SISÄLLYS: (continued 2)

— Oletteko palvellut kruununanastajaa?

— Olin juuri joutumaisillani meriväkeen, kun hän kukistui.

— Teidän poliittisia mielipiteitänne sanotaan uhkarohkeiksi, lausui Villefort, jolle ei ollut kerrottu niistä mitään, mutta joka mielellään antoi kysymyksilleen syytteen muodon.

— Mitä minun poliittisiin mielipiteisiini tulee, täytyy minun häpeäkseni tunnustaa, että minulla ei ole juuri laisinkaan niitä ollut. Olen vasta yhdeksäntoistavuotias, niin kuin minulla oli kunnia teille ilmoittaa; en tiedä mitään, en ole määrätty mihinkään huomattavaan asemaan maailmassa. Siitä vähästä, mitä olen ja mitä minusta voi tulla, jos yleensä rohkenen hautoa kunnianhimoisia unelmia, saan kiittää herra Morrelia. Kaikki mielipiteeni, en tarkoita poliittisia, vaan yksityisiä, supistuvat näihin kolmeen tunteeseen: rakastan isääni, kunnioitan herra Morrelia ja jumaloin Mercedestä. Siinä on kaikki, mitä voin oikeuslaitokselle ilmoittaa. Näettehän, ettei siinä ole mitään sille tärkeätä.

Dantèsin puhuessa Villefort katseli hänen lempeitä ja avonaisia kasvojaan ja muisti Renéen sanat, hän kun tuntematta syytettyä oli pyytänyt armoa tämän puolesta. Villefort oli tottunut rikoksiin ja rikollisiin ja huomasi Dantèsin jokaisesta sanasta hänet syyttömäksi. Nuori mies, voisi melkein sanoa lapsi, yksinkertainen ja luonnollinen, kaunopuheinen tuossa sydämen kaunopuheisuudessa, jota ei koskaan silloin tapaa, kun sitä etsii, joka rakasti kaikkia siksi, että hän itse oli onnellinen, herätti tuomarissaankin saman hellän hyvyyden, jota hänen oma sydämensä oli täynnä. Edmondin katseissa, äänessä, liikkeissä ei ollut muuta kuin hyvyyttä ja suopeutta kuulustelijaa kohtaan, vaikka tämä oli ollut hänelle tyly ja ankara.

— Toden totta, ajatteli Villefort, — tuo on kunnon poika, eikä minun ole vaikeata tehdä Renéen mieliksi ja täyttää hänen ensimmäistä pyyntöään. Palkakseni saan siitä sydämellisen kädenpuristuksen kaikkien nähden ja suudelman jossakin nurkassa.

Näiden suloisten ajatusten vaikutuksesta kirkastuivat Villefort'in kasvot. Kun hän jälleen loi katseensa Dantèsiin, niin tämäkin hymyili.

— Tiedättekö, onko teillä vihamiehiä? kysyi Villefort.

— Minullako vihamiehiä? sanoi Dantès. — Kaikeksi onneksi on asemani niin vähäpätöinen, ettei minulla niitä voi olla. Vaikka luonteeni onkin hiukan kiivas, olen aina koettanut sitä hillitä. Minulla on komennettavanani kahdeksan tai kymmenen merimiestä. Jos heiltä kysytään, niin he sanovat kunnioittavansa ja rakastavansa minua, ei isänä, sillä olen siksi liian nuori, vaan veljenä.

— Ellei teillä ole vihamiehiä, niin on kai teillä kadehtijoita. Teidät nimitettiin kapteeniksi yhdeksäntoistavuotiaana, se on huomattava asema teidän iällänne. Olitte menossa naimisiin kauniin naisen kanssa, joka rakastaa teitä, se on harvinaista kaikissa maailman valtioissa. Kun kohtalo näin on teitä suosinut, niin on teillä mahdollisesti kadehtijoita.

— Olette oikeassa. Mahdollisesti tunnette ihmiset paremmin kuin minä. Mutta jos nuo kadehtijat kuuluvat ystäviini, niin mieluimmin olen heistä tietämättä, ettei minun tarvitsisi heitä vihata.

— Olette väärässä. Ihmisen täytyy aina nähdä selvästi ympärilleen. Ja te näytätte olevan niin perin kunnon mies, että tahdon poiketa tavallisista oikeusmuodoista ja auttaa teitä totuuden ilmitulemisessa näyttämällä teille kirjeen, jolla teidät on annettu ilmi. Tässä on ilmiantokirje, tunnetteko käsialan?

Ja Villefort otti taskustaan kirjeen ja ojensi sen Dantèsille. Dantès luki sen. Pilvi nousi hänen otsalleen, ja hän sanoi:

— En tunne tätä käsialaa. Se on väärennetty ja kuitenkin hyvin selvä. Joka tapauksessa se on taitavalla kädellä kirjoitettu. Olen onnellinen, sanoi hän katsahtaen kiitollisena Villefort'iin, — ollessani tekemisissä teidänkaltaisenne miehen kanssa, sillä kadehtijani on todellakin vihamieheni.

Ja salama välähti nuoren miehen silmistä hänen lausuessaan nämä sanat. Villefort näki, mikä kiivaus oli tämän näennäisen lempeyden takana.

— Ja nyt, sanoi prokuraattorin sijainen, — vastatkaa minulle suoraan, ei niin kuin syytetty vastaa tuomarille, vaan niin kuin kieroon asemaan joutunut mies vastaa toiselle, joka huolehtii hänen kohtalostaan. Mikä on totta tässä nimettömässä syytöksessä?

Ja Villefort heitti halveksivasti pöydälle kirjeen, jonka Dantès oli antanut hänelle takaisin.

— Kaikki eikä mitään. Kautta merimieskunniani, kautta rakkauteni Mercedekseen, kautta rakkauteni isääni, totuus on seuraava.

— Puhukaa, sanoi Villefort ääneen.

Sitten hän jatkoi itsekseen:

— Jos Renée nyt näkisi minut, niin hän olisi varmaankin tyytyväinen eikä sanoisi minua kaulankatkaisijaksi.

— No niin, lähtiessämme Napolista sairastui kapteeni Leclère aivokuumeeseen. Kun ei laivassamme ollut lääkäriä eikä hän tahtonut poiketa mihinkään rannikkokaupunkiin, vaan rientää Elban saarelle, tuli hänen tautinsa niin pahaksi, että hän kolmantena päivänä, tuntiessaan kuolevansa, kutsui minut luokseen. "Rakas Dantès", sanoi hän, "vannokaa kunnianne kautta tekevänne sen, mitä teiltä nyt pyydän. Tärkeät asiat riippuvat siitä." — "Minä vannon", vastasin. — "Kun kuolemani jälkeen laivan johto kuuluu teille, niin ottakaa johto huostaanne, menkää Elban saarelle, laskekaa maihin Porto-Ferrajoon, kysykää marsalkkaa ja antakaa hänelle tämä kirje. Ehkä silloin saatte toisen kirjeen ja teille annetaan tehtävä. Tämän tehtävän, joka olisi joutunut minulle, täytätte, ja kunnia siitä tulee teille." — "Minä teen sen, kapteeni, mutta ehkä en pääsekään marsalkan luo niin helpolla kuin te luulette." — "Ottakaa sormukseni ja lähettäkää se hänelle", sanoi kapteeni, "ja kaikki esteet häviävät". Näin sanoen hän antoi minulle sormuksensa. Tämä tapahtui viimeisellä hetkellä, sillä kahden tunnin päästä hän houraili ja oli seuraavana päivänä vainaja.

— Mitä silloin teitte?

— Tein velvollisuuteni, sen, minkä jokainen olisi minun sijassani tehnyt, sillä ovathan kuolevan rukoukset aina pyhiä, mutta merimiehille ovat lisäksi esimiehen pyynnöt käskyjä, jotka on toteutettava. Purjehdin siis Elban saarta kohden, jonne saavuin seuraavana päivänä, käskin kaikkia jäämään laivaan ja läksin yksin maihin. Niin kuin olin aavistanut, ei minua tahdottu päästää marsalkan luo, mutta lähetin hänelle sormuksen, jonka piti olla suositukseni, ja kaikki ovet aukenivat. Hän otti minut vastaan, kyseli kapteeni Leclèren viimeisistä hetkistä, ja niin kuin tämä oli ennustanut, hän antoi minulle kirjeen vietäväksi Pariisiin. Lupasin sen hänelle, sillä täytinhän siten kapteenini viimeisen tahdon. Tulin tänne, järjestin kiireesti kaikki asiat laivassa. Sitten kiiruhdin tapaamaan rakastettuani, jonka kohtasin kauniimpana ja viehättävämpänä kuin koskaan ennen. Herra Morrelin avulla voitimme kaikki kirkolliset vaikeudet. Olin juuri, niin kuin teille kerroin, kihlajaisissani, minun piti mennä tunnin päästä vihille, ja aioin huomenna lähteä Pariisiin, kun minut vangittiin tuon ilmiannon perusteella, jota minä nyt halveksin yhtä paljon kuin tekin näytätte sitä halveksivan.

— Niin, niin, mutisi Villefort, — tuo kaikki näyttää todenmukaiselta, ja jos olette syyllinen, niin se on johtunut ajattelemattomuudesta. Mutta ajattelemattomuutta puolustaa se, että täytitte kapteeninne viimeisen tahdon. Antakaa minulle tuo kirje, jonka saitte Elban saarella, luvatkaa kunniasanallanne saapua heti kutsuttaessa kuulusteltavaksi ja saatte mennä tapaamaan ystäviänne.

— Minä olen siis vapaa! huudahti Dantès riemuissaan.

— Olette, antakaa minulle vain tuo kirje.

— Se on varmaankin edessänne, sillä se otettiin minulta muiden papereitteni ohella, ja näen niitä tuossa pakassa.

— Odottakaahan, sanoi prokuraattorin sijainen Dantèsille, joka otti hattunsa ja hansikkaansa. — Kenelle tuo kirje oli osoitettu?

— Herra Noirtier'lle, Coq-Héron-katu, Pariisi.

Jos salama olisi iskenyt herra Villefort'iin, ei se olisi tehnyt niin nopeaa ja odottamatonta vaikutusta. Hän vaipui tuoliinsa, josta hän oli puoliksi noussut tarttuakseen Dantèsilta otettuihin papereihin, ja selailtuaan niitä nopeasti hän otti niiden joukosta kirjeen, johon loi sanomattoman suurta kauhua ilmaisevan katseen.

— Herra Noirtier, Coq-Héron-katu n:o 13, sopersi hän tullen yhä kalpeammaksi.

— Niin, vastasi Dantès kummastuneena, — tunnetteko hänet?

— En, vastasi Villefort nopeasti. — Kuninkaan uskollinen palvelija ei tunne salaliittolaisia.

— Kysymys on siis salaliitosta? huudahti Dantès, joka luultuaan pääsevänsä vapaaksi alkoi nyt tuntea entistään suurempaa kauhua. — Joka tapauksessa, sanoinhan teille, etten tiennyt mitään kirjeen sisällöstä.

— Niin kyllä, sanoi Villefort kumealla äänellä, — mutta tiesitte, kenelle kirje oli osoitettu!

— Täytyihän minun se tietää antaakseni sen hänelle itselleen.

— Ettekö ole näyttänyt tätä kirjettä kenellekään? kysyi Villefort lukien sitä ja kalveten yhä enemmän.

— En kenellekään, kautta kunniani.

— Ei kukaan tietänyt, että toitte kirjeen Elban saarelta ja että se oli osoitettu herra Noirtier'lle?

— Ei kukaan muu kuin se, joka sen minulle antoi.

— Se on liikaa, sekin on jo liikaa! mutisi Villefort.

Villefort'in otsa synkistyi sitä enemmän, mitä lähemmäksi hän tuli kirjeen loppua. Hänen verettömät huulensa, vapisevat kätensä, hänen palavat silmänsä herättivät Dantèsissa pahoja aavistuksia.

Luettuaan kirjeen Villefort painoi päänsä käsiinsä ja oli hetkisen aivan murtunut.

— Hyvä Jumala, mitä on tapahtunut? kysyi Dantès arasti.

Villefort ei vastannut. Mutta vähän ajan kuluttua hän nosti kalpeat ja tuskan vääntämät kasvonsa ylös ja luki kirjeen uudelleen.

— Ja sanoittehan, ettette tunne tämän kirjeen sisällystä? kysyi Villefort.

— Kautta kunniani, sanon kerta vielä, etten sitä tunne, vastasi Dantès. — Mutta mikä teidän on, hyvä Jumala, voitteko pahoin? Tahdotteko, että soitan kelloa, että kutsun tänne jonkun?

— Ei, sanoi Villefort nousten nopeasti, — älkää liikkuko paikaltanne, älkää sanoko sanaakaan. Minä täällä annan määräyksiä ettekä te.

— Kysyin vain auttaakseni teitä, sanoi Dantès loukkaantuneena.

— En tarvitse mitään, päätäni hiukan huimasi, siinä kaikki. Pitäkää huolta itsestänne älkääkä minusta ja vastatkaa.

Dantès odotti kyselyä, jonka hän arveli tämän lauseen jälkeen seuraavan. Villefort vaipui tuolille, vei kätensä hikiselle otsalleen ja alkoi kolmannen kerran lukea kirjettä.

— Jos hän tietää tämän kirjeen sisällyksen, ajatteli hän, — ja jos hän joskus saa tietää, että Noirtier on Villefort'in isä, niin olen hukassa, hukassa ainiaaksi!

Aika ajoin hän katsoi Edmondiin, aivan kuin hänen katseensa olisi tahtonut murtaa sen näkymättömän esteen, joka sulkee sydämeen ne salaisuudet, jotka suu säilyttää.

— Älkäämme epäilkökään enää! huudahti hän äkkiä.

— Mutta taivaan nimessä, huudahti onneton nuori mies, — jos minua epäilette, niin kuulustelkaa, olen valmis vastaamaan.

Villefort hillitsi vaivoin itsensä ja lausui äänellä, jonka koetti tehdä niin tyyneksi kuin mahdollista:

— Mitä raskauttavimpia seikkoja on tullut kuulustelussamme ilmi; en siis voikaan päästää teitä vapaaksi, niin kuin alussa toivoin. Minun täytyy ensin keskustella tutkintotuomarin kanssa. Mutta näettehän, millä tavoin olen teitä kohdellut.

— Näen kyllä, huudahti Dantès, — ja minä kiitän teitä, sillä olette ollut minulle pikemmin ystävä kuin tuomari.

— No niin, pidätän siis teidät vielä jonkin aikaa vankilassa, niin vähän aikaa kuin suinkin on mahdollista. Raskauttavin syytös teitä vastaan on tämä kirje, ja näettehän, miten sen suhteen menettelen…

Villefort lähestyi uunia, heitti kirjeen tuleen ja seisoi uunin vieressä siksi, kunnes paperi oli palanut tuhaksi.

— Oh, hyvä herra, sanoi Dantès, — olette enemmän kuin oikeus itse, olette hyvyys!

— Mutta kuulkaa minua, jatkoi Villefort, — tällaisen teon jälkeen kai ymmärrätte, että voitte luottaa minuun?

— Kyllä, käskekää, ja minä tottelen.

— Ei, sanoi Villefort lähestyen nuorta miestä, — ei minulla ole teille määräyksiä annettavana, vaan neuvoja.

— Sanokaa ne, ja minä mukaudun niihin aivan kuin määräyksiin.

— Pidätän teitä tähän iltaan asti täällä oikeuspalatsissa. Ehkä tulee joku toinen kuin minä kuulustelemaan teitä. Sanokaa silloin kaikki, mitä olette minulle sanonut, mutta älkää sanaakaan tuosta kirjeestä.

— Sen lupaan.

Villefort näytti kärsivän ja syytetty lohduttavan häntä.

— Ymmärrättehän, sanoi hän luoden katseen tuhkaan, joka vielä säilytti paperin muodon ja liiteli liekin yläpuolella. — Nyt tuo kirje on hävitetty, vain te ja minä yksin tiedämme siitä. Sitä ei enää teille näytetä. Kieltäkää se siis, jos siitä teille puhutaan, kieltäkää rohkeasti, ja te olette pelastettu.

— Minä kiellän, olkaa rauhassa, sanoi Dantès.

— Hyvä, hyvä, sanoi Villefort tarttuen kellon nuoraan.

Sitten hän pysähtyi, ennen kuin soitti.

— Oliko se ainoa kirje, mikä teillä oli? kysyi hän.

— Oli, ainoa.

— Vannokaa se.

Dantès ojensi kätensä.

— Vannon, sanoi hän.

Villefort soitti.

Poliisikomissaari astui sisään.

Villefort lähestyi poliisikomissaaria ja kuiskasi muutaman sanan hänen korvaansa. Komissaari vastasi nyökkäämällä.

— Seuratkaa tätä herraa, sanoi Villefort Dantèsille.

Dantès kumarsi, loi viimeisen kiitollisen katseen Villefort'iin ja poistui.

Tuskin oli ovi sulkeutunut heidän jälkeensä, kun Villefort'in voimat pettivät ja hän vaipui melkein pyörtyneenä tuoliin.

— Oi, hyvä Jumala, kuinka vähästä elämä ja onni riippuu…, huokasi hän. — Jos kuninkaallinen prokuraattori olisi ollut Marseillessa, jos tutkintotuomari olisi kutsuttu minun sijastani, niin olisin ollut hukassa, ja tuo kirje, tuo kirottu kirje olisi syössyt minut turmioon. Oi isäni, oletteko aina onneni esteenä tässä maailmassa, ja täytyykö minun ikuisesti taistella teidän menneisyyttänne vastaan!

Sitten äkkiä odottamaton valo näytti kirkastavan hänen kasvonsa. Hymy levisi hänen vielä vääntyneille huulilleen, harhailevien silmien katse terästyi.

— Niin juuri, sanoi hän. — Tuo kirje, joka olisi syössyt minut turmioon, luokin ehkä onneni. Nyt, Villefort, toimeen!

Ja tarkastettuaan, ettei syytetty enää ollut esihuoneessa, prokuraattorin sijainen vuorostaan poistui ja läksi morsiamensa kotia kohden.

8. Ifin linna

Astuessaan esihuoneen halki viittasi poliisikomissaari kahdelle santarmille, jotka asettuivat toinen Dantèsin oikealle, toinen hänen vasemmalle puolelleen. Avattiin ovi, jonka kautta päästiin kuninkaallisen prokuraattorin asunnosta oikeuspalatsiin. Sen jälkeen he jonkin aikaa kulkivat pitkin noita synkkiä käytäviä, jotka saavat jokaisen niissä kulkijan vapisemaan, vaikka hänellä ei olisikaan mitään syytä vapista.

Samalla tapaa kuin Villefort'in asunto oli oikeuspalatsin yhteydessä, oli oikeuspalatsi puolestaan yhteydessä vankilan kanssa. Vankila oli synkkä rakennus vastapäätä Accoules-kirkkoa.

Dantèsia kuljetettiin pitkin mutkikasta käytävää, kunnes hän näki edessään rautaristikolla varustetun oven. Poliisikomissaari löi siihen rautavasaralla kolme kertaa, ja Dantès oli tuntevinaan näiden iskujen osuvan sydämeensä. Ovi aukeni, santarmit työnsivät vankiaan, joka näytti vielä epäröivän. Dantès astui tuon pelottavan kynnyksen yli, ovi paukahti hänen takanaan kiinni. Hän hengitti toista ilmaa, joka oli tukahduttavan raskasta. Hän oli vankilassa.

