XV
Reading edition
Sunnuntain seuduissa k‰vi Lennart aina maalla Annan luona. H‰n ajoi omalla hevosellansa ja usein toi h‰n Iidan mukanansa.
Lennart oli kes‰n kuluessa tottunut Martineihin. Alvarin ep‰s‰‰nnˆllisyydest‰ huolimatta oli h‰n j‰rjest‰nyt h‰nelle helppoa tyˆt‰, josta h‰n toivoi Alvarin tasaantuvan edes hiukan. Ja Iidan seurassa viihtyi h‰n hyvin. Iidan iloisuus ja keveys oli vapauttanut h‰net siit‰ j‰ykkyydest‰, joka h‰nt‰ itse‰‰nkin vaivasi. Ja maallak‰yntimatkat sunnuntaisin muodostuivat heille suureksi huviksi, jolla oli oma salainen vieh‰tyksens‰. Iidan seurassa sai Lennart varmuutta ja ryhti‰. H‰n kypsyi mieheksi.
Anna ihmetteli sit‰, ihmetteli h‰nen joskus ylitsevuotavaa ja aiheetonta iloansa. Annalle sanoi Lennart, ett‰ liikeasiat luistivat hyvin, oli nautinto ajatella el‰m‰‰. Siit‰ saakka, kun Anna lupautui h‰nelle, tunsi h‰n kuin jokin salainen voima veisi h‰nt‰ eteenp‰in, niin ett‰ kaikki, mihin h‰n ryhtyi, onnistui hyvin.
Anna iloitsi siit‰, ett‰ h‰n vaikutti Lennartiin. Oli onnellista, ett‰ h‰nell‰ oli oma osuutensa ja teht‰v‰ns‰. Lennart muuttui siten h‰nelle l‰heisemm‰ksi. Ja usein tunsi h‰n jo kaipaavansakin Lennartia.
Ik‰v‰ns‰ ja sellaisen l‰mpim‰n kaipauksen valtaamana l‰ksi Anna kerran ‰kki‰ kaupunkiin tapaamaan Lennartia. H‰n luuli sill‰ ilahduttavansa h‰nt‰. H‰n satutti tulonsa iltap‰iv‰ksi, jolloin tiesi Lennartin olevan yksin kotona.
Arkana ja ep‰varmana soitti h‰n Lennartin ovelle.
"N‰in odottamatta. Hauskaa. Kun et toki ilmoittanut", sopersi Lennart h‰mill‰‰n.
"Tuli yht‰kki‰ niin ik‰v‰", sanoi Anna.
"Etkˆ viihdy siell‰ en‰‰?"
"Viihdyn, mutta —", Anna ei tiennyt, mit‰ sanoa. H‰n oli pahoillaan, kun Lennart ei k‰sitt‰nytk‰‰n. Siis Lennart ei ollut kaivannut h‰nt‰.
"Tulinko sopimattomasti", kysyi h‰n sis‰‰n astuessaan.
"Et, kuinka niin? Iidakin juuri sattui t‰nne tulemaan."
Anna tervehti Iidaa j‰yk‰sti. T‰‰ll‰ istui siis Iida Lennartin luona. Anna olisi tahtonut juosta pois, syd‰nt‰ puristi, tuntui kuin jotakin h‰pe‰llist‰ olisi ollut tekeill‰.
"Olinkin juuri l‰hdˆss‰", sanoi Iida, "katselemaan tavaroita, joita Lennart oli ostanut."
"Anna n‰ytt‰‰ v‰syneelt‰", sanoi Lennart.
"Ei, nyt minun t‰ytyy j‰tt‰‰ teid‰t." Iida nousi ylˆs l‰hte‰ksens‰.
"ƒl‰ anna minun h‰irit‰ itse‰si", sanoi Anna.
"Ha-ha-haa, sep‰ oli sana", nauroi Iida. "Sinun h‰irit‰ — minua ja Lennartia! Ei, hyv‰sti vaan."
Anna kuuli Iidan nauravan viel‰ etehisess‰, mutta se nauru oli jo toisenlaista. Annasta oli siin‰ voitonriemua ja ilkuntaa, se oli kiihottunutta ja julkeaa.
Mit‰ oli siis tapahtunut?
Ehk‰ Lennart oli jo h‰nen.
Tuntui kuin h‰net yht‰kki‰ olisi syˆsty jonnekin huimaavaan syvyyteen.
H‰nt‰ petettiin. Heill‰ oli jotakin kesken‰ns‰. Iidan nauru sen ilmaisi. H‰n ei voinut siit‰ erehty‰.
Kun Lennart tuli takaisin, koetti h‰n saada selvyytt‰, mutta Lennart oli samanlainen kuin ennenkin. Ja se rauhoitti Annaa.
Ehk‰ h‰nen ep‰ilyksens‰ oli turha. Tietysti se oli turha.
"Sin‰ olet alkanut siet‰‰ Iidaa", sanoi h‰n kohta.
"Ei h‰n ole minusta koskaan ollut vastenmielinen."
"Muistelin vain."
