VI

Alvarin rappeutuminen oli alkanut nuorena ja v‰hitellen. H‰ness‰ tapahtui jonkinlainen ruumiillinen v‰symys, jota ei juuri huomattu. Pienen‰ oli h‰n ollut herttainen kuten hyv‰ns‰vyiset lapset ja kasvavana oli h‰n hienotunteinen, ei sanallakaan loukannut toisia eik‰ koskaan kiivastellut. Mutta h‰n ei myˆsk‰‰n vastustellut eik‰ vastustanut mit‰‰n. Ja siin‰ h‰nen hyvyydess‰‰n oli h‰nen heikkoutensa.

Kun h‰n erosi koulusta antautuakseen k‰yt‰nnˆlliselle alalle, ei h‰nen onnistunut lˆyt‰‰ sopivaa tointa. H‰n yritti yht‰ ja toista, mutta ei pysyv‰sti mit‰‰n. Ja v‰liajoilla tyˆttˆm‰n‰ oppi h‰n kuljeksimaan ja ryypiskelem‰‰n. H‰nell‰ ei alussa ollut mit‰‰n himoa juomiseen. Oli hauskaa istua toverien seurassa ja kevent‰‰ mielt‰ns‰. Jokap‰iv‰isyyden paino h‰visi ja aukesi kuin uusi maailma ja uusi el‰m‰, joka tuntui ihmisarvon mukaiselta. El‰m‰ oli ainaista juhlaa ja sunnuntaita. Sai nauttia. Mit‰ siit‰, jos v‰list‰ liikaa sattui. Ehtip‰ viel‰ tasaantuakin.

Niin ajatteli ‰itikin, kun huomasi Alvarin pienet poissaolot ja salasi niit‰ is‰lt‰.

Vaan siin‰ h‰n pettyi. Alvar tottui siihen el‰m‰‰n ja tottui juomiseen. Halu iskeytyi vereen, niin ettei h‰n en‰‰ voinut tulla toimeen ilman. H‰n huomasi itsekin vaaran, vaan lohdutti itse‰‰n sill‰, ett‰ ainakin silloin voi, kun koettaa ja viimeinen pakko on. Mutta pakkoa ei tullut, ja niin se j‰i. H‰n tylsyi v‰hitellen, niin ettei tuntenut tilansa luonnottomuutta. H‰nen tuntojensa herkkyys ja ajatuksensa joustavuus katosi. H‰neen ei vaikuttanut mik‰‰n ulkoap‰in tuleva voima, ja sis‰isi‰ sys‰yksi‰ ei ollut. Niin vieriv‰t miehistymisvuodet, ja h‰nt‰ pidettiin jo menneen‰.

Mutta tuli aika, joka tuotti kotijoukolle iloa. Alvar oli ‰idin hommasta saanut paikan ÷hmanin konttorissa. Ja vanhan ÷hmanin yst‰vyys her‰tti Alvarissa halun saada el‰‰ tyˆll‰‰n niinkuin muutkin. H‰n kiintyi tyˆhˆns‰ ja h‰nen el‰m‰nintonsa her‰si. H‰nen ulkonainenkin olentonsa muuttui. K‰ynti oli vapaata ja katse kirkas ja avonainen. H‰nen komea ulkomuotonsa vieh‰tti naisia. H‰nt‰ pidettiin kaupungin kauneimpana nuorena miehen‰.

Sattui niihin aikoihin, ett‰ Alvar rakastui. Iida oli tullut sattumalta k‰ym‰‰n sukulaistensa luokse kaupunkiin, h‰n huomasi heti Alvarin. Ja niin se alkoi.

He olivat lapsellisia hulluudessaan. Seurasi kihlaus ja suunniteltiin naimista.

ƒiti ei ollut ihastunut Iidaan, mutta h‰n tunsi suurta kiitollisuutta Iidaa kohtaan, kun Iida pelasti Alvarin. Nyt ei h‰nen tarvinnut Alvarista en‰‰ huolehtia. Alvarin el‰m‰ oli taattu.