Huone oli jokseenkin siisti, mutta siinä oli ristikot ja isot lukot. Dantès ei kuitenkaan käynyt pahoin levottomaksi, kaikuivathan kuninkaallisen prokuraattorin sijaisen sanat vielä hänen korvissaan suloisen lohduttavina. Kello oli jo neljä, kun Dantès vietiin kammioonsa. Pian tuli siis yö. Hänen kuulonsa terästyi, kun näkö alkoi heiketä. Pienikin kolina sai hänet luulemaan, että hänet tultiin päästämään vapauteen, hän nousi nopeasti ja astui muutaman askelen ovea kohden. Mutta pian kolina loittonikin toiseen suuntaan, ja Dantès vaipui rahilleen istumaan.

Vihdoin kello kymmenen aikaan illalla, kun Dantès jo alkoi kadottaa kaiken toivonsa, kuului uutta kolinaa, joka tällä kertaa näytti lähestyvän hänen kammiotaan. Askelten ääntä kuului todellakin käytävästä, hänen ovensa eteen pysähdyttiin. Avain kiertyi lukossa, salvat natisivat, raskas tammiovi aukeni, ja kaksi palavaa soihtua valaisi äkkiä synkän huoneen.

Soihtujen valossa Dantès näki neljän santarmin miekkojen ja muskettien välkkyvän.

Hän oli astunut pari askelta eteenpäin ja pysähtyi nähdessään tämän aseellisen joukon.

— Minuako tulette hakemaan? kysyi Dantès.

— Niin, vastasi eräs santarmi.

— Kuninkaallisen prokuraattorin sijainenko lähetti noutamaan minut?

— Niin.

— Hyvä, sanoi Dantès, — olen valmis seuraamaan.

Varmana siitä, että herra Villefort oli lähettänyt häntä noutamaan, vanki ei pelästynyt vähääkään, vaan asettui tyynesti saattajiensa keskelle.

Vaunut odottivat kadunpuoleisella portilla, ajaja istui paikallaan ja poliisipalvelija hänen rinnalleen..

— Minuako varten nuo ajoneuvot ovat? kysyi Dantès.

— Teitä varten, sanoi santarmi, — nouskaa niihin.

Dantès aikoi huomauttaa jotakin, mutta vaunujen ovi avattiin ja hänet lykättiin sisään. Hän ei voinut eikä aikonutkaan vastustella. Vähän ajan päästä hän tunsi istuvansa vaunujen perällä kahden santarmin välissä. Muut kaksi istuivat vaunujen takaistuimella, ja raskaat ajoneuvot lähtivät kumisten vierimään eteenpäin.

Vanki loi katseensa vaunun ikkunoihin, niissä oli ristikot. Hän oli vain muuttanut vankilasta toiseen. Tiheiden ristikkorautojen lomitse, joiden väliin tuskin käsi olisi mahtunut, Dantès tunsi kuitenkin paikat, ajettiin pitkin Caisserie-katua ja Saint-Laurent-katua ja Taramis-kadulta käännyttiin satamaan päin.

Pian hän näki vaununristikon ja sen rakennuksen ristikkojen läpi, jonka lähellä he olivat, valon loistavan vahtihuoneesta.

Vaunut pysähtyivät, poliisipalvelija hyppäsi maahan ja lähestyi vahtimajaa, jolloin kymmenkunta sotilasta tuli sieltä ja asettui riviin. Dantès näki rantakadun lyhtyjen valossa heidän muskettiensa piippujen välkkyvän.

— Minuako varten pannaan liikkeelle tuollainen sotilasvoima? hän ajatteli.

Poliisipalvelija avasi lukitun vaununoven, ja Dantès näki sotilaiden muodostavan häntä varten kujan, joka vaunujen luota vei satamaan.

Dantès saattajineen käveli venettä kohden, jota tullimerimies piteli ketjuista. Sotilaat katselivat tylsän uteliaina, miten Dantès asteli heidän ohitseen. Vähän ajan kuluttua hän istui veneen takatuhdolla, ja poliisipalvelija oli mennyt keulaan. Voimakkaalla sysäyksellä vene irroittautui rannasta, ja neljä airoa alkoi sitä nopeasti soutaa Pilonia kohden. Veneestä kaikui huuto, ja satamaa sulkeva rautaketju painui alas; Dantès oli sataman ulkopuolella paikassa, jota sanotaan Friouliksi.

Kun vanki huomasi olevansa raittiissa ilmassa, tunsi hän ensiksi suurta iloa. Ilma, sehän on samaa kuin vapaus. Hän hengitti siis täysin siemauksin raikasta tuulta, joka siivillään kantaa kaikkia yön ja meren tuntemattomia tuoksuja. Kohta hän kuitenkin huokasi syvään. Kuljettiin Réserven ohi, jossa hän oli ollut niin onnellinen vielä samana aamuna, tuntia ennen vangitsemistaan, ja avatuista, valaistuista ikkunoista kuului tanssiaisten riemu.

Dantès pani kätensä ristiin, nosti silmänsä taivasta kohden ja rukoili.

Vene kiiti eteenpäin. Se oli jo kulkenut Tête de Mort'in ohitse, oli vastapäätä Pharo-lahtea, se aikoi kiertää patterin. Dantès ei voinut tätä käsittää.

— Minne minua viedään? kysyi hän eräältä santarmilta.

— Kohta sen saatte tietää.

— Miksi ei nyt…

— Meitä on kielletty ilmoittamasta teille mitään.

Dantès oli puoliksi sotilas ja ymmärsi, että oli järjetöntä udella sotilaalta, jota oli kielletty puhumasta. Hän vaikeni.

Kaikenlaisia kummallisia ajatuksia nousi hänen mieleensä. Näin pienessä veneessä ei kukaan voinut lähteä pitkälle matkalle, eikä siellä päin, minne he menivät, ollut mitään alusta ankkurissa. Ehkäpä hänet vain viedään hiukan loitommaksi rannikolle ja päästetään vapaaksi. Häntä ei millään tavoin ollut sidottu, ei hänelle ollut pantu käsirautoja, kaikki tämä tuntui hyvältä enteeltä. Olihan sitä paitsi prokuraattorin sijainen, joka oli ollut niin ystävällinen häntä kohtaan, vakuuttanut, että ellei hän mainitse Noirtier'n nimeä, ei hänen tarvitse mitään pelätä. Olihan Villefort hänen läsnä ollessaan hävittänyt tuon vaarallisen kirjeen, joka oli ainoa todistuskappale häntä vastaan.

Hän odotti siis ja koetti tähystää eteenpäin merimiehensilmillään, jotka olivat tottuneet näkemään pimeässä ja mittailemaan etäisyyksiä merellä.

Ratonneaun saari, jossa vilkkui majakka, oli jäänyt oikealle puolelle, oli saavuttu soutaen melkein pitkin rantaa Catalansin lahden kohdalle. Silloin vangin silmät kokosivat kaiken näkövoimansa. Siellähän asui Mercedes, ja hän oli joka hetki erottavinaan rannalla naisen haamun.

Eikö Mercedes aavistanut, että hänen rakastettunsa kulki kolmensadan askelen päässä hänestä?

Yksi ainoa valo väikkyi Catalansissa. Dantès huomasi sen palavan morsiamensa huoneessa. Mercedes yksinään valvoi tuossa pienessä kylässä. Jos hän kiljaisisi, niin rakastettu voisi hänet kuulla.

Väärä häpeäntunne pidätti häntä. Mitähän nuo häntä tarkastavat miehet sanoisivat, jos kuulisivat hänen kiljuvan mielipuolen tavoin? Hän pysyi siis vaiti tuijottaen tuohon valoon.

Vene jatkoi matkaansa. Mutta vanki ei enää ajatellut venettä, hän ajatteli Mercedestä.

Kallionkieleke peitti valon. Dantès kääntyi ja huomasi heidän suunnanneen kulkunsa merelle päin.

Purjeet oli nostettu auttamaan soutajia, ja vene kiiti nyt hyvää vauhtia tuulen myötä.

Vaikka Dantèsista olikin vastenmielistä kysellä santarmilta, lähestyi hän nyt tätä ja tarttui hänen käteensä.

— Toveri, sanoi hän, — omantuntonne nimessä ja kunnon sotilaana rukoilen teitä säälimään minua ja vastaamaan minulle. Olen kapteeni Dantès, hyvä ja kunnon ranskalainen, vaikka minua syytetäänkin minulle tuntemattomasta petoksesta. Minne minua viedään? Sanokaa se, ja kautta merimiehenkunniani teen velvollisuuteni ja mukaudun kohtalooni.

Santarmi raapi korvansa taustaa ja katsoi toveriinsa. Tämä teki liikkeen, joka näytti sanovan: Kun kerran olemme näin pitkällä, niin mitähän vaaraa siitä olisi. Niinpä santarmi kääntyi Dantèsin puoleen.

— Olette marseillelainen ja merimies, sanoi hän, — ja kysytte, minne menemme?

— Niin, sillä kautta kunniani, sitä en tiedä.

— Ettekö aavistakaan?

— En vähääkään.

— Se ei ole mahdollista.

— Minä vannon kautta sen, mikä minulle on maailmassa pyhintä. Armahtakaa minua ja vastatkaa!

— Mutta entä määräykset?

— Määräykset eivät voi teitä estää ilmoittamasta minulle sitä, minkä saan kymmenen minuutin, puolen tunnin, ehkä tunnin päästä tietää. Te pelastatte minut kamalasta epävarmuudesta. Kysyn sitä teiltä, kuin olisitte ystäväni. Katsokaahan, en nouse kapinaan, en tahdo paeta, enhän voisikaan. Minne olemme matkalla?

— Ellei sidettä ole silmillänne niin pitäisihän teidän arvata, minne olette matkalla?

— En arvaa.

— Katsokaa sitten ympärillenne.

Dantès nousi ja katsoi sinne, minne vene näytti suuntautuvan. Sadan sylen päässä hänestä oli musta ja jyrkkä kallio, jolla kohoaa aivan kuin kasvannaisena Ifin synkkä linna.

Tämä kamala näky, vankila, joka on kaikkien kauhuna, tämä linnoitus, joka kolmensadan vuoden aikana on antanut Marseillelle surullisten tarinoiden aiheita, teki Dantèsiin saman vaikutuksen, kuin kuolemaantuomittuun tekee mestauslava.

— Hyvä Jumala, sanoi hän. — Ifin linna. Ja mitä me siellä teemme?

Santarmi hymyili.

— Eihän minua suinkaan viedä sinne vankeuteen? jatkoi Dantès. — Ifin linna on valtionvankila, jossa säilytetään yksinomaan suuria poliittisia rikollisia. Minä en ole tehnyt mitään rikosta. Onko Ifin linnassa tutkintotuomari, joku erityinen virkamies?

— Minun tietääkseni siellä on ainoastaan kuvernööri, vartijoita, vahtisotilaita ja lujat muurit. Mutta, ystäväiseni, älkäähän tuolla tavoin hämmästykö, sillä näyttää siltä, kuin tahtoisitte tehdä pilkkaa tiedonannostani.

Dantès puristi lujasti santarmin kättä.

— Väitätte siis, että minut viedään Ifin linnaan vankeuteen?

— Nähtävästi, sanoi santarmi, — mutta joka tapauksessa puristatte aivan suotta niin kovaa minun kättäni.

— Pitemmittä kuulusteluitta, ilman mitään muodollisuuksia? kysyi nuori mies.

— Muodollisuudet on täytetty, kuulustelu on pidetty.

— Siis huolimatta herra Villefort'in lupauksesta?

— En tiedä, onko herra Villefort luvannut teille mitään, sanoi santarmi, — sen vain tiedän, että menemme Ifin linnaan. Mutta mitä te teette? Hoi, toverit, auttamaan!

Dantès oli salamannopealla liikkeellä aikonut syöksyä mereen, mutta ratkaisevalla hetkellä tarttui häneen neljä kovaa kouraa. Hän vaipui veneen pohjalle karjuen raivosta.

— Hyvä, sanoi santarmi painaen polvellaan hänen rintaansa, — hyvä! Vai sillä tavoin pidätte merimiessananne. Ei pidä luottaa lempeisiin ihmisiin! Nyt, ystäväiseni, tehkäähän ainoakaan liike, niin ammun kuulan kalloonne. Rikoin ensimmäisen määräyksen, mutta vannon, etten riko toista.

Hän painoi todellakin musketin Dantèsia kohden, ja tämä tunsi piipun ohimollaan.

Hetkisen hän ajatteli tehdä tuon kielletyn liikkeen päättääkseen tämän surkeuden, joka oli hänet yllättänyt ja äkkiä siepannut kotkankynsiinsä. Mutta juuri sen vuoksi, että tuo onnettomuus oli odottamaton, Dantès ei uskonut sen kestävän. Sitten hän muisti Villefort'in lupaukset. Ja muutenkin: kuolema veneen pohjalla santarmin kuulasta tuntui rumalta ja surkealta.

Hän vaipui siis veneen pohjalle, karjuen raivosta ja purren vimmoissaan käsiään.

Samassa äkillinen töytäys tärisytti venettä. Eräs soutaja hyppäsi kalliolle, jota vastaan vene oli törmännyt, köysi natisi, kun sitä kierrettiin taljan ympärille, ja Dantès ymmärsi venettä kiinnitettävän laituriin.

Samassa hänen vartijansa, jotka pitelivät häntä kiinni sekä käsivarsista että kauluksesta, pakottivat hänet nousemaan, tyrkkäsivät maihin ja lykkäsivät hänet astumaan portaita, jotka veivät linnoituksen portille. Musketilla varustettu poliisipalvelija seurasi heitä.

Dantès ei tarpeettomasti vastustellut. Hänen hitautensa johtui voimattomuudesta eikä vastustelemisesta. Hän oli huumaantunut ja horjui aivan kuin humalainen. Hän näki täälläkin sotilaitten asettuvan riviin jyrkälle rinteelle, tunsi jalkojensa alla portaat, jotka pakottivat hänet nostamaan jalkojaan, hän huomasi astuvansa sisään portista, joka sulkeutui hänen jälkeensä. Mutta kaiken hän teki konemaisesti, näki kaiken aivan kuin usvan läpi huomaamatta mitään selvästi.

Seisahduttiin vähäksi aikaa, ja hän koetti järjestää ajatuksiaan. Hän oli pienessä pihassa, jota ympäröivät korkeat muurit. Kuului vartijoiden tasainen astunta. Ja joka kerta, kun he astuivat linnan valaistuista ikkunoista heittyvien valojuovien ohitse, näkyivät heidän pyssyjensä välkkyvät piiput.

Odotettiin noin kymmenen minuuttia. Kun oltiin varmat siitä, että Dantès ei voinut enää paeta, ei hänestä pidetty enää kiinni. Kaikki näyttivät odottavan määräyksiä. Ne tulivat.

— Missä vanki on? kysyi ääni.

— Tässä, vastasivat santarmit.

— Seuratkoon minua, minä vien hänet asuntoonsa.

— Lähtekää, sanoivat santarmit lykäten Dantèsia.

Vanki seurasi kuljettajaansa melkein maanalaiseen saliin, jonka kosteutta tihkuvat muurit tuntuivat olevan kyynelten kastelemat. Jonkinmoinen pieni lamppu, jonka sydän ui pahanhajuisessa öljyssä, valaisi tämän kamalan huoneen seiniä, ja Dantès näki kuljettajansa, vanginvartijan, jolla oli huono puku ja häijyt kasvot.

— Tässä on huoneenne täksi yöksi, sanoi hän. — On jo myöhä ja kuvernööri nukkuu. Huomenna, kun hän on noussut ja lukenut teitä koskevat määräykset, saatte ehkä toisen huoneen. Odottaessanne sitä on tässä teille leipää ja tuossa ruukussa vettä ja nurkassa olkia. Siinä kaikki mitä vanki voi itselleen toivoa. Hyvää yötä.

Ja ennen kuin Dantès oli ennättänyt avata suunsa vastatakseen, ennen kuin hän oli huomannut, minne vartija laski leivän, ennen kuin hän tiesi, missä oli ruukku, ennen kuin hän oli kääntänyt katseensa nurkkaan, missä olivat oljet, oli vartija ottanut lampun ja sulkenut oven riistäen siten vangilta kurjan valon, joka hetkiseksi oli hänelle näyttänyt vankilan kosteutta tihkuvat seinät.

Hän oli nyt yksin keskellä pimeyttä ja hiljaisuutta, yhtä mykkänä ja synkkänä kuin nuo holvit, joista hän tunsi jääkylmän viiman huokuvan polttavalle otsalleen.

Kun päivän ensimmäiset säteet loivat hiukan valoa tähän luolaan, palasi vartija ja ilmoitti, että vanki jäi sinne, missä oli. Dantès ei ollut liikkunut ollenkaan. Rautakäsi näytti naulinneen hänet siihen, mihin hän edellisenä päivänä oli jäänyt. Hänen silmänsä olivat syvällä, ja niiden ympärykset olivat turvonneet kyynelistä. Hän tuijotti liikkumattomana maahan.

Hän oli koko yön seissyt paikallaan nukkumatta hetkeäkään.

Vartija lähestyi häntä, kiersi hänet, mutta Dantès ei näyttänyt häntä huomaavankaan.

Mies löi häntä olalle, Dantès vavahti ja pudisti päätään.

— Ettekö ole nukkunut? kysyi vartija.

— En tiedä, vastasi Dantès.

Vartija katsoi kummastuneena häneen.

— Eikö teidän ole nälkä? jatkoi hän.

— En tiedä, vastasi taas Dantès.

— Tahdotteko jotakin?

— Tahtoisin nähdä kuvernöörin.

Vartija kohautti olkapäitään ja poistui.

Dantès seurasi häntä katseillaan, ojensi kätensä raollaan olevaa ovea kohden, mutta ovi sulkeutui.

Silloin syvä huokaus tuntui halkaisevan hänen rintansa ja kyynelet alkoivat vuolaina virrata. Hän löi otsansa maahan ja rukoili kauan muistellen koko elettyä elämäänsä ja kysyen itseltään, minkä rikoksen hän oli mahtanut tehdä lyhyessä elämässään, koska ansaitsi tällaisen rangaistuksen.

Niin kului päivä. Hän söi muutaman palan leipää ja joi muutaman pisaran vettä. Vuoroin hän istui ajatuksiinsa vaipuneena, vuoroin kuljeskeli tyrmässään aivan kuin rautahäkkiin suljettu villipeto.

Häntä raivostutti varsinkin se, että hän matkan aikana ei ollut tiennyt, minne häntä vietiin, ja oli pysynyt rauhallisena, vaikka olisi hyvin voinut heittäytyä mereen, ja Marseillen taitavimpana sukeltajana voinut kadota veden alle, päästä vartijoistaan, uida rantaan, paeta, kätkeytyä johonkin autioon lahteen, päästä genovalaiseen tai katalonialaiseen laivaan, mennä Italiaan tai Espanjaan ja kirjoittaa Mercedekselle ja pyytää häntä tulemaan luokseen. Hyvänä merimiehenä hän olisi tullut toimeen missä tahansa. Hän puhui italiankieltä aivan kuin toscanalainen, espanjaa aivan kuin vanhassa Kastiliassa syntynyt. Hän olisi elänyt vapaana ja onnellisena Mercedeksen ja isänsä seurassa, jonka hän myöskin olisi kutsunut luokseen. Mutta nyt hän oli vanki, suljettu Ifin linnaan, eikä tiennyt, miten käy hänen isänsä, miten käy Mercedeksen, ja kaikki vain sen tähden, että oli luottanut Villefort'in sanaan. Se oli tehdä hänet hulluksi.

