ottamatta näitä kahta valoisaa muistoa ovat nuoruuteni muistot kaikki surullisia.

— Kertokaa, kertokaa, sanoi Albert, — kuuntelen teitä suurella jännityksellä.

Haydée hymyili surullisesti.

— Tahdotteko siis, että kerron teille noista toisista muistoistani? kysyi hän.

— Kertokaa, pyysi Albert.

— No niin! Olin nelivuotias, kun eräänä iltana äitini herätti minut unesta. Olimme Janinan palatsissa. Hän nosti minut syliinsä patjoilta, joilla lepäsin, ja avatessani silmäni näin hänen itkevän. Kun näin sen, aloin itsekin itkeä.

"Hiljaa, lapsi!" sanoi hän.

Toisinaan jatkoin itkemistäni lohdutuksista ja äidillisistä uhkauksista huolimatta, sillä olin oikukas niin kuin lapset tavallisesti ovat. Mutta tällä kertaa soinnahti äitini äänestä sellainen kauhu, että heti vaikenin.

Hän kantoi minut nopeasti pois.

Riensimme leveitä portaita alas. Äitini palvelijattaret astuivat edessämme samoja portaita, tai oikeammin sanoen juoksivat niitä alas, kantaen kirstuja, pusseja, vaatteita, koruja, kultakukkaroita.

Naisten jäljestä tuli vartiosto, kaksikymmentä miestä, joilla oli pitkät pyssyt ja pistoolit. Heillä oli yllään tuollaiset puvut, jotka te täällä Ranskassa tunnette sen jälkeen, kun Kreikasta jälleen on tullut valtio.

— Uskokaa minua, sanoi Haydée pudistaen päätään ja kalveten pelkän muistonkin voimasta, — synkältä näytti tämä pitkä jono unisia orjia ja palvelijattaria, kuvittelin näet, että he olivat unisia, koska minutkin oli herätetty aivan kesken uniani.

Soihdut loivat synkkiä varjoja holviin, jossa me kiidimme portaita alas.

"Pitäkää kiirettä!" kuului ääni käytävän toisesta päästä.

Tämä ääni painoi kaikki kumaraan, aivan kuin tuuli painaa tähkät maahan.

Minä vavahdin sen kuullessani. Se oli isäni ääni.

Hän kulki viimeisenä, yllään upea puku, kädessään pyssynsä, jonka hallitsijamme oli hänelle lahjoittanut. Nojautuen suosikkiinsa Selimiin hän ajoi meitä edellään aivan kuin paimen ajaa hätääntynyttä laumaa.

— Isäni, sanoi Haydée kohottaen päätään, — oli kuuluisa mies, jonka Eurooppa on tuntenut Ali-Tebelinin, Janinan pashan nimellä ja jonka edessä koko Turkki vapisi.

Hän lausui nämä sanat ylevän juhlallisella äänellä, ja Albert vapisi, tietämättä itsekään, miksi. Tytön silmät säihkyivät synkkinä ja pelottavina, kun hän aivan kuin Pythia manasi esiin tämän verisen olennon, joka hirveän kuolemansa takia kasvoi koko Euroopan silmissä jättiläismäiseksi.

— Kohta kulkumme taukosi, jatkoi Haydée, — olimme tulleet portaitten juurelle, järven rannalle. Äitini painoi minua sykkivää poveansa vastaan, ja parin askelen päässä näin isäni, joka loi levottomia katseita ympärilleen.

Edessämme oli neljä marmoriporrasta, ja alimman luona kiikkui pieni vene.

Tältä paikalta näkyi järven keskellä pieni palatsi, jonne lähdimme. Se näytti olevan hyvin kaukana, ehkä sen vuoksi että oli pimeä.

Menimme veneeseen. Muistan, etteivät airot pitäneet soutaessa mitään ääntä; kumarruin katsomaan: niiden ympärille oli kiedottu palikaariemme vyöt.

Paitsi soutajia ei veneessä ollut muita kuin naisia, isäni, äitini, Selim ja minä.

Palikaarit olivat jääneet järven rannalle ja polvistuivat alimmalle portaalle voidakseen vihollisen hyökätessä käyttää kahta ylempää porrasta suojanaan.

Veneemme kiiti kuin tuuli.

"Miksi vene kulkee niin kovaa vauhtia?" kysyin äidiltäni.

"Hiljaa, lapseni", sanoi hän. "Me pakenemme."

Minä en ymmärtänyt sitä. Miksi isäni pakeni, hän, joka oli kaikkivaltias, jonka edessä muut pakenivat, hän, joka oli ottanut vaalilauseekseen: Vihatkoot minua, kunhan pelkäävät.

