IV

"Kes‰ on", sanoi ‰iti Annalle kevyesti, ett‰ he vapautuisivat ‰skeisest‰, "kuuluu jo lasten ‰‰nist‰kin."

Lapset rynt‰siv‰t samalla sis‰‰n.

"Mummo, ‰iti l‰htee taas ajelemaan eik‰ ota meit‰ mukaan." Lapset kiipeiliv‰t mummon syliin.

"Mep‰ l‰hdemme kohta kes‰asunnolle."

"Ei oteta ‰iti‰ mukaan", sanoi pienempi.

"Ei ‰iti meist‰ v‰lit‰k‰‰n", sanoi suurempi.

"V‰litt‰‰ kyll‰", sanoi mummo, "l‰hdet‰‰np‰ kysym‰‰n vaikka."

Mummo vei lapset etehiseen, jossa Iida valmistihen l‰hte‰kseen ajelemaan. Hevonen odotti jo oven edess‰. Iida sanoi iloisesti huomenta mummolle, korjasi peilin edess‰ vaaleita hiuksiansa hatun alle ja veti harson silmillens‰.

"Olkaapa lapset nyt kilttej‰, ‰iti menee ajelemaan hiukan", h‰n pui sormeansa lapsille varoittaakseen heit‰ ja sanoi mummolle herttaisesti:

"ƒiti rakas, ei pit‰isi rasittua lasten t‰hden. Einarikin, iso poika, antaa mummon kantaa itse‰ns‰."

"Ole huoletta, Iida."

Iida pyˆr‰hteli kevyesti ja h‰nen silmiss‰ns‰ oli kirkas loiste.

Ja mummo tunsi helpotusta, kun h‰n katseli Iidaa ja n‰ki, miten h‰n osasi olla iloinen. Iidan avioliitto Alvarin kanssa oli ollut alentavaa jos kenen. Mit‰ Alvar oli pystynyt Iidalle antamaan? Ei mit‰‰n. Ei omaa kotia edes. Oliko siis ihme, jos Iida ulkopuolelta kotia iloa etsi? Oli onni, ett‰ h‰n uskalsi el‰‰ huoletonna ja iloita olemisestansa. Kenell‰ oli oikeus kielt‰‰ sit‰ toiselta, joka kenties tarvitsi sit‰ pystyss‰ pysy‰kseen? Eih‰n Iidan laista oltu luotu t‰llaista ahdistavaa el‰m‰‰ varten.

"Hauskaa matkaa", toivotti h‰n Iidalle vilpittˆm‰sti. "Onkin kaunis ilma."

"Kaunis on. No, hyv‰sti, pikku typyk‰t, ja hyv‰sti, ‰iti."

"Hyv‰sti."

Iida pyˆr‰hti ulos. Mummo vei lapset salin ikkunalle ja k‰ski huiskuttamaan hyv‰stiksi. Iidan vaaleat kasvot n‰yttiv‰t niin somilta suuren hatun alla. H‰n kohotti viel‰ hansikoitua k‰tt‰ns‰ hyv‰stiksi, ja hevonen l‰ksi kiit‰m‰‰n kirkolle p‰in.

P‰iv‰n polttamalla kadulla kulki joku vaimo torilta kantamuksineen, pys‰htyi ja j‰i hevosella ajajaa katsomaan.

Kirkonkello kumahutti kymmenlyˆntins‰. Kohta ajoi kadulla ÷hmanin nuori Erik, katsahti ikkunoihin, l‰im‰hytti piiskalla hevostansa ja katosi kirkolle p‰in. Vaimo kadulla pys‰htyi uudelleen, laski kantamuksensa maahan ja j‰i katsomaan heid‰n ikkunoihinsa.

Lapset l‰ksiv‰t kiit‰m‰‰n hevosina pitkin huoneita, mutta mummo j‰i istumaan v‰syneen‰ ompelupˆyt‰ns‰ ‰‰reen. H‰n istui siin‰ ja katseli, kuinka ilma v‰r‰hteli l‰mmˆst‰, kuinka auringonpaiste kiilteli naapurin koivujen tuoreilla lehdill‰, kuinka ohut savukiemura kohosi heid‰n piipustansa ja haihtui pilvettˆm‰lle taivaalle.

H‰n katseli sit‰ mit‰‰n ajattelematta. H‰n tunsi tarvitsevansa lepoa.

Mutta ‰kki‰ h‰n her‰si. H‰n kuuli ruokasalista askeleita ja liikett‰. Siell‰ oli Alvar.

Alvar oli siis viel‰ kotona. Luojan kiitos. Kunpa Martin ei nyt heti tulisi kaupungilta. Kunpa Alvar saisi rauhassa edes syˆd‰, ennenkuin l‰htee taas matkoillensa. Lienev‰tkˆ laittaneet h‰nelle aamupalaa edes?

Siell‰h‰n se liikkui Alvar h‰t‰‰ntyneen‰ kuin takaa ajettu otus. Jospa h‰n koettaisi puhutella ja viihdytt‰‰ h‰nt‰. Ja pitih‰n h‰nen saada n‰hd‰ poikaansa, ennenkuin h‰n taas l‰ksi.