Seuraavana päivänä samalla hetkellä vartija tuli sisään.

— No, kysyi vartija, — oletteko tänään rauhallisempi kuin eilen?

Dantès ei vastannut.

— Rohkaiskaahan hiukan itseänne. Jos jotakin tarvitsette, niin kyllä minä toimitan. Sanokaahan.

— Minä tahdon puhua kuvernöörin kanssa.

— Hä? sanoi vartija kärsimättömästi. — Johan minä sanoin, että se on mahdotonta.

— Miksi se on mahdotonta?

— Siksi, että vankilan sääntöjen mukaan ei vanki saa sitä pyytää.

— Mitä täällä siis saa pyytää? kysyi Dantès.

— Parempaa ruokaa, kun maksaa siitä erikseen, kävelyjä ja toisinaan kirjojakin.

— En kaipaa kirjoja, en tahdo kävellä, ja ruoka on mielestäni hyvää. Minä en tahdo muuta kuin saada puhutella kuvernööriä.

— Jos te ikävystytätte minua koko ajan puhumalla samaa, sanoi vartija, — niin en tuo teille enää ruokaa.

— Samapa se! sanoi Dantès. — Ellet tuo enää minulle ruokaa, niin kuolen nälkään, siinä kaikki.

Dantèsin äänestä vartija päätti, että vanki kuolisi mielellään. Kun jokainen vanki tuotti vartijalle keskimäärin viisikymmentä centimea päivässä, niin Dantèsin kuolema aiheuttaisi hänelle vahinkoa. Sen vuoksi hän jatkoi lempeämmällä äänellä:

— Kuulkaahan, vaatimuksenne on mahdoton. Älkää enää minulta sitä pyytäkö, sillä ei koskaan ole kuultu, että kuvernööri olisi vangitun pyynnöstä tullut vangin koppiin. Mutta olkaahan järkevä, niin saatte luvan kävellä ulkona. Ja voihan sattua, että jonakin päivänä ollessanne kävelemässä kuvernööri kulkee ohitse. Silloin voitte puhutella häntä, ja jos hän silloin vastaa, niin se on hänen asiansa.

— Mutta, sanoi Dantès, — kuinka kauan saan odottaa, ennen kuin sellainen otollinen hetki tulee?

— Mistä sen tietää, sanoi vartija, — kuukauden, kolme kuukautta, kuusi kuukautta, vuoden ehkä.

— Se on liian pitkä aika, sanoi Dantès, — minä tahdon nähdä hänet heti.

— Älkäähän vaivatko ajatuksianne mahdottomalla toivomuksella, sanoi vartija, — muuten olette kahden viikon päästä hullu.

— Niinkö luulet? kysyi Dantès.

— Niin, hullu. Hulluus alkaa aina niin, meillä on täällä siitä esimerkkikin. Ennen teitä asui tässä huoneessa apotti, joka meni sekaisin, kun taukoamatta oli tarjonnut kuvernöörille miljoonan päästäkseen vapaaksi.

— Ja milloin hän jätti tämän huoneen?

— Kaksi vuotta sitten.

— Hän pääsi vapaaksi siis?

— Ei, hän joutui maanalaiseen vankilaan.

— Kuulehan, sanoi Dantès, — en ole apotti, en ole hullu. Ehkä tulen hulluksi, mutta pahaksi onneksi on järkeni tänä hetkenä vielä aivan tallella. Minä teen sinulle toisen ehdotuksen.

— Minkä?

— En tarjoa sinulle miljoonaa, sillä sitä en voi. Mutta annan sinulle sata écutä, jos ensi kerralla mennessäsi Marseilleen käyt Catalansissa asti ja viet kirjeen eräälle nuorelle tytölle, jonka nimi on Mercedes, et edes kirjettä, pari riviä vain.

— Jos vien nuo pari riviä ja se tulee ilmi, niin menetän paikkani, joka tuottaa minulle tuhat livreä vuodessa, puhumattakaan niistä lisätuloista, mitä saan hankkimalla ruokaa. Huomaattehan, että olisin hyvin suuri tomppeli, jos panisin tuhat vaaraan voittaakseni kolmesataa.

— No niin, kuule siis, sanoi Dantès, — ja paina mieleesi: jos kieltäydyt viemästä nämä rivit Mercedekselle tai ainakin ilmoittamasta, että olen täällä, niin jonakin päivänä odotan sinua piilossa oven takana ja sinä hetkenä, kun astut sisään, tapan sinut tällä rahilla.

— Vai uhkauksia! kiljaisi vartija astuen askelen taaksepäin ja asettuen puolustusasentoon. — Päänne näyttää todellakin menevän sekaisin. Apotti alkoi samalla tapaa, ja kolmen päivän päästä olette niin hullu, että teidät täytyy panna köysiin. Kaikeksi onneksi on Ifin linnassa maanalaisia vankiloita.

Dantès tarttui rahiin ja heilutti sitä päänsä päällä.

— Hyvä on, hyvä on! sanoi vartija. — No niin, koska välttämättömästi tahdotte, niin ilmoitetaan asia kuvernöörille.

— Sepä on hyvä! sanoi Dantès laskien rahin maahan ja istuutuen sille, pää kumarassa ja silmät harhailevina, aivan kuin todella olisi ollut tulossa hulluksi.

Vartija poistui ja palasi vähän ajan päästä neljän sotilaan ja korpraalin seurassa.

— Kuvernöörin käskystä viekää vanki kerrosta alemmaksi.

— Siis maanalaiseen tyrmään, sanoi korpraali.

— Niin, hullut on pantava hullujen seuraan.

Sotilaat tarttuivat Dantèsiin, joka meni aivan kuin hervottomaksi ja seurasi vastustelematta heitä.

Hän sai astua viisitoista porrasta alemmaksi, tyrmän ovi avattiin, ja hän astui sisään mutisten:

— Hän oli oikeassa, hullut on pantava hullujen seuraan

Ovi sulkeutui, ja Dantès kulki kädet ojossa eteenpäin, kunnes kohtasi muurin. Sitten hän istahti nurkkaan ja jäi liikkumattomana sinne. Hänen silmänsä tottuivat vähitellen pimeyteen, ja hän alkoi erottaa esineitä.

Vartija oli oikeassa, Dantès oli tulemaisillaan hulluksi.

9. Kihlajaispäivän ilta

Villefort oli, niin kuin olemme kertoneet, palannut markiisi Saint-Méranin taloon. Vieraat olivat salongissa juomassa kahvia.

Renée odotti häntä kärsimättömänä samoin kuin muukin seura. Hänet otettiinkin vastaan ilohuudoilla.

— No, huudahti eräs, — kaulainkatkaisija, valtion tuki, rojalistinen Brutus, mitä on tapahtunut? Kertokaahan.

— No, uhkaako meitä uusi hirmuhallitus? kysyi toinen.

— Onko korsikalainen ihmissusi lähtenyt luolastaan? kysyi kolmas.

— Rouva markiisitar, sanoi Villefort lähestyen tulevaa anoppiaan, — pyydän teitä suomaan anteeksi, että minun täytyi sillä tapaa lähteä luotanne… Herra markiisi, saanko kunnian puhua kanssanne pari sanaa kahden kesken?

— Asia on siis todellakin vakava? sanoi markiisitar, joka huomasi synkän pilven Villefort'in otsalla.

— Niin vakava, että minun täytyy lähteä pois muutamaksi päiväksi. Siitä, jatkoi hän kääntyen Renéen puoleen, — huomaatte, että asia todellakin on vakavaa laatua.

— Lähdettekö pois? sanoi Renée voimatta salata tämän odottamattoman uutisen aikaansaamaa levottomuutta.

— Ikävä kyllä, sanoi Villefort, — minun täytyy.

— Ja minne lähdette? kysyi markiisitar.

— Se on oikeuslaitoksen salaisuus, armollinen rouva. Mutta jos jollakulla läsnä olevista on asiaa Pariisiin, niin eräs ystäväni lähtee sinne tänään ja toimittaa ne mielellään.

Kaikki katsoivat toisiinsa.

— Pyysittehän saada hetkisen keskustella kanssani, sanoi markiisi.

— Niin pyysin, menkäämme teidän työhuoneeseenne, jos suvaitsette.

Markiisi tarttui Villefort'in käsivarteen, ja he läksivät yhdessä.

— No, sanoi tämä, kun he olivat saapuneet hänen työhuoneeseensa. — Mitä on tapahtunut? Kertokaa.

— Minun mielestäni hyvin vakava juttu, jonka vuoksi minun täytyy heti paikalla lähteä Pariisiin. Nyt sallikaa minun tehdä epähieno kysymys: onko teillä valtion arvopapereita?

— Koko omaisuuteni on niissä, noin kuusi- tai seitsemänsataatuhatta frangia.

— No niin, myykää, markiisi, myykää, muuten olette hukassa.

— Mutta miten minä ne täällä myyn?

— Onhan teillä asiamies.

— On.

— Antakaa minulle kirje, niin vien sen hänelle, ja käskekää häntä myymään heti paikalla, hukkaamatta sekuntiakaan. Ehkä saavunkin liian myöhään.

— Hitto vieköön, sanoi markiisi ja kirjoitti heti kirjeen.

— Nyt, kun minulla on tämä kirje, sanoi Villefort pistäen sen huolellisesti lompakkoonsa, — tarvitsen toisen.

— Kenelle?

— Kuninkaalle.

— Kuninkaalleko?

— Niin.

— Mutta minä en rohkene sillä tavoin kirjoittaa kuninkaalle.

— En pyydäkään sitä teiltä, vaan annan toimeksenne pyytää sitä kreivi Salvieux'lta. Hänen täytyy antaa minulle sellainen kirje, että voin päästä kuninkaan luokse suoraan ottamatta varteen mitään audienssimuodollisuuksia, joissa kallista aikaa menee hukkaan.

— Mutta onhan teillä sinetinvartija, joka pääsee milloin tahansa Tuileries'hin, ja hänen avullaan voitte päästä kuninkaan luokse yöllä tai päivällä.

— On kyllä, mutta tarpeetontahan minun on jakaa tuomani uutisen edut toisen kanssa. Ymmärrättekö? Sinetinvartija siirtää minut tietysti toiseen sijaan ja nauttii kaikki edut. Sanon teille vain yhden asian: tulevaisuuteni on varma, jos saavun Tuileries'hin ensimmäisenä, sillä silloin olen tehnyt kuninkaalle niin suuren palveluksen, että sitä ei voida unohtaa.

— Siinä tapauksessa, rakas ystävä, menkää valmistautumaan matkalle. Minä kutsun Salvieux'n luokseni ja pyydän häntä kirjoittamaan kirjeen, joka avaa teille kaikki ovet.

— Hyvä on, kiirehtikää, sillä neljännestunnin päästä minun täytyy olla postivaunuissa.

— Pysäyttäkää vaunut taloni eteen.

— Tietysti. Pyydättehän puolestani anteeksi rouva markiisittarelta ja neiti Saint-Méranilta, jonka jätän tällaisena päivänä hyvin vastenmielisesti.

— Tapaatte tullessanne molemmat työhuoneessani ja voitte sanoa heille hyvästi.

— Tuhannet kiitokset. Pitäkää huolta kirjeestäni.

Markiisi soitti. Lakeija astui sisään.

— Sanokaa kreivi Salvieux'lle, että odotan häntä… Nyt, menkää, sanoi markiisi kääntyen Villefort'in puoleen.

— Hyvä on, menen ja palaan kohta.

Ja Villefort lähti juosten pois. Mutta tultuaan portille hän tuli ajatelleeksi, että jos nähtäisiin kuninkaallisen prokuraattorin sijaisen juoksevan, niin koko kaupunki voisi tulla siitä levottomaksi. Hän läksi siis astumaan tavallisella virallisella tavallaan.

Ovensa luona hän näki varjossa aivan kuin valkoisen haamun, joka odotti häntä liikkumattomana.

Siellä oli kaunis Mercedes, joka ei ollut kuullut mitään Edmondista ja oli nyt hiipinyt hankkimaan tietoja rakastettunsa vangitsemisesta.

Villefort'in lähestyessä hän erkani muurista, jota vastaan oli seisonut, ja asettui hänen tielleen. Dantès oli puhunut prokuraattorin sijaiselle morsiamestaan, eikä Mercedeksen tarvinnut lausua nimeäänkään, ennen kuin Villefort jo tiesi, kuka hän oli. Hän hämmästyi neidon kauneutta ja arvokkuutta, ja kun tämä kysyi, minne hänen sulhasensa oli joutunut, niin Villefort'ista tuntui kuin hän olisi rikollinen ja nainen tuomari.

— Mies, josta puhutte, sanoi Villefort, — on suuri rikollinen, enkä minä voi tehdä mitään hänen hyväkseen.

Mercedeksen rinnasta nousi nyyhkytys, ja kun Villefort koetti päästä hänen ohitseen, niin tyttö pidätti hänet toisen kerran.

— Mutta missä hän on, kysyi hän, — jotta voin ottaa selkoa siitä, onko hän elossa vai kuollut?

— En tiedä, hän ei ole enää minun huostassani, vastasi Villefort.

Häntä vaivasi tuo kaunis katse ja rukoileva ilme, hän työnsi Mercedeksen syrjään ja astui sisään sulkien nopeasti oven jälkeensä, ikään kuin jättääkseen ulkopuolelle tytön tuskan.

Mutta tuskaa ei siten voi karkottaa luotaan. Villefort astui sisään, sulki oven, mutta salongissa hänen polvensa tulivat hervottomiksi. Hänen rinnastaan nousi huokaus, joka muistutti nyyhkytystä, ja hän vaipui nojatuoliin.

Tämän sairaan sydämen pohjalle ilmestyi nyt ensimmäinen kalvavan haavan alku. Tuo mies, jonka hän uhrasi kunnianhimolleen, tuo syytön, joka sai maksaa hänen syyllisen isänsä puolesta, ilmestyi hänen eteensä kalpeana ja uhkaavana ojentaen kätensä yhtä kalpealle morsiamelleen. Ja näyn mukana tuli tunnonvaiva, jäytävä ja tuskainen muisto väärästä teosta, haava, joka syventyy syventymistään kuolemaan asti.

Villefort oli usein vaatinut kuolemantuomiota syytetylle tuntematta muuta mielenliikutusta kuin sen, minkä tuomari tuntee taistellessaan syytettyä vastaan. Ja nämä syytetyt, jotka oli mestattu sen vuoksi, että hän loistavalla kaunopuheisuudellaan oli saanut tuomarit ja lautamiehet puolelleen, eivät olleet jättäneet pilven varjoakaan hänen otsalleen, sillä he olivat rikollisia tai ainakin Villefort uskoi heidät rikollisiksi.

Mutta tällä kertaa oli asian laita aivan toinen. Hän oli tuominnut elinkautiseen vankeuteen syyttömän, riistänyt tältä vapauden ja onnen. Tällä kertaa hän ei enää ollut tuomari vaan pyöveli.

Jos tällä hetkellä Renéen suloinen ääni olisi kaikunut hänen korvissaan ja rukoillut armoa, jos kaunis Mercedes olisi astunut sisään ja sanonut: "Jumalan nimessä, joka kaiken näkee ja kaiken tuomitsee, antakaa minulle takaisin sulhaseni", niin Villefort olisi kirjoittanut Dantèsin vapauttamiskäskyn, vaikka siitä olisi hänelle ollut mitkä seuraukset tahansa. Mutta sen sijaan tuli sisään vain kamaripalvelija, joka ilmoitti, että postihevoset oli valjastettu matkavaunujen eteen.

Villefort nousi tai oikeammin sanoen syöksyi ulos aivan kuin mies, joka on voittanut sisäisen taistelun, riensi kirjoituspöytänsä luo, pisti laatikosta taskuunsa kaiken siellä olevan kullan, käveli hetkisen epäröiden huoneessaan käsi otsallaan. Mutta kun hän tunsi kamaripalvelijansa laskevan viitan hänen hartioilleen, niin hän lähti, nousi kiireesti vaunuihin ja käski ajaa Saint-Méranien luo.

Onneton Dantès oli tuomittu.

Niin kuin markiisi oli luvannut, Villefort tapasi markiisittaren ja Renéen hänen työhuoneessaan. Nähdessään Renéen vavahti nuori mies, sillä hän uskoi tämän uudelleen pyytävän häntä päästämään Dantèsin vapaaksi. Mutta myönnettäköön ihmis-itsekkyyden häpeäksi, että nuori tyttö ei ajatellut muuta kuin Villefort'in matkaa.

Hän rakasti Villefort'ia, tämä matkusti pois juuri sinä hetkenä, jolloin oli tulemassa hänen miehekseen. Villefort ei voinut sanoa, milloin palaa, ja sen sijaan että olisi säälinyt Dantèsia, Renée kirosikin miestä, joka erotti hänet rakkaastaan.

Mutta mitä sanoi sitten Mercedes!

Mercedes-parka kohtasi Loge-kadun kulmassa Fernandin, joka oli häntä seurannut. Hän palasi Catalansiin ja heittäytyi epätoivon vallassa vuoteelleen. Fernand laskeutui vuoteen eteen polvilleen puristaen hänen jääkylmää kättään ja painaen sille tuliset suudelmansa, joita Mercedes ei edes tuntenut.

Niin hän vietti yönsä. Lamppu sammui, kun öljy loppui siitä. Hän ei tajunnut pimeyttä enempää kuin valoakaan, ja päivä koitti hänen huomaamattaan.

Tuska oli kietonut hänen silmiensä eteen siteen, niin ettei hän nähnyt ketään muuta kuin Edmondin.

— Sinäkö siinä oletkin? sanoi hän viimein kääntyen Fernandin puoleen.

— Eilisestä saakka en ole poistunut luotasi, sanoi Fernand ja huokasi raskaasti.

Morrel ei vielä ollut lakannut toivomasta. Hän oli kuullut, että kuulustelun jälkeen Dantès oli viety vankilaan. Hän oli silloin juossut kaikkien ystäviensä luo, hän oli käynyt Marseillen vaikutusvaltaisten henkilöiden luona. Mutta oli jo levinnyt tieto, että tuo nuori mies oli vangittu bonapartelaisena kätyrinä, ja kun siihen aikaan rohkeimmatkin pitivät Napoleonin pyrkimistä takaisin valtaistuimelle uhkarohkeana yrityksenä, niin kaikki olivat häntä kohtaan kylmiä, pelkäsivät ja kieltäytyivät auttamasta, ja hän palasi kotiinsa myöntäen, että asia oli vakava ja että kukaan ei voinut Dantèsia pelastaa.

Caderousse oli hyvin levoton ja rauhaton. Sen sijaan että olisi lähtenyt liikkeelle, niin kuin Morrel oli tehnyt, sen sijaan että olisi edes yrittänyt jotakin tehdä Dantèsin hyväksi, hän oli sulkeutunut huoneeseensa kahden viinipullon ääreen ja koetti hukuttaa levottomuuttaan humalaan. Mutta kahdella viinipullolla hän ei voinut sammuttaa ajatuksiaan. Hän oli liiaksi humalassa voidakseen mennä hakemaan lisää viiniä ja kuitenkin niin selvä, että humala ei voinut tappaa muistoja, ja niinpä hän oli jäänyt huoneeseensa ja nojaten ontuvaan pöytään, jolla oli kaksi tyhjää viinipulloa, näki kaikkien Hoffmannin kummitusten tanssivan lepattavan kynttilän valossa.

