VALOA PIMEIMPÄÄN AFRIKKAAN. (continued 3)

Fort Bodo.

Tunkeuduttuaan monta päivämatkaa aarniometsän uumeniin Stanley leiriytyi hyljättyyn suureen kylään ja päätti perustaa siihen aseman vastaisten toimiensa tukikohdaksi. Suurella miesjoukolla ryhdyttiin työhön, rakennettiin linna ja ympärille vankka paaluaita ja kaivettiin oja, kulmiin rakennettiin viittä metriä korkeat vartiotornit. Rakennettiin huoneet upseereja varten, vilja-aitat, kyökki, varastohuoneet ja ulkohuoneet, jotka lehdillä katettiin. Tämän jälkeen luutnantti Stairs lähetettiin 100 miehen keralla Ipotoon venettä ja sinne jätettyjä miehiä ynnä t:ri Parkea ja kapteeni Nelsonia hakemaan. Tammikuun 19:ntenä 1888 tämä joukko lähti matkaan.

Odotellessaan sen paluuta Stanley uutterasti varusteli asemaansa. Kun rakennukset olivat valmiit, ruvettiin viljelyksiä laajentamaan. Alkuasukkaat kaiken aikaa hiiviskelivät linnan ympärillä, pistelivät teille myrkytettyjä teikkejä, kaatoivat banaanipuita ja tekivät kaikenlaista muuta kiusaa. Läheisyydessä oli useita kääpiöleirejä, ja nämä ensi työksi perin pohjin hävitettiin ja vartiastoja pidettiin alituiseen liikkeellä viljelyksien ympärillä.

Huoneissa ei oltu montakaan päivää asuttu, ennenkuin niihin alkoi tulvia rottia, kirppuja ja pienen pieniä sääskiä. Rotat turmelivat viljan, jota oli anastettu maanasukkaitten varastoista, purivat ihmisiä jalkoihin, juoksentelivat uhmaten heidän kasvojensa yli ja piiloutuivat vuodevaatteihin. Osa tosin sortui syvään ojaan, joka oli linnan ympärille kaivettu, mutta toisia kuitenkin pääsi linnan sisäänkin, ja nämä lisääntyivät niin nopeaan, että niistä tuli mitä katalin rasitus. Sitten lämpöiset kuivat savilattiat alkoivat siittää suunnattomat määrät kirppuja. Päälle puettaessa niitä kokoontui sääriin ja käsivarsiin, niin että ne olivat aivan mustanaan. Lattioita pidettiin sen vuoksi alati märkinä ja ne lakaistiin kahdesti päivässä. Pieniä sääskiä vastaan eivät tavalliset sääskiharsot vähääkään suojelleet; oli tehtävä tiheämmät musliinista, mutta niiden alla taas oli kovin tukala nukkua. Öisin lemuriapina kirkui ja voivotteli, niin ettei tahtonut rauhaa saada. Toisinaan saapui raivauksesta oikein tulvanaan punamuurahaisia, niiden kolonneja kaivanto ei vähääkään kyennyt pidättämään. Pitkissä, taajoissa, katkeamattomissa riveissä, kahden puolen sotamiehet vartijoina, nämä lukemattomat hyönteiset laskeutuivat kaivantoon ja nousivat sen päälle vastakkaista rinnettä pitkin, kiipesivät rintavarustuksen yli, tunkeutuivat paalujen välitse ja vallin yli linnan pihaan; jotkut kolonnat kävivät kyökin kimppuun, toiset hyökkäsivät päävahtiin ja upseerien kortteereihin; ja armas sitä paljasta jalkaa, joka sattui astumaan näiden lukemattomien laumojen päälle! Nokkosilla ruoskiminen ei ole mitään siihen verraten. Tuhansittain näitä pistäviä myrkyllisiä pikkueläimiä ryömi pitkin sääriä ja ruumista, sekaantui hiuksiin; ne kalvoivat kirkkaat sarvimaiset leukansa lihaan ja jokainen puraisu synnytti kimoilevan rakkulan. Kaikki, mitä elävää oli, hätääntyi niiden ilmestyessä. Miehet huusivat ja kiljuivat tuskissaan, hyppivät ja vääntelivät itseään. »Päämme päällä syntyi äkkiä kahinaa kuivissa frynium-lehdissä, ikäänkuin tapahtuisi sieltä yleinen kansanvaellus. Rotille, hiirille, käärmeille, kovakuoriaisille ja sirkoille tuli äkkiä kova kiire. Riippumatostani näen kynttilän valossa, kuinka vihollinen lattiaa pitkin marssii eteenpäin, kiipee seinillä, tunkeutuu katon lehväpeitteen joka sopukkaan, nuuskii joka nurkan, rotan reiän ja raon; kuulen pienien sokeiden rotanpoikasten piipittävän ja vikisevän ja niiden säikähtyneiden vanhempain kauhusta kiljuvan. Silloin tervehdin muurahaisia siunauksena ja toivon niille onnea niiden sotaretkeltä, kunnes äkkiä katosta putoo vuoteelleni joitakuita, jotka ovat mieskurin unohtaneet, ja paikalla heidän suosijansa muuttuu leppymättömimmäksi viholliseksi, joka raivostuneena huutaa tuomaan hiilipannua, voidakseen paistaa niitä siinä tuhansittain, kunnes ilma on täynnään paistettujen muurahaisten häkää. Olkoot he kirotut!»

Stanley sanoo ihmetelleensä, miksi käärmeet Afrikassa niin harvoin purevat. Vaikka koko maanosa on täynnään kaikenlaisia matelijoita ja vaikka hän oli kulkenut tässä maanosassa maitse ja vesitse enemmän kuin 45.000 kilometriä, niin olivat käärmeet vain kahdesti purreet hänen seuralaisiaan, eikä purema kummallakaan kerralla ollut kuolettava. Mutta paikalla kun ruvettiin metsää raivaamaan, maata kuokkimaan ja tietä rakentamaan, kävi hänelle ilmeiseksi, kuinka suuret vaarat todenteolla olivat alati väijyneet. Näissä töissä tavattiin yhtä mittaa käärmeitä, hoikkia piiskakäärmeitä, jotka viheriäisinä kuin nuori vehnän olki ryömivät oksissa ja putoilivat miesten jalkoihin, näiden vesureillaan hävittäessä niiden piilopaikkoja. Tavattiin sitä paitsi monenlaisia kirjavia puukäärmeitä. Vielä tapettiin paksuja pöhökäärmeitä, sarvikäärmeitä, sokeita hopeakäärmeitä ja muita erittäin myrkyllisiä matelijoita.

Kun viljelykset oli saatu kuntoon, alkoi niillä käydä puhveleita, metsäkarjuja, jopa elefanttejakin, linnan läheisyydestä huolimatta. Jotta niitä voitaisiin paremmin vartioida, hakattiin itää ja länttä kohden leveät tiet. Viimeksi nostettiin Egyptin lippu liehumaan ja pian sen jälkeen palasi luutnantti Stairs tohtori Parken, kapteeni Nelsonin ja Ipotoon jätetyn miesjoukon tähteitten keralla. Manjemat olivat kohdelleet heitä mitä kehnoimmin, solvaisseet heitä, kiduttaneet heitä nälällä, nylkeneet heiltä, mitä suinkin irti saivat, mutta henkensä he kuitenkin olivat pelastaneet ja saapuivat nyt tyytyväisinä aarniometsään perustettuun kotiin.

Kääpiökuningatar.

Luutnantti Stairs lähetettiin parin päivän kuluttua takaisin käymään Ugarrowan leirissä saakka, tuomaan sinne jätetyt sairaat ja toimittamaan sieltä edelleen sanaa Jambujaan lähetetylle jälkijoukolle. Stanley pian hänen lähdettyään sairastui paiseihin ja vatsatautiin, jonka pahimmillaan ollessa hän oli kuoleman kielissä. Hänen vielä sairaana maatessa eräs miehistä sai kiinni kääpiökuningattaren, 1 1/2 metriä pitkän nuoren soman naisen, jolla oli leveät, pyöreät kasvot, suuret silmät, pieni suu, vaalean ruskea iho. Koko iho oli vaalean ruskean, hienon karvan peittämä.

Viljelykset menestyivät erinomaisesti. Tuskin oli viljan siemen kylvetty, ennenkuin se kuin komennon jälkeen alkoi orastaa ja kasvaa niin ihmeteltävän vehmaasti ja nopeaan, etteivät kylväjät tahtoneet silmiään uskoa. Viikon kuluttua maissi jo oli viidakon mittaista ja elefanttilauma olisi sangen hyvin voinut piiloutua laihon sisään. Vilja oli jo kukkinut, tähkät valmiiksi muodostuneet ja sato lupasi tulla mitä paras.

Ennenkuin se kuitenkaan ennätti tuleentua, lähti Stanley Ipotosta tuodun veneen keralla Albert Njansalle. Kapteeni Nelson ja sairaat jäivät hyvin varustettuun linnoitukseen, Fort Bodoon, laihoja vartioimaan ja korjaamaan. Toisena päivänä retkikunta sai kiinni neljä kääpiönaista ja pojan. Kun oli metsän läpi kuljettu, tultiin avomaille ja jälleen ne vaikuttivat yhtä elähyttävästi, varsinkin niihin, jotka nyt olivat mukana ensi kerran. Avomailla väestön mieliala nyt oli kokonaan muuttunut.

»Malleju».

Niissä paikoissa, joissa edellisellä kerralla oli ankarimmin taisteltu, saatiin nyt helposti aikaan rauhallinen seurustelu alkuasukkaitten kanssa. Ja saatiin tietoja Emin paskastakin. »Noin kaksi kuukierrosta sen jälkeen, kuin tästä ohi kuljitte, saapui Katontsaan mies, jota sanottiin »Mallejuksi» eli »parrakkaaksi», suurella veneellä, joka oli kokonaan rautaa. Ja kuitenkin se pysyi veden päällä. Ja sen keskellä oli korkea musta puu, ja siitä nousi savua ja tulikipunoita, ja siinä oli paljon ihmeellisiä ihmisiä ja siellä juoksenteli vuohia kuin kylän torilla ja kanojakin siinä oli laatikoissa, joiden edessä oli rautatangot, ja kuulimme kukkojen kiekuvan yhtä iloisesti kuin durravainioillammekin. Malleju tiedusteli syvällä äänellä sinua, veljeään. Emme tiedä, mitä Katontsa hänelle sanoi, mutta Malleju lähti tiehensä isolla rautaveneellään, josta nousi savua ilmaan, ikäänkuin se olisi ollut ilmiliekeissä. Varmaan sinä pian löydät hänet. Masamboni lähettää järvelle airuensa, ja huomenna Katontsa saa tietää, että Mallejun veli on tullut.»

Seuraavana päivänä saapui seudun mahtavin päällikkö, Masamboni, itse,, ja Stanley sai hänet veriveljekseen. Ylhäisiä ja alhaisia kokoontui suunnattomat laumat näitä vieraita näkemään ja kuulemaan, ja kaikki muut päälliköt noudattivat Masambonin esimerkkiä. Asukkaista suurin osa oli oikeita neekereitä, maanviljelijöitä, mutta karjojen omistajat olivat kaikki jaloja vahumoja. Retkikunnalle tuotiin yllin kyllin ruokavaroja, karjaa ja viljaa. Maanasukkaat halukkaina oppaina retkikunta jatkoi matkaa järvelle, jonka rannalla sitä odotti »Mallejun» jättämä kirje. Vene kuljetettiin järvelle ja luutnantti Jephson lähti viemään Eminille tietoa Stanleyn tulosta ja retkikunnan tarkoituksesta.

