SISÄ-AASIAN VUORISTO!SSA, ERÄMAISSA JA YLÄNGÖILLÄ. (continued 2)

Hän lähetti nyt yhden paimenista Islam Bajta etsimään ja toukok. 10:ntenä tämä saapuikin majalle, kerallaan valkoinen kameeli, jonka selässä olivat tärkeimmät koneet, muistiinpanot ja kiinalaiset hopearahat, ynnä Kasim, jonka miehet niinikään olivat tavanneet. Islam heittäytyi itkien isäntänsä jalkoihin, syleillen niitä, jonka jälkeen hän kertoi vaiheensa.

Kauppakaravaaneja kulki sivu harva se päivä suuntaan ja toiseen, ja näiltä Hedin saattoi ostaa hevosia ja kaikenlaisia ruokatavaroita, jonka jälkeen hän palkkasi muutamia metsämiehiä, jotka sattuivat siihen tulemaan, pelastamaan erämaahan jääneitä tavaroita. Yhden kuorman he pelastivat, mutta eräs toinen oli selittämättömällä tavalla kadonnut, vaikka paikka, mihin se oli jätetty, oli löydetty. Se oli varastettu, kuten myöhemmin tuli ilmi, ja varkaat olivat juuri samat metsästäjät, jotka nyt lähetettiin tavaroita hakemaan.

Mahdotonta oli nyt jatkaa matkaa Tibetiin, jonka vuoksi Hedin päätti pohjoista tietä palata Kashgariin uusia varustuksia hankkimaan.

Khotan-darja.

Khotan-darja, jonka uomaa hän nyt palasi pohjoista kohti, eroaa monessa suhteessa Jarkent-darjasta, joka, sen kanssa melkein yhdensuuntaisesti juosten, niinikään laskee Tarimiin. Jarkent-darja on Itä-Turkestanin suurin joki, siinä on vettä vuoden umpeensa ja varsinkin kesäkuussa sen syvässä, voimatekoisessa uomassa juoksee suunnattoman paljon vettä. Sen poikki ei yleensä pääse muuta kuin lautalla, paitsi talvella, jolloin se jäätyy. Khotan-darja sitä vastoin pysyy kuivana suuren osan vuotta ja vain keskikesällä on sen uoma reunojaan myöten täynnään. Se juoksee Takla-makan erämaan pahimman osan läpi ja ankaraa taistelua sen täytyy käydä lentohiekkaa vastaan, joka uhkaa sen erottaa pääjoesta, kuten se jo on Kerija-darjan erottanut.

Jarkent-darjan ja Khotan-darjan uomat siirtyvät itää kohti, kuten vanhat, kuiville jääneet uomat osoittavat. Tiet kulkevat vasenta rantaa ja Jarkent-darjan enimmät kylätkin ovat vasemmalla rannalla, jossa ne ovat paremmin suojatut. Khotan-darjan erämaanmatkalla ei ole kyliä, ei muuta kuin paimenten majoja. Suunnattoman rajut hietamyrskyt raivoavat usein tämän joen laaksossa, jonka vuoksi metsän on kahta vaikeampi pitää erämaata vastaan puoliaan. Hieno pöly täyttää silloin ilman taajimmassakin metsikössä. Punkkeja ja skorppiooneja oli Khotan-darjan laaksossa toisin paikoin maanvaivaksi saakka. Tiikereistä puhuttiin paljon, mutta niitä Hedin ei sattunut näkemään. Ennen oli näissä metsissä ollut paljon rosvoja, kunnes Khotaniin tuli uusi maaherra, joka katkoi pahimmilta kaulan.

Toukokuun viimeisinä päivinä Hedin vihdoin kulki Jarkent-darjan poikki, jonka vesi silloin oli matalimmillaan. Aksu-darjan laakso oli sangen hyvin kanavilla kasteltu ja viljelty, niin että tie toisin paikoin päivän pitkän kulki yhtämittaisen kylän kautta. Aksu oli melkoinen kaupunki, raikasvetisen joen rannalla, erinomaisesti viljellyssä seudussa. Hedinin otti mitä parhaiten vastaan muhamettilainen kauppias, joka oli paikalla Venäjän konsulina, ja hänen avullaan ja seurassaan paluumatka Kashgariin sujui mitä parhaiten. Kashgarista Hedin tilasi uuden valaistuksen Euroopasta ja sitä odotellessaan päätti lähteä Pamiriin kesäksi, varustautuen sitä varten Kashgarissa olevien ystäviensä avulla niin hyvin kuin taisi.

Hän kulki nyt vuoristoon erinomaisen vaikean Ullug-art solan kautta, jossa kirgiisien täytyi kantaa kaikki tavarat selässään ja kaksi miestä tarvittiin joka hevosen tyhjänä alas viemiseen pahimmista paikoista, toinen pääpuolesta hoivaten, toinen hännästä pidellen. Sola oli vaikein ja vaarallisin, mistä Hedin oli siihen saakka kulkenut.

Jälleen Pamirissa.

Keskellä Pamiria hän nyt tapasi venäläis-englantilaisen rajakomissionin, joka pitkällisten töitten jälkeen oli saanut rajan määritellyksi. Hedinin tullessa oli juuri saatu hallitusten vahvistus uudelle rajalle, ja tapausta vietettiin molempain saattojoukkojen välillä toimeenpannuilla kisoilla ja kilpailuilla ja loistavilla pidoilla, joissa kalleimmat viinit täällä maailman katolla juoksivat virtanaan. Matkustajamme, jolla jo silloin oli kuulu nimi, kutsuttiin näihin pitoihin ja sai unohtumattomat muistot seurustelustaan niiden etevien miesten kanssa, joiden työn onnellista päättymistä juhlittiin. Venäjän ja Englannin välinen pitkällinen ja vaarallinen rajariita oli näin saatu onnelliseen päätökseen.

Hedin jatkoi sitten matkaansa Pamirin kaakkoiseen osaan, jylhään Tagdumbash-Pamiriin, jossa Jarkent-darjan lähteet ovat.

Kuljettuaan noin 5,000 metrin korkuisen Kandahar-solan poikki hän yhdytti Jarkent-darjan ja kulki sen vartta takaisin lakeudelle ja lakeuden reunaa Kashgariin, jossa häntä odottivat tilatut tavarat ja — toista kuukautta kestävä kuume.

Jarkent.

Jouluk. 14:ntenä 1895 Hedin lähti Kashgarista uudelle matkalle, ei enää sinne palatakseen tällä rupeamalla. Lähimpänä päämääränä oli nyt Khotanin vanha tärkeä keidasseutu. Viikon kuljettuaan karavaani saapui Jarkentiin, Itä-Turkestanin suurimpaan kaupunkiin. Kiinalainen ja muhamettilainen kaupunki ovat siellä noin kilometrin matkan päässä toisistaan ja niitä yhdistää yhtämittainen puukatollinen basaari, jossa vielä myöhään illalla öljylamppujen valossa vallitsi vilkasta hyörinää. Se oli yhtenä ainoana päättömänä tunnelina, jonka kahden puolen oli myymälöitä ja puoteja, ja tungoksesta, melusta ja kirkunasta ja kameelikaravaaneista saattoi huomata, että todella oli tullut suurkaupunkiin. Läheisine kylineen Jarkentissa on kaiken kaikkiaan noin 150,000 asukasta. Kiinalainen hallitusmies, ambani, otti Hedinin sangen kohteliaasti vastaan, lähetti hänelle tavanmukaiset lahjat, näytti kaupungin nähtävyydet, etenkin muhammettilaiset moskeijat ja pyhimyshaudat, jotka kuuluvat «Itä-Turkestanin maisemain luonnepiirteihin. Kaupunki on ympäröity savimuureilla. Talot ovat sangen hatarat, kadut mutkaisia, kaupungin ulkopuolella katse katoaa vainioihin, notkoihin, kastelukanaviin, ja luoteessa Jarkent-darja kiemurtelee erämaahan kohti etäistä päämääräänsä, Lop-noria.

Kaupunki saa kanavia pitkin Jarkent-darjasta juomavetensä, joka kaupungissa kootaan allikoihin. Kun näitä allikoita ei mitenkään suojella likaantumiselta, ovat ne mitä saastaisimpia taudinpesiä. Niistä Jarkentin asukkaat muun muassa saanevat ilkeän kaulakasvannaisen, joka on tämän keitaan erikoisuus.

Jarkent-darjalta matka kävi taajaan asuttujen keitaitten kautta. Kargalikin tuolla puolella oli tie autioilla aavikoilla merkitty viitoilla, joita oli aina 80—90 metrin päässä, koska hiekkaburaanit tuon tuostakin hautasivat sen alleen. Varsinaiseen hietaerämaahan oli puolentoista päivän matka. Talvet ovat näillä seuduin, mannerilmaston sydämessä, sangen ankarat, kesät helteisen kuumuus. Maaliskuun lopulla alkavat buraanit raivota ja niiden valtakausi kestää kesän loppuun saakka. Keskimäärin lasketaan viisitoista buraania vuotta kohti. Ne melkein aina alkavat iltapäivällä ja kestävät tunnin verran. Ne ovat suunnattoman rajut ja kiitävät vastustamattomalla voimalla tasankojen poikki, vieden usein lampaita mukanaan tai erottaen ne muusta karjasta. Vanhan tavan mukaan paimen ei ole velvollinen korvaamaan omistajalle niitä lampaita, jotka hän menettää buraanissa.

Koko tie on mitattu »potaihin», joiden pituus oli noin 3 1/2—3 3/7 kilometriä. Joka »potai» oli merkitty 6—7 metrin korkuisella savipyramidilla. Missä vuoristosta laski lakeudelle joki, siinä oli keidas kylineen, mutta näiden välimatkat enimmäkseen olivat kuivaa aroa. Toisinaan ovat hiekkanietokset niin lähellä, että ne selvään näkyvät, kylässä kohoaa maailman mahtavin vuoristomuuri, Kuenlun, joka kuitenkin näkyy vain selvällä säällä. Lämpöisenä vuodenaikana sitä ei hiekkaburaanien vuoksi näy ensinkään, eikä sen vuoksi ole ihmettelemistä, ettei Marco Polo sitä mainitse, vaikka hän matkusti juuri tätä samaa tietä.

Eräällä autiolla taipaleella, jolla oli kuljettava melko korkeitten dyynien poikki, oli erään pyhimyksen hauta, jonka omituisuutena olivat tuhannet aljot kyyhkyset. Matkustajain tapana oli ruokkia niitä maissilla, uhraten täten pyhimykselle, ja ne olivat niin aljoja, että istuivat Hedinin lakille ja olkapäille ja söivät maljasta, jolla hän heitteli jyväsiä, vieläpä nokkivat itse säkistäkin, tuntematta minkäänlaista pelkoa.

Ilman matkustajain uhria eivät nämä kyyhkyset tulisikaan niin autiossa seudussa toimeen. Kaikenlaisilla pelottimilla niitä suojeltiin petolintuja vastaan ja rahvas uskoi, että petolintu, joka kävi niiden kimppuun, samalla kuoli.

Khotan.

Tammik. 5:ntenä retkikunta kulki viimeisen taipaleen, joka sillä vielä oli Khotaniin. Tie kulki komeassa poppelikujanteessa, kahden puolen maankastelukanavia, kyliä ja vainioita. Khotanin ambani lähetti tulkkinsa erään Venäjän etuja hoitavan länsi-turkestanilaisen kauppiaan kanssa Hediniä vastaanottamaan, toimittaen hänelle asunnon sangen hyvässä talossa, ja kun Hedin kävi hänen virastossaan tervehdyksellä, ammuttiin hänen kunniakseen kolme tykinlaukausta, kuten jossakin toisessakin kaupungissa oli tehty. Ambani itse oli sangen sivistynyt ja herttainen mies ja edisti kaikin tavoin hänen matkaansa.

Khotanin historia ulottuu ikivanhaan muinaisuuteen, niihin aikoihin, jolloin Tarimin syvänne ei vielä ollut hiekkaerämaata. Eurooppaan siitä toi tiedon Marco Polo, joka matkallaan Kublai kaanin hoviin saapui sinne Samarkandin ja Jarkentin kautta. Kiinassa Khotan oli kuulu varsinkin nefriitistä, jota saatiin sekä Jurunkash- ja Karakash-joen uomista, että niiden vuoristolaaksoistakin. Kiinassa tästä jalosta harvinaisesta kivestä valmistettiin rasioita, pulloja, kuppeja ja rannerenkaita, piipun suupaloja y.m. ja erästä Pekingin porteista sanottiin nefriittiportiksi, koska tämä tavara sen kautta tuotiin pääkaupunkiin. Nykyjään on Khotan verraten vähäinen kaupunki, asukasluku noin 5,500, joista 500 kiinalaisia, loput muhamettilaisia. Khotan on vielä kuulu erinomaisista silkkimatoistaan, joita Kiinassakin pidetään mitä suurimmassa arvossa. Viljelyskasveista mainittakoon viiniköynnös, riissi- ja muut viljalajit, puuvilla ja hedelmäpuut. Keitaassa on kaikkiaan kolmisensataa kylää. Kiinan kauppa kulkee ensin Tarimin laaksoon ja sieltä pohjoista tietä Aksun ja Turfanin, ei sitä vastoin paljon ensinkään Lop-norin tietä, jota Marco Polo kulki.

Kymmenisen kilometriä kaupungista erämaahan päin oli Jurunkashin uomassa nefriittikaivoksia, joita Hedin kävi katsomassa. Kaikkialla näki siellä kuoppia, joita oli kaivettu soraan, ja kuopista nostettujen soran ja mukulakivien seasta löydettiin nefriitti, josta keltaiset ja valkoiset punapilkulliset palaset varsinkin olivat hyvässä hinnassa. Paikalle oli syntynyt pieni hökkelikylä, johon oli johdettu erikoisella kanavalla vettä. Maa oli jaettu palstoihin, »klaimeihin», niin että kaikki kävi laillisesti eikä syntynyt riitoja. Työmiehet enimmäkseen olivat kiinalaisia.

Borasanin muinaislöydöt.

Hedin kävi sitten Borasanin kylässä, jonne Khotanista oli puolen penikulman vaiheilla, tutkiakseen siellä olevaa muinaislöytökenttää. Paikalla on kahdeksaa metriä vahva kerros keltaista tuulimultaa eli lössiä, joka lepää kovalla mukurakivialustalla. Tuulimultaan on puro uurtanut syvän rotkon, jolla on pystysuorat seinät, ja varsinkin keväällä ja kesällä, lumen sulaessa Kuenlunin pohjoisrinteillä, puro paisuu suuresti, viruttaen mukaansa tuulimulta-äyräitään. Syksyllä veden laskettua löydetään sitten penkeristä kaikenlaisia ikivanhoja taideteollisuustuotteita, kuten pieniä terrakotta-esineitä, pronssisia Buddhan kuvia, kaiverrettuja jalokiviä, rahoja y.m. Nämä löydöt olivat jo tulleet siksi tunnetuiksi, että ne olivat herättäneet muinaistutkijain huomiota, ne kun osoittavat, että Intian vanha, kreikkalaisten vaikutusten jalostama taide oli tunkeutunut tänne Aasian sydämeen saakka.

Hedinin käydessä paikalla oli vuoden muinaislöytösato jo aikoja sitten poimittu, mutta Khotanista ja paikkakuntalaisilta hän kuitenkin sai ostetuksi enemmän kuin puolentuhatta terrakottaesinettä, rahoja ja kirjoituksia lukuunottamatta. Luulon mukaan saapui tämä taide Khotaniin Aleksanteri Suuren jälkeläisten aikaan, muuttuen vähitellen yhä puhtaammin intialaiseksi. Säilyneet esineet ovat hienosti muovailtuja miesten ja naisten päitä, apinain, jalopeurain kuvia, paikkakunnan eläinten kuvia, Buddhan kuvia y.m. Borasan, intiaksi Birasan, näyttää olleen suosittu buddhalainen pyhiinvaelluspaikka. Kiinalaiset saivat Rhotanissa jalansijaa jo ajanlaskumme alussa ja jälkimaailmalle on säilynyt useitakin kiinalaisia matkakertomuksia, jotka valaisevat seudun oloja ajanlaskumme ensi vuosisadoilla. Nämä matkustajat nimenomaan painostavat sitä, että keidas oli Buddhan palveluksen pääpaikkoja. Jälkeen v:n 400 Khotan näyttää menettäneen merkityksensä.

V:lta 632 j.Kr. on säilynyt legenda Buddhan kuvasta, jota siihen aikaan säilytettiin Piman kylässä Khotanin länsipuolella. Se oli 20 jalkaa korkea, santelipuusta vuoltu ja muitten merkillisten ominaisuuksiensa ohella se alituiseen hohti kirkasta valoa. Se oli ennen vanhaan viety pohjoisessa olevaan Ho-lao-lo-kia nimiseen kaupunkiin, jonka rikkaat asukkaat olivat antautuneet ylelliseen elämään ja laiminlyöneet jumalan. Kaupunkiin oli silloin saapunut »rahan» eli oppinut mies palvelemaan kuvaa, josta asukkaat olivat niin vihastuneet, että olivat haudanneet rahanin suutaan myöten hiekkaan. Eräs hurskas mies, joka oli Buddhan kuvaa palvellut, antoi rahanille ruokaa, ja kun tämä vihdoin pääsi pois lähtemään, sanoi hän pelastajalleen: »Seitsemän päivän kuluttua on satava hietaa ja maata, jotka kokonaan hautaavat tämän kaupungin, niin ettei siitä pääse poistumaan kukaan muu kuin sinä.» Rahan sitten katosi. Hänen pelastajansa varoitti sukulaisiaan, mutta kaikki pilkkasivat häntä. Hän piiloutui silloin itse erääseen luolaan ja seitsemäntenä päivänä satoi puoliyön jälkeen niin viljalti hiekkaa, että koko kaupunki hautautui sen alle. Mies ryömi sitten esiin luolastaan ja meni Pmaan, ja tuskin hän oli sinne tullut, kun Buddhankin kuva itsestään siirtyi sinne.

Vertauksen vuoksi Hedin mainitsee, mitä taru nykyjään kertoo Ho-lao-lo-kian tuhoutuneesta kaupungista: »Se ei nykyjään ole muuta kuin laaja hietakasa. Monen maan ruhtinaat ovat eri aikoina koettaneet panna paikalla toimeen kaivauksia, viedäkseen pois hiekan kätkemät aarteet. Mutta joka kerta on tullut hirmuinen tuuli, joka on peittänyt kaikki savuun ja taajaan sumuun, tukkien tiet ja eksyttäen työmiehet.» Muuan Khotanin mies väitti Hedinille löytäneensä erämaasta hiedan peittämän kaupungin, jonka taloissa hän oli nähnyt ihmisruumiita juuri siinä asennossa, jossa kuolema oli ne äkkiä yllättänyt ja hiekkaan peittänyt, kuten tulivuoren kuuma tuhka Pompejin asukkaat. Yleiseen uskottiin, että tämä hiekkaan peittyminen oli hetken tapaus, tuhoturmio kerrassaan, mutta jotenkin varmana voitanee kuitenkin pitää, että se on tapahtunut vähitellen, pitkäin aikain kuluessa.

Mainitulta vuodelta. 632 on sekin kiinalainen tieto,'että Khotanin asukkailla oli aikakirjat ja että he olivat Intiasta lainanneet kirjoitustaidon, lakinsa ja kirjallisuutensa. Löydetyt käsikirjoitukset ovat tämän täysin todistaneet. Kiinalainen matkustaja kertoo, että Khotanin itä-puolella oli ennen ollut Tu-ho-lo niminen vanha kuningaskunta, joka kuitenkin aikoja sitten oli jo muuttunut erämaaksi. Kaikki sen kaupungit olivat raunioina ja kasvien peittämät. Tu-lo-ho on Hedinin tutkimusten mukaan sama nimi kuin Tuhkari, kiinalaiseen tapaan vaan väärennetty. Tuhkari-niminen kansa taas asui ennen vuotta 157 e.Kr. Bulungir-golin seuduilla, muuttaen sitten kokonaan pois Länsi-Turkestaniin, jossa nimi Tokharistan sitä vielä muistuttaa. Tu-lo-ho niinikään on epäilemättä sama sana kuin Takla, jonka vuoksi Hedinin löytämät rauniokaupungit, joita samoin kuin koko erämaatakin, väestön kesken kutsutaan Takla-makaniksi, epäilemättä ovat kuuluneet samaan vanhaan Tu-ho-lon valtakuntaan. Ja Khotanin läheisyydessä on Tokhlan pieni kylä, jonne noiden muinaisten kaupunkien asukkaat lähtivät hiekan päälle tunkiessa, säilyttänyt tämän vanhan kansan nimen.

Muhamettilaiset Khotanin valloittaessaan hävittivät sen vanhat suuret buddhalaiset temppelit, jonka vuoksi kaupungissa ei nykyjään ole minkäänlaisia rakennus-muistomerkkejä.

Tammik. 14:ntenä 1896 Hedin lähti Khotanista etsimään tuhkarien vanhoja kaupunkeja. Suurimman osan tavaroitaan hän jätti Khotaniin. Suunnitellusta pienestä erämaanretkestä tulikin sitten paljon pidempi kuin hän oli aikonutkaan.