Danglars vain ei ollut levoton eikä rauhaton, vaan olipa hän iloinenkin, sillä hän oli kostanut viholliselleen ja taannut paikkansa Pharaonissa. Danglars oli noita laskelmaihmisiä, jotka syntyvät kynä korvan takana ja mustepullo sydämen paikalla. Kaikki oli hänen mielestään tässä maailmassa vähennyslaskua tai kertolaskua, ja numero oli hänelle paljon rakkaampi kuin ihminen, jos tuo numero voi lisätä niitä tuloja, joita ihminen tahtoi vähentää.

Danglars oli siis mennyt levolle tavalliseen aikaan ja nukkui rauhallisesti.

Kun Villefort oli saanut Salvieux'n kirjeen, hän suuteli Renéen molempia poskia, suuteli rouva Saint-Méranin kättä, puristi markiisin kättä ja läksi postihevosten vetämänä kiitämään Aixiin vievää tietä.

Dantèsin isä oli menehtyä tuskasta ja levottomuudesta.

10. Pieni työhuone Tuileries-palatsissa

Jättäkäämme Villefort matkalleen Pariisiin, jonne ajaessaan hän kolminkertaisten kyytirahojen voimalla kiitää huimaavaa vauhtia eteenpäin, ja menkäämme parin kolmen salin läpi siihen pieneen työhuoneeseen Tuileries-palatsissa, joka oli Napoleonin ja sittemmin Ludvig XVIII:n työhuoneena.

Tässä huoneessa istui kuningas Ludvig XVIII pähkinäpuisen pöydän ääressä, jonka hän oli tuonut mukanaan Hartwellista ja josta hän piti hyvin paljon. Hän kuunteli jokseenkin välinpitämättömänä viidenkymmenen tai viidenkymmenenviiden vuoden ikäistä harmaatukkaista, ylhäisen näköistä, asultaan hyvin huoliteltua herrasmiestä, tehden samalla merkintöjä Gryphiuksen toimittaman Horatius-painoksen sivujen reunustaan. Painos oli jokseenkin puutteellinen, vaikka sitä pidettiinkin jokseenkin arvokkaana, ja se tarjosi Hänen Majesteettinsa kielellisille huomioille runsaasti ainesta.

— Mitä siis sanoittekaan? kysyi kuningas.

— Että olen hiukan levoton, sire.

— Todellako? Oletteko unessanne nähnyt seitsemän laihaa ja seitsemän lihavaa lehmää?

— En, sire, se ei ennustaisi muuta kuin seitsemää huonoa ja seitsemää hyvää vuotta, ja kun Teidän Majesteettinne on perin huolellinen, niin ei tarvitse pelätä huonoja vuosia.

— Mistä muusta maanvaivasta siis on kysymys, rakas Blacas?

— Sire, minä uskon, minulla on täysi syy uskoa, että myrsky on puhkeamassa maan eteläkulmassa.

— Rakas herttua, vastasi Ludvig XVIII, — luulen teidän saaneen vääriä tietoja, ja luulenpa päinvastoin, että siellä on jokseenkin kaunis ilma.

Vaikka Ludvig XVIII olikin henkevä mies, niin hän rakasti kuitenkin kepeätä leikinlaskua.

— Sire, sanoi herra de Blacas, — eikö Teidän Majesteettinne voisi, vaikkapa ei muun vuoksi kuin rauhoittaakseen uskollista palvelijaanne, lähettää Languedociin, Provenceen ja Dauphinéhen luotettavia miehiä, jotka antaisivat tiedon näiden kolmen maakunnan mielialasta?

— Conimus surdis,[2] jatkoi kuningas koko ajan tehden merkintöjä Horatiukseensa.

— Sire, sanoi hoviherra nauraen näyttääkseen käsittävänsä, — voihan Teidän Majesteettinne kylläkin olla aivan oikeassa luottaessaan maassa vallitsevaan hyvään mielialaan. Mutta en minäkään luule olevani aivan väärässä pelätessäni eräällä taholla suunniteltavan epätoivoisia yrityksiä.

— Kenen taholla?

— Bonaparten tai ainakin hänen puolueensa.

— Rakas Blacas, sanoi kuningas, — te estätte noilla jutuillanne minua työskentelemästä.

— Ja minua te, sire, estätte rauhallisuudellanne nukkumasta.

— Odottakaahan, rakas herttua, odottakaahan, olen löytänyt oivallisen huomautuksen lauseeseen pastor quum traheret.[3] Odottakaahan, sitten saatte jatkaa.

Hetkisen vallitsi hiljaisuus, kun Ludvig XVIII kirjoitti mahdollisimman huolellisella käsialalla uuden muistutuksen Horatiuksensa reunaan.

— Jatkakaa, herttua, sanoi hän sitten nousten tyytyväisenä niin kuin ainakin mies, joka luulee löytäneensä uuden ajatuksen, vaikka onkin vain laatinut selityksen toisen ajatukseen. — Jatkakaa, minä kuuntelen teitä.

— Sire, sanoi Blacas, joka hetkisen oli toivonut voivansa käyttää Villefort'in tiedonantoja omaksi hyväkseen, — minua eivät tee rauhattomaksi perusteettomat huhut, ilmasta temmatut tiedot. Järkevä, kaiken luottamukseni ansaitseva mies, jonka olen asettanut valvomaan maan eteläosaa (herttua hidasteli näitä sanoja sanoessaan), on juuri nyt saapunut ilmoittamaan: Suuri vaara uhkaa kuningasta! Siksi olen heti rientänyt luoksenne, sire.

— Mala ducis avi domum?[4] jatkoi Ludvig XVIII tehden muistiinpanojaan.

— Käskikö Teidän Majesteettinne minua olemaan tästä asiasta sen enempää puhumatta?

— En, rakas herttua, mutta tuolta löydätte poliisiministerin eilisen raportin… Mutta, kas, siinähän on herra Dandré itse … eikö niin, sanoittehan, herra Dandré? keskeytti kuningas ovenvartijan, joka juuri ilmoitti poliisiministerin tulon.

— Niin, herra paroni Dandré, sire, lausui ovenvartija.

— Niin oikein, paroni, jatkoi Ludvig XVIII tuskin huomattavasti hymyillen. — Astukaa sisään, paroni, ja kertokaa herttualle, mitä uusinta tiedätte herra Bonapartesta. Älkää mitenkään peitelkö asemaa, olkoon se kuinka arveluttava tahansa. Onko Elba tulivuori ja näemmekö siitä nousevan bella, horrida bella?[5]

Herra Dandré otti siron asennon nojautuessaan molemmin käsin tuolin selkänojaan.

— Onko Teidän Majesteettinne suvainnut lukea eilispäivän raportin?

— Olen, olen, mutta kertokaahan herttualle itse raportin sisällys. Selitelkää hänelle, miten kruununanastaja toimii saarellaan.

— Hyvä herra, sanoi paroni herttualle, — jokaisen Hänen Majesteettinsa alamaisen täytyy iloita kuullessaan viimeiset Elban saarelta tulleet uutiset. Bonapartella…

Herra Dandré katsahti kuninkaaseen, joka oli vaipunut tekemään muistutuksiaan katsahtamattakaan heihin.

— Bonapartella, jatkoi paroni, — on kuolettavan ikävä. Hän viettää kokonaisia päiviä katselemalla, miten kaivostyömiehet uurastavat Porto-Longonessa.

— Hän syyhyttelee itseään saadakseen aikansa kulumaan, sanoi kuningas.

— Syyhyttelee? sanoi herttua. — Mitä Teidän Majesteettinne sillä tarkoittaa?

— Niin juuri, rakas herttua. Oletteko unohtanut, että tuota suurta miestä, tuota sankaria, tuota puolijumalaa vaivaa paha ihotauti, prurigo?

— Kaiken lisäksi, herra herttua, jatkoi poliisiministeri, — olemme melkein varmat siitä, että kruununanastaja vähän ajan kuluttua on hullu.

— Hulluko?

— Raivohullu. Hänen päänsä pehmenee, vuoroin hän itkee kuumia kyyneliä, vuoroin nauraa katketakseen. Toisinaan hän viettää tuntikausia meren rannalla heitellen "voileipiä", ja jos kivi tekee viisi tai kuusi hyppäystä, niin hän näyttää yhtä tyytyväiseltä kuin olisi saanut uuden Marengon tai Austerlitzin voiton.

— Tai se on silkkaa viisautta, herra paroni, silkkaa viisautta, sanoi Ludvig XVIII. — Kiviä mereen heittelemällä kehittyivät antiikin ajan suuret sotapäälliköt. Lukekaahan mitä Plutarkhos kertoo Scipio Africanuksesta.

Herra Blacas pysyi vakavana näiden molempien huolettomien henkilöiden seurassa. Villefort, joka ei ollut tahtonut sanoa kaikkea hänelle, jotta toinen ei kokonaan riistäisi häneltä salaisuuden tuloksia, oli kuitenkin sanonut siksi paljon, että Blacas oli todella huolissaan.

— Jatkakaa, jatkakaa, Dandré, sanoi Ludvig XVIII, — Blacas ei ole vielä vakuutettu. Kertokaa kruununanastajan kääntymisestä.

Poliisiministeri kumarsi.

— Kruununanastajan kääntymisestä! mutisi herttua. — Onko kruununanastaja kääntynyt?

— Kokonaan, rakas herttua.

— Oikeihin periaatteisiin. Kertokaa siitä, paroni.

— Asian laita on seuraava, sanoi poliisiministeri aivan juhlallisesti. — Äskettäin Napoleon piti sotilastarkastusta, ja kun pari kolme hänen vanhaa murisijaansa, joiksi hän niitä nimittää, lausui haluavansa palata Ranskaan, päästi hän heidät vapaiksi kehottaen heitä palvelemaan hyvää kuningastaan. Ne olivat hänen omat sanansa, herra herttua, tiedän sen varmalta taholta.

— No, Blacas, mitä siitä ajattelette? sanoi kuningas voitonriemuisesti lakaten hetkeksi tarkastamasta kirjaansa.

— Sanon, sire, että joko poliisiministeri tai sitten minä erehdymme. Mutta Teidän Majesteettinne sijassa tahtoisin kuulustella mainitsemaani henkilöä. Pyytämällä pyydän, että Teidän Majesteettinne soisi hänelle sen kunnian.

— Mielelläni, herttua, teidän suosituksestanne otan vastaan kenet tahansa. Mutta tahdon ottaa hänet vastaan aseet kädessä. Herra ministeri, onko teillä tuoreempia uutisia kuin nämä, sillä nämä ovat helmikuun kahdenneltakymmenenneltä päivältä ja nyt on maaliskuun kolmas päivä.

— Ei, sire, mutta odotan joka hetki. Lähdin tänä aamuna varhain, ja ehkä poissa ollessani on saapunut.

— Menkää prefektuuriin, ja ellei siellä ole, niin laatikaa, jatkoi Ludvig XVIII nauraen. — Niinhän tavallisesti tehdään, vai mitä?

— Oh, sire, sanoi ministeri, — Jumalan kiitos ei tässä suhteessa tarvitse mitään keksiä. Joka päivä saamme yltäkyllin mitä erilaisimpia tietoja ihmisiltä, jotka toivovat palkkaa siitä, mitä aikovat tehdä. He ilmoittavat jotakin umpimähkään ja toivovat, että jonakin päivänä odottamaton tapaus tekee heidän ennustuksensa todeksi.

— Hyvä on. Menkää, sanoi Ludvig XVIII, — ja muistakaa, että odotan teitä.

— Minä menen ja palaan heti, sire. Kymmenen minuutin päästä olen taas täällä.

— Ja minä, sire, sanoi herra Blacas, — menen noutamaan viestintuojani.

— Odottakaahan, odottakaahan, sanoi Ludvig XVIII. — Minun täytyy muuttaa teidän vaakunanne; annan teille kotkan, joka siivet levällään pitää kynsissään saalista, joka turhaan koettaa päästä pakoon, ja vaalilauseena on: Tenax.[6]

— Sire, minä tottelen, sanoi herra Blacas, joka kärsimättömänä puserteli nyrkkiään.

— Tahtoisin kuulla mielipiteenne lauseesta: molli fugiens anhelitu.[7] Tiedättehän, kysymys on hirvestä, joka pakenee sutta. Olettehan te metsästäjä ja suuri sudenpyytäjä? Mitä sellaisena miehenä pidätte tästä kohdasta, molli anhelitu?

— Mielestäni se on verraton, sire. Mutta viestintuojani on aivan samanlainen kuin tuo hirvikin, sillä hän on ajanut satakymmenen peninkulmaa postihevosilla vajaassa kolmessa päivässä.

— Miksi hän suotta on nähnyt niin paljon vaivaa ja väsyttänyt itseään, rakas herttua, kun meillä on lennätinlaitos, joka tarvitsee siihen kaksi tai kolme tuntia eikä hengästy siitä vähääkään.

— Sire, palkitsette huonosti tuota nuorta miestä, joka saapuu niin kaukaa ja niin innostuneena tuodakseen Teidän Majesteetillenne tärkeän tiedon. Vaikkapa ei muun, niin herra Salvieux'n tähden, joka häntä on minulle suositellut, ottakaa hänet vastaan.

— Herra de Salvieux, veljeni kamariherra?

— Sehän on totta, hän on Marseillessa.

— Sieltä hän minulle kirjoittaa.

— Puhuuko hänkin tästä salaliitosta?

— Ei, mutta hän suosittelee herra Villefort'ia ja pyytää minua saattamaan hänet Teidän Majesteettinne luo.

— Herra Villefort? huudahti kuningas. — Onko tuo viestintuoja herra Villefort?

— On, sire.

— Ja hän saapuu Marseillesta?

— Hän itse.

— Miksi ette ilmoittanut heti hänen nimeään, sanoi kuningas, ja hänen kasvoillaan alkoi näkyä levottomuuden oireita.

— Sire, minä luulin, että tämä nimi oli Teidän Majesteetillenne tuntematon.

— Ei ole, ei ole, Blacas. Hän on vakava ja etevä ja ennen kaikkea kunnianhimoinen mies. Ja tunnettehan hänen isänsä nimen.

— Hänen isänsäkö?

— Niin, Noirtier'n.

— Girondisti Noirtier? Senaattori Noirtier?

— Juuri niin.

— Ja Teidän Majesteettinne on käyttänyt sellaisen miehen poikaa toimissaan?

— Blacas, ystäväni, te ette ymmärrä sellaisista asioista mitään. Sanoinhan, että Villefort oli kunnianhimoinen. Päästäkseen eteenpäin Villefort olisi valmis uhraamaan vaikkapa isänsäkin.

— Minä saan siis tuoda hänet sisään?

— Heti paikalla, herttua. Missä hän on?

— Hän odottaa minua alhaalla vaunuissani.

— Menkää noutamaan häntä.

Herttua poistui nopeasti kuin nuori mies; hänen kuningasmielinen intonsa antoi hänelle kaksikymmenvuotiaan ketteryyden.

Ludvig XVIII jäi yksin, loi katseensa avoinna olevaan Horatiukseensa ja sanoi: — Justum et tenacem propositi virum.[8]

Herra Blacas palasi yhtä sukkelasti kuin oli mennytkin, mutta esihuoneessa hänen täytyi vedota kuninkaan määräykseen. Villefort'in tomuinen puku, hänen asunsa, joka ei millään tavoin ollut hovin sääntöjen mukainen, sai Brézén, seremoniamestarin, panemaan vastalauseensa. Mutta siitä huolimatta vietiin Villefort kuninkaan huoneeseen.

Oven auetessa Villefort joutui seisomaan suoraan kuningasta vastapäätä. Vaistomaisesti nuori virkamies pysähtyi.

— Astukaa sisään, herra Villefort, sanoi kuningas, — astukaa sisään.

Villefort kumarsi ja astui muutaman askelen eteenpäin, odottaen kuninkaan kysyvän häneltä jotakin.

— Herra Villefort, sanoi Ludvig XVIII, — herttua Blacas väittää, että teillä on minulle jotakin tärkeätä ilmoitettavana.

— Sire, herra herttua on oikeassa, ja toivon, että Teidän Majesteettinne myöntää sen itsekin.

— Ennen kaikkea muuta, onko vaara niin suuri kuin minulle tahdotaan uskotella?

— Minun mielestäni se on uhkaava, sire. Mutta kun olen rientänyt antamaan siitä tiedon, ei sitä toivottavasti ole mahdoton torjua.

— Puhukaa seikkaperäisesti, jos tahdotte, sanoi kuningas, johon Blacasin ja Villefort'in levottomuus alkoi tarttua. — Puhukaa ja, ennen kaikkea muuta, alkakaa alusta. Rakastan järjestystä kaikissa asioissa.

Luotuaan katseen kuninkaaseen Villefort huomasi olevansa tämän rohkaisevan alkulauseen jälkeen varma ylhäisen kuulijansa suosiosta ja jatkoi:

— Sire, olen rientänyt mahdollisimman pian Pariisiin ilmoittaakseni Teidän Majesteetillenne, että virkaani hoitaessani olen päässyt selville salaliitosta, en mistään tavallisesta ja merkityksettömästä, jommoisia joka päivä roskaväen ja armeijan pohjasakka panee toimeen, vaan todellisesta salaliitosta, myrskystä, joka uhkaa Teidän Majesteettinne valtaistuinta. Sire, kruununanastaja varustaa kolmea laivaa. Hän pohtii tuumaa, joka on mieletön, mutta ehkä juuri sen vuoksi pelottava, että se on mieletön. Tällä hetkellä hän jättää Elban saaren lähteäkseen — minne? En tiedä, mutta ainakin koettaakseen astua maihin Napolissa tai Toscanan rannikolla tai itse Ranskassa. Teidän Majesteettinne kai tietää, että kruununanastaja on ylläpitänyt suhteita Italiaan ja Ranskaan.

— Tiedän kyllä, sanoi kuningas hyvin levottomana, — ja aivan äskettäin sain tietää, että bonapartistit ovat pitäneet kokousta Saint-Jacques-kadun varrella. Mutta jatkakaa! Mistä olette saanut nämä tiedot?

— Sire, ne ovat tuloksia erään marseillelaisen miehen kuulustelusta. Olen jo kauan pitänyt häntä valvonnan alaisena ja vangitsin hänet juuri lähtöpäivänäni. Hän on levoton merimies, epäilyttävä bonapartisti ja on käynyt Elban saarella. Siellä hän tapasi marsalkan, joka lähetti hänen mukanaan sanan eräälle pariisilaiselle bonapartistille, jonka nimeä en saanut häntä ilmaisemaan. Tämän viestin tarkoituksena oli valmistaa mielet mahdollista paluuta varten — huomatkaa, että puhun keskustelusta, sire — paluuta varten, joka voi tapahtua hyvinkin pian.

— Ja missä tuo mies on? kysyi Ludvig XVIII.

— Vankilassa, sire.

— Ja asia tuntui teistä vakavalta?

— Niin vakavalta, sire, että kun tämän uutisen sain kuulla, keskellä omia kihlajaisiani, jätin kaikki, morsiameni ja ystäväni, siirsin kaiken myöhemmäksi ja kiirehdin laskemaan Teidän Majesteettinne jalkojen juureen sekä pelokkaat ajatukseni että vakuutuksen uskollisuudestani.

— Sehän on totta, sanoi Ludvig XVIII, — eikö ollut kysymys avioliitosta teidän ja neiti Saint-Méranin välillä?

— Oli, hän on Teidän Majesteettinne uskollisimman alamaisen tytär.

— Niin, niin, mutta palatkaamme tuohon salahankkeeseen.