Stanleyn ja Eminin kohtaus.

Huhtikuun 27:ntenä 1888 näkyi koillisessa Eminin höyrylaiva ja illalla Emin italialaisen Casatin ja egyptiläisen upseerin keralla saapui Stanleyn leiriin. Molemminpuolinen ilo oli kylläkin vilpitön, vaikka molempien löytöretkeilijäin tuumat muutoin kävivätkin koko lailla ristiin, kuten Stanley piankin sai huomata. Emin ei ollut niin vaikeassa asemassa, kuin häneltä saaduista tiedoista päättäen oli luultu. Tosin uhkasivat pohjoisesta käsin mahdilaiset, etelästä päin Unjoron katala kuningas, Kabbarega, jonka rääkkäyksien johdosta Casati oli kuolla; tosin olivat hänen ampumavaransa vähissä, mutta Stanleyn tulon aikana ei ollut suurempia sotatoimia käynnissä ja mieliala sen vuoksi oli toivehikkaampi. Emin pelkäsi, ettei hänen sudanilainen sotaväkensä suostuisi palaamaan merenrannalle, sillä Päiväntasaajan maakunnassa he elivät kaikenlaisten ruokavarain ylellisyydessä, jota paitsi heillä oli suuret perheet. Pienistä vaate- ynnä ylellisyysesineiden lahjoista, joita Emin saattoi antaa, Stanley upseereineen todella tuli vakuutetuksi siitä, etteivät pashan asiat vielä olleet niinkään epätoivoiset. Kun Emin oli horjuvainen, niin Stanley, Jephsonin hänen luokseen jättäen, kehoitti häntä pohtimaan asiaa, kunnes hän kävisi Aruwimin suupuolessa tiedustelemassa jälkijoukkonsa kohtaloa. Eminin vastauksesta hän tuli siihen käsitykseen, että hänellä, niin pasha kuin olikin, oli varsin vähän sananvaltaa oman väkensä keskuudessa. Emin toimitti Stanleylle 130 kantajaa, mutta näistä karkasi toista sataa heti ensi taipaleella.

Stanley löytää Runsoron.

Kuljettuaan penikulman verran Albert Njansan lounaisrannalta ja kaakkoa kohti katsellessaan Stanley löysi tämän retkensä merkillisimmän maantieteellisen löydön. Eräs poika hänelle osoitti vuorta, jonka sanottiin olevan suolan peittämän, ja Stanley näki omituisen muotoisen, ihanasti hohtavan pilven, joka oli mahtavan, ikuisen lumen peittämän vuoren näköinen. Seuraillessaan sen piirteitä alaspäin hän kummastellen huomasi, kuinka sen juuren väri oli tumman sinimusta, niin että hän jo pelkäsi uuden hirmumyrskyn lähestyvän — yhden kamalan hirmumyrsky-yön hän vastikään oli Eminin seurassa viettänyt Njansan rannalla — mutta kun hän katsoi aina itäisen ja läntisen ylängön väliseen kuiluun saakka, käsitti hän äkkiä, ettei se ollut kangastus eikä muu näköhäiriö, vaan todellinen vankka vuori, jonka huippua peitti lumi. Retkikunta sai käskyn pysähtyä ja Stanley tutki vuorta tarkkaan kiikarilla, määräsi suunnan, jossa se näkyi, ja tuli sitten vakuutetuksi, että se oli Ruwenzori eli oikeammin Runsoro, s.o. täysikuu, josta hän oli kuullut puhuttavan ja jonka neekerit luulivat valkoisella metallilla katetuksi. Stanley oli arvellut heidän mainitsemaansa metallia valkoiseksi kallioiseksi. T:ri Parke oli tosin jo ennen ilmoittanut nähneensä lunta eräällä vuorella, mutta Stanley oli väittänyt sitä mahdottomaksi, koska hänen tietonsa mukaan seudussa ei ollut 1700 metriä korkeampaa kukkulaa.

Löydöstään Stanley kirjeellä ilmoitti Emin pashalle ja ennätti vielä saada hänen onnittelunsa. Omituista on, ettei ainoakaan matkustaja ennen Stanleytä ollut tätä vuorta huomannut. Ympäristön utuinen ilmasto on syynä siihen, että se näkyy vain erikoisen kirkkaalla säällä. Mutta Stanley sen ensi kerran nähdessään olikin korkealla kuivalla ylängöllä.

Stanley oli jättänyt Emin pashalle melkein kaikki tuomansa ampumatarpeet ja oli sen vuoksi itse joutua pahaan pulaan, kun jotkut ylängön päälliköistä aikoivat salakavalasti hyökätä hänen kimppuunsa. Hän vältti vaaran siten, että ystävänsä Masambonin avulla itse hyökkäsi ensiksi. Sotaretki päättyi verenvuodatuksetta, kun petollinen päällikkö koko kansansa keralla oli lähtenyt käpälämäkeen. Masambonin 1000 sotilasta pani voiton johdosta toimeen suurenmoisen falangitanssin, jota Stanley upseereineen katseli. Stanley kuvaa tätä tilaisuutta seuraavasti:

Masambonin sotatanssi.

»Afrikkalaisten tanssi on enimmäkseen raakaa ilveilyä, kummia liikkeitä, hyppyjä ja ruumiin vääntelyitä rumpujen tahdin mukaan. Melu on ylenpalttista ja äänekkäät naurunremahdukset osoittavat, että tarkoitus saavutetaan, joka on villien huvittaminen. Joskus astuu kaksi miestä kyläläisten muodostamasta puoliympyrästä laulaen rummun tai torven säestyksellä ja koko joukon käsiään paukuttaessa duetin, taikka esittää soolokarkelon yksi mies mitä ihmeellisimmällä tavalla koristettuna, kukon sulilla, nuoriin pujotetuilla kalebassihelistimillä, pienillä umpikulkusilla, ihmisten, apinan ja krokotiilin hampailla, jotka Afrikassa käyvät jalokivistä. Mutta aina pitää olla kuorolauluakin, — kuta suurempi kuoro, sitä parempi — ja kun miehet, naiset ja lapset kohottavat äänensä yli rumpujen paukkeen ja väkijoukon sopotuksen ja metelin, niin nautin siitä melkoisesti, se täytyy minun tunnustaa. Mutta harvoin olen kuullut soittoa tai nähnyt karkeloa, joka olisi voinut englantilaista kuulijakuntaa viehättää, paitsi tänään, Masambonin veljen Katon johtaessa Udussuman etevimpiä sotilaita falangitanssissa. Puolenkymmentä taiteilijaa paukutti täydellä mestaruudella puoltakymmentä suurempaa ja pienempää rumpua, pitäen erinomaista tahtia ja aikaansaaden äänen, joka mahtoi kuulua monen penikulman päähän, sillä aikaa kuin Kato serkkunsa Kalengen kanssa, upeilla kukonsulkatöyhdöillä koristettuna, järjesti 33 riviä, kuhunkin 33 miestä, niin taajaan kuin suinkin ja säännöllisen täyden ja suljetun nelikulmion muodostaen. Useimmilla osanottajista oli vain keihäs, toisilla oli kaksi, ynnä kilpi ja viini, jotka oli kiinnitetty kaulan ympäri ja riippuivat pitkin selkää.

»Falangi seisoi liikkumattomana, keihään päät maassa, kunnes rumpujen antaessa merkin Katon syvä ääni puhkesi hurjaan voittolauluun, jonka aikana hän aina saman korkean nuotin kohdalla kohotti keihäänsä ja samalla kokonainen keihäsmetsä syöksähti korkealle kaikkien pään yli ja mahtava äänikuoro vastasi ja falangin nähtiin liikkuvan eteenpäin ja maa tuolini ympärillä, joka kuitenkin oli 50 metrin päässä ensi rivistä, vapisi kuin maanjäristyksessä. Kun katsoin heidän jalkoihinsa, niin näin joka miehen polkevan maata askelilla, jotka olivat vain 15 senttiä pitkät, ja falangin siten hitaasti, mutta vastustamattomalla voimalla liikkuvan eteenpäin. Äänet aaltoillen nousivat ja laskivat, keihäsmetsä nousi ja laski ja lukemattomat kiiltävät terät leimahtelivat kohotessaan ilmaan taikka rumpujen voimallisten huumaavain jyräysten kanssa tahtia pitäen. Äänien kadenssien ja rumpujen pauhun kesken vallitsi täydellinen vuorovaikutus, välkkyvät keihäänkärjet kaiken aikaa nousivat ja laskivat samalla kertaa, kaikkien ruumiit liikkuivat samalla haavaa, ja kun 70 tonnia lihaa melkoisella painollaan iski maata jalkain samanaikaisin säännöllisin poljennoin, niin vankka kova tanner kaikui. Kaiken lisäksi tuhannen päätä nousi ja laski, nousi ilmaistakseen elinvoiman valtavaa paljoutta, ikäänkuin valittavaan mutinaan yhtyen. Kun he päästivät ilmaan riemuäänensä kasvot ylöspäin käännettyinä, päät takakenossa, jotta heidän myrskyinen paisutuksensa pääsi täyteen vaikutukseensa, niin synnytti se lannistamattoman raivon, raivoisan vihan, kaikki tuhoavan taistelun vaikutuksen. Joka sielun näytti täyttävän verisen vainon himo ja jokaisen katsojan silmissä paloi synkkä hehku. He puivat nyrkkiään korkealla ilmassa, ikäänkuin olisivat sotaiset äänet heissä synnyttäneet pöyristystä. Mutta heti kun päät kääntyivät alas ja kumartuivat maahan, tunsimme mielestämme sodan kauhut, surun ja kirouksen, ajatus johtui kyyneliin, leskien valituksiin ja isättömien valitushuutoihin, tuhottuihin koteihin ja hävitettyyn maahan. Mutta kun joukko taas, yhä ja yhä lähestyen, heitti päänsä takakenoon ja kohotetut keihäänkärjet välkkyivät ja kalskuivat ja sulat iloisesti heiluivat ja ritisivät, niin tämä oli kuin äänekäs korskuva tappeluun vaatimus, semmoinen riemuisa ja voiman tunnetta uhkuva äänimyrsky, että katsoja jälleen näki vain voiton liehuvat liput ja tunsi suonien sykkivän voitonriemun hurmausta.

»Aivan eteeni tunkeutui tämä suuri taaja joukko hurjasti laulaen ja ensi rivi laski peitsensä ojoon tasaiseksi kirkkaaksi rantaviivaksi, kolmasti ne laskettiin tervehdykseksi, kolmasti jälleen kohotettiin, jonka jälkeen rivi toisensa perästä lähti juoksuun, tarttui keihäihinsä ikäänkuin heittääkseen, ravisti niiden varsia ja kajautteli kimakoita sotahuutoja. Tätä rajua liikuntoa jatkui, kunnes neliö oli muuttunut viliseviksi renkaiksi, joita oli kolme sisäkkäin, ja kun nämä olivat avomaalla kolmasti ympäri kiertäneet, niin Kato prinssi seisahtui paikalleen, jonka jälkeen rivit kiertyivät hänen ympärilleen, niin että koko joukko muodosti tiheän kehänmuotoisen ihmiskimpun. Tämän jälkeen muodostettiin jälleen neliö, joka nyt jaettiin kahteen puoliskoon, ja nämä erosivat kumpikin taholleen. Yhä jatkui hurjaa laulua, osastot juoksivat vastakkain, kulkivat toistensa lomitse ilman epäjärjestystä, vaihtoivat puolia, ja sitten alkoi vielä kaiken lisäksi hurja piiritanssi koko kylän pihan ympäri kamalin ilmahypyin, kunnes silmät aivan hämmentyivät näistä ympäri vilisevistä hahmoista, ja vihdoin — hyökkäsi jokainen majaansa nauramaan ja pilaa puhumaan välittämättä vähääkään siitä, mitä mielikuvia olivat minussa tai muissa synnyttäneet temppuineen ja lauluineen. Tämä kieltämättä oli parhaita ja mieltäkiinnittävimpiä näytöksiä, mitä olen Afrikassa nähnyt.»

