XVII

Seuraavana p‰iv‰n‰ ilmoitti Anna ‰idille kihlauksensa puretuksi. H‰n ei ilmoittanut mit‰‰n purkamisen syist‰, eik‰ ‰iti kysynytk‰‰n. Vaieten hyv‰ksyi h‰n Annan teon. H‰n tiesi, ett‰ se oli v‰ltt‰m‰tˆnt‰, muuten ei Anna olisi sit‰ tehnyt.

Iltap‰iv‰ll‰ l‰ksiv‰t ‰iti ja Anna kaupunkiin. ƒiti tahtoi olla nyt kotona ja Annan tukena, jos h‰n tukea tarvitseisi.

Oli ihana syyskuinen ilta, kun he ajoivat ‰‰nettˆmin‰ kaupunkia kohti.

Kauempien vaarojen harjuilta n‰kiv‰t he jo pienen kaupunkinsa kuin mets‰kukan heloittavan kirjavan mets‰n keskell‰. Saarekkaat vedet aukenivat heid‰n silmiens‰ edess‰ ja sulkivat kaupungin niemekkeineen syliins‰.

ƒidist‰ ei kaupunki ollut koskaan n‰ytt‰nyt niin kauniilta eik‰ tuntunut niin rakkaalta. Siell‰ oli kaikki, mit‰ h‰nell‰ oli, h‰nen syd‰mens‰ oli kiinni siell‰. Siell‰ oli h‰n aina el‰nyt, muusta maailmasta ei h‰n tiennyt. Kaupunki, sinne h‰n kuului, siell‰ vain oli h‰n kotonaan.

Aurinko alkoi jo laskeutua l‰nteen ja loi hohdettaan taivaan rannalle. Saaret kohosivat tummina kirkkaan veden sylist‰. Saarekasta vett‰ kimmelsi silm‰nkantamat, sinne miss‰ maa ja taivas n‰yttiv‰t yhtyv‰n, sinne miss‰ maan heikko, sinerv‰ juova suli autereisen taivaan rantaan.

Kirkonkello kajahutti lyˆntins‰. Tuntui kuin olisi n‰hnyt ‰‰nen v‰r‰j‰vin‰ aaltoina levi‰v‰n l‰pi laakson ja kajahtelevan kaupunkia ymp‰rˆivien harjujen rinteill‰ ja painuvan hiljalleen j‰rvelle p‰in. N‰ytti kuin kirkko, talot, koko kaupunki olisi peittynyt hienoon sinipunervaan usvaan ja lev‰nnyt jo iltauntaan metsiens‰ keskell‰.

Jo erotti ‰iti Ahlmanien rakennusten punaiset katot. Milt‰h‰n Annasta tuntunee, ajatteli h‰n. Siin‰ istui h‰n ‰‰netˆnn‰ ja kalpeana. ƒiti toivoi, ettei h‰nen kokemuksensa olisi rajoittunut vain yhteen. Yksi kokemus oli vaarallinen, se vei koko el‰m‰n. Niinh‰n oli h‰nellekin k‰ynyt.

Siell‰ n‰kyi kirkon luona ÷hmanin talo. Siell‰ jo h‰nenkin kotinsa katot n‰kyiv‰t. N‰m‰ kaksi paikkaa ne olivat h‰nest‰ rakkaimmat, niihin liittyi kaikki se tuska ja k‰rsimys, jolla el‰m‰ oli h‰nt‰ siunannut.

Jo oltiin l‰hell‰ kaupunkia. Hautausmaan puunrunkojen lomitse paistoivat valkeat hautaristit maantielle saakka. Siell‰ oli ÷hmanien, siell‰ oli heid‰n maatansa. Siell‰ lahosivat pikkuasukasten puuristit ja kummut tasaantuivat hiljalleen pengermiksi. V‰ki kaupungista muutti sinne. Aika vieri ja siell‰kin j‰ljet h‰visiv‰t.

Oli kotonaan taas, kun oli kaupungissa. Harmaat, kellert‰v‰t ja punaiset pikkutalot ik‰‰nkuin hymyiliv‰t tulijoille. T‰‰ll‰ oli hyv‰ olla, t‰‰ll‰ tunsi el‰m‰n noiden pikkupihojen sis‰ss‰, tunsi ihmiset, tunsi heid‰n ajatuksensa. Niit‰ ymm‰rsi ja niit‰ rakasti. Ja naapurivaimoja, jotka hypp‰siv‰t ikkunoihinsa tulijoita katsomaan, tervehti ‰iti kuin parhaita sukulaisiaan.

Eiv‰tkˆ ne olleetkin sukulaisia? Viereisill‰ maapaloilla olivat he vuosikymmenens‰ itsekukin omat taistelunsa taistelleet ja viereisill‰ maapaloilla he siell‰ kaupungin vieress‰ pysyv‰isen sijansa saivat. Eiv‰tkˆ he olleet kuin sukulaisia? ƒiti hymyili. Niin rakasta kaikki. Rakkahin tuo kotitalo, vanha pes‰, jonka oli isilt‰ saanut.