IKUISEN JÄÄN POHJOLA. (continued 2)

Salmen yli mennen M'Clintock sitten alkoi etsiä Kuningas Williamin maan etelärantaa, tavaten siellä hylätyltä eskimoasunnoita ja asutunkin kylän, jossa asui kolmisenkymmentä eskimoa. Heilläkin oli paljon Franklinin retkikunnan tavaroita, joita M'Clintock ei kuitenkaan enää voinut ostella.

Nämä eskimot kertoivat, että viiden päivämatkan takana maan poikki kulkien oli ollut haaksirikkoontunut laiva, mutta ettei siellä jälkeen talven 1857—58 kukaan ollut käynyt eikä tiedetty, vieläkö se oli säilynyt. Muuan vanha järkevä eukko, jolta Petersen tarkkaan kyseli kaikkia, lausui: »Kun olin siellä viime kerran, ei suuresta umiakista (veneestä) ollut paljoakaan jäljellä. Innuit (eskimot) olivat vieneet, mitä irti saivat.»

»Entä milloin huomasitte laivan ensi kerran? Ettekö nähnyt ketään valkoisista?» kysyi Petersen.

»Vuoden lopulla jäät painoivat laivan rantaan; valkoiset lähtivät sitten Isolle Kalajoelle, mutta matkalla he mannermaalla kuolivat. Monta heidän ruumistaan olemme nähneet! He kaatuivat ja kuolivat kulkiessaan.»

M'Clintock lähti sitten salmen poikki mannermaalle, jossa niinikään sanottiin olevan eskimoita, mutta vain yhden perheen hän tapasi, eikä hän Ogleniemeltä, Montrealin saarelta eikä Barrowin mutkasta tavannut kuin vähän eskimoiden piiloittamaa kuparia ja rautaa, jonka vuoksi hän Simpsonin salmen poikki palasi Kuningas Williamin maalle.

Ensimmäinen vainaja.

Toukokuun 24:nteen päivään saakka retkikunta kulki saaren ylen kolkkoa, yksitoikkoista rantaa länteen päin ja mainittuna päivänä M'Clintock löysi puoleksi lumen peittämän luurangon, joka näytti kulkiessaan suulleen kaatuneen ja siihen kuolleen, kuten eskimoeukko oli sanonut. Lumesta löytyi pieni vaateharja ja taskukampa sekä taskukirja, joka kuitenkin oli jäässä. Vainaja näytti olleen nuori upseerinpalvelija. Haudattuaan vainajan M'Clintock Kap Herschelin luota, jossa Simpsonin salmi päättyy, löysi vanhan kivipyykin, mutta se oli puoleksi revitty ja eskimot olivat sen etsineet eikä sieltä löytynyt minkäänlaista viestiä. Mutta kivipyykin näkyvän aseman vuoksi saattoi pitää varmana, että tuhoutuneet olivat sen rakentaneet antaakseen tietoja itsestään.

Kap Crozierin, saaren läntisimmän niemen luota, ranta kääntyi koilliseen, muuttuen yhäkin autiommaksi ja kolkommaksi. Se on aivan lakeata, kalkkikivestä muodostunut, eikä tarjoa myrskyä vastaan minkäänlaista suojaa. Viktorian kaita, joksi ulkopuolella olevaa vettä sanotaan, oli täynnään vanhaa jykevää napajäätä. Tämmöisissä matalissa rantavesissä hylkeet eivät viihdy, jonka vuoksi tämän rannikon eläimistökin oli erikoisen köyhä. Tuskin näkyi ketun ja karhunkaan jälkiä ja samoin alkuasukkaatkin karttoivat tätä rantaa.

Kivipyykkejä.

M'Clintock odotti nyt tapaavansa alapäällikkönsä, luutnantti Hobsonin, mutta sen sijaan hän 32 kilometrin päässä Kap Herschelistä tapasikin aivan hiljakkoin ladotun kivipyykin, jonka Hobson oli rakentanut, tallettaen siihen häntä varten mitä hämmästyttävimpiä tietoja. Hobsonilla oli ollut parempi onni kuin hänellä — hän oli löytänyt todistuksia, jotka sisälsivät varman tiedon Franklinin retkikunnan kohtalosta.

