III

ƒiti seisoi ikkunan luona ja katseli yh‰ auringonpaisteiselle kadulle, katseli tuttua n‰kˆalaa, jota h‰n lapsuudesta saakka oli katsellut. Kadun toisella puolen oli rivi mataloita puurakennuksia, oikealla niiden takana oli kauppaneuvos Ahlmanin korkea kivitalo ja vasemmalla n‰kyi kaupungin vanha kivikirkko.

Samat puutalot olivat seisoneet siin‰ niin kauan kuin h‰n muisti. Toisia omistajoita oli joihinkuihin ehtinyt jo muuttua, vaan useimmat olivat samoilla suvuilla kuin viisikymment‰ vuotta sitten. Ahlmanien kivitaloa ei h‰nen lapsuudessaan siin‰ ollut. He olivat muuttaneet paikkakunnalle vasta parikymment‰ vuotta sitten. H‰nen lapsena ollessansa olivat ÷hmanit kaupungin mahtavimpia. Heid‰n kauppansa lienee ollut yht‰ vanha kuin kaupunkikin. He eiv‰t loistaneet kivitaloilla. He asuivat vanhassa sukutalossaan torin laidalla, kirkon tuolla puolen. Eiv‰tk‰ he muutenkaan ulkonaisen loistonsa t‰hden muista eronneet. Heid‰n synnynn‰inen ‰lyns‰ ja kykyns‰ erotti heid‰t muista pikkukaupunkilaisista. Niin ainakin ennen. Kuinka lienee nyt? Huhuiltiin kaikenlaista. Huhuiltiin nuoren Erikin ruvenneen juomaan ja h‰vitt‰m‰‰n pes‰‰. Huhuiltiin heid‰nkin asioittensa menev‰n siksi yh‰ alasp‰in. Kukapa sen tiesi. Ihmiset ovat aina valmiita pahaa puhumaan.

Vaan jos se oli totta, niinkuin se kuitenkin taisi olla, niin olipa vanhalla Erik ÷hmanilla raskaat vanhuuden p‰iv‰t. Ehk‰ yht‰ raskaat kuin h‰nell‰ itsell‰‰nkin, Fredrika Martinilla.

Erik ÷hman oli ollut h‰nen leikkitoverinsa, h‰nen parhain yst‰v‰ns‰. Ja h‰n jumaloi viel‰kin Eriki‰. Olihan h‰n miehi‰ jo joitakuita el‰ess‰‰n n‰hnyt, vaan Erikin veroista ei ainoatakaan. Erik eli yksin‰isyydess‰‰n omaa kielt‰ytyv‰‰ el‰m‰‰ns‰, eik‰ kukaan muu kuin h‰n ehk‰ aavistanut, mit‰ h‰n itseens‰ k‰tki.

H‰n oli toivonut Erikille kaikkea hyv‰‰. Ja kohtaisiko Eriki‰ nyt sellainen suru? Tiesih‰n h‰n, milt‰ tuntui, kun n‰ki sukupolven rappeutuvan, kun n‰ki poikansa menev‰n alas. Erik ponnisteli siell‰ salassa, olihan h‰nell‰ vain yksi ainoa poika.

Yksi ainoa, niinkuin h‰nell‰ itsell‰‰nkin. Siksip‰ h‰n tiesi, milt‰ se tuntui. Toisen ei tarvinnut sit‰ h‰nelle vakuuttaa. Niin, Erik, n‰in heille nyt k‰vi.

H‰n oli salaa toivonut, ett‰ nuori Erik ja Anna olisivat sopineet toisillensa. Vaan ei. Kaikki h‰nen toiveensa olivat rauenneet alusta alkaen. Seh‰n se olikin omituisinta, ettei ainoakaan h‰nen toiveensa toteen k‰ynyt.

Mustat, pahviset katot n‰yttiv‰t harmailta kirkkaassa auringonpaisteessa. Paisteista katua ajoi joku maalainen k‰rryiss‰‰n torille. Sinne kulki talonem‰nti‰ rannukkaiset, harmaat saalit hartioilla, maitokannu ja torikori k‰dess‰‰n. Suorina ja j‰ykkin‰ kulkivat rikkaammat, sivuilleen katsomatta. Kˆyhemm‰t ja laihemmat tyˆmiesten vaimot menn‰ humppasivat kiireesti k‰si‰‰n huitoen ja p‰‰ etukumarassa ja tervehtiv‰t nˆyr‰sti rikkaampia, jotka vain huuliaan liikuttaen arvokkaasti vastasivat.

Naapurin em‰nt‰ pys‰htyi torilta tullessaan kadun toisella puolen puhutellakseen toista naapurin em‰nt‰‰, joka portista oli juuri tulossa ja h‰‰teli kahta huutavaa lasta helmoistansa. Lapset pelk‰siv‰t naapurin em‰nt‰‰ ja pujahtivat portin taakse ja katselivat portin raosta, milloin vieras j‰tt‰isi ‰idin. Vaan siihen j‰iv‰t vaimot kielest‰ns‰ kiinni. Heid‰n keltaisilla kasvoillansa pysyi j‰ykk‰ ja arvokas ilme, huulet vain liikkuivat hiukan ja k‰si viittaili saalin alta. Kohta viittasivat he tohtorilaan p‰in ja kasvoille tuli pahansuopainen ja ilke‰ ilme. He p‰lyiv‰t yh‰ Martinin ikkunoihin ja tohtorinna kuuli, miten he mainitsivat Alvarin ja Iidan nimet.

