IKUISEN JÄÄN POHJOLA.

Suurien löytöretkien aikakaudella, jopa ennenkuin Hyvän toivon nientä ja Amerikkaa oli löydettykään, rohkeat purjehtijat käänsivät pienten merikuntoisten alustensa keulat kohti hyistä pohjolaa, purjehtiakseen sen kautta idän rikkaihin maihin. Latinalaisten kansain löydettyä eteläiset Intian väylät jatkoivat pohjoisemmat kansat pohjoisten väyläin etsimistä, koska etelän tiet olivat niiltä suljetut. Kerran toisensa jälkeen ne urheasti hyökkäsivät Jäämeren vankkoja varustuksia vastaan ja kerta toisensa jälkeen hyinen pohjola karkoitti hyökkääjät takaisin. Kauan varsinkin englantilaiset ja hollantilaiset taistelivat, ennenkuin vastahakoisesti luopuivat yrittämästä. Mutta kun se vakaumus vihdoin oli tullut vallitsevaksi, ettei kaupankululle kelvollista luoteisväylää, sen enempää kuin koillisväylääkään, ole olemassa, sai ikuisen jään pohjola pitää jonkun vuosisadan salaisuutensa häiritsemättä, sillä Uuden ajan ensimmäisellä vuosisadoilla oli purjehtijoilla suuret käytännölliset tehtävät, joiden suorittaminen kysyi heidän koko voimansa. Pelkkä tiedonhalu ilman etujen toivoa ei voinut houkutella heitä pohjoisnavan monenlaisten jääihmeitten maailmaan.

Yhdeksännellätoista vuosisadalla kääntyi huomio niihin uudelleen ja suurenmoisten ponnistusten kautta on useimmat arktisen maailman suurista maantieteellisistä kysymyksistä ratkaistu. Ei tosin ilmestynyt uusia suuria käytännöllisiä tehtäviä, jotka olisivat jälleen vetäneet puoleensa yrittelijöitä, vaan yhdeksästoista vuosisata on tämän suurtyön suorittanut etupäässä puhtaasta tiedonhalusta ja uupumattoman toimihalun kannustamana. Sitä mukaa kuin tiede kehittyi, kävi yhä ilmeisemmäksi, että maapallomme suurien luonnonmaantieteellisten seikkain käsittämiseksi ja kokonaiskuvan luomiseksi maapallon luonnonoloista oli välttämätöntä hankkia tieto siitäkin, mitä perimmän pohjoisen ja etelän synkkien jäämuurien takana piili. Tämä tieto lopulta osoittautui kerrassaan elinehdoksi muutamien tieteiden, varsinkin ilmatieteen ja magnetismin edistykselle. Ja toiset tieteet ovat noista lumi- ja jääerämaista saaneet maan kehityshistoriaan avaimia, jotka niille ovat avanneet aavistamattomia näköaloja. Geologia on saanut epäämättömiä todistuksia niistä suurenmoisista ilmastollisista muutoksista, joiden alainen maapallomme on miljoonien ikävuosiensa kuluessa ollut, ja yhdessä fyysillisen maantieteen kanssa avaimen jääkauden jättämäin pintamuotojen ymmärtämiseksi, joille tuskin rohkeinkaan mielikuvitus olisi muutoin selitystä keksinyt. Ja laajentuneesta tiedosta saa viime sijassa käytännöllinen hyötykin osansa, sillä monta käyttämisen arvoista tulolähdettäkin on napatutkimus avannut ja osoittanut elinkeinomahdollisuuksia siellä, missä ei ennen luultu muuta olevan kuin tyhjyyttä ja kuolemaa.

Retkiä Pohjois-Amerikan napasaaristoon.

Napatutkimusharrastuksen innokkaimpia henkiin herättäjiä viime vuosisadan alussa oli Englannin amiraliteetin sihteeri John Barrow. Kaunopuheliain sanoin hän huomautti, kuinka juuri meriä vallitsevan Suur-Britannian velvollisuus oli ennen muita uhrata voimia ja varoja napaseutujen tieteelliseen tutkimukseen. Samalla hän todisteli sitä, että edellisistä napamatkoista on ollut paljon tieteellistäkin hyötyä.

Englannin hallitus noudatti tätä kehoitusta ja lähetti kaksi retkikuntaa matkaan, luvaten uudelleen 20,000 punnan palkinnon sille, joka ensimmäiseksi purjehtisi luoteisväylän, ja 5,000 punnan sille, joka ensimmäisenä saavuttaisi 110:nnen läntisen pituusasteen. Kumpaankin retkikuntaan kuului kaksi laivaa. Toukokuun 3:ntena 1818 kaikki neljä laivaa Shetlandin saarilta lähtivät päämääriänsä kohti pyrkimään, toinen retkikunta purjehtiakseen Tyyneen mereen Davisin salmen kautta, toinen pyrkiäkseen samaan päämäärään pohjoisnavan poikki.

Jälkimmäisen retkikunnan täytyi palata takaisin jo Huippuvuorien pohjoispuolelta jäiden runneltua molempia laivoja siihen määrin, että ne tuskin kykenivät palaamaan. Tämän retkikunnan mukana oli John Franklin, joka silloin vielä oli nuori luutnantti.

John Ross Baffinin lahdessa.

Ensiksi mainittua retkikuntaa johti kapteeni John Ross, apulaisenaan William Edward Parry, joka sitten saavutti suuren maineen arktisena tutkijana. Molempine laivoineen hän kulki Grönlannin länsirantaa pohjoista kohti, mutta tuli lopulta siihen johtopäätökseen, että Baffinin lahti todella olikin lahti, ja lähes 77:nnen pohjoisen leveysasteen saavutettuaan palasi takaisin. Lounatta kohti purjehtiessaan hän kulki Jonesin salmen suitse, jonka kuitenkin jäät sulkivat, ja tuli sitten Lancasterin salmeen, purjehtien siihen satakunnan kilometriä. Mutta kun hän oli edessä päin näkevinään vuoria, jotka sulkivat salmen — se oli napamaissa tavallinen kangastus — päätti hän senkin lahdeksi ja kääntyi takaisin, vaikkapa vesi olikin selvä ja hänen upseerinsa olivat toista mieltä. Vaikka hän ei käyttänytkään hyväkseen tätä tilaisuutta, oli hän kuitenkin kulkenut Baffinin lahden tarkemmin kuin kukaan ennen häntä. Hän toi ensimmäisen tiedon punaisesta lumesta [pieni lumella elävä leväkasvi, Protococcus nivalis] ja maailman pohjoisimmasta kansasta, Etah-eskimoista, jotka asuvat lähellä Kap Yorkia, Grönlannin suurella luoteisella niemimaalla. Kun näillä eskimoilla ei ole merikelpoisia aluksia, elävät he täydellisesti eristettyinä muusta maailmasta, omista etelämmistä heimolaisistaankin, joista heitä erottaa Melvillen glasieri suunnattoman leveällä rintamallaan. Retkikunta suoritti myös meren syvempien kerroksien lämpötilain mittauksia ja nosti pohjanäytteitä syvemmästä kuin kukaan sitä ennen.

Parry Lancasterin salmessa.

Tuskin oli John Ross matkaltaan palannut ja näkemänsä kertonut, ennenkuin varustettiin uusi retkikunta löytöjä jatkamaan ja Parry, hänen ensimmäinen upseerinsa, nimitettiin tämän retkikunnan johtajaksi. Samalla lähetettiin John Franklin, Parryn hyvä ystävä, maaretkelle, tunkeutumaan Pohjois-Amerikan kautta Jäämeren rannalle, kuten jo olemme kertoneet. Toukokuun 15:nä 1819 Parry lähti retkelleen, Franklin viikkoa myöhemmin.

Baffinin lahden yleensä täyttävät ajojäät pitkin pituutta, mutta rannoilla, etenkin Grönlannin puolella on avovettä, ja samoin kulkee lahden poikki jäälauttain keskitse ikäänkuin kolme salmea, joiden kautta laivat voivat kulkea lahden poikki. Disko-saaren kohdalla on »Etelävesi», Lancasterin salmen ja Upernivikin välillä »keskivesi» ja Melvillen lahdesta Jonesin salmeen jatkuu »pohjoisvesi». Parry purjehti rohkeasti keskiveteen molemmilla laivoillaan ja tunkeutui lahden poikki Lancasterin salmeen, jonka hän saavutti elokuun 1:nä v. 1819.

Salmi oli vapaa jäistä ja täysin purjein hän laski siihen kohti tuntemattomia kohtaloita. Edellisen vuoden vuorikangastukset olivat kadonneet. Komeata väljää väylää Parry ohjasi länttä kohti, kahden puolen tuntemattomia maita ja sinisiä salmia, joissa ei vielä kukaan ollut aluksella käynyt. Kompassin poikkeuma nopeasti lisääntyi salmessa, kunnes se eräässä kohdassa osoitti pohjoisen asemasta suoraan etelään. Ja eräässä kohdassa kallisteneula seisoi melkein pystyssä, poiketen vain puolentoista astetta luotilangan suunnasta. Matkalla tehtiin koko ajan magneettisia havainnoitu ja saatiin täten sarja, joka siihen saakka oli ainoa laatuaan ja vei tiedettä suuren askeleen eteenpäin.

»Hecla» ja »Griper» koettivat tunkeutua Prince Regentin salmeen, mutta sen sulkivat jäät. Eteenpäin Lancastnrin salmea sitä vastoin jatkoi Barrowin salmi, jossa oli jäätön väylä. Pohjoiseen haarautui niinikään useita salmia, joista Parry nimitti suurimman Wellingtonin kanavaksi. Insinöörikapteeni Sabine, retkikunnan astronoomi, löysi eräältä saarelta, joka sai Byam Martinin nimen, eskimoitten entisten asumusten pohjia, mutta ne olivat jo ammoin olleet autioina. Nyt saaristo oli aivan asumaton.

110° L.P.

Retkikunnan kuljettua 110:nnen läntisen pituusasteen poikki ilmoitti Parry väelleen juhlallisesti, että parlamentin lupaama 5,000 punnan palkinto oli voitettu. Pitkin matkaa hän nimitteli ne uudet maat, joita väylän kummallakin puolella nähtiin, Cornwallisin, Bathurstin, Melvillen saaret y.m. Melvillen saaren länsipuolella tuli vihdoin vastaan ahtojäitä, ja ne olivat niin vahvat, ettei Parry jaksanut tunkeutua niiden läpi. Kaksi viikkoa hän Melvillen saaren eteläpuolella taisteli eteenpäin päästäkseen, mutta kaikki ponnistukset olivat turhat. Lopulta hänen täytyi kääntyä maihin talvisatamaa etsimään, talvi kun alkoi tehdä tuloaan sumuineen ja lumimyrskyineen, joissa miehet pyrkivät eksymään, heti kun vähänkään poistuivat laivalta. Eräs joukko, joka oli lähtenyt Melvillen saarelle peuroja ja myskihärkiä ampumaan, löydettiin vasta neljä päivää kateissa oltuaan. Laivalla ammuttiin tykeillä ja tehtiin leiriin uusia tulia sumun hälvettyä, mutta näistä keinoista ei ollut apua, Eksyneet olivat elannokseen ampuneet lintuja, joita he söivät raakoina.

Talven vietto.

Saadakseen laivansa talvisatamaan Parryn täytyi sahauttaa jäähän uoma, vaikka tämä työ oli kovin vaivalloista. Joka yö uoma uudelleen jäätyi ja oli joka aamu auki hakattava. Neljä kilometriä oli sahattava, ennenkuin laivat saatiin turvalliseen satamaan, joka paikka vieläkin on kartoilla »Winter Harbourin» nimellisenä. Lämpömittari osoitti nyt -18°C, eikä sulaa vettä enää näkynyt millään suunnalla.

Pitkistä ajoista vietti tutkimusretkikunta nyt jälleen ensimmäisen talven ikuisen jään maailmassa. Jäät pitivät laivaa vankinaan kymmenen kuukautta. Napayötä kesti 84 päivää, lähes neljännesvuoden siis. Suurin pakkanen oli -47°C. Retkikunta oli ajan kokemuksen mukaan mitä parhaiten varustettu keripukkia vastaan kuivatuilla vihanneksilla, hapankaalilla ja sitruunahapolla, jota paitsi lihatavara oli säilytetty mitä parhaiten, ja leivän asemesta oli mitä huolellisimmin kuivattuja jauhoja, niin että kaiken aikaa voitiin leipoa tuoretta leipää. Retkikunnan terveydentila olikin koko ajan tyydyttävä. Laivan köysistö riisuttiin ja jätettiin ulkoilmaan, koska se kannen alla kosteudessa olisi turmeltunut. Kannen päälle rakennettiin öljykankaasta katos, jonka alla miehistö talvella huonolla säällä kilpaili ja voimisteli. Suurin vastus oli jäästä, jota kokoontui kajuuttoihin niin paljon, että miesten vuoreista toinen puoli usein oli jäässä, toinen läpimärkä. Ellei sitä joka päivä hakattu pois, kokoontui sitä niin paljon, että kerran viikon laiminlyönnin jälkeen oli kajuutoista poistettava lähes 5000 kg jäätä. Laivalla toimitettiin joka viikko ilmestyvää sanomalehteä ja ulkona urheiltiin joka päivä, milloin vain oli tilaisuutta. Oma teatterikin retkikunnalla oli — sen jäsenet itse esiintyjinä.

Myöhemmät retkikunnat ovat noudattaneet samaa ohjelmaa napayön masentavan vaikutuksen voittamiseksi ja sitä vielä kehittäneetkin.

Rekiretkiä.

Keväällä laivoilta tehtiin useita rekiretkiä, joilla oli suuri merkitys myöhemmille napamatkustajille, niillä kun ensi kerran koottiin kokemuksia tästä kulkutavasta, josta sitten tuli arktisten — ja antarktisten — matkustajain tärkein työtapa uusia maita etsittäessä ikuisen jään maailmassa. Pisimmällä retkellä saavutettiin Melvillen saaren pohjoisranta. Parryn johtama retkikunta ei kuitenkaan kuljettanut eväitään reellä, vaan kevyellä kaksipyöräisellä vaunulla. Kaikkiaan tämä retkikunta kulki 340 kilometriä, keskimäärin 23 km päivässä.

Kokokäännös.

Vasta elokuun 8:ntcna 1820 meri taas oli siksi vapaata jäästä, että Parry saattoi matkaa jatkaa, mutta edessä oleva salmi, jonka hän nimitti Banksin salmeksi, oli niin täynnään vanhaa napameren jäätä, että nytkin oli mahdoton tunkeutua sen läpi. Salmen takaa häämöitii maa, jonka Parry nimitti Banksin maaksi. Hänen täytyi, vaikka oli näin pitkälle päässyt, kääntyä takaisin ja sai hän kiittää erikoista onneaan, että paluumatkakin onnistui ja hän vielä saman vuoden marraskuussa saapui takaisin Englantiin. Paluumatkalla hän löysi Lancasterin salmen suusta eskimosiirtokunnan. Salmen ja Jäämeren välinen suuri saaristo nimitettiin myöhemmin Parryn saaristoksi.

Englannissa Parryn suurenmoiset löydöt herättivät niin suurta innostusta, että hänelle paikalla uskottiin uuden retken johto. Mutta Parry, vaikka hän olikin niin oivallisen vesiväylän löytänyt, oli kuitenkin kokemuksensa nojalla, vakuutettu siitä, ettei sitä Banksin salmen pysyvän vanhan ja vahvan merijään vuoksi ollut mahdollinen purjehtia paljoakaan kauemmaksi, kuin, hän oli edellisenä vuotena purjehtinut. Se hyinen salpa, jonka jäiden haltija on tässä luoteisväylän poikki työntänyt, ei tosin ole kuin satakunta kilometriä leveä, mutta sitä ei siihen aikaan vielä tiedetty. Ja kapeudestaan huolimattakin se on yhä vieläkin tehokas salpa pidättämään purjehtijat.

Parryn toinen retki.

Parry päätti tällä kertaa etsiä Tyyneen mereen vievää väylää etelämpää. Lähdettyään Englannista toukokuussa 1821 hän purjehti Hudsonin salmen kautta ja Baffinin maan ohi Repulselahteen, joka on Melvillen niemimaan kannassa, toivoen siitä salmen löytävänsä. Mutta se oli »takaperon lahti», kuten nimikin osoittaa, eikä salmi, kuten vanhemmat purjehtijat olivat otaksuneet. Purjehdittuaan jonkun aikaa edestakaisin myrskyn ajelemana, jäiden ahdistamana, Parry lopulta asettui talvisatamaan Melvillen niemimaan kaakkoisrannalle, pyydystellen lähellä olevain eskimoitten kanssa.

Eskimot.

Laivain asetuttua talvimajaan leveydelle 66°10' saapui niiden luo helmikuun 1:nä joukko eskimoita, jotka tekivät leirinsä aivan viereen, niin että purjehtijoilla oli hyvä tilaisuus tutustua tämän kansan tapoihin.

Alussa eskimot olivat epäluuloisia ja arkoja. Heidän kylässään oli kuusi isoa majaa, joissa asui noin 60 ihmistä ja paljon koiria. Majansa he rakensivat niin sukkelaan, etteivät eurooppalaiset edes huomanneet niitä, ennenkuin kaikki oli järjestyksessä. Ne olivat kaikki rakennetut jäästä ja lumesta. Sisään kuljettiin kapeasta käytävästä, joka tuskin oli metriä korkea. Käytävä johti holvattuun pyöreään huoneeseen, jonka leveys oli 4 1/2 metriä, korkeus keskeltä 2 m 25. Joka majassa oli yksi, kaksi tai kolme tämmöistä huonetta, joilla oli yhteinen ulkokäytävä. Lakeen oli sovitettu pyöreä jäälevy, josta päivänvalo pääsi majaan. Pari tuntia kului majan rakentamiseen. Majaan tehtiin lumesta vuode, joka peitettiin valaanparralla ja kanervilla, nämä taas hylkeen- ja peurannahkoilla. Lamppua varten, jossa aina paloi valkea, tehtiin lumipatsas. Pata riippui seinään pistetystä luusta. Tämä pieni eskimokunta eli keskenään hyvässä sovussa ja oli kovin ihmeissään kaikesta, mitä valkoiset heille näyttivät. Naiset ihastuivat ikihyviksi, kun saivat pieniä peilejä, nappeja ynnä muuta rihkamaa.

Eurooppalaisten puolestaan täytyi ihailla sitä kekseliäisyyttä, jota eskimot olivat osoittaneet tullakseen toimeen tämän tylyn luonnon keskellä. He olivat erinomaisia metsästäjiä ja kalastajia. Peurat he ajoivat veteen ja tappoivat ne sitten kajaakeistaan. Päiväkausia he jääseinän takana istuivat hylkeitten ilmareikäin ääressä väijymässä, pistääkseen keihäänsä hylkeen turpaan, heti kun se kohotti sitä avannostaan. Hylkeen tavoin he ryömivät jäätä pitkin päästäkseen ampumamatkan päähän. Kun saalista oli viljalti, söivät he mahdottomasti, panematta mitään varastoon. Kuin lapset he elivät vain päivästä päivään ja lasten olivat heidän ilonsa ja surunsa. Huhtikuun lopulla eskimot lähtivät leiristään etelää kohti.

Myöhemmin retkikunta tapasi toisia eskimoita, jotka kesällä asuivat teltoissa, talvella huoneissa. Talvihuoneet oli rakennettu valaan- ja mursunluista, joiden saumat oli sammalella tukittu. Yläosa oli kuitenkin jäästä ja niin läpinäkyvä, että ulkoa näki, mitä sisässä tapahtui. Majain ympäristöt olivat ylenmäärin siivottomat. Parryn miehet löysivät luukasoista ihmisenkin luita, joka osoitti näitten eskimoitten olleen ihmissyöjiä. Vanhoja ja heikkoja kohtaan he olivat aivan tunnottomat. Kun ruokatavaroita oli runsaasti, annettiin näillekin hiukan, mutta kun niitä oli niukasti, ei vanhoille ja vaivaisille annettu mitään. Vaimo tosin hoiti miestään hänen sairastuessaan, mutta vain sen vuoksi, että tiesi jäävänsä elättäjättä, jos hänet menettäisi. Aviopuolisot eivät montakaan päivää surreet toisiaan, kun toinen taikka toinen kuoli. Eräältä köyhältä leskeltä naapurit ryöstivät, mitä hänellä oli, ja jättivät hänet sitten tyhjään majaan. Eukko kuoli nälkään, ennenkuin Parry ennätti lähteä häntä auttamaan. Pari vuotta takaperin olivat nämä heimot ankaran nälänhädän ahdistaessa hyökänneet erään naapuriheimon kimppuun ja tappaneet ja syöneet joka hengen.

Iligliuk.