Vähän länteen Kap Felixistä, Kuningas Williamin maan pohjoisnokasta, hän oli löytänyt kivipyykin ja tämän vierestä kolme pientä telttaa, joissa säilyneet huovat, vanhat vaatteet ja muut esineet viittasivat siihen, että se oli ollut joko metsästysleiri tai magneettinen havaintoasema. Muitakin pieniä esineitä Hobson oli löytänyt, veneenlipun, ruutisarven metallisen kannen, kaksi kiikarinokulaaria, messinkinapin, punaisia, valkoisia ja sinisiä hansikkaita, silmälasit, joissa lasien asemesta oli raolliset puunpalaset, seitsemän myttyä äimiä, pienen kuparisen keittokojeen ja muutamia tulitikkuja y.m. esineitä, jotka kaikki oli pantu kuparikattilaan ja tämä säkkiin. Mutta mitään kirjoitusta ei löytynyt, vaikka Hobson antoi rikkoa jäätyneen maan kolmen metrin piiristä kivipyykin ympäriltäkin. Vieressä oli kuitenkin kaksi rikottua pulloa ja valkoista, kokoon taitettua paperia, jossa ehkä oli ennen ollut kirjoitus. Vähän pohjoisempana Kap Victorya oli toinen kivipyykki, mutta siinä ei ollut muuta kuin tyhjä rasia ja särkynyt kivikuokka.

Kirjallinen viesti.

Hobson oli saapunut sille paikalle, jossa M'Clintock nyt oli, kuutta päivää ennen kuin hän, löytämättä merkkiäkään laivasta, jonka eskimot kertoivat rantaan ajautuneen. Mutta Kap Victoryn luota, Kuningas Williamin maan luoteisrannalla, hän oli toukokuun 6:ntena löytänyt suuren kivipyykin, jossa vihdoinkin oli kadonneista kirjallisia tietoja. Muutamain kivipyykin päästä vierähtäneiden irtainten kivien alla oli pieni tinattu lipas ja tässä Englannin amiraliteetin kaavake, jolle oli kirjoitettu kahteen erään. Vanhempi kirjoitus kuului:

28 p. toukokuuta 1847. — Hänen Majesteettinsa laivat Erebus ja Terror talvehtivat merellä pohj. leveysasteella 70°5' läntisellä pituusasteella 98°23'. Talven 1846—1847 ne viettivät Beecheyn saarella pohj. leveydellä 74°43"28' ja länt. pituudella 91°39'15", noustuaan Wellingtonin kanavaa 77 pohjoiselle leveysasteelle ja palattuaan takaisin Cornwallis-maan länsipuolitse. Sir John Franklin on retkikunnan johtaja. Kaikki hyvin.

Me kaksi upseeria ja kuusi miestä lähdimme laivasta maanantaina toukok. 24 p. 1847.

GM. GORE, CHAS F. DES VOEUX,

Luutnantti. Perämies.

Omituinen kirjoitusvirhe on tässä lyhyessä tiedonannossa; retkikunta talvehti Beecheyn saarella vuotta aikaisemmin, talvella 1845—1846.

Saman paperin reunoihin oli poikittain kirjoitettu:

Huhtikuun 25 p. 1848. — Hänen Majesteettinsa laivat Terror ja Erebus hylättiin huhtikuun 22 p., oltuaan jäähän tarttuneina syyskuun 12 p:stä 1846. Upseerit ja miehistöt, yhteensä 105 henkeä kapteeni F.R M. Crozierin johdolla, nousivat tässä maihin leveydellä 69°37'42". pituudella 98°41'. Tämän paperin löysi luutnantti Irving kivipyykistä, jonka Sir James Rossin otaksutaan rakentaneen v. 1831 — 4 mailia pohjoisempana — jonne komentaja Gore vainaja oli sen kätkenyt kesäkuussa 1847. Sir James Rossin patsasta ei kuitenkaan ole löydetty ja paperi on muutettu tähän paikkaan, johon Sir J. Rossin patsas rakennettiin. — Sir John Franklin kuoli kesäkuun 11 p. 1847 ja kaikkiaan on retkikunta kuoleman kautta tähän saakka menettänyt 9 upseeria ja 15 miestä.

F.R.M. CROZIER, JAMES FITZJAMES,

Kapteeni ja vanhin upseeri. Kapteeni.

H.M. Laiva Erebus.

ja lähdemme huomenna 26 p. Backin Kalajoelle.»

Kivikasan ympärillä oli paljon vaatteita ja kaikenlaisia tarpeita, kuten saappaita, köysiä, rautaisia työaseita, keittoastioita, vintturi, peräsin, rohtolipas, harppi ja sekstantti, johon oli kaiverrettu erään upseerin nimi.

Synkkä löytö.

