X

Kumarassa ja v‰syneen‰ palasi Martin kotiin. H‰n n‰ytti vanhalta ja harmaap‰iselt‰ ukolta, jolla ei ole t‰‰ll‰ en‰‰ pitki‰ oltavia. Mutta h‰nen terveytens‰ oli silti luja ja mielens‰ masentumaton ja kova. H‰nen pieniss‰ silmiss‰ns‰ oli viel‰ eloa ja tulta, kun h‰n kiivastui.

"Oletko kuullut ik‰v‰‰ jotakin?" kysyi Fredriikka miehelt‰ns‰ ja seurasi Martinia h‰nen huoneeseensa.

"Se Alvar, lurjus, onko se kotona?"

"Miten sin‰ noin. Kotonahan se on Alvar, jos ei olisi ehtinyt tyˆhˆns‰ jo menn‰."

"Mihin tyˆhˆns‰?"

"Sin‰h‰n nyt. Ahlmaniin tietysti."

"Toista kuukauteen ei hau ole siell‰ en‰‰ ollut, kuuletko. Ei muuta kuin huviksensa ja meit‰ pett‰‰kseen k‰ynyt. Ymm‰rr‰tkˆ sin‰?"

"Ymm‰rr‰n, ymm‰rr‰n, ‰l‰ huuda."

"H‰n on valehdellut taas."

"S‰‰st‰ sanojasi. H‰n tietysti ei ole uskaltanut siit‰ puhua, ettei pahoittaisi meit‰."

"Sit‰ h‰n taitaa ajatella. H‰n ei osaa muuta kuin pahoittaa, kuin valehdella, olla h‰pe‰n‰ ja pahennuksena."

"Martin, ‰l‰ kiivastu taas. H‰n on erehtynyt."

"H‰n ei ole koskaan muuta tehnytk‰‰n. Ja sin‰ uskot aina h‰nen juttujansa. Aina sin‰ annat pett‰‰ itse‰si. Jos sin‰ kerrankin koettaisit n‰hd‰, miten asiat oikein ovat, etk‰ sotkisi niit‰ hyvyydell‰si."

"Koetanhan min‰. Enh‰n min‰ liikaa luulottele, k‰rsinh‰n min‰."

"K‰rsit, k‰rsit. Se ei tuota mit‰‰n tulosta, t‰ytyy toimia."

Is‰ k‰veli viel‰ kiivaana edestakaisin, mutta h‰nen ‰‰nens‰ oli jo lauhkeampi.

"Toimitaan, Martin, toimitaan vain. Tehd‰‰n niinkuin sin‰ tahdot. M‰‰r‰‰ sin‰ vain, ja niin tehd‰‰n."

"T‰ss‰ me seisomme vanhoina ja harmaap‰isin‰, emmek‰ viel‰ tied‰, mit‰ olisi teht‰v‰. Oli vain yksi poika ja siit‰k‰‰n ei saatu miest‰."

ƒiti vaikeni peloissaan.

"Tapasin vanhan Ahlmanin juuri ja h‰n sanoi, ettei Alvar ole toista kuukauteen ollut siell‰. Ja sitten mainitsi h‰n jostakin paperista, jossa piti olla minun nimeni."

"Siin‰ t‰ytyy olla erehdys."

"Vaan kun ei ole."

"Hyv‰ Jumala."

"Ja min‰ olen p‰‰tt‰nyt, ett‰ min‰ en sit‰ maksa."

"Sinun t‰ytyy."

"En. Asia menkˆˆn menojaan. Kerranhan siit‰ kuitenkin t‰llainen loppu tulee."

"Min‰ rukoilen ja sinun t‰ytyy taipua. Enkˆ ole tehnyt t‰ss‰ kaikki, mit‰ ihminen tehd‰ voi, enkˆ ole jo k‰rsinyt kylliksi? N‰eth‰n sin‰, kuinka olen nˆyryytetty, kuin maahan lyˆty, kuinka minulta on viety kaikki, kaikki. Siit‰ saakka kun sinut otin, on el‰m‰ ollut minulle pelkk‰‰ kielt‰ymist‰. Olenko valittanut, olenko sanaakaan sanonut, olenko itselleni mit‰‰n pyyt‰nyt? Nyt pyyd‰n min‰, ja jos sinulla on syd‰nt‰ v‰h‰‰k‰‰n, niin sin‰ j‰rjest‰t t‰m‰n asian minun t‰hteni."

Is‰ vaikeni ja sanoi hetken kuluttua myˆntyen:

"Se on vaikeata."

"Saadaanhan jotenkin rahat, onko paljosta kysymys?"

"Ei ole rahoista kysymys nyt, niist‰h‰n on kysymys aina, niit‰h‰n saa j‰rjestell‰ aina, vaan on petoksesta, v‰‰rennyksest‰ kysymys. Sellaiset asiat j‰rjest‰‰ laki. Niiden peittelemist‰ ei oikeudentunto salli."

"Minun sallii", sanoi ‰iti hiljaa ja jatkoi pelj‰ten ett‰ is‰ peruutuisi: "H‰n on minun lapseni ja minun velvollisuuteni on suojella h‰nt‰, muuta min‰ en tunne. Min‰ rakastan h‰nt‰ kipein syd‰min ja olen oppinut kaikkea heikkoa ja erehtyv‰‰ h‰nen kauttansa ymm‰rt‰m‰‰n ja rakastamaan."

"Mutta meill‰ on velvollisuuksia muitakin kohtaan kuin itse‰mme ja omaa rakkauttamme kohtaan."

"Ket‰ kohtaan?"

"Yhteiskuntaa kohtaan ja niit‰ terveit‰ ja voimakkaita kohtaan, jotka tulevaisuutta takaavat. Liika hellyys ja rakkaus kasvattaa heikoissa rikollisuutta."