Eskimoista oli talvella retkeilijäin huomiota herättänyt varsinkin Iligliuk niminen nuori nainen hyvän näkönsä ja älynsä kautta. Hän piirsi Melvillen niemimaan itä-, pohjois- ja länsirannikosta kartan, jonka retkikunta sitten huomasi sangen paikkansa pitäväksi. Siitä Parry sai tiedon Melvillen niemimaan ja Baffinin maan välisestä salmesta, jonka hän myöhemmin laivainsa mukaan nimitti »Furyn ja Heclan salmeksi». Heinäkuussa seuraavana vuonna hän lähti tätä salmea tutkimaan, mutta se oli niin täynnään jäitä, ettei sen läpi voitu purjehtia. Maisin retkeiltiin kuitenkin sen rantaa pitkin, kunnes Melvillen niemimaan länsirannan nähtiin kääntyvän etelää kohti, kuten Iligliuk oli kertonut.

Parry luotti niin varmasti siihen, että onni olisi seuraavana vuonna suotuisempi ja että tämä salmi oli luoteisväylän avain, että hän aikoi viettää sen suulla toisenkin talven, mutta laivoilla oli terveydentila niin huono, että hänen täytyi, vaikka vastahakoisesti, kääntää kokka kotia kohti.

Parryn kolmas retki.

Vähän myöhemmin kuin Parry palasi Franklin seikkailurikkaalta retkeltään, ja yhdessä hänen kanssaan Parry suunnitteli uusia yrityksiä luoteisväylän edelleen tutkimiseksi. Heidän ehdotuksiensa mukaisesti Englannin amiraliteetti taas lähetti Parryn »Heclalla» ja »Furylla» Lancasterin salmeen, Fredrik Beecheyn taas Beringin salmeen ja molempain piti pyrkiä eteenpäin, kunnes tapaisivat toisensa. Franklinin piti kulkea maisin ja laskea Mackenzieta Jäämereen, tutkia Amerikan pohjoisrantaa ja sitten liittyä jompaankumpaan näistä retkikunnista. Ja vielä neljäskin, kapteeni Lyonin johtama retkikunta, lähetettiin Melvillen niemimaata tutkimaan.

Parry ja Lyon lähtivät matkaan v. 1824, Beechey ja Franklin seuraavana vuonna. Elokuussa Lyon saapui Hudsonin lahden suulla olevan Southamptonin saaren eteläpäähän, mutta joutui sitten hirveään myrskyyn, josta hän töin tuskin pelastui »Jumalan armon lahteen». Pohjoista kohti sieltä purjehtiessaan hän joutui uuteen kamalaan myrskyyn, joka runteli hänen kömpelön laivansa niin pahoin, ettei hän enää voinut jatkaa matkaa.

Parry purjehti laivoillaan Lancasterin salmeen ja poikkesi siitä Prince Regentin salmeen, jonka hän oli ensi matkallaan nähnyt, toivoen nyt pääsevänsä sitä etelään tai lounaaseen. Mutta epäedullisten jääsuhteitten vuoksi matka viivästyi niin paljon, että hän syyskuun 10:ntenä päästessään Prince Regentin salmeen takertuikin tuota pikaa jäihin ja töin tuskin pääsi Baffinin maan rannalle talvisatamaan. Talvella hän tutki tätä maata, jonka länsipäätä sanotaan Cockburnin maaksi, sekä pohjoista että etelää kohti. Seuraavana kesänä olivat jääolot vieläkin huonommat. Hän koetti tunkeutua salmen länsirantaa eteläänpäin ja pääsi North Somersetin maan Creswellin lahteen saakka, mutta ankarat myrskyt ja ahtojäät runtelivat laivoja niin pahoin, että »Fury» oli hylättävä ja sen miehistö otettava »Heclaan».

Parry kuljetti kuitenkin »Furysta» kaikki liiat elintarpeet ja vaatevarustukset maalle ja talletti ne varta vasten rakentamaansa lujaan huoneeseen. Tämä varasto oli erinomainen apu myöhemmille retkikunnille ja vielä 33 vuotta myöhemmin saattoi M'Clintockin johtama retkikunta, viimeinen, joka lähetettiin Franklinin kadonnutta retkikuntaa etsimään, siitä täydentää varustuksiaan. Tämän jälkeen Parry »Heclalla» palasi kotimaahan, eikä sen koommin palannut luoteisväylälle.

Beechey.

Beechey purjehti pienellä aluksellaan Beringin salmeen ja tunkeutui »Jääniemeen», johon Franklinin piti saapua häntä vastaan, ja lähetti laivaveneen vielä kauemmas pohjoiseen Barrowin niemeen saakka, joka on Amerikan luoteisrannikon pohjoisin, mutta siitä jäät pakottivat veneen palaamaan takaisin. Franklinin ja Beecheyn äärimmäisten kohtain väliin jäi vain 260 kilom. tuntematonta rannikkoa. Vuosikymmen kului, ennenkuin sekin tuli tunnetuksi.

Suurimmat tulokset oli maaretkikunta saavuttanut, kuten olemme ennen kertoneet; Franklinin molemmat venekunnat kartoittivat valtavan kappaleen Pohjois-Amerikan Jäämeren rantaa.

Parry yrittää pohjoisnavalle.

Scoresby niminen valaanpyytäjä, joka edullisten jääsuhteitten vallitessa oli päässyt tunkeutumaan hyvin kauas Grönlannin itärannikolle, oli kokemuksiensa johdosta tullut siihen käsitykseen, että pohjoisnapaa ympäröi laaja tasainen kiinteä jääkenttä, jota olisi helppo kulkea navalle saakka, kunhan päästiin sitä piirittäväin ahto- ja ajojäiden poikki. Tämä ajatus viehätti suuresti Parrya, jonka vuoksi hän päätti vielä kerran lähteä ikuisen jään valtakuntaan onneaan koettamaan, anastaakseen kauneimman voitonseppeleen, mitä sillä oli tarjottavana. Saatuaan amiraliteetilta »Heclan», vanhan uskollisen palvelijansa, hän keväällä v. 1827 purjehti Huippuvuorien luoteiskulmille, jätti laivansa sinne ja lähti kahdella rekiveneellä tunkeutumaan ajojäiden keskitse pohjoisnavalle. Retkikuntaan kuului 28 henkeä, muun muassa James Ross, ja sillä oli ruokavaroja 71 päiväksi.

Tunkeuduttuaan suurella vaivalla ajojäiden läpi retkikunta saapui jääkentälle, jolle se veti veneensä, luullen nyt voivansa käyttää, niitä rekinä aina matkan määrään saakka. Mutta se toivo osoittautui piankin vääräksi. Jääkentän jälkeen tuli eteen sula ja sulan takana oli uusi jääkenttä ja niin eteenpäin vaihdellen, joten veneitä oli käytettävä vuoroin veneenä ja rekenä. Kulku oli tosin vaaratonta, mutta ylen hidasta. Sumu, sade, jään epätasaisuus pidätteli etenemistä ja joskus täytyi sama matka kulkea viiteenkin kertaan, kun kuormia täytyi pienentää pahalla jäällä. Ensin päästiin kymmenkunta kilometriä päivässä napaa lähemmäksi, mutta sitten huomattiin, että jäät nopeammin ajautuivat etelää kohti, kuin retkikunta pääsi eteenpäin pohjoista kohti. Näin ollen täytyi vihdoin kääntyä takaisin, mutta pohjoisennätys, 82°45', oli kuitenkin tällä retkellä saavutettu. 48 vuotta kului, ennenkuin kukaan pääsi tätä kuulua napatutkijaa edemmäksi.

Parry käytti tällä retkellä ensi kerran rekeä matkan tekoon napaseuduissa. Reestä tuli sitten kaikkien napamatkustajain tärkein apuneuvo.

Englannin amiraliteetti jätti Pairyn viimeisen retken jälkeen napatutkimukset joksikin aikaa sikseen, tulokset olivat siksi vähäiset kustannuksiin verraten. Turhaan John Ross, joka halusi korjata ensi retkensä leväperäisyyden vaikuttamaa huonoa tulosta, koetti taivuttaa amiraliteettia antamaan hänen uuden kerran onneaan koettaa. Mutta eräs yksityinen, Felix Booth niminen pohatta, antoi hänelle retkeä varten lähes puolen miljoonaa markkaa ja sen, mitä puuttui, Ross suoritti omista varoistaan. Hän varusti höyryllä kulkevan siipilaivan, »Victoryn», joka oli ensimmäinen höyryalus, mitä milloinkaan on Jäämeren matkoilla käytetty. Mukanaan hänellä oli veljenpoikansa, kuulu James Ross, joka jo Parryn viimeisellä retkellä oli hyvin tutustunut Jäämeren vaaroihin ja vastuksiin.

James Ross löytää magneettisen navan.

Retkikunta kulki samoja teitä kuin Parry kolmannella matkallaan ja löysi Boothia Felix niemimaan, joka sai »Victoryn» varustajasta, nimensä. Salmea, joka erottaa tämän niemimaan North Somerset maasta, hän ei kuitenkaan löytänyt. Höyrykone huomattiin niin epäkäytännölliseksi, että se lopulta oli kokonaan poistettava ja kuljettava purjehtien. Ensimmäinen talvi oli vietettävä Boothia Felixin autioilla rannoilla, jossa talven tultua revontulet valaisivat yön pimeyttä ja seurustelu eskimoitten kanssa lievensi yksitoikkoisuutta. Satama oli kuitenkin jääsuhteiden puolesta niin epäedullinen, että »Victory» vasta syyskuussa 1830 pääsi uudelleen liikkeelle, joutuakseen kuitenkin jo muutaman tunnin kuluttua niin vaikeihin jäihin, että sen täytyi uudelleen käydä talvitiloille lähelle samaa paikkaa, missä se oli edellisenkin talven viettänyt. Talven kuluessa nuorempi Ross teki pitkiä rekiretkiä ja sai selville, ettei maa ollut saari, vaan niemimaa, joka kapealla kannaksella liittyi Amerikan mantereeseen. Vielä merkillisempi ja samalla koko retken tärkein tulos oli magneettisen navan löytö. James Ross huomasi, että magneettineula 70°5' pohj. leveyttä ja 96°46' läntistä pituutta osoitti kohtisuoraan alaspäin. Paikka oli Boothian niemimaan lounaisrannalla, suloton autio seutu, jonka läheisyydessä ei muuta näkynyt kuin moniaita hylättyjä eskimomajoja. Löydöstään intomielisenä Ross juhlallisesti otti paikan Englannin omaksi ja kokosi kivistä pyykin, johon hän läkkikoteloon suljettuna kätki sanoman löydöstään. 28 vuotta myöhemmin M'Clintock kävi tällä paikalla tapaamatta kuitenkaan enää jälkeäkään Rossin kivikasasta, ja v. 1904 norjalainen Amundsen.

Elokuun lopulla 1831 »Victory» uudelleen pääsi jäistä, mutta jo seuraavana päivänä ne sen taas sulkivat helmaansa. Retkikunnan täytyi viettää napamaassa kolmaskin talvi. Ruokatavarat kuitenkin alkoivat loppua ja laiva vuotaa niin pahasti, että Rossin täytyi se lopulta hylätä ja muuttaa maihin. Se oli ensi kerta, kun vanhan Rossin 42 vuoden merillä olonsa aikana täytyi laivansa hylätä. Reillä ja veneillä retkikunta seuraavana keväänä lähti ylen vaivalloiselle paluumatkalle. Se ei kuitenkaan päässyt edemmäksi Cockburnin maata ja Parryn vanhaa talvimajaa; siellä sen täytyi viettää kolmas talvi. Parryn varastoon panemat haaksirikkoutuneen »Furyn» ruokavarat nyt pelastivat Rossin retkikunnan surkeasta kuolemasta. Rannalle rakennettiin lämmin huone ja talvi vietettiin siinä verraten mukavasti. Keväällä 1833 retkikunta saapui Lancastcr-salmen suulle, ja siellä Ross tapasi saman laivan, jolla hän kahdeksan vuotta aikaisemmin oli lähtenyt ensimmäiselle napamatkalleen. Laivalla ei pelastuneita tahdottu tuntea. Heitä oli jo kauan luultu kuolleiksi, jopa tiedettiin kertoa, missä ja miten he muka olivat tuhoutuneetkin, mutta sitä suurempi oli ilo, kun kuolleiksi luullut näin pelastuivat.

Rossin retki herätti suurta huomiota, kun hänen tuloksensa tulivat tunnetuksi, sekä ilmastolliset havaintosarjat ankarine pakkasineen, että varsinkin magneettiset havainnot, joiden kautta magneettinen pohjoisnapa oli tullut sijoitetuksi. Retkikunnan maantieteellisetkään tulokset eivät olleet vähäiset. James Ross oli rekiretkillään tutkinut Boothia Felix niemimaan ja nähnyt sen takana Kuningas Williamin maankin, jonka hän luuli kuuluvan samaan maahan — todellisuudessa se on saari.

John Franklinin retkikunnan katoaminen ja etsiminen.

Suurista saavutuksistaan huolimatta oli John Rossin retkikunta kuitenkin kokonaan epäonnistunut luoteisväylän etsimisessä, jopa siihen määrään, että se oli poikennut aivan väärälle tolallekin. Myöhemmin tosin Simpson ja Dease, jatkaessaan Pohjois-Amerikan pohjoisrannikon kartoittamista siitä, mihin Franklinin veneretkikuntain työ oli päättynyt, totesivat yhtämittaista vesireittiä olevan aina Boothia Felix niemimaalle saakka, mutta tämäkään tieto ei enää voinut innostuttaa Englannin amiraliteettia jatkamaan luoteisväylän löytämisyrityksiä, ja lupaamansa suuren palkinnonkin se peruutti, jott'ei se houkuttelisi yksityisiäkään antautumaan tähän toivottomaksi osoittautuneeseen tehtävään.

Loistava löytöretki, jonka James Ross vuosina 1838—1843 teki etelänavan seutuihin, herätti kuitenkin uutta mielenkiintoa pohjoisnavankin tutkimuksiin ja amiraliteetin vanha sihteeri John Barrow, joka oli saanut päähänsä, että luoteisväylä oli ennen hänen kuolemaansa löydettävä, sai tästä uuden aiheen lempituumansa esittämiseen. 'Parryn tutkittua väylät aina Banksin maalle saakka ja Franklinin, Deasen ja Simpsonin Amerikan pohjoisrannikon väylät, näyttikin tämä tehtävä verraten yksinkertaiselta, jonka vuoksi kahdeksankymmenvuotisen Barrowin itsepäisyys tuntui kylläkin aiheutetulta.

Royal Society, Englannin johtava tieteellinen laitos, taipui tuumaan ja napamaiden kokeneet matkustajat, Ross, Parry, Sabine ja Franklin, kannattivat sitä innostuneesti. Mitenpä olisi muilla jollei heillä saattanut olla käsitystä niistä suunnattomista vaikeuksista, joita kapealla tuntemattomalla alueella todella odotti. King oli ainoa, joka julkisesti esiintyi Barrowia vastaan, jonka mielestä yrityksen tuli olla meriretki. King huomautti, että kymmenestä meriretkestä seitsemän oli epäonnistunut ja loput kolme antanut tuloksia, jotka eivät mitenkään vastanneet kustannuksia maaretkillä saatuihin tuloksiin verraten. Amiraliteetti lopulta suostui lähettämään vielä viimeisen retkikunnan Amerikan napasaariston suurta kysymystä ratkaisemaan.

Retkikunta varustettiin mitä huolellisimmin. Sille annettiin James Rossin molemmat laivat, »Erebus» ja »Terror», jotka eteläjäämeren myrskyissä ja jäissä olivat niin loistavasti kuntonsa osoittaneet. Purjeiden apuna niissä oli höyrykone ja propelli; höyrykoneilla ei tosin ollut muuta kuin 20 hevosvoimaa, mutta jäissä ja epäedullisissa tuulioloissa otaksuttiin tästäkin konevoimasta olevan paljon apua. Elintarpeita varustettiin kolmeksi vuodeksi. Retkikunnalle hankittiin täydellisemmät kojeet kuin ainoallekaan aikaisemmalle naparetkikunnalle. Ja tarjokkaiden suuresta luvusta voitiin valita mitä paras miehistö, joka oli ennenkin napamerillä purjehtinut. Upseeristo kuului Englannin sotalaivaston parhaisiin. Francis Crozier oli ollut mukana kaikilla Parryn naparetkillä ja ollut »Terrorin» päällikkönä Rossin etelänaparetkellä; hän säilytti paikkansa uudella retkellä. »Erebuksen» päällikkö James Fitzjames oli kunnostautunut Itä-Aasian vesillä, useat toiset upseerit olivat niinikään ottaneet osaa sekä meri- että maaretkiin, joita oli napamaihin tehty. Retkikunnan johto aiottiin antaa Fitzjamesille, mutta Franklin vaati sitä suuren kokemuksensa nojalla itselleen, vaikka jo olikin lähes 60 vuoden ikäinen. Eikä niin ansiokkaan miehen pyyntöä voitu evätä.

Franklinin ohjeet.

Franklinin ohjeet, jotka hän yhdessä Barrowin kanssa laati, sisälsivät, että hänen niin nopeaan kuin suinkin piti purjehtia Lancasterin ja Barrowin salmien kautta Kap Walkeriin saakka (98° länt. pit.) ja sieltä kääntyä etelään, jossa Franklin tiesi olevan pitkin Amerikan rantaa avointa vettä. Parryn kokemuksiin perustaen häntä kehoitettiin, ett'ei hän koettaisi Melvillen saaren Kap Dundaasta tunkeutua länteen eikä lounaaseen, koska sillä suunnalla näytti olevan vahva pysyvä merijää vastassa. Jos voittamattomien vaikeuksien vuoksi olisi mahdotonta purjehtia viitoitettua reittiä, tuli retkikunnan Wellingtonin kanavaa, Devonin ja Cornwallisin maitten välitse, pyrkiä pohjoiseen, jossa toivottiin olevan sulan napameren. Muutoin retkikunnan johtajalle annettiin vapaa toimivalta. Pitkin matkaa hänen tuli heittää mereen pulloja tai umpinaisia kupariastioita, sulkien niihin tiedon laivan asemasta.

Toukokuun 18:ntena 1845 olivat molemmat laivat Thamesilla valmiina lähtemään. Miehistöä niissä paitsi ylipäällikköä oli 24 upseeria ja 104 merimiestä. Upseerit oli valittu siten, että niiden kesken tutkimusmatkalla kysymykseen tulevat tieteet olivat niin hyvän edustettuina, kuin suinkin. Suurilla toiveilla laivat seuraavana päivänä nostivat ankkurit ja lähtivät ulapalle.

Kuukauden Atlantin poikki luodetta kohti purjehdittuaan retkikunta tuli Davisin salmeen ja Baffinin lahteen, käyden maissa Disko saarella Grönlannin länsirannalla. Täältä mukana ollut evästyslaiva lähetettiin takaisin ja kaikki käyttivät tilaisuutta lähettääkseen sen keralla viimeiset kirjeet kotimaahan. Täältä ei tarvinnut kauaksikaan pohjoista kohti purjehtia, ennenkuin taistelu kylmiä pohjoismyrskyjä ja jäävuoria vastaan alkoi.

Heinäkuun 22:ntcna eräs valaanpyytäjä tapasi molemmat laivat Melvillen lahdessa, jossa niiden miehistö ampui ja suolasi lintuja. Franklin vakuutti, että hänellä oli elintarpeita viideksi vuodeksi ja että hän hädän tullen tulisi niillä toimeen seitsemänkin. Hän kutsui kapteenin päivällisille, mutta valaanpyytäjä tahtoi käyttää hyväkseen hyvää tuulta ja kiittäen purjehti edelleen.

Neljä päivää myöhemmin, heinäkuun 26:ntena, tapasi eräs toinen valaanpyytäjä retkikunnan laivat kauempana Melvillen lahden länsipuolella. Ne olivat käyneet vierekkäin matalaan jäävuoreen kiinni ja etsivät sulaa vettä, jota pääsisivät Lancasterin salmeen. Seitsemän retkikunnan upseereista oli tullut veneellä valaanpyytäjän laivaan ja mitä iloisimmin toivein puhunut matkastaan sekä pyytänyt valaanpyytäjää tulemaan seuraavana päivänä päivälliselle. Tämäkään ei kuitenkaan voinut noudattaa kutsua, tuuli kun oli niin suotuisa ja pitkä kotimatka edessä.

Viimeinen viesti.

Hänen havaintojensa mukaan oli sää siitä eteenkinpäin ollut kolme viikkoa sangen suotuisa, niin että Franklinin retkikunta varmaan oli päässyt sinä vuonna tunkeutumaan sangen pitkälle.