Luutnantti Hobson oli löytänyt toisenkin merkitsevän löydön, reellä olevan veneen, jossa kaikenlaisten tavarain joukossa oli kaksi luurankoa. Muutaman päivän kuluttua saapui M'Clintock samalle paikalle ja löysi niinikään saman veneen, jonka edessä vielä olivat vetoköydetkin. Vene, joka oli seitsemää metriä pitkä ja lähes kahta leveä, oli Isoa Kalajokea kohti käännetty. Sudet ja ketut olivat repineet vainajain vaatteet ja luut niin pahoin, ettei niistä saanut mitään johtoa siihen, keitä he olivat olleet. Kaksi kaksipiippuista rihlaa veneissä oli, kummankin toinen piippu ladattuna ja hana jännitettynä. Vaatteita ja jalkineita oli tavaton määrä, paljon upseerien omaisuutta, hopeita, toalettiesineitä, työkaluja, ampuma-aseita, pari rukouskirjaa ja paljon aivan joutavaakin kamua, niin että täytyi ihmetellä, kuinka matkustajat olivat semmoista mukanaan kuljettaneet. Mutta ei minkäänlaista kirjoitettua löydetty eikä edes vaatteissa ollut nimikirjoitusta. Veneessä oli 20 kiloa suklaata, vähän teetä ja tupakkaa. Läheisyydessä oli ajopuita, niin ettei polttopuustakaan ollut puutetta.

M'Clintock otti mukaansa, mitä kulkemaan sai, jonka jälkeen hän melkoisen kuormansa keralla lähti paluumatkalle. Kesäkuun 19:ntenä hän saapui laivalle, jonne Hobson oli palannut viittä päivää aikaisemmin, keripukista niin heikkona, että häntä täytyi lopulta vetää reellä. 9 päivää myöhemmin saapui Youngkin, joka oli kartoittanut Walesin prinssin saaren koko eteläosan, mutta ei ollut muutoin mitään löytänyt. Laivalla oli keripukki retkeilijäin poissa ollessa vaatinut yhden uhrin. Talvimajan ympäristö oli siksi riistanköyhä, ettei retkikunta voinut hankkia itselleen riittävästi tuoretta liilaa.

Elokuun 9:ntenä kesä oli edistynyt niin pitkälle, että »Fox» pääsi lähtemään Bellotin salmesta, M'Clintock itse koneenkäyttäjänä. Neljä päivää jäät sitä vielä viivyttelivät, mutta sitten oli väylä vapaa ja 27:ntenä retkikunta saapui Goodhaveniin ja syyskuun 20:ntenä Englantiin, jossa sitä tervehdittiin suurella mielihyvällä.

Franklinin retkikunnan vaiheet.

Pääpiirtein voimme nyt luoda kuvan Franklinin retkikunnan vaiheista.

Lancasterin salmessa se ei liene tavannut jääesteitä, mutta kauempana, Barrowin salmessa, näyttävät jäät estäneen sitä poikkeamasta Peelin salmeen ohjeittensa mukaisesti, jonka vuoksi se laski Wellingtonin kanavaan, joka oli ohjeitten toinen vaihtoehto. Wellingtonin kanavan pohjoisosassa retkikunta ei kuitenkaan tavannut sulaa napamerta, kuten oli toivonut, vaan sai tyhjin toimin Cornwallisin maan länsipuolitse palata Beecheyn saarelle, jossa se vietti ensi talvensa.

Seuraavana kesänä »Erebus» ja »Terror» uudelleen laskivat Peelin salmeen purjehtiakseen sen kautta Amerikan mannerrannalle, jonka vedet jo tunnettiin. Salmi oli nyt avoin. Omituista on, ettei Franklin jättänyt Beecheyn saarelle eikä sitten matkansakaan varteen minkäänlaisia tietoja toimistaan eikä aikeistaan. Kuningas Williamin maan pohjoispuolella hän syyskuun 12:ntena 1846 tarttui jäihin ja retkikunta jäi odottamaan uutta kesää, toivoen parempaa onnea tai laivain ehkä jäiden mukana kulkevan sen pienen matkan, joka vielä oli luoteisväylää tuntematonta. Kuningas Williamin maan itäpuolitse tosin olisi kulkenut väylä, joka tavallisina kesinä on sula — sitä Amundsen »Gjöalla» purjehti — mutta Franklin luuli tätä maata Boothia-maan niemeksi, joksi James Ross oli sen piirtänyt. Salmessa, joka erottaa nämä molemmat maat toisistaan, on niin suuria saaria, että salmia oli talvella mahdoton huomata, etenkin kun rannat ovat hyvin lakeita. Jos Franklin olisi tämän salmen tiennyt, olisi hänen retkikuntansa luultavasti pelastunut. Vasta M'Clintock toi tiedon tästä viimeisestä luoteisväylästä, ainoasta, jota näyttää olevan mahdollinen aluksilla kulkea.