Neljä päivää kuljettuaan autioita maita ja hajallisten metsiköitten kautta Hedin saapui Islam-abadiin, jossa viimeiset ihmisasunnot olivat, ja meni jäätä pitkin joen poikki. Päivän levättyään hän kääntyi suoraan itää kohti hietaerämaahan, joka ei tällä kohtaa ollut puoltakaan niin leveä kuin se, jonka poikki hän edellisenä kesänä oli kulkenut, jota paitsi se ei ollut likimainkaan niin vaarallinen. Vakuutettiin, että kaikkialla oli mahdollista saada kaivamalla vettä, jota paitsi tamariskeja ja poppeleita kasvoi siellä täällä. Viimeisestä kylästä otettiin kaksi, opasta jotka monta kertaa olivat käyneet hiekan peittämässä kaupungissa aarteita kaivamassa.

Hietaerämaan rauniokaupunki.

Dyynit olivat kahtena ensimmäisenä päivänä vähäpätöiset, kohoten kuitenkin kolmantena päivänä metrin ja seuraavina 5—10 metrin ja seuraavana 12—15 korkuisiksi. Vettä saatiin kuitenkin kaikkialta kaivamalla paria metriä syvät kaivot. Tammikuun 23:ntena retkikunta saapui syvänteeseen, jossa oli paljon kuivunutta metsää, matalia pökköjä ja kantoja, jotka olivat harmaita ja hauraita kuin lasi, kuivuuden käpristämiä oksia ja auringon haalistamia juuria. Metsä oli kasvanut pohjois-eteläsuunnassa olevassa syvänteessä, joka ilmeisestikin oli Kerija-darjan vanha uoma. Pari elävääkin poppelia oli vielä jäljellä, katoavan sukupolven viimeinen jälkijoukko. Tähän metsään leiriydyttiin ja viritettiin loimuavat tulet — oli 15—20 asteen pakkanen — ja seuraavana aamuna kaikki lähtivät rauniokaupunkiin. Kauan sitä ei tarvinnutkaan etsiä, se oli aivan läheisyydessä.

Nämä rauniot kokonaan poikkesivat kaikesta, mitä Hedin oli ennen nähnyt Itä-Turkestanissa. Talot eivät olleet savesta, vaan kaikki poppelinrungoista rakennetut. Huoneenpohjat näkyivät selvään, mutta rakennuksista ei ollut muuta jäljellä kuin ylöspäin ohenevia, tuulen ja hiekan syövyttämiä patsaita, jotka olivat niin hauraat, että murenivat kappaleiksi, kun niitä terävään iski. Näitä taloja oli näkyvissä sadoittain, vaikka dyynit ovatkin kaupungin enimmäkseen alleen haudanneet. Niiden esille kaivaminen oli sangen vaikeata työtä hiekan juoksevuuden vuoksi. Eräässä talossa oli patsaitten välissä vielä paikoillaan vähän seinääkin, joka oli tehty savella silatusta kamishista. Seinä oli kahden puolen valkaistu ja sille oli sangen taidokkaasti maalattu värillisiä kuvia, kuten rukoilevia polvistuvia naisia, joilla oli kasvoissaan selvään hindulaisia tunnuspiirteitä, etenkin silmäkulmat ja nenänjuuren päällinen merkki. Muitten kuvien kesken herättivät huomiota etenkin mustapartaiset miehet, joiden puku oli ilmeisesti aarialainen, samanlainen kuin nykyisten persialaisten. Vielä oli kuvattu koiria, hevosia ja aalloilla soutavia laivoja, jotka täällä hieta-aavikon keskellä tuntuivat kylläkin oudoilta. Kaikenlaisia koristeita on runsaasti, samoin lootoskukkia, buddhalaisten pyhää symbolia. Saattajat arvelivat, että talo oli ollut buddhalainen temppeli. Seiniä esiin kaivettaessa löytyi kappale paperia, jossa oli tuntematonta kirjoitusta. Muitakin esineitä kaivaus paljasti hiekan peitosta, mutta vasta myöhempien tutkijain oli suotu suuremmilla voimilla penkoa tätä vanhaa rauniokaupunkia ja saattaa päivänvaloon sen entisyyden pääpiirteet. Näkemästään Hedin kuitenkin saattoi päättää, että kaupunki aikanaan oli ollut Kerijan rannalla ja että vettä oli lukuisissa jokiloissa virrannut sen talojen ja temppelien ohi. Ympäristössä kasvoi silloin reheviä metsiä, kuten nykyisen Kerija-darjankin laaksossa, ja asukkaat istuskelivat kesäkuumalla aprikoosipuitten taajain latvusten varjossa. Vedellä oli ollut niin paljon voimaa, että se saattoi pyöritellä myllynkiviäkin. Silkki- ja puutarhaviljelys kukoistivat, teollisuus oli ollut vireä, ja kansa, joka tässä asui, oli osannut koristaa kotinsa aistikkaasti ja taiteellisesti. Tämä oli se rauniokaupunki, jota oppaat sanoivat Takla-Makaniksi. Kaikesta päättäen se oli buddhalainen ja siis vanhempi 700-lukua, jolloin muhamettilaisuus Itä-Turkestanin valloitti. Dyynien vaelluksista Hedin päätti, että kaupunki oli ainakin 1,500 vuotta vanha. Asukkaat lienevät olleet aarialaista rotua.

Kerija-darja.

Takla-Makanista Hedin tammik. 25:ntenä jälleen lähti itää kohti samoamaan, tavaten matkalla jopa 25 metrin korkuisia hiekkanietoksia. Vettä kuitenkin saatiin kaivamalla. Parin päivän vaelluksen jälkeen retkikunta saapui Kerija-darjan rannalle. Joki, joka oli paksussa jäässä, oli tällä kohdalla 32 metrin levyinen, rannoillaan rehevät metsät. Ei ainoakaan eurooppalainen ollut siihen saakka käynyt sen laaksossa Kerijan kaupunkia pohjoisempana, jonka vuoksi sen juoksu oli tuiki tuntematon. Ihmisten ja karjain jälkiä näkyi kaikkialla, mutta vasta pitkän etsinnän jälkeen löydettiin joku paimen; kaikki olivat kauhistuneina rientäneet pakoon muukalaisten tullessa. He paimentelivat täällä Kerijan pohattain lammaslaumoja, kuten etelämpänäkin asustavat paimenet. »Kerija-darjan metsissä elää kaupungin alapuolella täten puolentoista sataa ihmistä, jotka etäällä kaikesta seurasta ja kaikista valtateistä muodostavat kokonaan oman maailmansa, kaiken esivallan holhouksesta vapaina, ympärillään hietameren kuolonhiljaisuus.» Näillä paimenilla, joiden ei tarvinnut pelätä matkustajain ja kiinalaisten väkivaltaa, oli perhe mukanaan. Joestaan nämä paimenet kertoivat, että se Kerijan alapuolella kokonaan katoaa, sen vesi kun käytetään niin tyystin maankasteluun, mutta yhä alempana joki muodostuu runsaista lähteistä uudelleen. Siinä syy, miksi se oli aikaisemmilta matkustajilta jäänyt huomaamatta. Kesällä, lumen sulaessa Tibetin vuorilla, on uomassa kuitenkin yhtämittainen virta. Pari kuukautta on uoma kauttaaltaan niin kuiva, että paimenten täytyy kaivamalla etsiä karjoilleen vettä. Kerija-darjakin pyrki milloin mistäkin kohdasta siirtämään uomansa itää kohti.

Hedinin aikomus oli ollut palata täältä takaisin Khotaniin, mutta matkan näin hyvin onnistuessa hän suuresti laajensi suunnitelmaansa, päättäen ensinnäkin kulkea Kerija-darjan vartta Tarimiin saakka. Paimenten opastamana retkikunta samosi pohjoista kohti jokivarren taajain aarniometsäin kautta. Heidän osoitustensa mukaan Hedin vasemmalta puolelta erämaan keskeltä löysi toisenkin vanhan rauniokaupungin, samanlaisen kuin ensimmäinenkin. Mitään mainittavia muinaisesineitä ei sieltä kuitenkaan löytynyt.

Joki alkoi lopulta yhä enemmän haaroa ja samalla sen metsäalue ja ruovostot melkoisesti levisivät. Ei kuitenkaan tarvinnut enää kauankaan kulkea, ennenkuin se lyhyeen loppui ja ikuinen hieta levisi eteisellä ilmalla silmän siintämättömiin. Paimenet luulivat maailman sille puolelle loppuvan eivätkä tienneet Tarimista mitään.

Villikameeli.

Täällä erämaan rajalla Hedin sai paimenilta tietoja villistä kameelista, joka niillä seuduin asusti. Sitä sanottiin kovin araksi. Huomatessaan itsensä takaa-ajetuksi se pakeni kuin tuuli, pysähtymättä kahteen päivään. Enimmän se kuitenkin pelkäsi leiritulen savua ja sen vainutessaan katosi paikalla pitkiksi ajoiksi. Kerran oli paikkakunnalla ollut pari aljoa kameelia, mutta vaikka niiden selästä oli otettu kuormasatulat, pelkäsivät villikameelit niitä kuin ruttoa, pitäen niitä vielä sutta ja tiikeriäkin vaarallisempina vihollisina. Paimenet väittivät villikameelin paikalla huomaavan reiän puikkoineen ja nyörineen, joka aljolla kameelilla on nenävarren rustossa ja josta sitä ohjataan. Se paikalla vainuaa, että aljo heimolainen on kuormajuhta, jauhojen, lihan, lampaanvillojen tai muun kantaja, ja huomaa, kuinka kuormasatula on painanut luttuun sen kyttyrän. Paimenet niitä kuitenkin ampuivat joka vuosi, vaikka heillä olikin niin huonot pyssyt, että niillä ei viittäkymmentä askelta kauempaa osannut edes kameeliin. He tiesivät villikameelien asustavan aivan erämaan sisässä, missä siellä täällä kasvoi poppeleita ja tamariskeja. Kesällä, jolloin joki on tulvillaan ja sen vesi jaksaa tunkeutua kauemmaksi erämaahan, se tulee laumoissa juomaan siitä ja syö silloin kamishia. Talvella se ei juo ensinkään, vakuuttivat paimenet. Metsään se ei lähde koskaan, tämä kun estää näkemästä, vaan pysyttelee aukealla, jossa se voi luottaa nopeuteensa. Kuljettuaan vähän kauemmaksi erämaahan matkue näki montakin laumaa villikameeleja, jotka eivät olleet ensinkään arkoja, niin että Hedinin miehet saattoivat ampua kolme kappaletta, kunnes hän kielsi enempää teurastamasta. Yhden nahka otettiin Eurooppaan. Villikameeli on hyvinkin samanlainen kuin kesy, karva kuitenkin on paljon lyhempi ja kyttyrät pienemmät eikä alahuuli ole lerpallaan, kuten kesyn.

Pohjoista kohti kulkiessaan matkue seurasi notkelmaa, jossa oli tuon tuostakin tamariskeja, kamishia ja kuivuneita, jopa toisin paikoin tuoreitakin poppeleita. Kahden puolen oli korkeat dyynikasaumat, davaanit. Ilmeisestikin laakso oli Kerija-darjan uoman jatko; joki siis näyttää ennen jaksaneen kauemmaksi erämaahan. Kaivamalla oli uomasta helppo saada vettä pitkin matkaa, vaikkapa toisin paikoin oli kuljettava paksujenkin hiekkojen poikki. Vihdoin alkoi edestäpäin häämöttää kasvullisuutta, saksaul-pensasta (Anabasis ammodendron), Transkaspian erämaitten tunnettua vesipuuta, jota vastoin tamartékia ei näkynyt ensinkään. Täälläkin näkyi paljon villikameelien jälkiä. Helmik. 20:ntenä näkyi etäisyydessä Tarimin tumma metsävyöhyke, jossa retkikunta kuitenkin sai etsiskellä pari päivää, ennenkuin löysi vettä. Metsässä tosin oli paljonkin putaitten uomia, mutta ne olivat kaikki kuivilla. Vasta pääjoessa oli vakinainen vesi. Paimenia oli täälläkin, tuhatpäiset lammaslaumat paimennettavinaan. 23 p. helmik. retkikunta onnellisesti saapui pieneen Shah-jar nimiseen kaupunkiin, kuljettuaan 41 päivässä Takla-makanin erämaan poikki.

Tarim.

Shah-jarista Hedin kääntyi samoamaan Tarimin rantuetta itään päin, tutkiakseen Lop-norin, tuon pulmallisimman Sisä-Aasian maantieteellisistä kysymyksistä. Pitkin matkaa hän tapaamiltaan paimenilta tiedusteli seudun maantieteellisiä oloja. Tarimin, jonka nimi koko joukon vaihteli eri paikkakunnilla, sanottiin tulvivan kesäkuussa. Vesi nousee silloin parikymmentä päivää, kunnes joki on kolmesataa syltä leveä ja niin syvä, että poppeli tuskin pohjaa (n. 15 m). Kuukauden oltuaan näin korkealla vesi jälleen alkaa aleta, ensin hitaasti, sitten nopeammin, kunnes joki marraskuun lopulla jäätyy. Kolme ja puoli kuukautta joki on jäässä. Alimmillaan vesi on toukokuun alussa. Paljon riistaa on Tarimin aarniometsissä, suurta riistaa etenkin tiikereitä. Hedin näki lukemattomia hanhikarjoja, jotka tähän aikaan vuodesta näyttivät olevan matkalla Lop-noriin.

Lop-nor.

Poikettuaan Korlassa lisävarustuksia hankkimassa Hedin lähti Tarimin suupuolta ja Lop-noria tutkimaan. Hän löysi tuota pikaa vanhan linnoitetun ja »potailla» merkityn tien, joka johti Korlasta suoraan erämaan sisään ja nykyjään oli aivan käyttämättä. Tien jatkon suunnassa on vanhoilla kiinalaisilla kartoilla Lop-norin kaupunki, jota ei nykyjään ole olemassakaan. Przevalskij oli matkustanut Lop-norille valtatietä, joka kulki Tarimin ja sen kanssa pitkät matkat rinnakkain juoksevan Kontje-darjan väliä, mutta Hedin poikkesi maalisk. 31:nä Tikkenlikistä suoraan itää kohti, jossa hänelle oli vakuutettu olevan monta järveä. Sieltä hän toivoi löytävänsä oikean Lop-norin.

Przevalskij oli ensimmäinen eurooppalainen, joka tällä järvellä kävi. Hän löysi järven kokonaisen asteen etelämpää kuin se oli kiinalaisiin karttoihin merkitty, jota paitsi se oli suolaton. Richthofen, kuulu Aasian maantieteen tutkija, vakuutti kuitenkin, että Lop-norin kaltaisessa laskuväylättömässä erämaan järvessä välttämättä täytyi olla suolaista vettä. Richthofen sen vuoksi otaksui, että Przevalskijn löytämä järvi oli joku uusi muodostus, joka oli syntynyt vasta sen jälkeen, kuin kiinalaiset olivat merkinneet Lop-norin karttoihinsa. Hedin löysi nyt Tarimin itäpuolelta Kontje-darjan uomasta pitkän kapean järven, josta Przevalskij ei saanut mitään tietoa, ja luuli sitä kiinalaisten Lop-noriksi. Tämä järvi näyttää olleen kuivillaan, silloin kuin Przevalskij niillä seuduin matkusti, jonka vuoksi se jäi häneltä huomaamatta. Se oli jonkun tulvan aikana sen jälkeen täyttynyt, joten siinä nyt oli suolatonta vettä, mutta entisestä järvestä jääneet suolalampareet osoittivat, että järvi ennen kuivamistaan oli ollut suolainen.

Hedinkään ei kuitenkaan tällä matkallaan selvittänyt kysymystä lopullisesti, vasta seuraavalla hänen onnistui mittauksilla osoittaa, mikä oli kiinalaisten Lop-norin kuivunut uoma. Näillä tuiki lakeilla seuduilla saavat hietamyrskyt, dyynien vaellukset ja Tarimin kuljettamat lietteet tuon tuostakin aikaan mullistuksia, joiden kautta vesistöolot muuttuvat kokonaan toisiksi. Suunnattoman ankarat kevätmyrskyt tunkemalla tunkevat matalia järviä länttä kohti, samalla kun lentohiekka täyttää niiden uoman.

Eteläinen Lop-nor oli Przevalskijn ajalla melkoinen järvi, niin että hän Abdall-nimisestä kylästä saattoi tehdä pitkän venematkan itää kohti. Sen jälkeen oli järvi kasvanut niin täyteen ruokoa, että sillä vain avattuja kanavia pitkin pääsi kulkemaan. Järven läntinen osa, Karaburan, sitä vastoin oli venäläisen matkustajan käydessä niin aava, ettei toista rantaa näkynyt. Hedinin käydessä tämä järvi oli kokonaan liettynyt umpeen, niin ettei sitä voinut edes ruuhella kulkea — taikka ehkä sekin oli oikeammin siirtynyt yhä kauemmaksi länttä kohti, vaikk'ei Hedin tätä länsiosaa huomannut. Että tämä Etelä-Lop-nor on myöhäinen muodostuma, sitä todistaa poppelimetsien puuttuminen sen ympäriltä; ne eivät ole vielä ennättäneet kasvaa. Ja Abdallin päällikön säilyttämän perintätiedon mukaan oli sen paikkakin noin 175 vuotta takaperin vielä ollut hietaerämaata ja hänen esivanhempansa olivat silloin asuneet pohjoisessa olevan suuren järven rannalla, kunnes se oli kuivunut sen johdosta, että Tarim oli uomaansa muuttanut.

Löydettyään huhtik. 4:ntenä Avullu-köllin, jota hän piti pohjoisen Lop-norin alkuna, Hedin kolmisen päivää kulki sen oikeata rantaa, joka enimmäkseen oli autiota dyynimaisemaa, siellä täällä kuitenkin poppelimetsiäkin, missä dyynit eivät järveen ulottuneet, tai tamariskivesakoita, missä hietanietokset olivat matalia. Järvet olivat niin ruo'on tukkimat, että vain korkeimmilta dyynikummuilta näkyi aukeata vettä. Ruovostot olivat kameelia kahta vertaa korkeammat ja taajat kuin seinä. Tyyninä päivinä olivat sääsket ylenmäärin rasittavat, jonka vuoksi Hedin eräässä kohdassa, kylläkin ajattelemattomasti, sytytti koko kamishikentän palamaan. Siitä syntyi suunnaton roihu, joka levisi laajalle joka puolelle — melkein laajemmalle kuin sääskien karkoittamiseksi olisi ollut tarpeen. Onneksi seutu oli asumaton, mutta eläimiä varmaan paloi.

Venematka Lopin järvillä ja Tarimilla.

Viikkokauteen retkikunta ei näillä taipaleilla nähnyt ihmisiä, mutta tapasi sitten Ilekin rannalla kalastajakylän, josta Hedin palkkasi kaksi kalastajaa viemään itseään haapiolla uuden. Lop-norin päähän, jonne Islam Baj vei karavaanin maitse. Vaihteluksi oli vesimatka erinomaisen hauska, vaikka aallot aavoilla järvillä toisinaan kävivätkin vaarallisiksi. Haapio oli poppelin eli haavan rungosta koverrettu ja miehet kuljettivat sitä polvillaan meloen tai seisoen, kun oli ruovokon läpi kuljettava. Toinen meloi keulasta, toinen perästä, Hedin istui keskellä. Järvet olivat kauttaaltaan hyvin matalat, erinäisiä hautoja lukuunottamatta. Kylissä, joihin poikettiin, rahvas hyvin muisti »suuren herran», Przevalskijn, joka parinkymmenen aseellisen miehen ja suuren karavaanin keralla oli ohi matkustanut. Hediniä kestittiin vereksellä kalalla, sorsan munilla, nuorilla, mureilla kamishiversoilla ja leivällä.

Järvillä raivosi enimmäkseen kauheat myrskyt — järviä oli paljon peräkkäin, lyhyet vuolteet välissä. Lahtia, niemiä, saaria, oli suunnattomasti. Itärannan dyyneistä myrsky lietsoi taivaalle lentohiekka-pilviä, kattaen järvet kellertävällä harsolla ja kietoen tuhruun rannat. Vesi lensi aaltojen harjoista ja venemiehillä oli täysi työ hoivatessaan niiden keskellä alustaan. Järvien päätyttyä kuljettiin taas Ilek-jokea, kunnes Shirge-tjappgan kylässä tavattiin Islam Baj karavaanin keralla. Hedin jatkoi matkaa edelleen veneellä, laskien Ilekistä itse Tarimiin ja sitten sitä edelleen Tjeggelik-ujhin, uuden Lop-norin rannalle. Myrsky kun raivosi entistäkin hirveämmin, olivat miehet kytkeneet yhteen kaksi kanoottia, joita he nyt neljän miehen meloivat. Joki lenkoili tällä välillä suunnattomasti. Tjeggelik-ujsta, jonka keltaisissa kamishimajoissa asui kymmenkunta kalastajaperhettä, Hedin kulki edelleen Abdalliin veneellä, tavaten siellä Przevalskijn vanhoja tuttavia ja viipyen siellä jonkun aikaa. Kuulu venäläinen matkustaja oli samonnut sieltä koko joukon kauemmaksi itää kohti Kara-koshun-nimiseen kylään, mutta väli oli sen jälkeen kasvanut niin täyteen kamishia, että kylä oli täytynyt hylätä eikä veneellä voitu kulkea muualle kuin mihin oli kamishiin avattu kanavia, »tjappganeja». Tarim itse oli täällä kohottanut uomansa ympäristöään korkeammalle, muodostellen sinne tänne viereensä lammikolta, missä vesi tokeitaan rikkoen virtasi aroille. Asukkaat itsekin puhkoivat joen rantavalleja muodostellakseen lampareita, joista he veden haihduttua pyydystivät kalat.

