XVIII

Alvarilla oli t‰n‰‰n ollut tavalliset vaikeutensa. H‰n oli tehnyt paperin ja tarvitsi t‰n‰‰n rahoja sen maksamiseen. H‰n oli luottanut, ett‰ h‰n saisi nyt Iidalta niinkuin kerran ennenkin, mutta Iida kielt‰ytyi jyrk‰sti menem‰st‰ Erikin luo, jonka kanssa h‰n oli lopettanut jo kev‰‰ll‰ v‰lins‰, ja Lennartin luo, jonka kanssa h‰nell‰ ei ollut mit‰‰n tekemist‰. H‰n tunsikin, ettei h‰n voinut nˆyrty‰ siten Lennartin edess‰. Lennart oli loukannut h‰nt‰ j‰rkkym‰ttˆmyydell‰‰n. Mutta Iida oli tehnyt laskelmansa, josta h‰n ei halunnut luopua. Lennart oli h‰nen mieleisens‰ ja h‰n tarvitsi h‰nt‰, ja toivoi h‰net saavansa viel‰, kunhan h‰n jaksoi vain odottaa.

Mutta h‰nt‰ s‰‰litti Alvar, joka vajosi yh‰ auttamattomammin heikkouteensa. Taas oli h‰n k‰ytt‰nyt is‰n ja Lennartin nimi‰, itse kirjoittanut ne. Oliko Alvar niin herkk‰uskoinen, ett‰ luuli voitavan sellaisia v‰‰rennyksi‰ helposti peitt‰‰? Iida ymm‰rsi kyll‰, kuinka vaarallisen hetken uhatessa ja huiman, uhkarohkean ajatuksen huumaamana voi runoilla satunnat mahdollisiksi. Mutta niinkuin heill‰, eih‰n heill‰ ollut mit‰‰n maksumahdollisuuksia, jos petoksen saisikin muuten peitetyksi. Kuinka lyhytt‰ ja lapsellista se Alvarin ajatus. Tahi kuinka hirvitt‰v‰‰ leikki‰ h‰n huolettomuudessaan leikki. Ei mit‰‰n vastuunalaisuutta. H‰n oli kuin sairas tahi hullu, joka ei tiennyt mit‰ teki.

Ja nyth‰n oli Alvar vain luottanut h‰neen. H‰nt‰ s‰‰litti Alvar, eih‰n h‰nt‰ saisi j‰tt‰‰ pulaan. Ja Iida lupasi k‰yd‰ pyyt‰m‰ss‰ iltap‰iv‰ll‰ lainaa Erik ÷hmanilta, joka silloin oli kotona tavattavissa.

Alvar oli kiitollinen. H‰n pyysi Iidalta viel‰ pient‰ rahaa, pyysi siksi kunnes sai. Ja iltap‰iv‰ksi, jolloin h‰n tuli kotiin, oli h‰n vahvistanut itse‰‰n niin, ett‰ h‰n hoiperrellen kohosi vinnille Iidaa odottamaan.

Kuinka h‰nt‰ j‰nnittikin t‰m‰n asian suoriaminen t‰ll‰ kertaa. H‰n ihan toivoi, ett‰ kaikki olisi selvill‰ taas.

Mutta ellei selvi‰isi?

Ei selvi‰isi. Ymm‰rrett‰v‰‰ sekin, ajatteli h‰n. Kerran tietysti j‰‰ selvitt‰m‰tt‰. Ja se on loppu. Eik‰ se odottamatta tullut.

Kuinka olisi kuitenkin kaunista t‰m‰ el‰m‰. Olla n‰in rauhassa, antaa el‰m‰n luistaa eteenp‰in pienine, viattomine kidutuksineen ja katsella sit‰ toimetonna. Ja k‰rsi‰ mielell‰ns‰, mit‰ siin‰ oli k‰rsimist‰. Siin‰p‰ oli vieh‰tyst‰. Eip‰ tahtonut sen loppuvan vain.

