VIII

Kun Alvar l‰ksi syˆty‰‰n kotoa, ei h‰n tiennyt, minne olisi painunut. T‰n‰‰n oli h‰nen saatava rahoja vaikka mist‰. Kun olisi voinut tavata Iidaa ja saada neuvotella. Mutta h‰n ei uskaltanut j‰‰d‰ kotiin odottamaan, kun pelk‰si tapaavansa is‰n.

H‰n kulkea laahusti tulliportille ja ulos kaupungista. Pensaikkoon, maantien viereen h‰n istuutui. Siit‰ n‰ki h‰n ohikulkijat, eiv‰tk‰ ne h‰nt‰ huomanneet. Siit‰ n‰ki h‰n, milloin Iida ajoi kotiin, kun sanoivat h‰nen ajelemaan l‰hteneen, tietysti oli mennyt Erikin kanssa.

H‰n ei ollut saanut maistaa mit‰‰n virkist‰v‰‰ ja h‰n istui v‰syneen‰ siin‰. Suuta kuivasi. Ajatus seisoi. H‰n tunsi jotakin ep‰m‰‰r‰ist‰ katkeruutta tahi inhoa koko oloa kohtaan.

P‰iv‰kin oli niin kirkas. Vihre‰t, kirkkaat v‰rit leikkasivat ihan h‰nen silmi‰‰n Nekin, vihamielisin‰ ik‰‰nkuin tyˆnsiv‰t h‰nt‰ luotansa.

Niin tyˆnsiv‰t nyky‰‰n kaikki, mutta ei ollut paikkaa, mihin menn‰.

No, miksi ei? Olipa tuolla hautausmaa ihan vastap‰‰t‰ sattui. Siell‰p‰ oli toki paikka. Ei h‰n kaivannut sinne, mit‰p‰ tyhj‰st‰. Johtui vain mieleen, ett‰ oli paikka, josta ei pois sysitty. Mutta ehtip‰ tuota olla siell‰kin. Kauemmin siell‰ joutui olemaan kuin t‰‰ll‰. Ehk‰p‰ kyll‰stym‰‰n asti, jos h‰nt‰ kyll‰stym‰‰n asti oli t‰‰ll‰kin.

Niinp‰ tuo aika seisoi h‰nen kohdallaan. Kulki niin hitaasti kuin olisi siihen paikkaan ihan uupunut. Uupukoon, pys‰htykˆˆn. H‰n istuu t‰ss‰ maankamaralla tyhj‰n‰ ja paljaana, yht‰ uupuneena, ja riisuu pois p‰‰lt‰ns‰ kaiken maallisen ikeen, kaiken ajatuksen, tahdon ja tunnon. H‰n ik‰‰nkuin haihtuu pois olemasta, vapauttaa itsens‰ hetkeksi. Miten turhaa ajallisen ajan tuska ja el‰m‰n kahlehdittu olo! Mik‰ vapautus ajattomuudessa ja olemattomuudessa.