Tämän jälkeen kului kaksi vuotta, ilman että retkikunnasta tuli minkäänlaisia tietoja. Kotimaassa ei kuitenkaan oltu siitä huolestuneita, retkikunta oli tietysti kulkenut kauas valaanpyytäjäin äärimmäistenkin alueiden ulkopuolelle, jonka vuoksi ensimmäisten tietojen otaksuttiin paremminkin tulevan Intiasta tai Panamasta kuin Grönlannin vesiltä. Toisena vuotena alkoi kuitenkin vallita levottomuutta ja ensimmäinen, joka kehoitti amiraliteettia kiiruumman kautta lähettämään apuretkikunnan, oli vanha jäämeren retkeilijä John Ross. Tällä oli mielestään Franklinin yksityisistä lausunnoista syytä luulla, että hän oli poikennut saamistaan ohjeista. Amiraliteetti tiedusteli Parryn, Richardsonin, Sabinen ja James Rossin, etevimpäin jäämerenkulkijain mieltä, mutta kaikki asettuivat John Rossia vastaan. Franklin ei ollut se mies, joka olisi salavihkaa aikonut toimia vastoin ohjeitaan.

John Ross ei kuitenkaan hellittänyt, vaan esitti huolensa Royal Societylle ja Englannin maantieteelliselle seuralle, sanomalehdet alkoivat asiasta kirjoittaa, yleisö huolestua yhä enemmän, ja lopulta amiraliteetti lupasi lähettää apuretkikunnan, ellei ennen vuoden 1847 loppua tulisi luotettavia tietoja.

Vuosi 1847 sai kuluneeksi, viimeisetkin valaanpyytäjät palasivat kotia, mutta »Erebuksesta» ja »Terrorista» ei kuulunut mitään. T:ri Rae palasi Melvillen niemimaalle ja Boothian lahteen tekemältään retkeltä, mutta hänkään ei ollut eskimoilta kuullut hiiskaustakaan molemmista laivoista eikä valkoisista miehistä. Valaanpyytäjät, joista muuan oli käynyt Barrowin salmessa saakka, vakuuttivat vuosien 1846 ja 1847 olleen hyvin epäedullisia jäämerenretkiin.

Kadonneita etsimään.

Avustusretkikunnan lähetys oli kovin vaikeaa sen vuoksi, ettei ollut mitään johtoa siihen, mihin suuntaan se piti lähettää. Amiraliteetti päätti pitää kiinni antamistaan ohjeista ja lähettää apuretkikunnan Kap Walkeriin; sen takaa kadonneita laivoja oli etsittävä. Toiseksi se päätti lähettää maaretkikunnan Amerikan pohjoisrannikolle, sillä sinne kadonneet arvatenkin olivat pyrkineet, jos he olivat laivansa menettäneet, ja kolmanneksi oli lähetettävä laivoja Beringin salmeen Franklinia vastaan, jos hän ehkä, oli päässyt niin kauaksi, ettei häntä enää idästä käsin tavotettaisi. Maaretkikunnan piti laskea Mackenzieta sen suistamoon, jonne molemmista meriretkikunnista oli lähetettävä osastoita vertailemaan saavutettuja tuloksia.

Näin alkoi suurenmoinen avustustyö, jossa miesten parhaat panivat alttiiksi terveytensä ja henkensä pelastaakseen tiedon rohkeat tienraivaajat ja samalla itse edistääkseen hyisen pohjolan maantieteellisten kysymysten selvittelyä enemmän kuin milloinkaan ennen tai jälkeen.

Lancasterin salmeen lähtevän retkikunnan johto uskottiin James Rossille, jonka upseereista ovat mainittavat etenkin M'Clure, M'Clintock ja Barnard. Retkikunnan molemmat laivat, »Enterprise» ja »Investigator», olivat erinomaisia aluksia ja kooltaan Franklinin laivoja suuremmat. Rahapalkinnoilla amiraliteetti ja Lady Franklin sitä paitsi kehoittivat yksityisiä etsimään kadonneita.

James Rossin turha retki.

Ohjeittensa mukaan piti Rossin niin nopeaan kuin suinkin pyrkiä Barrowin salmeen ja vasta siellä hänen tuli alkaa etsiminen. Ellei tämän salmen pohjois- eikä eteläpuolisista väylistä löydettäisi kadonneitten jälkiä, tuli Rossin toisella laivalla kulkea Melvillen saarelle tai Banksin maalle talvea viettämään, kun taas toisen laivan piti jäädä North Somerset maan rannalle talveksi. Syksyn ja seuraavan kevään kuluessa oli kummastakin laivasta lähetettävä retkikuntia, edellisestä talvisatamasta Amerikan rannikolle, jälkimmäisestä North Somerset maalle ja Boothia maalle.

Retkikunnan lähtö kuitenkin viivästyi niin paljon, että Ross vasta heinäkuun puolivälissä v. 1848 pääsi Grönlannin rannalle Upernivikiin. Sieltä hän laski edelleen »pohjoisveteen», jota sen pohjoisesta asemaata huolimatta on helpoin kulkea Baffinin lahden poikki. Säät ja jäät olivat kuitenkin tänä vuonna niin epäedulliset, että hän vasta elokuun 20:ntenä pääsi kovalla koillistuulella täysin purjein tunkeutumaan ajojäihin, joiden läpi laivat, ankaria iskuja jakaen ja vastaanottaen, ehjinä pääsivät.

Ross tutki nyt ensi työkseen Lancasterin lahden suun, otaksuen kadonneitten ehkä tulleen sinne valaanpyytäjiä tapaamaan, jos ehkä olivat laivansa menettäneet, mutta kaikki oli tyhjää, eikä edes eskimoita tavattu näillä ylenmäärin kolkoilla rannoilla. Valaanpyytäjiäkään ei näkynyt, he eivät olleet tänä vuonna päässeet Baffinin lahden länsipuolelle ensinkään. Laivoista ammuttiin aina puolen tunnin kuluttua tykin laukaus ja sumusäällä lähetettiin ilmaan raketteja. Mutta ei ainoatakaan elonmerkkiä näkynyt, ei kuulunut, vaikka joka rannan kohta kaukoputkilla tutkittiin.

Vuodenaika oli jo kulunut niin pitkälle, ettei ollut mahdollista toteuttaa amiraliteetin ohjetta, jonka vuoksi Ross valitsi talvisatamakseen Leopold-saaren, joka on North Somerset maan koilliskulmassa, Prince Regentin salmen suulla. Sinne hän pitkin matkaa jättämissään tiedonannoissa kehoitti kadonneita tulemaan. Yhtymäpaikan nimi kirjoitettiin korkeihin kallioseiniin, pitkäin merkkiriukujen juurelle talletettiin ilmoituksia ja mereen heitettiin metalliastioita, joihin suljettiin sama tiedonanto.

Ross laski sitten Wellingtonin kanavaan etsimään, mutta odottamatta hänen taakseen ilmestyi laaja jääkenttä, sulkien paluumatkan valittuun ja ilmoitettuun talvisatamaan ja yhtymäpaikkaan. Hänen täytyi sen vuoksi paikalla kääntyä takaisin, sillä jos hänen tiedonantonsa olisi opastanut kadonneet Leopold-saareen, eikä laivoja ja apua olisi siellä ollutkaan, olisivat avun etsijät joutuneet mitä surkeimman tuhon omiksi. Ankarat myrskyt ja sumut lisäsivät vaikeuksia ja monta päivää kesti pelottavaa taistelua, joka hetki täytyi pelätä, että jompikumpi laiva tuhoutuisi, mutta lopulta etevä johto ja miehistön sitkeys voittivat ja molemmat laivat saapuivat valittuun satamaan, jossa ne heti saivat asettua talviteloille, sillä talvi tuli sangen varhain.

Kevätpuoleen v. 1849 James Ross teki pitkiä rekiretkiä melkein kautta koko North Somersetin, mutta ei pienintäkään merkkiä hän tavannut kadonneista, tullen tästä siihen johtopäätökseen, että Franklin oli päässyt kauemmaksi länteen. Siitä huolimatta levitteli hän edelleenkin tietoa apuretkikunnasta, pyydystäen muun muassa paljon valkoisia napakettuja ja sitoen niiden kaulaan kuparipannat, joihin kiinnitettiin tiedonanto maahan kaivetuista varastoista ja laivan talvimajasta. Ketut laskettiin sitten juoksemaan, toivossa että joku niistit sattuisi saamaan surmansa kadonneitten luodista. Leopold-saarelle rakennettiin maja, johon talletettiin ruokatavaroita ja muita varustuksia.

Vuonna 1849 jäät alkoivat liikkua niin myöhään, että Ross vasta elokuun 28:ntena suurien ponnistuksien jälkeen, sahattuaan jäähän kanavan, pääsi talvisatamastaan lähtemään. Hän pyrki taas Wellingtonin salmeen, mutta erästä laajaa jääkenttää kiertäessään hän takertui niin vahvoihin, myrskyn ajelemiin jäihin, ettei päässyt pois, vaan jäätyi jääkenttään kiinni. Kaikki yritykset päästä irti olivat turhat. Laivat ajelehtivat jäiden mukana väkisinkin ulos Baffinin lahteen, jossa suuret jäävuoret sulkivat tien, niin että laivoissa pelättiin täydellistä haaksirikkoa ajelehtivan jääkentän niihin törmätessä. Mutta sen sijaan jääkenttä, jonka laajuuden Ross arvosteli 90—97 neliökilometriksi, yhteentörmäyksessä ikäänkuin näkymättömän voiman vaikutuksesta hajosikin lukemattomiksi pieniksi kappaleiksi, niin että laivat täysin purjein saattoivat ohjata sulaan veteen. Vuodenaika oli kuitenkin jo niin myöhä, ettei enää ollut mahdollista palata Lancasterin salmeen, ja kun Ross ei tahtonut jäädä Baffininkaan lahteen talveksi, palasi hän kotia.

Englannissa hänen tyhjin toimin palaamisensa herätti mitä syvintä pettymystä ja hänen muka toimettomuuttaan arvosteltiin mitä ankarimmin. Moni urhea mies on saanut kiittämättömyyttä palkakseen.

Richardsonin retki.

Richardson, joka oli ollut Franklinin toverina hänen molemmilla maaretkillään, oli epäilemättä soveliain mies, mitä amiraliteetti saattoi löytää maaretkikuntaa johtamaan. Apulaisenaan Rae, joka perinpohjin tunsi Hudsonin lahden maat, hän lähti kesäkuun puolivälillä 1848 retkelle. Cumberland Housesta, turkisasemalta, joka oli rakennettu Winnipeg-järveen laskevan Saskatshewanin varteen, kuusitoista koettua turkismatkustajaa seurassaan. Heinäk. 31:ntenä hän retkikuntansa etupään keralla pääsi Mackenzien suuhun ja alkoi sieltä etsiskelynsä, Jäämeren rantaa seuraillen. Rannikolla asui paljon eskimoita, joilta Richardson pitkin matkaa tiedusteli, olivatko he kuulleet valkoisista miehistä ja heidän laivoistaan. Mutta kaikkialla eskimot vakuuttivat, ettei valkoisia ollut viime vuosina näkynyt siellä ensinkään ja ettei niin suuria laivoja, kuin näiden piti olla, ollut käynyt siellä milloinkaan.

Alussa venematka edistyi hyvin, mutta Kap Bathurstista alkoi olla vastusta ajojäistä, jotka sakenivat sitä enemmän, kuta kauemmaksi kuljettiin itää kohti. Delfiini- ja Union-salmessa ajojäät, ahtojäät ja jääsohjo kulkivat niin suurella voimalla ja sulloutuivat niin ahtaaseen, että venematka kävi aivan mahdottomaksi. Ja kerrassaan toivotonta oli yrittääkään kulkea salmen poikki Wollastonin maalle. Pettymys oli sitä katkerampi, kun Richardson luuli etsimisellä juuri sillä suunnalla olevan parhaat menestymisen toiveet.

Sanomattomalla vaivalla retkikunta kantaen kuljetti veneitään itää kohti Kap Krusensterniin saakka, toivoen siellä tapaavansa sulaa vettä. Mutta sen sijaan se eräältä mäeltä näkikin vain rajussa liikkeessä olevia jäitä niin pitkältä kuin silmä kantoi. Richardson jätti sen vuoksi niemeen toisen veneensä ja paljon ruokatavaroita ja jatkoi meren rantaa pitkin matkaansa Kuparikaivosjoen suuhun ja sieltä, myöhäisen vuodenajan vuoksi, Suurelle Karhujärvelle rakennettuun talvitaloon, josta hän seuraavana keväänä palasi kotimaahansa.

Rae yritti niinikään päästä Wollastonin ja Viktorian maahan, joita siihen aikaan vielä pidettiin eri saarina, mutta Delfiini- ja Union-salmen raju jäänkulku teki kaikki hänenkin yrityksensä mahdottomiksi. Eräänä päivänä hän Kap Krusensternistä pääsi jo viidentoista kilometrin vaiheilla toista rantaa kohti, mutta sitten ahtojääpyörteet jälleen pakottivat peräytymään. Raenkin täytyi sen vuoksi lähteä paluumatkalle. Samoin kuin Richardson hänkin oli useihin paikkoihin kätkenyt ruokatavaroita siltä varalta, että Franklinin retkikunnan jäseniä tälle rannalle tulisi, pyrkiessään ehkä pohjoisessa olevilta saarilta mannermaalle.

Mooren retki.

Se retkikunta, joka kapteeni Mooren johdolla lähetettiin Beringin salmen kautta kadonneita etsimään, ei ensi vuotena päässyt Anadyria kauemmaksi. Sinne sen täytyi jäädä yhdeksäksi kuukaudeksi, ennenkuin pääsi Alaskan pohjoisrannikkoa itää kohti tunkeutumaan. Kap Barrowin luota lähti luutnantti Pullen veneillä tutkimaan rannikkoa edelleen ja kaivamaan moneen paikkaan ruokavaroja. Matka Mackenzien suulle kesti 32 päivää. Rannikolla asuvat eskimot eivät mitään tienneet Franklinin retkikunnasta.

Pullen lähti sitten Mackenzieta pitkin paluumatkalle ja talvehti Fort Simpsonissa, lähellä Suurta Orjajärveä. Sinne hän sai Englannin amiraliteetin käskyn palata Jäämerelle ja yrittää päästä veneillä Wollastonin maalle ja Banksin maalle, mutta seuraava kesä oli Jäämeren rannoilla niin kylmä ja myrskyinen, että kaikki hänen yrityksensä olivat turtat ja hänen täytyi tyhjin toimin, katkeralla mielellä, v. 1850 palata kotimaahansa.

Moore teki sitten yhdessä kapteeni Kellettin kanssa, joka toi hänelle ruokatavaroita, Beringin salmen kohdalta retken napaa kohti ja Kellet näki tällöin meressä suuren maan, jota hän ei kuitenkaan meren mataluuden vuoksi voinut saavuttaa. Tämä maa luultavasti oli karttamme Wrangelin saari, vaikka Englannissa ensin päätettiin, että molemmat purjehtijat luultavasti olivat löytäneet suuren, ehkä Grönlantiin saakka ulottuvan napamaan.

Ensimmäiset suuret yritykset Franklinin retkikunnan kohtalon selville saamiseksi olivat siis johtaneet kokonaan kielteisiin tuloksiin. Sitä suurempi huolestus valtasi Englannissa ja kaikkiallakin mielet ja hallitusta vaadittiin kiiruummiten jatkamaan työtä. Tähän kehoittivat ne huhutkin, joita valaanpyytäjät sanoivat eskimoilta kuulleensa ja joiden mukaan kadonneet oli tavattu milloin Prince Regentin salmessa, milloin Wellingtonin kanavassa tai Pohjois-Grönlannissakin. Robert Goodsir, erään kadonneen veli, teki v. 1849 William Penny nimisen valaanpyytäjän kanssa matkan Baffinin lahteen ja Lancasterin salmeen, mutta kokonaan kielteisillä tuloksilla. Siitä he kuitenkin pääsivät selville, ettei eskimoitten kertomuksiin ollut luottamista.

Niinkauan kun oli vähänkään toiveita siitä, että Franklinin retkikunnan jäseniä vielä olisi elossa, piti Englannin amiraliteetti velvollisuutenaan jatkaa etsimistä, etenkin kun retkikunta oli varsin hyvin voinut lisätä eväitään napamaitten meressä ja maalla elävällä riistalla. Mutta selvää oli, että se mitä tehtiin oli tehtävä niin pian kuin suinkin. 20,000 punnan palkinto luvattiin yksityisille, jotka pelastaisivat Franklinin retkikunnan.

Uusia avustustoimia.

Helmikuussa 1850 asia otettiin parlamentissa puheeksi ja hallitus lupasi tehdä, mitä voi. Kokonaista kymmenen hyvin varustettua laivaa se v. 1850 lähetti Pohjois-Jäämerelle, jota paitsi yksityisten toimesta lähti viisi laivaa.

Laivoille varustettiin suuret määrät ruutia jäitten rikkomiseksi, tykkejä ja muita kauas kantavia äänen antajia ja monenlaisia muita tiedonantokeinoja. Eräs keksijä valmisti suuren määrän pieniä ilmapalloja, joilla voitiin lähettää ilmaan suuret määrät paperikaistaleita. Laivoilla oli pieni kirjapaino, jolla liuskoihin voitiin painattaa tiedonantoja pelastustoimista, jonka jälkeen pallot ja niihin kätketyt liuskat lähetettäisiin ilmaan. Määräkorkeudella pieni koje räjähyttäisi pallot rikki, jonka jälkeen liuskat pääsisivät tuulen kuljettamina hajaantumaan. Lontoossa tehdyt kokeet onnistuivat sangen hyvin. Täten ilmaan lähetettyjä paperikaistaleita löydettiin etäisimmistäkin kreivikunnista. Oli myös keksitty merkinantolaite, jolla pelastuslaivat saattoivat antaa toisilleen tietoja.

Ensimmäisen retkikunnan johdon amiraliteetti uskoi William Pennylle, joka oli Englannin kokeneimpia valaanpyytäjiä, ja hän lähti huhtikuussa 1850 kahdella pienellä vahvalla pyyntialuksella, »Lady Franklinilla» ja »Sophialla», matkaan.

Monta vertaa suuremman retkikunnan sai kapteeni Horatio Austin johdettavakseen. Upseeri ja miehistö otettiin sotalaivastosta. Retkikunnalla oli neljä laivaa, purjelaivat »Resolute» ja »Assistance» ja höyrylaivat »Pioneer» ja »Intrepid», joiden koneilla oli 60 hevosvoimaa. Toukokuun alkuviikolla v. 1850 tämä laivasto lähti liikkeelle.

Beringin salmen kautta lähetettiin »Enterprise» ja »Investigator», jotka oli todettu erittäin kunnollisiksi jäämerialuksiksi. Retkikunnan johto uskottiin kapteeni Collinsonille. »Investigatorin» päällikkönä oli kommodori M'Clure. Beringin salmen läheisyyteen lähetettiin Mooren johtama »Plover» asemalaivaksi ja Kellettin johtaman »Heraldin» piti joka vuosi tuoda Sandwich-saarilta muonaa. Jo tammikuussa 1850 Collinson ja M'Clure lähtivät matkaan päästäkseen kesällä Beringin salmeen.

Yhdysvalloissa, joiden presidentin puoleen Lady Franklin oli avunpyynnöllä kääntynyt, viivyteltiin asiaa kongressissa niin kauan, että Henry Grinnell niminen kauppias omilla varoillaan varusti kaksi laivaa, »Advancen» ja »Rescuen», käyttäen siihen suuren osan omaisuudestaan. Amerikan sotalaivasto antoi upseerit ja miehet. Yleisökin innokkaasti avusti tämän retkikunnan varustelua. Sen johto uskottiin luutnantti de Havenille. Mukana oli t:ri Elisha Kent Kane, joka myöhemmin saavutti mainetta Grönlannin pohjoisimpain vesien tutkijana.

Näiden retkikuntain huomio jo alusta kääntyi etupäässä pohjoisimpiin väyliin, kun luultiin Franklinin pyrkineen otaksutulle sulalle napamerelle. Lady Franklin halusi kuitenkin etsiä etelämpääkin, aavistaen miehensä ehkä kääntyneen Lancasterin salmesta etelään, pyrkien tuntemalleen Amerikan rannikolle, ja kun hänen neuvojansa ei otettu kuuleviin korviin, sai hän kerätyksi niin paljon varoja, että osti »Prince Albert» nimisen pienen aluksen, joka kesäkuun 5:ntenä komentaja Forsythin johtamana lähti muitten laivain jälkeen.

74-vuotias John Ross, arktisten purjehtijain Nestor, oli moneen kertaan tarjonnut amiraliteetille neuvojaan ja palveluksiaan, mutta kun häneen ei riittävästi luotettu, sai hän Hudsons Bay-seuran yksityisten avulla varustamaan kaksi pientä laivaa, »Felixin» ja »Maryn», joiden johtajana hän toukokuun 23:ntena 1850 lähti Skotlannista matkaan, kaikista virallisista rajoituksista vapaana.

Retkikunnat työmaallaan.