Tietysti ei tahtonut, kun oli olemassa kerran. Tietysti ei tahtonut jo mukavuuden vuoksi. Karttoi kaikkea ep‰mukavuutta ja vaaraa. Niinkuin h‰nkin nyt. Toivoi kuin koulupoika, ett‰ kunhan is‰ ei saisi sit‰ tiet‰‰. Is‰p‰ se taisi j‰‰d‰kin suurimmaksi pelotukseksi koko el‰m‰ss‰.

Ei niin, ettei is‰ olisi oikeassa. Tietysti oli oikeassa, ja sen viha oikeutettua aina. Mutta mink‰p‰ h‰nk‰‰n en‰‰ itselleen taisi? Niin, syyllinen oli, rikollinen oli. Ajatus tunnottomana sen myˆnsi, mutta sille hym‰hti, niinkuin ei itse olisi sit‰ uskonut kuitenkaan.

H‰n muisti, kuinka h‰n h‰t‰‰ntyi ja katui, kun h‰n oli ensi kertaa pett‰nyt ‰iti‰. H‰n vannoi silloin, ettei se saanut uudistua. Mutta se uudistui. Ei loppunut ‰idilt‰ se suru. Ja sellainen ‰iti kun h‰nell‰ oli.

Alvar heltyi ajatuksissaan niinkuin aina, kun h‰n juovuksissa ajatteli ‰iti‰‰n. ƒidin t‰hden olisi el‰m‰ saanut olla toisenlainen. ƒiti, sellainen ‰iti kun oli.

Alvar muisteli ‰iti‰ maatessaan vinnill‰ tavaroiden ja vanhojen mattojen seassa ja kuunnellessaan askeleita alhaalta. Sielt‰ kuuli h‰n sitten Iidan ja is‰n vaihtavan sanoja kesken‰ns‰. Is‰n ‰‰ni oli kiivas. Olisiko is‰ jo saanut tiet‰‰ h‰nen asiansa? Varmaan oli. Mit‰ h‰n Iidalle nyt muuta?

Alvar ei uskaltanut menn‰ viel‰ tapaamaan Iidaa. Kohta kuulikin h‰n rattaiden ajavan pihaan ja sitten ‰idin ‰‰nt‰. ƒiti tuli siis kotiin kuin kutsuttu.

Hetken kuluttua laskeutui Alvar alas ja pujahti omaan huoneeseensa.

"Luojan kiitos", sanoi ‰iti, kun lˆysi h‰net sielt‰, "olen etsinyt sinua."

"Nukuin tuolla vinnill‰."

"Min‰ laitan sinulle t‰nne vuodetta."

"Antaahan olla."

"En h‰iritse sinua, menen pois. ƒsken sielt‰ Annan kanssa ajoimme. Siell‰ alkaa olla jo ik‰v‰, johan sielt‰ t‰ytyy kohta tulla kokonaan pois. Lapset eiv‰t vain tahtoisi. Kuinkas sin‰ olet jaksanut?"

"Hyv‰sti."

"Tietysti. Mutta mik‰ on tuossa otsassasi ja silm‰kulmassasi, ihanhan se on verinen."

"Kaaduin vinnill‰ tavaroihin, liekˆ loukkaantunut siit‰. Ei se mit‰‰n."

"Ei se mit‰‰n. Jos min‰ kuitenkin hautoisin sit‰ vedell‰?"

"Antaahan olla, ‰iti."

"Katsohan. N‰in hiukkasen, haudon sit‰. En tied‰, mik‰ minulle ‰sken tuli. Yht‰kki‰ alkoi niin pelottaa. Ajattelin, ett‰ jos sinulle olisi jotakin pahaa tapahtunut."

"Mit‰p‰ minulle."

"Niin, ei tietysti. Se johtui kai siit‰, kun kuulin is‰n ja Iidan siell‰ v‰ittelev‰n. Is‰ etsi muuten sinua. Onko jotakin ik‰v‰‰ tapahtunut?"

"Ei mit‰‰n."