Lop-norin sokkeloissa.

22:sena huhtik. Hedin teki Abdallista kahdella haapiolla venematkan niin kauas itää kohti kuin oli mahdollinen tunkeutua. Joki haarautui Kum-tjappgan nimisen kylän takana, kadoten sitten läpitunkemattomiin ruovostoihin, joihin »loplikit», s.o. Lopin asukkaat, olivat aukoneet kapeita »tjappganeja». Estääkseen näitä umpeen kasvamasta nyhtivät asukkaat joka kevät juurineen pois nuoret pohjasta kohoavat kamishiversot. Moinen kanava on korkeintaan metrin levyinen ja kahden puolen kohoavat viittä metriä korkeat sankat seinät. Usein on kamishi kuitenkin sidottu kimppuihin tai kahden puolen lamottu, ettei se pääse kanavaan kaatumaan. Näiden tjappganien tarkoitus on vielä enemmän kalanpyynti kuin venekulku. Niihin lasketaan verkkoja ja matkallaan Hedin kulki satain verkkojen ohi, joista kalat kirkkaassa vedessä näkyivät kuin akvaariosta. Jokaisella perheellä oli omat tjappganinsa, joissa ei muilla ollut oikeutta kalastaa. Niitä risteili joka suuntaan ja oudon olisi ollut mahdoton osata mihinkään tässä sokkelossa. Toisissa paikoin oli pyöreitä aukioita, joihin joka suunnalta juoksi säteettäin kanavia. »Kun oli tultu tämmöiselle laguunille, jonka vastakkaisella puolella ruovosto seisoi kuin läpitunkematon muuri, ottivat melojat kovan vauhdin, haapio kiiti vedenpinnan poikki, niin että vesi keulassa kohisi ja teki mieli luulla, että se seuraavassa silmänräpäyksessä puskisi keulansa rikki puuseinään. Mutta sähisten seinä aukenikin, kamishiruovot taipuivat kuin uutimet syrjään ja haapio liukui seuraavaan tjappganiin». Siellä täällä näkyi selvään riutuvan Tarimin virtaus. Toisin paikoin oli melko suuria järviä, joitten syvin mitattu syvyys oli vähän päälle 4 metriä. Puolentoista päivää kestäneen venematkan jälkeen päättyivät reitit ja vastassa oli jopa 8 metriä korkea kamishiseinä, jonka läpi oli mahdoton tunkeutua kanootilla; ei edes talvella, jäätä pitkin, niiden läpi pääse. Eräältä kunnaalta nähtiin kamishin jatkuvan itää kohti silmän siintämättömiin, mutta avovettä ei loistanut mistään.

Tästä Hedin palasi takaisin Abdalliin. Huhtik. 25:ntenä hän lähti sieltä suorinta tietä Khotaniin, varustuksiensa ja rahojensa luo. Tjarklilikista kiinalainen mandariini kuitenkin aikoi lähettää hänet takaisin samaa tietä, jota hän oli tullutkin, koska hänen suuri passinsa oli jäänyt Khotaniin, mutta sotaväen päällikkö, joka itsekin oli maantieteilijä ja sangen taitava kartoittaja, pelasti hänet tästä retkestä, joka olisi ollut sitä ikävämpi, kun kesän kuumin aika oli tulossa ja Hedin sitä paitsi oli myynyt kameelinsa, jotka kesällä saavat käydä vapaina. Paluumatka kävi pitkin Tjertjen-darjan laaksoa ja sitten Kuenlunin pohjoisrinteitä, teitä, jotka olivat monen entisen matkustajan matkoista hyvin tunnetut. Khotanissa häntä odotti tieto, että hänen Takla-Makanin erämaahan jääneet varustuksensa oli kiinalaisten salapoliisien toimesta osaksi saatu takaisin, ja olivat varkaat olleet samat metsämiehet, jotka silloin olivat auttaneet häntä kameelien etsinnässä ja myöhemmin olleet hänen kerallaan Kerija-darjan uomaa tutkimassa.

Vietettyään kuukauden päivät Khotanissa Sven Hedin kesäkuun viimeisinä päivinä uudelleen suoriutui taipaleelle kulkeakseen Pohjois-Tibetin kautta Pekingiin ja sieltä edelleen kotimaahansa.

Keidastie.

Parikymmentä hevosta, 30 aasia ja koko joukko palvelijoita kerallaan hän kulki Jurun-kashin (Khotan-darjan) rannalle. Joki oli nyt tulvillaan ja vyörytti uomassaan suuria vesipaljouksia, joiden rajuudesta maa vapisi jalkain alla. Parikymmentä jokimiestä tarvittiin retkikuntaa toiselle rannalle viemään. Tie kulki lukemattomien kastelukanavain poikki, jotka olivat reunojaan myöden täynnään joen vettä, ja kasvullisuus oli uhkeimmillaan. Samalla kun viimeinen kastelukanava jäi taakse, lakkasi kaikki kasvullisuuskin, kuin olisi se kiehuvan kuumalla vedellä poiskaltattu. Edessä oli kova kellervä, verkalleen kohoava ja aivan hedelmätön »saji», joka on hietaerämaan ja vuoriston välimuodostuma. Saji oikeastaan on vuoriston rapautumistuote. Sen ja hietaerämaan välillä on tuo kapea keidasvyöhyke, jonka kautta karavaanitie kulkee. Sajilla on pieniä kyliä siinä, missä joet tulevat vuoristosta; niissä viljellään hieman viljaa, pidetään lampaita ja karjaa. Kerija-darjan uomassa oli niin paljon vettä, että Hedinin täytyi poiketa Kerijaan saakka sen yli päästäkseen. Noustuaan taas lähemmä vuoristoa hän osti kameeleja. Seudussa asuvain turkkilaissukuisten taglikkien opastamana retkikunta nousi ensimmäisen, lähes 5,000 metriä korkean solan yli vuoristoon. Samalla oli tultu asumattomaan, karuun Pohjois-Tibetiin, jossa vasta kahden kuukauden kuluttua uudelleen päästiin tuntumukseen ihmisten kanssa.

Pohjois-Tibet.

Maa oli aivan metsätöntä ja laitumiakin oli vain harvoissa paikoin, jonka vuoksi retkikunnan täytyi tehdä pitkiä ja rasittavia päivämatkoja. Matkaa tehtiin Mont Blancin korkeudessa, eikä kauan kulunut, ennenkuin toinen toisensa jälkeen sairastui vuoritautiin, Islam Baj, karavaanin johtaja, niin pahasti, että hän jo pyysi saada palata takaisin. Kiinalainen tulkki sai luvan palata kotia. Taglikeista osa karkasi, ottaen mukaansa hevosia ja tavaraa, mutta saatiin kiinni ja pakotettiin jälleen yhtymään retkikuntaan. Joka iltapäivä raivosi säännöllisesti ankara myrsky, joka tuiskutti lunta ja rakeita. Kaikki nämä alueet olivat laskuväylättömiä ja järvien vesi sen vuoksi suolaista, jokien vuorilta tuoma vesi kun katoaa ilmaan haihtumisen kautta, siinä liuenneina olleet suolat sitä vastoin jäävät järveen, tehden veden yhä suolaisemmaksi. Juomavedestä ei siltä yleensä ollut puutetta, jokia ja lähteitä kun oli pitkin matkaa. Vuoret kohosivat vielä parituhatta metriä näitä ylänkölaaksoja korkeammalle, ollen suureksi osaksi ikuisen lumen peitossa. Niiden muodot eivät ole yhtä särmikkäät kuin Alppien, vaan tylpähköt ja pyöreähkötkin, koska rapautuminen on niiden suuren iän vuoksi joutunut pidemmälle ja rapautumistuotteet juoksevan veden niukkuuden vuoksi ovat suureksi osaksi jääneet paikoilleen.

Kuljettuaan jonkun aikaa Altyn-tag ja Arka-tag jonojen välistä laaksoa Hedin meni Arka-tagin yli solaa pitkin, jonka Littledale maan poikki matkustaessaan oli löytänyt. Arka-tagin eteläpuolella hän jälleen muutti suuntansa itäiseksi, kulkien noin 600 kilometriä Arka-tagin ja Kokoshili-jonon välisessä laaksossa, jonka pohja keskimäärin oli 4,900 metriä merenpintaa korkeammalla, melkoisia suolajärviä täynnään. Useatkin matkustajat olivat kulkeneet tämän laakson poikki pohjois-eteläsuuntaan eri paikoista, mutta Hedin oli ensimmäinen, joka samosi sen kautta pitkin maisin. Kokoshili-jonon eteläpuolella olevassa rinnakkaislaaksossa ovat Jangtsen lähteet, jotka kapteeni Wellby samana vuonna löysi.

Seutu oli khulaanin eli villiaasin ja kesyttömän jakin koti. Huolimatta laitumien tavattomasta karuudesta tavattiin kumpiakin tuon tuostakin, isompia ja pienempiä laumoja ja sitä enemmän, kuta enemmän itää kohti kuljettiin. Khulaaneja ei ollut kovin vaikea päästä ampumamatkan päähän, mutta antiloopit, jotka samoilivat pienissä parvissa, olivat sitä arempia. Ainoa polttoaine, mitä näissä korkeuksissa sai, oli lanta, mutta enimmäkseen sitä tavattiin siksi paljon, että voitiin keittää ruoka ja ylläpitää tulta yölläkin. Öillä oli pureva pakkanen, vaikkapa kesä olikin parhaillaan ja leveysaste sama kuin' Algerian. Jakkia oli vaarallista ampua sen tavattoman sitkeähenkisyyden vuoksi. Haavoitettuna se paikalla kääntyi päin hurjassa raivossa, ja töin tuskin Islam Baj uupuneella hevosellaan sen kerran vältti. Toistakymmentä luotia ruumiissaan se raivoisasti kävi hänen kimppuunsa, kunnes aivan vierestä läpi sydämen ammuttu laukaus päätti sen päivät. Maanasukkaat eivät lähdekään jakin ajoon koskaan muuta kuin joukolla. Jakin nahka on tavattoman sitkeytensä vuoksi suuressa arvossa ja lihat ovat näissä leivättömissä korkeuksissa tärkeä ravintoaine. Kaikkien matkustajain ihastusta on tämä eläin herättänyt, »ei ainoastaan mahtavan kokonsa kautta — sen pituus on 3 1/4 metriä häntää lukuunottamatta — vaan senkin vuoksi, että se on ainoa kuolevainen, joka ei pelkää korkeimpiakaan vuoristoita, alhaisimpiakaan lämpötiloja, tylyintä ilmastoa, rajuimpiakaan lumi- ja raemyrskyjä. Villijakki ei välitä tuosta kaikesta mitään, se päinvastoin näyttää kerrassaan nauttivan, kun rakeet selkää suomivat. Se käy rauhallisena laitumella, ikäänkuin olisi kaikki niinkuin pitääkin, lumimyrskyn kietoessa sen valkoisiin poimuihinsa. Ainoa, mikä ei oikein miellytä sitä, on kesäinen auringonpaiste. Jos päivä alkaa tuntua liian lämpimältä, lähtee se lähimpään puroon viruttelemaan itseään, taikka nousee ylös jäävirtain partaan alle tai ikuisen lumen raikkaille aukeille. Siellä se erikoisella nautinnolla rypee ja lepäilee hienorakeisessa kuivassa firn-lumessa.»

Syyskuun jälkipuoliskolla retkikunnan voimat alkoivat arveluttavassa määrässä uupua ja juhtia nääntyi taipaleelle harva se päivä. Vihdoin alkoi kuitenkin näkyä ihmismerkkejäkin, ensimmäiseksi pyhiinvaeltajain pystyttämä »obo», isoista syrjilleen asetetuista liuskelaa'oista tehty katos, jonka joka laaka oli täynnään tibetiläistä kirjoitusta. Ihastuneena löydöstä, jolla hän arveli ehkä olevan suuren historiallisen merkityksen, Hedin pystytti leirinsä uhratakseen pari päivää kirjoituksen kopioimiseen. Jonkun aikaa kopioituaan hän kuitenkin ihmeekseen näki samain merkkien säännöllisesti toistuvan ja kirjoituksia vähän enemmän vertailtuaan tuli vakuutetuksi siitä, että ne kaikki olivat vain budhalaisten isämeitää »On mane padme hum», s.o. »Oi lootuskukan jalokivi» (tarkoittaa Budhaa, joka kuvataan lootus-ulpukan limpussa istuvaksi). Budhalaisten hartauskäsityksen mukaista nimittäin on, että rukous on sitä otollisempi Budhalle, kuta useampaan kertaan se toistetaan.

Riistaa alkoi olla yhä enemmän, khulaaneja sadoittain laumassa. Eräässä paikassa Islam Baj lokak. 1 p. näki jakkilauman, lähestyi sitä hiipien ja ampui erästä, kuitenkaan osaamatta; mutta samalla juoksi esiin vanha eukko huutaen ja viuhtoen käsillään, josta voitiin huomata, että jakit olivat aljoja. Suuri oli retkikunnan ilo, kun se täten huomasi 55 päivää kestäneen erämaanvaelluksen jälkeen vihdoinkin tulleensa ihmisten ilmoille.

Ensimmäiset mongolit.

Eukko oli yksinäisen mongoliperheen jäsen, joka perhe oleskeli täällä ylämaassa jakkeja pyydystämässä. Teltta, jossa se asui, oli huopaa ja kupumainen, kuten kirgiisienkin. Vastapäätä oviaukkoa oli pieni kuutiomainen puulaatikko, budhalaisen temppelin jäljennös. Sisällä siinä säilytettiin tibetiläisiä kirjoja, jotka oli kirjoitettu pitkille kapeille irtaimille lehdille. Kannella oli joitakuita pyhiä astioita. Muita talousesineitä teltassa oli kiinalainen posliinimalja, nahkainen sanko ja kannu, rautapata, kuparikastrulli, messinkinen teekannu, pussi, jossa oli kuivattuja hyvänhajuisia kasveja, puukko, palkeet, tulukset, satula varustuksineen, repaleisia vaatteita, jakin rasvalla täytetty lampaanmaha sekä pussillinen tsambaa. Suurimman tilan kuitenkin ottivat suuret jakinlihan kappaleet, joita oli sekä sisällä että ulkona kuivamassa. Kuivuttuaan se on mustaa ja kovaa kuin puu. Siitä leikataan puukolla viipaleita, jotka tulella paahdetaan ja sitten syödään. Teltan keskellä oli pata kolmen kiven kannattamana, ympärillään valli jakin lantaa. Tulen tehdessään eukko löi teräksellä kuiviin kasvikuituihin kipenen ja kasvikuiduilla sytytti kuivan hevosenlannan. Kun tämä paloi, kasattiin päälle jakin lantaa. Puita ei tietysti täällä kasvanut; telttakepitkin oli tuotu Tsaidamin soilta; ne olivat tamariskia. Lampun virkaa toimitti kuopallinen kivi, jota kannatti matala puinen kolmijalka ja jossa poltettiin jakin rasvaa. Tamman maidosta valmistivat mongolit samanlaista juomaa kuin kirgiisitkin.

Sekä miehillä että naisilla oli pukunaan lammasnahkaturkki ilman minkäänlaisia alusvaatteita, vyöltä vyötetty, miehillä lisäksi nahkahousut, jaloissa saappaat ja päässä huovasta patalakki. Asumuksen isännän nimi oli Dortje. Hän oli ulkomuodoltaan aito mongoli, pieni ja ahavoitunut, naama ryppyinen, silmät pienet, poskipäät ulkonevat, parta ja viikset ohuet, pörröiset.

Dortje lähti Hedinille pariksi viikoksi oppaaksi. Matkan pääsuunta muutettiin nyt koilliseksi ja moniaan vuorisolan poikki kuljettuaan retkikunta tuli Tsaidamin syvänteeseen. Matkalla sinne tuli vastaan ratsastava mongoliparvi, viisi miestä ja yksi nainen; he olivat matkalla vuoristoon hankkimaan talveksi jakin lihaa. Kolmisen viikkoa piti retken kestää, mutta eväitä oli vain yhdeksi; loput oli saatava metsästämällä. Paras metsästysaika oli juuri käsillä, jakit kun paraillaan laskeutuivat paremmille syyslaitumilleen. Samoin kuin taglikit, mongolitkin aina miehissä metsästivät jakkeja, heillä kun oli vain suusta ladattavat piilukkoiset kiväärit. Metsästysaikaa kestää kuukauden päivät ja kullakin joukolla on omat sovitut metsästysmaansa, joilla he viettävät nämä viikot ilman telttaa ja muita varustuksia kuin pitovaatteensa, satulansa, pyssynsä ja ruokatavaransa, joita he pitävät nahkapusseissa.

»He leiriytyivät pensaihin telttani viereen, tekivät kolmen kiven väliin tulen, nostivat padan tulelle ja tervehtivät minua ystävällisesti, kun lähdin joukkoon. Heti kun vesi kiehui, otti eräs vanhemmista miehistä pussista kuusi matalaa puukuppia, jotka jaettiin, ja pani muutaman kourallisen jauhoja kuhunkin kuppiin. Sitten hän leikkasi ohuita viipaleita lampaanrasvalla täytetystä suolesta ja nämä viipaleet sekoitettiin jauhoihin. Vaimoihminen, joka istui ja piti vireillä tulta, otti sitten padasta vettä rautakauhalla ja täytti sillä kupit, ja niin oli »tsamba», mongolien pääruoka, valmis. Kun kuppien sisällys oli nautittu ilmeisellä halulla, oli sen pohjalla vielä sen verran rasvaa ja jauhoja, että sitä vielä riitti höysteeksi kauhalliseen vettä tai pariin. Tämä oli heidän aine a ruokalajinsa, mutta päivällisen jälkeen otettiin vasemmalta puolelta vyöstä esiin piiput ja huono kiinalainen tupakka, ja nyt vallitsi mitä kodikkain mieliala. Kaikki näyttivät olevan hartaita tupakkamiehiä. ‘Pakkaselle he näyttivät olevan aivan tunnottomia, sillä oikea käsivarsi ja sama puoli yläruumista olivat aivan paljaat. Yöksi he kietoivat turkit paremmin ympärilleen ja koukistuvat tulen ympärille maata. Lumimyrskyn puhjetessa raivoamaan he pyssyistä, satuloistaan ja huovistaan kyhäävät hätäteltan. Kaikilla oli hiukset palmikoituina. Istuessaan he hypistelivät helminauhaa laskien sillä, montako kertaa olivat toistaneet rukouksensa: »On mane padme hum».

Tsaidamin räme.

Tsaidamin syvänne muistuttaa monessa suhteessa Tarimin syvännettä. Vuoriston juurella on ensin samanlainen erämaavyöhyke, ennenkuin päästään keitaihin, samat hiekkaan ehtyvät joet, vaikka hiekka täällä esiintyykin vain kapeana ohuena vyöhykkeenä, ja syvänteen keskusta on laajana suolarämeenä. Retkikunnan mukana olleet taglikit saivat vihdoin täältä palata parempia teitä takaisin. Niistä 56 juhdasta, jotka Hedinillä oli ylämaan vaelluksensa alkaessaan, ei ollut jäljellä muuta kuin 3 kameelia, 3 hevosta ja 1 aasi; kaikki muut olivat uupumuksesta tielle sortuneet. Tsaidamin mongoleilta hän osti parikymmentä verestä hevosta ja muita varustuksia, niin että hänellä, tuota pikaa oli uusi karavaani. Mongolit olivat muutoinkin ystävällisiä ja avuliaita, eivätkä vähääkään vierastelleet. Naisilla oli paljon suurempi vapaus kuin muhamettilaisten luona ja yksiavioisuus oli vallitseva.

Jo ensi päivänä saapui Jike-tsohangolin päällikkö vieraihin, tuoden lahjaksi maitoa, käynyttä tammanmaitoa ja moisesta maidosta valmistettua viinaa, joka oli pahanmakuista, mutta vaikutuksista päättäen sangen väkevää. Päällikkö oli puettu tulipunaiseen viittaan ja päässään hänellä oli kiinalainen nuppilakki nauhoineen.

»Seuraavana päivänä lähdin vastavierailulle. Aivan avaran teltan oviaukkoa vastapäätä oli pieni kotitemppeli, muutamasta päällekkäin ladotusta laatikosta muodostettu, tasainen laudanpätkä kantena. Laudalla oli rivissä messinkimaljoja ja kuppeja, joissa oli vettä, jauhoja, sambaa ja muita uhrilahjoja budhankuville. Sitä paitsi siinä oli pyhiä kirjoituksia, rukousmyllyjä ja buddhankuvia, joita oli tuotu Lhasasta ja Tashilumposta. Kun näitä pitää kädessään tai niitä katselee, ei niiden päälle saa puhaltaa tupakansavua eikä hengittää. Kun tietämättäni rikoin tätä sääntöä vastaan, puhdistettiin burkhaani paikalla siten, että sitä pidettiin hiilivadin päällä, jossa poltettiin hyvänhajuisia mausteita. Yhtä tarkkaan on varottava, etteivät kuvat joudu maan tomun yhteyteen.