Ei ole tietoa, lähettikö Franklin muita rekiretkikuntia kuin Goren Kuningas Williamin maalle, ei ainakaan mikään muu jättänyt jälkeensä kirjallista tietoa. Franklinin kuoltua kesäkuun 11:ntenä 1847 retkikunnan johdon sai kapteeni Crozier vanhimpana upseerina. Ei ole säilynyt minkäänlaista tietoa siitä, mihin toimiin hän ryhtyi läheisten rantain tutkimiseksi, päästäkseen eskimoitten kanssa yhteyteen, hankkiakseen ruokatavaroita metsästyksen kautta tai tutkiakseen niitä seutuja, joiden kautta paluumatka oli tehtävä. Kun laivat eivät kesällä 1847 päässeet jäistä, täytyi retkikunnan ryhtyä valmistuksiin pitkää pakoretkeään varten. Tauti alkoi kolmantena vuotena tehdä tuhoaan, sekä toimettomuuden vuoksi että ruoka-annosten vähentämisen vuoksi, sillä ruokatavaroita heillä oli vain vuoden 1848 heinäkuuhun ja osa lihasäilykkeistä lienee ollut kelvottomia. Ennen laivasta lähtöä kuoli 24 miestä, joista huomattavan suuri osa oli upseereja.

V. 1848 laivat olivat jäiden mukana ajautuneet 19 mailia lounatta kohti siitä kohdasta, jossa ne ensin jäihin tarttuivat, ja päällystö ja miehistö hylkäsivät molemmat laivat. Mutta lähtö sekä tapahtui vuotta liian myöhään että oli puutteellisesti järjestetty, kun tuoni niin nopeaan sai uhrinsa. Näyttää siltä, kuin ei yhtenäistä johtoa olisi ollut, vaan kaikki olisivat rientäneet henkensä edestä. Huomiota herättävää on varsinkin se, ettei mitään kirjallista tietoa jätetty, vaikka retkikunnalta jäi niin paljon muuta tavaraa.

Samaan aikaan kun Boothia-maan länsirannikon edustalla olevilta laivoilta olisi voitu tehdä pitkiäkin rekiretkiä eri suunnille, tutki t:ri Rae Boothian niemimaata, saavuttaen huhtik. 18:ntena 1847 kohdan, josta ei Franklinin laivoihin ollut kuin 240 kilometriä.

Kuningas Williamin maan länsirantaa kävi matka etelää kohti, ja pitkin tietä sortui miehiä. Mutta osa näyttää, eskimoitten tietojen mukaan, palanneen takaisin laivoihin. Kuningas Williamin maan eteläosassa joku pieni eskimojoukko näyttää antaneen pakeneville apuaan, mutta sitten salaa jättäneen heidät pelosta tai itsekkyydestä. Mahdotonta ei ole sekään, että laivoissa oli syttynyt kapina. Siinä tapauksessa ne, jotka kauimmaksi, Amerikan mantereelle saakka ennättivät, olivat kapinallisia. Tämä ehkä selittäisi, miks'ei retkikunnasta jäänyt mitään kirjoitettua kertomusta.

Englannissa Franklinia surtiin kuin kansallissankaria. Hän oli maansa kaikkein rohkeimpia tutkijoita ja etevä merisoturi. Hän oli ollut mukana Trafalgarin tappelussa, Kööpenhaminan pommituksessa, Flindersin keralla tutkimusretkillä Austraalian vesillä, risteillyt sotalaivoilleen Portugalin rannikolla ja Etelä-Amerikassa, Tasmaniaa hallinnut kuvernöörinä, ja kaikkialla hän oli kuin harva toinen osoittanut erinomaista kuntoa ja etevyyttä ja harvinaisessa määrässä voittanut kaikkien luottamuksen ja suosion. Sen vuoksi häntä etsittiinkin siten, ettei ketään toista ole hänen jälkeensä siten etsitty.

Mutta toiselta puolen on myönnettävä, ettei hän suuren retkikunnan johtajana osoittanut niin suurta varovaisuutta, kun tämä asema olisi vaatinut, ja että hän ilmeisestikin asetti löytäjäkunnian korkeammalle kuin niiden uljaitten miesten hengen, joita hänellä oli johdettavanaan. Jos hän olisi ajoissa peräytynyt, olisi kaikki voitu pelastaa eikä suuriakaan olisi menetetty, sillä aikoja sitten oltiin selvillä siitä, että vaikka luoteisväylä lopulta löydettäisiinkin, ei sillä kuitenkaan olisi minkäänlaista käytännöllistä merkitystä.

Jälkietsiskelyitä Franklinin retkikunnan tuhon seuduilla.

M'Clintock ei palatessaan luullut, että kukaan Franklinin retkikunnan jäsenistä hänen viime retkensä aikana enää saattoi olla hengissä. Ison Kalajoen seudut ovat ylenmäärin autiot ja kolkot, niissä muka harvoin kävi eskimoitakaan, eikä eurooppalainen olisi saattanut eskimoitten tavoin elää, vaikka nämä olisivatkin suostuneet ottamaan heidät täysihoitoon.