"Luojan kiitos, ett‰ kaikki on hyvin. Min‰ niin pelk‰sin. Syd‰meni on tullut hiukan huonommaksi."

"ƒiti ei saa rasittaa itse‰‰n niiden lastenkaan t‰hden en‰‰. ƒidin pit‰‰ jo lev‰t‰."

"Ole huoletta, ainahan minulla on aikaa lev‰t‰."

ƒidist‰ tuntui niin hyv‰lt‰ Alvarin sanat, ne l‰mmittiv‰t h‰nen syd‰nt‰‰n ihan. N‰inp‰ he kuuluivat yhteen, n‰inp‰ he ymm‰rsiv‰t toisiansa ja kenties joskus erottamattomasti kuuluivat yhteen. Ja hautoessaan siin‰ Alvarin otsaa, ei ‰iti voinut olla hiljalleen silitt‰m‰tt‰ h‰nen tukkaansa, niinkuin Alvarin pienen‰kin ollessa. Sama lapsihan h‰n oli ‰idist‰ viel‰, avuttomampi viel‰ vain. Sama katse h‰nell‰ oli, sama pelokas ja arka ilme. ƒidist‰ ei h‰n ollut muuttunut. H‰nest‰ h‰n oli s‰ilynyt yht‰ puhtaana, vaikka h‰nt‰ oli peloteltu ja pahoitettu h‰nen mielt‰ns‰. Maailma oli outo. Ihmekˆ, jos h‰nen k‰yntins‰ t‰‰ll‰ oli tullut niin raskaaksi, ihmekˆ, jos joka askel, jonka otti, vei harhaan? Ainoastaan yksi askel, se ei harhaan vienyt, se vei sinne, jossa tuskaa ei ollut, sinne miss‰ koti oli.

Alvarille teki hyv‰‰ ‰idin hellyys. Tuntui suloiselta ummistaa silm‰ns‰ ja unohtaa itsens‰. ƒidin k‰si pyyhki olemattomaksi pahan unen. H‰n oli taas lapsi, joka uneksi ep‰m‰‰r‰isi‰ ja tiedottomia unelmiansa.

Toisesta huoneesta kuului Annan ja Iidan kiivasta riitaa. Mit‰ se oli? Mit‰ he n‰in? Mit‰ Anna huusi?

ƒiti s‰ik‰hti. H‰nen t‰ytyi menn‰ sulkemaan ovet, ettei is‰ edes kuulisi.

Kun ‰iti meni sinne, syˆksyi Iida h‰nt‰ vastaan ja keskell‰ lattiaa seisoi Anna kalpeana ja tuijotti tajuttomasti.

Tahtomattaan, sanan sanalta sysien sanoi h‰n:

"Nyt h‰nen t‰ytyy muuttaa meilt‰ pois. Min‰ en voi en‰‰ t‰t‰ siet‰‰, ei, ei en‰‰ p‰iv‰‰k‰‰n."

"Odotahan, Anna, ‰l‰ ole j‰rjetˆn. Mit‰ on sitten tapahtunut."

"He h‰p‰isev‰t meid‰t. Ja h‰n viel‰ ilkkui Alvarin v‰‰rennyksill‰."

"Mit‰ sin‰ nyt, Anna?"

"Is‰ on taas, ‰sken saanut ilmoituksen jostakin Alvarin asiasta. Ja Iida — ei, en voi h‰nt‰ siet‰‰. Pois, heid‰n t‰ytyy nyt muuttaa t‰st‰ pois!"

"Mutta mihin he joutuvat, ajattelehan. Ja Alvar raukka, voi onnettomuutta."

Anna meni pois, mutta ‰iti j‰i paikoillensa. H‰n ei uskaltanut liikahtaa siit‰. H‰n oli tullut kotiin ja iloinnut. Mutta t‰‰ll‰ oli joka nurkka tuskaa t‰ynn‰.

H‰n seisoi siin‰ kuin j‰hmettyneen‰.

Minne, minne h‰n olisi voinut menn‰?