LEGENDA.

Pyhä, ikuinen kaipaus hällä oli syntyissä rinnassaan, ja kuin kaikki me ihmislapset hän etsi taivastaan.

Hänet vei se rinnan kaipuu pois maastansa, kansastaan yli monien merten kuohun ulos avaraan maailmaan.

Hän tuskin mies oli vielä, kun lähti hän matkalleen, ja kun palas — oli vuosien lumi jo satanut hapsilleen,

ja vartensa köyryks käynyt ja sammunut silmän lies. Mut taivasta löytänyt mistään ei ollut se vanha mies.

Näät rauhaa suonehet hälle ei laakerit kunnian, ei nero, ei naisen lempi, ei päihtymys hekkuman.

Niin saapui matkallansa hän majaan matalaan, miss' asui köyhä vaimo ja puute ja kurjuus vaan.

Makas taudin lyömänä vaimo kera kuoleman kamppaillen, oli otsalla tuskan poltto, tuli silmissä hourehen.

Hän astui sairahan luokse, levon, lohdun hälle toi, ja tuskahan lievityksen käden kosketus hellä soi.

Ja hän jäi ja hän kaikkensa jakoi kera vaimon köyhän sen, ja hän valvoi tuskien hetket siell' luona vuotehen.

Ja oli kuin silloin oisi, taas syttynyt silmän lies, mut kirkkaampana, kuin milloin oli nuori se vanha mies.

Ja oli kuin päärlyiset portit olis laivahan auenneet ja autuutta sokean silmät ah, kasvoihin katselleet,

ja paistanut ikuinen päivä, sadat harput helkkyneet ja lävitse tuskan ja vaivan hyvät enkelit hymyilleet.