Kamalaa ihmishukkaa.

Kesäkuun 8:ntena 1888 Stanley joukkoineen taas saapui Fort Bodoon, jossa vallitsi runsaus ja hyvä järjestys. Luutnantti Stairs oli palannut Ugarrowan asemalta, mutta vain viisitoista miestä hän oli voinut pelastaa niistä 56:sta, jotka Stanley oli Ugarrowan hoitoon jättänyt. Muut olivat tauteihin ja puutteeseen sortuneet. Ja ne pelastetut viisitoistakin olivat niin huonossa kunnossa, että näytti epäiltävältä, tulisiko niistä enää koskaan miestä.

Stanley lähti nyt itse Aruwimin suupuoleen Jambujaan hankkimaan tietoja jälkijoukosta, vahvistettuaan sitä ennen melkoisesti Fort Bodon varustuksia, niin että se kestäisi vaikka manjemainkin rynnistyksen. Eurooppalaiset upseerit kuudenkymmenen miehen keralla jätettiin linnoitukseen varusväeksi. Kesäkuun 16:ntena 1888 Stanley lähti Fort Bodosta matkaan, mukanaan alun kolmattasataa miestä. Matka kävi nyt nopeammin kuin menomatkalla, olihan valmis polku ja lisäksi retkikunta saattoi laskea suuren osan matkasta veneellä. Ruokavaroista tosin oli puute, varsinkin lihasta, ja Stanley itse oli nääntyä, kunnes sattumalta kuuli miestensä varkain useinkin hankkivan lihaa, vuohia ja kanoja; tämän tiedon saatuaan johtaja itse vaati itselleen säännöllisen osan saaliista ja pelastui. Sansibarilaisista ei tuhoutunut kuin muutama mies, mutta Eminin toimittamista kantajista, Niilin ranta-asukkaista, tuhoutui aarniometsässä kymmeniä. Niiden, jotka eivät voineet mukana kulkea, täytyi jäädä tielle kuolemaan, ja tuskin oli retkikunta näkyvistä poistunut, ennenkuin ahnaat ihmissyöjät hiipivät piilostaan, korjatakseen heidät patoihinsa.

Jälkijoukon synkkä kohtalo.

Elokuun 17:ntenä retkikunta saapui Banalia nimiseen kylään, ja siellä vihdoin tavattiin jälkijoukko. Mutta uutiset, jotka Stanley siltä kuuli, olivat hänen pahimpia aavistuksiaankin huonommat. Majori Bartelot oli murhattu, Jameson kuollut, kaksi valkoista oli sairauden vuoksi palannut kotimaahan ja retkikunnan kantajat olivat ylen kehnossa tilassa huonon ravinnon ja tautien vuoksi. Tippu Tip oli syönyt sanansa ja jättänyt lähettämättä lupaamansa monet sadat kantajat, ja tämä oli syynä jälkijoukon myöhästymiseen. Bartelotin oli muuan manjemalainen ampunut, kun hän uhkaavalla tavalla oli vaatinut miehen vaimoa lakkaamaan johonkin uskonnolliseen menoon kuuluvasta rummun paukutuksesta. Suuri osa retkikunnan omaisuudesta oli varastettu sitä seuraavassa melskeessä.

Stanley palaa Njansalle.

Vaikeampi kuin paluu Aruwimin suupuoleen, oli uusi matka ylämaahan, jolle Stanley lähti syyskuun alussa lähes 460 miehen keralla. Isorokko teki retkikunnan kesken tuhojaan ja ihmissyöjät tappoivat tuon tuostakin yksityisiä, jotka erkanivat joukosta. Alkuasukkaat olivat tällä kertaa rohkeammat kuin ensi matkalla, arvatenkin siitä syystä, että olivat päässeet ihmislihan makuun. Myrkytetyillä nuolillaan he kaatoivat retkikunnan väkeä harva se päivä. Elokuun lopulla saatiin kiinni kaksi kääpiötä, mies ja vaimo, jotka jonkun aikaa opastivat retkikuntaa. Useimmat kylät olivat hylätyt eikä ollut saatavana muita ruokatavaroita kuin banaaneja. Lopulta niistäkin tuli puute ja tilanne alkoi näyttää uhkaavalta. Miehet pudottelivat taakkojaan tielle, kun olivat voimattomat niitä kantamaan.

Kääpiöt varkaissa.

Kun Stanley lähetti etsimään erästä tielle jätettyä ammuslaatikkoa, näkivät etsijät seuraavan näyn: Kokonainen kääpiöheimo, miehiä, naisia ja lapsia tunkeili kahden lilliputtisotilaan ympärillä näiden koetellessa laatikon painoa, toinen toisen, toinen toisen pään rivasta nostaen. Stanleyn miehet, jotka olivat uteliaita näkemään, mitä he aikoivat laatikolle tehdä, piiloutuivat hyvin, sillä näillä pienillä ihmisillä oli sangen tarkka näkö. Jokaisella joukossa näytti olevan oma ehdotuksensa, mitä piti tehdä. Pikku pojat hyppivät ympäri ja löivät käsiään reisiinsä ihastuksissaan löydöstä. Pikku vaimot, selässään yhäkin pienemmät kapalolapsensa, puhuivat kilvalla. Silloin muuan neuvokas mies otti seipään ja pujotti sen ripoihin ja kaikki pikku ihmiset päästivät äänekkäitä riemuhuutoja näin suuren neron kunniaksi. Heimon voimallisimmat miehet kävivät korentoon kiinni, nostivat laatikon olalleen ja astua huojuivat tiheikköön. Samalla Stanleyn miehet ampuivat laukauksen ilmaan, hyökkäsivät piilopaikastaan kovasti huutaen ja sitten alkoi ajo. Lihava seitsentoistavuotias poika saatiin kiinni ja tuotiin leiriin.

Ihuru nimisen syrjäjoen suusta matka nyt piti hieman toista suuntaa, Stanley kun aikoi pohjoisempaa reittiä kulkea suoraan ruohomaille. Mutta kun eräältä alkuasukasjoukolta, joka metsässä yllätettiin, tavattiin samanlaisia patruunia, joita retkikunnalla oli, pelkäsi Stanley Fort Bodon ehkä tulleen valloitetuksi ja poikkesi perältäkin sinne, vaikka linnoituksen puolustajain oli pitänyt hänen tuloaan odottamatta lähteä Njansalle, jos Emin lupauksensa mukaan kävisi linnoituksessa. Metsäläiset, sekä neekerit että kääpiöt, noukkivat tuon tuostakin retkikunnasta miehiä, ja tapahtui niinkin, että he jo olivat leikanneet lihat saaliistaan ja vieneet ne mukanaan, ennenkuin retkikunnasta jouduttiin hätään.

Nälänhätä aarnio metsässä.

Kymmenien kääpiöleirien läpi kuljettiin, mutta kaikista asukkaat aina olivat karkuun lähteneet. Muutamat kääpiöt, jotka saatiin kiinni, viekottelivat retkikunnan miehet heittämään pois eväät, joita Stanley oli käskenyt banaanilehdosta varustaa viideksi päiväksi, he kun muka lupasivat kuljettaa joukon paljon parempiin banaanilehtoihin. Voimallisimmat retkikunnan jäsenistä lähetettiin paikalla takaisin uusia eväitä noutamaan, heikoimmat jäivät leiriin siihen paikkaan, jossa satuttiin olemaan. Odotus kävi pitkäksi, ja vaikka ruokavaroja jaettiin vain sen verran, että, joukko juuri ja juuri hengissä pysyi, uhkasivat ne loppua. Ruuan apua saadakseen miehet ja pojat harhailivat metsässä marjoja ja sieniä etsien, ja moni jäi sille tielle. Kun muonitusretkikuntaa ei kuulunut, vaikka oli kulunut viikko sen lähdöstä, jätti Stanley huonoimmat miehistään »nälkäleiriin» ja lähti muitten kanssa sen perään. »Vaelsimme iltamyöhään saakka, asetuimme sitten maahan pitkäksemme hajanaisiin ryhmiin tai yksikseen, kukin pensaansa alle, vaiteliaina ja vakavina, itsekukin omia ajatuksiaan hautoen. Turhaan etsin unta, tuota 'haavoitettujen sielujen palsamia'. Liian monta muistoa nousi ympärilleni, liian monta kuolevaa haamua vainosi minua pimeydessä… Ne kangistuneet ruumiit, joitten olimme nähneet tänä iltapäivänä rivittäin makaavan tiemme vieressä, olivat meissä virittäneet liian juhlallisia ajatuksia, että olisimme voineet ne heti unhottaa. Ei näkynyt tähtiä, joiden lempeä valo olisi meitä lohduttanut. Ihmisraukat, jotka minua ympäröivät, olivat liian masentuneita ilmaistakseen itseään muulla tavalla kuin epätoivon huokauksin. Emme sytyttäneet tulia, kun ei ollut ruokaa, mitä keittää — ahdistukseni oli suuri. Sysimustasta yöstä hiipivät esiin ne kuumehoureiden aaveet, jotka kuumemaassa asuvat, ilkkuakseen minua yksinäisyydessä. Leimuavine silmineen ne tuijottivat minuun yön varjoista, ja tukahduttava ilma tuntui olevan täynnään salaperäisiä ääniä, jotka kuiskasivat kuolemasta, kaiken katoavaisuudesta ja unohduksesta… Tuulen humina pikimustain puitten latvoissa tuntui huokailevan: 'Loppu! loppu! loppu! Päivä on levotta päivää seuraava, urhoolliset sielut paraillaan vetävät viimeistä hengenvetoaan, mies toisensa jälkeen on sortuva maahan kuollakseen, mädätäkseen ja hajotakseen ja sinä yksin jäät jäljelle.

»'Allah ho Akbar', kuului pimeydestä huuto; huutaja oli mies, jonka sydän pakahtui. Sanat tunkeutuivat läpi yön ja herättivät minussa vastakaikua: 'Jumala on suuri.' Muhamettilaisenko piti muistuttaa kristitylle hänen Jumalaansa? 'Te tyhmät, koska viisastutte? Hän joka on korvalle paikan antanut, eikö hän kuulisi? Hän joka on silmän luonut, eikö hän näkisi?' Ja katso, paremmat ajatukset valtaavat mielen… toinen muistelma johtaa mieleen toisen, kunnes paatunut sydän on heltynyt ja hätämme on saatettu suuren vapahtajan eteen.