»Keskellä telttaa paloi tamariskin oksista ja juurista tehty tuli 'tolgassa', rautakopassa, jonka kolmen pystyn käsivarren nenässä pata oli. Vieraitten eteen asetettiin ruokaa tarjottaessa pienet jakkarat. Teltassa oli siis enemmän huonekaluja kuin kirgiiseillä. Teltan eteen oli pystytetty keihäs päällikön asunnon merkiksi. Ympärillä kasvoi tamariskeja, jotka olivat kerrassaan suuria puita. Niistä saadaan kalupuuta kuppeihin, punkkiin, satulantelineihin, telttakeppejä y.m., ja mongolit valmistavat itse kaikki nämä esineet. Taloustarpeensa ja jauhot he suureksi osaksi tuovat Siningfusta.»

Nämä mongolit olivat täydellisiä paimentolaisia. Laitumen jollain seudulla loppuessa he muuttivat telttoineen karjoineen toiseen paikkaan. Suurimman huolen he omistivat hevoshoidolle. Kaikkialla ympäristössä hirnui hevosia ja iltasin naiset lypsivät tammat. Kumissi, käynyt tammanmaito, olikin paras juotava. Lampaita, kameeleja ja sarvikarjaa oli runsaasti. Maanviljelystä ei harjoitettu ensinkään. Paikkakunnan korkeus merenpinnasta oli enää vain 2,815 metriä ja matkustajat nauttivat sanomattomasti sekä ihmisten seurasta että vahvemmasta ilmasta. Vaikka Hedinin muhamettilaiset karavaanimiehet halveksivatkin mongoleja, pitäen heitä raakalaisina ja pakanoina, oli sopu kuitenkin mitä paras.

Tanguutit.

Kuljettuaan Tsaidam-rämeen poikki kapeimmalta kohdalta Hedin tutki muutamia sen pohjoispuolella olevia järviä, jonka jälkeen retkikunta aavaa Kuku-noria lähestyessään tuli varkaiksi ja rosvoiksi tunnettujen tanguuttien maahan, jossa jo usea matkustaja oli surmansa saanut. Hediniä varoitettiin sekä näistä vaarallisista rosvoista, jotka olivat ainaisena rasituksena naapureilleen mongoleille, että myös karhuista, joita seudussa oli tavattoman paljon. Paljon jälkiä näkyi ja oppaat vakuuttivat karhujen pensaiden takana väijyvän hevosia, iskeäkseen niihin niiden ohi kulkiessa. Karhut eivät kuitenkaan tehneet hyökkäystä, vaikka niiden jälkiä näkyi kaikkialla, mutta kauan ei kulunut, ennenkuin tultiin tanguuttien kanssa tekemisiin. Ensimmäisessä parvessa oli kaksitoista miestä ja Hedinillä oli heitä vastaan vain kolme pyssyä ja viisi revolveria. Päättävällä esiintymisellä hyökkäys kuitenkin torjuttiin, ennenkuin syntyi verenvuodatusta, mutta yöt päivät rosvot seurasivat kintereillä, väijyen tilaisuutta ellei muuhun niin ainakin hevosten ryöstämiseen. Yöllä he ulvoivat kuin sudet tai nälkäiset hyeenat saadakseen siten selville, oliko heidän aiotuilla uhreillaan koiria. Hedinin leirissä valvottiin yöt umpeensa.

Hedinin onnistui kuitenkin tehdä muutamien tanguuttiperheitten tuttavuutta ja käydä heidän telteissään. Tanguutit ovat oikeita tibetiläisiä ja heidän kielensä poikkeaa kokonaan mongolien puheenparresta. Puvut ovat samanlaiset, mutta teltat ovat tanguuteilla erilaiset, typistettyä pyramidia muistuttavat. Elämänlaatu muutoin oli jotenkin samanlainen. Lopulta tanguutit tulivat karavaanin leirissäkin käymään; punaisine ja sinisine vaatteineen, pipolakkineen ja suorine miekkoineen he tekivät hyvinkin sotaisen vaikutuksen. Toisin paikoin näkyi kymmeniä telttoja ja leiritulia, tuli vastaan melkoisia karavaanejakin, mutta retkikunta sai kulkea rauhassa. Mongolit, joiden pyhiinvaellusretkillään Lhasaan täytyy kulkea tanguuttien maan läpi, matkustavat silloin hyvin suurissa ja hyvin varustetuissa karavaaneissa voidakseen torjua rosvojen hyökkäykset.

Marrask. 9:ntenä tuli Kuku-norin rannaton ulappa näkyviin. Se lainehti vielä sulana: vesi ei ollut likimainkaan niin suolaista kuin useimpain muitten suolajärvien. Suolaista se kuitenkin on, järveltä kun puuttuu laskuväylä. Järven synnystä kertoi seudun mongolilainen opas seuraavan tarun: Ennen vanhaan oli suuri laama sille kohdalle kaivanut maahan suuren kuopan. Sitten hän oli ottanut jostain kasvista valkoisen ja mustan juuren, pitänyt niitä kuopan päällä ja leikannut mustan kahtia. Puoliskoista oli silloin virrannut niin paljon vettä, että kuoppa oli täyttynyt. Jos hän sitä vastoin olisi leikannut halki valkoisen juuren, olisi kuoppa juossut maitoa täyteen. Sitä, että se täyttyi vedestä, pidettiin sanomattomana onnena, sillä muutoinhan seudun väestö olisi menettänyt rakkaimman toimensa, karjainsa hoidon. Sitten laama oli noussut läheiselle korkealle vuorelle, ottanut siitä valtavan paaden ja nakannut sen järven keskelle saareksi.

Kuku-norin rannalla oli paljon tanguuttien telttoja ja niiden asukkaat tulivat käymään retkikunnan leirissä, paljastetut miekat kupeillaan. Retkikunnan mongolilaiselta oppaalta, joka samalla oli tulkki, heidän oli tapana kysyä, oliko tavara-arkuissa sotamiehiä, ja tulkki vakavasti sanoi, että isommissa arkuissa oli kaksi, pienemmissä yksi sotamies ja sitä paitsi kiväärejä. Kamiinaa kummallisine savutorvineen he luulivat kanuunaksi. Heidän kysymykseensä, miksi siihen iltasin tehtiin valkea, tulkki vastasi, että se siten tehtiin valmiiksi tappeluun. Paikalla vaaran uhatessa paiskattiin torveen ruutia ja luoteja, jonka jälkeen siitä lähti murhaava tuli.

Tanguutit möivät retkikunnalle maitoa ja jonkun hevosen ja lampaankin. Kuku-norin he sanoivat olevan jäässä kolme kuukautta, mutta jääpeite oli vahvuudestaan huolimatta niin petollista, että se tuulilla aukesi täyteen railoja. Railojen vuoksi eivät pyhiinvaeltajat saarella olevassa temppelissä käydessään voineet ratsastaa sen poikki, vaan heidän täytyi kulkea jalan, vetäen kelkalla kolmen päivän eväät. Kelkat tehdään niistä molemmista sälöistä, jotka muodostavat kuormasatulan rungon. Veden korkeus vaihteli suuresti eri vuosina. Kun vesi oli korkealla, merkitsi se hyvää vuotta, kun matalalla, huonoa.

Kuku-norin tuolla puolen retkikunta lähestyi Tenkaria, ensimmäistä varsinaista kaupunkia, ja yhä suurempia karavaaneja tuli Vastaan, jopa muuan, jossa oli 300 ratsastajaa, kaikki miekoilla ja pyssyillä asestettuja. Kuormaa, jauhoja, makaroonia, vaatteita, astioita, saappaita y.m. kantoi ainakin 1,000 hevosta ja 300 kameelia. Juhdat kulkivat taajoissa joukoissa ja kohottivat ilmaan sankkoja pölypilviä. Se oli mitä vilkkain ja värikkäin näky. Karavaani tekee hyvin lyhyitä päivämatkoja ja matka edistyy hitaasti. Moinen armeija tietysti syö puhtaaksi kaikki laitumet matkansa varrella. Ratsumiehet eivät kulje nopeampaan kuin kameelitkaan. Aseelliset ovat jaetut tasan pitkän karavaanin eri ryhmäin sivustoille. Kymmenkertaisissa riveissä joukko matkasi eteenpäin, ettei hyökkäyksen sattuessa olisi kovin hajallaan. Maa tärisi niin monen juhdan polkiessa sitä kavioillaan. Mongolit sälyttävät hevostensa selkään hyvin pienet kuormat, ehkä kolmannen osan siitä, mitä tutkimusmatkustajamme. Mutta senpä vuoksi heidän hevosensa eivät rasitu vähääkään, vaikka matkan teko tapahtuukin niin korkealla merenpinnasta.

Tenkarissa, johon Hedin saapui marrask. 15:ntenä, hän tapasi hollantilaisen lähetyssaarnaajan amerikkalaisen vaimon, joka toimi siellä lääkärinä: mies sattui olemaan Pekingissä, jonne hän oli lähtenyt kuukausi takaperin eteläisempää reittiä Tibetin läpi matkustaneen kapteeni Wellbyn kanssa. Muutaman päivän kuluttua Hedin matkaa jatkaessaan poikkesi Lusarin kylään, joka on kuulu Kum-bumin eli »kymmenentuhannen kuvan»temppelistä. Siningfussa, jossa englantilaiset lähetyssaarnaajat tarjosivat väsyneelle matkustajalle viihdykkään kodin, Hedin muodosti itselleen uuden, Kiinassa matkustukseen soveliaan karavaanin, lähettäen sieltä kaikki palvelijansa, Islam Bajta lukuunottamatta, karavaanitietä takaisin Itä-Turkestaniin. Itse hän matkusti alussa rattailla, sitten kameeleilla Alashan- ja Ordos-erämaiden poikki, joissa talvisydämen pakkaset ja rajut lumimyrskyt olivat tuhota matkustajan ja hänen saattajansa, sekä lopulta taas rattailla, kunnes saapui Pekingiin.

Kiinan pääkaupungista Hedin Gobin erämaan poikki matkusti Siperiaan ja sieltä vihdoin kotimaahansa.

Tärkeimmät matkan saavutuksista olivat epäilemättä Tarimin erämaan tutkimukset ja rauniokaupunkien löytö ynnä lisävalaistus Lop-norin asiaan. Paitsi tarkkaa ja laajaa retkikarttaa ja korkeushavainnoita, Hedin omisti huomionsa etenkin vesistöseikoille, kooten kaikkialla havainneita jokien vesimääristä ja syvyyssuhteista samoin kuin järvienkin syvyydestä, missä se oli mahdollista. Matka päättyi toukokuussa 1897.

Sven Hedinin retki Tarimin syvänteeseen ja Tibetiin vuosina 1899-1902.

Jo kesällä 1899 Sven Hedin lähti uudelle retkelle samoihin seutuihin, joita hän edellisellä oli tutkinut. Tällä kertaa hänen tarkoituksensa oli etenkin tutkia Tarim ja Lop-nor sekä tunkeutua kauemmaksi Tibetiin.

Lauttamatka Tarimilla.

Elokuun puolivälissä tapaamme hänet Kashgarissa, jossa hän varusti karavaanin ja lähetti sen maitse Lop-norille. Itse hän Lajlikissa, Jarkent-darjan rannalla, osti lautan, laskeakseen sillä Tarimin ja kartoittaakseen sen Lop-noriin saakka. Lautalleen hän pystytti telttansa ja »mustan kammion» valokuvain valmistamista varten, ja itse piirustuslautoineen, kompasseineen ja koneineen katoksen alla istuen ja virtaa kartoittaen, sitä myöten kuin lautta lipui eteenpäin, antoi Lajlikissa palkattujen jokimiesten hoitaa purjehdusta. Pienempi lautta seurasi mukana ja sillä kuljetettiin ruokavaroja ja ylläpidettiin yhteyttä rantain kanssa. Sitä paitsi oli mukana Englannista tuotu purjeellinen kangasvene.

Dastarkhaneja Tarimilla.

Matka oli erinomaisen hupaisa ja mukava, vaikka hidas joen ainaisen mutkailun vuoksi. Vain parissa paikassa oli vähän kosken tapaista. Rannat olivat missä poppelimetsiköitä, osaksi oikeita aarniometsiä, missä aroa; jossain paikassa lähestyivät vuoretkin joen rantoja. Asukkaat olivat yksinomaan paimenia, mutta jonkun matkan päässä oli vasemmalla rannalla kyliäkin. Kiinalaisten viranomaisten ja Venäjän ylikonsulin vielä mahtavamman suosituksen johdosta oli vastaanotto väestön puolelta mitä parasta; sitä paitsi oli Hedin jo laajalti tunnettukin. Kun läheisten kyläin päälliköt saivat kuulla lautan kulkevan sivu, varustivat he johonkin niemen nokkaan pidot, »dastarkhanin», jota oli poikettava syömässä. Vasta siitä kohdasta, missä vetevä Aksu-darja laskee jokeen, sanotaan sitä Tarimiksi: siihen saakka sitä mainitaan Jarkent-darjan nimellä.

»Emme olleet pitkällekään ennättäneet» (yhtymäkohdasta), kirjoittaa Hedin, »ennenkuin rannalle ilmestyi ratsumies. Paikalla meidät huomattuaan hän kuitenkin katosi pensaihin ja älysimme silloin, että se oli tiedustelija. Ja vähän ajan kuluttua tosiaan karautti rannalle iso parvi ratsumiehiä; he laskeutuivat alas hevosen selästä, levittivät maahan mattoja ja tarjosivat dastarkhaniksi rypäleitä, meluuneja ja leipää. Se oli Jangi-Avvatin »joll-beki» eli tiepäällikkö, joka oli lähetetty tänne tervehtimään meitä. Vähän aikaa viivähdettyämme jatkoimme matkaa, päällikkö vieraana lautallamme, joukon seuratessa ratsastaen rantaa pitkin. Vähän ajan kuluttua ilmestyi vielä toinenkin ratsumiesjoukko, kaikki värikkäihin halaatteihin puettuina ja joukossa pari erikoisen hienon näköistä miestä. Nytkin meidän täytyi pysähtyä ja vastaanottaa uusi dastarkhan. Tämä oli andistanilaisten kauppiaitten etevin »baji» Avvatista; hänetkin otettiin lautalle ja hänen ratsumiehensä ratsastivat oikeata rantaa pitkin. Meillä oli siis nyt saattojoukko kummallakin rannalla, ja lautalla Islam Baj sai hoitaa isännyyttä ja tarjota teetä peräkannen hiillostulen ympärillä. Vielä kappaleen matkaa alempana meitä odotti niemen nenässä kolmisenkymmentä ratsumiestä ja niemi oli aivan täynnään hedelmiä, leipää, munia ja kokonaisia teurastettuja lampaita. Tässä Avvatin beki itse korkeassa persoonassaan tahtoi esittää tervehdyksensä. Hänkin liittyi muihin peräkannen vieraihin ja lautallamme oli nyt väkeä enemmän kuni koskaan ennen. Rannoilla kulki kerallamme parvittain ratsumiehiä. Juhlallisempaa ja komeampaa saattoa eivät Jarkent-darjan sekaiset aallot olleet vielä milloinkaan nähneet. Mukana oli kahdeksan ratsastavaa haukkametsästäjää, kahdella heistä oli kotkat, muilla jalohaukat, hurjat silmät hilkkain peitossa. Ne kuuluvat paraatitilaisuuksissa yleiseen komeuteen. Myöhemmin petolinnut päivän kuluessa hoitajiensa johdolla näyttivät taitoaan, jonka saaliiksi tuli neljä jänistä ja yksi kauris; nämä kaikki annettiin minulle.»

Enimmäkseen kulki matka kuitenkin läpi autioiden maisemien. Lokakuun viimeisenä päivänä lautta saapui Aksu-darjan suulle ja vesimäärä lisääntyi tässä monenkertaiseksi, joki ei enää mutkaillut niin paljon kuin ylempänä, matka luisti nopeammin. Vilu alkoi kuitenkin jo vaivata; sitä miehet torjuivat kisoilla, milloin oli joutoa. »Illan leiripaikassa Leshlikissä lauttamiehet esittivät muitten ratoksi hullunkurisen näytelmän. Kaksi miestä ottaa kumpikin toverin selkäänsä ja tämän kädet ja jalat sidotaan. Kantajilla on keppi kädessä ja sillä he lyövät voimansa takaa. Iskut sattuivat viattomiin mallassäkkeihin, jotka joutuivat vihan vimmoihin ja syytivät toisiaan vastaan sadatuksia. Kun toinen kantaja on saanut lyödyksi vastustajan mallassäkkiä, koettaa vastustaja kostaa siten, että lyö kantajan mallassäkkiä, niin että keppi vinkuu. Uhri yllyttää silloin kantajaansa kostamaan ja tämä sivaltaa — ei lyöjää, vaan hänen kiinni sidottua ratsastajaansa. Tässä hoitivat Palta ja Nasim keppejä, Kasim ja Alim saivat selkäänsä. Palta ja Nasim nauroivat niin että kyyneleet tippuivat, Kasim ja Alim taas kiukusta kiljuivat ja katsojat olivat läkähtyä nauruun. Saadakseen kostaa ehdottivat Kasim ja Alim, että he saisivat vähän aikaa olla kantajina, mutta siihen eivät nuo molemmat toiset ensinkään suostuneet; he olivat lyöneet siksi nasevasti ja nyt heillä oli huono omatunto.»

Tarimin kartoitus.

Pitkin matkaa Hedin palkkasi rannoilta maanasukkaita nimittelemään hänen karttaansa kaikki paikat, niin pitkältä kuin heidän tietonsa ulottui. Virtaus kävi keskijuoksulla paljon nopeammaksi, samalla kuin väyläkin oikeni. Tarimkin pyrkii ilmeisesti siirtämään uomaansa oikealle, kappale kappaleelta. Nämä uudet uomat huomaa paikalla siitä, ettei niiden varrella vielä ole poppelimetsiä — vanhan uoman varteen jääneet poppelimetsät taas vähitellen kuivuvat. Varsinkin siellä, missä erämaa lähestyy jokea, sortuvat äyräät siihen helposti. Hietaerämaan läpi kulkiessaan Tarim sai nimekseen Jumalak-darja. Erämaamatkalla ne paimenet, joita silloin tällöin nähtiin, paikalla juoksivat pakoon lautat nähdessään, mutta silloin tällöin saatiin joku kiinni.

Tarimin tiikeri.

Tiikeri oli näillä seuduin sangen yleinen, kertoivat paikkakuntalaiset. »Ostin aika suuren ja kauniin nahan, jonka pitäjä pari viikkoa takaperin oli ammuttu. Edellisinäkin vuosina oli Dung-Kotanin luona ammuttu tiikereitä. Tekee mieli ihmetellä, kuinka nämä yksinkertaiset erämaan ihmiset alkuperäisillä, suusta ladattavilla kivääreillään todella kykenevät tekemään lopun tiikerin kaltaisesta eläimestä. Ilman viekkautta se ei onnistuisikaan. Ilman sitä tiikeri veisi heistä voiton. Tiikeri ryöstää hevosen, lehmän, tai lampaan ja raahaa saaliinsa ruovostoon. Siellä se syö minkä jaksaa ja loput jättää toiseksi kerraksi; poistuessaan se kulkee jotain paimenpolkua. Siitä syystä sitä sanotaan »Jollbarsiksi», s.o. polkutiikeriksi. Jäljistä nähdään, mihin suuntaan se on mennyt ja miltä suunnalta sitä voidaan odottaa, ja haaskan jätteistä voidaan arvata sen tulevan takaisin, kun alkaa nälkiintyä. Polulle asetetaan silloin raudat, jotka peitetään tarkkaan oksilla, risuilla ja lehdillä, ja alle kaivetaan puolta metriä syvä kuoppa. Tiikeri tarttuu rautoihin, jos sillä on huono onni, ja jää kiinni. Raudat ovat niin raskaat, että otus töin tuskin voi poistuessaan niitä mukanaan raahata. Mutta irroittaa se ei voi niitä millään, sangat ovat siksi jämeät ja niissä on terävät hampaat. Jäljet ovat hyvin selvät ja helpot seurata, mutta metsästäjät antavat pedon kulkea ainakin viikon, ennenkuin uskaltavat lähestyä. Tiikeri kun ei nyt voi vapaasti liikkua, ei se voi hankkia ravintoa, vaan nälkiintyy ja uupuu. Lopulta miehet uskaltavat lähestyä, ladatuin pyssyin ja hevosella ratsastaen, ja tavallisesti ampuvat satulasta ollakseen paremmassa turvassa, jos tiikeri viimeiset voimansa ponnistaen uskaltaisi heidän kimppuunsa hyökätä. Se tiikeri, jonka nahan ostin, oli ollut aivan viimeisillään, kun miehet lähestyivät sitä 40 metrin päähän, ja heti ensi luodin jälkeen, joka oli sattunut vasempaan silmään, se oli kääntynyt kyljelleen. Mutta siihen määrään he sitä pelkäsivät, etteivät nytkään lähteneet hevosenselästä, vaan vielä ampuivat siihen viisi luotia, ennenkuin uskalsivat lähestyä. Helppo on arvata heidän mielihyvänsä, kun näin saivat kaadetuksi karjainsa pahimman vihollisen.» Hedin miehineen ei tosin nähnyt tiikeriä — eikä edes etsinyt sitä, hän kun ei vähääkään ollut metsästäjä, — mutta jälkiä kyllä nähtiin. Kauempana Lopin puolessa tiikeri on yhä yleisempi.