Isäni pakeni todellakin. Sain sittemmin tietää, että Janinan vartioväki oli väsynyt pitkään palvelukseen…

Haydée loi silmänsä Monte-Cristoon, joka tästä lähin taukoamatta katsoi häneen. Nuori tyttö jatkoi hitaasti aivan kuin keksien lisää tai jättäen jotakin pois kertomuksestaan.

— Te sanoitte, toisti Albert, joka oli kuunnellut jännittyneenä, — että Janinan varusväki oli väsynyt liian pitkään palvelukseen…

— Ja oli neuvotellut seraskieri Kursidin kanssa, jonka sulttaani oli lähettänyt isääni vangitsemaan. Silloin isäni, lähetettyään sulttaanin luo erään ranskalaisen upseerin, johon hän täydellisesti luotti, päätti paeta turvapaikkaan. Hän oli jo kauan sitten laittanut sen kuntoon ja nimitti sitä Katafygioniksi, pakopaikaksi.

— Muistatteko tuon upseerin nimen? kysyi Albert.

Monte-Cristo loi nuoreen tyttöön salamannopean katseen, joka jäi Albertilta huomaamatta.

— En, sanoi Haydée, — en muista. Mutta jos myöhemmin muistan, niin kyllä sanon.

Albert aikoi lausua isänsä nimen, kun Monte-Cristo kohotti sormensa varoittaakseen häntä. Nuori mies muisti valansa ja vaikeni.

— Tuota rakennusta kohden kulki matkamme.

Palatsista ei silmä nähnyt muuta kuin arabeskeilla koristetun alakerran, jonka terassi ulottui vedenrajaan, ja toisen kerroksen.

Mutta alakerran alla oli laaja holvi, joka ulottui pitkälle saaren keskustaa kohden. Sinne meidät vietiin, äitini, minut ja palvelijattaremme, ja siellä sanottiin olevan kuusikymmentätuhatta pussia ja kaksisataa tynnyriä. Pusseissa oli kaksikymmentäviisi miljoonaa kullassa ja tynnyreissä kolmetoistatuhatta naulaa ruutia.

Tynnyreiden vieressä seisoi Selim, isäni suosikki, josta jo puhuin. Hän valvoi yöt ja päivät, ja hänen peitsensä päässä paloi tuli. Hän oli saanut määräyksen räjähdyttää ilmaan palatsin, vartijat, pashan, naiset ja kullan heti, kun isäni antaa merkin.

Muistan, miten orjat, jotka tiesivät, mikä vaara heitä uhkasi, rukoilivat, itkivät ja huokailivat yötä päivää.

Näen vieläkin edessäni tuon nuoren, kalpean, mustasilmäisen sotilaan. Ja kun kuolon enkeli kerran tulee luokseni, tunnen varmasti hänet Selimiksi.

En voi sanoa, kuinka kauan olimme siellä. Silloin en vielä tietänyt, mitä aika on. Toisinaan, mutta hyvin harvoin, isäni käski äitiäni ja minua tulemaan palatsin terassille. Ne olivat minulle ilonhetkiä, sillä holvissa en nähnyt muita kuin valittelevia palvelijattaria ja Selimin keihään kärjessä palavan liekin. Isäni istui erään ison aukon luona ja katsoi taivaanrantaa tarkastaen jokaista mustaa pilkkua, joka ilmestyi järvelle; äitini puoliksi makasi hänen jalkojensa juuressa ja nojasi hänen olkapäähänsä. Minä leikin heidän vieressään ja katselin ihaillen taivaanrannassa näkyvän Pindos-vuoren jyrkänteitä, Janinan linnaa, joka valkoisena ja kulmikkaana nousi järven rannasta, ja mustanvihreitä metsikköjä, jotka etäältä näyttivät vuorille valuneelta laavalta tai sammalelta, mutta läheltä katsottuina ovat jättiläiskokoisia mäntyjä ja isoja myrttipuita.

Eräänä aamuna isäni kutsui meidät luokseen. Hän oli hyvin tyyni, mutta entistään kalpeampi.

"Ole kärsivällinen, Vasiliki", sanoi hän, "tänään kaikki päättyy. Tänään saapuu valtiaani käskykirje, ja kohtaloni on päätetty. Jos olen saanut armon, palaamme Janinaan; jos uutiset ovat huonoja, pakenemme vielä tänä yönä."

"Mutta päästävätkö he meidät pakoon?" kysyi äitini.

"Ole turvassa", vastasi isä hymyillen. "Selim ja hänen palava peitsensä takaavat sen minulle. He tahtoisivat kyllä kuolemaani, mutta eivät halua joutua itse kuolemaan minun kanssani."

