VII

Kun Iida oli alkanut olla poissa kotoa, oli h‰n ensin tehnyt sen siksi, ett‰ Alvar oli myˆs poissa. Mutta kun Alvar huomasi sen, loukkasi se h‰nt‰, ja niin alkoi h‰n j‰lleen entisen el‰m‰ns‰. H‰n oli poissa tihe‰mmin ja tihe‰mmin, ja kun Iida sitten koetti pid‰tt‰‰ h‰nt‰, ei h‰n en‰‰ voinut. Niin meni el‰m‰ menojaan ja he joutuivat yh‰ etemm‰s toisistansa.

Alvar oli joutunut pois paikastansa ja kuljeksi jouten. Aluksi h‰pe‰‰ peitt‰‰ksens‰ oli h‰n p‰iv‰t pitk‰t poissa kotoa, mutta sitten se tuli h‰nen tavaksensa. H‰n joi enemm‰n kuin ennen. Kun h‰n selvin‰ hetkin‰‰n viel‰ huomasi, kuinka pitk‰lle h‰n oli mennyt, p‰‰tti h‰n lakata. Mutta hyv‰t p‰‰tˆkset ja lupaukset j‰iv‰t vain p‰‰tˆksiksi ja lupauksiksi. Ja oikeastaan, mit‰p‰ niist‰. Ei ollut olemassa mit‰‰n, joka olisi h‰nt‰ velvoittanut pyrkim‰‰n. Ett‰kˆ muka pyrki‰ perheen‰, ett‰kˆ muka ihmisill‰ oli jotakin yhteist‰? H‰n nauroi niille ajatuksille, jotka olivat kangastaneet h‰nen mieless‰‰n. Ei ollut olemassa mit‰‰n velvollisuuksia, ei mit‰‰n tarkoitusta el‰m‰ll‰ enemp‰‰ kuin se, mit‰ ihminen oli asettanut itselleen pett‰‰kseen itse‰‰n, ei ollut olemassa mit‰‰n rakkautta, valhetta oli kaikki. Ei ollut eroa pahojen ja hyvien tekojen v‰lill‰, ei ollut v‰li‰ sill‰, mit‰ tiet‰ kulki. Ei ollut vapautta valita edes teit‰ns‰, meni niin, kuin oli luotu menem‰‰n. N‰kih‰n h‰n itsest‰‰n. Jo syntym‰st‰ oli h‰nell‰ ne merkit, ett‰ h‰n t‰t‰ tiet‰ kulki. Eiv‰t auttaneet mit‰‰n tahto eik‰ ponnistukset. Sisimm‰ss‰‰n oli h‰n siit‰ ollut selvill‰ aina. Jokaisen hyv‰n p‰iv‰n oli h‰n mieless‰‰n el‰nyt kuin varkain, kuin lainaksi, h‰n oli silloin aina itsellens‰ vieras, ja h‰nt‰ vaivasi se ep‰vapaus ja pakko, jota h‰n tunsi. Ei, h‰nen el‰m‰ns‰ oli luotu jo kulumaan toisin, menem‰‰n alas niit‰ teit‰, joita h‰n kulki. Kuin unessa oli h‰n n‰hnyt jo koko el‰m‰ns‰. Se oli tuttua. Outoa ei siin‰ ollut muu kuin se, mink‰ h‰n pakotetusti eli, eli kuin ihmiset muutkin.

Eikˆ h‰n nyt jo ollut selvill‰ siit‰? Eikˆ ollut aika viskata ainaiseksi ies p‰‰lt‰ns‰, olla valhettelematta ja olla pyrkim‰tt‰, kest‰kˆˆn el‰m‰ sitten mink‰ kest‰‰?

Mutta h‰n tunsi, ettei h‰n voinut viel‰. H‰n oli kiinni Iidassa ja h‰n kaipasi h‰nt‰, h‰n ei syd‰mess‰‰n voinut viel‰ luopua h‰nest‰. Niin oudosti he olivat kohdanneet toisensa, ja n‰ytti alussa, kuin he olisivat tarvinneet toisiansa. Ei, he eiv‰t olisi tarvinneet. Se oli erehdyst‰ kaikki.