Ruokasalissa istui Alvar syˆm‰ss‰. H‰n nieli suuria paloja, ja k‰det vapisivat. H‰n kiirehti, sill‰ h‰n pelk‰si, ett‰ is‰ ehtisi tulla.

Kun ‰iti tuli ruokasaliin, painoi Alvar p‰‰t‰ns‰ alemma ja katsoi lautaselleen. H‰nen silm‰ns‰ olivat punaiset ja pˆhˆttyneet eilisest‰ juonnista, ja h‰n h‰pesi ‰iti‰. ƒiti tunsi sen ja istuutui kauemmaksi h‰nen taaksensa ja sanoi herttaisesti:

"Kaunis s‰‰ t‰n‰‰n."

"Kaunis."

"Kes‰ siit‰ nyt tulee."

"Kes‰ n‰kyy tulevan."

"Pit‰isi l‰hte‰ kes‰asunnolle vaikkapa pist‰ytym‰‰n."

"Vai jo ‰iti sinne?"

"Jo. Et sin‰ haluaisi?"

"En jouda."

"Pit‰isi sinun saada lev‰t‰ hiukan ja virkisty‰."

"Kes‰ll‰ sitten, kun on lomaa."

"Jospa haluaisit jo?"

"En, ‰iti on huoletta."

Alvar oli vaivautunut ja arka. Ett‰ h‰nen n‰in piti valehdella. Miksi ‰iti tunkeutui aina kyselem‰‰n ja puhelemaan. Antaisi h‰nen jo olla. Siell‰ se nytkin istui h‰nen selk‰ns‰ takana, ik‰‰nkuin h‰n ei sielt‰kin tuntisi h‰nen tuskaista katsettansa ja tarkasteluansa, eik‰ tiet‰isi, mit‰ h‰n siell‰ mietti, eik‰ tuntisi, kuinka h‰n oli neuvoton, kun ei lˆyt‰nyt sanoja, mill‰ puhetta taas alkaa. Siin‰ se ‰iti istui ja vaivasi h‰nt‰ ‰‰nettˆmyydell‰‰n. Eikˆ h‰n alkanut ymm‰rt‰‰, ett‰ h‰n oli jo mennytt‰, ett‰ h‰nt‰ vaivasi kaikki, ett‰ h‰n tahtoi saada vain rauhassa kulkea omaa tiet‰ns‰, veip‰ tuo minne tahansa! Olisivat antaneet h‰nen olla ja s‰‰st‰neet hellyytt‰ns‰. Ei h‰n en‰‰ toiseksi muuttunut.

Mutta ‰iti ei sit‰ uskonut. Eik‰ h‰n voinut j‰tt‰‰ lastansa. Jos Alvar ei toiseksi muuttunutkaan, tahtoi ‰iti kevent‰‰ h‰nen taakkaansa. Kun vain tiet‰isi miten? Sit‰ h‰n siin‰ tuskissansa mietti ja mietti. Miten voisi l‰hesty‰ Alvaria? Miten voittaa h‰nen luottamuksensa? Ei h‰n lˆyt‰nyt sanoja, ei edes vaatimattomia, joilla ilmaista, ett‰ ‰iti ymm‰rsi h‰nt‰ ja kaikesta huolimatta rakasti h‰nt‰. Kun olisi saanut sen sanotuksi niin, ettei Alvarin olisi tarvinnut tuntea itse‰ns‰ loukatuksi, kun olisi voinut jotenkin selitt‰‰, ett‰ tekip‰ Alvar mit‰ tahansa, ‰iti ei h‰nt‰ tuomitseisi, ei h‰nt‰ j‰tt‰isi. He kaksi, he kuuluivat yhteen; mink‰ Alvar el‰m‰ll‰‰n rikkoi, sen h‰nkin rikkoi.

Tuska kohosi yh‰ ‰idin syd‰meen, kun h‰n katseli poikaansa. El‰m‰ oli vaikeata. Se oli haavoittanut h‰nen lastansa ja tahtoi tuhota h‰net kokonaan, eik‰ h‰n voinut auttaa.

Siin‰ istui h‰n ja kuiskasi h‰nelle ‰‰netˆnn‰ sanoja, joilla lohdutteli h‰nt‰. H‰nest‰ oli Alvar sama pieni lapsi, jota h‰n ennen rinnoillansa syˆtti. Silloin uinuivat siin‰ h‰nen syd‰nt‰ns‰ vasten kaikki h‰nen rakkaimmat unelmansa. Nyt olivat ne unelmat toteutuneet. Siit‰ lapsesta oli tullut mies. Mutta ei se, jota h‰n oli toivonut. Ei se, jota vaatimattominkaan toive olisi vastannut. Vaan se, jonka oloa kammosivat, se, joka heikkona ja kaikkien halveksimana kulki teit‰, teit‰, joilta ‰iti ei h‰nt‰ koskaan takaisin lˆyt‰nyt.

Niin meni h‰nen ainoansa, niille teillens‰ ehk‰ i‰ksi katosi, eik‰ h‰n voinut auttaa h‰nt‰.

Sanoiko kukaan, ett‰ oikeus el‰m‰ss‰ tapahtui?