— Sire, pelkään, ettei se ole enää mikään salahanke, vaan oikea salaliitto.

— Tällaisina aikoina, sanoi kuningas hymyillen, — on helppo suunnitella salaliitto, mutta paljon vaikeampi panna se täytäntöön, jo senkin vuoksi, että päästyämme isiemme valtaistuimelle pidämme silmämme auki menneisyyteen, nykyisyyteen ja tulevaisuuteen. Kymmenen kuukautta ovat ministerini pitäneet taukoamatta huolta siitä, että maan eteläranta on tarkkaan vartioitu. Jos Bonaparte astuu maihin Napolissa, niin liittovallat ovat aseissa jo ennen kuin hän on ennättänyt Piombinoon asti. Jos hän astuu maihin Toscanassa, niin hän on vihamiehen alueella. Jos hän tulee Ranskaan mukanaan kourallinen sotilaita, niin kukistamme hänet piankin, sillä kansa inhoaa häntä. Rauhoittukaa siis, mutta olkaa kuitenkin varma kuninkaallisesta kiitollisuudestamme.

— Kas, tuossahan on herra Dandré! huudahti herttua.

Samassa ilmestyi todellakin kynnykselle poliisiministeri kalpeana, vapisten, ja hänen silmänsä harhailivat aivan kuin hän olisi ollut sokaistu.

Villefort peräytyi aivan kuin vetäytyäkseen pois, mutta puristamalla hänen kättään pakotti herra de Blacas hänet jäämään.

11. Korsikalainen ihmissusi

Kun Ludvig XVIII näki ministerinsä säikähtyneen ilmeen, lykkäsi hän syrjään pöydän, jonka ääressä oli istunut.

— Mikä teitä vaivaa, herra paroni? sanoi hän. — Tehän olette aivan säikähtynyt. Onko tällä mielentilalla yhteyttä sen kanssa, mitä herra Blacas ilmoitti ja minkä herra Villefort on todentanut?

— Sire…, sopersi paroni.

— Mitä on tapahtunut? Kertokaahan, sanoi kuningas.

Poliisiministeri päästi epätoivonsa valloilleen ja heittäytyi kuninkaan jalkoihin. Kuningas astui askelen taaksepäin otsaansa rypistäen.

— Aiotteko puhua? sanoi hän.

— Sire, mikä kamala onnettomuus! Olen säälittävä olento! Mikään ei voi enää minua lohduttaa!

— Minä käsken teitä puhumaan, sanoi kuningas.

— No niin, sire, kruununanastaja on lähtenyt Elban saarelta helmikuun 28. päivänä ja astunut maihin maaliskuun 1. päivänä.

— Minne? kysyi kuningas.

— Ranskaan, sire, erääseen pieneen satamaan Antibes'in lähelle, Juan-lahteen.

— Kruununanastaja on laskenut maihin Ranskaan, Antibes'in luo, Juan-lahteen, sadankahdenkymmenen peninkulman päähän Pariisista, maaliskuun 1. päivänä, ja te saatte siitä tiedon vasta tänään, maaliskuun 3. päivänä!… Tuohan on aivan mahdotonta. Olette saanut vääriä tietoja tai olette hullu.

— Sire, valitettavasti se on totta!

Ludvig XVIII teki suuttumusta ja kauhua osoittavan liikkeen ja oikaisi itsensä aivan suoraksi, ikään kuin olisi samalla saanut iskun sekä sydämeensä että kasvoihinsa.

— Ranskassa, huudahti hän, — kruununanastaja Ranskassa! Tuota miestä ei siis ole vartioitu? Vai olivatko kaikki liitossa hänen kanssaan?

— Sire, sanoi herttua Blacas, — herra Dandrén kaltaista miestä ei voi syyttää petoksesta. Sire, olimme kaikki sokaistuja, ja poliisiministeri on ihminen niin kuin me muutkin.

— Mutta…, sanoi Villefort ja vaikeni sitten äkkiä. — Anteeksi, anteeksi, sire, intoni vie minut liian pitkälle. Teidän Majesteettinne suvaitkoon antaa minulle anteeksi.

— Puhukaa, herra Villefort, puhukaa suoraan, sanoi kuningas. — Te yksin olette ajoissa tietänyt vaaran, auttakaa meitä keksimään keinoja sen torjumiseksi.

— Sire, sanoi Villefort, — kruununanastajaa halveksitaan maan eteläosassa. Jos hän uskaltaa ilmestyä Etelä-Ranskaan, niin voidaan helposti nostaa Provence ja Languedoc häntä vastaan.

— Niin kyllä, sanoi ministeri, — mutta hän lähestyykin Gapin ja Sisteronin kautta.

— Hän lähestyy, hän lähestyy, sanoi Ludvig XVIII. — Hän tulee siis Pariisia kohden?

Ministeri oli vaiti, myöntäen siten kaiken.

— Ja Dauphiné, kysyi kuningas Villefort'ilta, — luuletteko, että se voidaan nostattaa häntä vastaan samoin kuin Provence?

— Sire, minun täytyy lausua Teidän Majesteetillenne kamala totuus. Mieliala Dauphinéssa ei ole läheskään samanlainen kuin Provencessa ja Languedocissa. Vuoristolaiset ovat bonapartisteja, sire.

— Siis, mutisi Ludvig XVIII, — hän tiesi kaiken tarkoin. Ja paljonko hänellä on sotilaita?

— Sire, sitä en tiedä, sanoi poliisiministeri.

— Kuinka ette tiedä sitä! Oletteko unohtanut ottaa siitä selkoa? Onhan se niin vähäpätöinen asia, sanoi hän hymyillen murhaavasti.

— Sire, en voinut siitä ottaa selkoa. Tiedonannossa mainittiin ainoastaan hänen maihintulonsa ja matkan suunta.

— Ja miten olette saanut tämän tiedonannon? kysyi kuningas.

Ministeri painoi päänsä alas, ja tumma puna nousi hänen kasvoilleen.

— Lennättimellä, änkytti hän.

Ludvig XVIII astui askelen eteenpäin ja laski käsivartensa rinnalleen ristiin samoin kuin Napoleon olisi tehnyt.

— Siis, sanoi hän kalveten suuttumuksesta, — onko seitsemän liittoutunutta armeijaa kukistanut tuon miehen, onko taivaan ihme asettanut minut isieni valtaistuimelle kahdenkymmenenviiden vuoden maanpaon jälkeen, olenko kaksikymmentä vuotta tutkinut, tarkastanut, pitänyt silmällä tämän minulle luvatun Ranskan oloja ja ihmisiä, jotta päästyäni päämäärääni valta särkyy ja murtuu käsiini!

— Sire, kohtalo on sen määrännyt, sanoi ministeri.

— Siis mitä vihamiehemme meistä sanoivat, olikin totta: Emme ole mitään oppineet emmekä mitään unohtaneet? Jos minut olisi petetty niin kuin hänet, niin se vielä lohduttaisi minua, mutta ympärilläni on miehiä, jotka olen kohottanut arvoasemiin ja joiden tuli vartioida turvallisuuttani enemmän kuin omaansa — sillä minun onneni oli heidänkin onnensa, ennen minua he eivät olleet mitään, minun jälkeeni eivät mitään. Ja kuitenkin joudun tuhon omaksi heidän kykenemättömyytensä ja velttoutensa tähden! Niin, hyvä herra, se on todellakin kohtalon määräys.

Ministeri seisoi kumarassa kuullessaan tämän kamalan tuomion. Herra Blacas kuivasi hikeävaluvaa otsaansa. Villefort hymyili sielussaan, sillä hän tunsi oman arvonsa nousevan.

— Sortua, jatkoi Ludvig XVIII, joka heti paikalla oli huomannut, mihin kuiluun hänen valtansa oli kaatumaisillaan, — sortua, ja saada siitä tieto lennättimellä! Mieluummin olisin tahtonut nousta mestauslavalle, niin kuin veljeni Ludvig XVI, kuin naurunalaisena tulla ajetuksi Tuileries'n portaita alas…

— Sire, sire, sopersi ministeri, — armoa…!

— Astukaa lähemmäksi, herra Villefort, sanoi kuningas viitaten nuorelle miehelle, joka liikkumattomana seisoi syrjässä ja seurasi tätä keskustelua, josta valtakunnan kohtalo näytti riippuvan, — astukaa lähemmäksi ja sanokaa tälle herralle, että edeltäpäin saattoi tietää kaiken sen, mitä hän ei tietänyt.

— Sire, olihan aivan mahdotonta tietää, mitä aikeita tällä miehellä oli, sillä hän salasi ne koko maailmalta.

— Aivan mahdotonta! Käytätte todellakin suuria sanoja. Valitettavasti on olemassa erilaisia suuria sanoja niin kuin miehiäkin, olen molempia punninnut. Onko ministerin, jolla on käytettävänään hallinto, virastot, poliisipalvelijat, urkkijat, vakoilijat ja puolitoista miljoonaa valtion varoja, mahdotonta tietää, mitä tapahtuu kolmenkymmenen peninkulman päässä Ranskan rajalta! Katsokaahan tätä virkamiestä, hän tiesi enemmän kuin koko teidän poliisilaitoksenne ja olisi pelastanut kruununi, jos hänellä olisi ollut oikeus käyttää lennätintä niin kuin teillä.

Poliisiministerin vihamielinen katse kääntyi Villefort'iin, joka kumarsi vaatimattomana kuin voittaja ainakin.

— En sano tätä teille, Blacas, sillä vaikka ette olekaan mitään saanut ilmi, niin olette selväjärkisenä kuitenkin pitänyt epäilyksestänne kiinni. Joku muu kuin te olisi ehkä pitänyt herra Villefort'in ilmiantoa vähäpätöisenä tai pitänyt sitä voitonhimoisen onnenonkijan keksimänä.

Nämä sanat viittasivat siihen, mitä poliisiministeri oli vähän aikaisemmin puhunut.

Villefort ymmärsi kuninkaan viittauksen. Joku toinen olisi ylistyksestä huumaantunut, mutta hän pelkäsi saavansa poliisiministeristä verivihollisen, vaikka tämä olikin auttamattomasti menettänyt asemansa. Ministeri, joka ei valtansa päivinä ollut voinut aavistaa Napoleonin salaisuuksia, voi sortumisensa hetkenä päästä selville Villefort'in salaisuuksista. Hänen ei sitä varten tarvinnut tehdä muuta kuin kuulustella Dantèsia. Hän ryhtyi siis auttamaan ministeriä sen sijaan, että olisi painanut häntä alas.

— Sire, sanoi Villefort, — se, mitä Teidän Majesteettinne pitää minun valppautenani, johtuu ainoastaan sattumasta. Olen käyttänyt sattumaa siten kuin velvollisuuteni oli nöyränä alamaisena, siinä kaikki. Älkää antako, sire, minulle suurempaa arvoa kuin olen ansainnut, ettei Teidän Majesteettinne tarvitsisi muuttaa aikaisempaa käsitystänne minusta.

Kaunopuheisella katseella poliisiministeri kiitti nuorta miestä, ja Villefort huomasi onnistuneensa aikeessaan; hän oli menettämättä mitään kuninkaan kiitollisuudesta saanut luotettavan ystävän, johon hän vaaran hetkellä saattoi turvata.

— Hyvä on, sanoi kuningas. — Ja nyt, hyvät herrat, sanoi hän kääntyen Blacasin ja poliisiministerin puoleen, — en tarvitse teitä enää, voitte poistua. Se, mikä nyt on tehtävä, kuuluu sotaministerin velvollisuuksiin.

— Kaikeksi onneksi, sire, sanoi Blacas, — voimme luottaa armeijaan. Teidän Majesteettinne tietää, että kaikki raportit ilmaisevat, kuinka uskollinen se on hallitukselle.

— Älkää puhuko minulle raporteista. Nyt, herttua, tiedän, kuinka paljon niihin voi luottaa. Mitä tulee raportteihin, herra paroni, mitä olette saanut tietää uutta Saint-Jacques-kadun asiasta?

— Saint-Jacques-kadun asiasta! sanoi Villefort, joka ei voinut pidättää huudahdusta.

Mutta äkkiä hän vaikeni.

— Anteeksi, sire, sanoi hän, — uskollisuuteni Teidän Majesteettianne kohtaan saa minut taukoamatta unohtamaan, ei kunnioitustani, sillä siksi lujaan se on juurtunut sydämeeni, vaan hovisäännöt.

— Jatkakaa, sanoi Ludvig XVIII, — tänään olette hankkinut itsellenne oikeuden kysellä.

— Sire, sanoi poliisiministeri, — aioin juuri tänään antaa Teidän Majesteetillenne kaikki tässä asiassa hankkimani uudet tiedot, kun Teidän Majesteettinne huomio kääntyi toisaanne tämän kamalan rannikkotapauksen johdosta. Tällä hetkellä eivät nämä tiedot voi kiinnittää kuninkaan huomiota.

— Päinvastoin, päinvastoin, sanoi Ludvig XVIII, — tämä asia näyttää olevan suoranaisessa yhteydessä sen kanssa, mikä nyt meitä huolestuttaa, ja ehkä kenraali Quesnelin kuolema vie meidät suuren sisäisen salaliiton perille.

Kuullessaan kenraali Quesnelin nimen Villefort säpsähti.

— Sire, jatkoi poliisiministeri, — tämä kuolema näyttää kaikista tiedonannoista päättäen olevan seurauksena ei itsemurhasta, niin kuin alussa luultiin, vaan murhasta. Kenraali Quesnel näyttää lähteneen bonapartelaisesta yhdistyksestä juuri ennen katoamistaan. Eräs tuntematon mies oli samana aamuna tullut häntä etsimään ja pyytänyt häntä tulemaan Saint-Jacques-kadun varrelle. Pahaksi onneksi kenraalin palvelija, joka tätä kutsua tuotaessa parhaillaan suki herransa tukkaa, kuuli ainoastaan Saint-Jacques-kadun nimen, mutta ei numeroa.

Poliisiministerin antaessa näitä tietoja Ludvig XVIII:lle Villefort vuoroin punastui ja kalpeni.

Kuningas kääntyi hänen puoleensa.

— Eikö niin, herra Villefort, onhan teidän mielipiteenne sama kuin minunkin, että kenraali Quesnel, jonka luultiin olevan kruununanastajan puolella, mutta joka todellisuudessa olikin minulle uskollinen, on joutunut bonapartelaisen salahyökkäyksen uhriksi?

— Se on kyllä luultavaa, vastasi Villefort. — Mutta eikö asiasta tiedetä mitään tarkemmin?

— Ollaan sen miehen jäljillä, joka tuli häntä kutsumaan.

— Ollaanko hänen jäljillään? kysyi Villefort.

— Ollaan; palvelija on antanut hänen tuntomerkkinsä. Hän on noin viisikymmentäviisivuotias, tumma, mustasilmäinen, tuuheakulmainen ja viiksekäs. Hänellä oli yllään sininen pitkä takki, ja hänen napinreiässään oli kunnialegioonan ritarin merkki. Eilen seurattiin erästä henkilöä, johon nämä tuntomerkit täydellisesti sopivat, ja hänen jälkensä hävisivät Jussienne- ja Coq-Héron-katujen kulmassa.

Villefort tarttui tuolin selkänojaan, sillä poliisiministerin puhuessa hän tunsi jalkojensa herpaantuvan. Mutta kun hän kuuli tuntemattoman päässeen takaa-ajajiensa kynsistä, hän hengähti helpotuksesta.

— Etsikää tuota miestä, sanoi kuningas poliisiministerille, — sillä kenraali Quesnel, jota me tällä hetkellä olisimme kipeästi tarvinneet, näyttää joutuneen murhayrityksen uhriksi, on se sitten ollut bonapartistien tai muiden toimeenpanema. Ja minä tahdon, että murhaajat saavat ankaran rangaistuksen.

Villefort tarvitsi koko kylmäverisyytensä ollakseen ilmaisematta, kuinka kuninkaan määräys häntä kauhistutti.

— Kummallinen seikka! sanoi kuningas hiukan harmistuneena. — Poliisilaitos luulee sanoneensa kaiken, kun ilmoittaa: murha on tehty, ja tehneensä kaiken, kun lisää: ollaan syyllisen jäljillä.

— Sire, Teidän Majesteettinne tulee ainakin tässä suhteessa olemaan tyytyväinen, toivon minä.

— Hyvä, saammepahan nähdä. En tahdo teitä enää kauemmin pidättää, paroni. Herra Villefort, mahdatte olla uupunut pitkästä matkasta, menkää lepäämään. Olette varmaankin mennyt isänne luo asumaan?

Maailma musteni Villefort'in silmissä.

— En, sire, sanoi hän, — olen ottanut asunnon Madrid-hotellissa, Tournon-kadun varrella.

— Olette kai tavannut hänet?

— Sire, riensin ensin herttua Blacasin luo.

— Tapaatte kai hänet ainakin?

— En luule, sire.

— Ah, sehän on totta, sanoi Ludvig XVIII hymyillen, jolloin huomasi, että hän ei ollut edellisiä kysymyksiä tehnyt tarkoituksetta, — unohdin, että välinne herra Noirtier'n kanssa eivät ole hyvät ja että siinä asiassa olette tehnyt uuden uhrauksen kuninkaalliselle asialle. Se ansaitsee palkintonsa.

— Sire, Teidän Majesteettinne osoittama hyvyys on suurempi palkinto kuin mitä uskalsin odottaakaan, eikä minulla ole enää mitään muuta kuninkaalta pyydettävänä.

— Olkoon kuinka tahansa, me emme teitä unohda, siitä voitte olla varma. Sitä odottaessanne (kuningas irroitti kunnialegioonan ristin, joka hänellä tavallisesti oli sinisen takkinsa rinnuksessa Pyhän Ludvigin ristin rinnalla sekä Notre-Dame du Mont Carmelin ja Saint-Lazaren kunniamerkkien yläpuolella, ja ojensi sen Villefort'ille), sitä odottaessanne ottakaa ainakin tämä risti.

— Sire, Teidän Majesteettinne erehtyy, sanoi Villefort, — tämä on upseerin risti.

— Niin onkin, sanoi Ludvig XVIII, — ottakaa se sellaisena kuin se on. Minulla ei ole aikaa lähettää toista noutamaan. Blacas, te pidätte huolta siitä, että valtakirja toimitetaan herra Villefort'ille.

Ylpeyden ja ilon kyynelet täyttivät Villefort'in silmät. Hän otti ristin ja suuteli sitä.

— Ja nyt, kysyi hän, — mitä määräyksiä Teidän Majesteettinne suvaitsee antaa minulle?

— Levätkää ja muistakaa, että vaikka ette voikaan palvella minua Pariisissa, voitte hyvin paljon hyödyttää minua Marseillessa.

— Sire, sanoi Villefort kumartaen, — tunnin kuluttua lähden Pariisista.

— Lähtekää, sanoi kuningas, — ja jos unohdan teidät — kuninkailla on huono muisti —, niin älkää pelätkö vedota siihen… Herra paroni, lähettäkää etsimään sotaministeriä. Blacas, jääkää!

— Te astuitte oikeasta ovesta sisään, sanoi poliisiministeri Villefort'ille lähtiessään palatsista, — ja onnenne on taattu.

— Kestäneekö se kauankaan! ajatteli Villefort jättäessään hyvästit poliisiministerille, jonka virkaura oli loppunut, ja katsellessaan, mistä saisi hevosen ajaakseensa asuntoonsa.