Marraskuun lopulla alkoi Tarimissa muodostua yhä enemmän jäätä ja kävi ilmeiseksi, ettei retkikunta ennen talven tuloa ennättäisi Lop-noriin saakka. Viimeiseen saakka se kuitenkin jatkoi matkaansa, Takkus-kumin kohdalla joen rannalla oli 60 metriin korkuisia dyynejä, erämaa kun sillä kohdalla ulottui jokeen saakka. Kauempana, Dashi-köllin kohdalla, nähtiin rannalla kaksi ratsumiestä, jotka Hassan, Teis-köllin beki, oli lähettänyt retkikunnasta selvää ottamaan. Hyvän joukon alempana odotti bekin poika kymmenen miehen keralla. Oli sovittu, että molemmat tiedustelijat sytyttäisivät merkkitulet, heti kun tapaisivat retkikunnan, ja pian nähtiinkin savupilven toisensa jälkeen kohoavan taivaalle, ja kun retkikunta saapui bekin pojan kohdalle, oli siellä leirituli jo sytytetty ja dastarkhan valmiiksi katettu. Täällä Hedin sai senkin tärkeän tiedon, että maakaravaani oli läheisyydessä, ja saattoi määrätä sille uuden pysähdyspaikan entistä lähempänä, joen jäätyminen kun jo muutaman päivän kuluttua pakottaisi asettumaan talvikortteeriin.

»Joen ominaisuuksista näissä seuduin minulle kerrottiin, että se on jäässä joulukuun alusta maaliskuun alkuun, mutta vielä sen jälkeenkin siinä on pari viikkoa jääsohjoa. Vasta elokuussa tulva ennättää näihin lähteistä etäisiin seutuihin ja syyskuun lopussa tai lokakuun alussa se on korkeimmillaan. Sitten vesi taas päivästä päivään alenee, mutta pysyy jonkun aikaa ennen jäätymistä alallaan. Joen jäädyttyä vesi nousee ja samalla kohottaa jääpeitettään, jonka sanottiin johtuvan siitä, että ajojäät alempana muodostavat patoja ja saavat aikaan tulvan. Padon puhjettua vesi taas alenee. Kesäkuussa vesi on alimmillaan, ja monesta kohdasta voi silloin ratsastaen kahlata joen poikki.

»Itsestään selvää onkin, että korkean veden ja matalan veden erotuksen Tarimin alajuoksulla täytyy olla paljon pienemmän kuin esim. Jarkent-darjan Jarkentin kohdalla ja Aksu-darjan Aksun luona. Kuta kauemmaksi alaspäin käymme, sitä enemmän nämä erotukset vähenevät. Melkoisessa määrässä vedenkorkeutta tasaavat ne lukemattomat laguunit ja rantajärvetkin, jotka loisina paartavat Tarimia kahden puolen, imien siitä elämän nestettä. Kevättulva, joka on niin suunnattoman raju Jarkent-darjassa ja Aksu-darjassa, Khotan-darjassa ja Kisil-sussa, menettää siitä syystä matkalla vähitellen tulvavoimastaan. Ensinnä ovat nimittäin kesällä kuivuneet laguunit jälleen täytettävät ja siihen tarvitaan suunnattomia vesimääriä. Vasta kun ne ovat osansa saaneet, alkaa tulva tuntua alijuoksulla, ja veden yläjuoksulla taas ehtyessä nämä säiliöt vaikuttavat tasaavasti.» Nyt, joulukuun alussa, oli jo kulunut pari kuukautta siitä kun tulvavesi oli ennättänyt Tarimin alapäähän.

Karaulin kohdalla Tarim, jyrkkään poikkeaa kaakkoista kohti, virratakseen sitä suuntaa Lop-noriin. Pitkälle ei lautta enää saanut uutta suuntaa jatkaa, ennenkuin sen täytyi asettua talvikortteeriin. Lähellä oli melkoinen kylä, Jangi-köll, ja paljon väkeä kokoontui katselemaan lauttaa, joka oli tullut kuuluksi. Jangi-köllin beki rakensi tälle matkustajalle, joka kulki niin mahtavien virallisten suositusten suojassa, talvikortteeriksi hirsistä ja kamishista huoneen, samanlaisen kuin maaseudulla Lopin maassa yleensä käytettiin. Maaretkikunnan hevosille rakennettiin tilava talli. Lehmiä ja lampaitakin Hedin osti, saadakseen väelleen ja itselleen maitoa. Majain, lauttain ja tavarapinojen välille jäi avoin piha, jolla yöt päivät paloi tuli. Tulen ympärillä oli mattoja ja siinä otettiin vieraat vastaan. Vasta toukokuussa seuraavana vuonna tämä tuli sai sammua; sitä ylläpitivät yövartijat pysyäkseen talvipakkasilla lämpiminä. Ranskalainen matkustaja Bonin, joka matkusti Aasian poikki Kiinasta länteen, poikkesi Hediniä tässä leirissä tapaamassa.

Takla-inakanin poikki.

Hedin ei kuitenkaan malttanut olla toimetonna jäiden lähtöä odotellessaan; hän päätti matkustaa kameeleilla aivan tuntemattoman Tjertjen erämaan kautta Tjertjen-darjalle, joka Kuenlunista alkaen laskee erämaan kautta koilliseen suuntaan Uuteen Lop-noriin. Rahvaan tarinat tiesivät tälläkin välillä muka olevan aarteita ja hylättyjä kaupungeita. Erämaamatka oli kahta vertaa pidempi kuin ensimmäinen, joka alkoi Jarkent-därjan rannoilta ja päättyi niin huonosti, mutta vuodenaika oli paljon suotuisampi, ihmiset ja eläimet kun tulivat toimeen paljon vähemmällä vedellä. Sen sijaan oli tosin kuljetettava polttopuita ruoan keittämistä ja lämmitystä varten, sillä yöt erämaassa olivat tavattoman kylmät, jopa kolmeenkymmeneen pakkasasteeseen. Vesi kuljetettiin mukana jääharkkoina.

Bajirit.

Tätä matkaa suosivat odottamattomat maantieteelliset olotkin, joista Hedinillä ei matkaan lähtiessään ollut aavistustakaan. Dyynit tosin ovat tässäkin erämaassa hirmuisen korkeat, jopa sataan metriin, mutta niiden välissä oli omituisia, pohjoisesta etelään kulkevia savipohjaisia laaksoja, »bajireja», joita oli koko joukon helpompi kulkea kuin hietavuorien poikki, vaikka niidenkin suolainen pohja toisin paikoin oli hyvin vetelää. Kaksi kolmannesta koko matkasta oli näitä suojaisa uomia, joiden synty on vielä selittämätön — otaksutaan niitä tuulen muodostamiksi — ja matkan jälkipuoliskolla niissä vielä keskellä erämaata tavattiin kamishhkin, jota kameelit mielihalulla söivät, ja kaivamalla saatiin juomiseen kelvollista vettä. Lopulta peittivät lumisateet koko hieta-aavikon paksuun lumeen, joten ei vettä edes tarvinnut säästää. Tamariskeja ja kuivuneita poppelipökköjä alkoi vähitellen ilmestyä, etäisyydessä alkoi kohota näköpiirin yläpuolelle Kuenlunin siintävä selkä ja tammikuun 8:ntena 1900 retkikunta leiriytyi jäätyneen Tjertjen-darjan rannalle, kulkien sitten jokivartta Tjertjenin kaupunkiin. Erämaamatka oli kestänyt 20 päivää. Yksi kameeleista oli matkalla sortunut.

Rauniokaupunki.

Huhu erämaahan haudatusta kaupungista sai Hedinin sitten tekemään lounatta kohden pikamatkan Andereen, löytämättä kuitenkaan muuta kuin vanhoja torneja, jotka lienevät merkinneet entistä tietä. Aurel Stein kävi vuotta myöhemmin kauempana ja löysi vanhan hylätyn kylänkin, josta hän kaivoi esiin tärkeitä käsikirjoituksia. Hedin palasi Anderesta Tjertjeniin, kulkeakseen Lopin kautta takaisin talvikortteeriinsa.

Tjertjen-darja muuttelee uomaansa, kuten Tarimin syvänteen muutkin joet, ja osittain näitä vanhoja uomia, osittain joen vartta Hedin matkasi. Tjertjen-darja laskee Kara-Buruniin, samoin kuin Tarimkin, muodostaen hyvin laajan suistamon, joessa kun talven aikana on paljon vettä ja seutu on aivan lakeata. Pohjoista kohti tästä kulkee Eltek-Tarim, pääjoen vanha uoma, joka kolmisenkymmentä vuotta on ollut kuivilla, vaikka siinä ennen on virrannut yhtä paljon vettä kuin nykyisessäkin pääuomassa. Tätä kuivaa uomaa vastavirtaan matkustaen Hedin saapui ensin itse Tarimille ja sitten talvikortteeriinsa.

Sinne oli tullut kaksi burjaattilaista, buddhanuskoista Siperian kasakkaa, jotka Venäjän keisari oli antanut Hedinille saattajiksi; Kashgarista saakka hänellä jo oli ollut kaksi venäläistä kasakkaa, jotka muun muassa hoitivat talvikortteerissa ilmatieteelliset havainnot Hedinin retkeillessä.

Tarimin vanha uoma.

Maaliskuun ensi viikolla Hedin pienen kameelikaravaanin keralla lähti matkaan uudelle suunnalle. Tarimin vasemmalla puolella virtaavasta rinnakkaisjoesta, Kontje-darjasta, poikkeaa Jangi-köllin alapuolella suoraan itää kohti kuiva uoma, jonka eräs venäläinen matkustaja oli löytänyt, ja rahvaan käsitysten mukaan se oli itse Tarimin vanhin uoma. Hedin piti tätä hyvin luultavana ja lähti katsomaan, eikö Lop-nörin vanha syvänne löytyisikin sieltä, kuten se vanhoissa kiinalaisissa kartoissa oli merkitty. Että tuo kuivanut uoma, Kurruk-darja, todella oli vanha jokiuoma, sitä kaikki muodostukset todistivat, samoin kuin kuivuneet, lahonneet metsätkin, joita oli joka puolella. Toisin paikoin uomassa vielä kasvoi tamariskeja ja kamishiakin. Joen varressa olleita entisiä laguuneja muistuttivat suolattoman veden näkinkengät, joita oli maassa. Tämä autio erämaa, jossa kuitenkin oli siellä täällä joku lähde ja kamishilaikkoja, oli villin kameelin luvattu maa. Monta laumaa nähtiin matkalla ja joitakuita retkikunnan metsästäjät saivat ammutuksikin. Lopulta Kurruk-darjan uoma kerrassaan päättyi ja retkikunta oli tullut ilmeiselle vanhalle järvenpohjalle, jolle ei vielä ollut ennättänyt tulla lentohiekkaa eikä muodostua dyynejä. Kovin monia satoja vuosia ei se niin ollen liene ollut kuivilla.

Lop-norin vanha uoma.

Marco Polon aikana eteläistä Lop-järveä ilmeisesti ei vielä ollut olemassakaan ja siitä saa selityksensä, miksi erämaata hänelle mainittiin niin yhtämittaiseksi ja suunnattoman suureksi. Monesta kohdasta löydettiin astiankappaleita, jotka todistivat ihmisten ennen liikkuneen näillä seuduin. Siellä täällä oli suolamuodostuksia, jotka osoittivat järven vähitellen kuivuessaan käyneen yhä suolaisemmaksi. Suunnattoman ankarat myrskyt lakaisivat tähän aikaan vuodesta näitä saviaavikoita. Järven uomassa oli kuitenkin eräässä kohden hyvä keidas lähteineen ja ruohokenttineen. Kauempaa löytyi selviä rantamuodostuksia, kuten kuivunutta poppelimetsää, ja vihdoin parin melkoisen rakennuksen ja savitornin rauniot. Hedin päätteli, että siinä oli muinoisen Lop-norin pohjoisranta ja että vanha Pekingin tie oli siitä kulkenut. Taidokkaista puunveistoksista päättäen rakennukset olivat olleet tavallista tärkeämpiä, toinen ehkä temppeli.

Juomaveden vähyys esti jatkamasta näitä tutkimuksia; Hedin sen vuoksi kääntyi lounatta kohti, kulkeakseen Lop-norin vanhan uoman poikki ja päästäkseen Kara-koshunille, ennenkuin vesi kokonaan loppui. Matka piti niiden omituisien pengermien ja kourujen suuntaan, joita tuuli oli aikain kuluessa muodostanut pohjaan.

Ördek.

»Parikymmentä kilometriä kuljettuamme pysähdyimme vähäpätöiseen notkelmaan, jossa vielä kasvoi pari elävää tamariskia ja josta sen vuoksi toivoimme löytyvän pohjavettä. Mutta kun kaivoa piti kaivertaman, huomattiinkin lapion unohtuneen raunioille, ja Ördek, joka oli laiminlyöntiin syypää, ehdotti paikalla, että hän lähtisi sitä noutamaan. Minua arvelutti lähettää häntä yksinään niin vaaralliselle kävelyretkelle vuodenaikaan, jolloin saattaa syntyä hiekkamyrskyjä millä hetkellä hyvänsä, mutta kun vesivarastomme oli pieni ja lapio meille saattoi käydä arvaamattoman tärkeäksi, käskin häntä lähtemään ja seuraamaan jälkiämme. Sitä ennen hänen kuitenkin piti vahvistaa itseään parin tunnin unella ja kehoitin häntä, että hän, ellei meitä enää tapaisi, kulkisi suoraan etelään, kunnes lopulta tulisi Kara-koshunin rannalle (jonne Hedin itse oli arvellut olevan viikon matkan). Itse emme voineet häntä odottaa, mutta helpottaakseni hänen tehtäväänsä annoin hänen ottaa hevosen. Syötyään perusteellisen illallisen, riissiä ja leipää, hän puolenyön aikaan palasi erämaan halki pohjoista kohti.

»Jo kahden aikaan aamulla tapahtui se mitä pelkäsin: minut herätti puolittainen koillismyrsky, jota sitten jatkui kaiken päivää, tuiskuttaen hietaa ja pölyä. Kauas ei ollut mahdollista nähdä, eivätkä jäljet voineet säilyä kauan. Toivoin kuitenkin Ördekillä olleen sen verran älyä, että hän jätti lapion oman onnensa nojaan ja paikalla kääntyi takaisin. Meille, jotka jatkoimme lounatta kohti, myrsky sitä vastoin oli tervetullut; se työnsi meitä eteenpäin, helpotti kulkua ja lievensi päiväsydämen painostavaa hellettä. Erämaa muuttui nyt yhä autiommaksi, kuollut metsäkin loppui melkein kokonaan, hiekka kävi yhtenäiseksi, vain siellä täällä siinä oli joku »bajiri», mutta dyynit olivat vain viittä metriä korkeat. Niistä näkee; että hiekka käy yhä korkeammaksi länttä ja lounatta kohti, jonne tuuli ainiaan sitä kantaa. Kuihtunut kamishi, jonka ohi silloin tällöin kuljimme, oli niinikään tuulen lamaama lounatta kohti, ikäänkuin olisi se jättiläisharjalla sitä kohti harjattu.

Ördekin löytö.

»Leirin n:o XVIII teimme muutamaan paikkaan, josta löysimme pari puun pökköä. Meidän vielä siinä hommatessamme ilmestyi oiva Ördek, mukanaan lapio ja taluttaen hevosta, joka oli samoin kuin hänkin lopen uupunut kuljettuaan kuusi penikulmaa vaikeata maata. Mutta merkillisin oli se tärkeä uutinen, joka Ördekillä oli kerrottavana, kun hän oli vähän aikaa levännyt. Hän oli myrskyssä ratsastanut harhaan, eksynyt jäljiltämme ja tavannut 'tuuran', jonka läheisyydessä oli ollut monen, runsaasti vuolluilla lankuilla koristetun talon rauniot. Sielläkin oli ollut savikuppeja, vartaita, kirveitä, metallikappaleita, rahoja y.m., joita hän oli ottanut mukaansa ja nyt näytti. Hän oli niinikään ottanut mukaansa kaksi vuoltua lankkua, parhaat mitä oli, ja sitten lähtenyt hakemaan ensimmäistä rauniopaikkaa, jonka hän lopulta löysikin. Suotta hän oli koettanut sälyttää laudat hevosen selkään, tämä oli pelännyt, niin että hänen täytyi itse ne kantaa. Olkapäät olivat nuorista verissään. Kameelien jäljet olivat näkyneet savimaassa selvään, mutta hiekassa ne olivat tuiskunneet umpeen. Kun hän oli ennättänyt leiriimme n:o XVII, oli hän taas koettanut sälyttää kuormansa hevosen selkään, mutta tämä oli ryöstänyt ja karannut länttä kohti. Monen vaivan jälkeen hän vihdoin oli saanut harmaansa kiinni, mutta oli nyt niin väsynyt, että jätti laudat siihen ja saavutti meidät ratsastaen.

»Minulle paikalla selvisi, että tämä tieto muuttaisi koko seuraavan vuoden ohjelman. Aluksi käskin Ördek-parkaa seuraavana aamuna palaamaan matkalle jättämäinsä löytöesineitten luo, jonka hän tekikin, ennenkuin lähdimme matkaan. Lankut olivat erinomaisen hyvin säilyneet ja vuolluilla kukilla ja köynnöksillä koristellut. Minulla oli suuri halu palata takaisin, joka kuitenkin olisi ollut mieletön teko, meillä kun ei enää ollut vettä kuin kahdeksi päiväksi ja lämmin vuodenaika lähestyi nopein askelin.» Hedin päätti palata raunioille talvella, Tibetin matkan ensin tehtyään.

Uusi järvi.

Erämaa kävi yhä autiommaksi, vanhan Lop-norin kasvullisuusvyöhyke kun jäi kokonaan jäljellepäin. Kameelit alkoivat uupua, ne kun eivät olleet saaneet viiteen päivään vettä. Huhtik. 1:sen aamuna ne saivat kukin yhden hinkillisen — kameelille vain yksi siemaus — jonka jälkeen vettä ei ollut kuin yhdeksi päiväksi. Kara-koshun järvelle ei kuitenkaan enää ollut kuin 6 tai 7 penikulmaa. Äkkiä dyyneiltä kuitenkin näkyi lounaassa melkoisia vedenpintoja, joista ei kenelläkään ollut aavistustakaan. Hedin melkein epäili näkyä kangastukseksi, mutta ei, se tosiaan oli järvi, täynnään mitä ihmeellisimpiä lahtia, mutkia, saaria, salmia, mitä sotkuisimpia vedenpintoja, joita voi syntyä vain tasaisella maalla, dyynien ja tuulen muodostamain pengermäin kesken. Mutta kasvullisuutta ei täällä ollut nimeksikään, joten seutu vasta hiljakkoin näytti veden valtaan joutuneen. Vesi oli hiukan suolaista, mutta kaikki eläimet joivat sitä suurella halulla. Rannat olivat kosteat ja maa hyllyi kameelien astuessa; järven pohja oli niin vetelää, ettei ollut koettamistakaan yli. Vihdoin löytyi kuitenkin kaalamo, jossa oli hiekkapohja ja vain metrin verran vettä. Etelärannalla alkoi jälleen hiekkaerämaa, mutta sitä ei enää kauan kestänyt; eräältä kummulta näkyi lounaassa, etelässä, kaakossa ja idässä suuria ja pieniä pintoja puhdasta sinistä vettä, jota keltaiset kamishiruovostot jakoilivat.. Sorsia, hanhia ja joutsenia uiskenteli ja sukelteli järvellä. »Erämaan kulkija ei voi haaveksia kauniimpaa näköalaa. Telttakangas lepatti järveltä tulevassa tuulessa. Mikä erotus erämaan tuuleen ja sen pölyyn verraten!»

