SISÄLLYS: (continued 13)

Mitä olin ajatellut sen jälkeen, kun jälleen tulin tajuihini? Yhäti samaa asiaa, lapsen ruumista: joka yö se nousi haudastaan uniini. Näin sen seisovan haudan reunalla ja uhkaavan minua sormellaan ja katseellaan. Heti Pariisiin tultuani aloin suorittaa tiedusteluja. Kukaan ei ollut asunut talossa sen jälkeen, kun me olimme lähteneet sieltä, mutta se oli vuokrattu yhdeksäksi vuodeksi. Menin tapaamaan vuokralaista, sanoin, etten muka tahtonut nähdä talon joutuvan vieraisiin käsiin, koska se oli vaimoni isän ja äidin omaisuutta. Tarjosin hyvityksen saadakseni vuokrasopimuksen puretuksi. Minulta pyydettiin kuusi tuhatta, olisin maksanut kymmenen, olisin maksanut kaksikymmentä. Rahat olivat taskussani, purkamissopimuksen allekirjoitutin heti. Kun sen olin saanut, ajoin täyttä laukkaa Auteuiliin. Ei kukaan ollut astunut taloon lähtöni jälkeen. Kello oli viisi illalla, menin punaiseen huoneeseen ja odotin yötä. Kaikki, mitä vuoden aikana olin itselleni sanonut, palasi nyt entistä uhkaavampana mieleeni.

Tuo korsikalainen, joka oli uhannut minua verikostolla, seurannut minua Nîmes'ista Pariisiin, piiloutunut puutarhaan, iskenyt minua puukollaan, nähnyt minun kaivavan kuoppaa ja hautaavan sinne lapsen — hän voisi saada tietoonsa, kuka te olitte. Jonakin päivänä hän kenties tulisi kiristämään teiltä rahoja tällä kamalalla salaisuudella? Se olisi hänelle mieluinen hyvitys siitä, etten ollutkaan kuollut hänen puukoniskustaan? Oli siis välttämätöntä, että ennen kaikkea muuta, ja kaiken varalta, hävitin menneisyyden jäljet, poistin kaikki näkyvät todisteet. Jäihän muistoihini kylliksi todellisuutta.

Sen vuoksi olin purkanut vuokrasopimuksen, sen vuoksi olin tullut, sen vuoksi odotin.

Yö tuli, odotin täydellistä pimeyttä. En ollut sytyttänyt valoa. Tuuli heilutti huoneen verhoja ja sai minut kuvittelemaan, että niiden takana oli vakooja piilossa. Tuon tuostakin värisin, sillä olin kuulevinani vuoteesta teidän valitustanne, enkä tohtinut kääntyä katsomaan. Sydämeni tykytti yön hiljaisuudessa niin voimakkaasti, että pelkäsin haavani aukeavan uudelleen. Viimein vaimenivat kaikki äänet ympärilläni. Tiesin, ettei minun nyt enää tarvinnut pelätä mitään, ettei kukaan voinut minua nähdä eikä kuulla, ja päätin mennä puutarhaan.

Kuulkaahan, Hermine, luulen olevani yhtä rohkea kuin kuka muu mies tahansa, mutta kun otin taskustani portaitten oven avaimen — jota me molemmat niin paljon olimme rakastaneet ja jonka te olitte tahtonut kiinnittää kultarenkaaseen —, kun avasin oven ja näin valojuovan osuvan pitkänä viivana kiertoportaille, aivan kuin se olisi ollut haamu, silloin nojauduin seinään ja olin vähällä huutaa. Luulin tulevani hulluksi.

Lopulta minun onnistui hillitä itseni. Astuin portaita alas. Mutta polveni vapisivat niin, että minun oli tartuttava lujasti kaidepuuhun. Jos olisin hellittänyt siitä, olisin heti paikalla syöksynyt portaita alas.

Tulin alaovelle. Sen vieressä seinää vastaan nojallaan oli lapio. Olin ottanut salalyhdyn. Nurmikon keskellä pysähdyin, sytytin lyhdyn ja jatkoin matkaani.

Marraskuu läheni loppuaan, kaikki vihanta oli puutarhasta kadonnut, puut olivat enää vain kuivia runkoja, jotka levittelivät paljaita oksiaan. Syyslehdet ja hiekka narskuivat jalkojeni alla.

Kauhu kouristi niin voimakkaasti sydäntäni, että lähestyessäni puuryhmää otin taskustani pistoolin ja vedin hanan vireeseen. Olin näkevinäni oksien välissä korsikalaisen uhkaavan hahmon.

Valaisin puuryhmää lyhdylläni. Ketään ei näkynyt. Katsahdin ympärilleni, olin aivan yksin. Ei mikään ääni häirinnyt yön hiljaisuutta; silloin tällöin vain huuhkajan kamala huuto tuntui loihtivan yön haamut esiin.

Ripustin lyhdyn oksan tynkään, jonka olin jo edellisenä vuonna pannut merkille alkaessani kaivaa hautaa.

Kesän aikana oli pitkä ruoho kasvanut tälle paikalle, ei kukaan ollut käynyt sitä niittämässä. Mutta eräässä kohdassa ruoho ei ollut yhtä pitkää. Se oli varmaankin sama paikka, josta ennen olin kaivanut. Ryhdyin työhön.

Oli siis tullut hetki, jota olin jo vuoden odottanut!

Mutta vaikka etsin jokaisen turpeen alta kiihkeästi, niin en löytänyt mitään. Ja kuitenkin olin jo kaivanut kahta vertaa syvemmälle ja leveämmän kuopan kuin ensi kerralla. Luulin jo, että olin erehtynyt paikasta, katselin puita, tunnustelin yksityiskohtia, jotka olivat edellisellä kerralla jääneet mieleeni. Kylmä tuulen viima puhalsi puiden alastomien oksien välitse, ja kuitenkin virtasi hiki otsaltani. Muistin saaneeni puukon iskun juuri silloin, kun tallasin maata peittääkseni kuopan. Olin silloin tarttunut kädelläni kultasadepensaaseen, takanani oli kallio, jolle kävelijä saattoi istahtaa, sillä kaatuessani oli käteni tuntenut tämän kallion. Pensas oli nytkin oikealla puolellani, kallio takanani. Menin pitkälleni maahan samaan asentoon kuin silloinkin, nousin ja aloin kaivaa ja suurentaa kuoppaa. En löytänyt mitään, en kerrassaan mitään. Arkku oli kadonnut.

— Oliko arkku kadonnut? kysyi rouva Danglars, ja kauhu tukahdutti hänen äänensä.

— Älkää luulko, että tyydyin pelkästään tähän tutkimukseen, jatkoi Villefort, — ei, minä kaivoin joka paikasta puuryhmän alta. Ajattelin, että murhaaja oli luullut, että arkussa oli aarteita ja oli kaivanut sen maasta ja ottanut mukaansa. Kun hän sitten oli huomannut erehdyksensä, oli hän vuorostaan kaivanut toisen kuopan ja pannut sinne arkun. En kuitenkaan löytänyt mitään. Sitten arvelin, ettei hän ollutkaan ollut niin varovainen, vaan oli heittänyt arkun vain jonnekin pimentoon. Niinpä minun täytyi odottaa päivää voidakseni jatkaa tutkimuksiani. Menin huoneeseen ja odotin.

— Oi, hyvä Jumala!

— Päivän noustua palasin taas puutarhaan. Näin, että olin kaivanut maata kahden jalan syvyydeltä ja niin leveältä, että alue oli kaksikymmentä jalkaa joka taholle. Palkkatyöläinen ei olisi ennättänyt tehdä päivässä sitä, minkä minä yhdessä tunnissa. En nähnyt mitään, en kerrassaan mitään… Aloin silloin etsiä arkkua sillä perusteella, että se oli vain heitetty johonkin puutarhan kolkkaan, todennäköisesti lähelle sitä tietä, joka johti pienelle portille. Uusi tarkastus oli yhtä tulokseton kuin edellinenkin, ja kauhistuneena palasin puuryhmän luo.

— Oh, huudahti rouva Danglars, — sellaisestahan olisi voinut tulla hulluksi!

— Sitä toivoinkin hetkisen, sanoi Villefort, — mutta sitä onnea ei minulle suotu. Terästin tarmoani, ajatukseni selvenivät ja aloin miettiä: Miksi tuo mies vei lapsen ruumiin mukanaan?

— Sanoittehan jo äsken, että hän ehkä halusi todistuskappaletta, huomautti rouva Danglars.

— Niin, mutta kukaan ei pidä ruumista huostassaan koko vuotta, vaan näyttää tuomarille ja nostaa kanteen. Sellaista ei kuitenkaan ollut tapahtunut.

— Siis…? sopersi Hermine.

— Siis on tapahtunut jotakin muuta, vielä kamalampaa, kohtalokkaampaa ja pelottavampaa, nimittäin se, että lapsi mahdollisesti eli ja että murhaaja pelasti hänet.

Rouva Danglars kiljaisi ja tarttui Villefort'in molempiin käsiin.

— Minun lapseni eli! Te hautasitte lapseni elävältä! Ette ollutkaan aivan varma siitä, oliko lapseni kuollut, ja hautasitte sen! Voi!

Rouva Danglars oli noussut ja seisoi nyt suorana, melkein uhkaavana kuninkaallisen prokuraattorin edessä puristaen hänen ranteitaan hennoilla käsillään.

— Enhän minä sitä varmasti tiedä! Minähän vain otaksun, sanoi Villefort, ja tämä raudanluja mies näytti olevan epätoivon ja hulluuden rajalla.

— Minun lapseni! Lapsiraukkani! huudahti paronitar vaipuen tuoliin ja tukahduttaen nyyhkytyksensä nenäliinaansa.

Villefort rauhoittui hiukan ja huomasi, että tyynnyttääkseen myrskyn, jonka äidinrakkaus oli synnyttämäisillään, hänen täytyi tartuttaa rouva Danglars'iin oma kauhunsa.

— Huomaattehan, että jos niin on asian laita, sanoi hän nousten ja lähestyen paronitarta voidakseen puhua hiljempaa, — olemme hukassa. Lapsi elää, joku tietää hänen elävän ja tuntee salaisuutemme. Ja koska Monte-Cristo väitti, että lapsen ruumis oli löydetty sieltä, missä sitä ei ollutkaan, tuntee hän tuon salaisuuden!

— Jumala, vanhurskas Jumala, koston Jumala! sopersi paronitar.

Villefort'in vastaus oli voihkaisu.

— Mutta lapsi, lapsi, missä hän on? huudahti onneton äiti.

— Kuinka minä olen sitä etsinyt! selitti Villefort väännellen käsiään. — Kuinka usein olenkaan huutanut sitä luokseni pitkinä, unettomina öinä! Toivoin että olisin kuninkaallisen rikas voidakseni miljoonalta ihmiseltä ostaa miljoona salaisuutta, löytääkseni omani niiden joukosta! Eräänä päivänä, kun jo sadannen kerran olin tarttunut lapioon, aloin perusteellisesti harkita, mihin korsikalainen mahdollisesti oli lapsen vienyt. Lapsihan aina on pakolaiselle haitaksi. Ehkä hän oli heittänyt sen virtaan.

— Mahdotonta! huudahti rouva Danglars. — Miehen voi surmata kostaakseen, mutta lasta ei kylmäverisesti hukuteta!

— Ehkä hän oli lähettänyt sen löytölastenkotiin, jatkoi Villefort.

— Niin, niin, niin, huudahti paronitar, — lapseni on siellä!

— Riensin sinne ja sain kuulla, että juuri samana yönä, syyskuun 20. päivänä, oli sinne jätetty lapsi. Se oli kääritty liinaan, joka tahallaan oli revitty kahtia. Jäljellä olevassa puolikkaassa oli paronin kruunu ja H-kirjain.

— Se on hän, se on hän! huudahti rouva Danglars. — Minun kaikissa liinavaatteissani oli se merkki. Herra Nargonne oli paroni ja ristimänimeni on Hermine. Kiitos, Jumala, lapseni ei ollutkaan kuollut!

— Ei, hän ei ollut kuollut!

— Ja te sanotte sen noin varmasti. Ettekö pelkää, että minä kuolen ilosta. Missä hän on? Missä on lapseni?

Villefort kohautti olkapäitään.

— Sitä en tiedä, vastasi hän. — Uskokaa minua, jos tietäisin, en antaisi teidän suinkaan kärsiä tällaisia tuskia. En ole mikään näytelmän- enkä romaaninkirjoittaja, joka antaa yleisön kärsiä. Ei, ei, minä en tiedä, missä hän on! Noin kuusi kuukautta myöhemmin oli eräs nainen tullut vaatimaan lasta itselleen ja tuonut liinan toisen puolen todistuskappaleeksi. Nainen oli täyttänyt lain vaatimat ehdot, ja lapsi annettiin hänelle.

— Mutta teidän olisi pitänyt ottaa selville, kuka tuo nainen oli, missä hän asui!

— Luuletteko, etten koettanut? Panin toimeen oikean rikostutkimuksen ja lähetin poliisilaitoksen parhaimmat tutkijat ja salapoliisit ottamaan siitä selkoa. Naisen jälkiä voitiin seurata Châlons'iin asti. Mutta siellä kaikki jäljet hävisivät.

— Hävisivät?

— Niin, hävisivät aivan kokonaan.

Rouva Danglars oli kuunnellut kertomusta vuoroin huokaillen, vuoroin itkien tai huudahdellen.

— Ja te tyydyitte siihen? kysyi hän.

— En suinkaan, vastasi Villefort. — Olen hellittämättä etsinyt, tiedustellut ja kuulustellut. Vasta parina kolmena viime vuotena olen siitä alkanut luopua. Mutta tästä päivästä alkaen ryhdyn taas entistä innokkaammin etsimään. Ja saattepahan nähdä, että minä onnistun, sillä nyt ei minua enää ahdista omatuntoni, vaan pelko.

— Mutta, jatkoi rouva Danglars, — kreivi Monte-Cristo ei tiedä mitään. Muuten hän ei niin innokkaasti etsisi seuraamme.

— Ihmisten pahuus on mittaamaton, sanoi Villefort, — sillä se on suurempi kuin Jumalan hyvyys. Oletteko huomannut tuon miehen silmiä hänen puhuessaan meidän kanssamme?

— En.

— Mutta olettehan kai joskus tarkastellut häntä terävästi?

— Olen. Hän on hyvin erikoinen, siinä kaikki. Erään seikan panin merkille: tuon erinomaisen aterian aikana, jonka hän meille tarjosi, hän ei itse syönyt mitään.

— Niin, niin, sanoi Villefort, — minäkin sen huomasin. Jos olisin tietänyt, mitä nyt tiedän, en minäkään olisi maistanut mitään, sillä olisin pelännyt, että hän tahtoi meidät myrkyttää.

— Ja olisitte siinä aivan erehtynyt, huomaattehan sen.

— Huomaan kyllä. Mutta uskokaa minua, tuolla miehellä on jotakin mielessä. Sen vuoksi tahdoin tavata teidät, puhua kanssanne, varoittaa teitä kaikkien, mutta etupäässä hänen suhteensa. Sanokaahan, jatkoi Villefort katsoen paronittareen terävästi, — ettehän vain ole kertonut kenellekään suhteestamme?

— En koskaan kenellekään.

— Ymmärrättehän tarkoitukseni, sanoi Villefort hellästi, — ette siis kenellekään, suokaa anteeksi tämä tiedustelemiseni, ette siis kenellekään koko maailmassa?

— Ymmärrän varsin hyvin tarkoituksenne, sanoi paronitar punastuen, — mutta vannon, etten ole puhunut siitä kenellekään koko maailmassa.

— Eihän teillä ole tapana kirjoittaa päiväkirjaa?

— Ei. Valitettavasti elämäni kuluu kevytmielisissä harrastuksissa, ja minä unohdan ne itsekin.

— Ette kai puhu unissanne?

— Minä nukun aivan kuin lapsi, ettekö sitä muista?

Puna levisi paronittaren kasvoille, ja Villefort kalpeni.

— Se on totta, sanoi Villefort niin hiljaa, että hänen sanansa tuskin kuuluivatkaan.

— Entä sitten? kysyi paronitar.

— Nyt tiedän, mikä on minun tehtäväni, jatkoi Villefort. — Viikon päästä saan kyllä tietää, kuka tuo herra Monte-Cristo on, mistä hän tulee, minne hän menee ja miksi hän puhuu meille, että puutarhasta löydettiin lapsi.

Villefort'in äänessä oli sellainen sävy, että kreivi olisi värissyt, jos olisi sen kuullut.

Sitten hän puristi paronittaren kättä, jonka tämä vastahakoisesti hänelle ojensi, ja saattoi häntä kunnioittavasti ovelle asti.

Rouva Danglars otti toisen ajurin, joka vei hänet Pont-Neufin pasaasiin. Sen toisella puolella olivat hänen vaununsa, joiden ajaja häntä odotellessaan oli rauhallisesti nukkunut istuimellaan.

68. Kesätanssiaiset

Samana päivänä ja samaan aikaan, jolloin rouva Danglars keskusteli kuninkaallisen prokuraattorin kanssa hänen työhuoneessaan, ajoivat matkavaunut Helder-kadulle, kääntyivät numero 27:n portista sisään ja pysähtyivät pihaan.

Vähän ajan päästä vaunujen ovi aukeni, ja rouva Morcerf astui niistä nojautuen poikansa käsivarteen.

Heti kun Albert oli saattanut äitinsä tämän huoneisiin, hän kylpi, käski tuomaan hevosensa pihalle ja pukeutui kamaripalvelijansa avulla. Sitten hän ajoi Champs-Elysées 30:een kreivi Monte-Criston luo.

Kreivi otti hänet vastaan tapansa mukaan hymyillen. Omituista kyllä ei tämän miehen ystävänäkään päässyt askeltakaan lähemmäksi hänen sydäntään. Kun hän yritti lähestyä, tuntui aina kuin olisi muuri noussut eteen. Niinpä Morcerfkin, joka juoksi häntä kohden syli avoinna, antoi hänet nähdessään käsivartensa vaipua alas ja tohti tuskin ojentaa hänelle kättään.

Monte-Cristo tarttui siihen tapansa mukaan, puristamatta sitä.

— Tässä olen, rakas kreivi, sanoi Albert.

— Tervetuloa.

— Saavuin tunti sitten ja tulen aivan ensimmäiseksi teidän luoksenne.

— Siinä teitte hyvin ystävällisesti, sanoi Monte-Cristo ilmeettömällä äänellä.

— Mitä uutta kuuluu?

— Uuttako? Ja sitä kysytte minulta, muukalaiselta.

— Tarkoitan, oletteko millään tavoin toiminut minun hyväkseni.

— Pyysittekö siis minua tekemään jotain?

Monte-Cristo teeskenteli levottomuutta.

— Älkäähän nyt olko muka tietämätön, sanoi Albert. — Sanotaan, että hyvät aavistukset kulkevat ilman kautta. Tréport'issa tunsin sähköiskun; te olitte ainakin ajatellut minua, ellette ollutkaan toiminut hyväkseni.

— Se voi olla mahdollista, sanoi Monte-Cristo. — Ajattelin todellakin teitä, mutta sähkövirta, jonka johtona olin, toimi aivan tahdostani riippumatta.

— Niinkö! Kertokaahan minulle kaikki.