Muuan ajuri ajoi ohitse pitkin rantakatua. Villefort viittasi sille ja se lähestyi. Villefort painautui vaunujen istuimelle ja antautui kunnianhimoisten unelmien valtaan. Kymmenen minuuttia myöhemmin hän oli saapunut asuntoonsa. Hän käski valjastaa hevosensa kahden tunnin kuluttua ja pyysi aamiaista.

Hän aikoi juuri aloittaa ateriansa, kun kuului varma ja voimakas ovikellon soitto. Kamaripalvelija riensi avaamaan, ja Villefort kuuli äänen mainitsevan hänen nimeänsä.

— Kukahan jo tietää minun olevan täällä? ajatteli nuori mies.

Samassa astui kamaripalvelija sisään.

— No, kysyi Villefort, — mitä nyt? Kuka soitti ovikelloa? Kuka kysyy minua?

— Eräs vieras herra, joka ei tahdo mainita nimeään.

— Mitä! Vieras herrako, joka ei tahdo mainita nimeään? Mitä tuo vieras herra minusta tahtoo?

— Hän tahtoo puhutella herraa.

— Minuako?

— Niin.

— Mainitsiko hän nimeni?

— Mainitsi.

— Ja minkä näköinen tuo vieras herra on?

— Hän on viidenkymmenen iässä.

— Lyhyt vai pitkä?

— Noin herran kokoinen.

— Tumma vai vaalea?

— Tumma, hyvin tumma. Hänellä on musta tukka, mustat silmät, mustat kulmakarvat.

— Ja mitä hänellä on yllään? kysyi Villefort kiihkeästi.

— Pitkä, sininen takki, joka on napitettu ylhäältä alas asti. Rinnassa kunnialegioonan risti.

— Se on hän, mutisi Villefort kalveten.

— Hitto vieköön, sanoi vieras, jonka tuntomerkit olemme jo kaksi eri kertaa kuulleet, ja astui huoneen kynnykselle, — ovatpa nämä sopivia tapoja. Onko Marseillessa poikien tapana antaa isänsä odottaa eteisessä?

— Isäni! huudahti Villefort. — En siis erehtynyt … arvelinkin, että te se olette.

— Jos arvelit, että minä se olin, jatkoi äsken tullut henkilö laskiessaan keppinsä nurkkaan ja hattunsa tuolille, — niin sallihan minun sanoa sinulle, Gérard, että et tehnyt kauniisti antaessasi minun sillä tavoin odottaa.

— Jättäkää meidät, Germain, sanoi Villefort.

Palvelija poistui silminnähtävästi hämmästyneenä.

12. Isä ja poika

Herra Noirtier, sillä hän se todellakin oli, seurasi katseillaan palvelijaa siksi, kunnes tämä oli sulkenut oven. Sitten, peläten miehen ehkä kuuntelevan oven takana, hän meni avaamaan oven. Toimenpide ei ollut tarpeeton, sillä Germain livahti nopeasti tiehensä; hänelle oli kyllä tuttu se synti, joka vei esivanhempamme turmioon. Herra Noirtier meni sitten sulkemaan eteishuoneen oven, palasi sulkemaan makuuhuoneen oven, lykkäsi teljet eteen ja ojensi sitten kätensä Villefort'ille, joka oli seurannut näitä toimenpiteitä hämmästyneenä.

— No, rakas Gérard, sanoi hän luoden nuoreen mieheen katseen, jonka ilmettä ei ollut vaikea ymmärtää, — etpä näytä olevan erikoisesti ihastunut tulostani?

— Olen kyllä, isä, sanoi Villefort, — olen hyvin ihastunut. Mutta en odottanut laisinkaan tuloanne ja sen vuoksi jouduin hiukan hämilleni.

— Mutta, rakas ystävä, sanoi Noirtier istuutuen, — minäkin voisin sanoa samaa. Sinähän ilmoitit kihlajaistenne olevan helmikuun 28. päivänä, ja maaliskuun 3. päivänä olet Pariisissa?

— Se on kyllä totta, isä, sanoi Gérard lähestyen Noirtier'ta. — Mutta teidän ei tarvitse moittia minua tännetulostani, sillä sen kautta ehkä pelastan teidät.

— Todellakin, sanoi Noirtier oikaisten itsensä rennoksi nojatuoliin. — Todellakin! Kerrohan herra virkamies tarkemmin, se mahtaa olla hauskaa.

— Isä, olettehan kuullut puhuttavan eräästä bonapartelaisesta yhdistyksestä, jonka kokouspaikka on Saint-Jacques-kadun varrella.

— Numerossa 53. Olen, sillä olen sen varapuheenjohtaja.

— Isä, teidän kylmäverisyytenne saa minut aivan vapisemaan.

— Minkä sille voin, rakkaani? Kun vuoripuolue ajoi minut maanpakoon, kun lähdin Pariisista olkikuormassa, kun Robespierren vainukoirat ajoivat minua takaa Bordeaux'n tasangoilla, niin tottuu yhteen ja toiseen. Jatka siis. No niin, mitä on tapahtunut Saint-Jacques-kadun yhdistyksessä?

— Siellä on tapahtunut se, että sinne kutsuttiin kenraali Quesnel, ja että kun kenraali Quesnel oli kello yhdeksän illalla lähtenyt kotoaan, löydettiin hänet kahta päivää myöhemmin Seine-virrasta.

— Kuka sinulle on kertonut tämän kauniin jutun?

— Kuningas itse.

— No niin, palkaksi jutustasi kerron sinulle toisen uutisen.

— Isä, luulen jo tietäväni, mitä aiotte minulle kertoa.

— Ahaa, tiedät siis, että keisari on astunut maihin?

— Vaiti, isä, pyydän sitä ensiksi oman itsenne ja sitten minun tähteni. Niin, minä tiesin tuon uutisen ja tiesin ennen kuin te, sillä kolme päivää olen ajanut pikavauhtia Marseillesta Pariisiin epätoivoissani, kun en voinut heittää uutista sataa peninkulmaa edelleni.

— Kolme päivää sitten! Oletko hullu? Kolme päivää sitten ei keisari vielä ollut astunut maihin.

— Minä tiesin sen kuitenkin.

— Mitenkä?

— Kirjeestä, joka oli teille osoitettu Elban saarelta.

— Minulleko?

— Teille, ja minä löysin sen lähetin lompakosta. Jos tämä kirje olisi osunut toisen käsiin, niin tällä hetkellä teidät olisi ehkä ammuttu.

Villefort'in isä alkoi nauraa.

— Kas, kas, sanoi hän. — Uusi hallitus näyttää edelliseltä oppineen käsittelemään asioita nopeasti. Ammuttu! Kylläpä menet pitkälle! Ja missä tuo kirje on? Tunnen sinut siksi hyvin, etten voi otaksua sinun jättäneen sitä kaikkien nähtäväksi.

— Poltin sen, sillä se oli teidän tuomionne.

— Ja sinun tulevaisuutesi häviö, vastasi Noirtier kylmästi. — Minä ymmärrän tuon kaiken. Mutta eihän minun tarvitse mitään pelätä, koska sinä minua suojelet.

— Minä teen enemmänkin, pelastan teidät.

— Tämähän tulee yhä draamallisemmaksi. Selitä tarkemmin.

— Palaan tuohon Saint-Jacques-kadun yhdistykseen.

— Yhdistys näyttää olevan herrojen poliisien sydämellä. Miksi ei ole paremmin etsitty? Olisivat sen silloin löytäneet.

— He eivät ole sitä löytäneet, mutta ovat sen jäljillä.

— Kyllä minä tuon sanontatavan tunnen. Kun poliisi ei tiedä mitään, niin se sanoo olevansa jäljillä, ja hallitus odottaa tyynesti, kunnes se tulee korvat luimussa ilmoittamaan hukanneensa nuo jäljet.

— Niin, mutta on löydetty ruumis. Kenraali Quesnel on surmattu, ja kaikissa maissa sitä sanotaan murhaksi.

— Murhaksi, sanot. Mutta eihän mikään todista, että kenraali on murhattu. Joka päivä löydetään Seine-virrasta ihmisiä, jotka ovat sinne heittäytyneet epätoivoissaan ja ovat hukkuneet, kun eivät ole osanneet uida.

— Tiedätte, isä, aivan hyvin, että kenraali Quesnel ei ole epätoivoissaan hukuttanut itseään ja että tammikuussa ei Seine-virrassa uida. Ei, ei, älkää väittäkökään, tämä kuolintapaus on selvästi murha.

— Kuka sen on siksi sanonut?

— Kuningas itse.

— Kuningas! Luulin häntä kyllin filosofiksi ymmärtääkseen, että politiikassa ei ole murhia. Tiedäthän yhtä hyvin kuin minäkin, että politiikassa ei ole ihmisiä, vaan aatteita, ei tunteita, vaan etuja, politiikassa ei surmata ihmistä, vaan poistetaan este, siinä kaikki. Tahdotko tietää, miten kaikki on tapahtunut? No niin, minä kerron. Luulimme voivamme luottaa kenraali Quesneliin, Elban saarelta oli häntä meille suositeltu. Eräs meistä menee hänen luokseen ja pyytää häntä kokoukseen, jossa hän tapaisi ystäviä. Hän tulee ja hänelle selitetään koko tuuma, Elbasta-lähtö, aiottu maihinnousu. Kun hän oli kaiken kuullut, hän ilmoittaa olevansa kuningasmielinen. Silloin kaikki katsoivat toisiinsa. Häntä vaaditaan vannomaan vala, hän vannoo, mutta sillä tavalla, että sellainen vala on suorastaan Jumalan kiusaamista. Tästä huolimatta annettiin kenraalin vapaasti lähteä, aivan vapaasti. Hän ei palannutkaan kotiinsa, minkä me sille voimme? Hän läksi luotamme, eksyi kai, siinä kaikki. Murha! Sinä hämmästytät todellakin minua, sinä, kuninkaallisen prokuraattorin sijainen, rakentaessasi syytöksen niin huonoille perusteille. Olenko minä koskaan sanonut sinulle, kun hoidat tehtävääsi ja leikkautat jonkun meikäläisen kaulan poikki: "Poikani, olet tehnyt murhan." En, olen sanonut: "Hyvä on, olet saanut voiton, huomenna on meidän vuoromme."

— Mutta, isä, olkaa varuillanne. Kun me kostamme, niin kostomme on kamala.

— En ymmärrä sinua.

— Te luotatte kruununanastajan paluuseen.

— Sen myönnän.

— Te erehdytte, isäni, hän ei kulje kymmentäkään peninkulmaa Ranskan maahan, ennen kuin hän joutuu kiinni aivan kuin metsän peto.

— Rakas ystäväni, keisari on par'aikaa Grenoblen tiellä, 10. tai 12. päivänä hän on Lyonissa ja 20. tai 25. päivänä Pariisissa.

— Koko kansa nousee.

— Rientääkseen häntä vastaan.

— Hänellä on mukanaan ainoastaan muutama mies, ja häntä vastaan lähetetään armeijoita.

— Jotka liittyvät häneen seuratakseen häntä pääkaupunkiin. Toden totta, rakas Gérard, sinä olet vielä lapsi. Luulet tietäväsi kaikki paremmin siksi, että lennätin sanoo kaksi päivää hänen maihinnousunsa jälkeen: "Kruununanastaja on noussut maihin Cannesin luona muutaman miehen seurassa. Hänen jäljillään ollaan." Mutta missä hän on? Mitä hän tekee? Siitä ette tiedä mitään. Häntä ajetaan takaa, siinä kaikki mitä tiedätte. No niin, häntä ajetaan takaa Pariisiin asti ilman ainoatakaan laukausta.

— Grenoble ja Lyon ovat molemmat uskollisia kaupunkeja ja asettavat esteen hänen tielleen.

— Grenoble avaa ihastuneena hänelle porttinsa. Koko Lyon rientää häntä vastaan. Usko minua, meillä on yhtä hyvät tiedot kuin teilläkin, ja meidän poliisilaitoksemme on parempi kuin teidän. Tahdotko saada siitä todistuksen? Tahdoit salata minulta matkasi, ja kuitenkin tiesin sen puoli tuntia sen jälkeen kun olit ajanut valliportista sisään. Et antanut osoitettasi kenellekään muulle kuin kyytimiehellesi; no niin, tunnen osoitteesi, ja todistuksena on se, että saavun luoksesi juuri sillä hetkellä, kun aiot aterioida. Soitahan ja pyydä toinen lautanen. Me syömme yhdessä.

— Tiedätte, sanoi Villefort katsoen kummastuneena isäänsä, — tiedätte todellakin kaikki erinomaisen hyvin.

— Asiahan on aivan yksinkertainen. Teillä, joilla on valta, ei ole muita keinoja kuin raha. Meillä, jotka odotamme, on kaikki ne keinot, jotka uskollisuus antaa.

— Uskollisuusko? sanoi Villefort nauraen.

— Niin, uskollisuus. Siksi sanotaan rehellisesti kunnianhimoa, joka toivoo jotakin.

Ja isä ojensi kätensä kellonnuoraa kohden soittaakseen palvelijan, jota hänen poikansa ei kutsunut.

Villefort pidätti häntä.

— Kuulkaahan, isä, sanoi nuori mies, — vielä sana.

— Puhu.

— Niin huono kuin onkin kuninkaallinen poliisi, se tietää yhden kamalan asian.

— Minkä?

— Sen miehen tuntomerkit, joka sen päivän aamuna, jolloin kenraali Quesnel katosi, kävi hänen luonaan.

— Ahaa, tuo kunnon poliisilaitos tietää siis sen? Ja millaiset ovat nuo tuntomerkit?

— Tumma iho, tukka, poskiparta ja silmät mustat, sininen pitkä takki, joka on napitettu kaulaan asti, kunnialegioonan merkki rinnassa, leveälierinen hattu ja ruokokeppi.

— Ahaa, se tietää siis sen? sanoi Noirtier. — Ja miksi se ei siis siinä tapauksessa ole ottanut tuota miestä kiinni?

— Siksi, että mies pääsi heidän käsistään eilen tai toissapäivänä Coq-Héron-kadun kulmassa.

— Sanoinhan sinulle, että poliisinne on typerä.

— Niin kyllä, mutta jonakin hetkenä se voi kuitenkin saada hänet kiinni.

— Niin saa, sanoo Noirtier katsellen huolettomana ympärilleen, — ellei tätä miestä varoiteta. Mutta nyt se on tapahtunut. Ja, lisäsi hän hymyillen, — hän muuttaa pukua ja ulkomuotoa.

Näin sanoen hän nousi, riisui takkinsa ja kaulaliinansa, meni pöydän luo, jolla olivat kaikki hänen poikansa pukeutumiseen tarvittavat esineet, otti partaveitsen, saippuoi kasvonsa ja ajoi yhdellä vedolla poskipartansa, jonka poliisi niin hyvin tunsi.

Villefort katseli häntä kauhuissaan, mutta samalla ihaillen.

Kun poskiparta oli ajettu pois, kampasi Noirtier toisella tapaa tukkansa, otti mustan kaulahuivinsa sijaan värillisen, joka oli päällimmäisenä eräässä matkalaukussa, vaihtoi sinisen ja kaulaan asti napitettavan takkinsa Villefort'in takkiin, joka oli kastanjanruskea ja jossa oli leveät rintalaskokset, koetteli peilin edessä poikansa hattua, jonka reunat oli käännetty ylöspäin, näytti tyytyvän sen vaikutukseen ja jättäen keppinsä uunin nurkkaan, jonne hän sen oli asettanut, heilutti kädessään hentoa bamburuokokeppiä, jonka avulla nuori prokuraattorin sijainen antoi käynnilleen sille tunnusomaisen joustavuuden.

— No, sanoi hän kääntyen hämmästyneen poikansa puoleen, kun tämä ulkomuodon vaihdos oli tapahtunut, — no, luuletko, että poliisi vielä tuntee minut?

— Ei, isä, sopersi Villefort. — Ainakin toivon sitä.

— Nyt, rakas Gérard, jatkoi Noirtier, — luotan varovaisuuteesi. Hävität kai huostaasi jääneet esineet.

— Olkaa rauhassa, isä, sanoi Villefort.

— Niin, niin, ja nyt olet luultavasti oikeassa: olet todellakin pelastanut henkeni. Mutta ole rauhassa, kyllä minä tämän sinulle ensi tilassa maksan.

Villefort pudisti päätään.

— Etkö usko?

— Toivon, että erehdytte.

— Tapaatko kuninkaan uudelleen?

— Ehkä.

— Tahdotko esiintyä hänen silmissään profeettana?

— Onnettomuutta ennustavat profeetat eivät ole hovissa tervetulleita, isä.

— Eivät kylläkään. Mutta kerran kuitenkin myönnetään heidän olleen oikeassa. Ja kun hallitus taas muuttuu, olet suuri mies.

— No niin, mitä minun pitää sanoa kuninkaalle?

— Sano näin: "Sire, teille annetaan vääriä tietoja Ranskan mielialasta, kaupunkien mielialasta ja armeijan uskollisuudesta. Mies, jota Pariisissa sanotte korsikalaiseksi ihmissudeksi, on vielä Neversissä kruununanastaja, Lyonissa jo Bonaparte ja Grenoblessa keisari. Te luulette, että häntä vainotaan ja että hän pakenee. Hän rientää eteenpäin nopeasti kuin kotka, jonka hän tuo mukanaan. Sotilaat, joiden luulitte olevan nälkään kuolemaisillaan, väsymyksestä uupuneita, lisääntyvät aivan kuin lumihiutaleet vyöryvän pallon ympärille. Sire, lähtekää, jättäkää Ranska oikealle valtiaalleen, sille, joka ei ole sitä ostanut, vaan valloittanut. Lähtekää, sire, ei sen vuoksi, että välttäisitte vaaraa, vastustajanne on siksi voimakas, että hän voi olla armollinen, vaan sen vuoksi, että olisi nöyryyttävää Pyhän Ludvigin jälkeläiselle saada hengestään kiittää Arcolen, Marengon ja Austerlitzin voittajaa." Sano se hänelle. Tai älä sittenkään sano hänelle mitään. Salaa matkasi. Älä kerskaile siitä, mitä tulit tänne tekemään tai mitä täällä teet. Lähde postivaunuissa. Jos olet ajanut tänne pikavauhtia, niin palaa vielä nopeammin. Saavu Marseilleen yöllä. Mene asuntoosi takaportista ja pysyttele siellä aivan hiljaa, nöyrästi, salassa ja ennen kaikkea vaarattomana, sillä tällä kertaa toimimme kuin voimakkaat ainakin ja me tunnemme vihollisemme. Mene, poikani, mene, rakas Gérard, ja jos seuraat tätä isällistä neuvoa, tai pikemmin ystävän varoitusta, niin säilytät paikkasi. Tällä tavoin, lopetti Noirtier hymyillen, — voit toisenkin kerran pelastaa minut, jos poliittinen vaaka jälleen nostaa sinut ylös ja painaa minut alas. Hyvästi, rakas Gérard, poikkea seuraavalla kerralla minun asuntooni.

Ja Noirtier läksi yhtä tyynenä kuin oli pysytellyt koko vaikean kohtauksen ajan.

Villefort meni kalpeana ja levottomana ikkunaan, raotti verhoja ja näki hänen sivuuttavan rauhallisesti pari kolme epäilyttävää, talojen nurkkien ja kadunkulmien taakse piiloutunutta miestä. He olivat ehkä siellä vangitakseen herran, jolla oli musta poskiparta, sininen takki ja leveälierinen hattu.