Äitini vastasi vain huokauksilla näihin isäni lohdutuksiin, jotka eivät lähteneet sydämestä. Sitten hän valmisti isälle jääjuomaa, sillä viime päivinä häntä oli vaivannut kuume. Hän pirskotti hajuvesiä hänen partaansa ja sytytti hänen piippunsa, josta lähtevää savua hän saattoi katsella tuntikausia.

Äkkiä isä liikahti niin nopeasti, että minä säikähdin. Hän pyysi kaukoputkensa.

Äitini ojensi sen hänelle kalpeana kuin seinä, jota vastaan hän nojasi.

Näin isäni käden vapisevan.

"Vene!… Kaksi… kolme…", mutisi hän. "Neljä…!"

Hän nousi, tarttui aseisiinsa, ja muistan, miten hän kaatoi ruutia pistoolin sankkiin.

"Vasiliki", sanoi hän silminnähtävästi vapisten, "nyt on tullut hetki, joka määrää kohtalomme. Puolen tunnin päästä olemme saaneet kuulla hallitsijan vastauksen. Vie Haydée mukanasi holviin."

"En tahdo jättää sinua", sanoi Vasiliki. "Jos kuolet, valtiaani, tahdon kuolla kanssasi."

"Menkää Selimin luo", huusi isäni.

"Hyvästi, herrani", sopersi äitini. Hän totteli, mutta kumarassa kuin kuoleman lähetessä.

"Viekää Vasiliki pois", sanoi isäni palikaareilleen.

Mutta kun minut oli unohdettu, juoksin hänen luokseen ja kurotin häntä kohden käteni. Hän näki minut, kumartui puoleeni ja suuteli otsaani.

Se oli hänen viimeinen suudelmansa ja tunnen sen vieläkin otsallani.

Mennessämme holviin näin terassin viiniköynnösten läpi, että veneet olivat jo tulleet suuremmiksi. Vielä äsken ne olivat vain mustia pilkkuja, nyt kuin isoja mustia lintuja, jotka kiitivät veden pintaa pitkin.

Palatsin kaksikymmentä palikaaria istuivat isäni jalkojen juuressa ja katselivat veneiden tuloa laudoituksen suojassa, verestävin silmin, hopealla ja norsunluulla koristetut pyssyt valmiina. Permannolla oli suuri määrä panoksia. Isäni katseli kelloaan ja käveli levottomana edestakaisin.

Tämä kaikki jäi mieleeni, kun lähdin isäni luota ja hän oli viimeisen kerran suudellut minua.

Kuljin äitini kanssa maanalaisen huoneen läpi. Selim oli paikallaan, hän hymyili meille surullisesti. Haimme tyynyt luolan toisesta päästä ja tulimme istumaan Selimin viereen. Suuren vaaran hetkinä liittyvät uskolliset sydämet toisiinsa, ja niin lapsi kuin olinkin, tunsin vaistomaisesti, että suuri vaara vaani meitä. —

Albert oli usein kuullut kerrottavan Janinan visiirin viimeisistä hetkistä. Hänen isänsä ei koskaan siitä puhunut, mutta vieraat, ja hän oli lisäksi lukenut siitä. Mutta vasta tämä tyttö, jonka ääni alakuloisesti värähteli, sai kuvauksen elämään, ja se vaikutti nuoreen mieheen sekä lumoavasti että sanomattoman kauhistuttavasti.

Haydée oli muistellessaan näitä kamalia tapauksia hetkeksi vaiennut. Hänen otsansa oli painunut kättä vastaan, aivan kuin kukka ukkosilmalla painuu maata kohden, ja hänen tuijottavat silmänsä näyttivät vieläkin näkevän Pindos-vuoren vihannat rinteet ja Janinan järven sinisen pinnan, jonka kalvoon kuvastui hänen kertomansa kamala tarina.

Monte-Cristo katsoi häneen sanomattoman hellästi ja säälivästi.

— Jatka, tyttäreni, sanoi kreivi uuskreikankielellä.

Haydée kohotti päätään, aivan kuin Monte-Criston sointuva ääni olisi herättänyt hänet unesta, ja jatkoi:

— Kello oli neljä iltapäivällä. Mutta vaikka ulkona olikin kirkas päivä, olimme me keskellä pimeyttä.

Yksi ainoa valo loisti holvissa, aivan kuin väräjävä tähti synkällä taivaalla. Se oli Selimin tulisoihtu. Äitini oli kristitty ja hän rukoili.

Selim lausui tuon tuostakin pyhät sanat:

"Allah on suuri!"