— Se on helppoa. Herra Danglars oli luonani päivällisellä.

— Tiedän kyllä, sillä välttääksemme hänen seuraansa matkustimme pois, äitini ja minä.

— Andrea Cavalcanti oli mukana.

— Tuo italialainen prinssinne?

— Älkäämme liioitelko. Andrea sanoo itseään ainoastaan vicomteksi.

— Sanoo, kuinka niin?

— Niin juuri: sanoo.

— Hän ei siis todellisuudessa olekaan vicomte?

— Mistä minä tiedän? Hän sanoo itseään siksi, ja muut sanovat myös. Eikö hänellä silloin melkein ole se arvonimi?

— Olettepa te aina perin merkillinen! Entä sitten?

— Paitsi vicomte Andrea Cavalcantia olivat läsnä hänen isänsä markiisi, rouva Danglars, herra ja rouva Villefort, sen lisäksi joukko miellyttäviä herroja, Debray, Maximilien Morrel ja vielä … odottakaahan … herra Château-Renaud.

— Puhuttiinko minusta?

— Ei sanaakaan.

— Sitä pahempi.

— Kuinka niin? Ettekö juuri toivonutkin, että teidät unohdettaisiin?

— Rakas kreivi, ellei minusta puhuttu, niin sitä enemmän minua ajateltiin, ja se saattaa minut epätoivoon.

— Mitä se merkitsee, kun neiti Danglars ei ollut niiden joukossa, jotka teitä ajattelivat. Mutta tietenkin hän voi ajatella teitä kotonaan.

— Olen aivan varma siitä, ettei hän ajatellut. Ja oli miten oli, hänen ajatuksensa olivat varmaankin aivan samanlaisia kuin minun hänestä.

— Liikuttavaa sympatiaa! sanoi kreivi. — Te siis inhoatte toisianne?

— Kuulkaahan, kun selitän, sanoi Morcerf. — Jos neiti Danglars voisi sääliä niitä tuskiani, joita minulla ei ole, ja palkitsisi minua välittämättä vähääkään vanhempiemme kaikista avioliittopäätöksistä, niin ihastuisin. Lyhyesti sanoen, minun luullakseni neiti Danglars olisi verraton rakastajatar, mutta aviovaimona, hitto vieköön…

— Noinko te ajattelette tulevasta vaimostanne? nauroi Monte-Cristo.

— Hyvä Jumala, ajatukseni ovat kyllä hiukan karkeita, mutta puhun ainakin totta. Mutta koska nämä unelmat eivät voi toteutua, vaan koska neiti Danglars'in ilmeisesti täytyy tulla aviovaimokseni, mikä merkitsee, että hänen täytyy asua luonani, ajatella luonani, laulaa luonani, runoilla ja soitella kymmenen askelen päässä minusta, ja että tätä jatkuu läpi koko elämäni, — niin minä kauhistun. Rakastajattaresta pääsee eroon, rakas kreivi, mutta aviovaimo on toista; hänet saa pitää luonaan ikuisesti, joko etäämpänä tai lähempänä. Kauheatahan olisi pitää aina luonaan neiti Danglars'ia.

— Teitä on vaikea tyydyttää, vicomte.

— Niin onkin, sillä toisinaan toivon aivan mahdottomia.

— Mitä?

— Toivon löytäväni itselleni samanlaisen vaimon kuin isänikin on löytänyt.

Monte-Cristo kalpeni ja katseli Albertia leikkien komeilla pistooleilla, joiden hanat hän veti vireeseen niin, että ne napsahtivat.

— Isänne on siis ollut hyvin onnellinen? kysyi hän.

— Tiedättehän, herra kreivi, mitä ajattelen äidistäni: hän on taivaan enkeli. Hän on yhä vielä kaunis, aina sukkela, entistään hellempi. Olen juuri palannut Tréport'ista. Jokainen muu poika pitäisi äitinsä seurassa matkustamista kohteliaisuutena tai rangaistuksena. Mutta minä olen viettänyt neljä päivää kahden hänen seurassaan, tyytyväisempänä, onnellisempana, runollisempana kuin jos olisin vienyt mukanani kuningatar Mabin tai Titanian.

— Tämähän kuulostaa niin epätoivoisen täydelliseltä, että jokainen haluaisi teidän sijassanne jäädä poikamieheksi.

— Katsokaahan, jatkoi Morcerf, — juuri sen vuoksi, että maailmassa on näin täydellinen ihminen, en tahdokaan mennä naimisiin neiti Danglars'in kanssa. Oletteko huomannut, kuinka itsekkyytemme tekee kaiken, minkä omistamme, entistään kirkkaammaksi! Marien tai Fossinin ikkunassa kimalteleva jalokivi tulee entistä kauniimmaksi, kun se on meidän omamme. Mutta jos teidän on pakko tunnustaa, että on olemassa jalokivi, joka on omaanne kirkkaampi, ja jos teidän ikuisesti täytyy käyttää tuota alempiarvoista, niin ymmärrättehän, miten siitä kärsii?

— Mikä maailman lapsi! mutisi kreivi.

— Ymmärrättehän, että hyppisin ilosta sinä päivänä, jona neiti Eugénie huomaisi, kuinka vähäpätöinen atomi minä olen, ja että minulla on vain niin monta sataa tuhatta frangia omaisuutta kuin hänellä miljoonia.

Monte-Cristo hymyili.

— Olin ajatellut toistakin neuvoa, jatkoi Albert. — Franz rakastaa kaikkea erikoista. Aioin saada hänet rakastumaan neiti Danglars'iin, mutta vaikka kirjoitin hänelle neljä kirjettä omaan herkulliseen ja ärsyttävään tapaani, vastasi hän vain järkähtämättömästi: "Rakastan kyllä kaikkea erikoista, se on totta, mutta ei tämä ominaisuuteni niin pitkälle mene, että peruuttaisin sanani, kun sen kerran olen antanut."

— Kas, sitä voi todellakin sanoa ystävän uhrautuvaisuudeksi, kun antaa toiselle aviovaimoksi naisen, jonka itse tahtoisi pitää vain rakastajattarenaan.

Albert hymyili.

— Franz on tulossa tänne, jatkoi hän. — Mutta vähäthän te siitä välitätte, sillä ettehän pidä hänestä.

— Minäkö! huudahti Monte-Cristo. — Mistä olette ollut huomaavinanne, etten pidä herra Franzista? Minä rakastan kaikkia ihmisiä.

— Ja minä sisällyn noihin kaikkiin…, kiitos.

— Oh, sanoi kreivi, — älkäämme sekoittako asioita. Minä rakastan kaikkia ihmisiä siten kuin Jumala käskee meitä rakastamaan lähimmäisiämme, siis niin kuin kristityn pitääkin. Vihaan vain muutamia tiettyjä ihmisiä. Mutta palatkaamme Franz d'Epinayhin. Kerroitte, että hän on tulossa.

— Niin, herra Villefort'in pyynnöstä, joka yhtä kiihkeästi tahtoo naittaa neiti Valentinen kuin herra Danglars neiti Eugénien. Näyttää siltä, kuin olisi perin väsyttävää olla täysi-ikäisten tyttärien isänä: hehän saavat täyden kuumeen ja heidän valtimonsa lyö kahdeksankymmentä kertaa minuutissa, kunnes ovat päässeet eroon tyttäristään.

— Mutta herra d'Epinay ei vähääkään ole teidän kaltaisenne, hän suhtautuu onnettomuuteensa rauhallisesti.

— Ei ainoastaan rauhallisesti, vaan vieläpä hyvin vakavastikin; hän käyttää valkoisia kaulahuiveja ja puhuu jo perheestään. Sen lisäksi hän kunnioittaa suuresti Villefort'eja.

— Jonka kunnioituksen he varmaan hyvin ansaitsevatkin.

— Luultavasti. Herra Villefort'ia on aina pidetty jäykkänä mutta oikeudentuntoisena miehenä.

— Hauskaa kuulla, sanoi Monte-Cristo, — siinä ainakin on mies, josta ette puhu samalla lailla kuin herra Danglars'ista.

— Ehkä se johtuu siitä, ettei minun tarvitse mennä naimisiin hänen tyttärensä kanssa, nauroi Albert.

— Hyvä herra vicomte, sanoi Monte-Cristo, — te olette pelottavan itserakas.

— Minäkö?

— Niin, juuri te. Ottakaahan sikari.

— Mielelläni. Ja miksi olen itserakas?

— Siksi, että noin kiihkeästi vastustatte avioliittoa neiti Danglars'in kanssa. Hyvä Jumala, antakaa asioitten rauhassa kehittyä, niin ehkä teidän ei tarvitsekaan ensimmäisenä peruuttaa sanaanne.

— Kuinka niin? Albert kummastui.

— On aivan varmaa, ettei teitä suinkaan väkipakolla panna ikeen alaiseksi. Mutta puhukaamme nyt vakavasti, sanoi Monte-Cristo toisessa äänensävyssä. — Tahdotteko oikein toden teolla purkaa tämän liiton?

— Maksaisin siitä hyvästä vaikka satatuhatta frangia.

— Olkaa siis onnellinen. Herra Danglars on valmis maksamaan kaksinkertaisesti päästäkseen samaan tulokseen.

— Onko se totta? sanoi Albert eikä voinut estää pientä pilveä nousemasta otsalleen. — Mutta, rakas kreivi, onko hänellä pätevät syynsä siihen?

— Kuinka ylpeä ja itserakas te olettekaan! Olette valmis iskemään kuokalla toisen itserakkauteen, mutta parkaisette heti, kun omaanne pistetään neulalla.

— En suinkaan, mutta minun mielestäni herra Danglars'in…

— Pitäisi olla ihastunut teihin, eikö niin? No, herra Danglars'illa on tunnetusti huono maku, ja hän on ihastunut erääseen toiseen vielä enemmän kuin teihin…

— Kehenkä?

— Sitä en tiedä. Tutkikaa ja kuunnelkaa tarkoin kaikkia hänen viittauksiaan ja käyttäkää niitä hyväksenne.

— Hyvä, kyllä ymmärrän. Kuulkaahan, äitini…, ei, minä erehdyin, isäni aikoo panna toimeen tanssiaiset.

— Tanssiaiset tähän vuodenaikaan?

— Kesätanssiaiset ovat tulleet muotiin.

— Elleivät olisikaan, niin kreivittären tarvitsee vain aloittaa, ja ne tulevat muotiin.

— Kohteliaasti sanottu. Ymmärrättehän, että niistä tulee täysin puhdasrotuiset tanssiaiset. Heinäkuuksi jäävät Pariisiin vain oikeat pariisilaiset. Oletteko niin ystävällinen ja toimitatte kutsun herroille Cavalcanteille.

— Kuinka monen päivän päästä nuo tanssiaiset ovat?

— Lauantaina.

— Vanhempi Cavalcanti on silloin jo lähtenyt.

— Mutta hänen poikansa kai jää? Oletteko niin ystävällinen, että toimitatte kutsun nuoremmalle Cavalcantille?

— Kuulkaahan, vicomte, minä en tunne häntä.

— Ettekö tunne häntä?

— En. Näin hänet kolme neljä päivää sitten ensi kerran enkä siis voi mennä hänestä takuuseen.

— Mutta otattehan hänet vastaan asunnossanne.

— Se on aivan eri asia. Heitä suositteli minulle eräs kunnon apotti, joka vuorostaan voi olla erehtynyt. Kutsukaa hänet itse, mutta älkää pyytäkö minua toimittamaan hänelle kutsua. Jos hän myöhemmin menisi naimisiin neiti Danglars'in kanssa, niin syyttäisitte minua salakähmäisyydestä ja tahtoisitte katkaista kaulani. Enhän sitä paitsi tiedä, lähdenkö itsekään.

— Minne?

— Tanssiaisiinne.

— Miksi ette tulisi?

— Ensinnäkin sen vuoksi, ettette ole vielä minua kutsunutkaan.

— Tulen varta vasten luoksenne kutsumaan teitä.

— Olette sangen ystävällinen, mutta minulla voi olla esteitä.

— Kun olen ilmoittanut teille erään asian, niin varmaankin ystävällisesti raivaatte pois kaikki esteet.

— Ilmoittakaa se siis.

— Äitini pyytää teitä saapumaan.

— Kreivitär Morcerfkö? Monte-Cristo vavahti.

— Voin mainita teille, sanoi Albert, — että kreivitär puhuu kanssani aivan avomielisesti. Ellette ole tuntenut sympaattisia ajatuksiamme, puuttuu teiltä koko herkkyys, sillä neljään päivään emme ole puhuneet muusta kuin teistä.

— Minustako? Tuotatte sillä minulle aivan liian suuren kunnian.

— Se kuuluu teidän etuoikeuksiinne, kun kerran olette elävä arvoitus.

— Olen siis äidillennekin arvoitus? Toden totta luulin häntä niin järkeväksi, ettei hän antautuisi tuollaisten kuvitelmien valtaan.

— Te olette arvoitus, herra kreivi, arvoitus kaikille, arvoitus äidilleni yhtä hyvin kuin muillekin, olette yhä vielä selittämätön. Mutta rauhoittukaa. Äitini ihmettelee vain yhtä seikkaa: kuinka voitte näyttää niin nuorelta. Luulenpa todellakin, että kun kreivitär G… pitää teitä lordi Ruthwenina, luulee äitini teitä Cagliostroksi tai kreivi Saint-Germainiksi. Eihän se ole ihmekään, sillä onhan teillä edellisen filosofinen kivi ja jälkimmäisen älykkyys.

— Kiitän teitä, että olette tästä edeltäpäin ilmoittanut, hymyili kreivi. — Koetan tehdä kaiken voitavani vastatakseni näitä arveluja.

— Tulette siis lauantaina?

— Tulen, koska rouva Morcerf pyytää.

— Olette hyvin rakastettava.

— Entä herra Danglars?

— Hän on jo saanut kutsun koko perheelleen. Isäni on siitä pitänyt huolen. Koetamme saada herra Villefort'inkin, mutta emme ole siitä laisinkaan varmoja.

— Ei pidä epäillä liikoja, sanoo sananlasku.

— Tanssitteko, herra kreivi?

— Oh, kun on päässyt yli neljänkymmenen… Ei, minä en tanssi. Entä tanssiiko rouva Morcerf?

— Ei hänkään koskaan. Saatte keskustella, hän tahtoo niin mielellään keskustella kanssanne.

— Todellako?

— Kautta kunniani! Ja sanon suoraan, että olette ensimmäinen mies, jota kohtaan äitini on osoittanut tällaista uteliaisuutta.

Albert tarttui hattuunsa ja nousi. Kreivi saattoi häntä ovelle asti.

— Moitin itseäni eräästä seikasta, sanoi hän pysäyttäen vieraansa portaiden yläpäässä.

— Mistä?

— Olin epähieno. Minun ei olisi pitänyt puhua teille herra Danglars'ista.

— Päinvastoin. Puhukaa hänestä lisää, puhukaa usein, mutta samalla tavalla kuin tänäänkin.

— Hyvä! Sananne rauhoittavat minua. Asiasta toiseen: milloin herra d'Epinay tulee?

— Viiden tai kuuden päivän päästä viimeistään.

— Entä milloin hän menee naimisiin?

— Heti, kun herra ja rouva Saint-Méran ovat saapuneet.

— Tuokaa hänet luokseni heti kun hän on tullut Pariisiin. Vaikka väitättekin, etten pidä hänestä, tahtoisin mielelläni tavata hänet, sen vakuutan.

— Määräyksenne täytetään.

— Näkemiin!

— Siis lauantaihin asti, eikö niin?

— Niin, olenhan antanut sanani.

Kreivi seurasi katseillaan Albertia ja viittoi kädellään hänen astuessaan ajoneuvoihinsa. Sitten hän kääntyi ja nähdessään Bertuccion seisovan takanaan kysyi:

— No?

— Hän meni oikeuspalatsiin, vastasi taloudenhoitaja.

— Ja kauanko hän siellä viipyi?

— Puolitoista tuntia.

— Palasiko hän sieltä kotiinsa?

— Suoraa päätä.

— Hyvä, herra Bertuccio, sanoi kreivi, — tahdon antaa teille neuvon. Teidän olisi jo aika lähteä Normandiaan katsomaan, mistä löydätte aikaisemmin mainitsemani maatilan.

Bertuccio kumarsi, ja kun hänen saamansa määräykset vastasivat täydellisesti hänen omia toiveitaan, lähti hän vielä samana iltana matkalle.

69. Tutkimuksia

Herra Villefort piti rouva Danglars'ille ja varsinkin itselleen antamansa lupauksen ja ryhtyi tutkimaan, millä tavoin kreivi Monte-Cristo oli saanut tietää Auteuilissa olevan talon salaisuuden.

Vielä samana päivänä hän kirjoitti eräälle herra Bovillelle, joka oltuaan sitä ennen vankiloiden tarkastajana oli saanut korkeamman paikan salapoliisin palveluksessa, ja tämä pyysi aikaa kaksi päivää tiedustellakseen, mistä saisi lisätietoja kreivistä.

Kahden päivän kuluttua Villefort sai seuraavan kirjeen:

Henkilön, joka sanoo itseään kreivi Monte-Cristoksi, tuntee tarkemmin lordi Wilmore, upporikas ulkomaalainen, joka toisinaan oleilee Pariisissa ja on täällä nytkin; hänet tuntee myöskin sisilialainen pappi, apotti Busoni, joka itämailla on tunnettu suuren hyväntekeväisyytensä vuoksi.

Villefort vastasi ja pyysi saada tarkat ja nopea tiedot näistä ulkomaalaisista. Seuraavan päivän iltana hän sai seuraavat tiedot:

Apotti, joka oli aikonut jäädä Pariisiin vain kuukaudeksi, asui Saint-Sulpicen takana pienessä kaksikerroksisessa talossa; koko rakennuksessa oli vain neljä huonetta, kaksi yläkerrassa ja kaksi alakerrassa, ja hän oli talon ainoa asukas.

Alakerrassa oli ruokasali, jossa oli pöytä, tuolit ja pähkinäpuinen kaappi, sekä sali, jonka seiniä peitti valkoiseksi maalattu laudoitus; tässä huoneessa ei ollut mitään koristuksia, ei edes kelloa.

Apotti oleskelikin mieluummin toisen kerroksen salissa, jossa oli teologisia kirjoja ja pergamenttikäsikirjoituksia. Palvelijansa kertomuksen mukaan hautautui apotti usein kuukausiksi niiden pariin, ja huone olikin itse asiassa pikemmin kirjastohuone kuin sali.

Palvelija tarkasti tulijoita ristikon läpi, ja jos vieras oli tuntematon tai ei ulkomuodoltaan häntä miellyttänyt, vastasi hän, että apotti oli poissa Pariisista. Useimmat tyytyivätkin tähän vastaukseen, sillä apotin tiedettiin matkustelevan paljon ja viipyvän kauan poissa.

Mutta vaikka apotti olisi ollut poissakin, antoi palvelija aina herransa nimessä almuja ristikon lävitse.

Kirjaston vieressä oleva huone oli makuuhuone. Sen kalustuksena oli vuode, neljä tuolia, sohva ja rukoustuoli.

