II

Eilisen‰ p‰iv‰n‰ oli Martin tavannut kaupungilla Lennart Ahlmanin ja pyyt‰nyt kotiinsa ja Lennart tuli.

Anna s‰ik‰hti, kun h‰n ikkunasta n‰ki is‰n ja Lennartin tulevan yhdess‰. H‰n sulki nopeasti kamarinsa oven ja h‰nen syd‰mens‰ lˆi pelosta. Mutta kohta h‰n rauhoittui, avasi levollisesti ovensa ja meni vierasta vastaan. Eih‰n h‰nen tarvinnut pel‰t‰ Lennartia, eih‰n h‰nen tarvinnut pel‰t‰ sit‰, mink‰ v‰ltt‰m‰tt‰ t‰ytyi tapahtua. H‰nen oli naitettava itsens‰. Ja niist‰ nuorista miehist‰, joita kaupungissa oli, oli Lennart Annan mielest‰ parhain ja ainoa, jota h‰nen sopi ajatella.

Ik‰v‰ vain, ettei ‰iti ollut samaa mielt‰. ƒidist‰ oli Ahlmanin kauppiassuku vastenmielinen. Vaan kenelleh‰n ‰iti tahtoi s‰ilytt‰‰ h‰nt‰ sitten? Kenelle? Kaupungissa ei ollut nyky‰‰n ket‰‰n mahdollista. Ja kukapa ‰idin mielest‰ olisi ollutkaan kyllin hyv‰? Hyvittih‰n se Annaa tavallaan, vaan teki samalla olon tukalaksi ja ratkaisun vaikeammaksi. ƒiti haaveili tietysti tyhj‰‰. Odotti sellaista, jota mist‰‰n ei tullut. Ihmeellist‰, ettei ihminen niin vanhanakaan oloihin j‰rkev‰sti suhtautunut. Se ‰iti oli nuori syd‰melt‰‰n aina, sellainen haaveilija. Toista oli is‰.

Is‰ n‰ki tietysti mielell‰‰n, ett‰ Lennart pyysi h‰nt‰ ja h‰n suostui. Ja is‰ oli oikeassa. Sill‰ jos Anna Lennartin otti, ei h‰n rasittanut en‰‰ kotiansa, h‰nen toimeentulonsa ja olonsa olivat taatut. Ja is‰n silloin myˆskin. Se oli p‰‰asia nyky‰‰n. Ja siksi toisekseen aika oli jo menn‰. Eik‰ Annasta ollut suinkaan vastenmielist‰ sit‰ ajatella. P‰invastoin, siihen mieli viime aikoina aina palasi ja sen ajatteleminen tuotti usein salaista tyydytyst‰ ja iloa. H‰nest‰h‰n nyky‰‰n koko perheen onni riippui. Ja siksi ei h‰nell‰ itsell‰‰n ollut en‰‰ mit‰‰n ratkaistavaa siin‰. Ja olivathan he Lennartin kanssa olleet jo vuosia hyvi‰ tuttuja, vaikkeiv‰t olleet koskaan oikein puhelleet kesken‰‰n.

Siksip‰ nyt ‰kki‰ tuntui oudolta. Puhe ei tahtonut sujua. Oikeastaan ei Annalla ollutkaan puolestaan mit‰‰n sanottavaa.

T‰m‰ on kauppa kuten maalaisten, ajatteli Anna. Eip‰ runollisuutta, eip‰ rakkautta. Kauppa, ihan niinkuin h‰n oli p‰‰tt‰nyt, ett‰ h‰np‰ kaupat teki jonkun kanssa, joka sitten ei voinut v‰itt‰‰ menett‰neens‰ eik‰ tuntea pettyv‰ns‰. H‰np‰ ne teki, siksi ett‰ teht‰v‰ oli, siksi ett‰ se oli maailman meno, siksi ett‰ siten oli hyˆty‰ h‰nenkin el‰m‰st‰‰n, joka muuten kului aivan hyˆdytˆnn‰.

Ja siin‰ sitten he saivat kuin saivatkin p‰‰tetyksi jotakin outoa, sinnep‰in, ett‰ he t‰st‰l‰hin muka niinkuin kuuluisivat yhteen. Kuinka se lienee tapahtunut, puoliksi v‰kisin, puoliksi leikkien, ik‰‰nkuin kevytmielisesti itse‰‰n tyˆnt‰en. Ei itsek‰‰n siihen uskonut, ei syd‰mess‰‰n pys‰htynyt niihin sanoihin, joita pani itsens‰ sanomaan. Mutta neh‰n olivatkin mahdottomia ihmisten v‰lill‰ aina. Tuli niit‰ tahdikkaasti ja kylm‰sti k‰sitell‰, niinkuin Anna tekikin v‰isty‰kseen t‰st‰ tapahtumasta sopivasti pois toiseen.