Fredrika Martin k‰‰ntyi ikkunasta. Anna oli jo pukeutumassa. H‰n sattui katsahtamaan ‰itiin ja h‰n ihmetteli, miten ‰iti yht‰kki‰ oli k‰ynyt niin vanhan n‰kˆiseksi.

"Voitko pahoin", kysyi h‰n ‰idilt‰.

"T‰llainen auringonpaiste tuntuu ‰kki‰ voimakkaalta."

"ƒidin ei pid‰ olla ikkunassa."

Anna ajatteli, ett‰ jokin ‰idille vastenmielinen henkilˆ oli kulkenut kadulla. Ehk‰ se oli Lennart? Jos niin oli, olkoon! Asialle ei en‰‰ mit‰‰n tainnut. H‰n oli jo valinnut Lennartin, ottanut h‰net. Ja ‰idin t‰ytyi siihen tyyty‰, tuntukoon kuinka vaikealta tahansa. Lennart oli jo h‰nen!

H‰nen! Ilo t‰ytti syd‰men. H‰n hymyili kuvallensa istuessaan peilin edess‰. H‰n katseli peilist‰ silmi‰ns‰, katseli tukkaansa. H‰n oli tyytyv‰inen itseens‰. H‰n oli nyt tyytyv‰inen olemiseensa. H‰n oli melkein onnellinen.

ƒiti n‰ki h‰nen hymyns‰. H‰n tiesi, mit‰ se merkitsi, vaan h‰neen ei ilo tarttunut.

H‰nest‰ tuntui ‰kki‰, kuin Anna ei olisikaan h‰nen lapsensa, vaan jokin vieras, nuori nainen, joka hymyili rakkaudelleen. Ja mink‰laiselle rakkaudelleen? Eikˆ Anna ymm‰rt‰nyt, mit‰ h‰n teki? Antoiko h‰n ulkonaisten olosuhteiden vaikuttaa? Rahaanko h‰n myi itsens‰? Myi h‰pe‰‰ tuntematta. H‰nen tytt‰rens‰, h‰nen ainoa tytt‰rens‰!

Kauniin onnenpa el‰m‰ h‰nen lapsillensa tarjosi. Eip‰ ollut syyt‰ ainakaan ylpeill‰.

"ƒiti", sanoi Anna, "el‰m‰ selvi‰‰ t‰st‰ viel‰."

"Mitenk‰ niin?"

"Min‰ selvit‰n sen."

"Mill‰, lapseni?"

"Tahdollani."

"Vaan muista, ett‰ mit‰ teet, teet oikein."

"Kun teen kaikki mit‰ voin, enkˆ tee oikein?"

"T‰ytyy vain tuntea ja tiet‰‰, mik‰ on oikein. Jos tunnet —"

"Tunnen. Ei ole vaikeata tuntea eik‰ tiet‰‰ sit‰ — meid‰n asemassamme."

"Meid‰n tahi muiden, se ei asiaa toiseksi muuta."

"Se muuttaa."

"En ole samaa mielt‰. ƒl‰ ratkaise asioita j‰rkesi mukaan."

"Vaan syd‰men. Syd‰n ei minulle mit‰‰n puhu."

"Mutta miksi sin‰ lankeat ottamaan niin raskaasti n‰it‰ pieni‰ ulkonaisia koettelemuksia, koeta s‰ilytt‰‰ syd‰mesi iloisena ja puhtaana, niin n‰et, ett‰ syd‰nkin sinulla puhuu."

"Ei, ‰iti, j‰tet‰‰n se. Usko, etten v‰‰rin tee. Minulla on hyv‰ olla ja se tulee hyv‰st‰ omastatunnosta."

"Uskon."

"Ei siis siit‰ mit‰‰n en‰‰."

"Ei. Eth‰n sin‰ ole en‰‰ lapsi."

"En. Olen sinun viisas tyttˆsi, ‰iti rakas, rakas —"

H‰n ajatteli sanoa kiitokset kaikesta menneest‰, kaikesta rakkaasta, mik‰ heill‰ oli ollut yhteist‰, vaan ei lˆyt‰nytk‰‰n sanoja. H‰n tarttui ‰idin k‰teen ja kyyneleet tulvahtivat h‰nen silmiins‰. ƒiti itki hiljallensa. He ymm‰rsiv‰t toisiansa. He rakastivat toisiansa. Ja yht‰ katkeralta tuntui nyt heist‰ molemmista se askel, joka kenties i‰ksi erotti heid‰t toisistansa.

"Lapsi."

"Se on minun kohtaloni ja min‰ olen onnellinen."

Anna kohotti p‰‰t‰ns‰ ja hymyili jo. Ja ‰iti ei saanut selkoa, liioitteliko Anna vai oliko jokin vieras ja h‰nelle k‰sitt‰m‰tˆn tunto saanut jo jalansijaa h‰ness‰.