Lordi Wilmore puolestaan asui Fontaine-Saint-Georges'in kadun varrella. Hän kulutti koko omaisuutensa maita kiertämällä. Hän oli vuokrannut itselleen kalustetun huoneiston, mutta oleskeli siellä vain pari kolme tuntia vuorokaudessa ja ani harvoin öisin. Hänen erikoisuutenaan oli, ettei hän millään ehdolla tahtonut puhua ranskaa, jota hänen kuitenkin väitettiin osaavan aivan puhtaasti kirjoittaa.

Kun Villefort oli saanut nämä tärkeät tiedot, astui seuraavana päivänä eräs mies Férou-kadun kulmassa ajoneuvoista, meni kolkuttamaan oliivinvihreäksi maalattua ovea ja pyysi saada tavata apotti Busonia.

— Apotti lähti ulos jo aamulla, vastasi palvelija.

— En voi tyytyä tähän vastaukseen, sanoi tulija, — sillä saavun erään henkilön nimessä, joka otetaan vastaan kaikkialla. Mutta antakaa apotti Busonille tämä…

— Johan minä sanoin, ettei hän ole kotona, sanoi palvelija.

— Antakaa hänelle tämä käyntikortti ja tämä suljettu kirje, kun hän palaa. Onko herra apotti tänä iltana kello kahdeksan kotona?

— Epäilemättä, ellei hän istu työnsä ääressä, mikä merkitsee samaa kuin että hän on poissa kotoaan.

— Palaan siis tänä iltana määrätunnilla, sanoi vieras.

Ja hän lähti pois.

Määrätunnilla sama mies palasi samoissa ajoneuvoissa, jotka tällä kertaa seisahtuivat viheriäisen oven eteen. Hän kolkutti, ovi avattiin, ja hän astui sisään.

Palvelija kohteli häntä niin kunnioittavasti, että vieras huomasi kirjeen tehneen odotetun vaikutuksen.

— Onko apotti kotona? kysyi hän.

— On, hän tekee työtä kirjastossa, mutta hän odottaa herraa, vastasi palvelija.

Vieras astui jokseenkin jyrkkiä portaita ylös, ja näki apotin istuvan pöydän ääressä, jolle lampun suojus kokosi valon niin, että muu osa huonetta jäi varjoon. Apotilla oli yllään papinpuku ja päässään samanlainen huppu kuin keskiajan munkeilla.

— Onko minulla kunnia puhutella apotti Busonia? kysyi vieras.

— On, vastasi apotti, — ja oletteko se henkilö, jonka herra Boville, entinen vankiloiden tarkastaja, lähettää luokseni poliisiprefektin nimessä?

— Olen.

— Kuulutte siis Pariisin salapoliisiin?

— Kuulun, vastasi vieras hieman hidastellen, ja hänen poskilleen nousi puna.

Apotti korjaili isoja silmälasejaan, jotka peittivät silmäkulmatkin, istui ja viittasi vierastaankin istumaan.

— Olen valmis kuulemaan teitä, sanoi apotti italianvoittoisella murteella.

— Minulle uskottu tehtävä, sanoi vieras korostaen joka sanaa, aivan kuin hänen olisi ollut vaikea saada ne suustaan, — on luottamustoimi sekä minulle että teille.

Apotti kumarsi.

— Niin, jatkoi vieras, — herra prefekti tuntee niin hyvin apotin hurskauden, että hän virkamiehenä tahtoo saada teiltä tietää asioita, jotka koskevat yleistä turvallisuutta. Toivomme siis, etteivät mitkään ystävyyssiteet tai inhimilliset arvelut estä teitä ilmaisemasta oikeuslaitokselle totuutta sellaisena kuin se on.

— Elleivät vain ne asiat, jotka tahdotte tietää, millään tavoin saata omaatuntoani ristiriitoihin. Olen pappi, ja rippisalaisuuksien täytyy säilyä minun ja jumalallisen oikeuden, eikä minun ja maallisen oikeuden tiedossa.

— Olkaa huoleti, sanoi vieras, — emme vaadi mitään, mikä sotii teidän omaatuntoanne vastaan.

Nämä sanat kuultuaan apotti painoi lampun varjostinta omalta puoleltaan alas, jolloin se toiselta puolelta nousi. Näin olivat vieraan kasvot kirkkaassa valossa, ja apotin kasvot jäivät varjoon.

— Anteeksi, sanoi poliisiprefektin lähettämä mies, — mutta valo häikäisee kovasti silmiäni.

Apotti painoi varjostimen alas.

— Olen valmis kuuntelemaan teitä, puhukaa siis.

— Ryhdyn heti asiaan. Tunnettehan kreivi Monte-Criston?

— Tarkoitatte varmaankin herra Zacconea?

— Zacconea… Eikö hänen nimensä siis olekaan Monte-Cristo?

— Monte-Cristo on maa-alueen tai oikeammin sanoen kalliosaaren nimi, eikä mikään sukunimi.

— Hyvä on, älkäämme saivarrelko, ja koska herra Monte-Cristo ja herra Zaccone ovat yksi ja sama…

— Aivan sama.

— Niin puhukaamme herra Zacconesta.

— Hyvä on.

— Kysyin, tunnetteko hänet.

— Aivan hyvin.

— Kuka hän on?

— Hän on erään rikkaan maltalaisen laivanvarustajan poika.

— Tiedän kyllä, että niin sanotaan, mutta ymmärrättehän, ettei poliisilaitos voi tyytyä tuollaisiin ylimalkaisiin tietoihin.

— Mutta, väitti apotti ystävällisesti hymyillen, — kun nämä ylimalkaiset tiedot vastaavat todellisuutta, niin täytyy kaikkien tyytyä niihin, poliisilaitoksenkin.

— Oletteko varma siitä, mitä sanotte?

— Totta kai minä olen siitä varma!

— Huomatkaa, etten millään tavoin epäile teidän hyvää tahtoanne. Kysyn vain: oletteko siitä varma?

— Olenhan tuntenut vanhemman Zacconen.

— Ahaa!

— Niin olen, ja silloin, kun hänen poikansa vielä oli lapsi, olen monta kertaa leikkinyt hänen kanssaan laivaveistämöllä.

— Mutta mistä hän on saanut kreivin arvonimen?

— Tiedättehän, että sellaisen voi ostaa.

— Italiassako?

— Kaikkialla.

— Mutta mistä hän on saanut rikkautensa, jota väitetään loputtomaksi…

— Mikään rikkaus ei ole loputon, sanoi apotti.

— Kuinka paljon luulette te, joka hänet tunnette, hänen oikeastaan omistavan?

— Hänellä on sataviisikymmentä- tai kaksisataatuhatta frangia korkoja vuodessa.

— Se kuulostaa kyllä kohtuulliselta, sanoi vieras, — mutta puhutaan kolmesta neljästä miljoonasta!

— Kahdensadantuhannen frangin korot vastaavat juuri neljän miljoonan pääomaa.

— Mutta puhutaan kolmen tai neljän miljoonan koroista!

— Se on mahdotonta.

— Entä tunnetteko tuon Monte-Criston saaren?

— Tunnen kyllä. Jokainen, joka Palermosta, Napolista tai Roomasta on tullut Ranskaan meritietä, tuntee sen, koska on purjehtinut sen ohitse.

— Olen kuullut sanottavan, että se on lumoava paikka.

— Se on kalliosaari.

— Ja miksi kreivi on ostanut kalliosaaren?

— Päästäkseen kreiviksi. Ollakseen Italiassa kreivi tarvitsee kreivikunnan.

— Olette varmaankin kuullut puhuttavan herra Zacconen nuoruudenseikkailuista?

— Isänkö?

— Ei, vaan pojan.

— Nyt tietoni tulevat puutteellisiksi, sillä nuori toverini hävisi näkyvistäni.

— Ottiko hän osaa sotaan?

— Otti, luullakseni.

— Missä aselajissa?

— Meriväessä.

— Oletteko ehkä hänen rippi-isänsä?

— En ole; hän on luullakseni luterilainen.

— Mitä, luterilainenko?

— Sanoin "luullakseni", en väitä sitä. Sitä paitsi Ranskassa lienee uskonnonvapaus.

— On kyllä. Meillä ei olekaan tällä hetkellä mitään tekemistä hänen uskontonsa, vaan hänen tekojensa kanssa. Poliisiprefektin nimessä vaadin teitä ilmaisemaan kaikki, mitä tiedätte hänestä.

— Häntä pidetään sangen hyväntekeväisenä miehenä. Pyhä isämme paavi on korottanut hänet Kristuksen tähdistön ritariksi niiden palvelusten vuoksi, jotka hän on tehnyt kristityille itämailla. Tällaista suosiota paavi ei yleensä osoita muille kuin ruhtinaille. Hänellä on sitä paitsi viisi tai kuusi kunniamerkkiä, jotka hän on saanut palveluksistaan eri hallituksille tai valtioille.

— Käyttääkö hän niitä?

— Ei, mutta hän on niistä ylpeä. Hän sanoo panevansa suuremman arvon niille kunnianosoituksille, jotka annetaan yhteiskunnan hyväntekijöille, kuin niille, jotka annetaan sen hävittäjille.

— Tuo ihminen on siis kveekari?

— Niin onkin, paitsi ettei hänellä ole kveekarien leveätä hattua eikä ruskeata pukua.

— Onko hänellä ystäviä?

— On. Kaikki, jotka hänet tuntevat, ovat hänen ystäviään.

— Mutta on kai hänellä vihollisiakin?

— On yksi ainoa.

— Mikä hänen nimensä on?

— Lordi Wilmore.

— Missä hän on?

— Tällä hetkellä Pariisissa.

— Entä voiko hän antaa minulle tietoja?

— Hyvinkin tärkeitä tietoja. Hän oli Intiassa samaan aikaan kuin Zaccone.

— Tiedättekö, missä hän asuu?

— Jossakin Chaussée-d'Antinin lähellä, mutta en tiedä, minkä kadun varrella ja missä numerossa.

— Oletteko epäsovussa tuon englantilaisen kanssa?

— Rakastan Zacconea, ja hän vihaa. Tämän vuoksi olemme kylmäkiskoisia toisillemme.

— Herra apotti, luuletteko, että kreivi Monte-Cristo on käynyt Ranskassa ennen tätä Pariisin-matkaansa?

— Siihen voin vastata aivan tarkasti. Hän ei ole käynyt, sillä kuusi kuukautta sitten hän kääntyi puoleeni saadakseen tietoja täkäläisistä oloista. Kun en tietänyt, milloin saapuisin Pariisiin, lähetin hänen luokseen herra Cavalcantin.

— Andreanko?

— En, vaan Bartolomeon, isän.

— Hyvä on. Tahtoisin kysyä teiltä enää vain yhtä asiaa ja pyydän teitä ihmisyyden ja uskonnon kunnian nimessä vastaamaan siihen peittelemättä.

— Kysykää.

— Tiedättekö, missä tarkoituksessa kreivi Monte-Cristo osti talon Auteuilista?

— Tiedän kyllä, sillä hän mainitsi sen minulle.

— Missä tarkoituksessa siis?

— Perustaakseen sinne mielenvikaisten hoitolan, samanlaatuisen kuin paroni Pisani on perustanut Palermoon. Tunnetteko sen?

— Olen kuullut siitä puhuttavan.

— Se on suurenmoinen laitos.

Apotti kumarsi vieraalle saadakseen hänet ymmärtämään, että hän mielellään tahtoisi jatkaa kesken jäänyttä työtään.

Vieras nousi.

Apotti saattoi häntä ovelle asti.

— Annatte runsaasti almuja, sanoi vieras, — ja vaikka teitä väitetäänkin rikkaaksi, niin rohkenen kuitenkin tarjota jotakin köyhillenne. Otatteko tarjoukseni vastaan?

— Kiitos, yhden ainoan asian suhteen maailmassa olen mustasukkainen: tahdon nimittäin, että kaikki antamani almut tulevat suoraan minun kukkarostani.

— Mutta kuitenkin…

— Päätökseni on horjumaton. Mutta etsikää itse, niin löydätte. Jokaisen rikkaan miehen tielle osuu köyhiä.

Apotti kumarsi viimeisen kerran avatessaan oven. Vieras kumarsi myös ja poistui.

Ajoneuvot veivät hänet suoraan herra Villefort'in asunnolle.

Tuntia myöhemmin vaunut jälleen läksivät liikkeelle ja suuntautuivat tällä kertaa Fontaine-Saint-Georges'in kadun n:o 5:een. Siellä asui lordi Wilmore.

Vieras oli kirjoittanut lordi Wilmorelle ja pyytänyt tavata häntä, ja lordi oli määrännyt tapaamisen kello kymmeneksi. Kun siis poliisiprefektin lähettämä herra saapui kymmentä minuuttia vailla kymmenen, ilmoitettiin hänelle, että lordi Wilmore, joka oli itse täsmällisyys, ei ollut vielä tullut, mutta että hän aivan varmaan ilmestyy, kun kello lyö kymmenen.

Vieras odotti salongissa. Se oli tyypillinen vuokrahuoneiston salonki: uunin reunustalla oli kaksi uudenaikaista Sèvres-maljaa, kello, jonka koristuksena Amor jännitti joustaan, ja sen yläpuolella kaksiosainen peili. Peilin molemmin puolin oli taulut, joista toinen kuvasi Homerosta kantamassa opastaan, toinen Belisariusta pyytämässä almua. Seinäpaperit olivat harmaat, huonekalujen päällys punainen, mustakuvioinen. Huonetta valaisi kaksi lamppua, joiden kuvut olivat hiottua lasia ja loivat heikon valaistuksen. Tämä valo oli prefektin lähettämän herran väsyneille silmille hyvin mieluisa.

Kello löi kymmenen. Viidennellä lyönnillä ovi aukeni ja lordi Wilmore astui huoneeseen.

Lordi Wilmore oli pitkänpuoleinen herra. Hänellä oli ohut, punertava poskiparta, tukka oli vaalea ja hiukan harmaantunut. Hän oli puettu erikoiseen englantilaiseen tapaan: sininen takki ja siinä kultanapit sekä korkea kaulus, niin kuin vuoden 1811 muoti vaati. Liivit olivat valkoista kashmiria, housut nankinia ja kolme tuumaa liian lyhyet, mutta jalan alitse kulkevat hihnat estivät niitä nousemasta polviin asti.

Hänen ensimmäiset sanansa salonkiin astuessaan olivat:

— Tiedättehän, etten puhu ranskaa.

— Tiedän kyllä, ainakin sen, ettette mielellänne puhu meidän kieltämme, vastasi poliisiprefektin lähettämä herra.

— Mutta te voitte kyllä puhua ranskaa, sanoi lordi Wilmore, — sillä ymmärrän sitä aivan hyvin.

— Minä puolestani, sanoi vieras englanninkielellä, — osaan teidän kieltänne siksi hyvin, että voin jatkaa keskustelua sillä. Älkää siis suotta vaivautuko.

— Hao! huudahti lordi Wilmore niin kuin vain Englannissa syntyneet osaavat huudahtaa.

Poliisiprefektin lähetti ojensi lordi Wilmorelle suosituskirjeensä. Tämä luki sen velton tyynesti. Sitten hän sanoi:

— Kyllä ymmärrän, kyllä ymmärrän.

Kysely alkoi.

Se kävi samaan tapaan kuin apotti Busonin kanssa. Mutta kun lordi Wilmore kreivi Monte-Criston vihollisena ei ollut yhtä varovainen kuin apotti, sukeutui keskustelu laajemmaksi. Hän kertoi Monte-Criston nuoruudesta ja mainitsi, että hän oli kymmenvuotiaana mennyt erään intialaisen ruhtinaan palvelukseen, joka kävi sotaa Englantia vastaan. Intiassa hän ja lordi Wilmore olivat ensi kerran tavanneet toisensa ja taistelleet toisiaan vastaan. Tässä sodassa Zaccone oli joutunut vangiksi ja viety laivaan lähetettäväksi Englantiin, mutta oli pelastunut uimalla. Sen jälkeen olivat alkaneet hänen matkansa, kaksintaistelunsa ja rakkausseikkailunsa. Sitten oli syttynyt Kreikan kapina, ja hän oli taistellut kapinallisten riveissä. Tällä retkellään hän löysi Thessaliasta hopeakaivoksen, mutta ei kertonut löydöstään kenellekään. Navarinon taistelun jälkeen ja Kreikan itsenäisyyden tultua turvatuksi hän pyysi Otto-kuninkaalta oikeutta ryhtyä kaivostöihin; hän saikin oikeuden. Tästä johtuivat hänen suuret tulonsa, jotka lordi Wilmoren arvelujen mukaan nousivat aina miljoonaan, mikä rikkaus kuitenkin saattoi ehtyä, jos kaivoskin ehtyi.

— Mutta tiedättekö, minkä vuoksi hän on tullut Ranskaan? kysyi vieras.

— Hän aikoo keinotella rautateillä, sanoi lordi Wilmore. — Ja kun hän on taitava kemisti ja yhtä etevä fyysikko, on hän keksinyt uuden lennätinlaitoksen, jonka aikoo saada täällä käytäntöön.

— Kuinka paljon hän suunnilleen tuhlaa vuosittain? kysyi poliisiprefektin lähettiläs.

— Enintään viisi- tai kuusisataatuhatta, sanoi lordi Wilmore, — sillä hän on saita.

Englantilainen oli selvästikin vihamielinen, ja kun hän ei mistään muusta voinut syyttää kreiviä, syytti hän ainakin saituudesta.

— Tiedättekö mitään hänen talostaan Auteuilissa?

— Tiedän kyllä.

— Nimittäin mitä?

— Tahdotte tietää, minkä vuoksi hän on talon ostanut?

— Niin.

— Kreivi on keinottelija ja haaskaa omaisuutensa kaikenlaisiin yrityksiin. Hän väittää, että Auteuilissa on hänen talonsa luona kivennäisvesisuoni, joka voi kilpailla Bagnéres'in, Luchonin ja Cauterets'n kivennäisvesien kanssa. Hän aikoo perustaa vesiparannuslaitoksen. Hän on jo pariin kolmeen kertaan myllännyt puutarhansa löytääkseen tuon kuuluisan vesisuonen. Ja kun hän ei olekaan sitä löytänyt, niin saattepahan nähdä, että hän kohta ostaa viereisetkin talot. Ja koska vihaan häntä, toivon, että hän epäonnistuu rautateissään, sähkölennättimessään ja parantolassaan. Seuraan häntä saadakseni nähdä hänen sortumisensa, mikä voi tapahtua piankin.

— Entä miksi häntä vihaatte? kysyi vieras.

— Siksi, että käydessään Englannissa hän vietteli erään ystäväni vaimon.

— Mutta jos vihaatte häntä, niin miksi ette koeta kostaa hänelle?

— Olen jo kolme kertaa ollut kreivin kanssa kaksintaistelussa, vastasi englantilainen, — ensi kerran pistooleilla, toisen kerran miekoilla ja kolmannen kerran sapeleilla.

— Ja mikä on ollut näiden kaksintaisteluiden tulos?

— Ensi kerralla hän lävisti käsivarteni, toisella kerralla puhkaisi keuhkoni, kolmannella kerralla hän haavoitti minua tänne.

Englantilainen käänsi paidankauluksen ja näytti korvaan asti ulottuvaa arpea, jonka punainen väri todisti sen menneen äskettäin umpeen.

— Sen vuoksi vihaan häntä suuresti, jatkoi englantilainen, — ja luulen, että hän vielä kuolee minun käteni kautta.

