ERÄMAA.

1

Mun kaipaukseni öin ja päivin on sun uneksivaan hiljaisuutehesi, miss' onni tyyni, intohimoton on hengityksessä sun tuoksujesi.

Ja tuulten helkähtävän soittelon ma kuulen kruunuissa sun metsiesi, nään unta laulajista hongikon ja päivännoususta sun ylitsesi.

Suur' erämaa, min rauha ympäröi sun suurten, sanattomain korpiesi, ja päivän siunaus min seppelöi,

ah, lahjoistasi parhaan saanut oon: mun sydämeeni sytti sydämesi sun uskos elämään ja aurinkoon.

2

Soi hiljaisuuden kellot korvahani, puut mulle päätä nyökkää harmahat ja lehdot havisevat armahat, kun yksinäni harhaan polkujani

ma unelmien-valtakunnassani, ja päivät menevät ja tulevat kuin taivahilla pilvenhattarat, ja unhon onni on mun rinnassani.

Oi täällä vielä sadun taika elää, ja sinikellot keijuhäitä helää, ja immet kuutamossa karkeloi.

Ja täällä vielä aarnitulet palaa, ja täällä metsän hohtolinnat salaa viel' öisin vaeltaja nähdä voi.

3

Kuin äidin kehtolaulu huminasi on jäänyt soimahan mun sieluhun, oon saanut voimaas aurinkoista sun kuin jättiläinen kosketuksestasi.

Sa lääkitsit mun lohdutuksellasi, kun vaipunut ma oli suruhun, ja keväänonneni kun hymys mun, sen kajastuksen näin sun kasvoillasi.

Soi kielet meissä samoin sävelein. Kuin hengen hengestänsä sydämein sun hiljaisessa humussasi kohtaa.

Puun, kiven, tähden, ihmissydämen kas läpi virtaa voima iäinen, se voima, joka maailmoita johtaa.