Vuosi 1850 oli Baffinin lahdessa hyvin epäedullinen purjehdukselle. Jo toukokuun alkupäivinä Penny saapui Disko-saarelle, mutta sieltä oli eteneminen niin hidasta, että kaikki muut laivat elokuun alkupäivinä saavuttivat hänet Melvillen lahdessa. Penny oli saanut Upernivikistä mukaansa Petersen nimisen tanskalaisen, joka hyvin taisi eskimoitten kieltä, tunsi heidän pyyntitapansa ja toi laivalle koiravaljakonkin.

Odotellessaan reitin aukeamista Baffinin lahden poikki laivain päälliköt käyttivät tilaisuutta sopiakseen seikkaperäisemmin yhteisestä toimisuunnitelmasta.

Huomattavin mies tässä kokeneitten merenkulkijain joukossa oli vanha John Ross, kookas, juureva ukko, ulkomuodoltaan kuin vanhan ajan sankari, jota kaikki merimiehet kohtelivat erikoisella kunnioituksella. Pahaksi onneksi hän oli sangen itsepäinenkin ja luotti kiven kovaan Etelä-Grönlannista palkkaamaansa eskimolaiseen tulkkiin. Tämä väitti Kap Yorkissa tapaamiltaan eskimoilta kuulleensa, että Grönlannin rannikolla v. 1846 oli haaksirikkoutunut kaksi suurta, englantilaista sotalaivaa. John Ross uskoi kivenkovaan suosikkinsa jutun ja uskoi vielä senkin jälkeen, kun Pennyn tulkki oli lähetetty samoja eskimoita puhuttelemaan ja heiltä kuuli koko jutun perättömäksi valeeksi. »Northstar» niminen laiva tosin oli siellä viettänyt talvea, mutta purjehtinut pois. Austin ja Ross purjehtivat itse paikalle katsomaan ja Rossin täytyi myöntää erehtyneensä, joka kuitenkaan ei estänyt häntä tuota pikaa uudelleen riitelemästä Pennyn kanssa samasta asiasta. Viisi päivää tämän jupakan kautta menetettiin.

Jo elokuun 10:ntenä hajaantui jääsalpa, mutta vasta 15:ntenä laivasto käytti tilaisuutta ja kahdeksan päivän päästä kaikki alukset olivat Barrowin salmessa, Pennykin, jonka jääesteet olivat estäneet pääsemästä Jonesin salmeen, kuten hänen aikomuksensa oli ollut. Säät olivat niin sumuiset, että Lancasterin salmessa risteilevä »Northstar» yhdestätoista ohi purjehtivasta laivasta näki vain kaksi viimeistä, Pennyn johtamaa. Amiraliteetin ohjeet saatuaan »Northstar» nyt kääntyi kotia.

Vaikein matka oli amerikkalaisilla ollut. Luutnantti de Haven oli yrittänyt tunkeutua Baffinin lahden poikki keskivettä ja tällöin kolmeksi viikoksi jäätynyt kiinni ja ollut vähällä ruhjoutua jäävuorien välissä. Jäätä sahaamalla ja laivaa vetämällä amerikkalaiset sitten olivat päässeet pinnistyksestä ja purjehtineet Melvillen lahden kautta hekin.

Lancasterin salmessa laivat hajaantuivat työmailleen, Forsyth tutkimaan salmen eteläreunaa, Ommanney, joka johti »Assistancea» ja höyrylaiva »Intrepidiä», pohjoisreunaa, Austin »Resolutella» ja »Pioneerilla» Baffininmaan rannikkoa.

Forsyth oli ensimmäinen, joka saapui Leopold-saarelle James Rossin talvimajoille, tavaten hänen jättämänsä varastot vielä moitteettomina. Hän koetti sitten tunkeutua Prince Regentin salmeen, mutta siinä jäät piankin sulkivat tien: Hän aikoi nyt tunkeutua mainitun salmen läntisempään rinnakkaissalmeen, Peelin salmeen, mutta sieltäkin jäät pakottivat perääntymään.

Jälkiä.

Elokuun 25:ntenä hän saapui Kap Rileyn läheisyyteen North Devonin lounaisrannalle ja kuuli siellä amerikkalaiselta retkikunnalta, että kapteeni Ommanney oli löytänyt kadonneitten jälkiä. Ja ryhtyessään etsimään Forsyth itsekin löysi teltanpohjia, telttakankaan ja laivaköyden kappaleita, luita, puunpalasia y.m. ja kaikesta tultiin siihen johtopäätökseen, että ne epäilemättä olivat Franklinin retkikunnan jäljiltä. Forsyth paikalla lähti tätä tietoa Eurooppaan viemään.

Ommanney oli purjehtinut edelleen Comwallisin saaren edustalle, jossa hänen oli määrä tavata Austin, ja amerikkalainen »Rescue» seurasi mukana, kunnes jäät sulkivat kaikki kolme kouristukseensa. Kaksi viikkoa täytyi Ommanneyn jäädä toimettomaksi, amerikkalainen pääsi ennen irti ja palasi Kap Rileyn luo, jossa »Advance» risteili. Pennykin oli matkallaan Wellingtonin kanavaan saapunut paikalle. Kuultuaan de Havenilta löydöistä hän paikalla laski länttä kohti etsiäkseen jäistä Ommanneyn ja saadakseen omin silmin nähdä hänen löytämänsä esineet. Hän tuli paikalla vakuutetuksi siitä, että ne olivat kuuluneet Franklinin retkikunnalle. »Niinkuin verikoira tahdon jatkaa etsimistä», huudahti vanha valaanpyytäjä ja purjehti kiiruumman kautta takaisin Wellingtonin kanavan itäpuolta etsimään.

Jäiden kuitenkin sulkiessa häneltä tien, laski hän osan väestään North Devon maan lounaiskulmaan maihin, ja nämä löysivät sieltä reen jäljet, jotka näyttivät muutaman vuoden vanhoilta. Jälkiä he seurasivat 11 kilometrin päässä olevalle, kivistä rakennetulle majalle, josta löytyi tuhkaa ja kekäleitä, murtuneen padan palasia, revenneitä kintaita, kankaankappaleita, luita ja kaikenlaisten lintujen sulkia, kirjoitettuja paperipaloja ja englantilainen sanomalehti vuodelta 1844 ynnä tina-astia, johon oli kaiverrettu »Terrorin» apulaislääkärin nimi.

Penny päätti nämä epäämättömät merkit löydettyään ryhtyä seutua perusteellisesti tutkimaan ja laski etelää kohti North Devonin lounaiskolkassa olevalle pienelle Beecheyn saarelle, toivoen tapaavansa siellä amerikkalaisetkin, jotka voisivat olla hänelle etsimisessä apuna.

Pieni Beecheyn saari suistuu jylhin, jyrkin kallioin Barrowin ja Wellingtonin salmeen päin, mutta maan puolelta se on loiva. Elokuun 27:ntenä Penny saapui suojaiseen salmeen, joka on saaren ja North Devonin välillä, ja tapasi siellä John Rossin ja de Havenin, joita jäät olivat estäneet edemmä pääsemästä, ja alkoi heidän kanssaan keskustella etsinnän jatkamisesta.

Franklinin autio talvimaja löydetään.

Penny oli lähettänyt Beecheyn saarelle maihin miehiä jatkamaan etsimisiä ja tuota pikaa tuli yksi näistä miehistä juoksujalkaa takaisin rantaan huutaen: »Hautoja, hautoja, kapteeni Penny, Franklinin talvimaja.»

Tämä huuto yllätti kapteenit heidän ollessa koolla keskustelemassa ja kiihtymyksen valtaamina he jäätä pitkin riensivät saarelle, kulkien sukkelaan kalkkikivikallion poikki saaren lakealle pohjoisrannalle. Mikä näkö täällä avautuikaan! He huomasivat äkkiä tulleensa paikalle, jossa joku vuosi takaperin oli vallinnut mitä vilkkain touhu ja elämä. Reenjälkiä ja jalkapolkuja risteili joka suunnalla, sadoittain oli tinatulta peltiastioita, joissa oli ollut säilytettyä lihaa, lastut ja puunpalaset ilmaisivat, missä puusepät olivat työskennelleet, alaisinpölkky, sydet, raudankuona ja hilse, missä sepät. Aivan rannassa oli laivatynnöreistä tehtyjä pesuastioita, lähellä niitä pesutupain ja telttain jäännöksiä. Vähän pohjoisempana herättivät 1 1/4 metriä paksut ja 1 1/2 metriä korkeat kivivallit huomiota, ne olivat Franklinin talviasumuksen jäännös. Sisältä se oli väliseinillä jaettu moneen osastoon, joista yhtä oli käytetty makasiinina, toista puusepän verstaana. Erikoisen suojaisella paikalla oli tähtitieteellinen ja ilmatieteellinen observatorio. Löytyipä pieni puutarhakin, jossa oli viljelty keripukinrohtokasveja ja jossa vielä kukki vuokkoja ja unikkoja. Itää kohti viettävällä rinteellä oli hautausmaa, johon kolme retkikunnan jäsentä oli kätketty ja kivillä merkitty. Kiviin oli kiinnitetty taulut hautakirjoituksineen. Kaikki osoitti epäämättömästi, että »Erebus» ja »Terror» olivat Beecheyn saaren ja North Devon maan välisessä suojaisessa salmessa viettäneet talven 1845—46 ja että retkikunta silloin vielä oli ollut hyvissä voimissa.

Seuraavana päivänä saapui Austinkin laivoineen satamaan, niin että kaikki pelastuseskaaderit nyt olivat salmessa edustettuina. Koetettiin aprikoida, mihin suuntaan Franklin oli täältä lähtenyt — hän, outoa kyllä, ei ollut jättänyt jälkeensä minkäänlaista kirjoitettua tietoa aikeistaan. Kapteenien kesken vallitsi mitä ristiriitaisimpia käsityksiä, mutta kauas ei enää ollutkaan mahdollista päästä, muuttolinnut lähtivät etelään, sumut ja lumisateet lisääntyivät, hirmuiset myrskyt raivosivat ja vesi alkoi jäätyä.

Kun sää syyskuun 5:ntenä selvisi, lähtivät laivat kuitenkin liikkeelle, päästäkseen niin kauas kuin suinkin. Austin lähti tapaamaan Ommaneyta, jonka piti olla Kap Hothamissa Griffithin saaren luona, Cornwallisin maan eteläpuolella, ja Penny lähti Wellingtonin kanavaan, jonne John Rosskin lähti toisella laivallaan, toisen jättäen Franklinin talvisatamaan yhteiseksi turvapaikaksi.

Luutnantti de Haven oli jo elokuun 28:ntena lähtenyt Wellingtonin kanavaan, pyrkiäkseen luuloteltuun avoimeen napamereen. Mutta jäät pakottivat hänet palaamaan ja hänet tavattuaan Pennykin kääntyi takaisin, lähteäkseen Austinia Kap Hothamissa tapaamaan. Austin laivoineen oli töin tuskin sinne päässyt, jäät kun äkkiarvaamatta olivat saartaneet hänen laivansa ja alkaneet ajaa niitä Lancasterin salmeen, mutta höyry pelasti tilanteen, sen voimalla hänen onnistui heikoimmalta kohdalta rikkoa jäiset kahleet.

Etsijät talvehtivat.

Kapteeni Ommaneyn »Assistance» oli ollut niin ahtaalla jäiden puristuksessa, että miehistö jo pelkäsi sen kaatuvan, ja toisen kerran oli se ollut niin vähällä ruhjoutua rikki, että välttämättömimmät tarpeet jo oli kannettu kannelle ja laiva aiottiin hylätä, mutta sitten puristus oli kuin ihmeen kautta lauennut. Kapteenien täytyi nyt kiiruumman kautta lähteä talvimajoihin. Austin lähti Griffithin saarelle, Penny ja Ross erääseen lahteen Cornwallisin maan etelärannalle, mutta amerikkalaiset lähtivät kotomatkalle. Heidän paluumatkansa oli seikallisimpia ja kamalimpia matkoja, mitä Jäämerellä on tehty.

Amerikkalaisten kotimatka.

Ohjeittensa johdosta de Havenin täytyi lähteä paluumatkalle, seuraavan kesän työ kun näytti toivottomalta eikä hän ollut päässyt sulaan napamereen, joka oli amerikkalaisten varsinainen tarkoitus. Hänen varustuksensa olivat sitä paitsi puutteelliset, amerikkalaisilla kun ei vielä ollut kokemusta.

Heti alussa myrsky erotti »Rescuen» ja »Advancen», ja kun ne uudelleen olivat päässeet yhtymään, alkoivat jäät ja tuulet ajaa niitä Wellingtonin kanavaa pitkin pohjoiseen, kauemmaksi kuin kukaan vielä oli ollut. Pohjoisimmasta kohdasta (75°25' pohj. lev.) kanava kääntyi länteen ja syyskuun 22:ntena häämöitti pohjoisessa laaja uusi maa, jonka de Haven nimitti Grinnellin maaksi. Kuta kauemmaksi pohjoiseen tultiin, sitä runsaammaksi kävi eläimistö, ja tämä näytti vahvistavan sitä käsitystä, että lähempänä pohjoisnapaa vallitsi leudompi ilmasto. Marraskuun lopulla v. 1850 alkoi jääkenttä, jonka keskelle molemmat amerikkalaiset laivat olivat tarttuneet, liikkua päinvastaiseen suuntaan, Barrowin salmea kohti ja tämän saavutettuaan itää kohti Lancasterin salmeen ja sieltä edelleen Baffinin lahteen. Kolmeen viikkoon eivät molempain amerikkalaisten laivain miehet voineet ensinkään riisuuntua, heidän kun täytyi olla valmiina joka hetki pakenemaan laivoista. Ja ainaisessa hengenvaarassa heidän sitten täytyi viettää koko talviyö, joka kesti yhdeksänkymmentä päivää, marraskuusta helmikuuhun. Varustusten puutteellisuuden vuoksi sairastuivat kaikki keripukkiin, toiset niin pahoin, että he joka päivä monta kertaa vaipuivat tainnoksiin. T:ri Kanen uupumattomia ponnistuksia oli kiittäminen siitä, ettei ihmishenkiä kuitenkaan menetetty. Hän oli uuttera erämies, vaikka oli itsekin sairas, ja tuores liha se piti hänen potilaitaan hengissä. Laivain lämmityslaitokset olivat huonot ja jäät kohottivat laivain rungon niin korkealle, ettei laitoja voitu lumellakaan suojella. Toisinaan liikkui jää niin ankarasti, ettei tulta uskallettu ensinkään tehdä. Tilannetta pahensi sekin, kun »Rescue» lopulta joutui niin arveluttavaan ahdinkoon, että se täytyi hylätä ja viedä miehistö »Advanceen». Tammikuun keskivaiheilta 1851 laivat ajelivat Baffinin lahtea eteläänpäin, mutta vasta kesäkuun 5:ntenä niille Kap Walsinghamin kohdalla Davisin salmessa löi vapautuksen hetki. Kaakosta tulevan lämpimän merivirran vaikutuksesta hajosi valtava jääkenttä uskomattoman lyhyessä ajassa kauniisti ja melutta lukemattomiin lohkareihin.

De Haven laski sitten Grönlannin siirtokuntiin miehiään virkistämään ja täällä hän päätti lähteä uudelleen takaisin Franklinia etsimään. Ohi kulkevain valaanpyytäjäin avulla hän saattoi kaikin puolin täydentää varustuksensa, mutta yrittäessään tunkeutua Baffinin lahden keskiveden kautta länsirannalle hän jälleen takertui niin pahoin jäihin, ettei ollut muutta neuvoa kuin palata kotia. Monista vaaroista huolimatta ei de Haven retkellään menettänyt ainoatakaan miestä.

Englantilaisten laivain miehistöt elelivät sillä välin rauhallisesti ja mukavasti talvimajoissaan odottaen pakkasten lauhtumista ja valon palaamista, jolloin voitaisiin lähteä rekiretkille. Lämmitys- ja valaistuslaitokset toimivat oivallisesti, vaatetus huomattiin tarkoituksenmukaiseksi. Käytiin ahkerasti vieraissa toistensa luona. Jäälle viitoitettiin tiet, ettei eksyttäisi. Karhuja ja kettuja kuljeskeli ympäristössä, mutta muita eläimiä ei ollut ensinkään.

John Ross oli ottanut mukaansa pari kirjekyyhkyä ja niillä hän nyt lähetti kotimaahan sanoman laivain asettumisesta talvimajoihin. Kyyhkyset laskettiin ilmaan pienellä ilmapallolla, johon niiden häkki kiinnitettiin. Sytytyskoje neljänkolmatta tunnin kuluttua vapautti molemmat kyyhkyt, niin että ne pääsivät omin voimin lentämään. Hyvällä luoteistuulella pallo laskettiin ilmaan. Viiden päivän kuluttua toinen kyyhkysistä saapui neiti Dunlopin kyyhky-lakkaan Englannin Äyriin, kuljettuaan pallolla ja omilla siivillään 5,560 kilometriä.

Talven kuluessa levitettiin jälleen tietoja pyydystetyillä ketuilla ja mukaan otetuilla ilmapalloilla ja paranneltiin rekiretkivarustuksia.

Rekiretkiä.

Keväällä alkoivat rekiretket. Austinin laivoista lähti kolme suurta rekiretkikuntaa. Kapteeni Ommaney tutki 7 reellä ja 52 miehellä Kap Walkerin lounaispuolisia seutuja, luutnantti Aldrich 2 reellä ja 16 miehellä Byam Martinin kanavan pohjoispuolella olevia tuntemattomia alueita, luutnantti M'Clintock 5 reellä ja 36 miehellä Melvillen saarta. Penny, jolla oli hyvä koiravaljakko, tutki nytkin Wellingtonin kanavaa, tunkeutuen sen kumpaakin rantaa pohjoista kohti.

Huhtikuun 15:ntenä lähtivät Austinin rekiretkikunnat matkaan. Taivalta ne enimmäkseen tekivät yöllä, suojellakseen silmiään lumen häikäisevältä loisteelta. Huhtikuun lopulla Ommaney koetti kulkea yhden päivän päivänvalolla, vieläpä vasten aurinkoa, mutta seuraavana päivänä oli toinen puoli hänen miehistään aivan sokeina. Onneksi sokeus taas pian hävisi, mutta tapaus osoitti, mihin pulaan retkikunta saattoi joutua, jos se laiminlöi varovaisuuden.

Ommaney jakoi Kap Walkerin luona väkensä kolmeen osastoon. Ensimmäinen tutki Peelin salmen, joka on North Somersetin ja Walesin prinssin maan välillä, toinen ja kolmas lähti Walesin prinssin maan luoteis- ja länsirannikolle. Kaikkiaan nämä retkikunnat kartoittivat 930 kilometriä uutta rannikkoa. Matkalla ne näkivät monen sadan vuoden vanhoja eskimoitten kivimajoja, jotka jälleen todistivat, että näilläkin hyisillä rannoilla oli kerran ollut vakinainen asutus. Mutta Franklinista ne eivät löytäneet minkäänlaisia merkkejä. Peelin salmen jäät näyttivät retkeilijäin mielestä niin vanhoilta, ettei luultu Franklinin missään tapauksessa sen kautta kulkeneen, jonka vuoksi ei seuraavana kesänäkään pidetty tarpeellisena tunkeutua sille suunnalle eikä yleensäkään etelään päin. Se oli onneton erehdys, sillä juuri sen salmen kautta Franklin oli purjehtinut.

Muista rekiretkikunnista suoritti pisimmän matkan M'Clintock, joka jo varusteluissakin oli osoittanut erinomaista neuvokkuutta. Hän tutki Melvillen saaren etelärannan aina Kap Dundakseen saakka, kulkien kaikkiaan mennen tullen 1310 kilometriä. Luutnantti Aldrich tunkeutui Melvillen saaren itärannikkoa 76:lle pohj. leveysasteelle, kartoittaen tuntemattomat rannat. Heinäkuun 4:ntenä palasi viimeinen rekiretkikunta takaisin laivoille. Yksi mies menetti henkensä saatuaan niin pahoja paleltumapaiseita, että oli lähetettävä takaisin laivaan, jossa hän kuoli.