»Aamupuoleen nukahdin hypätäkseni jalkeille jo muutaman tunnin kuluttua päivän koittaessa ja valaessa aavemaista valoa seuralaisteni nukkuville ryhmille. 'Ylös pojat, ylös plantaanimetsään! Ylös! Jumalan avulla me ennen illan tuloa saamme plantaaneja.' Sanoin tämän rohkaistakseni heidän masentuneita mieliään. Muutamassa minuutissa olimme jättäneet makuupaikkamme ja ryhtyneet kylmässä aamuvalossa tietämme etsimään, toiset liikaten paiseitansa, toiset haavojaan ontuen, toiset heikkouttaan horjuen. Olimme juuri alkaneet kävelemisestä lämmetä, kun — hiljaa! — kuulen edestä päin äänien sorinaa. Pikku Saburi piti kivääriäni tarjolla, tarkaten pienintäkin liikettäni, kun samalla näin ison kartion viheriäisiä hedelmiä kohoovan näköalaa haittaavien leveitten fryniumi-lehtien päällitse. Vähemmässä kuin sekunnissa unohtivat heikot, rujot ja rammat, voihkivat ja ontuvat miehet kaikki surunsa ja vaivansa ja puhkesivat siihen kiitollisuuden kuoroon, joka itsestään kohoaa taivasta kohti täysistä ja kiitollisista sydämistä: 'Ylistetty olkoon Jumala!' Englantilaiset ja afrikkalaiset, kristityt ja pakanat, kaikki hänet tunnustavat…

»Ei tarvinnut kuin vilkaista ensimmäisiin riveihin huomatakseen, mikä tätä ajattelematonta, vallatonta joukkoa oli viivyttänyt. Tässä ei kuitenkaan ollut aikaa moitteihin, ei muuta kuin tulia sytyttämään, istumaan ja vihantia hedelmiä paistamaan, jotta jaksettiin lähteä paluumatkalle. Ennenkuin oli tunti kulunut, olimme jo paluumatkalla 'Nälkäleiriin', johon saavuimme k:lo 2,30 j.pp., ja siellä ottivat meidät vastaan niin kuin vain kuolevat voivat ottaa vastaan sen, joka heille ojentaa auttavan käden.»

Neljän päivän kuluttua retkikunta saapui Fort Bodon istutuksille uusien miesten ihmeeksi. »Raivasimme polun hyljättyjen istutusten poikki ja tunnin kovan työn jälkeen saavuimme tutulle tiellemme, jolla niin usein olimme vartiota pitäneet. Pian huomasimme merkeistä, että sitä oli hiljakkoin käytetty. Tien vieressä oli kosolta plantaanien kuoria, jotka osoittivat täältä otetun eväitä, mutta mahdotonta oli arvata, kenen jäljiltä nämä merkit olivat. Ehkä alkuasukkaat olivat palanneet kyliinsä — linna oli keskellä heidän vanhoja raivauksiaan — taikka ehkä kääpiökansa nyt hekkumoi täällä ylellisyydessä. Lähestyimme leveän läntisen sotilastiemme päätä ja tapasimme mutkassa muutamia sansibarilaisia vartijoita, jotka hämmästyivät yhtä suuresti kuin mekin tätä odottamatonta kohtausta. Yhteislaukaus toisensa jälkeen raikui pian kautta hiljaisen raivauksen. Ampumatervehdykseen paikalla vastattiin linnasta ja meitä vastaan hyökkäsi tulvanaan vallattomia, ilosta humaltuneita ihmisiä, jotka hyppien ja potkien karkasivat meitä vastaan. Ensimmäisten joukossa oli arvoisa tohtori ystäväni, joka mielihyvästä säteilevin silmin ilmoitti: 'Kaikki hyvin Fort Bodossa.'»

»Pimeimmässä Afrikassa», jossa Stanley kertoo tämän vaarallisen, vaivalloisen ja ihmisiä tuhoavan retkensä vaiheet, hän tähän kertomuksensa kohtaan päästyään luo katsauksen Keski-Afrikan suureen aarniometsään, jonka eteläosassa jo Livingstone oli käynyt, mutta joka vasta hänen kertomuksensa kautta tuli valtavassa suurenmoisuudessaan tunnetuksi. Stanleylta tosin puuttuivat tieteelliset opinnot, ja, kuten hän empimättä myöntää, harrastuksetkin, mutta siitä huolimatta hän älykkäällä silmällä ja löytäjän hurmauksella kertoo kokemuksensa tästä suurenmoisesta luonnon valtakunnasta.

Kongon aarniometsä Stanleyn kuvaamana.

Metsän suurin pituus Etelä-Manjemasta Njamnjam-maan länsiosiin on lähes 1000 kilometriä, sen keskimääräinen leveys taas päälle 800 kilometriä, joten sen pinta-ala on noin 800.000 neliökilometriä. Kongo ja Aruwimi ja jotkut muutkin suuret joet juoksevat aarniometsän halki. Tyhjentävän luonnontieteellisen kertomuksen laatiminen tästä suunnattoman rikkaasta alueesta olisi vaikka kenelle yksityiselle ylivoimainen työ:

»Kallista korvasi mahtavaa kaatunutta puuta vastaan, joka on lahonnut, ruskettunut, hotto kuin sieni. Kuulet sieltä selvään surisevaa ääntä; se johtuu kaiken muotoisten ja kokoisten hyönteisten elämästä. Niitä on siellä mitä upeimman värisiä, mitä loistavimpiin pukuihin puettuja, ja ne ovat väsymättömiä hommassaan, ne riemuitsevat iloisesta, vaikka lyhyestä olemassa-olostaan, täyttymättöminä, aina saaliinhimoisina ne taistelevat elämän edestä, rakentavat ja hävittävät, etsivät kaikki paikat ja tutkivat kaikki. Nojaa vain kättäsi puuta vastaan, käy maahan pitkäksesi, istahda kaatuneelle puulle, ja paikalla saat kokea ympärilläsi vallitsevan raivon, ahneuden ja uupumattoman homman. Jos avaat muistikirjasi, heti sen valkoiset lehdet houkuttelevat puoleensa kymmenittäin perhosia. Hunajamehiläinen kiertää kätesi päällä, toisia mehiläisiä sinkoilee läpi ilman silmäisi ohi, ampiainen pörisee korvasi ääressä, suunnaton herhiläinen uhkaa naamaasi, jalkojasi lähestyy muurahaisarmeija. Toiset jo ovat alkaneet kiivetä päällesi ja tuota pikaa ne upottavat saksimaiset leukansa kaulaasi. Ja kuitenkin tämä kaikki on kauneutta täynnään, sitä vain ei saa istua eikä käydä pitkäkseen tälle höyryävälle maalle; voidakseen nauttia tropiikin maailmasta pitää alati liikkua eteenpäin.»

Tämä suunnaton alue on täynnään taajassa kasvavia, 6:sta 60:necn metriin korkeita puita, joiden lehtevät latvukset ovat niin tiiviisti toisiinsa sotkeutuneet, ettei niiden läpi näy vilaustakaan taivaasta eikä auringosta. Runkojen läpimitta vaihtelee muutamasta senttimetristä puoleentoista metriin. Puusta puuhun kulkee ylös ja alas jopa 40 sentinkin paksuisia touveja, muodostellen lenkkejä ja kiehkuroita, kietoutuen tukevin kiertein puitten ympäri latvaan saakka, kuten suunnattomat jättiläiskäärmeet. Rehevimpäin kukka- ja lehtiverhojen peittäminä nämä sitten ylhäällä punoutuvat puitten latvuksiin, niin ettei ainoakaan auringonsäde pääse läpi tunkeutumaan, päästäen sitten korkeimmista oksista päänsä maata kohti häilymään — näiden loiskasvien ilmajuuret tosiaan muistuttavat lukemattomia heiluvia köydenpäitä — ja näitten päästä riippuu ohuita nyörejä, jotka päättyvät kuin purettuun säietupsuun. Vielä kulkee ristiin rastiin kaikenlaisia muita köynnöskasveja, muodostaen kaikesta mitä sekavimman vyyhden, ja joka oksan haarassa, jokaisella vaakasuoralla oksalla on kaalikuvun suuruisia leviä ja kasveja, joilla on keihäsmäiset lehdet — niitä melkein voisi verrata elefantin korviin — ja kämmekkiä ja muita ihmeellisiä kukkarypäleitä ja hienosti muodostuneita sananjalkoja ylenpalttinen runsaus. Ja kaiken päälliseksi peittää runkoa, haaroja, oksia ja köynnöskasveja taaja sammal kuin vihanta turkki. Missä metsä on taaja ja ehjä kuten tässä, on meidän vielä kuviteltava maan peitteeksi taajan tiheikön fryniumia, amomumia ja vaivaispensaita, mutta missä salama on pirstonnut uljaan puun latvan — ja semmoisia paikkoja on paljon — ja avannut auringonsäteille aukon, tai missä se on tyveen saakka tuhonnut jonkun valtavan puunrungon, tai hirmumyrsky juuriltaan repinyt nurin puita, siellä on taistelu valosta ja ilmasta kiihoittanut kosolta nuoria vesoja korkeutta kohti pyrkimään, sulloutumaan kokoon, musertamaan, tallaamaan ja tukehuttamaan toisiaan, kunnes siitä on tullut yksi ainoa läpitunkematon tiheikkö.

Metsässäkin vallitsee esikoisoikeus, ja siellä vallitsevat kuolema, riutuminen, perinnäiset taudit, vanhuudenheikkous kuten ihmistenkin kesken, ja kaikenlaiset tapaturmat avaavat metsässä tilaa, poistavat heikompia, jotka eivät sovi asemaansa, aivan samoin kuin ihmisyhteiskunnassakin. Kuvitelkaamme valtavaa päällikköä, joka hallitsee jättiläispuiden joukossa päätään muita korkeampana, kuten ainakin ylimielinen poika. Ylpeytensä kautta se vetää puoleensa taivaan ukkoset, pirstoutuu tyveään myöten, sortuu nurin ja pudotessaan silpoo puolenkymmentä muuta puuta. Siinä syy, miksi näemme niin paljon pahkoja, mukuroita ja epämuotoisia runkoja. Usein puut taas ovat eläneet kauemmin kuin köynnöskasvit, jotka olivat melkein kuristaneet ne, ja aina rungon oksikkoon saakka näkee syviä jälkiä niiden voimallisesta syleilystä. Toiset ovat liian kiihkeän kilpailun johdosta terveytensä menettäneet ja kesken kehitystään kuihtuneet. Toiset ovat kasvaneet vääriksi suurien päälle kaatuneiden runkojen vaikutuksesta. Toiset ovat riutuneet sen vuoksi, että myrskyt ovat niistä oksat karsineet. Toisia ovat jyrsijät kalunneet tai elefantit turmelleet kyhniessään niihin kylkeään, ja kaikenlaiset muurahaiset ovat aikaansaaneet suurta vahinkoa. Toisia taas ovat linnut nokkineet, niin että niihin on syntynyt suuria, kuminokareita hikoilevia haavoja, ja varsin usein ovat metsässä harhailevat alkuasukkaatkin, pitkät ja lyhyet, puita vioittaneet kirveittensä, keihäittensä ja puukkojensa terää koetellessaan.