Kaikki eivät kuitenkaan olleet samaa mieltä ja lisäksi kehoitti retkikunnan tuhoa verhoava hämäryyskin jatkamaan etsiskelyitä. Tätä jälkietsiskelyä on varsinkin Amerikassa harrastettu.

Hall jatkaa etsintää.

Charles Francis Hall ammatiltaan seppä ja sittemmin sanomalehtimies, oli naparetkikertomuksia lukiessaan tullut siihen päätökseen, että Franklinin miehiä 1860-luvun alkuvuosina vielä saattoi olla elossa, jos he olivat eläneet eskimoitten kanssa. Hän oli tarkkaan seurannut kaikkia toimia, mihin heidän pelastuksekseen oli ryhdytty, ja kun vihdoin kaikki etsiskelyt päättyivät, päätti hän omin päin ryhtyä niitä jatkamaan.

Hän lähti aluksi kapteeni Buddingtonin pyyntilaivalla Frobisherin lahteen, Baffinin lahden kaakkoisrannalle, ja asettui sikäläisten eskimoitten keskuuteen asumaan, perehtyäkseen heidän kieleensä ja elintapoihinsa. Vaeltaessaan heidän kerallaan puolentoista vuotta näissä seuduissa hän muun muassa löysi jäännöksiä Frobisherin retkikunnasta, jonka kuningatar Elisabeth 300 vuotta takaperin lähetti luoteisväylää etsimään (M. ja l. II, st 430—31). Näitä esineitä säilytetään nykyään Greenwichissä.

Eskimoitten tietoja viimeisistä eloonjääneistä.

V. 1864 Hall lähti toiselle retkelleen, jolla hän viipyi viisi vuotta, asuen koko ajan eskimoitten luona ja heidän tavallaan. Raakaa lihaa ja traania hän oppi syömään niin hyvin, että hän lopulta söi 7—8 kiloa kerrallaan. Tämän ajan hän enimmäkseen vietti Amerikan mantereella, Melvillen niemimaalla, ja Iglulikin saarella ja kävi aina Kuningas Williamin maalla saakka, josta hän ei kuitenkaan löytänyt mitään kirjallisia muistiinpanoja. Franklinin retkikunnan muita peruja hän kuitenkin kokosi koko joukon ja myös tietoja viimeisten eloon jääneitten kohtaloista. Muutamia vuosia takaperin oli heidän luokseen saapunut, niin Hallille kerrottiin, neljä valkoista erään innuitin (eskimon) seurassa. Nämä miehet olivat molemmilta jäähän hukkuneilta laivoilta ja otaksui Hall heidän nimensä, mikäli eskimoitten ääntämisestä saattoi päättää, olevan Crozier, Harry ja Lyon, neljännen nimeä he eivät tienneet ja hän olikin sitten pian kuollut tautiin. Crozierkin oli ollut kuolemaisillaan ja kamalan laihtunut, hän kun ei suostunut syömään muita valkoisia. Hän oli vaihtanut nimeä Egluka nimisen innuitin (eskimon) kanssa ja hänelle oli sitten annettu sormenpään kokoinen pala hylkeen lihaa, jonka jälkeen hän oli vaipunut uneen ja nukkunut vuorokauden umpeensa. Seuraavana päivänä hänelle oli annettu kahta vertaa suurempi pala ja sen syötyään hän oli taas nukkunut vuorokauden, mutta sitten aivan pahoin sairastunut. Sen eskimot olivat jo edeltäkäsin kyllä tienneet, mutta häntä oli täten syötettävä, kun hän oli niin nälkiintynyt. Ja kolmantena päivänä hän olikin parempi, niin että hänelle voitiin ruveta antamaan enemmän ruokaa, kunnes hän täydelleen parani. Näin he kaikki voimistuivat ja lihoivat ja lähtivät sitten pois, luvaten jonkun ajan kuluttua palata takaisin. Ja niin he tekivätkin. He olivat käyneet suurella teltallaan, josta olivat juuri lähteneet eskimon heidät jäällä tavatessa. Crozier oli vihdoin saanut erään eskimoista lähtemään kajaakillaan saattamaan häntä ja hänen molempia seuralaisiaan etelään valkoisten maahan. Eskimot olivat sitä mieltä, että ellei tämä yritys olisi onnistunut, olisivat he palanneet takaisin heidän luokseen. Oli ollut syksy ja lämmin sää, kun he olivat lähteneet, mutta heidän tullessaan oli ollut kevät ja sangen kylmä. He olivat ottaneet mukaansa pyssyt ja ampumatarpeita. Iglulikissa käynyt vaimo väitti siellä nähneensä montakin valkoista, joiden nimiäkin hän muisti.