Pennyn rekiretkikunnista kaksi tutki Wellingtonin kanavan itäpuolisen rannan, itse hän tutki länsirannan ja neljäs retkikunta North-Devon maan etelärannan. Jo matkalla Penny ihmetteli sitä, että jää pohjoista kohti kävi yhä huonommaksi ja hauraammaksi, ja noustessaan korkealle mäelle hän kummakseen huomasi, että edessäpäin oli sulaa vettä, jota paitsi eläimistö ja kasvisto pohjoista kohti kävi yhä runsaammaksi. Sieltä tuli paljon tuoreita ajopuita, haahkan ja kuningassorsan pesiä näkyi ja mursuja, jotka pysyttelevät ajojäiden lähettyvillä, uiskenteli etelään päin, kohti Barrowin salmea. Sulaa ulottui silmän siintämättömiin ja Pennyä harmitti kovin, kun hänellä ei nyt ollut venettä. Hän sen vuoksi kiiruumman kautta palasi talvisatamaan ja sai sieltä John Rossin avulla veneen. Mutta kun hän kuukauden kuluttua jälleen saapui sulan partaalle, olivat asiat paljon muuttuneet. Ankara luodetuuli ajoi herkeämättä ajojäitä sulaan, myrskyt ja sateet estivät häntä kauaksikaan pääsemästä. Kun jäiden lähtö alkoi lähestyä, palasi hän sen vuoksi takaisin laivoille, joissa miehet tarvittiin pian alkavaa purjehdusta varten. Mutta retkellään hän oli tullut vakuutetuksi siitä, että juuri Wellingtonin kanavan kautta Franklinin retkikunta oli kadonnut tuntemattomiin kohtaloihin. Sula ei kuitenkaan johtunut sulan napameren läheisyydestä, vaan merivirroista ja vielä pohjoisempien saaristoitten suojasta. — Penny löysi pari puunpalasta, jotka selvään osoittivat Franklin in retkikunnan purjehtineen tätä väylää.

Austinin laivain yhteys muitten laivain kanssa oli nyt käynyt kovin vaikeaksi, jäille kun oli tullut paljon vettä ja toisin paikoin oli suliakin ilmestynyt. Kun Ommaney heinäkuun 21:ntenä kulki Assistancen lahdesta Griffithin saarelle, joutui hän neljän seuralaisensa keralla mitä suurimpaan vaaraan. Hän oli kulkenut alkupuolen tiestä veneellä, mutta sitten lähettänyt veneen takaisin, luullen kiinteätä jäätä olevan laivoilleen saakka. Kun hän oli kolme tuntia kulkenut, ilmestyi kuitenkin poikkipuolin leveä sula ja tarkemmin katsoessaan hän kauhukseen huomasi koko jääkentän, jolla hän oli, herkeämättä ajelevan itää kohti. Ommaney jo luuli tovereineen olevansa auttamattomasti tuhon oma, mutta sitten heidän onnistui päästä pienemmälle jäätelille, jolla he pyrkivät sulan poikki, pyssynperillä soutaen. Jääteli oli jo sangen löyhä, jonka vuoksi sillä täytyi olla hyvin hiljaa, mutta suurella huolella ja vaivalla se kuitenkin saatiin soudetuksi kiinteän jään reunaan ja kaikki pelastuivat.

Tyhjin toimin kotia.

Elokuun puolivälissä laivat pääsivät vankeudestaan, mutta kun oli ryhdyttävä uusia suunnitelmia toteuttamaan, syntyi kapteenien kesken niin paljon eripuraisuutta ja ristiriitaa, ettei etsiskelyistä tullut mitään.

Austin oli masentuneella mielellä etsiskelyjensä tuloksettomuuden vuoksi, jota paitsi hänen miehistönsä terveydentila alkoi huonontua, min että hän arveli toisen talvenvieton tuottavan väelleen tuhoisia seurauksia. Penny sitä vastoin oli innostunut ja toivehikas, mutta voidakseen tutkia Wellingtomn kanavan pohjoispuoliset seudut, jonne hänen vakuutuksensa mukaan Franklin oli kadonnut, hän välttämättä tarvitsi höyrylaivan, ja sitä hän nyt pyysi Austinilta. Austin oli kuitenkin vakuutettu siitä, ettei Franklin ollut voinut Kap Walkerista purjehtia pohjoista, länttä eikä lounatta kohti, jotka väylät hänen vakuutuksensa mukaan olivat mahdottomat, eikä hän sen vuoksi suostunut itse lähtemään Pennyn osoittamalle tielle eikä antamaan hänelle laivaansakaan. Tästä Penny taas suuttui silmittömästi ja syytti Austinia itsepäisyydestä ja kateudesta ja välit kokonaan rikkoutuivat. Austin lähti kotimatkalle, poiketen kuitenkin mennessään Jonesin salmeen, johon ahtojäiden ja kovan virtauksen vuoksi oli mahdoton tunkeutua, ynnä Smithin salmeen, rantoja kartoittaen ja väyliä mitaten. Sulasta napamerestä ei suinkaan ollut sillä puolella tietoa.

Austinin lähtö pakotti Pennynkin palaamaan, kun hän ei mielestään olisi höyrylaivatta saanut mitään aikaan, ja jotenkin samaan aikaan saapuivat sitten kaikki, John Rosskin muiden mukana, kotimaahan.

Kaikki Barrowin salmeen lähteneet laivat olivat täten palanneet kotimaahan, jossa kapteenien välinen riita syttyi uudelleen kahta tuimempana. Yleisö asettui Pennyn puolelle ja hänen käsitykseensä taipui Lady Franklinkin. Amiraliteetin asettama komissioni tosin piti Pennyn käytöstä moitittavana, mutta myönsi kuitenkin hänen asiallisesti olevan oikeassa, kehoittaen amiraliteettia lähettämään Austinin laivaston uudelleen matkaan tutkimaan Wellingtonin kanavan pohjoisosan. Penny pyysi hartaasti päästä mukaan tälle retkelle, mutta se häneltä evättiin.

Beringin meren kautta lähteneestä retkikunnasta ei vielä ollut muuta tietoa, kuin että se todella oli saapunut napavesille, mutta sen sijaan saapui vuoden 1851 jälkipuoliskolla tietoja tärkeästä maaretkestä, jonka t:ri Rae oli jälleen suorittanut, päästen tällä kertaa salmen poikki Wollastonin maalle.

Raen retki.

Koiravaijakoilla ajaen Rae toukokuun 1:nä 1851 saapui Kuparikaivosjoen suulle ja huomasi merijään nyt olevan kuljettavassa kunnossa. Kap Krusensternin seudulla hän kulki salmen yli Wollastonin maalle ja seuraili sen rantaa länttä kohti, tavaten täällä eskimosiirtokunnan, joka ei kuitenkaan tiennyt mitään Franklinin retkikunnasta. Itse hän ei myöskään nähnyt siitä mitään merkkejä. Rae palasi jälleen salmien poikki takaisin, suoritettuaan rekiretken, joka on napamatkain merkillisimpiä, hän kun 33 päivässä samosi lähes 1800 kilometriä. Salmien eteläpuolella häntä vastassa oli sopimuksen mukaan Suuren Karhujärven asemalta lähtenyt veneretkikunta, jonka kanssa hän kesäkuun 8:tena lähti Kuparikaivosjoen suulta ja elokuun 1:nä, Dease-salmen yli kuljettuaan, saapui Viktorian maalle Kap Colbornen kohdalla. Tämän maan rantoja ensin veneellä, sitten maata seuraillen hän saavutti 70°03' pohj. lev. ja 101°25' länt. pit., ollen silloin noin 80 kilometrin päässä siitä paikasta, missä »Erebus» ja »Terror» kolme vuotta neljä kuukautta aikaisemmin oli hylätty. Jos hänen yrityksensä kulkea jään poikki Kuningas Williamin maalle olisi onnistunut, olisi hän siellä tavannut Franklinin retkikunnan maareitin, jota ruumiit ja kaikenlaiset tavarat osoittivat. Paluumatkalla hän Wollastonin maalta löysi lipputangon kappaleen, jossa vielä oli pala Englannin sotalaivaston punasäikeistä lippulankaa; se epäilemättä oli kuulunut Franklinin retkikunnalle.

Wollastonin maan ja Viktorian maan yhteyden osoittamisesta ja niiden etelärannan kartoittamisesta Rae sai Englannin maantieteellisen seuran kultamitalin.

Kennedyn retki.

Forsythin palattua »Prinssi Albertilla» niin pian kotimaahan, varusti Lady Franklin tämän pienen aluksen viipymättä uudelle matkalle, uskoen sen johdon tällä kertaa kapteeni Kennedyn kokeneihin käsiin. Matkalle seurasi ranskalainen luutnantti Josef René Bellot ja 64-vuotias Hepburn, joka kolmekymmentä vuotta aikaisemmin oli ollut Franklinin toverina Pohjois-Amerikan Jäämerenrantaa kartoittamassa.

Tunkeutuen Baffinin lahden poikki keskivettä, jossa häneltä kului kuukausi aikaa, Kennedy vasta syyskuun 10:ntenä pääsi Leopoldin saaren läheisyyteen. Jättäen laivan Bellotin johdettavaksi hän neljän miehen keralla yritti päästä jäiden sulkemaan satamaan, mutta samalla jäät alkoivatkin liikkua niin pahasti, että Kennedy miehineen tuli kokonaan eroitetuksi laivasta. Epäilemättä he olisivat kuolleet nälkään, sillä kuusi viikkoa heidän täytyi viettää saarella eristettyinä, elleivät onneksi James Rossin jättämät varastot vielä olisi olleet pilaantumatta, ja niillä he elivät, kunnes Bellot lokakuun 27:ntenä tuli jäätä pitkin heitä pelastamaan. Laivan hän oli vienyt North Somerset maan itärannalle Battyn lahteen ankkuriin.

»Prince Albertin» miehet etsivät seuraavana vuonna koko North Somerset maan ja kulkivat Peelin salmen poikki Walesin prinssinkin maahan, mutta eivät löytäneet mitään. Kennedy ja Bellot löysivät retkellä, jolle he lähtivät helmikuussa 1852, Bellotin salmen, joka erottaa Boothia maan North Somersetista.

Vasta elokuun 6:ntena »Prince Albert» pääsi jäistä, joihin sitä varten oli avattava tie. Kennedy suuntasi nyt Kap Rileyhin, Beecheyn saaren luo, ja kuuli siellä »Northstarin» päälliköltä Pullenilta hämmästyksekseen, että Austin hyvin varusteltuine laivoineen jo aikoja sitten oli palannut Englantiin, mutta että uusi retkikunta jo oli tulossa Baffinin lahteen. Lokakuun 9:ntenä 1852 Kennedy saapui Englantiin ollen nyt varmasti vakuutettu siitä, että Franklinia oli etsittävä hyvin kaukaa pohjoisesta.

Monenlaisia tuumia haudottiin nyt Englannissa etsiskelyjen jatkamiseksi. Luutnantti Pim ehdotti maaretkeä Siperiaan siinä mielessä, että Franklin ehkä oli sulan napameren kautta sinne purjehtinut, ja Englannin maantieteellinen seura kannatti tätä tuumaa, jonka kuitenkin amiraliteetti hylkäsi. Eräs toinen ehdotti laivaretkeä Uuden Siperian saarille ja tätäkin tuumaa maantieteellinen seura suositteli, se kun oli vakuutettu sulan napameren todellisuudesta. Samaa käsitystä kannatti saksalainen maantieteilijä August Petermannkin, joka siihen aikaan oli Englannissa, mutta hänen mielestään retkikunnan tuli pyrkiä napamereen Huippuvuorien ja Novaja Zemljan välitse. Petermann luuli Franklinin retkikunnan jäsenten ehkä vielä olevan elossa, koska napamaissa kauempana pohjoisessa oli runsaasti riistaa. Kaikki asiantuntijat olivat jälleen yhtä mieltä siitä, että etelästä oli kadonnutta retkikuntaa suotta etsiä.

Belcherin retkikunta.

Franklinin retkikunnan katoamisen synnyttämään suruun liittyi nyt uusi huoli, Beringin salmen kautta lähteneestä retkikunnasta kun ei oltu saatu mitään tietoja. Amiraliteetti päätti sen vuoksi v. 1852 lähettää vielä yhden suuren apuretkikunnan, jonka piti tutkia Wellingtonin kanava ja sula napameri ja paitsi Franklinin retkikuntaa etsiskellä myös Collinsonia ja Mac Clurea, joiden otaksuttiin menneen Banksin maalle. Austinin retkikunnan laivat varustettiin siis uudelleen matkaan ja pieni Beecheyn saari määrättiin retkikunnan toimien lähtökohdaksi. Sinne oli perustettava elintarvevarasto ja Pullenin johtaman »Northstarin» piti jäädä sinne koko etsiskelyn ajaksi asemalaivaksi. Retkikunnan johto uskottiin kapteeni Sir Edward Belcherille, kokeneelle purjehtijalle, joka oli suorittanut paljon kartoitustöitä kaikilla maailman merillä. Upseereina hänellä oli monta edellisillä retkillä ollutta kokenutta miestä, mainitaksemme erikoisesti Mac Clintockin, Pimin, Mac Dougallin ja Henry Kellettin, jonka piti lähteä Melvillen saarelle viemään apua Collinsonille ja Mac Clurelle. Huhtikuun 21:ntenä 1852 retkikunta lähti Thamesista matkaan.

»Isabel.»

Lady Franklinkin oli hankkinut uuden höyrylaivan, »Isabelin», jonka hän ensin aikoi lähettää Uuden Siperian saarille, mutta sitten lähettikin aluksi Baffinin lahden pohjoisosiin, komendööri E. Inglefield päällikkönä. Kesäkuun 10:ntenä 1852 tämä laiva vasta pääsi lähtemään.

Ingefield oli erinomainen päällikkö ja pienellä, 149 tonnin aluksellaan hän sai suuria aikaan, vaikk'ei Franklinia löytänytkään. Tutkien elokuun lopulla Baffinin lahden pohjoisimpia rantoja ja saaristoita hän tapasi Smithin salmen jäättömänä ja pääsi siten tunkeutumaan aina leveydelle 78°28"21', kauemmaksi kuin ainoakaan ennen häntä, mutta sitten pohjoismyrsky toi vastaan niin paljon ajojäitä, että hänen kiiruummiten täytyi palata etelään ja luopua kaikista aikeista päästä sulaan napamereen talvea viettämään. Paluumatkalla hän tutki vielä Jonesinkin salmen vähän 84:nnettä pituusastetta kauemmaksi, luullen senkin johtavan sulaan napamereen. Sankka sumu kuitenkin pakotti hänet peräytymään, ennenkuin pääsi salmen päähän. Suurin osa North Devonin pohjoisrantaa tuli täten tutkituksi.

Inglefield lähti sitten Lancasterin salmeen ja kävi Beecheyn saarella, jossa hän antoi avata yhden sikäläisistä merimieshaudoista kuolemansyyn tutkiakseen, ja näin kävi selväksi, ettei Franklinin retkikunnassa sairastettu keripukkia sen Beecheyn saarella talvehtiessa. Vielä samana syksynä Inglefield palasi pienellä laivallaan kotia Skotlantiin.

Seuraavana kesänä amiraliteetti varusti höyrylaiva »Phoenixin» ja kuormalaiva »Breadalbonen» viemään Beecheyn saarelle ruokatavaroita ja muita varustuksia ja Inglefield nimitettiin tämän retkikunnan päälliköksi. Hänen kerallaan oli ranskalainen Bellot, joka turhaan oli koettanut saada maansa hallitusta ja yleisöä varustamaan avustusretkikuntaa.

Tietoja Mac Cluresta.

Beecheyn saarella Inglefield nyt sai Belcherin retkikunnasta sangen hyviä tietoja. Kellettin lähettämä rekiretkikunta oli löytänyt kolme vuotta kateissa olleen Mac Cluren miehineen, laivoineen ja Mac Clure oli löytänyt kaksikin luoteisväylää.

Kellett oli syyskuun 7:ntenä 1852 saapunut Melvillen saarelle, mutta saaren rannoilla oli ollut niin paljon jäitä, ettei hän voinut jäädä sinne, vaan oli palannut pienelle Dealyn saarelle, Melvillen saaren kaakkoisrannalle talvimajaan, vietyään ensin maihin eväitä seuraavana keväänä tapahtuvia rekiretkiä varten. Dealyn saarelta hän vielä lähetti viisi rekeä ruokatavaroita viemään kevään rekiretkien varalle. Luutnantti Mechain kulki rekiretkellään niiden hietakivikallioitten ohi, joiden läheisyydessä Parry aikanaan oli talvehtinut ja joilla M'Clintock oli käynyt edellisenä vuotena. Mechain tapasi täällä tiedon, jonka M'Clintock oli kivipyykkiin tallettanut, ja sen vieressä ihmeekseen toisen kirjoituksen, joka oli kivipyykkiin pantu edellisenä keväänä. Se oli Mac Cluren käsialaa. Tämä teki siinä selkoa matkastaan, löydöistään, laivansa asemasta ja etsiskelyjensä tuloksista: Franklinista hän ei ollut löytänyt minkäänlaisia merkkejä. Hän kehoitti, ettei lähetettäisi laivaa häntä ja hänen retkikuntaansa etsimään, koska jokainen laiva, joka napajäihin joutuu, on auttamattomasti tuhon oma.

Pitkä talviyö esti Kellettiä enää sinä syksynä lähettämästä Mc Clurelle apua. Mutta heti auringon jälleen näytettyä itsensä lähti luutnantti Pim matkaan.

Inglefieldin saapuessa Beecheyn saarelle, ei luutnantti Pullen ollutkaan »Northstarilla». Hän oli lähtenyt etsimään Belcherin laivoja pohjoisesta, niistä kun ei ollut tullut minkäänlaisia tietoja. Inglefield lähti hänen perässään, hän kun nimenomaan oli saanut amiraliteetilta käskyn tuoda tietoja Wellingtonin kanavan etsiskelyistä. Kap Rescuessa hän kuitenkin löysi tiedonannon, jonka mukaan Pullen jo oli tavannut Belcherin ja jälleen palannut Beecheyn saarelle. Pahaksi onneksi hän ei ollut huomannut Pullenia tämän sivu kulkiessa.

Myrskyn tuhoja.

Seurasi sitten muutamia päiviä kestävä kauhea hirmumyrsky, joka uhkasi tehdä lyhyen lopun kaikista näistä etäisistä hommista. Barrowin salmessa jäät joutuivat rajuun liikkeeseen, uskomattoman nopeaan kiitivät suurimmatkin jäävuoret aaltojen mukana ja sulkivat väyliä, jotka vuosikausia olivat olleet avoinna. Inglefieldin molemmat laivat ajautuivat kaikista ponnistuksista huolimatta Kap Rileyn luota Barrowin salmeen niiden parhaillaan viedessä maihin varastoitaan. Elokuun 21:ntenä kohosi vaara suurimmilleen, rajun kaakkoismyrskyn ajama jääkenttä kun uhkasi ruhjoa molemmat laivat. »Phoenix», jolla Inglefield oli, kesti sysäyksen, mutta kuormalaiva »Breadalbonen» oikean kyljen jäät repivät ja muutamassa minuutissa se katosi Myrskyiseen mereen. Hädin tuskin ennätti miehistö pelastua.

Bellotin hukkuminen.

Samaan aikaan kuin tämä tapahtui,.tuli toinenkin surusanoma. Neljä miestä, jotka olivat olleet Bellotin kanssa Wellingtonin kanavaa tutkimassa, palasi ilman johtajaansa. Elokuun 18 päivän myrskyssä tämä oli saanut Wellingtonin kanavan aalloissa hautansa.

Pullenin antamain ohjeitten mukaan hän oli kulkenut pohjoista kohti kanavan itäsivua, jolla jään otaksuttiin olevan vahvaa. Jää oli kuitenkin niin röykkiöistä, että matka edistyi hitaasti. Viidentenä päivänä hän oli nähnyt Kap Bowdenin ja Grinnellin niemen kauempaa etäisyydessä. Mutta samana päivänä puhkesi mainittu kaakkoismyrsky raivoamaan, jäät irtaantuivat rannasta, eikä näyttänyt mahdolliselta kulkea mukana olevalla veneelläkään aaltoilevan sulan poikki. Kahdesti turhaan yritettyään Bellot kevensi venettä ja lähetti kaksi miestä viemään köyden rantaan, jonka jälkeen venettä vedettiin edes takaisin, kunnes tavarat saatiin maalle. Mutta samalla Bellot kauhukseen näki, että jääteli, jolla hän seisoi, nopeaan ulkoni rannasta ja kulki salmen keskustaa kohti. Hän käski silloin päästää köyden rannasta irti, että vene voitiin vetää jäälautalle. Rannalle jääneet näkivät, kuinka jäälautta ja sille jääneet kolme miestä herkeämättä ajautuivat poispäin, kunnes lumimyrskyyn katosivat.