— Mutta mielestäni ette ole lainkaan lähestynyt tätä päämääräänne, totesi prefektin lähetti.

— Hao! vastasi englantilainen. — Joka päivä pidän ampumaharjoituksia, ja joka toinen päivä käy Grisier luonani.

Muuta ei vieras näyttänytkään haluavan tietää, tai oikeammin siinä oli kaikki, mitä englantilainen näytti tietävän. Lähettiläs nousi ja kumarrettuaan lordi Wilmorelle, joka vastasi hänelle kylmän kohteliaasti niin kuin englantilaiset ainakin, hän poistui.

Kun lordi Wilmore oli kuullut katuoven sulkeutuvan, meni hän makuuhuoneeseensa, ja kädenkäänteessä olivat hänen vaaleat hiuksensa, punainen poskipartansa, valeleukansa ja arpensa hävinneet, ja esiin tulivat kreivi Monte-Criston mustat hiukset, kalpea iho ja valkoiset hampaat.

Toiselta puolen palasi Villefort'in asuntoon itse herra Villefort, eikä mikään poliisiprefektin lähetti.

Kuninkaallinen prokuraattori oli tyyntynyt näiden käyntiensä johdosta. Mitään suorastaan rauhoittavaa ei hän ollut saanut kuulla, mutta ei myöskään mitään, joka olisi tehnyt hänet levottomaksi. Seurauksena siitä oli, että ensi kerran Auteuilin päivällisten jälkeen hän nukkui yönsä rauhallisesti.

70. Tanssiaiset

Heinäkuun lämpimimmät päivät olivat tulleet. Oli lauantai ja Morcerfin tanssiaiset.

Kello oli kymmenen illalla. Kreivin puutarhan isot puut erottautuivat selvinä taivasta vastaan. Ukkonen oli uhannut koko päivän, mutta nyt loittonivat pilven viimeisetkin liepeet ja kirkas tähtitaivas tuli näkyviin.

Alakerran saleista kaikui soitto sekä valssin ja galopin kohina, ja valojuovat tunkeutuivat sieltä puutarhaan sälekaihtimien lävitse.

Puutarhassa liikkui tällä hetkellä kymmenkunta palvelijaa, sillä kreivitär oli käskenyt kattaa illallispöydän puutarhaan, koska taivas näytti kirkastuvan. Iso teltta oli pystytetty keskelle ruohokenttää. Puutarhan käytävät oli valaistu värillisillä lyhdyillä italialaiseen tapaan, ja ruokapöydällä oli runsaasti kynttilöitä ja kukkia, niin kuin on tapana kaikissa maissa, joissa pöydän ylellisyydelle pannaan painoa.

Kun kreivitär Morcerf saapui salonkiinsa annettuaan palvelijoille määräyksensä, alkoivat huoneet täyttyä kutsuvieraista, joita taloon houkutteli paljon enemmän talon emännän herttaisuus kuin hänen miehensä korkea poliittinen asema. Jokainen tiesi, että Mercedes-rouva hienolla aistillaan taas keksisi juhlaansa jotakin, mitä saattoi muille kertoa tai panna tarpeen varalta muistiinsa.

Rouva Danglars oli tätä nykyä siksi levoton, että hän ensin epäröi, mennäkö laisinkaan rouva Morcerfin tanssiaisiin. Mutta lauantain aamupäivällä hänen vaununsa sattuivat ajamaan Villefort'in vaunujen ohi ja tämän viitattua vaunuja pysähtymään he saattoivat ikkunoista aloittaa seuraavan keskustelun:

— Menette varmaankin rouva Morcerfin tanssiaisiin? kysyi kuninkaallinen prokuraattori.

— En, vastasi rouva Danglars, — sillä en voi oikein hyvin.

— Teidän pitäisi kuitenkin mennä, sanoi Villefort luoden häneen merkitsevän katseen. — Teidän pitäisi aivan välttämättä olla siellä.

— Niinkö arvelette? kysyi paronitar.

— Niin.

— Siinä tapauksessa menen.

Rouva Danglars saapui siis tanssiaisiin kauniina ja yllään häikäisevä puku. Hän astui ovesta sisään juuri kun Mercedes tuli vastapäisestä ovesta.

Kreivitär lähetti Albertin ottamaan rouva Danglars'ia vastaan. Albert riensi hänen luokseen, lausui muutamia hyvin ansaittuja kohteliaisuuksia hänen pukunsa johdosta ja tarjosi hänelle käsivartensa taluttaakseen hänet sinne, minne hän tahtoi istahtaa.

Albert katsahti ympärilleen.

— Etsittekö tytärtäni? hymyili paronitar.

— Etsin, sanoi Albert. — Oletteko ehkä ollut niin julma, ettette olekaan tuonut häntä mukananne?

— Rauhoittukaa. Hän tapasi neiti Villefort'in ja läksi hänen kanssaan jalan. Kohta he saapuvat meidän jäljestämme, kumpikin valkoisessa puvussa, toisella kimppu kamelioita, toisella lemmikkejä. Mutta sanokaahan…

— Ketä te vuorostanne etsitte? kysyi Albert hymyillen.

— Eikö kreivi Monte-Cristo tule tänne tänä iltana?

— Seitsemästoista! vastasi Albert.

— Mitä sillä tarkoitatte?

— Tarkoitan, että te olette seitsemästoista, joka kysyy samaa, sanoi Albert hymyillen. — Kreivi on todentotta huomattu henkilö. Minun täytyy onnitella häntä.

— Entä vastaatteko jokaiselle samalla tapaa kuin minullekin?

— Anteeksi, en ole vielä vastannutkaan. Rauhoittukaa, hyvä rouva, tuo huomattu mies saapuu; me kuulumme niihin, joilla siinä suhteessa on etuoikeuksia.

— Olitteko eilen oopperassa?

— En.

— Hän oli siellä.

— Todellakin! Ja saiko tuo erikoinen mies taas jotakin merkillistä aikaan?

— Ainahan hän saa jotakin aikaan. Elssler esiintyi Ontuvassa Paholaisessa, kreikkalainen prinsessa oli aivan hurmaantunut. Cachuchan päätyttyä kreivi kiinnitti komean sormuksen kukkavihon varteen ja heitti sen tanssijattarelle, joka kolmannessa näytöksessä astui esiin sormus sormessaan, kunnioittaakseen siten kreiviä. Entä tuleeko kreikkalainen prinsessa tänne?

— Ei, häntä ette saa nähdä täällä. Hänen asemansa kreivin talossa ei ole oikein vakiintunut.

— Jättäkäähän minut ja menkää puhuttelemaan rouva Villefort'ia, sanoi paronitar. — Huomaan, että hän haluaa kiihkeästi saada puhua kanssanne.

Albert kumarsi rouva Danglars'ille ja meni rouva Villefort'in luo, joka avasi suunsa heti, kun näki nuoren miehen lähestyvän.

— Voinpa lyödä vetoa, sanoi Albert keskeyttäen hänet, — että tiedän, mitä aiotte minulle sanoa.

— Jopa nyt jotakin, sanoi rouva Villefort.

— Jos arvaan oikein, niin tunnustatteko?

— Tunnustan.

— Aiotte kysyä minulta, onko kreivi Monte-Cristo tullut ja tuleeko hän.

— Enpä. Hän ei tällä hetkellä ole mielessäni. Aioin kysyä teiltä, oletteko saanut tietoja Franz-herrasta.

— Olen, eilen.

— Ja mitä hän kirjoitti?

— Että hän lähtee matkalle samalla kun kirjekin.

— Hyvä. Ja kertokaa nyt kreivistä.

— Kreivi saapuu, olkaa rauhassa.

— Tiedättekö, että hänellä on toinenkin nimi kuin Monte-Cristo?

— En, sitä en tietänyt.

— Monte-Cristo on erään saaren nimi, ja hänellä on oma sukunimensä.

— Sitä en ole koskaan ennen kuullut.

— Minä tiedän siis enemmän kuin te. Hänen nimensä on Zaccone.

— Voihan olla mahdollista.

— Hän on maltalainen, ja laivanvarustajan poika.

— Teidän pitäisi kertoa nuo kaikki tietonne julkisesti, niin herättäisitte hyvin suurta huomiota.

— Hän on palvellut sotaväessä Intiassa, löytänyt hopeakaivoksen Thessaliasta ja tullut Pariisiin perustaakseen vesiparannuslaitoksen Auteuiliin.

— Siinäpä vasta on uutisia, sanoi Morcerf. — Sallitteko, että kerron ne muillekin?

— Kyllä, mutta vähitellen, yksitellen, ilmaisematta, että minä ne olen kertonut.

— Kuinka niin?

— Siksi, että olen siepannut salaisuuden.

— Keneltä?

— Poliisilaitokselta.

— Nuo uutiset siis tulivat…

— Eilisiltana prefektille. Ymmärrättehän, että Pariisi on joutunut ymmälle nähdessään sellaista loistoa, ja poliisi on ryhtynyt tutkimuksiin.

— Hyvä! Ei puutu enää muuta kuin että kreivi vangitaan maankiertäjänä sen vuoksi, että hän on liian rikas.

— Niin hänen olisikin helposti voinut käydä, elleivät tiedot olisi olleet hänelle hyvin edulliset.

— Aavistaako kreivi-parka, missä vaarassa hän on?

— En usko.

— Ihmisrakkaus siis vaatii varoittamaan häntä. Minä ilmoitan siitä hänelle heti, kun hän tulee.

Samassa lähestyi heitä kaunis, nuori, kirkassilmäinen, mustatukkainen, kiiltäväviiksinen mies ja kumarsi kunnioittavasti rouva Villefort'ille. Albert ojensi hänelle kätensä.

— Hyvä rouva, sanoi hän, — minulla on kunnia esitellä teille herra Maximilien Morrel, kapteeni ratsuväessä, johon kuuluvat meidän uljaimmat upseerimme.

— Minulla on ollut ilo tavata hänet jo Auteuilissa kreivi Monte-Criston luona, sanoi rouva Villefort kääntyen huomattavan kylmästi poispäin.

Tämä vastaus ja varsinkin ääni, jolla se lausuttiin, kouristi Morrel-raukan sydäntä. Mutta hyvitys oli tulossa. Kääntyessään poispäin hän näki ovessa kauniin, valkopukuisen olennon, jonka suuret, näköjään ilmeettömät silmät olivat suunnattuina häneen ja joka hitaasti nosti kädessään olevan lemmikkikimpun huulilleen.

Morrel ymmärsi tämän tervehdyksen niin hyvin, että hän — mahdollisimman ilmeettömänä hänkin — vei nenäliinansa suulleen. Ja nämä molemmat kuvapatsaat, joiden sydämet kiihkeästi sykkivät kylmän muodon alla, katsoivat toisiaan yli avaran salin ja unohtivat, että ketään muita oli saapuvilla.

He olisivat voineet seisoa tällä tavoin kauankin, ellei kreivi Monte-Cristo olisi astunut sisään.

Olemme jo maininneet, että kreivi herätti huomiota kaikkialla, minne hän ilmestyi. Siihen ei ollut syynä hänen vaatetuksensa: musta puku, jonka kuosi oli moitteeton, mutta joka samalla oli yksinkertainen ja vailla kunniamerkkejä, valkoiset liivit, joissa ei ollut mitään koruompelua, kauniisti laskeutuvat housut, ei, vaan siihen olivat syynä hänen kalpeat kasvonsa, musta, kihara tukkansa, tyynet, puhtaat piirteet, syvä, alakuloinen katse, jalomuotoinen suu, johon helposti tuli ylpeän halveksimisen ilme. Todellakin: kaikkien katseet suuntautuivat häneen.

Pienimmätkin yksityiskohdat kreivissä ilmaisivat jotakin, ja kaikella oli oma merkityksensä, sillä pitkän harjaantumisen ja ajattelun tuloksena olivat hänen piirteensä, kasvojensa ilmeet ja pienimmätkin liikkeensä saaneet joustavuuden ja verrattoman varmuuden.

Mutta niin omituinen on pariisilainen seurapiiri, että tämä kaikki ei sittenkään olisi merkinnyt sille mitään, elleivät sitä olisi kruunanneet kreivin salaperäisyys ja suunnattoman suuri rikkaus.

Tervehtien kepeästi molemmille puolilleen kreivi lähestyi rouva Morcerfia, joka oli nähnyt hänet vastapäätä ovea olevasta peilistä ja valmistautunut häntä tervehtimään.

Mercedes siis kääntyi häneen päin hymy huulillaan, samassa kun kreivi kumarsi hänelle.

Epäilemättä hän luuli, että kreivi sanoisi hänelle jotakin; ja kreivi puolestaan ilmeisesti odotti, että Mercedes ensimmäisenä puhuisi. Mutta he pysyivät vaiti. Sovinnaisten kohteliaisuuksien vaihtaminen tuntui nähtävästi heistä kummastakin tarpeettomalta. Kumarrettuaan kreivi kääntyi Albertin puoleen, joka käsi ojossa riensi häntä vastaan.

— Oletteko nähnyt äitini? kysyi Albert.

— Minulla oli juuri äsken kunnia tervehtiä häntä, sanoi kreivi, — mutta en ole nähnyt vielä isäänne.

— Hän puhuu politiikkaa tuolla pienessä kuuluisuuksien ryhmässä.

— Ovatko nuo tuolla kuuluisia miehiä? kysyi Monte-Cristo. — Sitäpä en olisi uskonut. Millä alalla he ovat kuuluisia? Tiedättehän, että kuuluisuuksia on monenlaisia.

— Tuo laiha herrasmies on tiedemies. Hän on Rooman lähistöltä löytänyt sisiliskon, jolla on yksi selkänikama enemmän kuin muilla, ja hän on saapunut ilmoittamaan löydöstään Tiedeakatemialle. Häntä vastaan on kauan väitelty, mutta tiedemies on lopulta päässyt voitolle. Se nikama sai tiedemaailmassa paljon melua aikaan. Mies oli sitä ennen kunnialegioonan jäsen; nyt hänestä on tehty upseeri.

— Toden totta, sanoi Monte-Cristo, — se kunniamerkki on ainakin viisaasti annettu. Jos hän löytää toisen nikaman, tehdään hänestä kai komentaja?

— Luultavasti, sanoi Morcerf.

— Entä mikä mahtaa olla tuo toinen herra, jolla on noin merkillinen hännystakki: sininen, vihreällä koristettu?

— Hän ei suinkaan itse ole keksinyt takkiaan. Tasavalta, joka, niin kuin tiedätte, oli hiukan taiteellinen, tahtoi antaa akatemian jäsenille univormun ja käski Davidia keksimään sellaisen.

— Todellako! sanoi Monte-Cristo. — Tuo herra on siis akatemian jäsen?

— Hän on viikon ajan kuulunut tuohon oppineeseen seuraan.

— Ja mikä on ollut hänen erikoisansionsa?

— Luullakseni hän pistää neuloja kaniinien päähän, syöttää kanoille värimataraa ja tonkii koirien selkäydintä kalanruodolla.

— Onko hän sitä tietä päässyt Tiedeakatemiaan?

— Ei suinkaan, vaan Ranskan akatemiaan.

— Mutta mitä tekemistä Ranskan akatemialla on sen kanssa?

— Sen kyllä selitän. Näyttää näet siltä, että…

— Että nuo kokeilut ovat vieneet tiedettä suuresti eteenpäin?

— Ei sen vuoksi, mutta hän on kirjoittanut niistä hyvällä tyylillä.

— Se mahtaa suuresti kiihottaa itserakkautta kaniineissa, joiden päähän hän pistää neuloja, kanoissa, joiden luut hän värjää punaisiksi, ja koirissa, joiden selkäytimen hän pilaa.

Albert alkoi nauraa.

— Entä tuo kolmas? kysyi kreivi.

— Tuoko, jolla on vaaleansininen puku?

— Niin.

— Hän on isäni virkaveli, joka vastusti kiivaasti sitä, että päärien kamarin jäsenillä olisi virkapuku. Hänen puheensa herätti suurta huomiota. Vapaamieliset lehdet olivat ennen pidelleet häntä pahoin, mutta vastustaessaan hovin vaatimuksia hän pääsi niiden suosioon. Hänet aiotaan nimittää lähettilääksi.

— Ja minkä vuoksi hän on päässyt päärien kamariin?

— Hän on kirjoittanut pari kolme operettia, ostanut neljä viisi Siècle-lehden osaketta ja äänestänyt viisi kuusi kertaa hallituksen puolesta.

— Hyvä, sanoi Monte-Cristo, — tehän olette aivan verraton opettaja. Teettehän minulle nyt erään palveluksen?

— Minkä?

— Ettette esittele minua noille herroille, ja jos he sitä puolestaan tahtovat, niin varoitatte minua ajoissa.

Tällä hetkellä kreivi tunsi käden laskeutuvan käsivarrelleen. Hän kääntyi ja näki Danglars'in.

— Tekö siinä olettekin, paroni, sanoi hän.

— Miksi puhuttelette minua paroniksi? sanoi Danglars. — Tiedättehän, etten pane mitään painoa arvonimille. En ole samanlainen kuin te, vicomte, tehän sille panette suuren painon, eikö niin?

— Tietysti panen, sanoi Albert, — sillä ellen olisi vicomte, en olisi mitään, jota vastoin te voitte luopua paronin nimestä ja pysytte aina kuitenkin miljoonamiehenä.

— Joka heinäkuun hallituksen aikana onkin minun mielestäni kaunein arvonimi, vastasi Danglars.

— Pahaksi onneksi ei ihminen ole miljoonamies koko elinaikaansa, niin kuin on paroni, Ranskan pääri tai akatemian jäsen. Todistuksena siitä ovat miljoonamiehet Franck ja Poulmann Frankfurtissa, jotka ovat tehneet vararikon.

— Todellako? sanoi Danglars kalveten.

— Sain siitä juuri tänä iltana tiedon postitse. Minulla oli noin miljoona sijoitettuna heidän liikkeeseensä, mutta kun sain ajoissa varoituksen, vaadin noin kuukausi sitten heiltä rahani takaisin.

— Hyvä Jumala, sanoi Danglars. — He ovat äskettäin saaneet minulta kaksisataatuhatta frangia.

— Nythän olette saanut varoituksen. Heidän nimikirjoituksensa vastaa viittä prosenttia.

— Mutta varoitus tulee liian myöhään, sanoi Danglars, — olen lunastanut heidän vekseleitään.

— Vai niin! sanoi Monte-Cristo. — Nyt on siis edellisiin tullut lisää kaksisataatuhatta…

— Hiljaa! sanoi Danglars. — Älkää puhuko niistä asioista … älkää ainakaan nuoren Cavalcantin kuullen, lisäsi pankkiiri kuiskaten ja katsoen nuoreen mieheen päin.

Morcerf oli jättänyt kreivin lähestyäkseen äitiään, ja Danglars meni tervehtimään nuorempaa Cavalcantia. Monte-Cristo jäi hetkiseksi yksin.

Kuumuus alkoi jo käydä tukahduttavaksi.

Palvelijat kulkivat tarjoilemassa hedelmiä ja jäätelöä.

Monte-Cristo kuivasi nenäliinallaan hikistä otsaansa, mutta väistyi, kun tarjotinta vietiin hänen ohitseen eikä ottanut mitään virvokkeita.