Saadaksemme täydellisen käsityksen tästä tylystä metsästä, tulee meidän vielä muistaa, että maa on täynnään lahoavista oksista, lehdistä ja risuista muodostunutta puolivalmista ruokamultaa, että aina vähän matkan päässä lojuu kumoon kaatunut jättiläispuu kuin höyryävä lantakasa mätänevine kasviosineen, nukkuneine hyönteispolvineen ja muurahaispesineen, kaikki tämä puoleksi liaanien peittämänä ja täynnään äsken orastaneita versoja, pitkäveteisiä okaisia pensaita ja monen sylen mittaisia ruokoja. Aina jonkun kilometrin kuluttua on tiellä liejuisia jokia, unteloita puroja ja matalia lätäköitä, joiden pinta on vihantanaan limaskaa, ulpukkain ja liljain lehtiä sekä lihavaa viheliäistä vaahtoa miljoonine alempine elimistöineen. Ja tässä aavassa metsässä vihdoin asuu 20—90 kilometrin päässä toisistaan lukemattomia heimotähteitä, jotka elävät keskenään ainaisessa sodassa ja kaikilla mahdollisilla keinoilla, mitä suinkin metsäläisen nero voi keksiä, koettavat puolustaa kotejaan ja raivauksiaan.

Aarniometsän, johon ihmiskäsi ei ole koskaan koskenut, on helppo ensi katseella erottaa semmoisista metsäseuduista, jotka ovat joskus olleet ihmisen tyyssijoina. Puut ovat vahvemmat ja suoremmat, niiden alusta avoimempaa, maa kovempaa, jonka vuoksi vaeltavat kääpiöheimot enimmäkseen asustavatkin semmoisissa paikoissa. Kun ruohot ja pensaat on raivattu pois, niin on siinä viileä, ilmava metsätemppeli, joka on mitä viihdykkäin tyyssija. Sitten on semmoisia seutuja, joissa kaikki entisen viljelyksen merkit ovat jo miespolvia olleet umpeen kasvaneina. Jotkut puut, varsinkin semmoiset, jotka muodostavat pehmeätä puuainetta, ovat ehkä jo kasvaneet vanhain patriarkkain suuruisiksi, mutta muutoin on tässä alusmetsä niin taaja, että sen läpi vain suunnattoman työn hinnalla voi tunkeutua. Palmut ovat hyvin yleisiä tämmöisillä alueilla. Tämän jälkeen on mainittava varsinainen nuori metsä, joka on vasta muutaman vuoden vanha. Sen varjoisaan sisustaan on mahdoton tunkeutua muulla tavalla kuin hakkaamalla sen läpi tunneli. Kasvullisuus on niin taajaa ja takkuista, että luulisi sen kannattavan kävellä. Seassa on vankkoja nuoria puita; ja ne ne kannattavat köynnöskasveja. Varsinkin jokivarressa, jossa kylät enimmäkseen ovat, oli metsä useimmin tämänkaltaista.

Ne raivaukset, jotka vuoden kuluessa oli hylätty, käsittivät mitä ihmeellisimmän kasvielämän, jonka uhkuva rehevyys ja suunnaton lajirikkaus olivat kerrassaan hämmästyttävät. Majain hiiltyneet paalut tarjosivat köynnöskasveille tukea ja eloisilla vihannilla lehdillään ne pian verhosivat hävityksen kauhistuksen. Köynnökset olivat muodostaneet varjoisia holvikäytäviä ja sitten kietoutuneet niitä kannattavien patsaitten ympäri niin taajoihin kierteihin, että lopulta oli mahdoton käsittää, mikä se oli joka piti näitä taipuisia köynnöksiä ilmassa. Toisin paikoin oli muodostunut korkeita kaksoistorneja, jotka muistuttivat jonkin vanhan linnan raunioita, ja kaikki tämä loisti purppuranpunaisten ja valkoisten kukkien hohteessa. Aarniometsän iäkkäiden jättiläisten hopeanhohtoiset rungot, jotka kirves jo aikoja takaperin oli kaatanut, olivat valtavine, kyhmyisine, leveälle levinneine käsivarsineen ja oksineen verhoutuneet satakertaiseen köynnösvaippaan, kunnes olivat kuin vihantia pilviä, jotka äkillisten tuulahdusten vaikutuksesta viuhtoivat lukemattomilla kärhillään tai häälyivät kuin mahtavat esiriput.

Yksin seistessään tässä ihmeteltävässä metsässä katsoja tunsi kunnioitusta. Ääntä kertasi monenkertainen kaiku kuin tuomiokirkon holvikaarien alla. Siellä oli, päivän paisteettomassa hämärässä, kuin vieraassa maailmassa. Omituinen yksinäisyyden tunne valtasi mielen »Mutta toiset ajatukset täyttivät mielen, kun virran reunalla sen mustuva kalvo kuvasti lähenevää myrskyä. Silloin nämä valtavat puujoukot hämärässä olivat kuin sotarintama odottaessaan taistelua. Myrsky lähestyy vastustamattomana, hävityksen työhön varustettuna, halkokielinen salama nakkelee valkoisia liekkikeihäitään, korkeita pilviröykkiöitä taustanaan. Näitten syvyyksistä sinkoavat vasamat ja kuulemme tuulien joukon ryntäävän hyökkäykseen. Puut, jotka äsken hyökkäystä odottaessaan seisoivat aivan alallaan kuin kankaalle maalatut ja järkähtämättömän tyynesti odottivat hyökkäystä, taivuttavat yht'aikaa latvojaan; ne alkavat horjua ja väännellä itseään, ikäänkuin hurjimman pelon valtaamina. Latvukset huojuvat joka taholle, mutta jäykät rungot pidättävät niitä karkuun pääsemästä ja näitä pitävät syvälle ulottuvat juuret ja vankat tukipylväät pystyssä. Taapäin taivutettuina, niin että odottaisi niiden katkeavan, ne toipuvat ensi hyökkäyksestä, mutta nakkelevat jälleen päälakiaan eteenpäin hurjin ottein, ja nyt myrskyn ja metsän välinen taistelu raivoo ankarimmillaan. Valtavin joukoin pilvet hyökkäävät myrskyn ravistelemien latvain yli, kuuluu pauketta ja ärjynää, tuimaa vinkumista ja masennettua huokailua, johon sekaantuu myrskyvihurien kimakka kiljuna ja lukemattomien puitten voihkina. Metsän ylpeät ruhtinaat riuhtovat rajusti itseään, ikäänkuin vaihtaen valtavia kirveen iskuja, koko ilma pauhaa lehtien kahinasta. Oma rohkeutemme paisuu tätä mahtavaa yhteentörmäystä katsellessamme — berserkkiraivo on tarttuvaa. Sisässämme kunnioitamme myrskyn jymyä ja kaatavaa voimaa ja hetken jo tekee mieli tervehtiä sitä voittajana, mutta suljetuin rivein, liehuvin hiuksin, metsän sotilaat lannistamattomin voimin kohoovat pystyyn johtajansa kera, ja vaikka alusmetsä pelokkaana värisee, niin alamme luulla voiton kallistuvan niiden puolelle, jos ne vain ovat riittävän kestäviä. Salamat risteilevät häikäisevän loistavina ja näyttävät tuhoavaa voimaansa, ukkonen jyrisee huumaavin räjäyksin, jotka suunnattomalla rytinällä kaikuvat metsän syvyydessä, mustia pilviä vierii ylitsemme pimittäen avaruuden… Seisomme myrskyn raivon ja metsän kuninkaallisen voiman huumaamina — ja nyt syöksyy maahan troopillinen rankkasade, joka lyhyessä ajassa sammuttaa luonnonvoimain tulikuuman raivon ja viihdyttää rauhaan metsän jalon vihan.»

Aruwimin rannoilla saa erinomaisen yleiskuvan troopillisesta kasvullisuudesta. Hiljakkoin hylätyillä raivauksilla näkee paitsi kasvullisuuden taajuutta toisin paikoin mitä uhkuvinta kukkaskauneuttakin. Niistä kohoo siellä täällä yksinäisiä puita paksuine loistavine lehtineen ja veripunaisine kukkasineen, allaan läpipääsemätön tiheikkö matelevia palkokasveja ja muita pensaita. Amomum loistaa lumivalkoisine punareunaisine kukkamaljoineen; villi viiniköynnös heloittaa vaaleassa purppuravärissään, jakolehtinen köynnöskasvi, joka tällä hetkellä sattuu olemaan vailla kukkasia, on kauttaaltaan tumman ruskea. Pippuripensas punaisine tuppineen tai villi mango kiinnittävät puoleensa huomiota lukemattomilla kukkasillaan, jotka ovat kuin helmiä. Taikka huokuu akasia huumaavaa tuoksuaan lumivalkoisista kukkaumpuistaan tai mimoosa keltaisista kukkasistaan. Sananjaloilla, miekkaruohon esiinpistävillä lehdillä, nuorilla öljypalmuilla, frynioitten leveillä hyödyllisillä lehdillä, kaikilla on oma vihanta vivahduksensa. Hento viikunapuu hopeanhohtavine runkoineen ja laajoine oksineen pujottelee lehtiään tuntokasvin ja rottinkipalmun hentojen pikkulehtien joukkoon. Sen alla rehoittaa kosolta nokkosia ja muita niiden tapaisia kasveja, jotka lehtineen muodostavat yhtenäisen, samalla sekä omituisen että ihastuttavan kasvirehevyyden. Ehkäpä sattuu tämän sekavan, takkuisen kasvisekoituksen, tämän läpitunkemattoman lehti- ja kauneusvuoren alustana olemaan maassa makaava laho puu, jonka pintaa peittää musta home, lukematon joukko sienimäisiä loisia, ohut multakerros, jonka joka raossa tai kuopassa on kaikenlaisia ahnaita hyönteisiä, mitättömästä termiitistä aina mustaan satajalkaiseen tai mammuttikovakuoriaiseen saakka.

Vähän kauempana näemme aivan toista. Lukemattomat jättiläispuut rantaäyrästä kohti tunkeutuen ovat pakottaneet toisia kasvamaan vaakasuoraan ulospäin, jopa 15 metriä yli virran kalvon. Sata kanoottia sai niitten alla suojaa päivän polttavilta säteiltä. Puu on keltaista ja kovaa kuin rauta, vähintäin parikymmentä amerikkalaista kirvestä tarvittaisiin moisen puun kaatamiseen. Hedelmät kasvavat rypäleissä, jotka ennen kypsymistään ovat ruskeanpunaisia, mutta sitten näyttävät ihanimmilta damaskoluumuilta. Nämä puut ovat mustien ampiaisien mielipaikkoja, ne kiinnittävät niiden oksiin riippuvat pesänsä, toinen toisensa yläpuolelle. »Me huolellisesti väistimme semmoisia puita, mutta jollei läheisyydessä ollut ampiaispesiä, niin saattoi niiden alla hyvässä rauhassa tutkia metsää. Lukemattomien harmahtavien pylväitten vieressä näkyi ensinnäkin tuhansittain alasriippuvia hienoja rihmoja ja mutkailevia juonia, silmukoita, kiehkuroita, yhteen takkuuntuneita lenkkejä ja leveitä harmaita huiveja, kaikki hurjimmassa sekamelskassa tummimpain viheriäisten värivivahdusten kanssa. Ei muuta valoa kuin leveitten, kosteitten lehtien heijastamia eksyneitä auringonpilkistyksiä tai muuta epämääräistä taikamaista kumotusta, joka alinomaa vaihtelee ja häälyy, toisten kohtain taas piillessä syvässä pimeydessä, jota harmaat puunrungot leveinä vöinä, loiskasvien hopeiset varret ja viiniköynnösten kirjavat koristemuodot katkovat. Kokonaisuutta sevätessään katse kiintyy yksityisiin purppuranpirskeihin, joita fryniummarjain punasinervät nokareet tai amomum-hedelmäin punaiset kimput muodostavat tummanruskeitten lehtien ripsikehyksissä. Hienomuotoisten sananjalkain löyhän tukon joukosta ylentää herkkutatti valkoista hattuaan, lumivalkoiset sienet istuvat kiinni kaatuneen puun syvissä halkeamissa; kämmekkäin vaaleanviheriäiset lehdet kilpailevat katseen suosiosta ja 'elefantin korvan' harmaanviheriä pinta, sammalpatjat, puitten turvonneet, pihkapisaroita kihoavat pahkat, joiden ympärillä kiehuu muurahaisia, tai laajat alat huiskivia kaisloja, mutkailevia ja itseään kietovia liaaneja ja varsinkin suuret käärmemäiset kiertoköynnökset, jotka puikkelehtivat sisään ja ulos pimeitten varjokäytäväin salasopissa ja siellä täällä syöksyvät esiin iloisina ja kuin riemusta huutaen ahdistuksesta päästyään ja saadessaan nyt tarttua uusiin oksiin, missä väljin mutkin väännellen itseään, missä pieninä silmukoita muodostellen, jatkaakseen täten loppumatonta kulkuaan kauas näköpiiristä.»