Toisena päivänä rannalle jääneet miehet kulkivat jonkun matkan etelää kohti levätäkseen Kap Bowdenin luona. Sinne saapuivat pian sen jälkeen Bellotin molemmat seuralaisetkin, mutta ilman Bellota, uupumuksesta ja nälästä nääntymäisillään. He eivät myrskyn vuoksi olleet voineet pystyttää telttaansa jäälautalle, jonka vuoksi he olivat olleet aivan suojatta myrskyä, tuiskua ja vilua vastaan, kunnes he Bellotin neuvoa noudattaen olivat veitsillään kovertaneet jäävuoreen luolan ja ympäröineet sen jäälohkareilla, niin että siitä tuli jäämaja. Elokuun 18 päivän aamuna Bellot oli kolmannen kerran noussut jääkentän partaalla olevalle jäävuorelle, tähystelläkseen pakokeinoja, ja neljä minuuttia myöhemmin olivat molemmat venemiehet lähteneet hänen jälkeensä, mutta he eivät muuta nähneet kuin hänen sauvansa jäävuoren juurella ammottavassa aallonhaudassa. Epäilemättä oli ankara tuuliaispää nakannut hänet liukkaalta jäältä riehuvaan mereen. Venekin oli samalla menetetty, mutta molemmat merimiehet olivat muutaman tunnin kuluttua päässeet kiinteälle jääkentälle ja siltä säilyttämillään airoilla soutaen jäätelillä kulkeneet maihin. — Englannin kansan puolesta pystytettiin Bellotille sittemmin Beecheyn saarelle muistopatsas.

Belcherin etsiskelyt.

Belcher oli molempine laivoineen tunkeutunut Wellingtonin kanavan kautta Grinnellin maan länsirannalle saakka, pohjoisemmaksi siis koin näillä vesillä kukaan ennen häntä, mutta sitten olivat jäät pakottaneet hänet asettumaan talvimajaan. Avointa merta hän ei suinkaan ollut tavannut, railoja vain jotka avautuivat ja sulkeutuivat, uhaten milloin tahansa ruhjoa laivat. Grinnellin maan länsirannalta hän kuitenkin löysi laivoilleen turvallisen sataman Syksyllä v. 1852 ja keväällä v. 1853 Belcherin laivoista sitten tehtiin rekiretkiä, jotka eivät tosin johtaneet Franklinin jäljille, mutta sen sijaan tuntuvasti laajensivat maantuntemusta. Hänen rekiretkensä kartoittivat enemmän rantoja kuin mikään entinen retkikunta ja täydensivät kokonaisuudeksi kaikki ennen saavutetut tulokset.

Siihen saakka tiedettiin, että Lancasterin ja Barrowin salmien pohjoispuolella oli suuria saaria, mutta miten pitkälle nämä saaret pohjoista kohti ulottuivat ja mikä niiden keskinäinen yhteys oli, silta ei ollut aavistustakaan. Belcherin retkikunta selvitti tämän seikan osoittaen North-Devonin, Cornwalhsin, Melvillen saaren ja Prince Patrickin saaren muodostavan suuren saariston, jonka pohjoinen raja oli 77:nnen ja 78:nnen pohj. leveysasteen vaiheilla.

Belcher itse kahdella matkalla kartoitti Wellingtonin kanavan, Grinnellin maan, North Devonin ja uloinna pohjoisessa olevan North Cornwallin ja Viktorian saariston, sekä osoitti Jonesin salmen yhteyden napameren kanssa. Richard ja Osborne tutkivat Cornwallisin ja Melvillen saaren pohjoisrannikon, kun taas M'Clintock ja Mecham Kellettin talvimajasta lähtien kartoittivat Melvillen, Eglintonin ja Prince Patrickin saarien rannat.

Grinnellin maan muinaisjäännökset.

Ihmisiä ei tällä laajalla alueella tavattu missään, ei edes entisiä asunnoita muuta kuin Grinnellin maalla useita kivihuoneita, jotka olivat niin huolellisesti rakennetut, etteivät ne mitenkään voineet olla eskimoitten tekoa. Toisessa paikassa Belcher tapasi metrin syvyyteen upotetun, puolentoista metriä korkean kivipyykin, joka oli tehty niin suurista paasista, ettei yksi mies jaksanut niitä liikuttaa.

Kasvi- ja eläinkunta.

Eläimiä ja kasveja oli runsaimmin Melvillen saarella, niukimmin Prince Patrickin saarella. Melvillen saarella oli sangen runsaasti riistaa, myskihärkiä, peuroja, riekkoja, haahkoja ja sepelhanhia, jäniksiä sitä vastoin niukasti. Myskihärät asustivat saarella vuoden umpeensa, oleskellen talvella kuivissa suojaisissa laaksoissa. Luutnantti Mecham tapasi Melvillen saarella eräässä kohdassa 70 myskihärkää, jotka rauhallisesti söivät 3 1/2 kilometrin piirissä. Hänen lähestyessään ne jakautuivat osastoihin, joissa oli 15 härkää kussakin, pari kolme valtavaa eläintä kunkin osaston johtajina, ja näin ne suorittivat liikkeitä, jotka olivat säännöllisiä kuin ratsuväkieskadroonain. Yksi osastoista laukkasi monta kertaa ampumamatkan päähän, johtajat edellä, muodostaen kerrassaan pelättävän sarvirivin. Lopulta ne tulivat noin 35 metrin päähän, korskuivat ja kuopivat lunta. Kun luutnantti Mecham ampui, teki koko lauma kokokäännöksen ja katosi tuota pikaa näkyvistä. Peurat saapuvat Melvillen saarelle huhtikuun alussa ja oleskelevat niinikään kuivissa suojaisissa laaksoissa. Retkeilijöitä ne uteliaina lähestyivät, kerrankin kuusi kappaletta kulki heidän perässään moniaan kilometrin. Epäillessään ja pelätessään ne alkoivat juosta piiriä, joka vähitellen pienenemistään pieneni. Hyönteisiä oli hyvin vähän. Ei nähty muuta kuin muutamia mustia hämähäkkejä, pari koteloa ja joitakuita kärpäsiä.

Prince Patrickin maalta Mecham löysi sangen mielenkiintoisia geologisia esineitä. Hardingen vuorilta hän läheltä rantaa tapasi 150—250 metrin korkeudessa valaanluurankoja, jotka vain maan kohoamisen kautta ovat voineet sinne joutua. Samoin oli korkealla maalla suuret määrät ajopuita, joiden hän otaksui olevan Mackenzien mereen purkamia. Vaikeimman matkan suoritti M'Clintock vaeltaessaan Prince Patrickin saaren pohjoispäästä meressä oleville Polyniasaarille.

Napameri.

Kaikki ajatukset lähteä ulos napamerelle kapteeni Belcher oli jo edellisenä vuotena heittänyt mielestään nähdessään, kuinka täynnään se oli survovia, temmeltäviä, sinne tänne tunkeilevia jäälohkareita, jotka jääkenttäin painellessa pinoutuivat korkeiksi röykkiöiksi. »Jos nämä jääpaljoudet ovat saaneet haltuunsa ja vieneet mukanaan onnettomat maanmiehemme», hän lausui, »ei heidän kohtalonsa anna aihetta vähimmällekään toivolle». Belcherinkin paluumatkan katkaisi yllä mainittu elokuun myrsky. Hän ei vielä ollut kulkenut pitkääkään matkaa, ennenkuin laivat Disaster-lahteen jäätyivät eikä niitä räjähdyItämälläkään saatu irti. Täten kului koko kesä hukkaan ja Belcherin täytyi asettua uudelleen talvisatamaan.

Belcher hylkää laivansa.

Seuraavana kesänä oli laivain tiellä niin paljon ahtojäätä, ettei 400 kilogrammalla ruutia päästy kuin kilometri pari eteenpäin. Kun olisi ollut kovin arveluttavaa jäädä vielä kolmanneksi talveksi napayön hirmuihin, ei Belcherillä ollut muuta neuvoa kuin raskaalla mielellä hylätä laivat ja kulkea miehineen jäätä pitkin Beecheyn saarelle, jossa »Northstar» odotti.

Yhtä huono onni oli kapteeni Kellettillä. Elokuun hirmumyrsky tosin mursi Melvillen salmen jääsalvat, mutta sitten jäät uudelleen saartoivat »Resoluten» ja »Intrepidin», ennenkuin ne vielä olivat Barrowin salmeen ennättäneet. Näin Kellettin retkikunnan täytyi viettää talvi 1853—54 Bathurstin saaren eteläpään edustalla.

Kellett hylkää laivansa.

Seuraavana kesänäkään eivät jäät kuitenkaan hajonneet, vaikka suuret määrät ruutia käytettiin väylän aukaisemiseksi. Belcherin käskystä Kellett sen vuoksi toukokuun 15:ntenä 1854 hylkäsi laivansa ja kulki miehineen jäätä pitkin Beecheyn saarelle, jossa kaikkien laivain miehistöt »Northstarilla», ainoalla laivalla, mitä oli jäänyt, lähtivät paluumatkalle. Jo Kap Rileyn luona tuli kuitenkin Inglefield amiraliteetin lähettämänä uudelleen retkikuntia tapaamaan, tuoden niille jotenkin samat käskyt, jotka Belcher jo oli toimeenpannut. Täten saattoivat palaavat miehistöt, joiden luku nousi 263 henkeen, jakaantua kahteen laivaan. »Investigatorin» miehistö oli ollut napamatkallaan viisi vuotta, kun se vihdoin pääsi kotia.

»Resolute» pelastetaan.

»Resolute», toinen Kellettin laivoista, ajautui seuraavana vuonna tyhjillään aina Davisin salmeen saakka, jossa eräs amerikkalainen valaanpyytäjä Kap Walsinghamin luona sen pelasti. Yhdysvaltain hallitus osti sen, korjautti täydelleen entiseen kuntoon ja lahjoitti sen Englannin kuningattarelle ja kansalle.

Belcherin osaksi tuli kotimaassa hyvin huono vastaanotto, kuten yleensäkin kapteenin osaksi, joka on laivansa menettänyt. Häntä syytettiin siitä, ettei hän ollut höyrylaivoillaan lähtenyt avoimeen napamereen ja että hän oli osoittanut rohkeuden, päättäväisyyden ja kestävyyden puutetta ja töin tuskin hän vältti sotaoikeuden langettavan tuomion.

Jälkimaailma, joka tietää, kuinka oikein hän arvosteli laivakulun mahdottomuuden n.s. sulassa napameressä, arvostelee kokenutta purjehtijaa toisin. Jos hän olisi Wellingtonin kanavasta päässyt pohjoista kohti, ei hän sitä paitsi vielä likimainkaan olisi tavannut aavaa merta, vaan uuden saariston, jonka myöhemmin Sverdrupin retkikunta löysi. Sitä paitsi jotenkin pian kävi selville, että Franklinin retkikuntaa olisi ollut turha etsiä pohjoisesta. Suuttumus Belcheriin oli niin suuri, ettei hänen erinomainen löytöretkityönsä saavuttanut minkäänlaista tunnustusta. Suurin syy, mikä hänelle todella jäi, oli se, että hänen oli vaikea tulla toimeen alaistensa kanssa.

Luoteisväylän löytäjät.

Tammikuun 20:ntenä v. 1850 lähti Beringin salmeen lähetetty retkikunta Plymouthista. Siihen kuuluivat purjelaivat »Enterprise» ja »Investigator», edellisen päällikkönä kapteeni Richard Collinson, joka samalla oli koko retkikunnan johtaja, jälkimmäisen Robert John le Mesurier M'Clure, irlantilainen synnyltään. Komentaja Mooren piti viedä »Plover» asemalaivaksi Beringin salmeen — hänen laivallaan oli lääkärinä John Simpson, joka on läntisistä eskimoista kirjoittanut parhaan esityksen — ja kapteeni Kellettin, joka »Heraldilla» purjehti samoissa vesissä, piti tuoda napapurjehtijoille Sandwichin saarille eväitä.

»Enterprise» oli paljon parempi purjehtija kuin »Investigator», jonka vuoksi viimemainittu jäi paljon jäljelle. Jo alun pitäen laivat sen vuoksi kulkivat erillään, eikä niitä ollut mahdollinen yhdessä pitää, vaikka Collinson jonkun verran odottelikin. Tämä asianhaara ei kuitenkaan näytä tuottaneen suurta surua kummallekaan kapteenille, sillä se oli heille pätevä tekosyy omin päin toimintaan. Amiraliteetin ohjeissa molempia laivoja kuitenkin oli vaadittu pysymään yhdessä. Magalhãesin salmessa ne tosin tapasivat toisensa, mutta sen koommin niitä ei rinnan nähty.

Collinson saapui Honoluluun niin paljon ennen M' Clurea, ettei tämä häntä saavuttanut Collinsonin ottaessa siellä vereksiä eväitä. M'Clure keksi paikalle saapuessaan kuitenkin sen keinon, että päätti oikaista Aleutien saariston kautta, vaikka laivaliike tätä väylää karttoi sekä sen tuntemattomuuden että ainaisten sumujen vuoksi. Matka hänelle onnistui, vaikka hän joutuikin niin sankkoihin sumuihin, että purjehti Beringin salmenkin läpi siitä mitään tietämättä. Collinson oli purjehtinut varsinaista reittiä, joka kulki Kamtshatkan kautta, ja tuli Beringin salmeen kaksi viikkoa myöhemmin kuin M'Clure, joka ei suinkaan ollut jäänyt sinne odottamaan.

Kotzebue-salmessa M'Clure tapasi »Ploverin» ja muutamia päiviä myöhemmin, heinäkuun 31:ntenä 1850, »Heraldin», jonka päällikön Kellettin, joka oli aseman ylhäisin upseeri, hän sai suostumaan siihen, että hän vasten ohjeitansa sai omin päin tunkeutua napamereen, yrittääkseen koillisen kautta Atlantin mereen. Samalle Kellettille, jonka M'Clure täällä viimeksi tapasi, oli sitten suotu kolmen vuoden kuluttua lännestä käsin päästää hänet pälkäästä.

M'Clure toimii omin päin.

M'Clure oli rohkea, tarmokas ja arkailematon purjehtija. Pitkin Amerikan luoteisrantaa purjehtien hän sivuutti Kap Barrowin ja jatkoi sitten itää kohti pitkin sulaa, joka tällä rannalla on loppukesästä mantereen ja merijäiden välissä. Jonesin saaren luo hän jätti kertomuksen retkestään ja seurusteli siellä tapaamainsa eskimoitten kanssa. Hänellä oli laivallaan eräs Labradorissa vaikuttanut herrnhutilainen lähetyssaarnaaja, saksilainen veli Miertsching, joka täydelleen hallitsi eskimoitten kielen. Turhaan tämä heiltä kuitenkin uteli uutisia Franklinista ja hänen tovereistaan. Valkoisia he kyllä olivat Nähneet, käydessään Yukon joella kauppaa tekemässä — Alaska oli silloin vielä Venäjän hallussa.

Eskimoita.

Kauempana lännessä »Investigator» kuitenkin tapasi eskimoita, jotka eivät vielä milloinkaan olleet tavanneet »kablunoja», s.o. valkoisia. Miertschingin tullessa maihin he tulivat vastaan veitset ja keihäät valmiina ja pienillä jousillaan kalanluulla terätyt nuolet. Joku nuoli jo ammuttiinkin, mutta lähetyssaarnaajan selitykset hälvensivät kaikki epäluulot ja heistä tuli hyvät ystävät. He tervehtivät nyt vieraita juhlallisesti kohottaen kätensä kolmasti pään yli ja hieroen likaista typönenäänsä retkeilijän nenää vastaan.

»Investigator» heidän mielestään oli aivan hirmuinen saari, jossa oli kolme puuta. Vaikka se oli viiden kilometrin päässä rannasta, pelästyivät he joka kerta, kun se teki liikkeen. Jonkun ajan kuluttua he kuitenkin uskalsivat lähteä laivaan, jossa heitä ei kuitenkaan kauaa siedetty, sillä he olivat tavattoman ovelia ja häikäilemättömiä varkaita.

Vaihtelevilla tuulilla ja säiliä »Investigator» sitten purjehti edelleen itää kohti. Toisin paikoin oli rantasula niin kapea, että laiva tarttui jäihin ja oli sahoilla, kirveillä ja touveilla irrotettava. Jäät antoivat sille niin kovia kolauksia, että kuparipeltiä repeili pohjan alta ja merimiehet putoilivat kojuistaan. Mackenzien suistamossa viipymättä M'Clure laski edelleen itää kohti, nähden usein eskimokyliä rannalla. Kap Bathurstin luona hän laski ankkurin ja lähetti veneitä mailiin. Yleensä oli rannikko ollut kovin karua ja kasvullisuus niukkaa, mutta täällä se oli kerrassaan rehevää, jonka vuoksi peuroja ja muuta riistaa oli runsaasti ja meressä paljon valaita, hylkeitä ja muita eläimiä. Jo Richardson oli v. 1848 tavannut täällä sadoittain eskimoita ja M'Clurekin näki kymmeniä telttoja. Asukkaitten iloisuus ja ystävällisyys jätti purjehtijoihin mitä paraan vaikutuksen.

Muuan eskimo kertoi, että eräs hänen heimonsa miehistä oli tappanut valkoisen, jonka takista hän oli leikannut nappeja. Valkoisia oli tullut erääseen lähellä Mackenzien suuta olevaan niemeen useita ja he olivat rakentaneet sinne majan ja sitten kulkeneet sisämaahan. Tämä maja huomattiin kuitenkin jo hyvin vanhaksi, joten tapaus näytti sattuneen vuosikymmeniä takaperin. Kap Bathurstin itäpuolella eskimot kertoivat valkoisista, jotka olivat siellä käyneet purjeellisilla veneillä. Heidän päällikkönsä, joka oli paksu mies, oli kävellyt rannalla edes takaisin ja aina astunut kaksikymmentä askelta kumpaankin suuntaan. Miehet olivat keittäneet teltassa ruokaa. Epäilemättä tämä oli ollut Richardsonin retkikunta. Rannikolla huomattiin eräässä kohdassa savua, joka johtui maan alla palavista aineista.

M'Clure Walesin prinssin salmessa.

Syyskuun 6:ntena näkyi koillisessa tuntematon maa, jonka nimen M'Clure nimitti Nelsonin maaksi. Siellä tavattiin paljon peuran, jäniksen, susien ja kettujen jälkiä ja kosolta lintuja, joten retkikunta täältä sai runsaasti tuoretta lihaa. Lännemmän näkemistään maista M'Clure nimitti Baringin maaksi Englannin meriministerin mukaan, itäisemmän Prinssi Albertin maaksi. Näitten maitten väliseen salmeen, Walesin prinssin salmeen, hän tunkeutui, mutta siinä kulki niin paljon ajojäitä ja ilma alkoi siihen määrään jäähtyä, että »Investigator» leveysasteella 73°7' jäätyi kiinni. Jääkentät alkoivat nyt ajaa laivaa taapäin, kouristellen sitä niin kovasti, että se natisi kaikissa liitoksissaan ja M'Clure jo monta kertaa aikoi antaa käskyn, että kaikki varastot vietäisiin maihin. Syyskuun 24:ntenä laiva jälleen oli salmen suussa, jossa sen jäät ajoivat kalliosärkälle. Tässä jäät sitä runtelivat niin pahoin, että jok'ikinen jo luuli sen viimeisen hetken tulleen. Kaikki miehet komennettiin kannelle ja jokaisella oli kädessään paksu mytty ruokatavaroita ja vaatteita, ollakseen valmiina pyrkimään jäitten poikki maalle.

Kauhun yö jäissä.

Jäät sysäsivät laivan kyljelleen, mutta toiset jäät jälleen mursivat sitä kannattavat jäätelit, niin että se taas nousi pystyyn. Miertscbing kirjoitti tapauksesta päiväkirjaansa:

»Syyskuun 25 päivänä kello 2:sta aamulla kello 1:teen iltapäivällä oli vaara suurin. Jokainen seisoi kannella myttyineen, jossa oli vähän leipiä ja vaatteita, voidakseen laivan hajotessa kulkea korkeiksi röykkiöiksi pinoutuneitten jäitten poikki maalle. Taskumme olimme täyttäneet ruudilla ja lyijyllä, käsissämme oli meillä pyssyt. Ah, kuinka kauan olisimme hengissä pysyneet, jos olisi täytynyt yrittää? Kaikkiarmollinen Jumala kuitenkin ohjasi jään ja sen keralla laivan syvempään veteen, mutta samalla myös niin korkeiksi röykkiöiksi kasaantuneitten jäitten väliin, että kapteenin kajuutan ovi särkyi jäiden laivaa pusertaessa. Vihdoin jäät rauhoittuivat ja jokainen meistä toivoi pääsevänsä hetkeksi levolle. Mutta tuskin olimme käyneet vuoteillemme, ennenkuin meidän taas täytyi hyökätä kannelle ja siellä taas seisoimme koko yön ja osan päivästä etukannella mitä kamalimmassa ilmassa. Ankara myrsky ajoi laivaa, jonka jälleen täytyi kestää pelottavia sysäyksiä, pohjoista kohti erään pienemmän saaren korkeita rantakallioita vastaan. Kun laiva uhkasi kallioita vastaan ruhjoutua, kiinnitettiin se jäälauttaan kuudella vankalla touvilla. Viidenkymmenen askeleen päähän näistä vaarallisista kallioista ajauduimme, mutta vesi oli siellä vielä 65 syltä syvää…

»Seitsemäntoista tuntia kesti tätä kauhun aikaa ja koko ajan me ahdistuneella mielellä seisoimme etukannella, palellen luita ja ytimiä myöden. Milloin paiskautui laiva oikealle, milloin vasemmalle kyljelleen, milloin kohosi vedestä keula, milloin perä ja jää sysäsi ja pusersi niin vakavasti, että tervattu tilke putosi saumoista ja ruumassa särkyi tynnyreitä. Mahdoton oli päästä rajusti liikkuvan jään poikki maalle, yritys olisi ollut varma kuolemamme. Toisten kuolontuska oli muuttunut hurjaksi epätoivoksi, niin että muutamat merimiehistä murtautuivat väkiviinahuoneeseen ja joivat itsensä siellä tunnottomaan humalaan. Meitä oli 76 henkeä, joiden tässä täytyi katsoa kaikkein kamalinta kuolemaa kasvoihin, ollen voimattomina luonnonvoimain raivoa vastaan. Mutta sitten, juuri kun toisella puolella kohosi korkeuteen valtava muuri lohkareiksi särkyneitä jäätelejä, uhaten ruhjoa hataran aluksemme — juuri silloin jää kuin näkymätöntä kättä totellen asettui, tuuli katosi kuin taian kautta ja hurjan raivon jälkeen seurasi satumainen rauha.»