Itse Martinkin iloitsi kihlauksesta. H‰n toivoi Alvarin k‰sitt‰v‰n asemansa. Tosin h‰nest‰ oli Alvarin naiminen hullua viel‰, mutta mink‰ taisi. H‰n koetti puhua Alvarille tuloista ja el‰m‰n k‰yt‰nnˆllisist‰ puolista, vaan t‰ll‰ kertaa uskalsi Alvar nauraa is‰lle. Heill‰ Iidan kanssa oli omat suunnitelmansa.

No menkˆˆt, ajatteli is‰, kunhan tasaantuvat, ainahan jotenkin toimeen tullaan. Nyth‰n Alvarin oli pakko toimia, ja se oli onneksi. Kentiesp‰ heist‰ tuli viel‰ tervett‰ sukua. Ja seh‰n oli p‰‰asia. Sairaalloisissa ja heikoissahan se oli ihmiskunnan vitsaus. Niinkuin Alvarista n‰ki. Mutta kenties se ei ollut viel‰ t‰ydellist‰ rappeutumista, vaikka heikkous oli perinnˆllist‰: Fredriikan pehmeydess‰ ja liiallisessa herkkyydess‰ n‰htiin jo ne oireet. H‰nen liikatunteellisuudestaan oli Alvarin tahdottomuus kotoisin. Ja kuinka Alvar ulkonaisestikin muistutti ‰iti‰‰n. Samat k‰det, sama k‰ynti, samat silm‰t. Is‰n terveit‰ hermoja ja rautaista terveytt‰k‰‰n eiv‰t lapset olleet perineet. Niinp‰ ei h‰n itsek‰‰n ollut voinut varoa heikon hedelm‰n syntymist‰. H‰nen tietoinen tahtonsa ei ollut mit‰‰n vaikuttanut siin‰ suhteessa. Turhaa oli siis laskea niit‰ mahdollisuuksia, joihin perinnˆllisyys uudet polvet vei. Viel‰ n‰ytti melkein kuin sokea sattuma olisi hallinnut, kuin el‰m‰ kulkisi latujansa merkillisiss‰ nousuissa ja laskuissa, kuin kulun suunnan m‰‰r‰isiv‰t tuntemattomat tekij‰t sukuketjuissa ja eri sukujen yhdistelmiss‰.

Ja ihminen vain vastuunalaisuutta vailla eli ja huoletonna jatkui, niinkuin ei toinen sukupolvi olisi toista seurannutkaan, niinkuin t‰m‰ el‰m‰ ja t‰m‰ p‰iv‰ olisi kaikista t‰rkein, t‰m‰ ihminen se p‰‰m‰‰r‰, jota varten koko mennyt oli. Menkˆˆt siis lapset, niinkuin olivat menneet toiset ja mennyt h‰n itsekin. Menkˆˆt, ei h‰n niille mit‰‰n tainnut.

Vietettiin iloiset h‰‰t. Ja n‰ytti, ett‰ iloa riitti h‰‰p‰iv‰n ylikin. Iida oli kevytjalkainen ja vieh‰tt‰v‰ pikku hupakko, jonka p‰‰h‰npistot ilahduttivat heit‰ kaikkia. Alvarista h‰n oli verraton. Alvar ei alussa osannut muuta kuin katsella ja ihailla h‰nt‰ h‰mm‰styneen‰ ja yll‰tettyn‰ siit‰, ett‰ h‰n omisti sellaisen naisen, jolla ei ollut vertoja miss‰‰n. T‰h‰n saakka oli h‰n n‰hnyt tavallisia yksitoikkoisia naisia, niinkuin ‰idin ja Annan, jotka olivat luodut vain vartioimaan miehi‰ns‰ ja huokailemaan heid‰n t‰htens‰, nyt n‰ki h‰n sen oikean, jonka edest‰ kannatti el‰‰kin.