Missä on kosteutta ja auringonvaloa, siellä öljypalmu viihtyy, rafiapalmu taas ruohoisten rämeitten ja löyhkävien allikoitten partailla; ruokopalmu tarvitsee tuekseen taajaa nuorta metsää, auringonviuhkapalmu suosii kuivia paikkoja, samoin kuin okapalmukin. Suurilehtisillä puilla näyttää yleensä olevan pehmeämpi puuaine, pienilehtisillä kovempi. Rubiaceae heimon puut ovat pehmeitä, mutta kestäviä halkeamista vastaan, jonka vuoksi niitä käytetään mitä moninaisimpiin tarpeihin. On useita lajeja, joita yhteisellä nimityksellä sanotaan pumpulipuiksi; ne on helppo tuntea tukijuuristaan, suunnattomasta pituudestaan, hopeanharmaasta kuoresta, runkojen pistävistä okaista, valkoisista kukkatertuista ja harmaanviheriäisistä lehdistä. Sitten on Afrikan luja teakkipuu, Afrikan mahonki, kampeshipuu, greenheartpuu (eräänlainen laakeri), guaiakpuu, kulumaton rautapuu (Sideroxylon), keltapuu, joka kasvaa jokien rannoilla ja on paljon kovempaa kuin tammi, löyhkäpuu, ebenpuu, kopaalipuu sileine kiiltävine lehtineen, puun tapainen metsämango, pienilehtinen metsäoranssi, metsäviikunapuu hopeankarvaisine runkoineen, voipuu, monet akaasialajit, komea »mpofu» ja tuhansia metsähedelmäpuita, joista suurin osa oli Stanleylle tuntemattomia. Jotta said oikean käsityksen troopillisesta metsästä täytyy ajatella, että kaikki nämä lajit ovat sikin sokin sekaantuneet ja toinen toiseensa kiinni köytetyt miljoonein köynnöksin ja valtavin kiertoliaanein, niin että ne muodostavat selittämättömäksi takkuuntuneen vyyhden, joka kerrassaan pidättää auringon valon. Vain joku häälyvä yksinäinen säde toisin paikoin meille muistuttaa säteilevää taivaankappaletta, joka päämme päällä rataansa vaeltaa.

Vaikka retkikunta vietti metsässä niin kauan aikaa, ei se kuitenkaan kaatuvain puitten eikä putoavain oksain vuoksi menettänyt ainoatakaan miestä. Tämä on sitä omituisempaa, kun puita kaatui sekä heti etujoukon edessä, että silmänräpäys sen jälkeen, kuin takajoukko oli ohi kulkenut. »Sivuillamme kahden puolen ja leiriemme äärillä niitä kaatuili päivällä ja yöllä. Kerran iso laho puu kaatui aivan veneenperän takana, niin että aalto kohotti sen korkealle ja kaikki miehet lensivät paikoiltaan.»

Aarniometsä ei suinkaan ollut riistaeläimiä vailla. Siellä oli elefantteja, puhveleita, metsäkarhuja, kaniineja, gaselleja, simpansseja, genettejä, villikissoja, sebroja, faaraorottia ja isoja jyrsijöitä. Ilmassa lenteli ristiin rastiin lintuja ja lepakoita, joki oli täynnään kaloja ja simpukoita, ja joskus näki krokotiilin ja virtahevon. Mutta kun aarniometsän kaikki heimot olivat häijyimpiä, mitä Afrikassa tapaa, oli riistaeläinten metsästäminen mahdotonta. Retkikunnan reitin varressa niitä taas harvoin näkyi, se piti siksi suurta melua kulkiessaan. Joskus tavattiin elefantteja, mutta metsä oli niin taaja, että niitä oli mahdoton seurata, jos ne olivat kymmenisen metriäkään edellä. Linnut taas mekastivat alituisestikin kulkijain pään päällä, mutta retkikunnan vaeltaessa pohjakerroksessa olivat ne kuin viisitoistakerroksisen talon katolla. Ne olivat aivan näkymättömissä, vaikka niiden vihellyksiä, räkätyksiä ja liverryksiä kuului alinomaa. Niitä oli papukaijoja, ibis lintuja, käkiä, laulupapukaijoja, hunajalintuja, tornipääskyjä, peippoja, lepinkäisiä, yökehrääjiä, harjalintuja, pöllöjä, helmikanoja, mustia rastaita, kankurilintuja, kuningaskalastajia, kaakkoja, kalasääskiä, haarahaukkoja, västäräkkiä, närhiä ja kyyhkysiä ja paljon muita, joita Stanley ei tuntenut, sekä miljoonittain monenlaisia lepakoita. Apinoita oli toistakymmentä eri lajia, mutta niitä oli vaikea nähdä, sillä ne livistivät pakoon aikoja ennen kuin retkikunta paikalle saapui. Matelijoita tavattiin paljon. Iturissa oli kosolta erikokoisia vesikäärmeitä. Tuon tuostakin käärmeitä putoili veneitten viereen, ohuita viheriäisiä piiskakäärmeitä ja kamalan suuria lyijynkarvaisia, toisia viheriän, keltaisen ja mustankirjavia parin metrin mittaisia käärmeitä. Nähtiin python käärmeitä, kyitä, sarvikäärmeitä ja isohampaallisia käärmeitä ja leiriä tehtäessä usein tapettiin pieniä metsäkäärmeitä.

»En ole milloinkaan nähnyt niin suunnattoman paljon ja niin monenlaisia hyönteisiä kuin matkoillani tässä metsässä… En muista montakaan semmoista hetkeä, etten olisi niitä sadatellut. Kaikki nämä isot ja pienet mehiläiset, ampiaiset, koiperhot, kärpäset, tsettset, paarmat, sääsket ja perhoset päivällä, yöllä kovakuoriaisjättiläiset, jotka kynttilän telttaan houkuttelemina lentelevät pimeässä edestakaisin, hyökkäävät raivoisina telttavaatetta vastaan, poukkuvat kiivaudessaan takaisin, alati suristen, ja lopulta suunniltaan vihastuneina hyökkäävät kirjani tai minun itseni kimppuun, ikäänkuin niillä olisi jotain syytä minulle kostaa. Ja entä muurahaislaumat, jotka marssivat lautaselleni, hukuttivat itsensä vetiseen liemiruokaani, kömpivät banaanieni yli; sirkat, jotka loikkivat kuin hornan henget tarttuakseen kiinni tukkaani tai otsaani; kitisevät sikaadit, jotka saivat ihmisen aivan mielettömäksi… Kaikkein kiusallisimmat olivat pienet, tuskin sääskiä suuremmat mehiläiset; tutustuimme neljään lajiin, jotka kaikki kuuluivat sukuun Mellipona. Oli mahdoton lukea, kirjoittaa tai syödä, ellei vieressä alati ollut passaria niitä pois karkoittamassa. Mieluimmin ne hyökkäsivät silmiin, mutta suosivat sieraimia ja korviakin, palaten niihin yhä uudelleen ja uudelleen. Tapettuina ne haisivat karvaalta mantelilta. Kovakuoriaisten koko vaihteli seitsemän sentin mittaisista hirviöistä pieniin itikoihin, jotka helposti saattoivat kulkea neulansilmän läpi. Isonnuslasilla näki, että viimemainitut olivat sangen hyvin varustetut ihmiskuntaa kiusatakseen. Ne kaivautuivat ihon sisään eikä niitä voinut paljain silmin nähdä, vasta kun kädellä siveli paikkaa, tuntui kuin neulan pistos. Alkuasukkaitten majoissa asusti kolme lajia, yksi, joka kaivautui ruumiiseen, toinen, joka kaivautui kattoparruihin ja pudotteli liemilautaseen hienoa pötyä, ja kolmas, joka kaahi katon kuivissa lehdissä ja sai pelkäämään, että lähellä oli käärmeitä. Sitä paitsi oli vielä neljäs laji, joka kovakuoriaisten kesken oli kuin kiljuva jalopeura; sen vuoksi oli mahdotonta pitää kynttilässä valkeata ja rauhassa lukea kirjaa. Pienemmistä kiusankappaleista on vielä mainittava hiekkatäi, joka muni muniansa varsinkin varpaitten kynsien alle ja muihinkin ruumiin kohtiin, niin että mies saattoi olla kuin vaeltava haava, ellei hän joka ilta tutkinut varpaitaan ja ihoaan ja poistanut itikoita, ennenkuin ne pääsivät suurempaa vahinkoa tekemään. Pienet ja suuret punkit rosvosivat mitä kavalimmalla tavalla sitä vähää verta, joka retkikunnan suonissa vielä kierti. Ampiaiset pistivät niin tuimasti, että pistetty sai kuumeen, ja heikkoja pistoksiin kuolikin. Villit hunajamehiläiset eräänä päivänä kävivät kahden kanootin kimppuun ja panivat niiden miehet niin ahtaalle, että täytyi lähettää suuri joukko heitä pelastamaan. Puista putoilevat tiikeritoukat jättivät ihon huokoisiin pistäviä karvojaan, jotka synnyttivät niin tuimia tuskia, että ihmiset olivat järkensä menettää, öisin hyökkäsivät punamuurahaiset leirin kimppuun ja veivät retkikunnalta unen, ja kun ne taipaleella tekivät hyökkäyksensä, niin tuli joukolle niin kova kiire, kuin olisi kokonainen kääpiöarmeija miehiä takaa ajanut. Trumpettipuissa asustavat mustat muurahaiset pudottelivat itseänsä retkikunnan päälle sen alitse marssiessa ja antoivat sen tuntea helvetin esimakua. Ja oli vielä paljon pienempiä muurahaisia, joita ryömi joka ruokapalalla, ja niitä täytyi syödessä erikoisesti varoa, etteivät ne päässeet vatsan limakalvoihin reikiä syömään ja sitä rakkoihin puremaan. Näistä oli kaikkein suurin vastus, sillä joka holvissa, joka pensaitten läpi leikattiin, ne tuhansittain kävivät tienraivaajain kimppuun ja purivat, pistivät näitä siihen määrään, että heidän ihonsa oli täynnään rakkoja, ikäänkuin olisivat nokkoset heitä polttaneet. Sitä paitsi oli jokaisessa raivauksessa suuret sääskipilvet, »nuo vanhat ystävämme», ja ne olivat kaikista vaarallisimmat, vaikkei Stanleylla ollut aavistustakaan, että hänen oli niitä kiittäminen alituiseen uudistuvista kuumekohtauksistaan. Emin pasha sitä vastoin oli huomannut, että sääskiharso oli hyvä suoja kuumetta vastaan, vaikk'ei hänelläkään ollut näiden asiain yhteydestä sen selvempää käsitystä.