Ruoka alkoi kuitenkin loppua, ja kun seutu oli asumatonta ja Kumtjappganiin vaikea pääsö, alkoi tila huolestuttaa. Veneen puutteessa ei vesilintujakaan voitu ampua. Kaukana järven keskellä näkyi kuitenkin eräänä iltana suuri savu ja Hedin arvasi sen johtuvan kalastajain sytyttämästä ruovonpalosta heidän raivatessaan tietä kalastuspaikoilleen. Ördek, joka oli »loplikki», lähetettiin savua kohti, ja kaalaten ja uiden hän lopulta tapasikin kalastajia, jotka illalla tulivat leiriin, tuoden suuret säkit hanhia, munia, kaloja, jauhoja, riissiä ja leipää. Kalastajat opastivat retkikunnan Kumtjappganiin, joka oli Hedinille jo edelliseltä matkalta tuttu. Hän teki sieltä pari retkeä Kara-koshun järvelle, niin pitkälle kuin oli mahdollista päästä. Sitten edellisen retken olivat kaikki maisemat peräti muuttuneet. »Oli mahdotonta tuntea näitä veden, ruovoston ja hiekan maisemia; siihen määrään oli kaikki neljän vuoden kuluessa muuttunut. Järvet, jotka silloin olivat aukeina ja puhtaina, olivat nyt kasvaneet kamishia aivan tukkoon, toisia taas oli muodostunut viereen ja näillä oli uudet nimet. Kum-köll, s.o. hietajärvi ja Jangi-köll, uusi järvi, semmoiset nimet puhuvat itse puolestaan. Kaikki on näissä laa'oissa lieteseuduissa mahdollista.» Järvillä näkyi paljon kuolleita kaloja; rahvaan luulon mukaan edellisen talven ankaruus oli syynä kalain kuolemiseen. Joutsenia, hanhia ja sorsia oli järvillä suunnattomat määrät. Tutkittuaan sitten uuden suuhaaran, joka Shirge-tjappganin kohdalla oli eronnut Tarimista vasemmalle kädelle, mutta jonka virrat ja järvet jo olivat ennättäneet kasvaa täyteen mitä sankimpia kamishitiheikköjä, palasi Hedin talvikortteeriinsa samoja väyliä, joita hän neljä vuotta takaperin oli laskenut alas, ja nämäkin maisemat olivat siihen määrään muuttuneet, ettei niitä olisi samoiksi tuntenut.

»Askel askeleelta huomaamme, kuinka koko vesistö vaeltaa pohjoista ja itää kohti, palatakseen jälleen vanhan Lop-norin järvisyvänteeseen.»

Musta myrsky.

Lähettäen maakaravaanin Kuenlunin vuoristoon, jonne hän aikoi kesäksi lähteä, Hedin itse laski Tarimia edelleen lautallaan, tutkien haapioilla semmoisia paikkoja, joihin lautoilla oli mahdoton päästä. Toisinaan oli näillä retkillä hätä käsissä. Seutuja ja oloja kuvaavana mainittakoon »mustan myrskyn» yllätys Beglik-köll järvellä.

»Beglik-köll lepäsi rauhallisena ja tyynenä, niin että tuskin saattoi aavistaa taivaan mahtien voivan kohottaa kuohuviksi aalloiksi tätä peiliä, jonka haapiomme rikkoivat. Melkein säälitti rikkoa kuvastuksia, jotka olivat vedenpinnassa tarkkoina kuin valokuvat. Aurinko paahtoi nyt pahemmin kuin koskaan ja se tuntui sitä pahemmin, kun matkasimme kolmisen tuntia melkein suoraan etelää kohti. Minun täytyi yhtä mittaa pirskoittaa vettä valkoisille vaatteilleni pysyäkseni edes johonkin määrään viileänä. Koko päivä kului tällä järvellä ja pari lahtea jäi kuitenkin mittaamatta. Toinen niistä piirrettiin karttaan dyynin harjanteelta, jolle se näkyi lintuperspektiivissä. Hieta oli tulikuumaa, se paahtoi anturain läpi, ja hauskaa sen vuoksi oli saada istua ja molskia vettä jaloillaan kanootin reunalta ja polttaa piippu Virginiaa.

»Emme olleet kauankaan istuneet, ennenkuin vanha ystäväni Kirguj Pavan, toisella nimellä Kurgan, osoitti vastapäätä olevan itärannan korkeita jyrkkiä dyynejä ja sanoi kysyvällä äänellä: »Kara-buran». Siellä näkyi musta patsas, joka kohosi taivaanrannasta kallelleen ja jolla oli vaaleampia pilviä kapiteelina. Samanlaisia patsaita kohosi toinen toisensa jälkeen ensimmäisen kahden puolen pitkiin riveihin kuten kädet ja sormet; vähitellen ne vetäytyivät kokoon yhtenäiseksi muuriksi, jolla oli pykälikäs reuna, muuri kohosi yhä korkeammaksi, eikä meidän enää tarvinnut olla epätietoisia siitä, mistä oli kysymys.

»Hetkisen punnitsimme tilannetta. Lopin miehet ehdottivat, että jäätäisiin siihen, missä oltiin, mutta siihen en mitenkään voinut suostua, koska kronometrit olivat vedettävät tavalliseen aikaan… Meillä ei ollut muuta neuvoa kuin kulkea lahden suun poikki ja sitten seurata järven pohjoista rantaa, jossa saaret ja särkät suojelivat. Miehet meloivat niin tuimasti, että odotin saavani kuulla melain katkeavan; ne taipuivat kuin jousen kaari meidän pyyhältäessä tyynen veden poikki ja haapioitten keuloista vaahto pärskyi luutina. Miehet olivat kovin peloissaan ja yhtä mittaa huusivat kumeasti ja kamalasti 'Ja Allah'. Vielä ilmakehä oli alallaan, mutta tuntui, että oli tulossa hirmuinen luonnonmullistus, ja näkyi, kuinka myrsky valtasi alaa.

»'Nyt se on päässyt etäisimmille dyyneille', sanoi Kirguj Pavan, samalla kuin näiden piirteet hämmentyivät ja katosivat kuin rihvelitaululta pois pyyhkäisten, ja samassa katosi koko dyyniseinä, koko ranta paksuun harmaankeltaiseen usvaan. 'Melokaa, melokaa, lapset, Jumala on', hän lisäsi rohkaisevasti. 'Khodarin var' (Jumala on) oli aina vaaran hetkellä hänen tavallinen rauhoittava sananpartensa.

»Nyt tulivat koillisesta ensimmäiset vihurit, sitten kuului pauhua mustan pilven veden pintaan iskiessä, vesi kiehui ja pyrysi ja oli parin minuutin kuluttua täydessä riehunnassa, kohoten synkiksi vyöryviksi aalloiksi. Kuta lähemmä se tuli, sitä vimmatummin he meloivat ja vauhti oli nyt varmaankin penikulma tunnissa. Mutta nyt ei pohjoiselle rannalle ollut jäljellä kuin pari kilometriä. 'Emme ennätä', he huusivat, 'Ja Allah'.

»Pistin taskuihini ne muutamat koneet, mitä minulla oli matkassani, riisuin kengät ja sukat ollakseni valmis, tuli mitä tahansa. 'Nyt se on täällä', huusivat melojat ja pinnistivät yhäkin kovemmin, kaikki polvillaan, ja melan pistokset seurasivat niin nopeaa toisiaan, ikäänkuin olisivat melojain kädet käyneet höyryllä.

»Heti kun myrsky meidät saavutti ja olisi kevyen veneen kaatanut, ellemme olisi ajoissa nojanneet tuuleen päin, verhosi meidät vaippaansa tiheä paksu usva, joka oli paljasta hienoa pölyä. Nyt peittyi läntinen ja pohjoinenkin ranta ja meidät valtasi sangen vakava mieliala, kun emme nähneet muuta kuin raivoisia aaltoja, joiden keskelle kanootit katosivat kuin oljenkorret.»

Paarmat ja sääsket.

Haapiot kuitenkin pääsivät rannan suojaan, ennenkuin täyttyivät, ja kulkivat sitten suojaisia väyliä yön pimeydessä lautalle. Koko yön ja seuraavan päivänkin myrsky myllersi, peittäen kaikki viileään hämäryyteen. Sääsket ja paarmat se vähäksi ajaksi puhalsi pois, mutta ilman asetuttua ne piankin palasivat takaisin kahta suuremmalla voimalla, paarmat päivällä, sääsket illalla ja yöllä. Kuta alemmaksi kuljettiin, sitä kamalammaksi tämä maanvaiva kävi. Paarmat eivät säästä eläimiä eivätkä ihmisiä ja Tarimin alijuoksun varrella on karjaa niiden vuoksi melkein mahdoton pitää kesällä. Päivän eläimet täytyi pitää navetoissaan, ja Hedinin täytyi sittenkin pitää pari miestä varta vasten paarmoja tappamassa saadakseen kameelit alallaan pysymään. Ei edes kauriita eikä metsäkarjuja näkynyt, vaikka niitä ylempänä on runsaasti. Paarmavitsaus oli niin ankara, että päivällä oli mahdoton matkustaa.

Tibetiin.

Kara-koshunin rannoilta venäläiset kasakat, pikakäskyt saatuaan, palasivat Kashgariin ja Hedin kesäkuun lopulla lähti Tibetiin, jossa pääosa karavaania jo häntä odotti Vasta hyvässä matkassa Saiji-erämaassa paarmat luopuivat takaa-ajosta.

Kuljettuaan Altyn-tagin poikki Hedin ylämaassa tapasi karavaaninsa, johon Islam Baj muun muassa oli palkannut Aidat nimisen nuoren metsästäjän, sukuperältään afghaanin. Tämän miehen elämänlaatu on siksi kuvaavaa, että kerromme siitä Hedinin sanoilla:

Aidat.

»Aidat oli afghaanilaista rotua, mutta asui Tjertjenissä. Hän oli oleskellut talven vuoristossa jakkeja ampumassa, joiden nahkat, hän sitten möi Kerijan kauppiaille. Hän oli nuori, kaunis, kelpo mies, joka vuosittain Nimrodina harhaili näissä synkissä vuorissa. Syksyisin hän tulee tänne, ottaen mukaansa suuren varaston ampumatarpeita. Pyssy ja turkki ovat ainoat, mitä hänellä on kannettavaa, ja sitten hän harhailee ympäri kaiken talvea, ilman telttaa ja ruokatarpeita, kuten puolivilli vuorelainen, ja elää ampumainsa jakkien liirasta, juo lähteistä, jotka ikuisesta lumesta saavat alkunsa. Kesällä tulevat hänen veljensä aasien keralla, kokoavat nahat hänen eri varastopaikoistaan, leikkaavat pois kelvolliset kappaleet ja vievät ne Tjertjeniin… Aidat oli myötätuntoinen ja harvinainen ihminen, hänellä oli kotkan nenä ja täysi parta, pääkallolla oli aarialaisen rodun sopusuhtaiset muodot, sillä ei tippaakaan mongolilaista verta ollut sitä turmellut. Se yksinäinen, synkkä ja puutteesta rikas, vaikka samalla viehättäväkin elämänlaatu, jota hän oli tottunut viettämään Kuenlunin vuoristoissa ja ahtaissa laaksoissa, kuvastui hänen surumielisyyttä huokuvasta katseestaan, joka näytti kysyvältä ja ihmettelevältä… Hänen käyntinsä oli kuninkaallinen, hän näytti liitävän maan yli, hän ei koskaan väsynyt eikä huomannut ilman ohuuden raukaisevaa vaikutusta… Elämä, jota hän vietti, tuntui minusta selittämättömältä ja samalla lumoavaltakin. Kysyin häneltä, mitä hän teki, jos metsästys epäonnistui eikä hän saanut siitä ruokaa. Silloin näen nälkää, hän sanoi, kunnes tapaan jakin. Entä missä hän makasi? Kallionkoloissa ja kuruissa, joskus rotkoissakin. Eikö hän pelännyt susia? Ei, hänellä oli tulukset ja niillä hän joka ilta teki tulen jakin lihaa paistaakseen, muutoin hän luotti pyssyynsä. Eikö hän eksynyt? Ei, se oli mahdotonta, joka solan hän tunsi ja oli lukemattomia kertoja samoillut kaikki laaksot. Eikä ainainen yksinäisyys häntä vähääkään vaivannut; ei ketään muuta hänellä ollut, ketä kaivata, kuin vanha isänsä ja veljensä. — Levottomasti harhaileva sielu ihmishaahmossa! Tuskin voin kuvitella maata, jossa olisi synkempi olla yksinään kuin Pohjois-Tibetissä; hieta-aavikko ei olisi kamalampi. Päivät vielä menevät mukiin, mutta yöt, jolloin pakkanen puree ja synkät vuorijonot kuutamossa kohoavat kammottavina ja uhkaavina! Aldat-parka, kuinka monena iltana hän uupuneena ja masentuneena pettynein toivein on saapunut yksinäiselle lähteelle, jolle vain antiloopit juomaan poikkeavat ja jonka partaalle hän kääriytyi turkkiinsa odottamaan yön hetkien hidasta kulumista. Ja kun aurinko, hänen ainoa ystävänsä erämaassa, vihdoin nousi, ei sillä ollut hänelle muuta sanomista kuin kehoittaa häntä uupumatta kuin vainukoira jatkamaan villijakkien ajoa. Hänen elämänsä todella oli vaarallista, puutteenalaista ja suurta, ja vielä kauan hänen kuolemansa jälkeen oli minulle arvoitus, kuinka hän oli kestänyt. Minulla oli kaikki, mitä tarvitsin, palvelijat, kasakka-henkivartio, yövartijat ja koirat, mutta siitä huolimatta tuntui minusta usein sangen ikävältä lumimyrskyn jurtan ympärillä vinkuessa ja valittaessa ja susien vuorilla ulvoessa.»

Uusi pääkortteeri oli Altyn-tagin takana Temirlikissä. Siellä Hedin varusti itselleen pienemmän karavaanin, lähteäkseen sillä Tibetin sisäosiin. Edellisellä matkallaan hän oli kulkenut pitkin maisin, s.o. vuorijonojen välisiä laaksoja itää kohti, nyt hän sitä vastoin aikoi kulkea poikkimaisin vuorijonojen poikki, kuten useat muut matkustajat ennen häntä. Hänen menoreittinsä kulki jonkun verran idemmätse kuin Orleansin herttuan ja Bonvalot'n. Niiden seutujen yleinen luonne, joiden läpi hän kulki, oli jo kaikkine hirmuineen yllin kyllin tunnettu, mutta melkoisen määrän Hedin saattoi täydentää Tibetin karttaa, koska hän kauttaaltaan kulki uutta reittiä.

Matkan vaikeudet.

Laajat osat pohjois-Tibetiä ovat aivan asumattomat, jopa toiset alueet siihen määrään, ettei niissä edes kulaanit eivätkä jakit tule toimeen. Syynä on seutujen korkeus ja siitä johtuva kaiken kasvullisuuden puute. Nämä alueet tietysti tuottivat karavaanille vaikeuksia, koska juhdat laitumen puutteen ja ilman ylenmääräisen ohuuden vuoksi olivat niillä heikoimmat ja samalla voitettavat esteet olivat suurimmat, kaikki solat kun kuuluivat näihin vyöhykkeisiin. Solia oli voitettava poikkimaisin matkattaessa tuon tuostakin; ne eivät tosin olleet kovin jyrkkiä, mutta keli oli niissä usein hyvin huono. Vielä huonompi se kuitenkin oli useissa laaksoissa, missä maan vetelyyden, missä terävien kivien, missä liejun ja rämeiden vuoksi. Sisempänä Tibetissä maa oli ylätasankoluontoista ja niin korkeata, etteivät vuorijonot enää kohonneet kovin paljoa sen yli.

Ilmasto muistuttaa Andien paramoilmastoa, ollen kuitenkin vielä paljon epävakaampaa ja kolkompaa. Lunta satoi heinäkuussakin ja äärettömän ankarat myrskyt raesateineen, ukkosineen, olivat milt'ei jokapäiväisiä ilmiöitä. Välillä oli taas helteisiäkin päiviä ja ilmakehän ohuuden johdosta aurinko paistoi polttavasti. Ylätasankojen korkeus meren pinnasta oli suureksi osaksi yli 5,000. metriä. »Mutta minkälaiseksi kävi lepomme tässä leirissä!» kirjoittaa Hedin erään päivän myrskyistä. »Aamu tosin näytti lupaavalta, mutta kun minun tuli mitata auringon korkeus, peittyi taivas pilviin. Sitten oli vuoteeni, vilttini ja mattoni kuivattava, ne kun olivat vielä edellisiltä päiviltä märät, mutta tuskin ne oli ripustettu nuorille, ennenkuin lännen taivas kävi aivan sinimustaksi. Tuskin ennätimme taas saada vaatekappaleet katosalle, ennenkuin raemyrsky tuli suurella pauhulla. Tämän rajuilman tauottua sain tilaisuuden tehdä aurinkohavainnon, jonka kuitenkin tuskin sain päätettyä, ennenkuin tuli uusi myrsky, yhtä musta kuin edellinenkin, mutta vielä seitsemän kertaa hirveämpi. Edellä kulki muutamia tummia vihureita, sitten tulivat raesade ja märkä lumi. Harvoin olen nähnyt Tiketissäkään pahempaa rajuilmaa. Salamoi ja jyrisi monta kertaa minuutissa ja rajuilma meni aivan ylitsemme ja aivan lähellä maanpintaa. Jyrähti, ikäänkuin olisivat vuoret haljenneet ja lohkareet jyristen ja ryskien alas vyöryneet. Vaistomaisesti täytyi sulkea silmänsä salamain häikäisevän kirkkauden vuoksi ja maa tärisi ukkosen jyristessä… Koirat ulvoivat surkeasti. Tuuli repi ylös miesten teltan, ja vasta suuren vaivan nähtyään he jälleen saivat sen kuntoon. Maisema taas peittyi rakeihin ja lumeen, joiden alta nälkiintyneet hevoset etsivät niukkaa ravintoaan.»

Eläimistö.

Mutta missä vain oli laidunta, siellä oli eläimiäkin odottamattoman runsaasti. Tosin näissä ylämaissa käydään metsästämässä, etenkin jakkia, jonka nahka on niin arvokasta, mutta läänit ovat avarat ja metsästäjiä vähän, heillä huonot aseet. Jakkeja ja kulaaneja oli yleisimmin ja ne esiintyivät aina suurissa laumoissa. Orongo-antilooppeja nähtiin niinikään tuon tuostakin, laumoittain niitäkin, mutta yleensä ne olivat paljon arempia. Arkharis-oinas ei näytä olevan yhtä yleinen kuin Pamirissa ja Tianshanissa. Missä oli hyvin runsaasti murmeleita, joiden kuopat olivat ratsumiehille ainaisena kiusana ja vaarana, siellä oli paljon karhujakin, joiden vakinaiseen ruokajärjestykseen murmelit kuuluvat. Sudet olivat niin rohkeita, että ne koirista ja vahdeista huolimatta ryöstivät leiristä lampaita. Jänikset, sorsat ja hanhet olivat jotenkin yleisiä, toisin paikoin oli sääskiäkin vaivaksi, asti mutta hyönteisistä olivat enimmän huomiota herättävät suuret kimalaiset, jotka olivat karvaisia, kuin olisivat olleet turkkeihin puetut, ja lentäessään synnyttivät urkupiipun ääntä muistuttavan surinan.

Erinomaisia maantieteellisiä löytöjä Hedin ei tällä matkalla tehnyt. Vuorenselänteet, joiden poikki hän kulki, olivat jo sieltä täältä ennen tunnetut: hän vain lisäsi tunnettuihin osiin pari uutta kappaletta. Mutta useita uusia järviä hän löysi, niistä toisia melko suuria. Suurin osa oli suolajärviä. Hän kartoitti ne ja pienen kaksiosaisen kangasjollansa vesille laskien mittasi niiden syvyydetkin. Joskus hän näillä veneretkillään joutui suureen vaaraan.

Kuljettuaan pääkortteeristaan puolitiehen Lhasaan yhä aivan asumattomien maitten kautta Hedin kääntyi paluumatkalle lännempää reittiä. Hevosia oli jo useita taipaleille sortunut ja jäljelle jääneet olivat pahoin uupuneet, kameelit raskaine kuormineen olivat niinikään pahoin ränstyneet. Retkikunnan jäseniltä alkoivat ruokavarat loppua, ja kun Aidat, joka oli metsästämällä pitänyt retkikuntia tuoreessa lihassa, kuoli johonkin hermotautiin, oli riistaakin entistä vähemmän saatavana. Niinkauan kuin oli ruokaa, tulivat juhdat heikkoudestaan huolimatta jotakuinkin, toimeen, mutta kun tultiin ylimmille laitumettomille seuduille, alkoi toinen toisensa jälkeen sortua. Myrskyn voima oli toisinaan niin ankara, että koko karavaani kulki kallellaan, makasi tuulen päällä pystyssä pysyäkseen. Sekä eläimet että miehet olivat nääntymässä uupumuksesta ja väsymyksestä retkikunnan saapuessa jälleen Arka-tagille, jonka poikki oli kuljettava. Annamme sananvuoron Hedinille.

Tibetin solissa.

»Päivän levättyämme pukeuduimme syyskuun viimeisenä päivänä perusteellisesti turkkeihimme, valloittaaksemme Arka-tagin vilut varustukset… Pian tapasimme pääselänteeltä tulevan erosio-uoman, jota pitkin oli hyvä nousta korkeuksiin. Rinne käy ylemmä kohottaessa jyrkemmäksi, kuten tavallista, laakson pohja on sorainen, mutta kova, molemmilta puolilta siihen päättyy sivulaaksoja. Ratsastin edellä Mollah Shahin ja Tjerdonin kanssa solaa kohti. Jo k:lo 3:n aikaan taivas meni pilveen ja kaikki hämärtyi. Eteläpuolella, josta nousimme, sola oli helppo ja saavutimme pian sen kynnyksen. Mutta pohjoispuolella, jossa kerrospäät ovat, oli lasku jyrkkä.