Rouva Morcerf piti koko ajan Monte-Cristoa silmällä. Hän näki, miten tarjotin kulki hänen ohitseen, ja huomasi, että kreivi nimenomaan väisti sitä.

— Albert, sanoi hän, — oletko huomannut erästä seikkaa?

— Mitä, äiti?

— Että kreivi ei koskaan ole suostunut syömään päivällistä isäsi luona?

— Se on kyllä totta, mutta hän on syönyt aamiaista minun luonani: silloinhan hän juuri astui Pariisin hienoston keskuuteen.

— Ei ole sama aterioida sinun luonasi kuin aterioiminen isän luona, mutisi Mercedes. — Olen pitänyt häntä silmällä jo siitä asti, kun hän tuli tänne.

— Entä sitten?

— Hän ei ole maistanut mitään.

— Kreivi on yleensäkin syömisessään hyvin kohtuullinen.

Mercedes hymyili alakuloisesti.

— Mene hänen luokseen, ja kun ensimmäinen tarjotin kulkee hänen ohitan, niin pyydä pyytämällä häntä ottamaan.

— Miksi, äiti?

— Tee minulle tämä palvelus, Albert, sanoi Mercedes.

Albert suuteli äitinsä kättä ja meni kreivin viereen.

Palvelija kantoi toista tarjotinta heidän ohitseen. Mercedes näki, miten Albert kehotti kreiviä ottamaan, otti itse jäätelöä, ja ojensi kreivillekin, mutta tämä kieltäytyi jyrkästi. Albert palasi äitinsä luo. Kreivitär oli hyvin kalpea.

— Näithän, hän ei ota mitään.

— Se on totta, mutta miksi se pahoittaa mieltänne?

— Tiedäthän, Albert, että naiset ovat merkillisiä. Olisin mielelläni suonut, että kreivi olisi nauttinut jotakin minun luonani, vaikka ei muuta kuin appelsiinin siemenen. Ehkä hän ei ole tottunut ranskalaisiin tapoihin, ehkä hänellä on oma makunsa.

— Hyvä Jumala, ei suinkaan. Italiassa näin hänen nauttivan mitä tahansa. Ehkä hän on tänä iltana huonolla tuulella.

— Sitä paitsi, sanoi kreivitär, — hän on asunut etelämaissa eikä varmaankaan kärsi kuumuudesta niin paljon kuin me muut?

— En usko, sillä hän valitti äsken tukehtuvansa ja kysyi, miksi sälekaihtimia ei aukaista, kun kerran ikkunat on jo avattu.

— Mutta sillähän tavoin saan todella tietää, onko hän edeltä käsin päättänyt kieltäytyä kaikesta, sanoi Mercedes ja lähti salongista.

Vähän sen jälkeen ikkunoiden kaihtimet avattiin, ja jasmiinien ja köynnöskasvien lomitse saattoi nähdä lyhdyillä valaistun puutarhan ja teltan suojaan laaditun illallispöydän.

Tanssivat herrat ja naiset, pelaajat ja keskustelijat huudahtivat ilosta ja vetivät nauttien raitista ilmaa keuhkoihinsa.

Mercedes palasi. Hän oli kalpeampi kuin mennessään, mutta päättäväisen näköinen niin kuin hän toisinaan saattoi olla. Hän meni suoraan sitä ryhmää kohden, jonka keskustana oli hänen miehensä.

— Älkää pidättäkö näitä herroja täällä, herra kreivi, sanoi hän. — Elleivät herrat pelaa korttia, he varmaan hengittävät paljon mieluummin ulkoilmaa kuin tukehtuvat täällä.

— Rouva kreivitär, sanoi eräs vanha, hyvin kohtelias soturi, v:n 1809 urhoja, — emme me yksinämme mene puutarhaan.

— Minä näytän esimerkkiä, sanoi Mercedes.

Ja kääntyen kreivi Monte-Criston puoleen hän pyysi:

— Herra kreivi, olkaa ystävällinen ja tarjotkaa minulle käsivartenne.

Kreivi melkein horjahti kuullessaan nämä yksinkertaiset sanat. Hän katsoi Mercedekseen. Sitä kesti vain hetkisen, mutta kreivittärestä se tuntui ikuisuudelta: niin paljon ajatuksia välähti Monte-Criston katseesta.

Hän tarjosi käsivartensa kreivittärelle, tämä nojautui siihen tai oikeammin sanoen kosketti sitä kädellään, ja he astuivat puutarhaan portaita myöten, joita reunustivat kukkivat kameliat ja rhododendronit.

Heidän jäljestään ja toisia portaita myöten riensi puutarhaan iloisesti huudahdellen kymmenkunta paria.

71. Leipää ja suolaa

Rouva Morcerf astui seuralaisineen puiden suojaan. Käytävä, jolle he olivat tulleet, johti kasvihuoneelle asti.

— Sisällä tuli jo aivan liian kuuma, eikö totta, herra kreivi? sanoi Mercedes.

— Niin tuli. Keksitte verrattoman keinon avatessanne ovet ja ikkunakaihtimet.

Lopettaessaan tämän lauseensa kreivi huomasi Mercedeksen käden vapisevan.

— Mutta kun teillä on noin ohut puku ja suojananne vain kevyt silkkihuivi, niin varmaankin vilustutte, sanoi hän.

— Tiedättekö, minne teidät vien? kysyi kreivitär vastaamatta Monte-Criston huomautukseen.

— En, sanoi hän, — mutta näettehän, etten vastustele.

— Kasvihuoneeseen, jonka näette tuolla käytävän toisessa päässä.

Kreivi loi kysyvän katseen Mercedekseen. Mutta tämä jatkoi ääneti matkaansa, ja Monte-Cristo asteli hänen rinnallaan sanaakaan virkkamatta.

He saapuivat rakennukseen, jossa oli suuri joukko ihania hedelmiä; ne alkoivat kypsyä jo heinäkuussa keinotekoisen lämmön vaikutuksesta. Kreivitär irroitti kätensä Monte-Criston kainalosta ja poimi kypsän muskattirypäletertun.

— Kas tässä, herra kreivi, sanoi hän niin alakuloisesti, että kyynelet päilyivät hänen silmäkulmissaan. — Ranskan rypäleet eivät vedä vertoja niille, joita saatte Sisiliassa ja Kyproksessa, mutta annattehan sen anteeksi meidän auringollemme.

Kreivi kumarsi ja peräytyi askelen.

— Ettekö ota? sanoi Mercedes väräjävällä äänellä.

— Hyvä rouva, sanoi Monte-Cristo, — pyydän nöyrimmästi anteeksi, mutta minä en koskaan syö muskattirypäleitä.

Mercedes pudotti huoaten rypäleen maahan. Lähellä oli ihana persikka, kasvihuoneen lämpimässä kypsynyt. Mercedes poimi tuon pehmeäkuorisen hedelmän.

— Ottakaa siis tämä persikka, sanoi hän.

Mutta kreivi teki jälleen epäävän liikkeen.

— Oh, taasko! sanoi Mercedes niin surullisesti, että aivan kuuli, miten ääni salasi nyyhkytyksen. — Minulla on todellakin huono onni.

Pitkä vaitiolo seurasi tätä kohtausta. Persikka oli pudonnut hiekkaan rypäleen rinnalle.

— Herra kreivi, jatkoi viimein Mercedes katsoen Monte-Cristoon rukoilevasti — vanha arabialainen tapa tekee ystäviksi ne, jotka saman katon alla ovat nauttineet yhdessä leipää ja suolaa.

— Tunnen tuon tavan kyllä, vastasi kreivi, — mutta mehän olemme nyt Ranskassa emmekä Arabiassa, eikä täällä ole ikuista ystävyyttä enempää kuin täällä on tapana syödä yhdessä leipää ja suolaakaan.

— Mutta, sanoi kreivitär vapisten ja katsoi kreiviä suoraan silmiin tarttuen samalla kiihkeästi molemmin käsin hänen käsivarteensa, — olemmehan me ystäviä, olemmehan?

Veri syöksyi kreivin sydämeen, hän tuli kalmankalpeaksi, sitten veri nousi kurkkuun, siitä hänen poskilleen, ja hänen silmänsä tuijottivat Mercedestä kuin auringon sokaisemina.

— Tietysti olemme ystäviä, sanoi hän. — Miksi emme olisi?

Äänen sävy oli toinen kuin mitä kreivitär oli odottanut, ja hän kääntyi poispäin tukahduttaakseen huokauksen, joka muistutti vaikerrusta.

— Kiitos, sanoi hän.

Hän lähti liikkeelle. He kiersivät puutarhaa sanaakaan puhumatta.

— Herra kreivi, sanoi kreivitär äkkiä käveltyään ääneti kymmenen minuutin ajan, — oletteko todellakin paljon nähnyt, paljon matkustanut ja paljon kärsinyt?

— Olen kyllä paljon kärsinyt, vastasi Monte-Cristo.

— Mutta olettehan nyt onnellinen?

— Epäilemättä olen, vastasi kreivi, — sillä kukaan ei kuule minun valittavan.

— Ja nykyinen onnenne tekee sielunne lempeämmäksi?

— Nykyinen onneni on yhtä suuri kuin entinen kärsimykseni, sanoi kreivi.

— Olettehan naimisissa? kysyi kreivitär.

— Minäkö naimisissa, vastasi Monte-Cristo vavahtaen, — kuka sellaista on sanonut?

— Kukaan ei ole sanonut, mutta teidät on nähty monta kertaa oopperassa erään nuoren kauniin naisen seurassa.

— Hän on orjatar, jonka ostin Konstantinopolissa, erään prinssin tytär. Otin hänet tyttärekseni, koska minulla ei ollut ketään omaista maailmassa.

— Oletteko siis yksin?

— Olen yksin.

— Teillä ei ole sisarta … ei poikaa … ei isää?

— Minulla ei ole ketään.

— Kuinka jaksatte elää noin, kun teillä ei ole ketään, joka teidät sitoisi elämään?

— Se ei ole minun syyni. Maltassa rakastin erästä nuorta tyttöä ja aioin mennä hänen kanssaan naimisiin, kun sota syttyi ja riisti minut kauaksi hänen luotaan. Luulin, että hän rakasti minua niin paljon, että olisi odottanut minua, pysynyt minulle uskollisena hautaan asti. Kun palasin, oli hän naimisissa. Sellaista kai on saanut kokea joka mies, joka on ehtinyt yli kaksikymmenvuotiaaksi. Sydämeni oli ehkä heikompi kuin muiden, ja kärsin enemmän kuin toiset minun sijassani, siinä kaikki.

Kreivitär seisahtui, aivan kuin hänen olisi ollut vaikea hengittää.

— Ja tämä rakkaus on säilynyt sydämessänne, niinkö? sanoi hän. —

Ihminen rakastaa vain kerran…

— Ettekö koskaan myöhemmin ole nähnyt tuota naista?

— En.

— Ette koskaan!

— En ole palannut niille seuduille, missä hän asuu.

— Maltan saarelle!

— Niin, Maltan saarelle.

— Entä oletteko antanut hänelle anteeksi sen tuskan, minkä hän on teille tuottanut?

— Olen kyllä hänelle.

— Mutta vain hänelle. Te vihaatte yhä vielä niitä, jotka erottivat teidät hänestä?

Kreivitär asettui aivan Monte-Criston eteen. Hänen kädessään oli vielä osa rypäleterttua.

— Ottakaa, sanoi hän.

— Minä en koskaan syö muskattirypäleitä, vastasi Monte-Cristo aivan kuin heidän välillään ei olisi ollut kysymys mistään muusta kuin siitä.

Kreivitär heitti epätoivoisella liikkeellä tertun lähinnä olevaan pensaikkoon.

— Taipumaton! mutisi hän.

Monte-Cristo pysyi tyynenä, ikään kuin moite ei olisi kohdistunutkaan häneen.

Samassa riensi Albert heidän luokseen.

— Äiti, sanoi hän, — on tapahtunut suuri onnettomuus!

— Mitä on tapahtunut? kysyi kreivitär suoristaen ryhtinsä, aivan kuin olisi herännyt unesta todellisuuteen. — Sanoitko, että on tapahtunut onnettomuus? Niin, onnettomuutta voi todellakin odottaa.

— Herra de Villefort on täällä.

— Entä sitten?

— Hän tuli noutamaan rouvaansa ja tytärtään. Markiisitar Saint-Méran on tullut Pariisiin ja tuonut sen tiedon, että markiisi Saint-Méran oli kuollut heti ensimmäisessä pysähdyspaikassa Marseillesta lähdettyään. Rouva Villefort, joka oli hyvin iloisella tuulella, ei aluksi tahtonut voida käsittää tätä onnettomuutta. Mutta neiti Valentine aavisti heti totuuden, vaikka asia koetettiinkin ilmoittaa hänelle kaikin tavoin varovaisesti. Isku osui häneen kuin salama, ja hän pyörtyi.

— Mitä herra Saint-Méran on neiti Villefort'ille? kysyi kreivi.

— Hänen äidinisänsä. Hän saapui tänne jouduttamaan Franzin ja tyttärentyttärensä häitä.

— Todellako?

— Nyt on Franzille tullut esteitä. Miksi ei herra Saint-Méran voinut olla neiti Danglars'inkin äidinisä?

— Albert, Albert, moitti kreivitär hellästi, — mitä nyt sanotkaan? Herra kreivi, kun poikani kunnioittaa suuresti teitä, niin sanokaa hänelle, että hän on puhunut sopimattomasti.

Hän astui muutaman askelen eteenpäin lähteäkseen salonkiin. Monte-Cristo loi häneen katseen, joka ilmaisi niin suurta lämpöä ja ihailua, että Mercedes palasi.

Mutta hän tarttui kreivin käteen, otti myös poikansa käden ja yhdisti ne sanoen:

— Olemmehan me ystäviä, olemmehan?

— Teidän ystävänne, niin paljoa en rohkene väittää, sanoi kreivi, — mutta joka tapauksessa olen uskollinen palvelijanne.

Kreivittären sydäntä kouristi. Hän lähti, ja kun hän oli astunut kymmenkunta askelta, näki kreivi hänen painavan nenäliinan silmilleen.

— Ettekö ole sovussa, äitini ja te? kysyi Albert kummastuneena.

— Päinvastoin, vastasi kreivi, — sanoihan hän teidän kuultenne, että olemme ystäviä.

He menivät salonkiin, josta Valentine sekä herra ja rouva Villefort juuri äsken olivat lähteneet.

Morrel oli tietysti kadonnut heti heidän jäljestään.

72. Markiisitar Saint-Méran

Surullinen tapaus oli sattunut Villefort'in kodissa.

Kun naiset olivat lähteneet tanssiaisiin, jonne rouva Villefort ei millään keinolla saanut miestänsä tulemaan, sulkeutui kuninkaallinen prokuraattori työhuoneeseensa sellaisen asiapaperipinkan ääreen, että se olisi kauhistuttanut ketä tahansa muuta, mutta olisi tavallisina aikoina tuskin riittänyt tyydyttämään Villefort'in suurta työnjanoa.

Mutta tällä kertaa asiakirjat olivat vain tekosyynä. Villefort ei sulkeutunut työhuoneeseensa työtä tekemään, vaan miettimään. Hän antoi määräyksen, että häntä ei saanut häiritä muutoin kuin hyvin tärkeissä asioissa, ja istuutui sitten kertaamaan mielessään kaikkea sitä, mikä viimeisinä seitsemänä kahdeksana päivänä oli saattanut katkerien muistojen ja kalvavien surujen maljan vuotamaan yli äyräittensä.

Sen sijaan että olisi tarttunut edessään oleviin asiakirjoihin, hän avasikin pöytänsä laatikon, painoi erästä jousta ja otti esiin joukon henkilökohtaisia muistiinpanoja. Hän oli niihin luokitellut ja merkinnyt numeroilla — joiden merkityksen hän yksin tunsi — kaikki, jotka poliittisella uralla, raha-asioissa, oikeusjutuissa tai salaperäisissä rakkausseikkailuissa olivat tulleet hänen mieskohtaisiksi vihollisikseen.

Nimien lukumäärä oli jo kasvanut niin suureksi, että häntä alkoi kauhistuttaa. Ja kuitenkin hän oli näitä mahtavia ja pelottavia nimiä lukiessaan usein hymyillyt, niin kuin hymyilee matkamies, joka vuoren korkeimmalta huipulta katselee jalkojensa juuressa olevia kallionkärkiä, raivaamattomia teitä ja huimaavia rotkoja, jotka kaikki hän on saanut sivuuttaa päästäkseen sinne, missä nyt oli.

Kun hän oli muistissaan kerrannut kaikki nämä nimet, lukenut ne uudelleen, tarkoin tutkinut ja luettelon mukaan tarkastanut, hän pudisti päätään.

— Ei, mutisi hän, — kukaan näistä vihollisistani ei olisi odottanut näin kauan kärsivällisesti tuhotakseen minut nyt tämän salaisuuden avulla. Toisinaan, niin kuin Hamlet sanoo, "haudat haukottelee, horna henkii maan päälle ruttoaan". Korsikalainen on varmasti kertonut tapauksen jollekulle papille, joka taas vuorostaan on sen kertonut edelleen. Monte-Cristo on saanut sen tietää, ja päästäkseen selville asioista…

Mutta miksi hän olisi tahtonut saada siitä selkoa? jatkoi Villefort hetkisen tuumittuaan. — Missä tarkoituksessa Monte-Cristo, Zaccone, maltalaisen laivanvarustajan poika, Thessalian hopeakaivoksen omistaja, joka ensi kertaa tulee Ranskaan, missä tarkoituksessa hän ottaisi selkoa tällaisesta synkästä, salaperäisestä ja hänelle hyödyttömästä asiasta? Niistä ristiriitaisista tiedoista, joita ovat minulle antaneet apotti Busoni ja lordi Wilmore, ystävä ja vihollinen, selviää kuitenkin ehdottoman varmasti, etten minä koskaan enkä missään enkä minkään asian yhteydessä ole ollut tuon miehen kanssa tekemisissä.

Mutta Villefort ei itsekään uskonut sanoihinsa. Häntä ei kauhistuttanut itse ilmianto, sillä saattoihan hän puolustautua ja vastata. Ei hän myöskään ollut levoton tuosta "Mene Tekel Ufarsinista", joka lause äkkiä verikirjaimin ilmestyi seinälle, ei, vaan häntä kauhistutti se, ettei hän tietänyt, kenen ruumiiseen kuului käsi, joka ne piirsi.

Varoakseen herättämästä tuota kauan aikaa nukkunutta vihollistaan hän oli juuri päättänyt luopua unelmoimastaan poliittisesta asemasta, ja elää ainoastaan perheen keskuudessa, kun hän kuuli vaunujen ajavan pihaan. Sitten kuului portailta vanhan ihmisen astuntaa, nyyhkytyksiä ja valituksia, joilla palvelijat koettavat mielistellä surun kohtaamaa isäntäväkeään.

Villefort aukaisi oven teljen, ja kohta astui palvelijan ilmoittamatta sisään vanha nainen, jolla oli huivi käsivarrellaan ja hattu kädessään. Valkoiset hiukset kehystivät luunväristä otsaa, ja hänen silmänsä, joiden kulmiin ikä oli piirtänyt syvät rypyt, tuijottivat sameina eteensä.

