IX

Kun Alvar oli hetken olematonna, her‰si h‰n ja huomasi nukahtaneensa nurmikolle. Virkistyneen‰ nousi h‰n ylˆs ja kulki kotiinsa. H‰n hiipi sis‰‰n, tapasi Annan ja kysyi h‰nelt‰ h‰t‰isesti:

"Onko Iida tullut jo kotiin?"

"En tied‰. Alvar, minulla on sinulle asiaa."

"Asiaa? Mit‰ sin‰ minusta."

Anna jatkoi hiljaa ja lujasti:

"Sinun t‰ytyy jo j‰tt‰‰ nuo tapasi."

"ƒl‰ viitsi, aina sin‰ sit‰ samaa."

"En, nyt sanon kuin viimeist‰ kertaa. Etkˆ sin‰ todellakaan k‰sit‰?"

"Tietysti k‰sit‰n, miksi en k‰sitt‰isi."

"ƒl‰ silloin mene pois, kuuntele."

"Onko sinulla muutakin?"

"On. Saman sanon viel‰kin. Jollet lopeta, voi tapahtua vaikka mit‰."

"Ha-ha-haa."

"Sin‰ naurat toisen tuskalle. N‰etkˆ, ett‰ olet mielipuoli, rikollinen?"

"J‰t‰", sanoi Alvar vakavasti. "Anna minun olla, k‰rsin itsekin."

"Rakas veli, etkˆ sin‰ sitten voi?"

"En."

"Usko vain."

"Anna olla. Tapahtukoon mit‰ tahansa, ‰l‰ v‰lit‰ minusta, olen — no, sin‰h‰n sen jo sanoit."

Alvar katsoi Annaa silmiin ja Anna n‰ki h‰ness‰ veljens‰, jota h‰n ei voinut olla rakastamatta. H‰n ymm‰rsi h‰nt‰ ja rakasti h‰nt‰ rikoksineen ja valheineenkin. Ja kuitenkin olisi h‰nest‰ ollut onni, jos ‰kkin‰inen tauti, jos salama olisi h‰net tappanut ja tuhonnut tuohon h‰nen eteens‰. Kun vain kunnialla olisi el‰m‰st‰ suoriutunut ja s‰‰stynyt suuremmilta h‰v‰istyksilt‰.

Rattaat ajoivat pihalle.

"Iida tuli nyt. K‰skenkˆ h‰net t‰nne", kysyi Anna.

"K‰ske."

P‰‰st‰kseen Alvaria n‰kem‰st‰ ja h‰nt‰ turhaan kiusaamasta keksi Anna kysy‰ sit‰. H‰n odotti Iidaa ja pyysi h‰nt‰ Alvarin luo.

Iida meni.

"Onko h‰t‰ suurikin", kysyi Iida.

"Istuhan ensin. Puhutaan hiljaa, etteiv‰t muut kuule."

"Sulje siis ovet. Onpa t‰m‰ juhlallista."

"Kun me nyky‰‰n puhelemme kesken‰mme, tapahtuu se vain siksi, ett‰ on juhlallista sanottavaa, etkˆs ole sit‰ huomannut?"

"Niin, kun et ole kotona en‰‰ koskaan. Pyyt‰isin sinua muuten —"

"ƒl‰ vaivaannu suotta. Annakin t‰ss‰ jo pyysi."

"Tietysti. Olen pahoillani —"

"Ei tarvitse. Alanko esipuheetta?"

"Arvaankin asiasi. Tarvitset rahaa."

"Tarvitsen rahaa. Olet onnistunut saamaan hyv‰ksi tuttavaksesi rahamiehen pojan."

"Mustasukkaisuuttako?"

"Ei, en tunne sit‰, eik‰ minulla ole oikeutta siihen."

"Sit‰ min‰kin."

"Olet vapaa tekem‰‰n mit‰ tahdot."

"Se ei ole imartelevaa suinkaan. Mieluummin n‰kisin, ettei minulla olisi oikeutta."

"Mutta kun nyt on oikeus. En toki ole kohtuuton. Sinulla on oikeus tehd‰ mit‰ tahdot. Olenko sanallakaan moittinut sinua, pid‰n sinusta toki siksi ja ymm‰rr‰n sinua."

"Kiitos, kiitos. No, ja nyt tarvitset sin‰ taas rahaa?"