Aarniometsän asukkaat olivat hyvinkin samanlaisia sekä ruumiinrakennukseltaan että tavoiltaan kuin Kongon laakson ja kuin pohjoisessa asuvat mambuttu ja njamnjam kansat, jotka Petherickin, Schweinfurtin ja Junkerin matkain kautta tulivat tunnetuiksi. Ihonväri vain oli vaaleampi ja rakennustapa erilainen. Kääpiökansa, vaikka samanlaista kuin Schweinfurtin akat, eli kuitenkin täällä luontaisessa ympäristössään, aarniometsässä, jossa se muutteli leirejään, sen mukaan kuin riistan saanti vaati. Wambuttien mitta oli 90 sm — 1,4 m, täysikasvuisen miehen paino noin 40 kiloa. Leirinsä he rakensivat maata viljelevien neekeriheimojen kylien ympärille, noin viiden kilometrin päähän niistä. Suuren raivauksen ympärillä voi olla kahdeksan, kymmenen, kaksitoistakin pikkumiesten kylää, joissa yhteensä voi asua 2000—2500 sielua. Keihäillään, pienillä jousillaan ja nuolillaan, joiden kärjet ovat vahvalla myrkkykerroksella sivellyt, he tappavat elefantteja, puhveieita ja antilooppeja. He kaivavat kuoppia, peittävät ne taitavasti risuilla ja lehdillä ja näiden päälle siroittavat multaa, etteivät metsän eläimet huomaa väijyvää vaaraa. Babiaaneja, simpansseja ja muita apinoita he pyydystävät majan kaltaisilla loukuilla, sibetkissoja, haisueläimiä, faaraorottia ja jyrsijöitä pauloilla. Lintuja he pyytävät höyhenien vuoksi. Vielä he kokoovat hunajaa ja valmistavat myrkkyä. Näitä tavaroita he sitten myyvät kylien isoille asukkaille, saaden heiltä hinnaksi plantaaneja, bataatteja, tupakkaa, keihäitä, veitsiä ja nuolia. Kun riista alkaa vähentyä, muuttavat kääpiöt leirinsä toiseen paikkaan.

Muullakin tavalla kääpiöt hyödyttävät maanviljelijöitä. Kun kaikki metsän tiet kulkevat heidän leiriensä kautta ja he muutoinkin ovat metsässä alati liikkeellä, niin he saavat paljon aikaisemmin kuin kylien asukkaat vihiä vihollisten tulosta ja antavat siitä tiedon kyläläisille. He siis toimittavat näille etuvartijain virkaa. Liittolaisina he sodankin tullen ovat sangen hyödylliset, sillä missä vain taistellaan nuolilla nuolia vastaan, myrkyllä myrkkyä vastaan, viekkaudella viekkautta vastaan, siellä varmaankin se puoli, jota kääpiökansa kannattaa, pääsee tappelussa voitolle. Pienuutensa, erinomaisen vaistonsa ja kavaluutensa vuoksi ho ovat pelättäviä vihollisia.

Tämä maanviljelyskylissä hyvin käsitetään, muutoin ne ehkä mieluummin vapautuisivatkin näistä liittolaisista, sillä rauhan aikana he ovat enemmän vaivaksi kuin hyödyksi. He ovat kiristyksiensä takia paremminkin maanviljelijäin loisia kuin apulaisia.

Kääpiöt järjestävät majansa epäsäännölliseen leiriin, jonka keskellä päällikön asunto on. Satakunnan metrin päähän kylästä rakennetaan jokaisen kylään kulkevan tien ääreen kahden miehen vartijahuone, jonka ovi antaa tielle. Ihonvärin, kallon muodon ja kasvojen muodostuksen puolesta kääpiöitä on kahta eri lajia. Batwoilla on soikea pää, pitkät kapeat kasvot, pienet pyöreät silmät, jotka ovat hyvin lähellä toisiaan, josta heidän ilmeensä on hyvin terävä, viekas, pelokas ja tyytymätön. Wambuteilla taas on pyöreät kasvot, silmät etäällä toisistaan, otsa ja mielen ilme avoin. Ihoväri on lämmin kellervä, vivahtaen kellastuneeseen elfenluuhun. Wambutit asuvat alueen eteläosassa, batwat pohjoisessa. Naiset suorittavat työt, kokoovat polttopuut, keittävät ruuan ja kantavat tavarat. Miehet metsästävät, tappelevat, tupakoivat ja hoitavat heimon sisäistä politiikkaa. Aina on leirissä jotain riistaa, nahkoja, höyheniä ja vuotia lukuun ottamatta. Miehet kutovat verkkoa tai tekevät pauloja. Pojat uutteraan ampuvat pilkkaan ja aina löydettiin kääpiöitten kylistä hyvin pieniä leikkijousia ja tylppiä nuolia. Myrkkynsä kääpiöt naisten tietojen mukaan valmistavat eräästä niillä seuduin yleisestä Anun lajista. Se tappaa nopeaan elefantinkin, jonka vuoksi kääpiöillä olikin runsaasti elfenluuta. Tapaturmien välttämiseksi myrkky aina valmistettiin aarniometsän yksinäisyydessä. Erästä vaaleampaa, liimamaista myrkkyä Stanley luuli kääpiöitten valmistavan kuivatuista punamuurahaisista. Ruiskuttamalla ihon alle hiilihappoista ammoniakkia Stanley enimmäkseen sai pelastettua ne miehensä, joihin myrkkynuolia sattui. Verekseltä nämä myrkyt kuitenkin tappoivat hyvin nopeaan; eräskin miehistä kuoli minuutin kuluttua, vaikk'ei myrkkyhaava ollut nuppineulan pistosta suurempi.

Matka Aruwimin suupuolesta Fort Bodoon oli maksanut 106 henkeä. Lähtiessään Njansalle Stanleylla oli kaikkiaan 412 miestä. Ennen lähtöään hän poltti linnansa, joka oli ollut heille niin erinomaisena turvana. Ruohomaan reunalle hän jätti satakunnan sairasta, itse valiomiesten keralla läpi ystävällisen, rauhallisen maan lähti Njansalle levottomana siitä, kun Emin paskalta ei ollut saapunut minkäänlaisia tietoja ja Jephson oli jäänyt sille tielle, pashan luo matkustettuaan. Njansan rantaylängöllä hän sai molemmilta kirjeitä, jotka selittivät asian. Hämmästyttävän paljon oli tosiaan ennättänyt sillä välin tapahtua.

Kapina Eminin maakunnassa.

Jephson oli Stanleyn puolesta käynyt niillä Vuoristo-Niilin asemilla, jotka vielä olivat mahdin vallanalaisuudesta vapaat, selittämässä niiden upseereille ja miehistöille kediivin sanomaa ja Stanleyn tarjomusta saattaa heidät merenrannalle. Juonivista upseereista toiset olivat jyrkästi matkaa vastaan, ja nämä uskottelivat sotaväelle kediivin kirjeiden olevan väärennettyjä, Khartumin vielä olevankin Egyptin hallussa, Stanleyn petturin ja seikkailijan. Tämä petos onnistui täydellisesti, syntyi yleinen kapina, Emin pasha erotettiin maaherran virasta ja otettiin vangiksi. Sotamiehet eivät kuitenkaan sallineet tehdä hänelle ruumiillista väkivaltaa. Jephson miehineen pidätettiin, vaikk'ei häntä suoranaisesti vangittu. Asiain tällä kannalla ollessa ilmestyivät kuitenkin äkkiä dervishit näyttämölle, valloittivat pohjoisimmat asemat ja tuottivat Eminin väelle tuntuvan mieshukan. Muun muassa kaatuivat ne upseerit, jotka olivat pahimmin häntä vastaan juonineet. Tämä tapaus muutti kokonaan mielet. Emin päästettiin vapaaksi ja Jephsonin keralla hän lähti rantoja pitkin pyrkimään Njansan lounaiskulmaan, joka oli Stanleyn kanssa sovittu yhtymäpaikaksi. Joku osa hänen väestään tuli mukana ja yhä useampia alkoi taipua matkasuunnitelmaan. Suuri osa kuitenkin pysyi itsepintaisena, koska mahdilaiset hetkeksi olivat lopettaneet etenemisensä, odottaen apuväkeä Khartumista.

Emin ja Jephson tapasivatkin Stanleyn, jonka perustamaan leiriin pashan, Casatin ja muiden arvohenkilöitten omaisuutta alettiin järven rannasta kantaa. Se oli suunnaton työ, sillä kun Emin vihdoin sai päätetyksi lähteä maakunnastaan, niin toi hän mukanaan semmoisen määrän kokoelmia ja muita tavaroita, että niiden merimaahan kuljettaminen näytti sulalta mahdottomuudelta, varsinkin kun hänen väellään oli pieniä lapsia, jotka olivat kannettavat. Eminin asemille jääneet kapinalliset yrittivät ennen Stanleyn lähtöä saada hänen leirinsä salaliiton kautta haltuunsa, anastaakseen ampumavarat, mutta vehkeily saatiin ilmi ja estettiin.

Yli seitsemän sadan Eminin väkeen kuuluvan hengen kanssa Stanley huhtikuun 10:ntenä 1889 lähti vaivalloiselle matkalle Sansibaria kohti. Retkikuntaan kuului kappaleen toista tuhatta miestä, ja kun mukana oli paljon sairaita ja muutoin heikkoa väkeä, edistyi matkan teko hyvin hitaasti ja paljon joko kuoli tai oli heikkouden vuoksi jätettävä taipaleelle. Alkumatkalla Stanley sairastui niin vaarallisesti muutamain upseeriensa keralla, että täytyi pelätä pahinta. Rautaisen ruumiinrakennuksensa ansiosta hän kuitenkin toipui ja matkaa jatkettiin.

Matka merenrannalle.

Liittokunta, jonka Stanley oli perustanut Albert Njansan länsipuolella asuvista heimoista, pysyi viimeiseen saakka hänelle uskollisena, hankkien hänen väelleen ruokavaroja ja antaen apua rauhanhäiritsijöitä vastaan. Mutta heti kun retkikunta kulki Albert Njansaan etelästä laskevan Semlikin poikki, alkoi taistelu, sillä Unjoron tyranni Kabbarega oli lähettänyt kaalamon kohdalle väkeänsä, »warasurat», estämään ylimenoa. Verraten helposti, vaikk'ei ilman uhreja, Kabbaregan väki voitettiin. Unjoron vihamielisyyden vuoksi Stanley ei kuitenkaan voinut matkustaa suorinta tietä hänen maansa läpi, vaan hänen täytyi tehdä pitkä kierros äsken löydetyn Runsoron ympäri. Semlikin takana oli jälleen osaksi kuljettava aarniometsän kautta, jossa Eminin väki kovin kärsi. Sanottavaa ruokatavarain puutetta ei kuitenkaan ollut, ja kun retkikunta tuli lähemmä Albert Edward-järveä, saattoi Stanley nyt tutkia sen hieman tarkemmin, vaikka auteret estivätkin näkemästä laajemmalti järveä, sen enempää kuin Runsoroakaan, jonka eteläosa muodostaa järveen pistävän niemekkeen.