— Mikä onnettomuus, mikä onnettomuus! Minäkin kuolen! Olen aivan varma siitä, että minäkin kuolen!

Ja vaipuen lähinnä ovea olevaan tuoliin hän purskahti nyyhkytyksiin.

Palvelijat, jotka seisoivat kynnyksellä eivätkä uskaltaneet astua lähemmäksi, katsoivat vanhaan Noirtier'n palvelijaan, joka kuultuaan herransa huoneeseen hälinän oli rientänyt paikalle ja seisoi toisten takana. Villefort nousi ja riensi anoppinsa luo, sillä tulija oli hän.

— Hyvä Jumala, kysyi hän, — mitä on tapahtunut? Mikä onnettomuus on tapahtunut? Eikö herra Saint-Méran olekaan seurassanne?

— Herra Saint-Méran on kuollut, sanoi vanha markiisitar soinnuttomasti, aivan kuin turtuneena.

Villefort peräytyi askelen.

— Kuollut…! sopersi hän. — Kuollut näin … äkkiä?

— Viikko sitten nousimme päivällisen jälkeen yhdessä vaunuihin. Herra Saint-Méran oli viime päivinä voinut pahoin, mutta toivo päästä rakkaan Valentinemme luo antoi hänelle rohkeutta, ja tuskistaan huolimatta hän tahtoi lähteä matkaan. Mutta kolmen peninkulman päässä Marseillesta hän — syötyään tavallisia pastillejaan — vaipui niin syvään uneen, ettei se tuntunut minusta luonnolliselta. En tahtonut häntä kuitenkaan herättää, vaikka olin huomaavinani, miten hänen kasvonsa kävivät punaisiksi ja miten hänen ohimosuonensa sykkivät tavallista kiivaammin. Mutta tuli pimeä enkä nähnyt enää mitään, ja niin annoin hänen nukkua. Lopulta hän huudahti sydäntäsärkevästi aivan kuin olisi tuntenut vihlovaa tuskaa, ja hänen päänsä retkahti äkkiä taaksepäin. Huusin kamaripalvelijaa, käskin pysäyttää vaunut, kutsuin miestäni nimeltä ja annoin hänen hengittää hajusuolaani, mutta kaikki oli jo lopussa, hän oli kuollut, ja minä tulin Aixiin vainaja vieressäni.

Villefort oli syvästi järkyttynyt.

— Ja epäilemättä kutsuitte lääkärin?

— Heti paikalla. Mutta, niin kuin jo sanoin, se oli liian myöhäistä.

— Niin kyllä, mutta hän saattoi ainakin sanoa, mihin tautiin markiisiparka oli kuollut.

— Hyvä Jumala, kyllä hän sen minulle sanoikin! Se oli ollut halvaus.

— Entä mitä te sitten teitte?

— Herra Saint-Méran oli aina sanonut, että jos hän kuolee jossakin muualla kuin Pariisissa, on hänen ruumiinsa tuotava perhehautaan. Hänen ruumiinsa pantiin lyijyarkkuun, ja minä tulen nyt muutamaa päivää ennen häntä tänne.

— Hyvä Jumala, äiti parka! sanoi Villefort. — Ja kaikesta tästä saitte huolehtia itse, koettuanne ensin ankaran iskun ja teidän iällänne!

— Jumala antoi minulle voimia viimeiseen asti. Sitä paitsi olisi markiisi varmaankin tehnyt samoin minulle. Sen jälkeen kun hänestä erosin, olen mielestäni ollut kuin hullu. En voi itkeä. Sanotaanhan kyllä, että minun iälläni ei ihmisellä ole enää kyyneliä, mutta niin kauan kuin ihminen kärsii, pitäisi hänen voida itkeäkin. Missä Valentine on? Hänen tähtensä me saavuimme. Minä tahdon nähdä hänet.

Villefort'in mielestä oli tahditonta kertoa, että Valentine oli tanssiaisissa. Hän ilmoitti markiisittarelle vain, että tämän tyttärentytär oli äitipuolensa kanssa mennyt vierailulle, mutta että hänelle kyllä lähetetään sana.

— Heti paikalla, heti paikalla, minä pyydän sitä, sanoi vanha rouva.

Villefort otti rouva Saint-Méranin käsivarren omaan kainaloonsa ja talutti hänet huoneistoonsa.

— Levätkää, äiti, sanoi hän.

Kuullessaan tämän sanan markiisitar kohotti päätään ja nähdessään miehen, joka toi hänen mieleensä kaivatun tyttären — tyttären, joka uudelleen oli palannut hänen elämäänsä Valentinena — hän vihdoinkin purskahti itkuun ja vaipui polvilleen nojatuolin eteen painaen harmaan päänsä siihen.

Villefort jätti hänet kamarineitien huostaan, ja Barrois palasi aivan kauhistuneena vanhan herransa luo, sillä mikään ei niin järkytä vanhusta kuin se, että kuolema lähtee hänen rinnaltaan ja iskee toiseen vanhukseen. Villefort lähetti noutamaan vaunuja ja meni itse hakemaan vaimoaan ja tytärtään Morcerfien luota. Saapuessaan Morcerfien salongin ovelle hän oli niin kalpea, että Valentine riensi hänen luokseen huudahtaen:

— Isä! Varmaan on tapahtunut onnettomuus!

— Vanha markiisitar on tullut, Valentine, sanoi herra Villefort.

— Entä äidinisäni? kysyi nuori tyttö aivan vapisten.

Herra Villefort ei vastannut mitään, tarjosi vain käsivartensa tyttärelleen.

Hän teki sen oikealla hetkellä, sillä Valentine tunsi jo päätään pyörryttävän ja alkoi horjua. Rouva Villefort riensi häntä tukemaan ja auttoi miestään kantamaan häntä vaunuihin sanoen:

— Tämäpä on omituista! Kukapa sitä olisi odottanut! Tämäpä on omituista!

Ja epätoivoinen perhe lähti pakoon jättäen surun synkän harson koko illaksi muuhun seuraan.

Kotitalon portaiden alapäässä oli Barrois odottamassa.

— Herra Noirtier tahtoo tavata teitä vielä tänä iltana, sanoi hän hiljaa Valentinelle.

— Sanokaa, että tulen heti, kun olen lähtenyt äidinäitini luota, sanoi Valentine.

Hienotunteisena tyttö aavisti, että tänä hetkenä rouva Saint-Méran ennen kaikkea kaipasi hänen apuaan.

Valentine tapasi äidinäitinsä vuoteella lepäämässä. Sanattomat hyväilyt, kouristava kaipuu, tukahdutetut huokaukset, polttavat kyynelet, siinä kaikki, mitä voi kertoa tästä kohtaamisesta, jota rouva Villefort miehensä käsivarteen nojautuneena katseli näköjään kunnioittavana.

Vähän ajan päästä hän kuiskasi miehelleen:

— Teidän luvallanne poistun, sillä läsnäoloni näyttää vain lisäävän anoppinne surua.

Rouva Saint-Méran kuuli sen.

— Niin, niin, sanoi hän Valentinen korvaan, — menköön hän, mutta jää sinä.

Rouva Villefort poistui, ja Valentine jäi yksinään äidinäitinsä vuoteen ääreen, sillä kuninkaallinen prokuraattori, joka oli tästä äkillisestä kuolemantapauksesta perin juurin kauhistunut, seurasi vaimoaan.

Barrois oli heti mennyt vanhan Noirtier'n luo. Tämä oli kuullut talossa vallitsevan hälinän ja oli, niin kuin olemme kertoneet, lähettänyt palvelijan ottamaan siitä selkoa. Hänen eloisa ja ilmeikäs katseensa kysyi kiihkeästi uutisia.

— Mikä onnettomuus onkaan tapahtunut! sanoi Barrois. — Rouva Saint-Méran on täällä, ja hänen miehensä on kuollut!

Markiisi Saint-Méran ja Noirtier eivät olleet koskaan olleet erikoisen hyviä ystäviä. Mutta tiedetäänhän, minkä vaikutuksen vanhukseen aina tekee tieto toisen vanhuksen kuolemasta.

Jonkin ajan kuluttua Noirtier sulki toisen silmänsä.

— Neiti Valentineko? kysyi Barrois.

Noirtier vastasi myöntävästi.

— Hän on tanssiaisissa, tietäähän herra sen, olihan hän täällä juhlapuvussa sanomassa hyvästi.

Noirtier sulki uudelleen vasemman silmänsä.

— Niin, te siis tahdotte tavata häntä?

Vanhus vastasi myöntävästi.

— Häntä kai lähetetään kohta noutamaan rouva Morcerfin luota. Minä odotan hänen paluutaan ja pyydän häntä tulemaan tänne. Sitäkö tarkoitatte?

— Niin, vastasi halvaantunut.

Barrois odotti Valentinen paluuta ja, niin kuin olemme kertoneet, ilmoitti hänelle isoisän toivomuksen.

Tämän toivomuksen mukaisesti meni Valentine markiisitar Saint-Méranin luota lähdettyään herra Noirtier'n huoneeseen, sillä vanha rouva, vaikka olikin levoton, oli lopulta niin uupunut, että oli vaipunut kuumeiseen uneen.

Hänen lähelleen oli asetettu pieni pöytä, jolla oli karahvi hänen tavallista juomaansa, appelsiinilimonadia, ja lasi.

Noirtier'n luo tultuaan Valentine syleili vanhusta, ja tämä katsoi niin hellästi häneen, että tyttö tunsi kyynelten uudelleen virtaavan silmistään.

Vanhus katsoi yhä häneen.

— Niin, niin, sanoi Valentine, — sinä tarkoitat, että isoisä on vielä elossa, eikö niin?

Vanhus vastasi myöntävästi ilmoittaen, että juuri sitä hänen katseensa ilmaisi.

— Kaikeksi onneksi, jatkoi Valentine, — sillä miten minun kävisikään maailmassa ilman teitä.

Kello oli yksi. Barrois, jonka itse teki mieli mennä levolle, huomautti, että niin tuskaisen yön jälkeen kaikki kaipasivat lepoa. Vanhus ei tahtonut sanoa, että hänen leponsa oli saada katsella lastaan. Hän lähetti pois Valentinen, joka näytti suorastaan sairaalta surusta ja väsymyksestä.

Palatessaan seuraavana päivänä äidinäitinsä luo Valentine tapasi hänet vuoteesta. Kuume ei ollut laskenut, päinvastoin paloi kumma hehku vanhan markiisittaren silmissä, ja hän näytti olevan hermostuneen kiihkon vallassa.

— Hyvä Jumala, oletteko yhä vielä sairas? huudahti Valentine nähdessään nämä taudin tuntomerkit.

— En, tyttäreni, en, sanoi rouva Saint-Méran, — mutta odotin sinua kärsimättömänä lähettääkseni noutamaan isääsi.

— Isäänikö? kysyi Valentine levottomana.

— Niin, tahdon puhua hänen kanssaan.

Valentine ei uskaltanut vastustaa äidinäitinsä tahtoa, varsinkaan kun hän ei tietänyt syytä tähän pyyntöön, ja vähän ajan päästä Villefort astui huoneeseen.

— Hyvä herra, sanoi rouva Saint-Méran käyden suoraan asiaan aivan kuin peläten, ettei ennättäisi sitä toimittaa, — olettehan kertonut, että on ollut kysymys tämän lapsen naittamisesta?

— Niin on, vastasi Villefort, — eikä se ole enää pelkkä aikomus, vaan asia on jo päätettykin.

— Vävynne nimi on Franz d'Epinay?

— Niin on.

— Hänen isänsä oli kenraali d'Epinay, joka kuului meidän puolueeseemme ja surmattiin, ennen kuin kruununanastaja palasi Elban saarelta?

— Saman miehen poika.

— Eikö hänellä ole mitään sitä vastaan, että menee naimisiin jakobiinin pojantyttären kanssa?

— Meidän poliittiset mielipiteemme ovat saaneet jäädä syrjään, sanoi Villefort. — Herra d'Epinay oli melkein lapsi isänsä kuollessa. Hän tuntee hyvin vähän herra Noirtier'ta, ja tämän tapaaminen on hänelle, ellei juuri mieluisaa, niin ainakin yhdentekevää.

— Onko avioliitto sopiva?

— Joka suhteessa.

— Tuo nuori mies…?

— Nauttii yleistä kunnioitusta.

— Hän on hienokäytöksinen?

— Hienoin mies, minkä olen tuntenut.

Koko tämän keskustelun aikana oli Valentine ollut vaiti.

— Siinä tapauksessa, sanoi rouva Saint-Méran hetkisen mietittyään, — teidän täytyy pitää kiirettä, sillä minulla ei ole enää paljoakaan elonaikaa.

— Teilläkö, hyvä rouva! — Teilläkö, hyvä äiti! huudahtivat herra Villefort ja Valentine.

— Minä tiedän mitä sanon, jatkoi markiisitar. — Teidän täytyy pitää kiirettä, että — koska tytöllä ei ole enää äitiä — edes hänen äidinäitinsä siunaisi hänen avioliittonsa. Olen ainoa, joka olen elossa Renéen puolelta, jonka te, hyvä herra, niin pian unohditte.

— Unohdatte, että tälle äidittömälle lapselle täytyi antaa äiti, sanoi Villefort.

— Äitipuoli ei koskaan ole sama kuin oma äiti. Mutta siitä ei nyt ole kysymys, vaan Valentinesta. Jättäkäämme kuolleet rauhaan.

Kaiken tämän hän sanoi niin kiihkeästi ja sellaisella äänellä, että kaikesta huomasi kuumeen häntä polttavan.

— Teidän tahtonne tapahtuu, sanoi Villefort, — varsinkin kun toivomuksenne vastaa minunkin toivomuksiani. Ja heti, kun Franz d'Epinay on tullut kaupunkiin…

— Hyvä äiti, sanoi Valentine, — muistakaa soveliaisuuden sääntöjä, äsken sattunutta kuolemantapausta … tahdotteko panna toimeen häät näin synkissä oloissa?

— Tyttäreni, sanoi äidinäiti kiihkeästi, — heittäkäämme tuollaiset joutavat järkeilyt, jotka estävät heikkoja olentoja rakentamasta tulevaisuuttaan varmalle pohjalle. Minutkin vihittiin äitini kuolinvuoteen ääressä, enkä silti ole ollut onneton.

— Joko tuo kuoleman ajatus taas palaa! sanoi Villefort.

— Jo taas, yhä uudelleen…! Kuuletteko, minä tiedän, että kuolen pian! No niin, ennen kuolemaani tahdon nähdä vävyni, tahdon pyytää häntä tekemään tyttärentyttäreni onnelliseksi, tahdon lukea hänen silmistään, aikooko hän totella minua, tahdon tutustua häneen! Ja sitten hän jatkoi kammottavalla äänellä: — Ja ellei hän ole sellainen kuin hänen pitäisi, palaan haudan syvyydestä häntä vainoamaan.

— Hyvä rouva, sanoi Villefort, — karkottakaa mielestänne moiset mielettömät ajatukset! Kun kuolleet kerran lepäävät haudassaan, nukkuvat he siellä koskaan nousematta.

— Niin, niin, rakas äiti, tyynny! sanoi Valentine.

— Ja minä sanon, että asia ei ole niin kuin te uskotte. Viime yönä näin kamalaa unta, sillä näin itseni nukuksissa ja sieluni leijailevan ruumiini yläpuolella. Koetin pitää silmiäni auki, mutta ne sulkeutuivat vasten tahtoani. Tiedän, että se, mitä nyt aion kertoa, tuntuu teistä mahdottomalta, varsinkin teidän mielestänne, herra vävyni. No niin, suljettuani silmäni näin valkoisen haamun tulevan tuolta nurkasta, jossa on ovi rouva Villefort'in pukeutumishuoneeseen.

Valentine kirkaisi.

— Teissä on kuumetta, sanoi Villefort.

— Epäilkää jos tahdotte, mutta minä olen varma siitä, mitä sanon. Näin valkoisen haamun. Ja aivan kuin Jumala olisi pelännyt minun epäilevän yhden aistimeni todistusta kuulin, miten haamu liikutti lasia, tuota, joka on tuossa pöydällä.

— Äiti rakas, te näitte unta.

— Se oli kaikkea muuta kuin unta, sillä vein käteni soittokellon nauhaan, ja samassa näky katosi. Kamarineiti astui sisään ja toi tulta. Haamut näyttäytyvät ainoastaan niille, joiden pitää ne nähdä. Se oli miesvainajani haamu. No niin, jos mieheni haamu tulee kutsumaan minua, niin miksi ei silloin minun haamuni voisi saapua puolustamaan tytärtäni? Onhan meidän yhdyssiteemme vieläkin läheisempi.

— Hyvä rouva, sanoi Villefort, joka vastoin tahtoaan oli syvästi järkyttynyt, — älkää antako valtaa moisille kauhistuttaville ajatuksille. Te elätte vielä kauan, elätte onnellisena, rakastettuna, kunnioitettuna, ja me saatamme teidät unohtamaan…

— Ei koskaan! Ei koskaan! sanoi markiisitar. — Milloin herra d'Epinay saapuu?

— Odotamme häntä joka hetki.

— Hyvä on. Ilmoittakaa minulle heti kun hän tulee. Sitä paitsi tahtoisin puhutella notaaria, että voisin määrätä kaiken omaisuutemme Valentinelle.

— Äiti rakas, sopersi Valentine painaen huulensa äidinäitinsä polttavalle otsalle, — minä kuolen surusta, kun puhutte noin. Hyvä Jumala, teillähän on kuumetta. Täällä ei tarvita notaaria, vaan lääkäriä.

— Lääkäriäkö? sanoi markiisitar kohauttaen olkapäitään. — En minä ole sairas. Minun on jano, ei muuta.

— Mitä juotte, rakas äiti?

— Samaa kuin aina ennenkin, tiedäthän sen, appelsiinilimonadia. Lasini on tuolla pöydällä, ojenna se minulle, Valentine.

Valentine kaatoi karahvista lasiin ja ojensi sen kauhun vallassa äidinäidilleen, sillä olihan se sama lasi, jota haamu muka oli koskettanut. Markiisitar tyhjensi lasin yhdellä siemauksella. Sitten hän vaipui vuoteelle hokien:

— Notaari, notaari!

Herra Villefort poistui. Valentine istui äidinäitinsä vuoteen ääreen. Tyttöparka näytti itsekin tarvitsevan lääkäriä, jota oli suositellut äidinäidilleen. Liekintapainen hehku paloi hänen poskillaan, hänen hengityksensä oli läähättävä, Ja valtimo tykytti aivan kuin hänellä olisi ollut kuumetta.

Tyttöparka ajatteli, kuinka epätoivoiseksi Maximilien tulisi kuullessaan, että rouva Saint-Méran ei ruvennutkaan tyttärentyttärensä liittolaiseksi, vaan toimi aivan kuin olisi ollut hänen vihollisensa.

Monta kertaa oli Valentine aikonut kertoa kaikki äidinäidilleen, eikä hän hetkeäkään olisi arkaillut, jos Maximilien Morrelin nimi olisi ollut Albert de Morcerf tai Raoul de Château-Renaud. Mutta Morrel oli halpasyntyinen, ja Valentine tiesi varsin hyvin, että ylpeä markiisitar Saint-Méran halveksi kaikkea, mikä ei ollut aatelista. Hänen täytyi siis yhä uudelleen painaa salaisuus sieluunsa, sillä jos isä ja äitipuoli saisivat sen tietää, olisi kaikki hukassa.