Samaiset eskimot kertoivat kaikki, mitä tiesivät. Useimmat valkoiset olivat kuolleet nälkään ja syöneet toisensa. Ne molemmat talvet, joina laivat olivat olleet jäässä kiinni, olivat olleet kylmemmät kuin koskaan ennen, kesää ei ollut ensinkään. Eskimot eivät saaneet pyydyksiinsä hylkeitä eivätkä petoeläimiä. He eivät voineet elää sillä seudulla, jonka kohdalla laivat olivat, ja luulivat valkoisten olevan syypäät heidän ahdinkoonsa. Sama mies, joka oli Iglulikiin saattanut neljä valkoista, oli jo edellisenä vuonna nähnyt kapteeni Crozierin, käydessään monen muun eskimon keralla jäätä myöden tuolla suurella laivalla. Ensimmäinen, minkä he jälleen kuulivat laivasta, jonka he luulivat takaisin käännettävän, oli tieto, että valkoiset olivat lähteneet maalle ja asuivat teltoissa ja että paljon oli kuollut viluun ja nälkään. Sillä aikaa kuin Crozier ja hänen toverinsa olivat eläneet eskimoystäväinsä luona, oli muita eskimoita, jotka asuivat Netshillissä, lähempänä onnettomuuspaikkaa, käynyt hylätyllä laivalla, jonka melkein koko toisen laidan jäät olivat painaneet lyttyyn. He olivat laivasta saaneet niin paljon hyviä tavaroita, että niitä riitti vielä heidän lapsilleen ja lapsenlapsilleenkin. Mainittiin kaksi suurta jääsahaa, paljon hakkuveitsiä vaimoille ja tytöille, paljon miesten veitsiä, paljon lusikoita, haarukoita, kiiltäviä renkaita ja suuret määrät pyöreitä keltaisia ja valkoisia metallilevyjä (rahoja).

Kapteeni Hall väitti kuulleensa vielä senkin, että muka kapteeni Crozier ja eräs toinen mies olivat vasta 1864 kuolleet eräällä Hudsonin lahden saarella.

Schwatka etsii laivain kirjoja.

Vielä v. 1872 eräs valaanpyytäjä, joka talvehti Repulse-lahdessa, Melvillen niemimaan kannassa, siellä osti Kuningas Williamin maalta tulleilta netshilli-eskimoilta hopeisia pöytäkaluja, joissa oli Franklinin, Crozierin ja Fitzjamesin vaakunat. Nämä löydöt ja ilmoitukset kivipyykkeihin kätketyistä kirjoista antoivat aihetta retkeen, jonka Yhdysvaltain armeijaan kuuluva luutnantti Fr. Schwatka teki Kuningas Williamin maahan, pannen toimeen etsiskelyn, joka perusteellisuudessa voitti kaikki entiset.

Kesäkuussa 1878 Schwatka lähti matkaan »Eothen» nimisellä kuunarilla, Hudsonin lahti lähimpänä matkan määränä. Tovereiksi lähtivät hänen keralleen eversti Gilder ja insinööri Klutshak, joka oli tshekkiläinen kansallisuudeltaan. Sitä paitsi lähti matkaan eräs kokenut valaanpyytäjä ja tulkkina Joe niminen eskimo, joka oli ollut mukana useilla edellisillä napamatkoilla. Päästäkseen mitä vähimmillä varustuksilla ja tullakseen toimeen vaikeimmissakin oloissa Schwatka seuralaisineen aikoi elää maassa maan tavalla — samoin kuin eskimot. Heti Chesterfieldin vuonon suulle tultuaan retkikunta sen vuoksi laati itselleen eskimoleirin, jossa se vietti syksyn ja talven, totutellen itseään eskimolaiselämään ja ilmastoon.

Siinä he nyt vieroittelivat itseään kaikista elämän mukavuuksista ja puhtaudestakin ja totuttelivat itseään käyttämään peuran vuotaa paljaalla iholla paidan asemasta, koska paita hiestä kastuu liikkeellä oltaessa ja sitten levolle ruvettaissa kovilla pakkasilla jäätyy.