H‰nen ihmisarvonsa nousi h‰nen omissa silmiss‰‰n ja muidenkin silmiss‰. Olihan h‰n nyt mies, joka tyˆskenteli perheens‰ hyv‰ksi.

Olipa varattu keinot, joilla ihminen kiinnitettiin el‰m‰‰n. N‰in oman tarpeen, edun ja tottumuksen t‰hden olivat aikojen kuluessa kehittyneet muodot, jotka velvoittivat tyˆskentelem‰‰n ja pyrkim‰‰n, ja se velvoitus ei tuntunut raskaalta eik‰ ahdistavalta. Se tuotti riemua ja sen kautta ihminen vapautui ahtaasta yksilˆllisyytens‰ painosta, niin ett‰ puhdassyd‰misen‰ ja rohkeana antautui uuteen el‰m‰nleikkiin. Ja nyt Alvar siunasi el‰m‰‰. Se oli t‰ynn‰ vaikeuksia, mutta h‰n koetti ponnistaa. Vaikeinta oli lˆyt‰‰ sopivaa tyˆt‰. H‰n sai paikan pankissa, mutta pienet tulot eiv‰t riitt‰neet heille molemmille. H‰nen t‰ytyi siis yritt‰‰ muuta ja j‰rjest‰‰ el‰m‰ j‰rkev‰lle pohjalle, etteiv‰t he n‰in j‰‰neet vanhuksien ainaisiksi vastuksiksi.

Mutta vaikkapa Alvar kuinka mietti, ei h‰n mit‰‰n keksinyt. Nyt huomasi h‰n, ett‰ is‰ oli ollut oikeassa. Heid‰n naimisensa oli ollut liian aikaista ja kevytmielist‰. Iida oli tottunut el‰m‰‰n v‰lj‰sti, ja se pieni perintˆ, jonka Iida sai, k‰ytettiin aluksi, mutta siihen loppuikin heid‰n hyvinvointinsa.

Ensi onnen menty‰ alkoi Iidaa kiusata Alvarin saamattomuus. H‰n alkoi arvostella h‰nt‰. Alvar oli ep‰k‰yt‰nnˆllinen ja mahdoton. Luuliko h‰n, niinkuin mik‰ tyhm‰ nainen, ett‰ paljaalla rakkaudella voitiin el‰‰? Olivatpa he olleet lapsellisia ja ymm‰rt‰m‰ttˆmi‰ naimisiin menness‰‰n. Mutta miten korjata sit‰ en‰‰?

Sit‰ mukaa kuin Iida Alvaria arvosteli, sit‰ mukaa kylmeni h‰nen tunteensa h‰nt‰ kohtaan. Heid‰n el‰m‰ns‰ alkoi tuntua h‰nest‰ ahtaalta ja ik‰v‰lt‰. Eik‰h‰n heill‰ ollut omaa kotia edes. He asuivat is‰n ja ‰idin turvissa ja heid‰n leiviss‰ns‰. Eik‰ Iida tottunut siihen ahtauteen eik‰ heid‰n kotinsa painostavaan tuntoon. Eik‰ h‰n virkistynyt en‰‰ Alvarin lapsellisista rakkaudenosoituksista. Se oli sit‰ samaa aina. Ei sit‰ jaksanut aina n‰hd‰.

Mutta sille ei en‰‰ mit‰‰n tainnut, mit‰p‰ sit‰ katua sitten! Ei ollut muuta keinoa kuin sopiutuminen. Ja pian Iidan keve‰ luonne ja joustava ajatus taltuttivat h‰net tyytym‰‰n oloihin, jotka olivat h‰nest‰ aivan vieraat.