Mutta h‰neen koski kipe‰sti, kun h‰n ei saanut pit‰‰ Iidaa. Ei h‰n nurissut siit‰, ett‰ siin‰ tapahtui v‰‰ryys. Ei, kaikki tapahtui, niinkuin tapahtua pitikin, ja tiesip‰ h‰n, mit‰ olisi pit‰nyt tehd‰, ett‰ h‰n olisi saanut Iidan takaisin, h‰n tiesi sen selv‰‰n, vaan eip‰s voinut mit‰‰n tehd‰. Kuin kirous oli siin‰, ettei h‰n tahtonutkaan, eik‰ voinut mit‰‰n tahtoa. H‰nen tahtonsa oli kuollut. Siin‰h‰n oli koko sairauden syy, ett‰ h‰nen tahtonsa oli kuin kuollut, se ei ollut h‰nen vallassansa. H‰n n‰ki, mit‰ olisi teht‰v‰, miten olisi tahdottava, mutta h‰n ei saanut tahtoansa en‰‰ hereille. Se oli v‰hitellen kuollut, se oli alunpit‰en ollut heikompi kuin muilla, ja jokainen pieninkin ponnistus jo kasvavana oli tuottanut h‰nelle suuria vaivoja. Kun olisi jo pienest‰ ymm‰rt‰nyt hoitaa sit‰, kuin pahaa sairautta hoidetaan. Kun olisivat sen tajunneet. Tahi oliko t‰m‰ h‰nen kohtalonsa, jolle ei mit‰‰n olisi voinut. Ainakaan ei h‰n en‰‰ voinut. H‰n kulki tajuttomana ja melkein tunnottomana kuin vieraan mahdin vallassa. Kun h‰n koetteli ajatella toisten tavalla, tunsi h‰n olevansa vain sairas ja kuolemaan tuomittu, jota ei mik‰‰n en‰‰ voinut pelastaa, joka teki ep‰toivoissaan, loppua odottaessaan, rikoksia, joista seurasi rangaistus. Ep‰toivoissaan? Ei. Kylmin syd‰min teki h‰n nyky‰‰n kaikki, mit‰ h‰n teki. H‰n oli tullut v‰‰rent‰neeksi nimi‰ rahaa saadakseen, h‰n oli ottanut vieraita varoja, h‰n oli kirjanpidossaan tehnyt suoria v‰‰rennyksi‰. Ja viel‰ ei h‰n ollut joutunut kiinni! H‰n oli viisaasti ja kavalasti laskenut, milloin h‰nen sopi, milloin ei. Olipas sielunvoimia ja tarkkan‰kˆisyytt‰ h‰nell‰, olipas tahtoa silloin. Ja kuinka etev‰sti h‰n oli j‰rjest‰nyt asiat peitt‰‰kseen tekojansa? H‰nt‰ oli kyll‰ ep‰ilty ja pari kertaa saatu jo ilmi h‰nen tekonsa, mutta kotijoukot eiv‰t tiet‰neet viel‰ mist‰‰n.

N‰m‰ pienet selkkaukset her‰ttiv‰t h‰nen toimintahalunsa ja tahtonsa, ja kuin kuumeessa ja oudossa hourailussa tyˆskenteliv‰t h‰nen sielunsa voimat lyhyen hetken ja sammuivat samassa, j‰tt‰en h‰net tavalliseen tyls‰‰n ja tunnottomaan tilaansa. Ja kuin kaksi eri rikoksentekij‰‰ oli h‰ness‰, toinen vaaraton ja tahdoton, toinen rohkea ja vaarallisempi.

H‰n seurasi niiden ihmeellist‰ vaihtelua itsess‰ns‰ hiukan katkerana ja alakuloisin mielin. Oliko h‰nell‰ siis oikeutta pit‰‰ ihmist‰, naista itse‰ns‰ varten? Vaikka h‰n olisi rakastanutkin Iidaa, ei h‰nell‰ en‰‰ olisi ollut oikeutta ajatella h‰nt‰. Mutta h‰n ei rakastanut h‰nt‰. H‰n piti h‰nest‰, h‰n kaipasi h‰nt‰. Iidan huoleton ja iloinen olento h‰ik‰isi h‰nt‰ viel‰kin. Iidassa oli nuoruutta ja el‰m‰‰, sit‰ v‰ljyytt‰, joka antoi vapauden toiselle ja s‰ilytti oman vapautensa. H‰n otti tinkim‰tt‰ ja antoi surkuilematta. H‰n ei ahdistanut toista, h‰n antoi toisen olla ja menn‰. H‰nen kevytmielisyydess‰‰n oli enemm‰n viisautta kuin kaikkien toisten vaanivissa ja n‰iverteleviss‰ ajatuksissa. H‰nen luonaan oli hyv‰ l‰mmitell‰id‰. Siell‰ oli Iida nyt Erik ÷hmanin luona. H‰n huvittelihen. Se oli h‰nen asiansa. H‰nell‰ ei ollut oikeutta sotkeutua siihen. Mutta jotenkin, kuinka lienee, vaivasi se h‰nt‰.