Äitini toivoi vielä. Holviin mennessään hän oli ollut näkevinään veneessä Konstantinopoliin lähetetyn ranskalaisen, johon isäni täydellisesti luotti, sillä hän tiesi, että ranskalaisen sulttaanin sotilaat ovat tavallisesti uskollisia ja jalomielisiä. Äitini astui muutaman askelen portaita kohden ja kuunteli.

"He lähestyvät" sanoi hän. "Jospa he vain toisivat rauhan ja elämän tullessaan."

"Mitä pelkäät, Vasiliki!" sanoi Selim pehmeällä ja samalla ylpeällä äänellään. "Elleivät he tuo rauhaa, niin me valmistamme heille kuoleman."

Ja hän kohensi keihään päässä olevaa liekkiä ja oli mielestäni kuin vanhan Kreetan Dionysos.

Mutta minä, lapsi, pelkäsin, sillä Selimin rohkeus minusta oli julmaa ja mieletöntä, ja minua kauhistutti kamala räjähdyskuolema.

Äitini värisi myös.

"Hyvä Jumala, äiti!" huusin minä. "Täytyykö meidän kuolla?"

Kuullessaan ääneni alkoivat palvelijattaret entistä enemmän rukoilla ja valittaa.

"Lapsi", sanoi Vasiliki, "Jumala suokoon, ettei sinun kerran tarvitsisi toivoa sitä kuolemaa, jota nyt pelkäät!"

Sitten hän lisäsi aivan hiljaa:

"Selim, mitä valtiaasi on määrännyt?"

"Jos hän lähettää minulle tikarinsa, merkitsee se sitä, että sulttaani on hylännyt armonanomuksen, ja silloin sytytän. Jos hän lähettää sormuksensa, silloin sulttaani antaa armon, ja minä lähden ruutitynnyrien luota pois."

"Ystävä", lausui äitini, "kun valtiaasi määräys saapuu, ja se on tikari, niin surmaa meidät ensin tuolla tikarilla ja räjäytä sitten vasta linna ilmaan."

"Hyvä on, Vasiliki", vastasi Selim tyynesti.

Äkkiä kuului aivan kuin huudon huminaa. Me kuuntelimme. Ne olivat ilonhuutoja. Konstantinopoliin lähetetyn ranskalaisen nimi kaikui palikaariemrne huudoissa. Hän oli siis tuonut otollisen vastauksen ja hallitsija antoi armon.

— Ettekö muista tuota nimeä? kysyi Morcerf ja näytti olevan valmis auttamaan.

Monte-Cristo viittasi hänelle.

— En muista, sanoi Haydée.

Melu kasvoi. Askelet lähestyivät. Maanalaisen holvin portaita astuttiin alas. Selim piti peistään valmiina.

Kohta ilmestyi joku keskelle sitä sinertävää hohdetta, jonka päivänvalo loi holviin.

"Kuka olet?" huusi Selim. "Älä astu askeltakaan eteenpäin."

"Kunnia sulttaanille!" sanoi tulija. "Visiiri Alille on annettu armo. Eikä ainoastaan hänen henkensä ole turvattu, vaan hän saa pitää rikkautensa ja aarteensakin."

"Seis!" huusi Selim. "Tiedäthän, että minun täytyy saada merkiksi hänen sormuksensa."

"Se on totta", sanoi äitini ja vaipui polvilleen nostaen minut taivasta kohden, aivan kuin kiittäessään Jumalaa olisi tahtonut nostaa minut lähemmäksi Häntä. —

Jo toisen kerran Haydée vaikeni niin suuren mielenliikutuksen vallassa, että hiki valui hänen otsaltaan ja ääni vaivoin kähisi hänen kuivasta kurkustaan.

Monte-Cristo kaatoi hiukan jäävettä lasiin ja ojensi sen hänelle sanoen hellästi ja samalla hiukan käskevästi:

— Rohkeutta, tyttäreni!

Haydée kuivasi silmiään ja otsaansa ja jatkoi:

— Tänä aikana pimeyteen tottuneet silmämme olivat tunteneet pashan lähettilään, hän oli ystävä.

Selim tunsi hänet. Mutta tuo kunnon mies oli tottunut tottelemaan.

"Kenen nimessä tulet?" kysyi hän.

"Valtiaamme, Ali-Tebelinin nimessä."

"Jos tulet Alin nimessä, niin tiedäthän kai, mitä sinun pitää meille tuoda?"

"Tiedän kyllä", sanoi tulija, "ja minä tuon sinulle hänen sormuksensa."

Samassa hän nosti kätensä päänsä yläpuolelle. Mutta hän oli siksi kaukana ja huoneessa oli siksi hämärää, ettei Selim voinut paikaltaan erottaa hänelle näytettyä esinettä.