H‰n otti p‰iv‰n sellaisenaan kuin se tuli, nautti siit‰, mist‰ nauttia voi, eik‰ ollut huomaavinaan sit‰, mik‰ ik‰v‰‰ tuotti. Tavallaan oli helpotuskin, ettei Alvar ollut ihmeellisempi. H‰nt‰ eiv‰t muut voineet ihmeisiin velvoittaa. Eik‰ h‰nt‰ voitu myˆsk‰‰n syytt‰‰. Eiv‰t Martinit sit‰ tehneet, siksi kuitenkin ymm‰rsiv‰t, ei sit‰ tehnyt Annakaan, joka oli heist‰ ahtain. Annaa ei Iida siet‰nyt. H‰n melkein vihasi sellaisia pikkukaupunkilaismamseleja, jotka kirein silmin seurasivat jokaista keve‰mp‰‰ jalannousua, kammoksuivat iloista puhetta ja s‰ik‰htiv‰t v‰h‰ist‰kin naurua. He olivat vanhoja jo syntyess‰‰n. Ja n‰hd‰ sitten ik‰ns‰ t‰t‰ harmaata ja ik‰v‰‰ ymp‰ristˆ‰, jota katsellessa kalvoi ja j‰yti mielt‰, autioita, kuolleita hiekkakatuja, pieni‰ puurakennuksia, jotka ik‰‰nkuin vanhuuden heikkoina olivat lyyhistyneet kirkkonsa ymp‰rille, ja ihmisi‰, jotka puutuneina, el‰m‰st‰ mit‰‰n tiet‰m‰tt‰ kulkivat l‰pi ik‰ns‰ samoja katuja, samoissa pihoissa, samoissa ajatuksissa kuin heid‰n vanhempansa ja vanhempainsa vanhemmat olivat kulkeneet.

Iida p‰‰tti, ettei h‰n antanut heid‰n s‰ik‰hdytt‰‰ itse‰ns‰. Tarvitsiko h‰nen h‰vet‰ sit‰, ett‰ h‰n oli nuori ja tahtoi el‰‰ ja iloita. Jos ei sit‰ ymm‰rretty, eih‰n se ollut h‰nen syyns‰.

Kului pari, kolme vuotta. Heille oli syntynyt kaksi lasta, jotka tuottivat iloa koko Martinin perheelle. Iida ainoastaan ei ymm‰rt‰nyt erityisesti iloita. Lapset olivat vaivaksi. H‰n ei ollenkaan k‰sitt‰nyt sit‰ ihastusta, jolla heit‰ odotettiin ja vastaanotettiin. Puhui is‰ suvun jatkumisesta ja el‰m‰n jatkumisesta. Niinkuin ei olisi ollut samantekev‰‰, jatkuiko suku tahi oli jatkumatta, katosiko el‰m‰ tahi s‰ilyikˆ vaikka ikuisesti. Kun itse oli el‰nyt, ei siit‰ en‰‰ mit‰‰n tiennyt. Ja itse oli p‰‰asia itsellens‰, pitemm‰lle ei ajatus ulottunut. Eikˆ liene ollut teeskentely‰ tahi itsepetosta heid‰n el‰m‰nrakkautensa? Eiv‰t he itsess‰‰nk‰‰n el‰m‰‰ rakastaneet, he kielsiv‰t sen. He huokailivat olemisen raskaan taakan alla. Tarvittiinko lis‰‰ samanlaisia huokailijoita, vai tarvittiinko niit‰, joiden vuoksi huokailtiin? Vai odotettiinko ihmeit‰ uudelta sukupolvelta? Eih‰n ihminen vuosisadoissa, ei vuosituhansissa ollut muuksi muuttunut. Mik‰ h‰net sitten juuri seuraavassa polvessa toiseksi muuttaisi? Eikˆ se ollut vain n‰iden el‰m‰ns‰ tukahtuneiden ep‰toivoinen unelma, saituutta, jolla he tinkiv‰t el‰m‰lt‰ omilleen sit‰ osaa, jota itse eiv‰t olleet raskineet k‰ytt‰‰?