»Juuri tällä harjanteella, joka kohoaa maankuoren melkein kaikkia muita kohtia korkeammalle ja trampoliinin tavoin osoittaa maailmanavaruuteen, riehui lumimyrsky semmoisella raivolla, että täytyi pitää Itseään tuhon omana. Minulla tuskin oli voimia tehdä tarpeelliset havainnot. Kädet kangistuivat ja kävivät aivan tunnottomiksi. Korkeus oli 5,203 metriä. Karavaanin viipyessä molemmat miehet taas palasivat alas. Minä istuin selkä myrskyä vastaan ja kyyristyin kokoon niin paljon kuin taisin. Luutina lumi tuiskui kyljistäni. Pohjoisessa ei syvyyksistä erottanut mitään muuta kuin pyryäviä lumipilviä, kiehuvan lumikattilan; joka puolella kiljuu ja vinkuu, ja tuuli viheltää vyöryessään terävän solakynnyksen poikki.

»Sitten kuuluivat kameelien kellot aivan vierestäni. Kuin aaveet eläimet kulkivat ohitseni askelten kuulumatta. Turdu Baj kävi etukumarassa ja toinen käsivarsi suojakseen kohotettuna, ikäänkuin hän olisi tunkeutunut sankan viidakon läpi. Ja nyt oli laskeuduttava alas solan pohjoista puolta: piti kuin umpimähkään syöksyä tuntemattomaan kuiluun, jonka pohjaa ei näkynyt. Kaikki kulkivat jalan valmiina auttamaan ja tukemaan kameeleja. Kutjuk on ensimmäisenä ja tunnustelee eteensä. Hän kulkee jyrkänteen lukemattomissa koukuissa. Meidän täytyy pysähtyä joka kymmenes askel, voidaksemme suojella kasvomme paleltumiselta. Liu'uimme ja ryömimme alas kautta lumen. Muuan kameeleista luiskahtaa ja kaatuu, mukeltaa kerran nurin, mutta jää makaamaan niin edulliseen asemaan, että se pääsi kuormaa purkamatta nousemaan ylös. Taakkaa vain oli korjattava. Lumi tuiskuu ympärillämme, hengityksen vaivalloisuus voi aivan pakahduttaa ihmisen, ja maailma alkaa pyöriä silmissä.

»Päivä oli nyt kuhmut loppuun, tuli pimeä, mutta kuljimme edelleen, kunnes jyrkänne kävi loivemmaksi. Pilkkopimeässä leiriydyimme mäen rinteeseen, jossa ei ollut ensimmäistäkään heinänkortta, ja polttopuita meillä ei ollut, ei muuta kuin lunta ja jäätä, näitä tosin liiemmäksikin; lunta syyti taivaasta, se peitti maan ja kaikki oli valkoisenaan.

»Auringon lokak. 1:nä noustessa näimme, minkälainen se maisema oli, johon olimme pimeässä pysähtyneet. Joka puolella oli ympärillämme täydellinen talvi ja lunta satoi yhä. Juhtain jalat olivat kankeat, ne olivat nälissään, kun kuljimme tämän kylmän laakson läpi, ja siitä syystä pysähdyimme jo muutaman kilometrin päästä mäkeen, jossa oli välttävä laidun (4,899 metr.). Kirvelevällä sydämellä käskin teurastaa viimeisen lampaan; se oli aivan kuin olisi murhan tehnyt.

»Lokak. 2:sena kuljimme 30 kilometriä pohjoista kohti. Tie vietti alaspäin ja laakson pohja oli sorainen ja kova. Ympäristöstä ei paljoa nähnyt, koko maa kun katosi lumisateeseen. Vielä yhden päivämatkan auttoi tämä ystävällinen, verkalleen viettävä laakso meitä eteenpäin. Ilma oli selinnyt ja näimme Tjimenin vuoret hyvinkin kymmenen penikulman päästä. Mutta ennenkuin vielä ennätimme liikkeellekään lähteä, oli länsimyrsky jo kimpussamme uhaten kohmetuttaa meidät istuessamme huonojen hevosluuskiemme selässä. Jo pitkän matkan päähän näkyvät myrskyvihurien nopeimmat radat, avopaikoilla, kallionpolvekkeissa ja laaksojen suissa. Tomua ja pölyä kohoaa siellä kuin harsoa.

»Laakso laajenee — näemme pohjoisessa järven, Atjik-köllin nimeltään. Meidän olisi pitänyt pysähtyä siihen, mihin tähän saakka seuraamamme puro päättyi, mutta toivoimme ajoissa pääsevämme järven rannalle ja löytävämme sieltä tähteitä. Eläin-parat olivat uupumuksesta viimeisillään. Se hevonen, jolla olin Andereen ratsastanut, jäi jäljelle Niaksen kanssa, ja valkoinen hevonen jätettiin taipaleelle, Kutjukin hoitoon. Niiden piti verkalleen seurata meidän jälkiämme. Ratsastimme edelleen pohjoista kohti, hämärsi ja tuli pimeä, mutta kuu kalpealla valollaan valaisi vilua erämaata. Vettä ei näkynyt ja järvi jätettiin koko kauas suuntamme itäpuolelle. Turdu Baj kulki läpikohmettuneena edellä jalan. Tulimme perin iloisiksi, kun hän vihdoinkin pysähtyi ja huusi, että olimme saavuttaneet järveen laskevan joen. 37 1/2 kilometriä päivässä oli melkein enintä mitä eläimet tähän aikaan jaksoivat. Sairaat hevoset todella jaksoivat tulla tähän leiriin saakka (4,252 m), mutta vasta myöhään keskipäivällä ja oltuaan yötä jonkun matkan leiristä. Niitä sitten hoidettiin mitä parhaiten ja ruokittiin riissillä.

Atyk-köllin syvänne on laaja, etenkin itää ja läntti kohti. Tältä taholta siihen laskee melkoinen joki, joka oli ajojäitä täynnään meidän 5 p. lokakuuta kulkiessa sen poikki. Etelässä sitä rajoittaa Arka-tag, pohjoisessa pienempi jono, joka ei näyttänyt järin vaikealta.

»Omituinen kylmä kostea sumu verhosi 6 p. järvisyvännettä, ja tämän harson läpi kuvautui pohjoinen vuorijono heikosti ja hämärästi. mutta kuitenkin maalauksellisena. Se näytti olevan kevyin värein taivaan kannelle maalattu ja ylimpänä hohtaa lumi puoliselkeänä läpi. Masentuneiden vivahduksien vuoksi jono näytti olevan ainakin yhden päivämatkan päässä.

»Karavaani on kuolemaisillaan ja hautajaiskulkua nousemme verkalleen kohoavaan mäkeen. Kulaaneja ja varsinkin orongo-antilooppeja on sadoittain. Jolldash saavutti yhden viimemainituista, purren sen kuonoon kiinni ja vahtien sitä, kunnes Tjerdon ennätti paikalle ja pisti sen; siten saimme eväihimme sangen tarpeelliseen lisäyksen.

»Ylämäki käy jyrkemmäksi,‘kuljemme lukemattomien kurujen ja solien poikki; usein täytyy meidän joksikin aikaa pysähtyä, että eläimet saavat hengähtää. Pian ilmoitetaan, ettei muuan hevosista enää jaksa kulkea kauemmaksi. Tuskin se on teurastettu, ennenkuin toinen laskeutuu maata, eikä enää nouse. Ennenkuin pääsimme tähän ilkeään solaan, joka levänneelle karavaanille olisi ollut joutavanpäiväinen, menetimme vielä kaksi hevosta, toinen niistä uskollinen erämaaharmaani, joka oli minut kantanut Tjertjeniin ja Altimish-bulakiin. Solastakaan ei näköala ollut ilahuttava. Molemmin puolin oli pieniä jäävirtakielekkeitä ja pohjoisessa oikea sekasotku vuoria. Kumma kyllä saimme kaikki kameelimme onnellisesti yli, jonka jälkeen leiriydyimme rotkoon, jossa ei tosin ollut nimeksikään laidunta eikä polttoaineita.

»Niin paljon riissiä kuin meiltä suinkin liikeni, jaettiin viimeisille hevosille, jotka seisoivat sidottuina ja vilteillä peitettyinä. Aamulla makasi yksi niistä rivissä kuolleena, kaula pitkällä, tuijottavin silmin ja jo kankeaksi jäätyneenä. Ei kukaan ollut huomannut, kuinka ja koska sen kärsimykset päättyivät, eivätkä jäljellä olevat hevoset omistaneet sille vähintäkään huomiota. Ne olivat liian uupuneet ja kiusaantuneet osoittaakseen minkäänlaista myötätuntoa; ne näyttivät vain haluavan lepoa ja kuolivat ilman huokausta, ilman valituksen ääntä, jota vastoin minusta tuntui sanomattoman haikealta, että niiden tuho oli minun omallatunnollani.

»Ihmeteltävän alistuvaisina kameelit kuten tavallisesti makasivat liikkumattomina samassa asennossa, johon ne oli edellisenä iltana jätetty. Ne olivat härmästä valkoisina ja katselivat halukkaasti laaksoon, jota sitten kuljimme koilliseen. Lämpötila oli -3,8 ja tuuli oli vilu… Seutu oli karu, eikä riistaa näkynyt ensimmäistäkään. Kovin kauaksi emme tällä tavalla jaksaisi. Päivämatkat yhä lyhenivät ja eläinten voimat olivat viimeisillään.

»Yö lokak. 8:tta vastaan oli tyyni, kylmä ja selkeä ja minimi-lämpömittari osoitti -18,3°. Jääkylmää ilmaa virtasi alas laakson läpi; se oli tavallinen yötuuli, joka juoksee kuin vesi uomassaan. Jo k:lo 8 se oli tauonnut, ja ellei puhkea myrskyä, kääntyy se päivemmällä takaisin… Reipas karavaani olisi kulkenut tästä Temirlikiin neljässä päivässä, mutta meiltä matka kului hitaammin. Vain kuusi pientä leipäpalaa oli jäljellä ja riissiä meillä oli kolmeksi tai neljäksi päiväksi. Näytti siltä, kuin täytyisi meidän lopputaipaleilla nähdä nälkää. Suloista olisi ollut saada polttoaineitakin, mutta jakit eivät käyneet tässä seudussa.

»Vinkuvassa lumituiskussa marssimme alas tämän laakson kautta, joka pian ahdistuu rotkotieksi, pohja täpötäynnään alas sortuneita, osaksi pyöreiksi kuluneita paasia. Se on sangen tarmokkaasti graniittiin sahautunut murtolaakso ja maisemalla oli graniitin tavallinen villi, kallioinen, maalauksellinen ja oikullinen luonne. Istuin kerrassaan kiinnijäätyneenä kompastelevalla hevosellani, mutta miehistä useimpien täytyi kulkea jalan, heidän ratsunsa kun olivat tuhoutuneet. Joki oli enimmäkseen jäässä; vain koskissa vesi kohisi kristallikirkkaitten lasikupujen alla. Tuon tuostakin kuljemme sen poikki, pysyäksemme niin paljon kuin suinkin tasaisemmilla penkereillä. Usein jää kestää kameelienkin painon ja on silloin hiekoitettava, mutta missä se ei kestä, siinä se on ensin kivillä ja seipäillä rikottava. Toisinaan jää pettää ja eläimet kaatuvat. Vanhat kameelit suoriutuivat hyvin tällä vaikealla matkalla, vaikkapa niiden tehtävä nyt oli entistä raskaampi, niiden kun täytyi kantaa kuolleiden hevostenkin taakat.»

Kullanhuuhtomoita.

Tämä laakso on hyvin tunnettu Tjertjenin ja Kerijan kullanetsijöille. Retkikunta kulki heidän huuhtomakenttänsä ohi. Jo kuukausi takaperin olivat viimeisetkin huuhtojat lähteneet tiehensä. Heidän pienet autiot majansa olivat kivilohkareista ladotut. Läheisyydessä oli kaivajain kuoppia, syvimmät noin 2 1/2 metriä syvät. Toisissa kaivoksissa oli joku merkki, kuten antiloopin kallo tai kulaanin nahka tangon päähän nostettuna ilmaisemassa omistajaansa.

Vielä etäämmä kuljettuaan retkikunta monesta ajasta tapasi ensimmäiset ihmiset, jakkimetsästäjiä, ja Hedin sai heidät palkatuksi viemään sanaa pääkortteeriinsa Temirlikiin, pyytäen lähettämään sieltä apua. Apu saapui, ennenkuin retkikunnan ihmiset joutuivat saman kohtalon alaisiksi kuin hevoset, ja lokakuun viimeisellä viikolla Hedin vihdoinkin saapui pääkortteeriinsa Temirlikiin. 12 hevosesta oli jäljellä vain 2, 7 kamelista 4, jota paitsi yksi ihmishenkikin oli menetetty.

Pyhiinvaeltajat.

Vähän ajan päämajassaan levättyään Hedin retkeili ympäristössä karttaansa täydentämässä, vaikka talvimatkat näissä ylämaissa olivat kesämatkoja vielä paljon kolkommat. Siitä huolimatta matkustavat buddhanuskoiset pyhiinvaeltajat, jotka pohjoisesta päin, Venäjän ja Kiinan alueilta käyvät Lhasassa, tämän kolkon maan läpi syysmyöhällä tai talvella. Lämpöisenä vuodenaikana paarmat turmelisivat heidän kameelinsa Tarimin syvänteessä. Paluumatkalla, joka tapahtuu vasta seuraavana talvena, heidän täytyy enimmäkseen kulkea jalan, koska suurin osa juhdista matkalla kuolee. Abdallissa, Tarimin suupuolessa, he koettavat vaihtaa uupuneet kameelinsa hevosiin päästäkseen pikemmin kotia. Menomatkallaan he jättävät kameelinsa Tsaidam-mongolien maahan ja matkustavat sieltä vuokrahevosilla. Sieltä he niinikään ottavat oppaat, jotka tuntevat kaikki soveliaat leiripaikat. Neljä kuukautta kuluu matkaan ylämaan poikki. Pyhiinvaeltajat vievät mukanaan dalailaamalle melkoisen rahalahjan, samoin kuin katolilaiset paaville Pietarin penningin.

Takaisin Lop-maahan.

Lähetettyään Temirlikistä osan karavaaniaan Tjarkhlikin keitaaseen, joka on lähellä Lop-maata, Hedin toisen puolen keralla lähti suurelle kevätretkelleen, jonka päätarkoitus oli edellisenä syksynä löydettyjen raunioitten ynnä vanhan Lop-norin syvänteen tarkempi tutkiminen. Matka tapahtui kuitenkin kiertäen kaukaa idän kautta, Gobin erämaan poikki, Hedin kun toivoi niistä tuiki tuntemattomista seuduista ehkä löytävänsä muitakin vanhoja asutuksia. Ensin hän tutki Altyn-tagin itäistä jatkoa Anambarum-ulaa ja poikkesi Särtäng-mongolien luona, jotka ottivat hänet ystävällisesti vastaan, vaikk'eivät voineetkaan myydä hänelle kameeleja. Matkallaan Gobin erämaan poikki hän löysi useita idästä länteen kulkevia matalia rinnakkaisharjanteita, mutta muutoin erämaa oli sangen autiota. Lopulta alkoi retkikuntaa ahdistaa niin kova vedenpuute — kameelien täytyi olla 12 päivää vedettä — että asema alkoi näyttää epätoivoiselta. Altimish-bulakin lähteitten itäpuolella oli kuitenkin Kumik-tagin eteläpuolella muutamia pienempiä lähteitä ja ne pelastivat retkikunnan. AItimish-bulakissa Hedin oli jo edellisenä vuonna käynyt, kuten kerroimme; pari päivämatkaa siitä etelään tavattiin vanhan Lop-norin rantaviiva ja pian rauniotkin, jotka Ördek oli löytänyt, ja useitten muittenkin kylien raunioita. Suurimmassa oli ollut 16 taloa. Kaikissa oli korkeat täysinäiset savitornit, jotka aikoinaan lienevät olleet tienviittoina sekä myös tulimajakoina, joiden huipussa poltettiin tulta vihollisen maahan hyökätessä.

Lou-lan.

Taloista alettiin nyt etsiä kaikenlaisia muinaisesineitä, varsinkin kirjoituksia, mutta verraten vähän oli säilynyt, sillä nämä rauniot eivät olleet hiekan peittämät, kuten Takla-makanin. Päinvastoin oli tuuli vuosisatain kuluessa kaivanut maata pois, niin että talot nyt olivat jonkun metrin korkuisella kummulla, vaikka sisusta tosin olikin pölyn peitossa. Ne esineet, rahat, talouskalut ja aterianjäännökset y.m., mitä löydettiin, osoittivat seudulla ennen olleen maanviljelystä, karjanhoitoa, liikettä ja kalastustakin, toisin sanoen, että se oli ollut melkoisen järven rannalla ja jostain joesta saanut vettä kastelukanaviinsa. Lopulta löydettiin kirjoituksiakin eräästä rakennuksesta, joka aikanaan näyttää olleen jonkun virkamiehen toimisto. Näiden kiinankielisten kirjoitusten johdolla saattoivat etevät sinologit sitten määrätä rauniopaikan nimen, iän ja historiallisen merkityksen. Maakunnan vanha kiinankielinen nimitys oli Lou-lan ja aika, johon löydöt johtavat, ajanlaskumme ensimmäiset vuosisadat. Löydetyt kirjoitukset, joista osa oli paperille, osa puupaalikoille kirjoitettu, ovat paikkakunnallisia virallisia muistiinpanoja, joista voidaan tehdä johtopäätöksiä Lou-lanin asukkaiden elämänlaatuun nähden, mutta nimi itse avaa koko joukon vanhoja kiinalaisia lähteitä seudun historian tutkimiseksi.

Ensimmäisellä vuosisadalla e.Kr. Lou-lan ja sen takana olevat maat vielä olivat Kiinan ylivallasta vapaat, mutta Kiina lähetti Lou-lanin kautta lähettiläitä sen takaisiin maihin. Lou-lanin asukkaat kuitenkin kerran ryöstivät keisari Wu-tin lähettilään ja auttoivat Heun-nuja (hunneja) monessa tilaisuudessa ryöstämään kiinalaisia matkustajia. Kiinalaiset lähettivät sotaväkeä, joka valloitti Lou-lanin ja muut sen ympäristössä olevat maat, ja Lou-lanin täytyi ruveta Kiinalle veroa maksamaan. Lepyttääkseen sekä kiinalaisia että toisella puolen hunnejakin Lou-lanin kuningas lähetti yhden pojistaan Kiinan hoviin panttivangiksi, toisen hunneille, jotka olivat suuttuneet siitä, että Lou-lan oli Kiinan vallan alle alistunut. Siitä huolimatta kesti rettelöitä yhä, Lou-lan kun oli salaisessa liitossa hunnien kanssa näiden käydessä sotaa Kiinaa vastaan. Molemmat nämä veljet nousivat sitten vuoron takaa Lou-lanin valtaistuimelle, jälkimmäinen hunnien, edellinen kiinalaisten toimesta. Kun Kiinan hovissa kasvatettu prinssi, veljensä vallasta syöstyään, sai Lou-lanissa hallitusohjakset käsiinsä, pyysi hän saada sinne kiinalaisen varusväenkin, väestö kun vihasi häntä, ja samalla maan nimeksi pantiin Shen-Shen. Maassa oli tähän aikaan 14,100 asukasta ja 2,912 miestä harjoitettua sotaväkeä. Se siis oli pieni maa, mutta suurta liiketietä hallitsevana paikkakuntana kuitenkin Kiinalle tärkeä.

Hedinin löytämäin kirjoitusten aika on voitu tarkkaan määrätä. Viimeinen on vuodelta 310 j.Kr. Näyttää siis siltä, kuin olisi erämaanmyrsky tai tulva neljännellä vuosisadalla hävittänyt Lou-lanin. Läheisyyteen näytään rakennetun toinen kaupunki, n.s. Louhikäärmekaupunki, jonka vuorostaan myrskytulva hävitti ajalla 1303—11.

Perusteellisia Hedinin kaivaukset eivät tietenkään voineet olla, siihen hänen varustuksensa olivat riittämättömät, vedensaanti hankala, eväitä niukalti, mutta hänen tehtävänsä olikin etupäässä maantieteellinen. Pengottuaan jonkun päivän raunioita ja ne kartoitettuaan hän toimitti tarkkavaakituksen Lopin erämaan poikki pohjoisesta etelään, todistaakseen täten entisen järvisyvänteen olemassaolon. Se hänelle onnistui, mutta saaduista arvoista näkyy, että järvi on ollut hyvin matala, keskelläkin vain muutamaa metriä syvä. Ilman tarkkavaakitusta sen olemassaoloa ei olisi huomannut muusta kuin simpukankuorista, pohjalietteistä ja entisen rantakasvullisuuden tähteistä.