Stairs Runsorolla.

Vähän ennen kuin järvelle saavuttiin, oli Stanley lähettänyt luutnantti Stairsin pienen joukon keralla käymään vuorella, jolta laski Semlikiin kymmeniä glasierijokia. Mukanaan 40 sansibarilaista oli Stairs ensin kulkenut viljeltyjen seutujen kautta, sitten halki laidunmaitten ja tämän jälkeen pensasvyöhykkeen, jossa alkuasukkaat kiljuivat ja pitivät pahaa elämää, peloittaakseen rohkean joukon palaamaan. Ilma kävi sitä kirkkaammaksi ja puhtaammaksi, kuta korkeammalle noustiin, mutta rinne jyrkemmäksi ja kulku yhä vaikeammaksi. Ensimmäinen yö vietettiin 2500 metrin korkeudessa. Seuraavana aamuna kiipeämistä jatkettiin, kunnes päästiin neljän taikka viiden kilometrin päähän eräästä lumikukkulasta, mutta sitten tuli eteen niin paljon rotkoja, että pienen retkikunnan täytyi lähteä paluumatkalle, etenkin kun sansibarilaisia kovasti paleli. Ylimmältä saavuttamaltaan kohdalta, jonka korkeus oli yli 3000 metriä merestä, Stairs kuitenkin selvään näki vuoriston sisustan, jossa korkeimmat kukkulat lumikenttineen ovat, ja luuli vuoristoa kokonaisuudessaan vanhaksi tulivuoreksi, samoin kuin Kilimandjaro, Kenia ja Elgon ovat. Myöhemmät matkustajat ovat kuitenkin osoittaneet, ettei Runsoro ole tulivuori. Se on koholle jäänyt lohko, jonka kahden puolen maa on vajonnut; vieläpä se itse on entisestä asemastaan melkoisesti kohonnutkin, niin että sen korkeimpain kukkulain korkeus on enemmän kuin 5000 metriä merestä. Stanley lausui jo sen arvelun, että hän oli löytänyt Ptolemaioon kuulut »Kuuvuoret», vaikkei hän nimen merkitystä tuntenutkaan. Myöhemmät tutkijat mielivät myöntää tämän otaksuman paikkansa pitäväksi.

Albert Edward-järvi.

Albert Edward-järven vesi oli melko suolaista — järvi on paljon kuivanut entisestään, ja sen rannoilla oli niin paljon kiteytynyttä suolaa, että laaja maakunta sieltä sai suolatarpeensa. Kabbaregan rosvojoukot olivat kuitenkin anastaneet suolapaikat, ja kun Stanley heidät karkoitti ja poltti heidän kylänsä, saavutti hän siihen määrään ympäristön heimojen kiitollisen suosion, että hän aina lähelle Viktoria-järveä sai ilmaiseksi ruokavaroja suunnattomalle matkueelleen.

Emin pashan lahti.

Saavuttuaan Viktoria Njansalle Stanley huomasi, että sen lounaiskulma pistääkin paljon kauemmaksi etelää kohti, kuin hänen edellisellä matkallaan laatima karttansa osoitti. Löytämänsä lahden Stanley nimitti Emin pashan lahdeksi. Elokuun 25:ntenä 1889 retkikunta saapui Usambioon, Viktoria Njansan eteläpuolella olevaan lähetysasemaan, jossa Ugandasta karkoitettu Mackay otti sen mitä parhaiten vastaan. Siitä edelleen matka kävi tuttujen seutujen kautta, mutta täällä oli toisin paikoin taisteltava, ja veroja jokainen pikkuruhtinas kiskoi, minkä suinkin sai irti lähtemään. Maa oli saksalaisten hallussa ja saksalaiset viranomaiset tulivat hyvän matkan Eminiä ja hänen pelastajiansa vastaanottamaan. Retkikunta saapui joulukuun 5:ntenä Bagamojoon, jossa ylikomissario Wissmann, itse etevä Afrikan matkustaja, juhli sitä mitä vierasvaraisimmin. Tulojuhlassa Emin pasha putosi eräältä parvekkeelta kadulle ja loukkasi itsensä niin vaarallisesti, että pelättiin hänen henkensä menettävän. Puolet Eminin väestä oli matkalle sortunut. Tämä surullinen tosiasia osoittaa, kuinka hyvät syyt heillä todenteolla oli ollut pelätä pitkää matkaa Sansibariin ja kuinka hyvällä syyllä Emin oli epäröinyt. Oleskeltuaan Bagamojossa jonkun aikaa maanmiestensä saksalaisten seurassa Emin pasha julkisesti ilmoittikin, että hänet oli puoliväkisin tuotu pois maakunnastaan, ja mikäli asiaa tunnetaan, oli Stanleylla tosiaan siihen suuntaan käyviä ohjeita, koska oli aikomus liittää tuo maakunta suojelusalueeseen, jota Brittiläinen Itä-Afrikan komppania paraillaan puuhasi, tai ainakin estää sitä joutumasta saksalaisten haltuun.

Eminin loppuvaiheet ja kuolema.

Ei siis ollut mikään odottamaton asia, että Emin saamistaan vammoista toinnuttuaan rupesi Saksan palvelukseen. Jo huhtikuussa 1890 hän lähti Sansibarista retkelle Afrikan sisäosiin, vaikka hänen silmätautinsa olikin siihen määrään pahentunut, että hän oli puolisokea. Emin samosi t:ri Franz Stuhlmannin keralla Viktoria Njansalle ja perusti sen länsirannalle, Kageran suistamon eteläpuolelle, Bukoba nimisen aseman. Sitten alkoivat kuitenkin kaikenlaiset vastoinkäymiset, matkavaikeudet, riidat saksalaisten viranomaisten kanssa ja molemminpuoliset väärinkäsitykset. Eminin retkikunnassa alkoivat rutot raivota ja väki kapinoida. Lisäksi hän itse sairastui, jonka vuoksi hänen päiväkirjansa loppuajoilta ovatkin kovin synkkämieliset. Erottuaan t:ri Stuhlmannista hän vastoin ohjeitansa samosi Albert Edward-Njansan eteläpuolitse Kongo-valtion alueella, kulkeakseen aarniometsän poikki Kongo joelle. Metsän rajoilla hän oleskeli useita kuukausia Undusuma maassa, seuduissa, joissa ei kukaan ennen häntä ollut käynyt. Hän löysi tällä retkellä Albert Edward-Njansan eteläpuolisen suuren vulkaanimaiseman. Maaliskuussa 1892 hän tautien heikontaman joukkonsa keralla lähti Kongolle ja saapui Ipotcon, Aruwimin rannalle, jossa Stanley oli niin monta kertaa käynyt. Hän matkusti sitten jonkun aikaa arabialaisten seurassa, mutta nämä olivat hänelle kiukuissaan siitä, että hän saksalaisella alueella oli pitänyt niin kovalla heidän maanmiehiään, ja murhauttivat hänet Kinenassa, 130 kilometrin päässä Stanleyn putouksilta, lokakuun 23:ntena 1892. Belgialaiset, jotka paraikaa ahdistivat Kongo-valtion alueella asuvia arabialaisia, kostivat hänen murhansa.

Eminin väki.

Mainittakoon tässä yhteydessä muutama sana niistä kapinoitsijoista, jotka eivät seuranneet maaherraansa meren rannalle, vaan mieluummin jäivät maakuntaansa odottamaan mahdilaisten eli dervishien hyökkäyksiä. Heidän aikomuksensa oli jo ollut luovuttaa Emin ja hänen uskollisimmat upseerinsa dervisheille ja sitten itse yhtyä heihin, vaikkei tästä tullut mitään. Fadl-el Maulan johdolla kapinoitsijat pitivät hallussaan Wadelaita, dervishit taas sen pohjoispuolella olevaa Redjafin asemaa. V. 1893 Fadl-el-Maula ja suuri osa hänen väestään rupesi Kongo-valtion palvelukseen, mutta johtaja sai jo seuraavana vuonna s tumaansa taistelussa dervishejä vastaan ja loput hänen väestään pakeni Ugandaan, ruveten siellä Englannin palvelukseen.

Stanleyn loppuelämä.

Eurooppaan palattuaan päätti Stanley jättää Afrikan tutkimisen ja avaamistyön jatkamisen nuoremmille voimille. Hän olikin saanut toimeen enemmän kuin kukaan ennen häntä, Livingstonea lukuun ottamatta. Kongon tutkiminen oli yhdellä iskulla selittänyt koko Sisä-Afrikan vesistöolot ja osoittanut, kuinka suunnaton ala jättiläisjokea hyväksi käyttäen voitiin helposti avata eurooppalaiselle yritteliäisyydelle. Itse hän oli suorittanut ensimmäisen tienraivauksen, perustanut nuoren valtion tukipisteet, joista sen vaikutusvalta on levinnyt kautta suunnattoman, alkuperäisimpäin sivistysolojen kannalla elävän alueen. Alkuasukkaat ilmaisivat »Bula Matarin», s.o. »kallioiden murtajan» nimellä, kuinka hekin käsittivät hänen työnsä merkityksen.

Stanleyn toimia, hänen ankaruuttaan väkeään kohtaan ja valmiuttaan asevoimalla kurittamaan alkuasukkaita, jotka hänen retkiään ehkäisivät, on arvosteltu Euroopassa hyvinkin ankarasti, vaikka usein hyvin puuttuvalla asiantuntemuksella. Kieltämättä hän uhrasi paljon väkeä tarkoitusperiensä voittamiseksi, mutta hänen puolustuksekseen on sanottava, että se enimmäkseen tapahtui edeltäpäin arvaamattomain olojen pakosta, hänen kerran, kuten Aruwimin suurissa aarniometsissä, jouduttua taipaleelle, jolta oli mahdoton palata. Hän oli miehiään kohtaan sekä ankara että ystävällinenkin, kuinka he hänen mielestään kulloinkin ansaitsivat, ei säästänyt ruoskaa, mutta palkitsi heidät myös auliilla kädellä, kun vihdoin satamaan saavuttiin. Ja huolimatta matkoilla koetuista suunnattomista kärsimyksistä hänen entiset miehensä, kuten Uledi, tarmokkaan esimiehen perikuva, joka ei koskaan vaaraa väistänyt, olivat yhä valmiina hänen kerallaan uusille retkille lähtemään. Stanleyn mustat seuralaiset käsittivät täydelleen ne suurtyöt, jotka he olivat ankaran isäntänsä johdolla suorittaneet, ja ne täyttivät heidät itsetietoisuudella ja ylpeydellä. He tiesivät, että he olivat ansainneet sankarin nimen.

Eurooppaan palattuaan Stanley sai osakseen suurenmoisia kunnianosoituksia, mutta oma koti ja hienosti sivistynyt taiteilija-puoliso olivat hänelle nyt enemmän arvoiset kuin koko Afrikka aarteineen. Mentyään naimisiin ja Englannin kansalaiseksi ruvettuaan hän antoi valita itsensä parlamenttiin ja otti jonkun verran osaa valtiolliseen elämään. Kongovaltion etuja hän edelleenkin koetti monella tavalla edistää. V. 1899 hänet aateloitiin. Stanleyn elämän lanka katkesi Lontoossa toukokuun 10:ntenä 1904. Kuollessaan hän oli kuudenkymmenenneljän vuoden vanha.