Näin kului melkein kaksi tuntia. Rouva Saint-Méran nukkui levottomasti. Ilmoitettiin notaarin saapuneen.

Vaikka tämä ilmoitus tehtiinkin aivan hiljaa, kohottautui rouva Saint-Méran vuoteellaan.

— Notaariko? sanoi hän. — Käskekää hänet sisään, käskekää hänet sisään!

Notaari oli ovella ja astui sisään.

— Mene pois, Valentine, ja jätä minut kahden tämän herran kanssa, sanoi rouva Saint-Méran.

— Mutta, äiti…

— Mene, mene.

Nuori tyttö suuteli äidinäitinsä otsaa ja poistui kuivaten nenäliinalla silmiään.

Ovella hän tapasi kamaripalvelijan, joka sanoi lääkärin odottavan salongissa.

Valentine kiiruhti sinne. Lääkäri oli perheen ystävä ja samalla aikakautensa taitavin, hän piti paljon Valentinesta, jonka hän oli auttanut maailmaankin. Hänellä oli itsellään melkein Valentinen ikäinen tytär, mutta tämä oli syntynyt keuhkotautisesta äidistä, ja hän pelkäsi, että tytär oli tuomittu kuolemaan.

— Rakas herra Avrigny, sanoi Valentine, — olemme odottaneet teitä kärsimättöminä. Mutta sanokaahan ensiksi, miten Madeleine ja Antoinette voivat?

Madeleine oli Avrignyn tytär ja Antoinette hänen sisarensa tytär.

Avrigny hymyili alakuloisesti.

— Antoinette voi oikein hyvin, sanoi hän, — ja Madeleine jokseenkin hyvin. Mutta tehän olette lähettänyt minua noutamaan? Ei kai isänne tai rouva Villefort ole sairaana? Ja mitä teihin tulee, niin vaikka selvästikin olette hermostunut, otaksun, ettette tarvitse minua, kun ette vain anna mielikuvituksellenne liian suurta valtaa.

Valentine punastui. Avrignyn arvaamiskyky oli melkein ihmeellinen, sillä hän oli niitä lääkäreitä, jotka hoitivat ruumista hoitamalla sielua.

— Olette oikeassa, sanoi Valentine, — me tarvitsemme teitä äidinäitini tähden. Tiedättehän, mikä onnettomuus meitä on kohdannut?

— Minä en tiedä mitään, sanoi Avrigny.

— Äidinisäni on kuollut, sanoi Valentine koettaen hillitä nyyhkytyksiään.

— Markiisi Saint-Méranko?

— Niin.

— Äkkiäkö?

— Niin, halvaukseen.

— Halvaukseenko? toisti lääkäri.

— Niin. Äidinäitini on nyt saanut päähänsä, että hänen miehensä, josta hän ei koskaan ole ollut erossa, kutsuu häntä ja että hän siis kohta kuolee. Herra Avrigny, pelastakaa äidinäitini!

— Missä hän on?

— Huoneessaan notaarin seurassa.

— Ja miten herra Noirtier voi?

— Hän on aivan samanlainen kuin ennenkin, äly on kirkas niin kuin aina, mutta hän on liikkumaton ja mykkä.

— Ja rakastaa teitä yhtä paljon kuin ennenkin, rakas lapsi?

— Niin, huokasi Valentine, — hän rakastaa minua paljon.

— Kukapa ei teitä rakastaisi! Entä mikä äidinäitiänne vaivaa?

— Hän on kummallisen hermostunut ja nukkuu levottomasti. Hän väitti tänä aamuna, että hänen sielunsa oli liidellyt ruumiin yläpuolella ja nähnyt sen nukkuvan. Sehän on kuumehoureilua. Hän väitti, että haamu oli tullut huoneeseen ja kilistänyt pöydällä olevaa lasiakin.

— Kummallista, sanoi lääkäri. — Minä en tietänyt, että rouva Saint-Méran näki näkyjä.

— Ensi kerran minäkin hänet tällaisena näin, sanoi Valentine, — ja oikein säikähdin tänä aamuna, luulin hänen tulleen hulluksi. Tunnettehan isäni, herra Avrigny, hän on hyvin vakava mies; no niin, isäänikin se teki hyvin syvän vaikutuksen.

— Saammepahan nähdä, sanoi Avrigny. — Kertomuksenne tuntuu hyvin omituiselta.

Notaari tuli markiisittaren huoneesta. Valentinelle mentiin ilmoittamaan, että hänen äidinäitinsä oli yksin.

— Menkää hänen luokseen, sanoi hän lääkärille.

— Entä te?

— Minä en uskalla tulla, hän kielsi minua lähettämästä noutamaan teitä. Sitä paitsi, sanoittehan itse, että minä olen kiihtynyt, hermostunut, voin pahoin; lähden vähäksi aikaa puutarhaan kävelemään.

Lääkäri puristi Valentinen kättä, ja hänen noustessaan portaita ylös tyttö lähti puutarhaan.

Meidän ei tarvitse selittää, missä puutarhan osassa Valentine mieluimmin liikkui. Tehtyään pari kolme kierrosta talon edessä olevalla nurmikolla, poimittuaan ruusun pannakseen sen tukkaansa tai vyöhönsä, hän läksi kulkemaan käytävää pitkin penkin luo, ja penkiltä hän meni ristikkoportille.

Tällä kertaa Valentine tapansa mukaan teki pari kolme kierrosta kukkiensa keskellä, mutta ei poiminut niitä, sillä suru kielsi häntä koristautumasta kukilla. Sitten hän jatkoi matkaansa. Lähestyessään ristikkoporttia hän oli kuulevinaan nimeään lausuttavan.

Ääni tuli yhä selvemmäksi, ja hän tunsi sen Maximilienin ääneksi.

73. Lupaus

Se oli todellakin Morrel, joka eilispäivän illasta asti oli kärsinyt kovia tuskia. Rakastavaisille ominaisella vaistolla hän aavisti, että rouva Saint-Méranin paluun ja markiisin äkillisen kuoleman johdosta Villefort'in perheessä tapahtuisi sellaista, mikä vaikuttaisi hänen ja Valentinen rakkauteen.

Niin kuin kohta saamme kuulla, oli hänen aavistuksensa ollut oikea, eikä pelko, jonka vallassa hän oli syöksynyt ristikkoportin luo, suinkaan ollut kuviteltua.

Mutta Valentine ei odottanut Morrelia, sillä tähän aikaan päivästä he eivät yleensä toisiaan tavanneet, ja vain sattuma tai pikemminkin onnekas vaisto oli johdattanut Valentinen puutarhaan. Hänet nähdessään Morrel huusi häntä nimeltä. Valentine juoksi portille.

— Te, tähän aikaan! sanoi hän.

— Niin, ystävä-raukka, vastasi Morrel, — tulen kuulemaan ja tuomaan huonoja uutisia.

— Tämä on siis onnettomuuden talo, sanoi Valentine. — Puhukaa, Maximilien, vaikka onnettomuuden mitta näyttääkin jo olevan kukkuroillaan.

— Rakas Valentine, sanoi Maximilien koettaen hillitä mielenliikutustaan voidakseen puhua tyynesti, — kuulkaahan minua. Se, mitä nyt aion sanoa, on hyvin tärkeätä. Milloin aiotte mennä naimisiin?

— En tahdo salata teiltä mitään, sanoi Valentine vuorostaan. — Tänä aamuna puhuttiin avioliitostani, ja äidinäitini, jolta odotin tukea, onkin asettunut tämän avioliiton puolelle, jopa toivoo sitä niin kiihkeästi, että heti kun herra d'Epinay saapuu, kirjoitetaan avioliittosopimus.

Huokaus nousi nuoren miehen rinnasta, ja hän katseli tyttöä kauan ja murheellisena.

— Kuinka kauheata onkaan kuulla rakastamansa naisen suusta tuomionsa: "Kärsimyksenne hetki on päätetty, muutaman tunnin päästä se alkaa." Mutta mitä siitä, senhän täytyy tapahtua, enkä voi sitä omasta puolestani estää. No niin, olette siis huomenna Franz d'Epinayn vaimo, sillä hän on tänä aamuna saapunut Pariisiin.

Valentine huudahti.

— Olin tunti sitten kreivi Monte-Criston luona, kertoi Morrel. — Me puhelimme, hän kotianne kohdanneesta onnettomuudesta ja minä teidän surustanne, kun äkkiä ajoivat vaunut pihaan. En ole tätä ennen uskonut aavistuksiin, mutta nyt uskon. Kuullessani vaunujen tulevan aloin väristä. Kohta kuulin askelia portailta. Komendantin askelten kaiku ei voinut Don Juania sen enempää kauhistuttaa kuin näiden askelten ääni minua. Ovi aukeni, Albert de Morcerf astui huoneeseen, ja minä aloin jo epäillä aavistustani, kun hänen jäljestään tulee toinen nuori mies, jonka nähdessään kreivi huudahtaa: "Ah, paroni Franz d'Epinay!" Tarvitsin kaiken voimani ja rohkeuteni pysyäkseni tyynenä. Ehkä kalpenin, ehkä vapisin, mutta hymy säilyi huulillani. Mutta viiden minuutin päästä poistuin enkä ollut kuullut ainoatakaan sanaa siitä, mitä sinä aikana lausuttiin. Olin aivan masentunut.

— Maximilien parka! lausui Valentine.

— Ja tässä nyt olen, Valentine. Vastatkaa nyt minulle elämän ja kuoleman uhalla: mitä aiotte tehdä?

Valentine painoi päänsä kumaraan. Hän oli aivan murtunut.

— Kuulkaahan, sanoi Morrel, — ette ensi kertaa ajattele meidän asemaamme. Se on vakava, painostava, uhkaava. Minun mielestäni emme saa antautua lohduttoman epätoivon valtaan. Tehkööt niin ne, jotka nauttivat tuskasta ja tahtovat juoda kyyneliään. Sellaisiakin ihmisiä on, ja Jumala varmaankin taivaassa palkitsee heitä siitä, että he ovat olleet niin alistuvaisia täällä maan päällä. Mutta jos ihmisessä on taisteluintoa, ei hän jätä kallista aikaa käyttämättä, vaan antaa kohtalolle takaisin ne iskut, jotka se on iskenyt. Tahdotteko taistella kieroa onnea vastaan, Valentine? Vastatkaa, sillä sitä tulin teiltä kysymään.

Valentine vapisi ja katsoi kauhistuneena Morreliin. Hän ei koskaan ollut ajatellutkaan vastustaa isäänsä, äidinäitiään, koko sukuaan.

— Mitä sanottekaan? kysyi Valentine. — Ja mitä sanotte taistelemiseksi? Sanokaa sitä jumalattomuudeksi! Minäkö taistelisin isäni määräyksiä, kuolevan äidinäitini tahtoa vastaan! Se on mahdotonta!

Morrel liikahti.

— Olette siksi jalo mies, että voitte minua ymmärtää, sanoi Valentine, — ettekä väitä vastaan. Minäkö taistelisin! Jumala siitä minua varjelkoon! Ei, ei, kokoan kaiken aikaa voimani taistellakseni itseäni vastaan ja juodakseni kyyneleni, niin kuin äsken sanoitte. Koskaan en voi tuottaa isälleni murhetta enkä katkeroittaa äidinäitini viimeisiä hetkiä.

— Olette aivan oikeassa, sanoi Morrel tyynesti.

— Millä äänellä te tuon sanotte! huudahti Valentine loukkaantuneena.

— Sanon sen niin kuin sen lausuu teitä ihaileva mies, neiti, jatkoi Maximilien.

— Neiti! huudahti Valentine. — Neiti! Voi teitä itsekästä miestä! Näette, että olen epätoivoissani ettekä ole minua ymmärtävinänne.

— Erehdytte, ja minä päinvastoin ymmärrän teitä erinomaisen hyvin. Ette tahdo pahoittaa herra Villefort'in mieltä, ette vastustaa markiisitarta, ja huomenna allekirjoitatte avioliittosopimuksen, joka sitoo teidät puolisoonne.

— Mutta hyvä Jumala, enhän voi muuta tehdä!

— Älkää vedotko minuun, neiti, sillä olen tässä asiassa huono tuomari, ja itsekkyyteni sokaisee minut, vastasi Maximilien. Käheä ääni ja nyrkkiin pusertuneet kädet osoittivat, kuinka miehen epätoivo yhä vain kasvoi.

— Mitä siis olisitte minulle ehdottanut, jos olisin taipunut toivomuksiinne? Vastatkaahan. Nyt ei ole kysymys loukkaamisesta, vaan neuvokaa minua.

— Sanotteko tuon täydellä todella, Valentine, ja voinko antaa teille neuvon?

— Voitte kyllä, rakas Maximilien, sillä jos se on hyvä, niin noudatan sitä. Tiedättehän, kuinka hellästi teitä rakastan.

— Valentine, sanoi Morrel irroittaen kokonaan laudan, joka oli hellinnyt paikaltaan, — antakaa minulle kätenne todistukseksi siitä, että annatte anteeksi suuttumukseni. Pääni on aivan sekaisin, ja tunnin ajan ovat mitä mielettömimmät ajatukset sitä kiertäneet. Siinä tapauksessa, että noudattaisitte neuvoani…

— No niin…! Mikä tuo neuvo on?

Nuori tyttö nosti silmänsä taivasta kohden ja huokaisi.

— Olen vapaa, sanoi Maximilien, — olen siksi rikas, että varani riittävät meille molemmille. Ja minä vannon, että ennen kuin painan huuleni otsallenne, olette vaimoni.

— Saatatte minut aivan vapisemaan, sanoi tyttö.

— Seuratkaa minua, jatkoi Morrel. — Minä vien teidät sisareni luo, joka ansaitsee tulla sisareksenne. Lähdemme Algeriaan, Englantiin, Amerikkaan, ellette mieluummin siirry kanssani johonkin maaseudun kolkkaan, jossa odotamme Pariisiin-paluutamme, kunnes ystävämme ovat ennättäneet voittaa sukunne vastustukset.

Valentine pudisti päätään.

— Odotin tuota, Maximilien, sanoi hän.

— Se on mieletön neuvo, ja olisin teitä mielettömämpi, ellen heti ensi hetkenä pidättäisi teitä sanomalla: Mahdotonta, Maximilien, mahdotonta!

— Alistutte siis kohtaloonne, olkoon se millainen tahansa, koettamattakaan muuttaa sitä toiseksi? totesi Morrel jälleen synkistyen.

— Niin, vaikka se tuottaisi minulle kuoleman.

— Sanon siis kerran vielä, Valentine, että olette oikeassa, lausui Morrel. — Minähän tässä olen hullu, ja näette, että intohimo sokaisee selvimmänkin järjen. Kiitos siis teille, joka ajattelette intohimottomasti. Olkoon niin, asia on päätetty. Huomenna teidät erottamattomasti yhdistetään Franz d'Epinayhin, ei tuollaisella teatteritempulla, joka on keksitty huvinäytelmien loppua varten ja jota sanotaan avioliittosopimuksen allekirjoitukseksi, vaan omasta vapaasta tahdostanne.

— Te saatatte jälleen minut aivan epätoivoon, Maximilien, sanoi Valentine. — Väännätte tikaria haavassa! Mitä tekisitte, jos sisarenne noudattaisi tuollaista neuvoa, jollaisen minulle annatte?

— Hyvä neiti, sanoi Morrel katkerasti, — olen itsekäs, niin kuin äsken sanoitte, enkä ajattele, mitä muut tekisivät siinä tilassa kuin minä, vaan mitä itse tekisin. Ajattelen, että olen tuntenut teidät vuoden ajan, että tutustumisestamme asti olen rakentanut onneni teidän rakkaudellenne. Ajattelen, että koitti päivä, jolloin sanoitte rakastavanne minua ja että siitä hetkestä alkaen en muuta toivonut kuin saada teidät omakseni, sillä siitä riippui elämäni. En ajattele enää mitään, sanon vain, että kohtalo on kääntynyt toiseksi, että luulin omistavani taivaan ja olenkin sen menettänyt. Joka päivähän tapahtuu sellaista, että pelaaja menettää ei ainoastaan sitä, minkä omistaa, vaan senkin, mitä ei omista.

Morrel lausui nämä sanat aivan tyynesti. Valentine katsoi häneen jonkin aikaa tutkivasti sallimatta Morrelin katseen tunkeutua niin syvälle, että mies olisi nähnyt, mikä hämminki hänen sydämessään vallitsi.

— Mitä aiotte nyt tehdä? kysyi Valentine.

— Minulla on kunnia sanoa teille hyvästi, neiti, ja otan todistajakseni Jumalan, joka kuulee sanani ja näkee sydämeni syvyyteen, että toivotan teille elämää, joka on niin tyyni, niin onnellinen ja niin täynnä ajatuksia muista, että siellä ei ole tilaa minulle.

— Voi! huudahti Valentine.

— Hyvästi, Valentine, hyvästi! Morrel kumarsi.

— Minne aiotte nyt mennä? kysyi tyttö ojentaen kätensä ristikon läpi ja tarttuen nuoreen mieheen, sillä hän ymmärsi oman sielunsa levottomuudesta, että rakastetun tyyneys ei voinut olla muuta kuin teeskentelyä. — Minne aiotte?

— Lähden pois ja koetan olla enää tuottamatta mitään häiriötä sukuunne. Rupean esikuvaksi kaikille uskollisille kunnon miehille, jotka joutuvat samaan asemaan kuin minäkin.

— Ennen kuin lähdette, sanokaa, mitä aiotte tehdä, Maximilien?

Nuori mies hymyili alakuloisesti.

— Puhukaa! Puhukaa! intti Valentine. — Minä rukoilen teitä, puhukaa!

— Onko mielipiteenne siis muuttunut, Valentine?

— Eihän se voi, onneton, tiedättehän sen varsin hyvin, huudahti nuori tyttö.

— Hyvästi siis, Valentine!

Valentine ravisti porttia niin voimakkaasti, ettei olisi luullut hänen siihen pystyvänkään. Ja kun Morrel lähti, työnsi tyttö molemmat kätensä ristikon läpi, pani ne ristiin ja väänteli niitä huudahtaen:

— Mitä aiotte? Tahdon sen tietää! Minne menette?

— Olkaa rauhassa, Maximilien pysähtyi kolmen askelen päähän portista, — en aio tehdä toista ihmistä vastuunalaiseksi niistä iskuista, jotka kohtalo on minulle varannut. En aio etsiä käsiini herra Franzia haastaakseni hänet kaksintaisteluun, surmatakseni hänet, sehän olisi mieletöntä. Mitä tämä asia herra Franziin kuuluu? Hän näki minut tänä aamuna ensi kerran, hän on jo unohtanutkin minut. Hän ei tietänyt minusta mitään, kun omaisenne määräsivät teidät toisillenne. Minulla ei siis ole mitään tekemistä herra Franzin kanssa, ja vannon, etten mitenkään tule hänelle kostamaan.

— Mutta kenelle siis kostatte, minulleko?

— Teille, Valentine! Jumala siitä minua varjelkoon! Nainen on pyhä, nainen, jota mies rakastaa, on loukkaamaton!

— Itsellenne siis, onneton, itsellenne?