Talvenvietto.

Jäät kuljettivat »Investigatoria» pohjoista kohti, kunnes se syyskuun 30:ntena takertui jäineen päivineen Walesin prinssin salmen eteläpäähän kiinni. M'Clure älysi, että hänen oli jäätävä siihen talveksi, ja viipymättä hän käski ryhtyä valmistuksiin. Ensin saivat humaltuneet merimiehet paljaaseen selkäänsä asianmukaisen löylyn. Sitten kapteeni piti puheen, kehoittaen väkeään edelleenkin pysymään uskollisena ja rohkeana. Kannen hän peitti telttakatolla ja tasoitti laivan ympäriltä jään. Suojaksi myrskyjä vastaan laiva ympäröitiin lumivallilla. Kansikin peitettiin lumella, joka sitten jäädytettiin suojaksi kylmää vastaan. Lämmityksestä ja ilmanvaihdosta pidettiin huolta ja miehistölle jaettiin lämpöiset vaatteet. Laiva oli kovin kallellaan, mutta tätä puutetta oli mahdoton korjata.

Sitten alkoi naparetkeilijäin tavallinen talvielämä hommineen, huolineen ja huveineen. Marraskuussa elohopea jo jäätyi, mutta kylmimmät kuukaudet olivat tammi-, helmi- ja maaliskuu, jolloin elohopea monta kertaa laskeutui -47 asteeseen C. Keskilämmöt olivat: lokakuussa -20°, marraskuussa -24°, joulukuussa -36°, helmikuussa -39 1/2°, maaliskuussa -34°, huhtikuussa -20 1/2°, toukokuussa -12 1/2° ja kesäkuussa -2 1/2°C. Tyynellä säällä pakkasesta ei ollut aivan suurta haittaa, mutta myrskyn liittolaisena se oli hirmuinen. Maalla tavattiin myskihärkiä ja niistä retkikunta ampui itselleen erittäin tervetulleen ravinnon vahvistuksen.

Rekiretkiä.

Huolimatta talven ankaruudesta tehtiin »Investigatorista» useita retkiä Franklinin retkikunnan etsimiseksi ja löydetyn maan tutkimiseksi. Lokakuun 10:ntenä M'Clure kävi maissa ottamassa rannan Englannin kruunun omaisuudeksi, mutta paluutien häneltä katkaisi vuoksivesi, joka oli kohonnut jään ja rannan väliin, ja hänen täytyi seuralaisineen odottaa vilussa suojatta ja ruoatta, vieläpä toiset läpimärkinäkin veteen pudottuaan, kunnes heitä alettiin laivassa kaivata. Sangen kurjassa tilassa joukko vihdoin pelastettiin.

Lokakuun 21:ntenä M'Clure lähti rekiretkelle pohjoista kohti, tutkiakseen Walesin prinssin salmen, jonka hän arvasi johtavan Parryn löytämään Melvillen salmeen. Jos tämä otaksuma oli oikea, oli reitti kauan etsitty luoteisväylä! Luonnollista oli, että hän ensi sijassa sen varrelta haki kadonnutta retkikuntaa.

Maa, jota hän kulki, oli jotenkin mäkistä, niin etteivät retkeilijät nähneet kauas eteensä, mutta eräänä iltana M'Clure laski olevansa lähellä Melvillen salmea ja Banksin maata, jotka Parry 30 vuotta takaperin oli löytänyt. Varhain seuraavana päivänä hän siis herätti miehensä ja itse edellä kulkien alkoi nousta korkealle vuorelle, jolta hän luuli näköalan avautuvan.

Luoteisväylä!

Ja ennen muita päälle päästessään hän näkikin suurenmoisen maiseman: Hän oli todella päässyt Walesin prinssin salmen päähän ja näki sen edessään päättyvän Melvillen salmeen ja itse hän seisoi sillä maalla, jonka Parry oli nimittänyt Banksin maaksi. Pohjoisessa näkyi vain jäätynyttä merta ja kaakkoa kohti Prinssi Albertin maa. M'Clure oli löytänyt luoteisväylän — yhden niistä. Tunteittensa valtaamana hän lankesi polvilleen ja kiitti Luojaa, joka oli suonut hänen johtaa päätökseen monen vuosisadan etsiskelyt. Lokakuun 26:nnen päivän aurinko nousi paraillaan luomaan loistettaan tähän hyisessä suurenmoisuudessaan verrattoman kauniiseen maisemaan.

Kätkettyään kivipyykkiin kertomuksen löydöstään M'Clure sitten kääntyi paluumatkalle. Päästyään jotenkin lähelle laivaa hän riensi reen edelle, ennättääkseen perille pikemmin, mutta sitten nousi lumituisku, jossa hän eksyi ja sai harhailla jäällä 20 tuntia, ennenkuin puolikuolleena löysi laivansa.

Keväällä 1851 M'Clure varusti neljä rekiretkikuntaa tarkemmin tutkimaan löytämiään rantoja. Näillä retkillä kartoitettiin Prinssi Albertin maan ja Banksin maan pohjois- ja etelärannikot ja muun muassa tavattiin eskimoita, jotka eivät vielä milloinkaan olleet nähneet eurooppalaisia. Rauta oli heille aivan tuntematonta, samoin kuin eurooppalaiset tavaratkin, mutta nuolensa ja keihäänsä he olivat teränneet kuparilla. He olivat paraillaan jäällä hylkeenpyynnissä. Pitkin näitä rantoja tavattiin eskimoitten entisten asumusten pohjia. Kun heille näytettiin Wollastonin saaren karttaa, täydensivät he sitä paikalla piirtämällä siihen uusia saaria.

Keväällä »Investigator» ajautui jäitten kanssa eteläänpäin, mutta pääsi kuitenkin heinäkuun 17:ntenä vapaaksi. M'Clure yritti nyt kulkea Walesin prinssin salmen kautta, purjehtiakseenkin luoteisväylän, vaikka hänen ohjeittensa mukaan olisi pitänyt kiinnittää koko huomionsa kadonneen retkikunnan etsimiseen, eikä uusiin löytöihin. Jäät kuitenkin kerran toisensa jälkeen ajoivat hänet takaisin, uhaten hänen laivansakin ruhjoa, jonka vuoksi hän muutti tuumansa ja koetti purjehtia Baringin-Banksin maan pohjoispuolitse, päästääkseen sen kautta Melvillen salmeen, josta väylä oli tunnettu ja selvä.

M'Clure kiertää Banksin maan.

Heinäkuun 20:ntenä M'Clure kiinnitti laivansa pieneen jäävuoreen, joka oli pohjassa kiinni, saadakseen suojaa ahtojäitä vastaan. Ahtojäiden painostus oli kuitenkin niin suuri, että jäälohkare alkoi horjua ja jääkieleke, joka oli laivan alla, kohotti tämän pari metriä korkealle ilmaan. Laiva saatiin kuitenkin pois, ennenkuin se kaatui. Toisen kerran joutui »Investigator» niin kovaan puristukseen, että sen keula ja perä uhkasivat ruhjoutua. Banksin maan rannalla, jossa oli vain kapea sula väylä, laiva joutui rannan ja karille ajaneen jäävuoren väliin niin ahtaalle, että se olisi tuhoutunut, jos jäävuori olisi lähtenyt liikkeelle. M'Clure avasi itselleen tien valtavilla ruutimiinoilla.

Yksitoista päivää hänen kuitenkin täytyi odottaa, ennenkuin taas pääsi eteenpäin ja räjähdysaineita hänen täytyi edelleenkin käyttää raivatakseen tieltään väylään ajautuneet jäävuoret. Näissä taisteluissa kului niin paljon aikaa, että hän vasta syyskuun 24:ntenä saapui Banksin maan pohjoisrannalla olevaan suojaiseen lahteen, jonka hän pelastuksestaan kiitollisena nimitti »Armon lahdeksi» (Bay of Mercy). Banksin salmen poikki ei ollut yrittämistäkään ja jo toisena päivänä »Investigator» jäätyi kiinni ja retkikunnan täytyi varustautua talvimajaan.

»Armon» lahdessa.

Ja sen täytyi jäädä »Armon lahteen» ainaiseksikin. Jäät eivät lahdesta lähteneet seuraavana kesänä 1852 eivätkä edes kesällä 1853. Kaksi kurjaa talvea M'Cluren täytyi joukkoineen viettää tässä lahdessa. Sairaitten luku alkoi lisääntymistään lisääntyä ja ruoka-annoksia täytyi pienentää, vaikka riistaa olikin ja sitä ammuttiin runsaasti. Huhtikuussa 1852 M'Clure kuuden miehen keralla matkusti Banksin salmen jäitten poikki Melvillen saarelle, saapuen sinne kymmenen päivän kuluttua. Sieltä hän toivoi löytävänsä ruokatavaroita ja ehkä englantilaisen laivankin, mutta tähän nähden hän koki katkeran pettymyksen. Hän löysi vain rasian, jossa oli ilmoitus, että kapteeni Austin oli viettänyt vuodon 1850 Griffithin saarella, ja samaan rasiaan hän nyt pisti kertomuksen retkestään ja tilastaan »Armon lahdessa». Tätä ilmoitusta hän sitten sai kiittää pelastuksestaan. Toukokuun 11:ntenä M'Clure palasi laivalleen, jossa keripukki sillä välin oli alkanut tehdä tuhojaan. Onneksi oli Banksin maalla runsaasti riistaa, niin että miehille kolmasti viikossa voitiin antaa tuoretta lihaa.

Vasta elokuun 16:ntena Armon lahdessa jää irtaantui rannoista, mutta suuret ahtojääröykkiöt estivät sitä pääsemästä ulos mereen, ja jo 20 päivänä lahti alkoi uudelleen jäätyä. »Investigatoria» nyt uhkasi Franklinin ja hänen tovereittensa kohtalo, jonka vuoksi M'Cluren täytyi miettiä keinoja, miten saisi väkensä pelastetuksi. Hän aikoi terveitten miesten keralla jäädä edelleen laivaan siinä toivossa, että hän kesällä 1853 pääsisi salmen poikki Melvillen maan rannoille, sairaat hän sitä vastoin aikoi lähettää kahdessa osastossa itää ja etelää kohti — kaikesta päättäen varmaan kuolemaan, ellei ehkä Collinson olisi heitä pelastanut. Huhtikuun 5:ntenä laivalla sattui ensimmäinen kuolemantapaus ja seuraavana päivänä M'Clure kirjoitti päiväkirjaansa:

Pelastus.

»Käyskentelin ensimmäisen upseerini keralla laivan vieressä ja keskustelimme siitä, kuinka kovaksi jäätyneeseen maahan saataisiin kaivetuksi hauta eilen kuolleelle miehelle, ja samalla näimme miehen, joka salmen suussa olevilta jääröykkiöiltä sukkelaan lähestyi meitä. Luulimme ensin, että se oli joku meikäläisiä, jota ehkä jääkarhu ajoi takaa, mutta kuta lähemmäksi hän tuli, sitä epäilyttävämmältä asia alkoi tuntua, ken se saattoi olla. Varmaa oli, ettei hän ollut kenenkään meikäläisen kaltainen, mutta sitten ajattelimme, että joku ehkä oli lähtenyt uutta pukua koettelemaan, valmistautuakseen rekiretkelle. Kun emme nähneet läheisyydessä ketään muutakaan, niin lähdimme eteenpäin. Saavuttuamme parinsadan askeleen päähän hänestä, kohotti tämä omituinen olento käsivartensa ilmaan ja teki niillä samanlaisia merkkejä kuin eskimoitten on tapana, huutaen meille samalla suurimmalla äänensä ponnistuksella sanoja, jotka tuulen ja sanomattoman kiihtymyksemme vuoksi meistä kuuluivat kuin hurjalta hätähuudolta ja saivat meidät pysähtymään. Vieras lähestyi levollisesti, ja huomatessamme nyt, että hänen kasvonsa olivat mustat kuin ebenpuu, ihmettelimme totisesti itseksemme, oliko hän todella tämän, vai jonkun toisen maailman asukas. Jos hänellä vielä olisi ollut vähän häntää tai sorkka, olisimme suin päin lähteneet pakoon. Mutta nyt jäimme kuin jäimmekin paikallemme, ja vaikka taivas olisi kukistunut päällemme, emme olisi syvemmin hämmästyneet kuin kuullessamme hänen sanovan: 'Olen luutnantti Pim, ennen palvellut »Heraldilla», nyt »Resolutella».' Kapteeni Kellett oli laivoineen Dealy-saarella. Vaistomaisesti hyökkäsimme häntä vastaan ja tartuimme hänen käteensä.»

Sähkön nopeudella levisi sanoma avun saapumisesta. Koko laiva alkoi elää, sairaat hyppäsivät vuoteeltaan, kaikki hyökkäsivät jäälle, nähdäkseen omin silmin tämän merkillisen miehen, ja pian saapui siihen »Resoluten» koiravaljakkokin. Luutnantti Pimin musta naama oli uusi suojakeino pakkasta vastaan, joka oli keksitty »Investigatorin» poissa ollessa. Jos Pim olisi tullut parikaan päivää myöhemmin, olisi M' Clure jo ennättänyt lähettää sairaansa matkaan saamaan napamaitten jäätiköillä hautansa.

Pimin reki oli matkalla mennyt rikki, mutta hän ei kuitenkaan tahtonut palata, ennenkuin oli M'Cluren tavannut, ja hänen kuntonsa ja uhrautuvaisuutensa pelasti »Investigatorin» miehistön. Laivaa hän ei voinut pelastaa, vaan jätettiin se Armon lahteen jäitten tuhottavaksi, niin raskaalta kun tämä M'Cluresta tuntuikin. Viimeiseen saakka hän toivoi voivansa kulkea sillä sen ainoan salmen poikki, joka luoteisväylästä vielä oli purjehtimatta.

M'Clure kulki sitten väkineen jäätä Kellettin laivaan, joka oli Melvillen saaren kaakkoisrannalla, ja tällä laivalla hän pääsi Barrowin salmen suuhun, mutta sitten »Resolutekin» takertui jäihin ja oli hylättävä ja loppumatka Beecheyn saarelle oli kuljettava jäätä.

M'Clurea pidettiin luoteisväylän löytäjänä ja ensimmäisenä kulkijana, vaikk'ei hän ollutkaan koko väylää laivalla kulkenut, ja siitä syystä hänelle ja hänen väelleen annettiin 10,000 punnan palkinto, M'Clure itse ylennettiin ja aateloitiin ja sai tieteellisten seurain kunniamerkkejä. Hänen ansionsa luoteisväylän löytämisestä eivät kuitenkaan ole suurimmat, vaan ensi sijassaan ne kuuluvat Franklinille. Collinson taas purjehti etäimmälle siihen luoteisväylään, joka todella on laivallakin kuljettava ja jota pitkin Amundsen sitten »Gjöalla» purjehti Baffinin lahdesta Beringin salmeen.

Collinsonin seikkailut.

Collinson saapui Kap Lisburneen, Amerikan luoteisrannalle, elokuun 13:ntena v. 1850, kaksi viikkoa myöhemmin kuin M'Clure, ja kahdeksan päivää myöhemmin hän kohtasi vahvan napa-ahtojään, seuraten sen reunaa leveysasteelle 73°23' ja pituusasteelle 164 W, sulaa napamerta tapaamatta. Kun hänellä ei vielä ollut tietoa »Investigatorista», palasi hän Tyynelle merelle talvea viettämään.

V. 1851 hän taas purjehti Jäämereen ja heinäkuun 31:ntenä lähti Barrowin nokasta itäänpäin, suoriuduttuaan jäistä, jotka uhkasivat ajaa hänen laivansa rannalle. Eskimot kuitenkin turhaan kokoontuivat saaliin jaolle, »Enterprise» pelastui ja saapui elokuun 26:ntena Kap Bathurstiin ja sieltä edelleen kulkiessaan Walesin prinssin salmeen, josta hän löysi M'Cluren kätkemät ruokavarat. Hän arvasi salmen johtavan Melvillen salmeen ja M'Cluren sitä kulkeneen ja purjehti sen päähän, mutta jäät sulkivat salmen pohjoispäässä tien, niin ettei hän voinut purjehtia siitä edelleen. Hän pääsi kuitenkin laivallaan 57 meripenikulman päähän siitä kohdasta, jonka Parry v. 1819 oli idästä käsin saavuttanut, lähemmäksi siis kuin M'Clure Armon lahdessa.

Collinson kääntyi nyt etelää kohti — hän oli salmeen ajanut vain kymmenen päivää sen jälkeen kuin M'Clure oli talvimajastaan lähtenyt — ja lähti Banksin maan rantaa pohjoista kohti purjehtimaan, tullen noin 100 mailin päähän siitä kohdasta, jossa »Investigator» oli samaan aikaan syyskuun 7:ntenä 1851 jäissä kiinni, mutta kun hän ei tavannut minkäänlaisia kivipyykkejä rannikolla, otaksui hän, ettei M'Clure ollut lähtenyt sille suunnalle, ja palasi takaisin, pelastaen laivansa varmasta tuhosta. »Enterprisen» hän vei talvisatamaan Walkerin lahteen, Walesin prinssin salmen eteläpäähän.

Seudulla oleskeli marraskuuhun saakka joukko eskimoita pyyntihommissaan, mutta sitten he muuttivat etelään, palatakseen takaisin vasta seuraavana kevännä. Talven kuluessa »Enterprisesta» tehtiin kaksi rekiretkeä. Toinen retkikunta tutki Prinssi Albertin maan rantoja, toinen kulki jäiden poikki Melvillen saarelle saapuen Kap Providenceen kaksikymmentä päivää myöhemmin kuin M'Clure oli siellä ollut. Luutnantti Parkes, joka tätä retkikuntaa johti, näki jäällä reenjälkiä ja oli kuulevinaan koirain haukuntaa, mutta peläten ehkä tapaavansa eskimoita, hän palasi takaisin, aseeton kun oli. Se oli ainoa kerta, jolloin upseeri Franklinin etsinnässä karttoi toisia retkikuntia. Jos hän olisi jatkanut Parryn talvikortteeriin, olisi hän siellä saanut lukea, että »Investigator» oli Armon lahdessa ja että M'Clintock Austinin retkikunnasta kesäkuussa 1851 oli etsinyt tämän rannikon.

Lähtien Walkerin lahdesta elokuussa 1852 Collinson kartoitti Prinssi Albertin salmen ja kääntyi sitten Delfiini- ja Union-salmeen, eteläisimpään luoteisväylistä siis, joka erottaa napasaariston Amerikan mantereesta. Syyskuun 26:ntena hänen kuitenkin, Kruunausmutkan ajojäiden poikki purjehdittuaan, täytyi asettua Deasen salmen itäpäähän talvehtimaan. Täälläkin hän tapasi eskimoita, jotka alussa olivat hyvin arkoja, ja sai heiltä erään laivan koneosan ja rautaisia ja messinkisiä esineitä, jotka hän kyllä tunsi Englannin sotalaivastoon kuuluneiksi, mutta kun tulkki oli M'Cluren laivalla, ei hän saanut tarkemmin selkoa siitä, mistä ne olivat tulleet.

Huhtikuussa Collinson lähetti rekiretkikunnan, joka rannikkoa seuraillen saapui Viktorian maan kaakkoiskulmaan ja sieltä kulki pohjoiseen Gatesheadin saareen leveydelle 70°25', aikoen jatkaa matkaa James Rossin tutkimalle Walesin prinssin maalle, mutta maa päättyikin ja aavan meren poikki rekiretkikunnan oli mahdoton kulkea jään röykkiöisyyden ja epätasaisuuden vuoksi. Paluumatkalla se tapasi laivan oven kehän, jossa oli kuparinen lukko, lukossa amiraliteetin nuolimerkki. Myöhemmin tämä ovenkehä Woolichissa sotalaivaston arsenaalissa tunnettiin »Terroriin» kuuluneeksi. Collinsonilla oli laivallaan mies, joka ennen oli palvellut »Erebuksessa», mutta hän ei sitä tuntenut.