Lisäksi oli opittava elämään maan antimilla ja niitä pyytämään, peuran, hylkeen ja mursun lihalla, kalalla ja valaannahkalla, jopa syömään niitä hätätilassa raakanakin. Opittava oli niinikään rakentamaan lumimajoja ja niissä nukkumaan joukolla ahtaassa kuin sillit tynnörissä. Alussa se tuntuu kaamealta, ja itse eskimokin kiljaisee vilun väristyksistä makuusäkkiinsä ryömiessään ja vetäessään sen päänsä yli ja polvet koukkuun leukansa alle. Muutaman minuutin kuluttua hän kuitenkin oikaisee ruumistaan, pistää nokkansa ulos ja sytyttää piippunsa. Lopulta lumimajoissa, »igluissa», alkaa viihtyä oikein hyvin ja kunnioittamaan suurena keksijänä sitä miestä, joka ensimmäisenä alkoi niitä rakentaa. Vain suojasäillä, katon alkaessa sulaa, niissä ei ole hyvä olla.

Huhtikuun 1:nä 1879 retkikunta lähti leiristään liikkeelle. Siihen kuului neljä valkoista, kolme rekeä, neljäkymmentä kaksi koiraa ja kolmetoista eskimoa. Paitsi Joea oli näistä mainittava etenkin Tuluak, jolla oli mukanaan vaimonsa ja kahdeksanvuotias lapsi. Hän oli verraton mies ja hänen väsymätön intonsa auttoi retkikunnan monesta vaarallisesta pulasta.

Matka piti luodetta kohti vuoroin kunnaista, vuoroin lakeata maata, jolla liikkui peura- ja myskihärkä-karjoja. Reet luistivat parhaiten jokien liukkaalla jäällä, jonka vuoksi retkikunta kulki niitä, milloin se vain matkan suuntaan sopi. Milloin vain tavattiin eskimoita, aina heiltä kysyttiin tietoja Franklinin laivoista, Toukokuussa retkikunta saapui Adelaiden niemimaalle, jonka kapea Simpsonin salmi erottaa pohjoisessa olevasta Kuningas Williamin maasta. Schwatka tapasi siellä netshilli-eskimot, joihin Amundsen myöhemmin niin perinpohjin tutustui »Gjöan» matkalla. Jotkut vielä muistivat Franklinin retkikunnan ja sen hirmukuoleman. Eskimot olivat sitten löytäneet Adelaiden niemimaalta kumotun veneen, luurankoja, kelloja, papereita ja kirjoja. Tarvekalut oli jaettu, mutta kirjat ja kellot oli annettu lapsille leikkikaluiksi. Täten luultavasti tuhoutuivat laivain lokikirjat ja samalla ikipäiviksi hukkuivat tarkemmat tiedot Franklinin retkikunnan vaiheista.

Schwatka kulki sitten kanooteista kyhätyllä lautalla Simpsonin salmen poikki ja Kuningas Williamin maalle tultuaan jakoi joukkonsa kolmeen osastoon, jotka lähtivät eri puolille etsimään. Kesä oli tullut, jää suli ja tavarat täytyi kuljettaa kantamalla. Aurinko ei ensinkään laskenut, mutta tätä napaseutujen kesäpäivään tottumattomat retkeilijät pitivät enemmän haittana kuin hauskuutena.

Crozierin leiri.

Retkikunta jatkoi sitten etsiskelyjään, kulkien niemestä niemeen aina Kap Felixiin, Kuningas Williamin maan pohjoisimpaan nokkaan saakka. Klutschak löysi leirin, jonka kapteeni Crozier oli v. 1848 laittanut. Sen vieressä oli avoimessa haudassa vaillinainen luuranko, joka, hopeamitalista päättäen oli »Terrorin» kolmannen upseerin, luutnantti Irvingin. Retkikunta, otti mukaansa hänen surulliset jäännöksensä, jotka sitten Edinburghissa juhlallisesti kätkettiin maan poveen.

Schwatkan johtopäätökset.

Schwatka askel askeleelta seurasi Franklinin miesten paluumatkaa ja saattoi mielestään näkemistään jäännöksistä seurata heidän ajatuksenjuoksuaan: »Tässä he vielä toivoivat, tässä eivät enää. Tähän saakka he kulkivat suljetussa joukossa ja tottelivat johtajaa, sitten he hajaantuivat. Muiden onnettomuuksien lisäksi sai nyt vallan kapinahenkikin, joka tekee lopun kaikesta, niin että jokainen vain ajattelee itseään». Jotkut merkit viittasivat siihenkin, että eskimot olivat puhuneet totta kertoessaan nälkiintyneiden ruvenneen toisiaan syömään.