— Minähän olen syyllinen, enkö olekin? sanoi Morrel.

— Maximilien, tulkaa tänne, sanoi Valentine, — tulkaa tänne, minä tahdon.

Maximilien lähestyi hellästi hymyillen, ja ellei hän olisi ollut kovin kalpea, olisi luullut häntä täysin tyyneksi.

— Kuulkaa minua, rakkaani, armas Valentine, sanoi hän sointuvalla, vakavalla äänellä, — te ja minä emme ole koskaan hautoneet sellaisia ajatuksia, joita olisimme saaneet hävetä maailman, vanhempiemme ja Jumalan edessä. Me voimme lukea toisen sydämen ajatukset aivan kuin kirjasta. En ole koskaan ollut romanttinen, en ole haaveileva sankari, en kuvittele olevani Manfred tai Antony, mutta, käyttämättä kauniita sanoja, valoja ja vakuutuksia, olen elämäni rakentanut teidän varaanne. Te voitte hylätä minut, siihen teillä on oikeus, mutta olen sanonut sen jo kerran ja sanon uudelleen, jos minut hylkäätte, on elämäni mennyttä. Siitä hetkestä alkaen, jolloin väistytte luotani, olen yksin maailmassa. Sisareni on onnellinen miehensä kanssa; hänen puolisonsa on vain lankoni, siis mies, jonka yhteiskunnallinen sovinnaisuus sitoo minuun; kukaan ei siis tarvitse elämääni, joka on käynyt minulle tarpeettomaksi. Aion tehdä näin: odotan viimeiseen hetkeen asti, siksi, kunnes olette naimisissa. En tahdo menettää pienintäkään mahdollisuutta, mitä sattumalla voi olla meille varattuna: herra Franz voi kuolla; sinä hetkenä, jona lähestytte alttaria, voi salama iskeä maahan. Kuolemaantuomittu pitää ihmeitä mahdollisina, niin pian kuin on kysymyksessä hänen elämänsä. Odotan siis, niin kuin sanoin, viimeiseen asti, ja kun onnettomuuteni on varma, kun ei mitään toivoa enää ole, silloin kirjoitan avomielisen kirjeen langolleni ja toisen poliisiprefektille, joissa ilmoitan aikeistani, ja ammun kuulan otsaani jossakin metsän reunassa, vallihaudan partaalla, virran rannalla, niin totta kuin olen Ranskan rehellisimmän miehen poika.

Valentine vapisi suonenvedontapaisesti. Hänen kätensä irtautuivat portista, käsivarret lysähtivät alas, ja suuret kyynelet virtasivat pitkin hänen poskiaan. Nuori mies seisoi hänen edessään synkkänä ja päättäväisenä.

— Armahtakaa, armahtakaa minua, sanoi Valentine, — lupaattehan jäädä elämään, lupaattehan?

— En, kautta kunniani, sanoi Maximilien. — Mutta mitä te siitä välitätte? Olettehan tehnyt velvollisuutenne, ja omatuntonne on tyyni.

Valentine vaipui polvilleen pidellen sydäntään, joka oli halkeamaisillaan.

— Maximilien, sanoi hän, — Maximilien, ystäväni, todellinen veljeni maan päällä ja puolisoni taivaassa, minä rukoilen sinua, tee niin kuin minäkin, elä ja kärsi. Kerran kuitenkin kohtaamme jälleen toisemme.

— Hyvästi, Valentine, sanoi Morrel.

— Jumalani! sanoi Valentine nostaen ylevin ilmein kätensä kohden taivasta. — Sinä näet, että olen tehnyt kaiken pysyäkseni nöyränä tyttärenä. Olen anonut, rukoillut, pyytänyt. Hän ei kuule rukouksiani, ei pyyntöjäni, ei kyyneliäni. No niin, jatkoi hän kuivaten kyynelensä ja kooten koko tarmonsa, — en tahdo kuolla omantunnonvaivoihin, mieluummin kuolen häpeään. Te saatte elää, Maximilien, en kuulu kenellekään muulle kuin teille. Minä hetkenä? Mihin aikaan? Hetikö? Määrätkää, käskekää, minä tottelen.

Morrel, joka jälleen oli astunut muutaman askelen poistuakseen, oli uudelleen palannut ja sanoi ilosta kalpeana ja ojentaen portin lävitse molemmat kätensä Valentinelle:

— Valentine, rakas ystävä, älkää puhuko minulle noin, antakaa minun mieluummin kuolla. Ei saa olla kysymys pakosta, jos todella rakastatte minua yhtä paljon kuin minä teitä? Jos säälistä pakotatte minut jäämään eloon, niin mieluummin kuolen.

— Kuka oikeastaan on minua maailmassa rakastanut? Hän, sopersi Valentine. — Kuka on minua suruissani lohduttanut? Hän. Mistä toivoni on saanut tukea, katseeni varmuutta, missä vertavuotava sydämeni saanut rauhan? Hänen luotaan, aina vain hänen luotaan. Niin, sinä olet tällä kertaa vuorostasi oikeassa. Maximilien, minä seuraan sinua, jätän isäni kodin, kaikki. Kuinka kiittämätön olenkaan! huudahti Valentine. — Kaikki jätän … isoisä-raukankin!

— Ei, sanoi Maximilien, — sinä et heitä jätä. Herra Noirtier on osoittanut tuntevansa sympatiaa minua kohtaan. No niin, ennen pakoasi ilmoitat hänelle kaikki. Hänen suostumuksensa puolustaa tekoasi Jumalan edessä. Heti naimisiin mentyämme hän tulee luoksemme. Yhden lapsen sijasta hän saa kaksi. Olet kertonut minulle, millä tavoin hän ilmaisee sinulle ajatuksensa ja miten sinä vastaat. Pian minäkin opin tämän merkkikielen, Valentine. Minä lupaan sinulle, että epätoivon sijasta, joka nyt näyttää meitä uhkaavan, saammekin onnen!

— Katsohan, Maximilien, kuinka voimakas vaikutus sinulla on minuun. Sinä saatat minut melkein uskomaan sanojasi. Ja kuitenkin tuo kaikki on aivan mieletöntä, sillä isäni kiroaa minut. Minä tunnen hänen taipumattoman sydämensä, hän ei koskaan anna tätä anteeksi. Maximilien, jos jollakin keinolla, rukouksilla, sattuman avulla voin viivyttää avioliittoa, niin lupaatteko siinä tapauksessa odottaa?

— Sen vannon, ja vannokaa te minulle, ettei tuosta kamalasta avioliitosta tule mitään, että vaikka teidät vietäisiin viranomaisten ja papin eteen, aina vastaatte kieltävästi?

— Sen vannon, Maximilien, kaiken sen nimessä, mikä minulle on maailmassa pyhintä, äitini muiston nimessä!

— Odottakaamme siis, sanoi Morrel.

— Niin, odottakaamme, jatkoi Valentine ja hengitti helpotuksesta tämän sanan kuullessaan. — Mehän voimme vielä pelastua.

— Minä luotan teihin, Valentine, sanoi Morrel, — kaikki, mitä teette, on oikein. Mutta ellei rukouksistanne välitetä, jos isänne, jos rouva Saint-Méran vaativat, että Franz d'Epinay kutsutaan huomenna allekirjoittamaan avioliittosopimusta…

— Silloin muistan lupaukseni.

— Ette allekirjoita…

— Vaan tulen etsimään teitä ja yhdessä pakenemme. Mutta siihen asti älkäämme kiusatko Jumalaa. Älkäämme tavatko toisiamme. Suorastaan ihme, kohtalon sallima on ollut, ettei meitä tähän asti ole yllätetty, sillä jos se olisi tapahtunut, niin meillä ei enää olisi mitään pelastuskeinoa.

— Olette oikeassa, Valentine. Mutta millä tavoin saan tietää…

— Notaarin, herra Deschamps'in välityksellä.

— Minä tunnen hänet.

— Ja minulta itseltäni. Kirjoitan teille. Hyvä Jumala, onhan tämä avioliitto minulle aivan yhtä vastenmielinen kuin teillekin!

— Hyvä, hyvä, kiitos, armas Valentine, sanoi Morrel. — Asia on siis päätetty, heti kun saan tietää hetken, tulen tänne, ja te kiipeätte muurin yli minun syliini. Kaikki tapahtuu helposti. Aitauksen toisella puolella odottavat vaunut, nousemme niihin, ja minä vien teidät sisareni luo. Siellä me joko hiljaisuudessa tai julkisesti — miten vain tahdotte — vetoamme voimaamme ja omaan tahtoomme emmekä anna itseämme teurastaa niin kuin lampaat, joilla ei ole puolustuksekseen mitään muuta kuin valituksensa.

— Asia on päätetty, sanoi Valentine. — Nyt minä vuorostani sanon: Maximilien, te teette oikein.

— Oh!

— No, oletteko vaimoonne tyytyväinen? kysyi nuori tyttö surullisesti.

— Rakas Valentine, "olen"-sana ei riitä vastaukseksi.

— Sanokaa se kuitenkin.

Valentine oli painanut huulensa lähemmäksi ristikkoa, ja hänen sanansa yhdessä raikkaan henkäisyn kanssa leyhyivät Morrelin huulille.

— Näkemiin, sanoi Valentine erottautuen tästä onnestaan, — näkemiin!

— Saanhan teiltä kirjeen?

— Saatte.

— Kiitos, rakas vaimoni! Näkemiin.

Kuului viattoman lentosuudelman ääni, ja Valentine katosi lehmuksien suojaan.

Morrel kuunteli, kunnes ei enää kuulunut tytön hameen kahinaa pensastossa eikä hänen askeliaan hiekkakäytävällä. Sitten hän nosti silmänsä taivasta kohden ja hymyili kiittäen taivasta siitä, että sai osakseen näin suuren rakkauden.

Maximilien palasi kotiinsa ja odotti koko sen päivän ja koko seuraavankin saamatta mitään tietoa. Vasta sitä seuraavana päivänä kello kymmenen aamulla, juuri kun hän oli lähdössä notaarin, herra Deschamps'in luo, hän sai postissa kirjeen, jonka tunsi Valentinen lähettämäksi, vaikkei koskaan ollutkaan nähnyt hänen käsialaansa.

Kirje oli seuraava:

Kyynelet, rukoukset eivät ole auttaneet. Eilen olin kaksi tuntia Saint-Philippe-du-Roulen kirkossa ja rukoilin hartaasti Jumalaa. Jumala on taipumaton samoin kuin ihmisetkin, ja avioliittosopimus on päätetty allekirjoittaa tänä iltana kello yhdeksän.

Minulla on vain yksi lupaus, samoin kuin minulla on vain yksi sydänkin. Lupaukseni olen antanut Teille, sydämeni kuuluu Teille!

Tänä iltana siis neljännestä vailla yhdeksän ristikon luona.

Teidän vaimonne Valentine de Villefort.

P.S. Äidinäiti-raukka voi yhä huonommin. Eilen hänen kiihkeä mielentilansa muuttui hourailuksi, tänään hänen hourailunsa on melkein hulluutta.

Teidän täytyy rakastaa minua paljon voidakseni unohtaa, missä tilassa hänet jätän.

Luulen, että isoisä Noirtier'lta on salattu, että tänä iltana tapahtuu avioliittosopimuksen allekirjoittaminen.

Morrel ei tyytynyt Valentinen antamiin tietoihin. Hän meni notaarin luo, joka vahvisti uutisen, että avioliittosopimus allekirjoitettaisiin saman päivän iltana kello yhdeksän.

Sitten hän meni Monte-Criston luo. Täällä hän sai kuulla lisää. Franz oli käynyt ilmoittamassa tästä juhlatilaisuudesta, rouva Villefort oli omasta puolestaan kirjoittanut ja pyytänyt anteeksi, ettei voinut kutsua kreiviä tähän tilaisuuteen saapumaan, koska markiisi Saint-Méranin kuolema ja hänen leskensä terveydentila antoi tilaisuudelle alakuloisen leiman, eikä rouva Villefort tahtonut millään tavoin synkistää kreivin mieltä, vaan toivoi hänelle kaikkea mahdollista onnea.

Edellisenä päivänä oli Franz esitelty markiisitar Saint-Méranille, joka tätä varten oli hetkeksi noussut vuoteestaan.

Morrel oli niin kiihtyneessä mielentilassa, ettei kreivin terävä silmä voinut olla sitä huomaamatta. Sen vuoksi Monte-Cristo olikin hänelle ystävällisempi kuin koskaan ennen, niin ystävällinen, että Morrel oli jo kertomaisillaan hänelle kaikki. Mutta hän muisti Valentinelle antamansa lupauksen ja säilytti salaisuuden.

Nuori mies luki pariinkymmeneen kertaan päivän kuluessa Valentinen kirjeen ja vannoi yhä uudelleen, että hän tekisi Valentinen onnelliseksi. Tyttö, joka tekee noin rohkean päätöksen, saa vaatia mieheltä paljon! Totisesti, hän ansaitsee suurta rakkautta mieheltä, jonka tähden hän kaiken uhraa! Hän on samalla kuningatar ja vaimo, ja miehen tulee kiittää ja rakastaa häntä koko sielullaan.

Maximilien oli järjestänyt kaikki pakoa varten. Aitauksen ruohikkoon oli kätketty kahdet tikapuut; keveät vaunut, joita hän itse aikoi ohjata, odottivat. Ei palvelijoita, ei lyhtyjä. Vasta ensimmäisessä kadunkäänteessä hän aikoi sytyttää lyhdyt, sillä hänen täytyi varoa joutumasta poliisin käsiin.

Aika ajoin Morrelin koko ruumis värisi. Hän ajatteli hetkeä, jolloin hän muurin harjalla auttaa Valentinea laskeutumaan tikapuita alas ja saa pitää sylissään vapisevaa olentoa, jonka kättä hän vain oli tähän asti pusertanut ja sormia suudellut.

Mutta kun iltapäivä tuli ja aika läheni, tunsi Morrel tarvetta saada olla yksin. Hänen verensä sykki levottomasti, vähäpätöisimmätkin kysymykset, ystävän äänikin olisi voinut häntä ärsyttää. Hän sulkeutui huoneeseensa ja koetti lukea, mutta ei ymmärtänyt lukemastaan mitään ja heitti lopulta kirjan pois miettiäkseen yhä uudelleen pakotuumansa kaikkia yksityiskohtia.

Lopulta määräaika koitti.

Ei koskaan ole rakastunut mies antanut kellojen käydä rauhassa. Morrel hypisteli niin paljon omiaan, että ne kello kuudelta jo näyttivät puoli yhdeksää. Hän arveli, että oli aika lähteä, sillä vaikka avioliittosopimus oli määrä allekirjoittaa vasta yhdeksältä, ei Valentine kenties odottaisikaan siihen asti. Kun siis Morrel oman pöytäkellonsa mukaan puoli yhdeksän läksi asunnostaan Meslay-kadun varrelta, saapui hän aitauksen luo silloin, kun Saint-Philippe-du-Roulen kello löi kahdeksan.

Hän kätki hevosen ja vaunut erääseen rappeutuneeseen vajaan, jossa hän usein itsekin oli piileksinyt.

Aurinko laski, ja puutarhan puut näyttivät enää vain isoilta mustilta läiskiltä.

Silloin Morrel hiipi sykkivin sydämin katsomaan ristikon aukosta. Ketään ei näkynyt.

Kello löi puoli yhdeksän.

Puoli tuntia kului odotukseen. Morrel käveli edestakaisin ja kävi vähän väliä kurkistamassa portin raosta. Puutarha tuli yhä tummemmaksi ja hiljaisemmaksi, mutta hän tähyili turhaan valkoista pukua, kuulosti turhaan askelten ääntä.

Puiden välitse häämöttävä talo pysyi pimeänä, eikä mikään osoittanut, että talossa toimitettaisiin niin tärkeää tehtävää kuin on avioliittosopimuksen allekirjoittaminen.

Morrel katsoi kelloaan, se oli neljännestä vailla kymmenen. Mutta pian kirkonkello, jonka hän oli jo kuullut lyövän jonkin kerran, oikaisi taas hänen erehdyksensä ja löi puoli kymmenen.

Hän oli jo odottanut puoli tuntia kauemmin kuin Valentine oli määrännyt.

Nuoren miehen sydän kärsi kauheita tuskia, ja jokainen sekunti osui hänen sydämeensä kuin lyijyvasaran isku.

Pieninkin lehtien kahina, heikoinkin tuulen leyhäys tarttui hänen korvaansa ja sai hien virtaamaan hänen otsaltaan. Vihdoin hän aivan vapisten nosti tikapuut muurin nojaan ja astui ensimmäiselle tikkaalle, ettei hetkeäkään menisi hukkaan.

Kello löi kymmenen.

— Avioliittosopimuksen allekirjoittaminen ei mitenkään voi kestää näin kauan, ellei jotakin aivan odottamatonta ole tapahtunut, ajatteli hän. — Olen tuuminut, kuinka kauan toimitus kestää, olen laskenut jokaisen pienimmänkin yksityiskohdan. Jotakin on tapahtunut.

Vuoroin hän käveli edestakaisin portin edessä, vuoroin painoi polttavan otsansa kylmää ristikkoa vastaan. Oliko Valentine pyörtynyt sopimuksen allekirjoituksen jälkeen, oliko häntä estetty pakenemasta? Sitä ajatellessaan Morrel tuli epätoivoiseksi. Lopulta hän oli varma, että Valentinen voimat olivat pakomatkalla pettäneet ja että hän oli kaatunut pyörtyneenä keskelle puutarhan käytävää.

— Jos niin on käynyt, huudahti nuori mies kavuten kiireesti tikapuita ylös, — menetän hänet ja olen itse siihen syypää.

Kuvitelma vahvistui vahvistumistaan. Hänen silmänsä, jotka koettivat nähdä pimeässä, olivat huomaavinaan valkoisen olennon viruvan käytävällä. Morrel uskalsi viimein huutaakin ja oli kuulevinaan heikkoa valitusta.

Kello löi puoli yksitoista. Hän ei voinut enää odottaa. Mitä tahansa oli saattanut tapahtua. Hänen ohimosuonensa sykkivät kiivaasti, maailma pimeni hänen silmissään. Hän kiipesi muurin yli ja hyppäsi toiselle puolelle.

Hän oli Villefort'in alueella ja oli tunkeutunut sinne luvattomasti. Hän tiesi kyllä, mitä seurauksia siitä voisi koitua, mutta kun hän kerran oli mennyt näin pitkälle, ei hän enää voinut peräytyä.

Vähän ajan kuluttua hän oli puiston toisessa laidassa ja saattoi nähdä koko talon.

Sen sijaan että valo olisi välkkynyt jokaisesta ikkunasta, niin kuin olisi ollut luonnollista juhlahetkenä, oli talo melkein pimeä. Vain rouva Saint-Méranin ikkunoiden takaa häilyi valo kuin virvatuli. Toinen valo pysyi liikkumattomana punaisten verhojen takana. Nämä verhot olivat rouva Villefort'in makuuhuoneessa.

Morrel arvasi tämän kaiken. Hän oli niin monta kertaa yksinäisyydessään ajatellut, missä Valentine liikkui, ja mielessään sommitellut talon pohjapiirustuksen, että hän tunsi talon tarkoin, vaikka ei koskaan ollut siellä käynytkään.