"Mit‰ olisi pit‰nyt tehd‰?"

"Olisi pit‰nyt antaa Alvarin menn‰ pois kotoa ajoissa, k‰vi miten k‰vi."

"Maailmalle kuljeksimaan."

"H‰n olisi saanut siell‰ koetella voimiaan, joko kest‰‰ tahi kaatua."

"H‰n olisi kaatunut."

"Mit‰ siit‰. H‰n kaatuu nytkin…"

"J‰‰h‰n h‰nelt‰ lapset."

"Oletko varma, ettet kerran sanoisi, ett‰ olisi ollut parempi, jos heit‰ ei olisi ollut?"

"Oletkos sin‰ varma siit‰, ett‰ kerran toivoisit heid‰t olemattomiksi?"

"En suinkaan. Mutta mit‰‰n emme tied‰."

"ƒlk‰‰mme siis langettako tuomioitamme. Eth‰n sin‰k‰‰n ole voinut vastata j‰lkel‰isist‰si etk‰ mit‰‰n taata, niin eiv‰t muutkaan voi. Kuka on siis syyllinen?"

"Rikollisia seuraa tavallisesti kuitenkin rikolliset ja heikkoja heikot."

"Syyllinenkˆ olen siis min‰?"

"Et, ehk‰p‰ me kaikki."

"Siin‰ sanot oikein."

Is‰ huokasi kuin taakan alla ja ‰iti kohosi ylˆs. H‰n j‰i ajatuksissaan seisomaan viel‰ paikoillensa. Tietysti oli is‰ oikeassa. Mutta yht‰ oikeassa tunsi h‰nkin olevansa.

Miksi h‰nen siis tarvitsi pel‰t‰ tuota miest‰, joka oli hallinnut h‰nt‰ yli kolmekymment‰ vuotta? Olihan se vieras mies nyt, niinkuin ennenkin. Vieras, jonka k‰siin sattumus oli h‰net viskannut ja tehnyt h‰net h‰nen lastensa ‰idiksi. Miehenkˆ olivat lapset? Ei. Ne olivat nyt h‰nen. Koko ajan oli h‰n k‰ynyt salaista sotaa heist‰. Ja nyt sai h‰n pit‰‰ heid‰t. Annankin kohta, kun h‰n oli tehnyt haaksirikkonsa ensin.

Eikˆ ollut kuin pahaa unta koko t‰m‰ el‰m‰? T‰ss‰ he olivat harmaap‰isin‰ vanhuksina Martinin kanssa ja puhelivat pojastansa kuin kaksi vierasta. N‰in olivat he taivaltaneet el‰m‰ns‰ melkein loppuun, p‰‰sem‰tt‰ l‰hemm‰ksi toisiansa. Ja kun se heid‰n osaltansa loppui, mit‰ j‰i j‰ljelle?

Oli tuskaista ajatella sit‰. Heid‰n el‰m‰ns‰ tuntui nyt heid‰n lastensa el‰m‰n rinnalla valoisalta. Ei tiennyt, mitk‰ onnettomuudet heit‰ vaanivat viel‰. Onni ei ollut seurannut heit‰ miss‰‰n.

Siit‰ se alkoi, kun h‰n Martiniin tutustui ja kevyesti el‰m‰ll‰‰n leikkim‰‰n rupesi. Siit‰ se alkoi.

Erik ÷hman oli silloin ulkomailla. Huhuiltiin h‰nen olevan kihloissa siell‰. Ja h‰n sen uskoi.

Silloin katosivat h‰nen kauniit lapsuutensa p‰iv‰t. H‰n oli el‰nyt Eriki‰ varten ja odottanut vain h‰nt‰. Mutta itselleenk‰‰n ei h‰n tahtonut tunnustaa, ett‰ isku oli sattunut h‰neen. Ja kun Martin kosi h‰nt‰ niihin aikoihin, lupautui h‰n. Erik palasi ulkomailta, mutta oli jo liian myˆh‰ist‰, h‰n oli jo Martinin. Oliko Erikill‰ ollut ket‰‰n, sit‰ ei Fredriikka saanut tiet‰‰. Vasta muutamien vuosien kuluttua h‰n nai er‰‰n kaupungin tytt‰rist‰.

Niin oli Martin saanut sen, jota halusi, mutta ei h‰n. H‰n kunnioitti miest‰ns‰ ja koetti unohtaa oman itsens‰ h‰nen rinnallansa. Ja kun lapsia tuli, eli h‰n heid‰n el‰m‰‰ns‰ ja iloitsi heid‰n ilojansa, ja hiljallensa, h‰nen huomaamattaan, kuoli entinen kaipaus h‰nen rinnastansa.

Niin, ei h‰n ollut enemp‰‰ el‰nytk‰‰n, sarjan harmaita p‰ivi‰ vain. Eik‰ h‰n ollut itse pyyt‰nytk‰‰n olla mit‰‰n. Olihan h‰n vain rengas, joka kohdaltaan sitoi toisen sukupolven toiseen sukupolveen. Rengas, jonka kautta menneiden tuskat periytyiv‰t uusille ja tuleville. Uusille, joiden el‰m‰st‰ enemm‰n odotti ja joita enemm‰n kuin aikalaisiaan rakasti. Eiv‰tkˆ siit‰ kertoneet ne ep‰m‰‰r‰iset kaipaukset ja unelmat, jotka jokaisen puristetusta syd‰mest‰ kumpusivat? Eiv‰tkˆ ne sis‰lt‰neet aavistusta siit‰ t‰ydellisyydest‰, jota kohti kuljettiin, josta aikojen ja ikiaikojen kuluessa polvi polvelta unelmoitiin?