"Kun en tuntenut h‰nt‰, oli h‰n minusta pel‰tt‰v‰. Enk‰ niin v‰‰r‰ss‰ tainnut ollakaan", nauroi Lennart.
"On siis syyt‰ pelkoon?"
"Kielt‰m‰tt‰ miellytt‰‰ h‰n miest‰", sanoi Lennart.
Ehk‰ vertasi Lennart h‰nt‰ ja Iidaa. H‰n ei miellytt‰nyt, h‰n ei pystynyt kilpailemaan. Iidalla oli syyt‰ ilkkumiseen.
Anna j‰ykkeni, raskaat ajatukset tulvivat mieleen. Lennart ei saanut h‰nt‰ en‰‰ iloisemmaksi. Pettyneen‰ palasi Anna maalle.
Maalla eiv‰t ep‰ilykset en‰‰ j‰tt‰neet h‰nt‰. H‰n ymm‰rsi ja n‰ki yh‰ selvemp‰‰n, mit‰ oli tekeill‰ ja oli jo koko kes‰n ollut, vaikkei h‰n ollut sit‰ ymm‰rt‰nyt. Lennart ja Iida olivat lˆyt‰neet toisensa. Olivathan he kuin luodut toisillensa. Ja silloinkin heid‰n naurunsa, heid‰n ‰‰nens‰, heid‰n asentonsa ilmaisi heid‰t. N‰ki, ett‰ he pitiv‰t toisistansa. H‰n vain oli ollut niin yksinkertainen, ettei ollut sit‰ ennen huomannut. Ja Lennartin ja Iidan maalle tultua katseli Anna heit‰ jo toisin silmin. H‰n vaani jokaista heid‰n liikett‰ns‰. Eik‰ ollut vaikeata n‰hd‰, ett‰ h‰n oli ollut oikeassa. He eiv‰t tehneet paljoa peitt‰‰kseen v‰li‰ns‰. Heid‰n katseensa puhui selv‰‰ kielt‰. Luulivatko he, ettei h‰n sit‰ ymm‰rt‰nyt.
Tehtiin h‰nen edess‰‰n petosta. Teeskenneltiin, laverreltiin muka viattomasti, vaan alla oli toista. Kuinka herttaiselta ja nuorelta n‰ytti nyt Lennart ja kuinka miehek‰s ja kohtelias h‰n oli. Sellaista kohteliaisuutta ei viel‰ ollut h‰nen osakseen tullut.
Annan hermot olivat ainaisessa j‰nnityksess‰ ja ajatus askarteli aina saman asian ymp‰rill‰. Pois oli kadonnut tylsyys ja tajuttomuus, pois sovinnainen hyv‰ ajatus. H‰n oli katkera ja mielelt‰ns‰ ilke‰. Ja itsekk‰‰t pyyteet ja halut saivat valtaa h‰ness‰.
Sit‰ mukaa kuin h‰nen ajatuksensa askartelivat ep‰toivoisina ja kiihkein‰, sit‰ mukaa kasvoi myˆs halu voittaa Lennart. H‰nelle ei ollut nyt en‰‰ samantekev‰‰, saiko h‰n h‰net vai eikˆ. H‰n tahtoi h‰net ja h‰nen t‰ytyi saada h‰net. H‰n tunsi rakastavansa h‰nt‰.
Sill‰ Lennart ei ollut h‰nest‰ en‰‰ se, jonka kanssa h‰n kihlautui. H‰n kihlautui tuntemattoman, elottoman miehen kanssa, jolla ei n‰ytt‰nyt olevan suuria vaatimuksia el‰m‰lt‰. Nyt n‰ki h‰n, ett‰ se mies oli voimakas ja ett‰ sen sielussa liikkui el‰m‰, joka n‰ytti rikkaalta. Kun p‰‰sisi kosketuksiin sen kanssa. Se pysyi vain suljettuna h‰nelle. H‰n ei p‰‰ssyt l‰hestym‰‰n sit‰. Mutta sellaista voimakasta, el‰v‰‰ ihmist‰ oli Anna kaivannut, sellaista, joka her‰tt‰isi h‰netkin.
Olihan h‰n her‰nnyt. Mutta miten? Oli kuin olisi h‰net lastenkamarista heitetty katuojaan, eik‰ h‰n tiennyt, minne menn‰.
Mit‰ h‰n oli tehnyt sitten? H‰n oli tehnyt sen, mink‰ niin monet muutkin. H‰n aikoi myyd‰ itsens‰. H‰n oli vannonut rakastavansa Lennartia. Samaa olisi h‰n voinut vannoa sadoille muille kunnon miehille, kenelle tahansa, joka olisi voinut tarjota h‰nelle aseman ja toimeentulon. H‰n oli luullut tapaavansa onnen, kunhan vain k‰tens‰ ojentaa ja ottaa, ja ansaitsevansa rakkautta, kunhan vain huuliansa myˆnnytykseksi liikahuttaa.
Vaan saikos h‰n? Eikˆ el‰m‰ss‰ muka oikeutta ollut?