Villefort pysytteli paikallaan henkeään pidättäen, kunnes hänen isänsä oli kadonnut kulman taakse. Sitten hän riensi kokoamaan jäljellejääneet esineet, pani matkalaukkunsa pohjalle mustan kaulahuivin ja sinisen takin, kääri hatun kokoon ja pisti sen erään kaapin alle, taittoi ruokokepin kolmeen kappaleeseen ja heitti ne tuleen, pani päähänsä matkalakin, kutsui kamaripalvelijansa, kielsi katseellaan häntä tekemästä mitään kysymyksiä, maksoi hotellilaskunsa, hyppäsi vaunuihinsa, jotka odottivat kadulla, sai Lyonissa kuulla Bonaparten tulleen Grenobleen, ja saapui kiihkeän mielialan vallitessa Marseilleen niin levottomana kuin ainakin kunnianhimoinen mies, joka on saavuttanut ensimmäiset voittonsa.

13. Satapäiväinen keisarikunta

Noirtier oli hyvä ennustaja, ja asiat kehittyivät nopeasti niin kuin hän oli sanonut. Jokainenhan tuntee tuon Elban saarelta palaamisen, tuon kummallisen, ihmeellisen paluun, jonka kaltaista ei toista ole historiassa eikä luultavasti tule olemaankaan.

Ludvig XVIII koetti vain heikosti puolustaa itseään tätä iskua vastaan. Hän ei luottanut ihmisiin eikä niin ollen tapauksiinkaan. Hänen hiljattain palauttamansa kuninkaanvalta, paremmin sanoen monarkia, vapisi vielä heikolla pohjallaan, ja yksi ainoa keisarin liike riitti kaatamaan tämän vanhoista ennakkoluuloista ja uusista ajatuksista kokoonpannun epäonnistuneen rakennelman. Villefort ei siis kuninkaaltaan ollut saanut muuta kuin kiitollisuutta, joka oli sekä hyödytöntä että vaarallistakin, ja tuon kunnialegioonan ritarimerkin, jota hän viisaasti kyllä ei näyttänyt, vaikka de Blacas olikin kuninkaan määräyksestä toimittanut hänelle siihen kuuluvan valtakirjan.

Napoleon olisi varmaankin erottanut Villefort'in, ellei hänen suojanaan olis ollut Noirtier, josta oli tullut satapäiväisen keisarikunnan hovissa hyvin vaikutusvaltainen. Lupauksensa mukaan suojeli vuoden 1806 senaattori sitä, joka vähää ennen oli häntä suojannut.

Villefort'in koko vaikutusvalta kohdistui siis tänä keisarivallan palauttamisen aikana — jonka hän kyllä aavisti lyhyeksi — sen salaisuuden tukahduttamiseen, jonka Dantès oli ollut ilmaisemaisillaan.

Kuninkaallinen prokuraattori vain erotettiin, koska häntä epäiltiin liian laimeaksi bonapartistiksi.

Mutta tuskin oli keisarivalta palautettu, tuskin oli keisari muuttanut asumaan Tuileries-palatsiin, josta Ludvig XVIII oli lähtenyt, kun Marseillessa kaikista virkamiesten toimenpiteistä huolimatta alkoivat riehua sisäisen sodan tulisoihtujen liekit, jotka etelässä tuskin koskaan olivat täysin sammuksissa. Toistaiseksi sentään tyydyttiin ainoastaan meluamaan asuntoihin sulkeutuneiden kuningasmielisten ikkunoiden alla tai julkisesti pilkkaamaan niitä, jotka uskalsivat liikkua kaduilla.

Asioiden tällä tavoin kääntyessä oli aivan luonnollista, että kunnon laivanvarustajasta, jonka tiedämme kuuluneen kansanpuolueeseen, tuli vuorostaan, ellei juuri mahtava, sillä Morrel oli hiljainen ja varovainen luonne, niin ainakin sen verran vaikutusvaltainen, että hän saattoi, niin kuin helposti ymmärrämme, korottaa äänensä vaatiakseen Dantèsin vapauttamista.

Villefort oli pysynyt pystyssä esimiehensä kukistuessa, ja vaikka hänen avioliittonsa olikin päätetty asia, oli se lykätty toiseen, onnellisempaan aikaan. Jos keisari pysyi valtaistuimellaan, niin Gérard tarvitsi toisenlaiseen perheeseen kuuluvan vaimon, ja siitä kyllä hänen isänsä pitäisi huolen. Jos uusi valtaistuin kukistuisi ja Ludvig XVIII jälleen palaisi Ranskaan, niin Saint-Méranin vaikutusvalta tulisi entistään suuremmaksi, samoin kuin hänen omansakin, ja silloin tämä avioliitto olisi erinomaisen edullinen.

Kuninkaallisen prokuraattorin sijainen oli siis tähän aikaan Marseillen korkein virkamies, kun eräänä aamuna hänen ovensa aukeni ja palvelija ilmoitti herra Morrelin.

Joku toinen olisi kiirehtinyt laivanisäntää vastaan ja juuri innollaan ilmaissut heikkoutensa. Mutta Villefort oli lahjakas mies, ja hänellä oli kaikissa asioissa oikea vaisto, vaikka ei vielä kokemusta. Hän antoi Morrelin odottaa esihuoneessa samoin kuin oli antanut hänen odottaa edellisen hallituksen aikana, koska kuninkaallisen prokuraattorin sijaisen tapana aina on antaa ihmisten odottaa esihuoneessa. Vasta neljännestunnin kuluttua, jonka ajan hän käytti parin kolmen sanomalehden lukemiseen, hän käski johdattaa laivanvarustajan sisään.

Herra Morrel odotti tapaavansa Villefort'in aivan masentuneena. Mutta hän oli samanlainen kuin kuusi viikkoa aikaisemmin, kylmä, tyyni, olemuksessaan tuo jäinen kohteliaisuus, joka on lujin suojamuuri sivistyneen ja sivistymättömän ihmisen välillä.

Hän oli astunut virkahuoneeseen varmana siitä, että Villefort vapisisi hänet nähdessään, mutta sen sijaan hän vapisikin itse. Villefort odotti häntä nojaten kyynärpäätään pöytään.

Hän seisahtui ovelle. Villefort katsoi häntä kuin tuntematonta. Viimein, kun laivanvarustaja oli hetken neuvottomana käännellyt ja väännellyt hattuaan käsissään, Villefort sanoi:

— Herra Morrel luullakseni?

— Niin, minä itse, vastasi laivanvarustaja.

— Tulkaa siis lähemmäksi, jatkoi virkamies tehden hänelle suopean liikkeen, — ja sanokaa, minkä johdosta minulla on kunnia nähdä teidät luonani.

— Ettekö sitä aavista? kysyi Morrel.

— En, en vähääkään. Se ei estä minua kaikin tavoin auttamasta teitä, jos se vain minusta riippuu.

— Se riippuu kokonaan teistä, sanoi Morrel.

— Selittäkää siis.

— Hyvä herra, sanoi Morrel, joka puhuessaan varmistui, koska tiesi asiansa oikeaksi ja asemansa selväksi. — Muistattehan, että vähän ennen kuin hänen majesteettinsa keisari astui maihin, tulin rukoilemaan teitä olemaan suopea eräälle nuorelle miehelle, laivani perämiehelle. Häntä syytettiin siitä, niin kuin hyvin muistanette, että hän oli ollut suhteissa Elban saareen. Nämä suhteet, jotka siihen aikaan olivat rikos, ovat nyt ansio. Palvelitte silloin Ludvig XVIII:tta ettekä säälinyt miestä. Teitte velvollisuutenne. Nyt palvelette Napoleonia, ja teidän tulee suojella tuota nuorta miestä. Sekin on velvollisuutenne. Tulen siis kysymään teiltä, miten hänen on käynyt.

Villefort koetti malttaa mieltään.

— Mikä tuon miehen nimi oli? kysyi hän. — Olkaa hyvä ja sanokaa se minulle.

— Edmond Dantès.

Epäilemättä Villefort olisi mieluummin halunnut seisoa kaksintaistelussa kahdenkymmenenviiden askelen päässä vastustajansa pistoolin suusta kuin kuulla tuon nimen heitettävän vasten kasvojaan. Mutta hän ei räpäyttänyt silmiäänkään.

— Näin ei kukaan voi epäillä, että olisin vanginnut miehen henkilökohtaisista syistä, ajatteli hän.

Hän jatkoi:

— Kuinka sanoittekaan? Edmond Dantès?

— Niin.

Villefort avasi ison luettelon, joka oli lähellä olevassa kaapissa, meni sitten pöydän luo ja otti sieltä paksun paperipinkan. Sitten hän kääntyi laivanvarustajan puoleen.

— Oletteko aivan varma siitä, ettette erehdy? sanoi hän aivan luonnollisella äänellä.

Jos Morrel olisi ollut viekkaampi tai olisi ymmärtänyt asian paremmin, niin hänen mielestään olisi ollut kummallista, ettei kuninkaallisen prokuraattorin sijainen käskenyt häntä kääntymään niiden puoleen, joiden huostassa vankiluettelot olivat, vankilan kuvernöörin tai maakunnan prefektin puoleen. Mutta Morrel, joka koko ajan odotti näkevänsä pelkoa Villefort'issa, ei nähnytkään muuta kuin alistuvaisuutta. Villefort oli osunut oikeaan.

— En, minä en erehdy, sanoi Morrel. — Sitä paitsi tunnen poikaparan kymmenvuotiaasta asti, ja hän on ollut palveluksessani neljä vuotta. Muistattehan käyntini täällä? Kuusi viikkoa sitten tulin pyytämään, että olisitte lempeä; samoin tulen nyt pyytämään, että olisitte oikeudenmukainen. Edellisellä kerralla kohtelitte minua jokseenkin tylysti ja lähetitte kärsimättömänä luotanne. Siihen aikaan olivat kuningasmieliset ankaria bonapartelaisia kohtaan!

— Hyvä herra, sanoi Villefort kekseliääseen ja kylmäveriseen tapaansa, — olin siihen aikaan kuningasmielinen, sillä pidin bourboneja sekä valtaistuimen laillisina perijöinä että kansan valitsemina. Mutta Napoleonin nerous on voittanut. Laillinen hallitsija on se, jota kansa rakastaa.

— Tätäpä on hauska kuulla, sanoi Morrel rehellisellä ja suoralla tavallaan, — hauskaa on kuulla teidän puhuvan noin, ja minä ennustan, että se merkitsee hyvää Edmondille.

— Odottakaahan, sanoi Villefort selaillen toista luetteloa. — Nyt löysin. Hän oli merimies, joka aikoi mennä naimisiin erään katalonialaisen tytön kanssa? Niin, niin, nyt muistan aivan selvästi. Asia oli hyvin arveluttava.

— Kuinka niin?

— Tiedättehän, että minun luotani hänet vietiin oikeuspalatsin vankilaan.

— Niin. Entä sitten?

— No niin, lähetin ilmoituksen Pariisiin. Lähetin sinne häneltä löydetyt paperit. Olihan se velvollisuuteni, sen ymmärrätte … ja kahdeksan päivän pidätyksen jälkeen vietiin vanki pois.

— Vietiin pois! huudahti Morrel. — Mutta miten on poikarukan käynyt?

— Rauhoittukaa. Hänet on viety Fenestrelles'iin, Pigneroliin, Sainte-Marguerite-saarelle. Sitä sanotaan virkakielellä "kotiseudultaan poistamiseksi". Ja eräänä päivänä näette hänen palaavan laivalleen komentamaan.

— Tulkoon hän milloin tahansa, hänen paikkansa säilytetään häntä varten. Mutta miksi hän ei ole vielä palannut? Minun mielestäni olisi bonapartelaisen oikeuslaitoksen huolena pitänyt olla ensi sijassa vapauttaa ne, jotka kuningasmielinen oikeuslaitos on vanginnut.

— Älkää syyttäkö umpimähkään, rakas herra Morrel, sanoi Villefort. — Kaikessa on meneteltävä laillisesti. Vangitsemiskäsky tuli ylhäältä päin, ylhäältä päin täytyy tulla vapauttamiskäskynkin. Napoleon on ollut vallassa vasta kaksi viikkoa, armahduskirjeitä ei siis ole vielä ennätetty lähettää.

— Mutta, kysyi Morrel, — eikö näitä muodollisuuksia voisi jouduttaa nyt, kun me olemme voitolla? Minulla on muutamia ystäviä, vaikutusvaltaisia tuttavia, voin saada aikaan vangitsemiskäskyn kumoamisen.

— Sellaista ei ole koskaan ollut.

— Siis hänen nimensä poistetaan vankiluettelosta.

— Poliittisista vangeista ei pidetä vankiluetteloa. Toisinaan on hallitukselle eduksi, että joku henkilö katoaa jättämättä mitään jälkeä. Vankiluettelot auttaisivat häntä etsittäessä.

— Niin tehtiin ehkä bourbonien aikana, mutta nyt…

— Niin tehdään kaikkina aikoina, rakas herra Morrel. Hallitukset seuraavat toisiaan ja ovat toistensa kaltaisia. Ludvig XIV:n rangaistusjärjestelmä toimii yhä vielä, vaikka Bastiljia ei olekaan enää. Keisari on vankilajärjestelmän suhteen ollut paljon ankarampi kuin suuri kuningas konsanaan. Ja on olemassa lukemattomia vankeja, joista vankiloiden luettelot eivät mainitse mitään.

Villefort'in alttius olisi johtanut harhaan sellaisenkin, joka oli varma asiastaan. Morrelilla ei ollut pienintäkään epäluuloa.

— Mutta, hän sanoi, — mihin keinoon neuvotte minua turvautumaan, jotta Dantès-parka pääsisi niin pian vapaaksi kuin mahdollista?

— Siihen, että lähetätte oikeusministerille anomuksen.

— Kyllähän minä tiedän, mitä anomukset saavat aikaan. Ministeri saa niitä pari sataa päivässä ja lukee niistä tuskin neljä.

— Se on totta, sanoi Villefort, — mutta hän lukee kyllä sellaisen anomuksen, jonka minä lähetän, suosittelen ja osoitan suoraan hänelle.

— Ja te otatte siis toimeksenne tämän anomuksen lähettämisen?

— Varsin mielelläni. Ennen saattoi Dantès olla syyllinen, mutta nyt hän on syytön, ja onhan velvollisuuteni toimittaa vapaaksi sama mies, joka minun ennen oli pakko toimittaa vankeuteen.

Villefort saattoi näin estää tutkimuksen, joka mahdollisesti voitaisiin panna toimeen ja joka ehdottomasti olisi syössyt hänet turmioon.

— Mutta miten kirjoitetaan ministerille?

— Istukaahan tuohon, herra Morrel, sanoi Villefort antaen paikkansa laivanvarustajalle. — Minä sanelen teille.

— Olette siis todellakin niin hyvä?

— Tietysti. Älkäämme hukatko aikaa, olemmehan hukanneet sitä jo liiaksikin.

— Niin, niin, poikaraukka odottaa, kärsii, ehkä on epätoivoissaankin.

Villefort värisi ajatellessaan tuota vankia, joka tyrmän pimeydessä ja yksinäisyydessä kirosi häntä. Mutta hän oli jo mennyt liian pitkälle voidakseen peräytyä. Dantèsin täytyi murskautua hänen kunnianhimonsa pyörien alle.

— Olen valmis, sanoi laivanvarustaja istuen Villefort'in kynä kädessään.

Villefort saneli anomuksen, jossa hän tietysti mitä jaloimmassa tarkoituksessa kuvaili suurin sanoin Dantèsin isänmaallisuutta ja niitä palveluksia, joita hän oli tehnyt bonapartelaiselle liikkeelle. Tässä anomuksessa oli Dantèsista tullut Napoleonin paluun innokkain auttaja. Selväähän oli, että ministeri nähdessään tällaisen kirjelmän heti paikalla saattaa oikeuden voimaan.

Kun anomus oli valmis, luki Villefort sen ääneen.

— Nyt se on valmis, ja nyt voitte luottaa minuun.

— Ja anomus lähetetään heti?

— Vielä tänään.

— Teidän suosituksellanne varustettuna?

— Parhaimmalla suosituksellani, jossa vahvistan todeksi kaiken, mitä tässä olette kirjoittanut.

Ja Villefort kirjoitti nyt vuorostaan kirjeen kulmaan todistuksensa.

— Mitä minun nyt pitää tehdä? kysyi Morrel.

— Odottakaa, vastasi Villefort. — Minä vastaan kaikesta.

Tämä vakuutus herätti jälleen toivon Morrelissa. Hän poistui kuninkaallisen prokuraattorin sijaisen luota ihastuneena ja riensi ilmoittamaan Dantèsin vanhalle isälle, että tämä kohta saa nähdä poikansa.

Mitä Villefort'iin tulee, niin sen sijaan, että olisi lähettänyt anomuksen Pariisiin, hän säilyttikin huostassaan tämän paperin, joka sillä hetkellä olisi voinut pelastaa Dantèsin, mutta joka tuonnempana olisi tuhoisa todistuskappale Villefort'ia vastaan, jos Euroopan olot ja tapausten kulku muuttuisivat niin, että kuningasvalta uudelleen palautettaisiin.

Dantès jäi siis vankilaan. Tyrmänsä pimeyteen hän ei kuullut Ludvig XVIII:n valtaistuimen kukistumista eikä sitä, mikä herätti vieläkin suurempaa kauhua, keisarikunnan kukistumista.

Mutta Villefort oli seurannut kaikkea valppaasti. Kaksi kertaa tänä lyhyenä keisarikunnan aikana Morrel kävi kyselemässä ja pyysi pyytämällä vapauttamaan Dantèsin, ja kummallakin kerralla Villefort rauhoitti häntä lupauksilla ja toivolla. Lopulta tuli Waterloon taistelu. Morrel ei enää ilmestynyt Villefort'in luo. Hän oli tehnyt nuoren ystävänsä puolesta kaiken sen, mikä inhimillisesti katsoen oli mahdollista. Jos hän tämän uuden kuningaskunnan aikana olisi yrittänyt uudestaan, niin hän olisi aivan suotta saattanut itsensä vaaraan.

Ludvig XVIII nousi jälleen valtaistuimelle. Villefort, jolle Marseille oli tullut tuskien kaupungiksi, pyysi ja saikin avoinna olevan kuninkaallisen prokuraattorin paikan Toulousessa. Heti sen jälkeen hän vietti häitään neiti Saint-Méranin kanssa, jonka isä oli entistään vaikutusvaltaisempi hovissa. Dantès jäi vankilaan. Kaikki olivat hänet unohtaneet paitsi Jumala. Nähdessään Napoleonin palaavan Ranskaan Danglars oli ymmärtänyt, kuinka vaarallisen iskun hän oli Dantèsille antanut. Hänen ilmiantonsa oli osunut oikeaan, ja niin kuin kaikki jossakin määrin rikollisuuteen taipuvat ja samalla keskinkertaisen älykkäät luonteet, hän nimitti tätä kummallista sattumaa kohtalon määräykseksi.

Mutta kun Napoleon oli jälleen palannut Pariisiin ja hänen äänensä kaikui uudelleen käskevänä ja voimakkaana, silloin alkoi Danglars'ia pelottaa. Joka hetki hän odotti Dantèsin palaavan, Dantèsin, joka kostaisi. Silloin hän ilmoitti Morrelille haluavansa jättää meripalveluksen ja meni hänen suosituksellaan erään espanjalaisen kauppiaan palvelukseen. Hän läksi Madridiin, eikä hänestä kuultu enää mitään.