Suoritettuaan tämän vaakituksen Hedin jälleen tuli Kara-koshun rämeiden rannalle, tapaamatta kuitenkaan siellä odotettua apuretkikuntaa. Tällä kertaa nälänhätä oli tuottaa retkikunnalle tuhon. Hedin lähetti yhden miehistään, ilman ruokaa, aseita ja ampumaneuvoja, apuretkikuntaa etsimään. Kun miestä ei kuulunut takaisin, täytyi hänen itsensä muiden retkikunnan jäsenten keralla lähteä perässä kulkemaan, ja syy kaikkien ennakkosuunnittelujen myttyynmenemiseen selvisi hänelle nyt. Seutu oli edellisestä vuodesta perin pohjin muuttunut, järviä ja rämeitä ulottui kauas pohjoiseen semmoisille paikoille, jotka edellisenä vuonna olivat olleet maata. Tähän lienee ensi sijassa ollut syynä Tarimin tavallista suurempi tulva, joka näillä lakeilla dyyni- ja saviriuttaseuduilla voi käden käänteessä luoda uusia suuria vesistöltä sinne, missä ennen oli vedetön erämaa. Nämä järvet ja rämeet tosin olivat aivan matalia,, mutta niin täynnään salahautoja ja pehmeitä liejupohjia, ettei niiden poikki voitu kaalata kuin muutamassa kohdassa. Apuretkikunta kuitenkin lopulta tavattiin ja se oli sen tyhjin käsin lähetetyn loplikin ansio. Hän oli kulkenut ruoatta viisi päivää, kierrellen rantoja tai uiden järvien poikki, kunnes tapasi apuretkikunnan. Hedinin nyt nähdessään hän vaipui maahan itkemään, niin katkerilta hänestä vielä tuntuivat tuolla retkellä kestetyt kärsimykset. Apuretkikunnan mukana tuli toinen niistä venäläisistä kasakoista, jotka olivat saaneet käskyn palata; Venäjän keisari oli Hedinin kirjeen saatuaan paikalla peruuttanut poiskutsumis-käskyn ja kasakat olivat oikopäätä palanneet Kashgarista retkikuntaa etsimään. Hedinillä oli siis nyt saattajina neljä kasakkaa: kaksi venäläistä, Sirkin ja Tjernoff, ja kaksi burjaattia, Shagdur ja Tjerdon.

Kiertäessään tämän Kara-koshun järven pohjoisen kasvannaisen ympäri Hedin saattoi todeta, että se leviämistään leveni pohjoista kohti. Erämaahan virtasi monella haaralla paljon vettä, ja järvi olisi levinnyt Lop-norin vanhaa syvännettä kohti paljon nopeamminkin, ellei läpikuiva maa olisi imenyt itseensä niin suunnattomia määriä. Hedin kuitenkin oli vakuutettu siitä, että Lop-norin vanha syvänne taas täyttyy ja koko järvi muuttaa sinne, kalastajat kylineen sen mukana, ja että Kara-koshun järvi jää tyhjäksi. Syynä tähän on se, että aavikoiden äärettömän ankarat myrskyt kovertavat kuivia uomia, veden täyttämiä sitä vastoin liettävät umpeen. Lop-norin vanha syvänne siten syvenemistään syvenee, Kara-koshun taas täyttyy. Lopulta veden täytyy juosta vanhaan syvänteeseen ja Kara-köshun jää aivan kuivaksi. Tämän tapahduttua rupeaa vuorostaan vanha Lop-nor uudelleen täyttymään tuulen kuljettamasta tomusta ja hiekasta ja Kara-koshunin syvänne uurtautumaan, kunnes vesi taas vaihtaa paikkaa.

Hedin tuli siis tällä retkellä siihen päätökseen, että Lop-järvi säännöllisesti heilahtelee näiden molempain syvänteiden välillä. Aika, jonka se tähän tarvitsisi, tuntuu kuitenkin hyvin pitkältä, jos otaksumme Lou-lanin tuhon ja nykyisyyden käsittävän yhden tämmöisen heilahduksen. Przewalskijn aikana Kara-koshun vielä oli aava ja suuri järvi ja muutoksen loppuvaihe näyttää sen vuoksi kehittyneen sangen nopeasti.

Lhasaa kohti.

Kesän lähestyessä ja kuumuuden lisääntyessä Hedin jälleen käänsi kulkunsa Tibetin viileihin ylämaihin varustaen sitä varten retkikunnan Tjarkhlikissa, pienessä keidaskaupungissa Tjertjenin itäpuolella. Täällä hänen täytyi luopua uskotusta »karavan-bashistaan», s.o. karavaanin johtajastaan, Islam Bajsta, jonka jo kautta kuukausien harjoittamat petokset nyt tulivat ilmi, ja uskoa varustushommat uusiin käsiin. Toukokuun 17:ntenä hän jälleen oli matkavalmis ja lähti Tjarkhlik-jokea nousemaan Kuenluniin. Suuri ja hyvin varustettu oli hänen karavaaninsa, vuodenaika mitä paras, lukuunottamatta sitä, ettei ruoho vielä ollut päässyt alkuun, mutta kauan ei sen tarvinnut matkata Pohjois-Tibetin korkeiden solien yli, sen korkeilla ylätasangoilla, ennenkuin ravinnon niukkuus, vilu ja ennen kaikkea ilman ohuus riudutti sen voimat. Toisin paikoin oli lisäksi itse maaperä sateista niin vetelää, että matkan tekeminen siitäkin syystä oli ylen rasittavaa. Varsinkin korkea Arka-tag vaati jälleen uhrinsa, ja sitten juhtia edelleen nääntyi taipaleelle, hevosia, aaseja ja kameeleja harva se päivä.

Hedinin tarkoitus oli nyt pyhiinvaeltajaksi pukeutuneena burjaattilaisen kasakan ja erään mongolilaisen laaman keralla, jonka hän sai yritykseen pienen petoksen kautta houkutelluksi, tunkeutua Lhasaan, jonne pääsy oli jo vuosikymmeniä ollut kaikilta eurooppalaisilta kielletty. Tultuaan Tibetin pääkaupungista neljänsadan kilometrin päähän hän jätti karavaanin ja lähti seikkailuretkelleen.

Matka oli sekä jännittävä että rasittava, tibetiläiset kun jo alun pitäen epäilivät joukkoa, jota paitsi Hedinin nyt täytyi tulla toimeen ilman palvelijoitaan ja lisäksi tehdä kaikki havaintonsa ja muistiinpanonsa paljon vaikeammissa oloissa kuin tavallisesti. Suoranaista vaaraa ei kuitenkaan ollut, ei mitään sen tapaista kuin Wallinilla ja muilla valepukuisilla kristityillä Arabiassa tai Saharassa, sillä tibetiläisissä ei ilmaantunut sanottavaa uskonkiihkoa. Pääsy maahan oli eurooppalaisilta kielletty valtiollisista syistä ja rahvas heitä epäili ja vakoili etupäässä siitä syystä, että viranomaiset sakottivat ja rankaisivat jokaista, joka heille möi juhtia ja ruokatavaroita tai opasti heitä. Itsesäilytyksen vaisto ensi sijassa pakotti olemaan varuillaan. Moni kuitenkin kiiltävän rahan nähdessään möi Hedinille ruokavaroja, niin ettei hän nälkää nähnyt.

Lhasan tiellä.

Maassa oli sadeaika, joet tulvillaan, kaalamot syvät, ja monet kovat täytyi pyhiinvaeltajain sen vuoksi taipaleella kokea. Joka yö täytyi vuoron takaa valvoa rosvojen pelosta — ne jo olivat vieneet muutamia hevosia, ennenkuin tiedettiin olla varuilla. Matka piti nyt pitkin Lhasan suurta valtatietä, jolla tavattiin suuria karavaaneja. Eräässä tanguuttien kuljettamassa teekaravaanissa oli kolmisensataa kuormajäkkiä, joita 25 miestä hoiti. »Se tosiaan oli sangen omituinen ja maalauksellinen näky. Sotilaallisessa järjestyksessä se kulki ohi ja melkoinen aika kului, ennenkuin viimeiset olivat jättäneet telttamme taakseen. Ne matkasivat osastoittain, 30 tai 40 jakkia osastossa, ja kutakin osastoa hoiti pari miestä. Jakit kulkivat hitaasti, lyhyin sipsuttavin askelin, mutta erinomaisessa järjestyksessä, tuottamatta sanottavaa vaivaa miehille, jotka hoputtivat niitä lyhyin vihellyksin ja lyhyin, katkonaisin, kimakoin huudoin. Jos joku jakki erosi joukosta, ei jonkun ajomiehistä tarvinnut muuta kuin huitaista samaan suuntaan käsivarrellaan ja kimakasti viheltää, paikalla se palasi riviin paikalleen.» Eläinten voimiin verraten olivat kuormat pienet. Varmaankin tämä johtui kokemuksesta; eivät edes jakit kykene Tibetin ohuessa ilmassa suuria kuormia kuljettamaan, mitä sitten lakeuksilla kasvaneet hevoset ja kameelit.

Vaikka suuri karavaani olikin jäänyt kauemmaksi asumattomaan sisämaahan odottamaan pyhiinvaellusseikkailun päättymistä, olivat tibetiläiset viranomaiset kuitenkin saaneet siitä tietoja, heti kun se oli Kuenlunille lähtenyt — tiedon olivat tuoneet mongolilaiset pyhiinvaeltajat — eivätkä seikkailijamme olleet kulkeneet puoltakaan matkaa, ennenkuin heidän kintereillään kulki ilmettyjä vakoojia. Jakkikaravaanistakin oli muuan vanha mies osoittanut Hediniä sormellaan ja sanonut: »Peling». Nyt tuli vastaan vakoojia, jotka osasivat vielä tarkempaan, lisäten sanan »swed», joten siitä tuli »shwedpeling», s.o. ruotsalais-curooppalainen.

Tie pystyyn.

Vakoilijat alkoivat nyt käydä pienen pyhiinvaeltajajoukon teltissä saakka, toiset tutkivat »pelingin» silmät ja ihmettelivät, kun ne eivät olleetkaan siniset, vaan yhtä pikimustat kuin heidänkin, toiset heidän pyssynsä, jotka pika-ampumakojeineen heitä ihmetyttivät ja peloittivat. »Nyt luulimme saavamme olla loput päivästä rauhassa, mutta jo parin minuutin kuluttua tapahtui jotain, joka meissä synnytti jonkun verran levottomuutta. Joka puolelta keräytyi pienelle telttaleirille, joka oli meidän leiristämme kilometrin päässä, pieniä ratsumies-osastoita, joilla oli asetta jos jonkinlaista, keihäitä, peitsiä, miekkoja ja pitkiä mustia haarukkapyssyjä. Toisilla oli korkeat valkoiset huopahatut, toisilla mustat kääreet ja kaikilla oli avara kauhtana, ruskea, punainen, musta tai harmaa. Ne näyttivät ryöväreiltä ja rosvoilta, mutta ilmeisestikin ne olivat sotamiehiä, jotka oli nostatettu Etelä-Tibetiä puolustamaan uhkaavaa vihollista vastaan… Niitä näytti nousevan maasta kuin sieniä, teittäin ympärystä aivan mustui ja pian siellä oli 53 ratsumiestä… Laamani oli sangen alakuloinen ja luuli heidän aikovan tappaa meidät… Ikäänkuin vastaukseksi arveluihimme ne nyt tekivät liikkeen, joka ei ollut omiaan meitä rauhoittamaan. Kun seitsemän ratsumiestä oli tuimaa ravia poistunut⁻ itää kohti, arvatenkin Nakktjuun, ja pari Lhasaa kohti, karauttivat muut sankassa joukossa kattilalaakson pohjan poikki suoraan telttaamme vastaan. Hetkisen tosiaan luulin, että asemamme oli toivoton. Meillä sen vuoksi oli aseet valmiina ja istuimme tai seisoimme telttamme ovella. Tibetiläiset heiluittivat keihäitään ja miekkojaan ilmassa ja päästelivät mitä hurjimpia huutoja; tulivat täyttä laukkaa kuin ratsuväen hyökkäyksessä, kaviot iskivät läpimärkään maahan ja kura lensi heidän hurjasti lähestyessä. Jotkut miehistä heiluttelivat miekkojaan ja näyttivät huutavan komentosanoja. Joukko ei ollut teltastamme kaukana, kun ratsumiehet äkkiä käänsivät hevosensa, mikä oikeaan, mikä vasempaan, palatakseen kahdessa osastossa takaisin lähtökohtaan. Pari kertaa uudistettiin sama temppu ja pari pientä joukkoa ratsasti leiripaikkamme ympäri. Aikomus ilmeisestikin oli meissä synnyttää terveellistä kunnioitusta ja tämä kävi vielä ilmeisemmäksi, kun he hevosen selästä alas tultuaan alkoivat ampua pilkkaan pitkillä mustilla haarukkapyssyillään.»

Näiden näytteiden jälkeen tuotiin lahjaksi rasvaa ja piimää, josta ei otettu mitään maksua, vaikka sitten kuitenkin pieni vastalahja kelpasi, kun päällikkö oli antanut luvan sen vastaanottamiseen. Telttaan saapui sitten hyvin tungettelevia vakoojia, jotka ilmoittivat seikkailijain menettävän päänsä, jos yrittäisivät jatkaa tätä tietä Lhasaan. Muutoin he käyttäytyivät kylläkin ystävällisesti. Yöksi oli teltan ympärille asetettu 37 vahtimiestä. Aamulla, elok. 7:ntenä, alkoi tibetiläisiä jälleen lappaa teltalle jo päivän koitossa ja toiset pysyivät siellä niin itsepintaisesti, ettei ollut vähintäkään epäilystä siitä, etteivätkö he olleet vakoojia. Ulkopuolelle kokoontuneet ryhmät keskustelivat hyvin avomielisesti seikkailijoista, ilmaisten varsinkin mielipiteitään Hedinistä. Siitä, että niin paljon väkeä oli liikkeelle asetettu, saattoi päättää, että tibetiläiset pelkäsivät jäljelle jäänyttä karavaania, jonka miesluvusta, laadusta ja aseista heillä ei näytä olleen tarkkoja tietoja. Hedin saattoi heidän keskustelustaan päättää, ettei hänen persoonallisesti tarvinnut mitään pelätä, mutta toisin oli laaman laita, joka hänellä oli oppaana matkassaan. Laamoja Tibetin hengellisten viranomaisten oli tapana rangaista sangen ankarasti. Muuankin oli jonkun rikkomuksen sovittamiseksi tuomittu kulkemaan Urgasta, Mongolian pohjoisrajalta, rukousasennossa, s.o. polvillaan, Lhasaan asti. Hän heittäytyi maahan suulleen, kädet maata vasten, veti sitten polvet käsien luo, heittäytyi taas suulleen ja niin edespäin koko pitkän tien, kulkien täten kuusi vuotta, ennenkuin perille pääsi. Kun hän sitten oli päässyt viimeisen päivämatkan päähän Lhasasta, ei dalailaama lopultakaan päästänyt häntä pyhään kaupunkiin, vaan hänen täytyi palata takaisin tyhjin toimin. Vielä kahdesti oli mies kulkenut matkan polvillaan, kunnes polvet olivat käyneet koviksi kuin kameelin pakkulat, mutta dalailaama oli pysynyt järkähtymättömänä. Nuori mongolialainen laamamme saattoi sen vuoksi aavistaa, ettei hän enää koskaan pääsisi Lhasaan, jossa hän oli opiskellut ja jossa kaikki hänen harrastuksensa olivat.

Elok. 9:ntenä saapui vihdoin Nakktjun maaherra, Kamba Bombo, suuren seurueen keralla paikalle, kutsuen Hedinin telttaansa, johon hän oli valmistanut pidot. Erääseen hänen teltoistaan oli jo kannettu kokonaisena paistettu lammas, jonka ympärillä oli tee- ja tsambamaljoja, ja vieraitten piti kunkin saada »haddikinsa», s.o. ohut vaalea side, jonka mongolit ja tibetiläiset tavallisesti antavat eteville vieraille kunnioituksen merkiksi. Hedin kuitenkin vaati, että Kamba Bombon yleisen kohteliaan tavan mukaan piti ensiksi tulla vieraihin, soimaten häntä samalla tulkille parhaan taitonsa mukaan. Hän ei vielä ollut varma siitä, mikä kohtalo hänen osakseen tulisi, ja tahtoi hinnalla millä hyvänsä pysyä aseittensa luona, saadakseen edes ampua viisikymmentä patruunaansa loppuun, jos tibetiläisten oli aikomus murhata heidät. Kun Kamba Bombon teltassa oli muutama tunti neuvoteltu ja pyhiinvaeltajamme tämän ajan viettäneet mitä suurimmassa levottomuudessa, alkoivat tibetiläisen päällikön teltan ympärillä rivit jälleen taajeta, siellä juostiin ja kiirehdittiin, aseita tarkastettiin ja noustiin hevosen selkään. Kokonainen metsä ratsumiehiä ajoi täyttä laukkaa pitkänä mustana linjana suoraan odottavain telttoja kohti. »Ei satanut sillä haavaa, saatoimme häiritsemättä nauttia tästä todella uhkeasta näystä. Kuului epäselvää tohinaa, mutta pian erotimme hevosten nopean kavionkapsecn maata vastaan. Tuntui siltä, kuin vyöryisi päällemme laviini, seuraavassa silmänräpäyksessä meidät alleen haudatakseen. Kiväärit ja revolveri olivat käsillä aivan lähellä, mutta seisoimme teltan ulkopuolella, eikä kukaan voinut aavistaa sitä levottomuutta, joka meidät todenteolla oli vallannut. Tibetiläiset hyökkäsivät yhdessä rivissä. Keskellä ratsasti päällikkö isolla kauniilla muulilla, kaikki muut ratsastivat hevosilla. Hänellä oli mukanaan esikuntansa, sotilas-, siviili- ja pappisvirkamiehensä, kaikki upeihin juhlapukuihin puettuina. Sivustoilla oli sotamiehiä, jotka olivat kiväärein, miekoin ja keihäin varustetut, ikäänkuin olisivat olleet sotaretkellä vihamielistä heimoa vastaan. Saatoimme laskea, että heitä kaikkiaan oli 67 miestä.

»Joukosta erosi nyt muutamia ratsastajia, jotka vauhtia lisäten tulivat pari minuuttia ennen muita, laskeutuivat hevosen selästä ja tervehtivät. Eräs näistä oli tulkki-ystävämme, joka vain ilmoitti Kamba Bombon itsensä kunnioittavan meitä käynnillään. Tämä pysähtyi aivan lähelle telttaa, jonka jälkeen muutamat hänen seuralaisistaan hyppäsivät hevosen selästä ja levittivät maahan maton, jolle päällikkö astui. Varalla oli myös patjoja ja pieluksia ja näille hän istui ja hänen viereensä Mansolaama, etevä nakktjulainen pappi.» Hedinin kutsusta hän kuitenkin tuli telttaan. Hän oli puettu sangen aistikkaaseen ja hienoon pukuun. Suuren punaisen viitan ja punaisen paslikan riisuttuaan ja palvelijalle annettuaan hän esiintyi keltaisessa, isohihaisessa silkkipuvussa, päässään pieni sininen kiinalainen kalotti, jaloissa viheriät mongolilaiset samettisaappaat. Hänelle kannettiin sitten mustetolppo, kynä ja paperia, jonka jälkeen hän alkoi kuulustelun, tiedustellen varsinkin pääkaravaanin paikkaa ja mieslukua. Hedinistä itsestään hän ei paljon kysellyt, hänellä näytti olevan riittävät tiedot. Kasakka piti lujasti puoliaan ja arveli, että venäläiset viranomaiset loukkaantuisivat, jos heidän laamanuskoisia alamaisiaan estettäisiin käymästä pyhiinvaelluksella Lhasassa, mutta Kamba Bombo nauroi hänelle ja kätensä reunan kurkulleen nostaen osoitti, mikä kohtalo heidän osakseen tulisi, jos he tästä astuisivat askelenkaan Lhasaa kohti. Shereb-laamaa kiellettiin koskaan enää Lhasaan tulemasta. Pyhiinvaeltajat velvoitettiin oikopäätä palaamaan takaisin pääkaravaanin luo, maakuntansa rajalle saakka. Kamba Bombo antoi aseellisen saattojoukon, korvasi varastetut hevoset ja hankki kaikki ruokavarat. Kaiken kaikkiaan Hediniä siis kohdeltiin sangen suopeasti. Epäilemättä siihen oli syynä Lhasan viranomaisten halu välttää rettelöitä ulkovaltain kanssa — tieto siitä, kuinka Kiinaa oli boksarikapinan aikana tapahtuneesta eurooppalaisvainosta kuritettu, oli epäilemättä suurena syynä tähän, jota paitsi ehkä tiedettiin sekin, että »shwedpelingillä» oli henkivartionaan neljä venäläistä kasakkaa. Hedinille tämä tapaus selvitti asemaa melko lailla. Hän tosin tiesi, ettei häntä Lhasaan päästettäisi millään ehdolla, mutta toiselta puolen hän saattoi arvata voivansa petellä tibetiläisiä viranomaisia niin paljon kuin suinkin taisi, tarvitsematta pelätä muuta kuin että häneltä pääsy johonkin haluttuun suuntaan estettäisiin, jos se ilmi saataisiin. Tälle tiedolle hän perusti vastaisen Tibetin tutkimuksensa, joka sitten oli yhtämittaista viranomaisten nenästä vetämistä. Monelle hyväntahtoiselle virkamiehelle, joka tahtoi kuululle muukalaiselle olla niin mieliksi kuin Lhasan viranomaisten ankarat ohjeet suinkin sallivat, koitui siitä paljon harmia ja vahinkoa, esimiehet kun käyttivät tilaisuutta kiskoakseen heiltä hyvät sakot.