"Ja luotan siihen, ett‰ sin‰ autat minua, pyyd‰t Eriki‰ auttamaan minua."

"Oletko hullu?"

"Muuta keinoa ei en‰‰ ole. Eih‰n se ole sinusta hauskaa, mutta t‰ll‰ kertaa se on t‰rke‰t‰."

"Mink‰laisia asioita sinulla sitten on?"

"Ei ole suuria, on vain viisisataa, Erik voi antaa sen helposti."

"Mutta min‰ en voi pyyt‰‰, sanon viimeisen sanan, min‰ en voi."

"Katsos, eih‰n sill‰ v‰li‰ olisi muuten, mutta siin‰ on is‰n nimi."

"Hyv‰ Alvar. Oletko sin‰ sen —?"

"Itse kirjoittanut, v‰‰rent‰nyt! Olen. Minulla oli er‰s kunniavelka."

"Kunnia?"

"Sano sitten h‰pe‰."

"Mutta, Alvar, t‰m‰h‰n on kauheaa. Mit‰ t‰st‰ en‰‰ tuleekaan!"

"Ei mit‰‰n. Se maksetaan kauniisti, ollaan kohteliaita is‰lle. Ei se ole vaarallista, ei siin‰ kukaan k‰rsi."

"Mutta seh‰n on rikos."

"Sin‰ puhut leikkis‰sti. No, ehk‰ se on, ehk‰ ei. Saat pett‰‰ minua, saat loukata minua, saat nujertaa minut, minusta se ei ole mit‰‰n ja nyt sin‰ turhanp‰iv‰isesti kauhistelet. Pieni paperi, joka ei ansaitse sen suurempaa huomiota."

"Sanoisin sinulle er‰‰n asian, mutta sin‰ k‰sit‰t minua v‰‰rin."

"Sano. Tahi j‰t‰. Tied‰n sen asiasi. Kaikki te sit‰ samaa. Arvelit, ettenkˆ ole ajatellut itsemurhaa tai niin poisp‰in. Sin‰ punastut. No, seh‰n on teid‰n kaikkien ajatus ja pelko tahi toivo. Ja se on luonnollinen ajatus. Tuottaisi teille helpotusta. Mutta ik‰v‰ sanoa, en ole sit‰ ajatellut."

"Olet kamala."

"En sanaakaan sano, jos lupaat. T‰ll‰ kertaa vain."

"Mutta Erik ei saa rahoja is‰lt‰‰n."

"H‰n saa jotenkuten, jos sin‰ tahdot."

"Olkoon siis. Mutta vain t‰m‰n kerran. Ja sitten lupaathan l‰hte‰ kes‰ksi maalle?"

"En lupaa, en tule siell‰ toimeen."

"T‰n‰ kes‰n‰ on t‰ss‰ talossa h‰‰tkin, jos oikein ennustan."

"Kenen muka?"

"Annan ja Lennartin."

"En usko viel‰. Miksi Anna ottaisi Lennartin?"

"Ja sit‰ sin‰ kysyt? N‰eth‰n, kuinka yksi voi m‰‰r‰t‰ useiden el‰m‰nkulun."

"Eip‰h‰n se olisi onnettomuudeksi."

"Ei. Rahoja tarvitaan t‰ss‰ talossa. Mies on vain yksinkertainen."

"Ei muuta kuin kokematon viel‰."

"En voi antaa h‰nelle anteeksi h‰nen loukkaavia sanojaan. H‰n oli sanonut Erikille kerran minua kevytmieliseksi ja varoittanut minusta. Tekisi mieleni kostaa jotenkuten."

"J‰t‰ se. Tied‰n, miten se p‰‰ttyisi. Varoitan, ‰l‰ ole huvitettu h‰nest‰."

"No, min‰ l‰hden siis, mutta, kuten sanottu, onhan se viimeinen kerta?"

"En voi mit‰‰n luvata, rakas Iida. Muuten, olen sinulle kiitollinen."

"T‰st‰?"

"Kaikesta."

Iida naurahti ja pyˆr‰hti ulos ja Alvar j‰i paikoilleen seisomaan. H‰n kuunteli Iidan keveiden askelten poistumista ja kuuli is‰n raskaiden askelten kohoavan portaita.

Eikˆ pit‰nyt is‰n tulla jo kotiin? P‰‰st‰ vain jotenkuten tapaamasta h‰nt‰.