Fernand ei ymmärtänyt mitään tästä kaikesta. Hän ei koettanutkaan saada tietää, miten Dantèsin oli käynyt. Mutta hän koetti selitellä Mercedekselle syitä hänen viipymiseensä ja ajatteli samalla ryöstää tytön ja muuttaa maasta pois. Toisinaan hän synkkinä hetkinään istui liikkumattomana kuin saalistaan vaaniva petolintu Pharo-niemen kärjessä, josta saattoi nähdä yht'aikaa Marseillen ja Catalansin kylän, odottaen näkevänsä tiellä tuon pystypäisen nuorukaisen, joka hänellekin merkitsi koston pelottavaa sanantuojaa. Hän oli jo siinä tapauksessa tehnyt päätöksensä; hän ampuisi kuulan Dantèsin päähän ja surmaisi sitten itsensä. Mutta hän liioitteli; ei hän koskaan olisi itseään surmannut, sillä hän toivoi yhä vielä.

Näiden kamalien ristiriitojen aikana pantiin toimeen viimeinen sotilaskutsunta, ja kaikki asekuntoiset miehet ryntäsivät keisarin mahtavan äänen kaikuessa Ranskan ulkopuolelle. Fernand läksi samoin kuin muutkin jättäen majansa ja Mercedeksen sen kalvavan ajatuksen vaivaamana, että hänen kilpailijansa nyt saattoi tulla ja ottaa hänen rakastamansa naisen omakseen.

Jos koskaan niin sillä hetkellä Fernand todella olisi tahtonut surmata itsensä. Hän oli ollut huomaavainen Mercedestä kohtaan, oli ollut säälivinään hänen onnettomuuttaan ja koettanut täyttää hänen pienimmätkin toivomuksensa. Kaikki tämä oli tehnyt tyttöön vaikutuksensa. Mercedes oli aina rakastanut Fernandia ystävänä. Ystävyyteen liittyi nyt uusi tunne, kiitollisuus.

— Veljeni, sanoi hän kiinnittäessään sotilaanrepun Fernandin olalle, — veljeni, ainoa ystäväni, älä kuole sodassa, älä jätä minua yksin tähän maailmaan. Jos sinä kuolet, ei minulla ole ketään.

Nämä eron hetkellä lausutut sanat herättivät Fernandissa toiveita. Jos Dantès ei palaisi, niin Mercedes voisi kerran vielä tulla hänen omakseen.

Mercedes kulki Catalansin kylässä epätoivoisesti itkien, pysähtyi joskus liikkumattomana kuin patsas tuijottamaan Marseilleen päin ja istahti taas meren rannalla kuuntelemaan aaltojen huokauksia, jotka ovat ikuisia kuin hänen surunsa. Eikö olisi parempi heittäytyä aaltojen syliin kuin kärsiä toivottomia odotuksen tuskia?

Rohkeutta ei Mercedekseltä puuttunut tämän päätöksen toimeenpanoon, mutta uskonto tuli hänen avukseen ja pelasti hänet itsemurhasta.

Caderousse joutui sotaväkeen niin kuin Fernandkin, mutta kun hän oli kahdeksan vuotta katalonialaista vanhempi ja oli naimisissa, niin hän kuului kolmanteen kutsuntaluokkaan ja lähetettiin rannikon suojelusjoukkoihin.

Vanha Dantès, jota vain toivo oli pitänyt voimissa, kadotti senkin keisarikunnan kukistuessa.

Täsmälleen viisi kuukautta sen jälkeen kun oli tullut erotetuksi pojastaan ja melkein samana tuntina kuin tämä oli vangittu, hän heitti henkensä Mercedeksen sylissä.

Morrel maksoi kaikki hautajaiskulut ja suoritti ne pienet velat, jotka vanhus oli tehnyt sairautensa aikana.

Tähän tekoon vaadittiin paitsi auttavaista mieltä, myös rohkeutta, sillä Etelä-Ranska oli täydessä tulessa, ja oli rikollista auttaa niin vaarallisen bonapartelaisen kuin Dantèsin isää, vaikka hänen kuolinvuoteellaankin.

14. Raivoisa vanki ja hullu vanki

Kun oli kulunut noin vuosi Ludvig XVIII:n valtaanpaluusta, teki vankiloiden tarkastaja kiertomatkansa.

Alhaalla tyrmässään Dantès kuuli vastaanottovalmistusten kolinan ja kalskeen. Sitä ei vankilan alakertaan olisi erottanut kukaan muu kuin vanki, joka on yön hiljaisina hetkinä tottunut kuuntelemaan hämähäkin kehräämistä ja kuulemaan joka vesipisaran putoamisen.

Hän arvasi, että elävien keskuudessa tapahtui jotakin tavallisuudesta poikkeavaa. Hän oli niin kauan asustanut haudassa, että saattoi pitää itseään jo kuolleena.

Tarkastaja tutki vuoron perään kaikki kammiot ja tyrmät. Useita vankeja kuulusteltiin. Tarkastaja kysyi heiltä, millaista oli heidän ruokansa ja mitä valituksia heillä oli tehtävänä.

He vastasivat kaikki, että ruoka oli kurjan huonoa ja että he tahtoivat päästä vapaiksi.

Tarkastaja kysyi silloin, eikö heillä ollut mitään muuta sanottavaa.

He pudistivat päätään. Mitä muuta kuin vapautta saattoi vanki toivoa?

Tarkastaja kääntyi hymyillen kuvernöörin puoleen:

— En tiedä, miksi meidän täytyy käydä näillä tarpeettomilla tarkastusmatkoilla. Kun on nähnyt yhden vankilan, niin tuntee sata. Kun on kuulustellut yhtä vankia, niin on kuulustellut tuhatta. Kaikki on aina samaa. Ruoka on huonoa, ja he ovat syyttömiä. Onko täällä muunlaisia vankeja?

— Meillä on raivoisia ja vaarallisia vankeja, joita pidämme maanalaisissa tyrmissä.

— Menkäämme katsomaan, sanoi tarkastaja hyvin väsyneesti, — täyttäkäämme tehtävämme viimeiseen asti. Menkäämme tyrmiin.

— Odottakaahan, sanoi kuvernööri, — kunnes mennään noutamaan pari miestä. Vangit tekevät toisinaan elämäänsä kyllästyneinä epätoivoisia tekoja tullakseen kuolemaantuomituiksi. Te voisitte joutua tällaisen teon uhriksi.

— Ryhtykää siis varokeinoihinne, sanoi tarkastaja.

Lähetettiin noutamaan kaksi sotamiestä ja alettiin astua alas portaita, jotka olivat niin pahanhajuiset, likaiset ja homeiset, että sellaiseen paikkaan pistäytyessäkin alkoi näkö, hajuaisti ja hengitys kärsiä.

— Oh, sanoi tarkastaja tultuaan portaiden puoliväliin, — kuka hiisi täällä voi asustaa?

— Kaikkein pahimmanlaatuinen kapinaanyllyttäjä, josta meille nimenomaan ilmoitettiin, että hän voi tehdä vaikka mitä.

— Onko hän yksinään?

— Tietysti.

— Kuinka kauan hän on ollut täällä?

— Melkein vuoden.

— Ja pantiinko hänet tähän tyrmään heti tultuaan?

— Ei, vasta sitten, kun hän oli aikonut surmata vartijan, joka toi hänelle ruokaa.

— Onko hän aikonut tappaa vartijan?

— On, saman, joka meille valaisee tietä. Eikö totta, Antoine? kysyi kuvernööri.

— Hän aikoi lyödä minut kuoliaaksi, vastasi vartija.

— Tahdotteko tehdä siitä valituksen? kysyi tarkastaja kuvernööriltä.

— Se on tarpeetonta, hän on jo saanut kyllin suuren rangaistuksen muutenkin. Hän on sitä paitsi tällä hetkellä aivan hulluuden rajalla ja ennen pitkää aivan mielipuoli.

— Sitä parempi hänelle, sanoi tarkastaja. — Hulluna hän kärsii vähemmän.

Tarkastaja oli hyväsydäminen mies ja täytti arvokkaasti hänelle uskotun armeliaisuustehtävän.

— Olette oikeassa, sanoi kuvernööri, — ja sanoistanne huomaan, että olette asiaa tarkoin punninnut. Meillä onkin täällä aivan lähellä toisessa tyrmässä, jonne mennään toisia portaita myöten, vanha apotti, entinen italialainen puoluepäällikkö, joka on ollut täällä vuodesta 1811 asti. Hänen päänsä meni sekaisin vuonna 1813, ja siitä lähtien hän on ollut aivan kuin toinen ihminen. Ennen hän itki, nyt nauraa, ennen laihtui, nyt lihoo. Tahdotteko nähdä hänet mieluummin kuin tuon toisen, hänen hulluutensa on huvittava eikä tee teitä murheelliseksi?

— Tahdon nähdä molemmat, sanoi tarkastaja. — Tahdon täyttää tehtäväni tunnollisesti.

Tarkastaja teki ensimmäistä kiertomatkaansa ja tahtoi antaa esivallalle hyvän ajatuksen itsestään.

Kuvernööri viittasi vartijalle, joka avasi oven.

Isojen lukkojen rämistessä, ja ruostuneitten saranain kääntyessä Dantès nosti päänsä pystyyn. Hän oli kyyristynyt tyrmänsä soppeen ja katseli ahnaasti päivänsädettä, joka pääsi sisään ahtaasta, ristikolla varustetusta ilma-aukosta. Kun Dantès näki kahden vartijan valaisevan tietä oudolle miehelle, jonka edessä kuvernööri puhui hattu kädessään ja jota kaksi sotilasta seurasi, niin hän heti arvasi, mistä oli kysymys. Vihdoinkin hän saisi tilaisuuden, saisi puhua ylemmän virkamiehen kanssa! Hän syöksyi kädet ojossa tarkastajaa kohden.

Sotilaat laskivat heti pistimet tanaan, sillä he luulivat vangin hyökkäävän tarkastajan kimppuun pahoissa aikeissa.

Tarkastajakin astui askelen taaksepäin.

Dantès huomasi, että hänet oli kuvattu vaaralliseksi ihmiseksi.

Silloin hän kokosi katseeseensa kaiken, mitä hänessä vielä oli tyyneyttä ja nöyryyttä, ja alkoi puhua tarkastajalle niin hellyttävästi, että se hämmästytti läsnäolijoita.

Tarkastaja kuunteli Dantèsin puhetta loppuun asti. Sitten hän kääntyi kuvernöörin puoleen:

— Hän alkaa kääntyä uskonnolliseksi, sanoi hän puoliääneen. — Hän on jo taipuvainen osoittamaan lempeitä tunteita. Huomasittehan, pelko vaikuttaa häneen. Hän väistyi pistimiä. Hullu ei olisi väistynyt mitään. Olen tässä suhteessa tehnyt kummallisia huomioita Charentonissa.

Sitten kääntyen vangin puoleen hän kysyi:

— Mitä te siis tahdotte lyhyesti sanoen?

— Tahdon saada tietää, minkä rikoksen olen tehnyt. Tahdon saada oikeutta. Tahdon, että asiani otetaan tutkittavaksi. Tahdon myöskin, että minut ammutaan, jos olen syyllinen, mutta että minut päästetään vapaaksi, jos olen syytön.

— Oletteko tyytyväinen ruokaan? kysyi tarkastaja.

— Olen kai, en minä tiedä. Mutta sehän on pikkuseikka. Pääasia, ei ainoastaan minulle onnettomalle vangille, vaan kaikille oikeutta istuville virkamiehille, jopa kuninkaalle itselleenkin, on, että syytön ei joudu häpeällisen ilmiannon uhriksi eikä kuole lukkojen takana kiroten pyöveleitään.

— Olette tänään jokseenkin nöyrä, sanoi kuvernööri. — Ette aina ole ollut sellainen. Puhuitte aivan toisin sinä päivänä, jolloin tahdoitte surmata vartijan.

— Se on kyllä totta, sanoi Dantès, — ja minä pyydänkin mitä nöyrimmin tuolta mieheltä anteeksi, sillä hän on ollut minulle hyvä… Mutta minkä sille voin? Olin silloin hullu, olin raivoissani.

— Ettekö ole enää?

— En, sillä vankeus on minut murtanut, taittanut, heikontanut. Olenhan niin kauan ollut täällä!

— Kauanko… Milloin teidät vangittiin? kysyi tarkastaja.

— Helmikuun 28. päivänä 1815, kello kaksi iltapäivällä.

Tarkastaja laski.

— Nyt on heinäkuun 30. päivä 1816. Mitä siis valitatte? Ettehän ole ollut enempää kuin seitsemäntoista kuukautta vankina.

— Enempää kuin seitsemäntoista kuukautta! sanoi Dantès. — Voi, hyvä herra te ette tiedä, mitä seitsemäntoista kuukauden vankeus on, se on seitsemäntoista vuotta, seitsemäntoista vuosisataa, varsinkin minunlaiseni miehen mielestä. Olinhan aivan lähellä onneani, olin viettämässä häitäni rakastamani naisen kanssa, edessäni oli kunniallinen toimiala, ja nyt se kaikki on minulta riistetty. Elämäni kauneimpana päivänä vaivuin synkimpään yöhön, näin tulevaisuuteni murskana; en tiedä, rakastaako morsiameni vielä minua, elääkö vanha isäni vielä. Seitsemäntoista kuukautta vankilassa mies, joka on tottunut vapaaseen meri-ilmaan, merimiehen huolettomaan elämään, avaraan, loputtomaan, ikuiseen ulappaan! Säälikää siis minua ja vaatikaa, että minua kohtaan osoitetaan ei suvaitsevaisuutta vaan ankaruutta, ei armoa vaan oikeutta. Tuomareita, en pyydä muuta kuin tuomareita. Eihän voida syytetyltä kieltää tuomareita.

— Hyvä on, sanoi tarkastaja, — saammepahan nähdä.

Sitten hän kääntyi kuvernöörin puoleen:

— Minun tulee todellakin tuota miesparkaa sääli. Kun palaamme täältä, niin näytätte minulle hänen vankikorttinsa.

— Kyllä, vastasi kuvernööri. — Mutta epäilemättä löydätte siitä hyvin ankaria syytöksiä.

— Armollinen herra, sanoi Dantès, — tiedänhän, ettette omasta tahdostanne voi päästää minua täältä pois, mutta voittehan jättää anomukseni esivallalle, voitte vaatia tutkintoa, voitte asettaa minut tuomittavaksi. Tuomiota juuri minä tahdon. Tahdon tietää, minkä rikoksen olen tehnyt ja mihin rangaistukseen olen tuomittu, sillä katsokaahan, epävarmuus on pahin rangaistus.

— Valaiskaa minulle tietä, sanoi tarkastaja.

— Huomaan äänestänne, sanoi Dantès, — että olette heltynyt. Sanokaa minulle, että saan toivoa.

— Sitä en voi sanoa, vastasi tarkastaja. — En voi luvata muuta kuin tarkastaa teitä koskevat asiapaperit.

— Silloin olen vapaa, silloin olen pelastettu!

— Kuka teidät vangitutti? kysyi tarkastaja.

— Herra Villefort, vastasi Dantès. — Menkää hänen luokseen ja puhukaa hänen kanssaan.

— Herra Villefort ei ole enää kokonaiseen vuoteen ollut Marseillessa. Hän on Toulousessa.

— Sitten en enää ihmettelekään, sanoi Dantès, — ainoa suojelijani on poissa.

— Oliko herra Villefort'illa jokin syy vihata teitä? kysyi tarkastaja.

— Ei mitään syytä. Hän oli päinvastoin minulle hyvin ystävällinen.

— Voin siis luottaa niihin tietoihin, jotka hän on teistä kirjoittanut tai jotka hän minulle antaa?

— Täydellisesti.

— Hyvä on, odottakaa.

Dantès vaipui polvilleen, nosti kätensä taivasta kohden ja rukoili Jumalaa suojelemaan tätä miestä, joka oli astunut alas hänen vankilaansa aivan kuin Vapahtaja astui pelastamaan tuonelaan joutuneita sieluja.

Ovi sulkeutui, mutta toivo, joka tarkastajan tullessa oli saapunut, jäi tyrmään.

— Tahdotteko heti nähdä vankikortin, kysyi kuvernööri, — vai ensin käydä apotin tyrmässä?

— Tarkastakaamme tyrmät samalla kertaa, vastasi tarkastaja. — Jos palaisin raittiiseen ilmaan, ei minulla ehkä enää olisi rohkeutta jatkaa surullista tehtävääni.

— Tämä ei ole samanlainen vanki kuin tuo äskeinen, eikä hänen hulluutensa tee niin murheelliseksi kuin tuon toisen järki.

— Millainen on hänen hulluutensa?

— Se on hyvin omituinen. Hän luulee itseään suunnattoman suuren aarteen omistajaksi. Vankeutensa ensimmäisenä vuotena hän lupasi hallitukselle miljoonan, jos tämä päästäisi hänet vapaaksi, toisena vuotena kaksi, kolmantena kolme ja niin edespäin. Hän on nyt viidettä vuotta vankilassa. Hän pyytää saada puhutella teitä erikseen ja tarjoaa silloin viisi miljoonaa.

— Haha, nauroi tarkastaja, — tämäpä on todellakin hauskaa. Ja mikä tuon miljoonanomistajan nimi on?

— Apotti Faria.

— Numero 27! sanoi tarkastaja.

— Se on tässä. Avatkaa, Antoine.

Vartija totteli, ja tarkastaja katseli uteliaana hullun apotin tyrmään.

Keskellä huonetta, seinästä irroitetun savikappaleen avulla piirretyn ympyrän keskellä, lojui melkein alaston mies, niin ryysyiset olivat hänen vaatteensa. Hän piirsi tähän ympyrään hyvin selviä geometrisia viivoja ja näytti olevan yhtä kiintynyt tehtävänsä selvittämiseen kuin Arkimedes oli sinä hetkenä, jolloin Marcelluksen sotilas hänet surmasi. Hän ei liikahtanutkaan tyrmän oven auetessa eikä näyttänyt heräävän, ennen kuin soihtujen valo odottamattomalla tavalla valaisi kostean permannon, jolle hän kirjoitteli. Silloin hän kääntyi ja katsoi kummastuneena joukkoa, joka oli saapunut hänen vankilaansa.

Hän nousi nopeasti, otti kurjan vuoteensa jalkopäähän heitetyn peitteen ja kääri sen ympärilleen esiintyäkseen säädyllisemmässä puvussa vieraiden läsnä ollessa.

— Mitä teillä on valittamista? kysyi tarkastaja, joka teki saman kysymyksen kaikille.

— Minullako? sanoi apotti hämmästyneenä. — Minulla ei ole mitään valittamista.

— Ette ymmärrä minua, jatkoi tarkastaja. — Olen hallituksen lähettämä virkamies, tehtäväni on käydä vankiloissa ja kuulla vangittujen valitukset.

— Siinä tapauksessa asia on aivan toinen, huudahti apotti vilkkaasti, — ja toivon, että tulemme hyvin toimeen keskenämme.

— Kas niin, sanoi kuvernööri, — sanoinhan, että hän alkaa puhua siitä.

— Armollinen herra, sanoi vanki, — olen apotti Faria, olen syntynyt Roomassa. Olin kaksikymmentä vuotta kardinaali Rospigliosin sihteerinä. Minut vangittiin syystä, jota en tarkoin tiedä, vuoden 1811 alussa. Sen jälkeen olen vaatinut Ranskan ja Italian viranomaisilta vapauttani.

— Miksi Ranskan viranomaisilta? kysyi kuvernööri.