Kun Lennart oli onnestansa huumaantunut ja liikutettu, ihmetytti se Annaa. Tunsiko Lennart enemm‰n kuin h‰n? Tahi mit‰p‰ h‰n tunsikaan. Eip‰ h‰n muuta kuin ihmetteli, ett‰ sellainen sattumako teki k‰‰nteen h‰nen el‰m‰ss‰‰n, sellainen v‰h‰p‰tˆisyys, sellaiset mit‰ttˆm‰t sanat m‰‰r‰siv‰t kokonaan h‰nen el‰m‰ns‰ kulun. Sit‰ h‰n ei t‰ysin tajunnut, vaikka olisi sit‰ itsellens‰ tuhannesti kerrannut. Tekikˆ h‰n v‰‰rin? Itse‰‰n kohtaan h‰n v‰‰rin teki, jos teki. Itsep‰ h‰n omasta el‰m‰st‰‰n vastasi. Eiv‰tkˆs olleet v‰‰ri‰ n‰m‰ p‰iv‰t, joita h‰n kotona toimetonna vietti, v‰‰ri‰ n‰m‰ vuodet, jotka hitaasti eteenp‰in vieriv‰t, v‰‰r‰‰ koko t‰m‰ el‰m‰, jolla ei ollut mit‰‰n tarkoitusta?

Niin ett‰ h‰n oli menetellyt oikein, kun asian t‰ten ratkaisi. Tiesih‰n nyt edes, mihin kiinte‰sti pyrki‰ ja mit‰ tahtoa. Oppia toista ymm‰rt‰m‰‰n ja h‰nt‰ rakastamaan. Oppia h‰nest‰ lˆyt‰m‰‰n ihminen ja oppia sen ihmisen kanssa sopiutumaan.

Sopiutua? Eikˆ ollut siin‰ kaikkien pulmien ratkaisu?

Sit‰ oli Anna miettinyt koko eilisen iltaa ja yˆt‰ odottaessaan Alvaria kotiin. Ja kuta myˆhemm‰ksi aika kului, sen selvemm‰lt‰ ja yksinkertaisemmalta n‰ytti se h‰nest‰. H‰n ei pyyt‰nyt itsellens‰ suuria iloja. H‰n p‰‰tti palkita Lennartille sen rakkauden, jota t‰m‰ tarjosi. Ja h‰n toivoi, ettei Lennartin koskaan tarvitseisi katua sit‰, ett‰ h‰nt‰ pyysi. H‰nen t‰htens‰ ei h‰n saanut tuntea onnettomuutta. H‰n koettaisi t‰ytt‰‰ velvollisuutensa ja koettaisi oppia rakastamaan miest‰ns‰, olkoon h‰n mink‰lainen tahansa.

Ja miksi h‰n ei oppisi? Rakastihan h‰n muitakin, kaikkia t‰‰ll‰ kotona, miksi ei sitten Lennartia, miksi ei omaa miest‰ns‰?

Sit‰ h‰n mietti.

Ja el‰m‰ n‰ytti toiselta niiden ajatusten valossa. T‰ytt‰v‰‰, melkeinp‰ riemukasta oli siin‰ uudessa velvoituksessa. Se tuotti tyydytyksen ja sen kautta selveni kaikki.

H‰n ajatteli sit‰ yˆll‰, kunnes v‰syi aamupuoleen ja nukkui mietteisiins‰. Ja nytkin viel‰, loikoessaan siin‰ s‰ngyss‰ns‰ tunsi h‰n v‰symyst‰ eilisest‰. Mutta veret tulvahtelivat outojen ajatusten ja tuntojen t‰hden ja haihduttivat v‰symyst‰.

ƒiti katseli ikkunasta ulos ja sanoi sitten:

"Lennart oli k‰ynyt t‰‰ll‰ eilen."

"K‰vi."

"Ja mit‰ p‰‰titte?"

"Ei, ei viel‰ mit‰‰n, h‰n tulee t‰n‰‰n", sammalsi Anna h‰mm‰styneen‰ ja ‰iti vaikeni.