XII

Oli Martinin vastaanottotunti, vaan ket‰‰n ei kuulunut tulevaksi. Nuorempi l‰‰k‰ri vei joukot. Martinin luona k‰vi vain joku maalainen ja joku tuttu, joka ei viitsinyt toisen luo menn‰. Sanoivat h‰nt‰ jo vanhaksi ja vanhanaikuiseksi.

Sanokoot. Siin‰ h‰n kuitenkin oli vanhanaikuinen, ettei h‰n viitsinyt imarrella ihmisi‰ eik‰ ostaa heid‰n suosiotansa. H‰nell‰ ei ollut yst‰vi‰ eik‰ l‰heisi‰ tuttavia. T‰nne saakka oli h‰nen onnistunut suoriutua el‰m‰st‰ yksin. Nyt n‰ytti, ett‰ h‰nen t‰ytyi l‰hesty‰ toisia apua saadakseen. H‰n oli maksanut useita Alvarin velkoja ja velkaantunut itse. Velat eiv‰t olleet suuria, mutta h‰nen tulonsakaan eiv‰t riitt‰neet perheelle.

Oli v‰ltt‰m‰tˆnt‰ naittaa Anna. Ei h‰n tahtonut sanallakaan pakottaa eik‰ edes ilmaista, ett‰ se oli h‰nen tahtonsa. Ymm‰rsih‰n Anna sen sanomattakin. Ja h‰nt‰ ilahdutti, kun h‰n n‰ki, etteiv‰t nuoret olleet vastahakoisia kesken‰ns‰.

Siis selvittiin siit‰ puolesta kuitenkin ja tavallaan omin voimin viel‰. Mutta oli seikkoja, jotka eiv‰t koskaan ilman onnettomuuksia selvinneet.

Alvarista he eiv‰t p‰‰sseet.

Martin istui tuoliinsa painautuneena, hartiat kumarassa ja p‰‰ k‰den varassa, istui raskaissa ajatuksissansa, jotka painostivat h‰nt‰ kuin sairaus. Nyt kun voimat v‰heniv‰t ja mieli olisi tarvinnut jonkun lepohetken, k‰vi el‰m‰ yh‰ kire‰mm‰lle. H‰n teki yh‰ tili‰ itseksens‰, miss‰ m‰‰rin h‰n oli syyp‰‰ Alvarin kohtaloon. H‰n oli laiminlyˆnyt h‰nen kasvatustaan ja j‰tt‰nyt sen ‰idille, mutta laiminlyˆtiinh‰n niin monen muunkin kasvatus, eik‰ se mit‰‰n merkinnyt. Ja olihan h‰n sitten koettanut hyv‰ll‰, oli koettanut pahalla, mik‰‰n ei ollut auttanut. Oliko Alvar syntym‰st‰‰n ollut rikollisuuteen taipuva, vaikkei aikaisemmin ollut tilaisuutta tekoihin? Jos niin oli, olisi h‰nt‰ pit‰nyt sairaan tavoin hoitaa, erottaa terveist‰, ettei tautiaan levitt‰isi ja sill‰ terveit‰ turmeleisi.

H‰nen ajatuksensa keskeytyiv‰t, kun ovelta kuului koputusta.

"Astu sis‰‰n."

Alvar tuli ep‰varmana.

"Asia on jo maksettu, pist‰ydyn sit‰ vain sanomaan."

"Vaan ymm‰rr‰tkˆ sin‰, mit‰ olet tehnyt?"

"Sanon, asia on jo hoidettu."

"Ei ole kysymys siit‰, on kysymys siit‰, ymm‰rr‰tkˆ edes, mit‰ olet tehnyt", is‰ kiivastui.

"Ymm‰rr‰n. Lainasin v‰h‰isen summan rahaa ja maksoin sen."

"Ja sin‰ kehut ja kerskut siin‰ silmieni edess‰. Lainasit muka. Kavalsit, v‰‰rensit." Ja is‰ kiihtyi yh‰ enemm‰n, kun h‰n n‰ki Alvarin rˆyhke‰n v‰linpit‰m‰ttˆmyyden, h‰n ei voinut en‰‰ hillit‰ itse‰ns‰, h‰n melkein huusi:

"Tied‰tkˆ, miss‰ sinun paikkasi olisi? Siell‰, miss‰ muidenkin vaarallisten."

Alvar naurahti ja n‰p‰hytti sikaristansa tuhkan lattialle.

"Sin‰ naurat."

"Pit‰isikˆ itke‰?"

"H‰vet‰ pit‰isi."

"H‰peiss‰nih‰n min‰ nauran, kun is‰ on liian nuorekas ik‰isekseen."

"Sinuna tiet‰isin min‰, mit‰ tekisin."

"Ei minun rahani jouda luotien ostoon. Mutta kiitos is‰llisest‰ neuvosta. Joko saan menn‰?"

"Mene, mene, mene vaikka ikuisiksi ajoiksi."

Alvar poistui nopeasti ja is‰ oli rynn‰t‰ h‰nen j‰lkeens‰. H‰n ei voinut hillit‰ itse‰ns‰. Miksi piti h‰nen antaa t‰m‰n jatkua viel‰. Miksi ei loppu saanut jo tulla?

Tuntui kuin yht‰kki‰ vuosien paino olisi h‰vinnyt, ruumis keventynyt. Veri kuohui vanhoissa suonissa ja viha leimusi h‰nen mieless‰ns‰. H‰n tunsi voimansa k‰ytt‰m‰ttˆmiksi. H‰n olisi tahtonut k‰sin ruhjoa ja h‰vitt‰‰ sit‰ el‰m‰‰, jonka olemiseen oli itse syyp‰‰. Saada leikata se pois kuin paha kasvannainen, koska se tervett‰ el‰m‰‰ rasitti, saada leikata se omin k‰sin, ilman s‰‰li‰ ja tuskaa. Saada tehd‰ oikeutta osaltansa, panna rajat jo t‰lle h‰pe‰lle ja ainaiselle ep‰toivolle.

Oikeutta, sit‰ h‰nen sielunsa janosi hinnalla mill‰ tahansa.