Kivihiilien vähyys esti Collinsonia enää kauemmaksi tunkeutumasta, kun hän elokuun 11:ntenä v. 1853 jälleen pääsi lähtemään Cambridgen lahdesta talvimajastaan. Hän pyrki Amerikan rannalle, jossa oli paljon ajopuita. Onnellisesti hän nytkin johti suuren laivansa Viktorian ja Wollastonin maan eteläpuolella olevain vaikeitten ja karisten väyläin kautta, lähteäkseen kotimatkalle. 200 meripenikulmaa Barrowin nokan länsipuolella talvi kuitenkin jälleen yllätti hänet, niin että hän vasta heinäkuun puolivälissä 1854 pääsi jatkamaan kotimaahansa, palaten heinäkuun 5:ntenä 1855 Englantiin, viisi vuotta ja neljä kuukautta poissa oltuaan.

Collinsonin osoittama erinomainen merimieskunto on herättänyt kaikkien aikain purjehtijain ihastusta. Huolimatta kaikista suunnattomista vaaroista ja vaikeuksista hän toi laivansa ehjänä kotia. Kaikista hallituksen lähettämistä retkikunnista hän pääsi lähimmäksi Franklinin retkikunnan tuhoutumaseutuja. Amiraali Richards sanoi hänen työnsä osoittaneen »kärsivällisyyttä, kestävyyttä ja hellittämätöntä sitkeyttä vaikeuksissa, joita suurempia tuskin kenenkään on ollut voitettava.» Saman tunnustuksen antoi hänelle Amundsen pienellä »Gjöallaan» purjehtiessaan samat vaikeat väylät.

M'Cluren retken rinnalla Collinsonin retki jäi varjoon, vaikka hänen ansionsa epäilemättä olivat suuremmat.

Franklinin retkikunnan kohtalo.

Yhdeksän vuotta oli kulunut Franklinin retkikunnan katoamisesta. Koko laaja napasaaristo oli suunnitelmallisesti etsitty, yhtä pientä kolkkaa lukuunottamatta, joka käsitti Backin löytämän Suuren Kalajoen pohjoispuoliset seudut. Kummaltakin puolelta oli tosin edetty sangen lähelle tätä aluetta, mutta perillä saakka ei kukaan ollut käynyt ja sattuman kauppa oli, että sen kätkemät hirmut vielä nytkään tulivat tunnetuiksi. Siitä oli kiittäminen t:ri Raea, jonka retken Wollastonin ja Viktorian maan etelärannoille jo olemme kertoneet; Hudson Bay-yhtiön palveluksessa hän v. 1853 lähti kartoittamaan Boothia niemimaan rannikkoa.

Raen retki Boothia niemelle.

Lähtien veneellä Chesterfield Inletistä, Hudsonin lahden luoteiskulmasta, elokuun 10:ntenä, hän neljän päivän kuluttua saapui Repulse Bayhin Melvillen niemimaan juurelle, kerallaan vain kolmen kuukauden eväät. Riistan saannista ja eskimoitten avusta siis kokonaan riippui, saattaisiko hän matkallaan talvehtia. Syyskuun 1:nä, jolloin Raen miehineen olisi pitänyt lähteä paluumatkalle, heillä oli polttoainetta 14 viikoksi, mutta riistaa oli ollut hyvin niukalta. Siitä huolimatta koko joukko päätti viettää täällä pohjan perillä talvea. Ja sitten alkoikin riistaa taas olla niin runsaasti, että heillä lokakuun 1:nä oli runsaat eväät, 109 peuraa, yksi myskihärkä, 106 riekkoa, yksi hylje ja 190 lohta.

Keväällä retkikunta kaivoi ikijäätyneeseen maahan osan eväistään paluumatkan varalle ja lähti maaliskuun viimeisenä päivänä v. 1854 kartoittamaan Boothia niemimaan länsirannikkoa. Huhtik. 20:ntenä Rae niemimaan juuressa itärannalla tapasi nuoren eskimon, joka kertoi hänelle ensimmäisen tiedon Franklinin retkikunnan tuhosta.

Ensimmäinen tieto Franklinin retkikunnan tuhosta.

Keväällä 1850 oli nähty neljäkymmentä valkoista, jotka olivat vetäneet venettä eteläänpäin pitkin Kuningas Williamin maan länsirantaa. He olivat ostaneet hylkeen pyyntiretkellä olevilta eskimoilta ja näille kertoneet jäiden tuhonneen heidän laivansa, jonka vuoksi he nyt matkasivat semmoiseen maahan, missä voisivat ampua peuroja. Myöhemmin, ennen jäiden lähtöä, oli mannermaalta tavattu 30 miehen ruumiit ja viisi eräältä saarelta yksi päivämatka pohjoiseen. Nämä paikat saattoivat olla Back Riverin eskimoleiri ja Montrealin saari taikka jotkut toiset paikat lähellä Ison Kalajoen eli Back Riverin suuta. Kaikki valkoiset olivat, päällikköä lukuunottamatta, eskimoitten tietojen mukaan olleet sangen kurjassa kunnossa, kärsien elintarpeiden puutetta.

Kadonneitten esineitä.

Rae ei alussa tahtonut uskoa näitä tietoja, mutta kuta lähemmäksi hän tuli sitä seutua, sitä varmemmin hän alkoi uskoa, että nämä kertomukset ainakin osaksi olivat perustellut. Hän näki nimittäin eskimoilla koko joukon esineitä, jotka epäilemättä olivat »Erebuksesta» ja »Terrorista» taikka olivat kuuluneet näiden taivain miehistöille, kuten kellojen, kompassien, kaukoputkien ja pyssyjen kappaleita, hopeaisia lusikoita, haarukoita ja hopealautasiakin, joissa oli Franklinin ja hänen upseeriensa nimet, vaakunat tai nimikirjaimet. Suuren osan niistä hän sai ostetuksi ja tuoduksi samana syksynä Churchillin asemalle Hudsonin lahden länsirannalle. Raella oli sangen riittämättömät varustukset ja siinä syy, miks'ei hän voinut laajemmalta jatkaa etsiskelyitä.

Lokakuun 24:ntenä 1854 t:ri Rae sitten ilmestyi Englannin amiraliteetin virkahuoneeseen, jossa hänen odottamaton sanomansa herätti mitä suurinta huomiota, siellä kun yleensä oltiin sitä; mieltä, että 75:nnen leveyspiirin eteläpuolelta oli turhaa etsiä Franklinia.

Kun t:ri Rae ei enää terveytensä heikontumisen vuoksi suostunut johtamaan uutta retkikuntaa samoille maille, lähetti Englannin hallitus seuraavana vuonna Andersonin ja Stewartin johdolla pienen retkikunnan Isolle Kalajoelle tarkemmin kuulustelemaan asiaa. Kolmella kanootilla jokea laskien retkikunta monessa kohdassa puhutteli eskimoita ja lunasti heiltä paljon Franklinin retkikunnan esineitä. Eskimot sanoivat saaneensa ne nälkään kuolleitten valkoisten veneestä. Montreal-saarella oli eskimoitten kätköjä, joissa oli yhä enemmän esineitä, mutta Ison Kalajoen suulta ei mitään löydetty, vaikka etsittiin kymmenen päivää. Pahaksi onneksi retkikunnalla ei ollut tulkkia, eikä se riittämättömien varustuksiensa ja hatarain veneittensä vuoksi voinut lähteä salmen yli Kuningas Williamin maalle.

Andersonin palattua amiraliteetti päätti Franklinin retkikunnan tuhon lopullisesti varmaksi ja antoi t:ri Raelle ja hänen tovereilleen 10,000 punnan palkinnon Franklinin ja hänen seuralaistensa kohtalon selville saamisesta.

Englannin hallitus oli nyt mielestään tehnyt kylläksi, eikä suostunut sen koommin jatkamaan etsiskelyitä, mutta Lady Franklin ei hellittänyt, ennenkuin oli saanut miehensä ja hänen seuralaistensa kohtalon lopullisesti selvitellyksi ja pelastetuksi heidän paperinsa, joista saataisiin enemmän tietoa. Useat hyvät ystävät tarjoutuivat häntä jälleen auttamaan, niin että tuota pikaa olikin jälleen koolla melkein rahasumma. Retkikunnalle ostettiin pieni hyvä höyrylaiva, »Fox», ja tämän päälliköksi suostui koettu Ludvig M'Clintock rupeamaan. Hän oli jo ollut mukana kolmella naparetkellä. Muu päällystö saatiin sotalaivoista — upseerit suostuivat palvelemaan palkatta, vieläpä melkoisella summalla avustivatkin retkeä — kaikki miehet olivat valioväkeä, jota paitsi tulkki Petersen ja myöhemmin eräs eskimokin liittyivät joukkoon. »Foxia» vahvistettiin, niin että siitä tuli varsin tyydyttävä jäämerenkulkija. Hallituskin lopulta suostui antamaan aseita, raketteja, jääaseita, pemmikaania, talvimajan, rohtoja, karttoja, kirjoja, koneita ja vaatteita. Heinäkuun 1:nä 1857 »Fox» lähti matkalle, 28 kuukauden eväin varustettuna.

M'Clintockin retki.

Kahdentoista päivän kuluttua tuli Grönlanti näkyviin ja jo sen eteläpäässä oli suoriuduttava ensimmäisistä, Huippuvuorien mereltä tulevista ajojäistä. Heinäkuun 20:ntenä »Fox» saapui Frederikshaabiin, tavaten siellä kuulun luonnontutkijan Rinkin, joka oli kirjoittanut Grönlannista oivan teoksen. Hänen avullaan retkikunta sai kahdeksan tonnia grönlantilaisia kivihiiliä. Godhavenista M'Clintock osti rekikoiria ja palkkasi nuoren eskimon niiden ajajaksi. Vielä Upernivikissäkin, Grönlannin pohjoisimmassa siirtokunnassa, »Fox» poikkesi.

Baffinin lahdessa olivat jääolot kuitenkin tänä vuonna tavallista vaikeammat. M'Clintock yritti ensin keskivettä Lancasterin salmeen, mutta koskivedessä ei ollut sulaa ensinkään. Ja ehjän jäänreunan hän tapasi kauempana etelässäkin, jonka vuoksi täytyi laskea kauas pohjoiseen Melvillen lahteen, pohjoisväylää koettamaan. Melvillen lahdessa äkillinen kaakkoistuuli ajoi laivan ympärille niin paljon jäitä, että M'Clintockin täytyi ottaa propelli ja peräsin pois estääkseen jäitä rikkomasta niitä, mutta jääankkureilla ja köysillä hän sittenkin sai kuljetetuksi aluksensa pohjoisveteen. Tuskin oli hän kuitenkaan sinne päässyt syyskuun 18:ntena, kun kohosi kylmä luoteistuuli, joka jäädytti laivan kiinni niin lujaan, ettei ollut muuta neuvoa kuin varustautua siinä talvea vastaanottamaan. M'Clintock koetti kaikin tavoin säilyttää miehensä terveinä ja reippaina, ollakseen valmiina heti kesän tullen uudelleen yrittämään. Alussa oli jäillä jotenkin runsaasti riistaa, sitten vain jääkarhuja, joiden ajo kuitenkin tuotti retkikunnalle jännittäviä hetkiä. Vuoden lopulla alus konehuoneessa sattuneen tapaturman kautta menetti koneenkäyttäjänsä.

Koko joulu-, tammi- ja helmikuun »Fox» ajeli Baffinin lahdessa sinne tänne, enimmäkseen kuitenkin etelää kohti. Maaliskuun alussa se oli korkean Disko-saaren kohdalla, huhtikuun alussa napapiirin seuduilla. Mutta vasta Davisin salmessa, leveyspiirillä 63 1/2° jääkenttä lämpöisen meriveden tavatessaan hajaantui ja »Fox» vapautui, kuljettuaan jäitten mukana 2,215 kilometriä. Vuosi oli menetetty, mutta M'Clintock päätti viipymättä alkaa alusta.

Kääntäen uudelleen keulan pohjoista kohti »Fox» kulki Melvillen lahteen ja pääsi tällä kertaa onnellisesti pohjoisveden poikki. North Devon saarella M'Clintock tapasi eskimoita ja tiedusteli heiltä, mutta he eivät tienneet mitään sen kummempaa. Heinäkuun lopulla hän tiedusteli Baffinin maan eskimoilta, mutta ei heiltäkään saanut tietoja Franklinin retkikunnasta, vaikka he olivat kuulleet Raesta ja vielä muistelivat Parrynkin matkoja. Elokuun 11:ntenä »Fox» saapui Beecheyn saarelle, vieden sinne muistotaulun, jonka Lady Franklin oli hankkinut »Erebuksen» ja »Terrorin» merimiesten haudoille. Otettuaan saarelta kivihiiliä ja muita sinne jätettyjä varastoita M'Clintock sitten laski Peelin salmeen, jonka kautta Kuningas Williamin maan väylä kulkee. Salmi oli kuitenkin niin täynnään ahtojäitä, ettei »Fox» päässyt sen läpi, vaan täytyi palata Prince Regentin salmeen, jossa oli selvä vesi. Syyskuun 6:ntena M'Clintock tutkisteli Bellotin salmea, josta ajojäät näyttivät vähitellen tyhjenevän, kuta enemmän kesä kului. Tässä salmessa, johon Boothia maa päättyy, on kova vuoksi- ja luodevesi ja toisin paikoin jyrkät kalliorannat. Monen turhan yrityksen jälkeen M'Clintockin täytyi jäädä talvimajaan salmen itäpäähän pieneen »Port Kennedy» lahteen.

Jo lokakuun 18:ntena luutnantti Hobson teki rekiretken Boothia Felixin länsirannalle viedäkseen sinne eväsvarastoja seuraavan kevään pitkäin rekiretkien varalta. Tällä retkellä hänelle ja hänen miehilleen oli tulla äkkituho. Heidän jäällä maatessaan irroitti vuoksivesi ja kova luodetuuli jään rannasta ja puhalsi sen ulos merelle. Tämän huomatessaan Hobson antoi paikalla valjastaa koirat, mutta mitään pakopaikkaa ei enää löytynyt ja kauhukseen retkeilijät huomasivat, kuinka aallot vähitellen palottelivat jääteliä yhä pienemmäksi ja pienemmäksi, niin ettei se lopulta ollut kuin 20 askelta läpimitaten. Onneksi tämä pieni jäälautta kuitenkin lopulta tarttui mannermaan ja erään pienen saaren väliin kiinni ja hätääntyneet pelastuivat maalle. Kolme viikkoa kestäneen matkan jälkeen luutnantti Hobson miehineen palasi takaisin laivaan.

Muutama päivä sen jälkeen kuoli laivan toinenkin koneenkäyttäjä ja M'Clintockin oli itse opittava konetta hoitamaan. Talven kuluessa metsästettiin, mutta riistaa oli niukasti. Talvi oli erikoisen kylmä ja myrskyinen. Terveydentila pysyi siitä huolimatta hyvänä ja jo helmikuun puolivälissä lähtivät ensimmäiset rekiretkikunnat matkaan, M'Clintock kahdella reellä magneettisen navan seuduille, kapteeni Young taas Walesin prinssin maalle.

Eskimolta kuulustellaan.

Kap Viktorian luona, magneettisen navan kaakkoispuolella, M'Clintock tapasi eskimoita. Nämä olivat pyyntiretkellä ja kutsuivat M'Clintockia tulemaan kyläänsä, johon tämä suostuikin.

»Ettekö ole viime aikoina tavanneet valkoisia?» kysyi tulkki pyyntimiehiltä.

»Emme ole puhelleet valkoisten kanssa, mutta heidän ruumiinsa olemme nähneet eräällä lohisaarella (kalasaarella); näiden veitsien rauta ja tämä metallinappi ovat niiltä.»

Kun heiltä udeltiin, oliko heillä enemmänkin lohisaaren vainajain tavaroita, kävivät he epäluuloisiksi ja vastasivat kartellen. Rauhoittaakseen heitä M'Clintock käski sanoa, ettei tavaroita otettaisi heiltä pois ja että he olivat menetelleet aivan oikein, kun olivat ottaneet esineet, olivathan valkoiset kuolleet eivätkä enää niitä tarvinneet.

Siitä pohjanperän miehet kävivät sangen puheliaiksi ja innostuivat puhumaan niistä verrattomista esineistä, joita heidän heimonsa miehet olivat sieltä saaneet ja joista he olivat valmistaneet monenlaisia tarve-esineitä. Kylään tultuaan M'Clintock antoi rakentaa itselleen lumimajan ja alkoi paikalla ostella kaikkia Franklinin retkikunnan tavaroita ja niistä valmistettuja esineitä, mitä kaupan tuotiin. Niitä oli hopealusikoita, haarukoita, kultaisten kellonperäin kappale, nappeja, mitali ja muita pieniä esineitä, ynnä jousia, nuolia ja muita laivoista otetuista aineista valmistettuja esineitä. He kertoivat vielä, että valkoiset olivat jättäneet Isolle Kalajoelle veneen, josta he olivat saaneet puuta, ja että jäät muutama vuosi takaperin olivat särkeneet ison laivan, joka oli ajautunut Kuningas Williamin maan edustalle, mutta että miehistö oli mennyt maihin ja lähtenyt kulkemaan Isoa Kalajokea kohti, jossa se oli kuollut. Näistä alkuasukkaista ei kukaan sanonut nähneensä Franklinin miehiä, mutta yksi väitti nähneensä luita saarella Ison Kalajoen suulla.

Nämä tiedot vahvistivat siis oikeaksi t:ri Raen kertomuksen, mutta arvoitukseksi jäi, miten toisen laivan oli käynyt.

Viisikolmatta päivää retkellä oltuaan M'Clintock palasi takaisin. Niin aikaiset rekiretket näissä kylmissä seuduissa ovat ylen rasittavia. Elohopea jäätyi ja rommikin hyytyi puuroksi, mutta retkikunnan mukana oleva eskimo rakensi aina yöksi hyvän lumimajan, joka soi paljon paremman suojan kuin teltta. Samaan kokemukseen ovat myöhemmätkin napamatkustajat tulleet.

Kapteeni Young oli jo aikaisemmin tullut retkeltään, joten kaikki nyt olivat »Foxilla» koolla. M'Clintock oli jälleen osoittanut, kuinka käytännöllisesti hän oli rekiretkeilyn järjestänyt ja siten viittonut tien, jota kaikki myöhemmät rekiretkeilijät ovat kulkeneet. A.E. Nordenskjöld hänestä lausuukin:

»Nämä maantieteelle niin tärkeät Franklin-retket johtivat arktisten rekiretkien varustuksien melkoiseen kehitykseen. M'Clintockin kautta, joka otti osaa kolmeen naparetkeen ja yhdellä retkellä oli päällikkönä, opittiin kulkemaan pitkiä matkoja, oleskelemaan enemmän aikaa taivasalla, arvioimaan eväitten kulutus ja keräämään mahdollisimman suuri määrä ravintoaineita mitä pienimpään tilaan ja supistamaan paino niin pieneksi kuin suinkin.»

Huhtikuun 2 päivänä M'Clintock lähti pääretkelleen saadakseen vihdoinkin tutkittavansa synkän salaisuuden lopullisesti selvitetyksi.

Retkikuntaan kuului paitsi häntä itseään luutnantti Hobson ja kahdeksan muuta miestä ja oli heillä neljä rekeä ja kaksitoista koiraa. Boothia Felixin länsirantaa, joka pohjoisessa oli kallioinen, mutta etelää kohti yhä aleni lakeammaksi, retkikunta kulki Kap Viktoriaan saakka, joka on Kuningas Williamin maan kohdalla 70:llä leveysasteella. Siellä se jakaantui kahtia, M'Clintock tutkiakseen Ison Kalajoen suistamon ja Kuningas Williamin maan etelärannan, luutnantti Hobson taas lähteäkseen etsimään Kuningas Williamin maan länsirantaa ja haaksirikkoutunutta laivaa, josta eskimot olivat kertoneet. M'Clintock tapasi Kap Viktorian luona kaksitoista eskimoa, joilta hän lunasti paljon Franklinin retkikunnan tavaroita, veitsiä, jotka oli valmistettu laivain rautaosista, viiloja, keihään varsia ja hopeaveitsiä, haarukoita ja lusikoita. Kuusi hopealusikkaa maksoi kaksi äimää. Näytti siltä, kun eivät nämä eskimot olisi ennen tunteneet puuta eivätkä rautaa, koska heidän teräaseensa olivat luuta ja reenjalakset litistetyistä ja sitten jäädytetyistä hylkeennahkakääröistä. Kaikkia nappeja, rauta- ja puuesineitä M'Clintock ei edes huolinut ostaa.