Iidaa eiv‰t tyydytt‰neet n‰m‰ haaveet, ei lapsen vuoteen ‰‰ress‰ tunnelmoiminen eik‰ turhien toiveiden tuudittelu. Mit‰‰n uskonnollista hartautta ei h‰n tuntenut lapsen edess‰, h‰n n‰ki heiss‰ vain tulevia ihmisi‰, samantapaisia kuin he itsekin, ei pahempia eik‰ parempia. Ja h‰nest‰ tuntui, ett‰ liika rakkaus heit‰ kohtaan oli tarpeeton. Se esti heit‰ karaistumasta ja v‰h‰‰n tyytym‰st‰. Ellei h‰nkin, Iida, olisi kasvanut orpona ja yksin, ei h‰n niink‰‰n hyvin olisi voinut sopiutua eik‰ outoja oloja siet‰‰. El‰m‰ oli ollut h‰nt‰ kohtaan kova. H‰n oli kova myˆskin, h‰n ei h‰mmentynyt v‰h‰st‰. Jos h‰n ei saanut sit‰, mit‰ toivoi, otti h‰n osansa siin‰, mit‰ h‰n ei ollut osannut toivoa, siin‰, mit‰ el‰m‰ kunakin p‰iv‰n‰ tarjosi.

Kun h‰n ei voinut rakastaa en‰‰ Alvaria ja kun koti tuntui ahtaalta, etsi h‰n itsellens‰ huvitusta kodin ulkopuolelta. H‰n seurusteli Alvarin tuttavien kanssa. H‰nest‰ oli oikeus ja kohtuus saada hiukan lev‰ht‰‰ ahdistavista perheasioista. Ja jos kohtalo oli kohtuuton, oli h‰nen otettava korvaus itse. H‰n salli itsellens‰ nautintoja ja iloa. Ei h‰n syvemmin hakenut niit‰, mutta koska niist‰ kerran oli luovuttava kuitenkin, jouti niit‰ nyt olla; eiv‰tk‰ h‰nt‰ t‰ysin tyydytt‰neet ne ihmiset, joita h‰n oli tavannut, mutta parempiakaan ei mist‰‰n tullut. Ja oikeastaan h‰n piti ihmisist‰ sin‰ns‰ ja lˆysi tien heid‰n syd‰miins‰, silloin kun h‰n tahtoi.

Niin oli h‰n tullut el‰neeksi pari pient‰ rakkautta Alvarin j‰lkeen. Ne olivat arvottomia eiv‰tk‰ h‰nelle merkinneet mit‰‰n. H‰n olisi ollut valmis luopumaan niist‰ heti, jos niikseen olisi sattunut. Ne syntyiv‰t mit‰ttˆmist‰ syist‰ ja sammuivat yht‰ mit‰ttˆmist‰ syist‰. H‰nen sielunsa oli niist‰ vapaa. Siksi eiv‰t ne h‰nen rauhaansa rikkoneet. H‰n ei tehnyt mit‰‰n kysymyst‰ niist‰. Selv‰sti ja kevyesti suoriutui h‰n niist‰ ja ihmeellisen helposti aukoi h‰nen ajatuksensa uusia aloja ja omisti ne tuskattomasti.

Niin ett‰ mit‰‰n vaikeutta ei tuottanut en‰‰ se, kun Erik ÷hman rakastuneena tahtoi h‰net ja sai h‰net. H‰n piti Erikist‰, he ymm‰rsiv‰t toisiansa. Iida tiesi kyll‰, ett‰ leikki kerran loppui, ehk‰ piankin. Oli siis kysymys vain siit‰, kuinka h‰nen tuli tahdikkaasti menetell‰, ett‰ asia pysyi salassa. H‰nell‰ ei ollut syyt‰ loukata Martineja.