Schwatkan havaintojen mukaan oli Franklinin retkikunnan loppu ollut likimain seuraava:

Huhtikuun 22:sena 1848 miehistöt lähtivät laivoista, joihin täytyi jättää joku verta raskaampia tavaroita, ruokatavaroitakin. Crozierin laadittua leirin Kuningas Williamin maan luoteiskulmaan varustettiin reille veneitä pitkää matkaa varten Hudsonin lahdelle; retkelle piti lähdettämän heti syksyn tultua. Luutnantti Irving lähetettiin etelää kohti tiedusteluretkelle, jolta palattuaan hän leirissä kuoli ja haudattiin. Nyt alkoivat onnettomuudet. Ruokatavarat loppuivat eikä metsästys tähän vuodenaikaan antanut mitään saalista. Crozier päätti silloin paikalla lähteä etelää kohti, saavuttaakseen väkensä keralla Suuren Kalajoen. Muutamat harvat vain, jotka eivät päässeet kävelemään, jäivät laivoille tai palasivat sinne takaisin, kun eivät jaksaneet seurata joukon mukana.

Mutta heinäkuussa 1848 tuli tuho, kuten jo huomautimme, ja kaikki nämä suunnitelmat menivät myttyyn. Retkikunta jakautui ryhmiin ja kullakin ryhmällä oli veneensä, jota ihmiset ja ehkä koiratkin reellä vetivät. Kaksi veneistä saapui Erebuksen mutkaan, jossa Crozier ja ehkä Vescontikin kuoli. Miehet hajaantuivat sen eteläpuolella olevalle niemimaalle ja suuri teltta, jota käytettiin sairashuoneena, täyttyi kuolevista. Eräältä läheisyydessä asuvalta eskimoperheeltä oli toivottu saatavan vähän apua, mutta eskimot lähtivätkin salaa pois. Toinen toisensa jälkeen kuoli nyt.

Kolmas vene näyttää saapuneen Adelaiden niemimaan länsirannalle; Schwatka tapasi siihen kuuluneen laudan, jossa oli Lady Franklinin nimikirjaimet. Neljäs venekunta pääsi Simpsonin salmen poikki Adelaiden niemimaan itärannalle paikkaan, jota kartoissa nimitetään »Starvation Coveksi» (nälkäpoukamaksi). Tällä osastolla luultavasti olivat mukana laivain lokikirjat, raportit ja koneet. Haudat, joita oli veneen reitillä, osoittivat sen tulleen Kuningas Williamin maan poikki Simpsonin salmelle.

Eräs 55 vuoden ikäinen vaimo kertoi Schwatkalle nähneensä joukon valkoisia, jotka olivat vetäneet jäällä rekeä. Reellä oli ollut vene. Valkoiset olivat tulleet kuningas Williamin maalta ja kulkeneet Simpsonin salmen poikki Adelaiden niemimaalle. Hän oli kuullut miesten lausuvan useita nimiä, joista hän muisti nimen »doktok» — se luultavasti tarkoitti »Terrorin» lääkäriä Stanleyta. Myöhemmin paikalla käydessään hän oli tavannut hengissä vain yhden miehen. Hän oli ollut kookas ja roteva ja istunut rannalla, pää käsien välissä, kyynärpäät polvien varassa. Nostaessaan päätään puhuakseen oli mies siihen paikkaan kuollut.

Suuren Kalajoen suulle ei tästä ollut kuin muutaman päivän matka; siellä nälkiintyneet ehkä olisivat voineet elättää itseään lohenpyynnillä. Useimmat heistä kuitenkin nälkäpoukamassa kuolivat ja vain muutamain reippaimpain merimiesten oli onnistunut veneellä päästä Suureen Kalajokeen, jota he olivat nousseet eräälle koskelle, mutta sitten hekin olivat kuolleet nälkään, eikä kauempaa ole löytynyt Franklinin retkikunnan jälkiä.

Napatalven hirmut.

Schwatka tovereineen lähti syksyllä paluumatkalle Kuningas Williamin maalta. Myöhäisen vuodenajan vuoksi retki oli suunnattoman vaikea. Talvi oli harvinaisen kylmä ja myrskyinen. Lumimyrskyt pakottivat retkikunnan joskus pysymään lumimajoissaan pari kolme viikkoa, vaikka ruokavarat jo aikoja sitten olivat loppuneet. Peurat olivat niin arat, että niitä täytyi väijyä päiväkauden, nälkäiset susilaumat tekivät herkeämättä raivoisia hyökkäyksiä, koirat olivat niin uupuneet, että toinen toisensa jälkeen kuolivat. Lopulta alkoi rohkeimpainkin mieli lannistua. Lämpömittari osoitti 27 päivää -51°C ja 16 päivää -55°C tai sitä vähemmän. Vain eskimot kestävät tämmöisiä säitä saamatta terveydelleen vahinkoa.

Kun retkikunta vihdoin saapui Hudsonin lahdelle, odotti sitä suuri pettymys. »Eothenin» kapteeni ei ollutkaan jättänyt ruokatarpeita varastoon määrättyyn paikkaan, kuten hänen kanssaan oli sovittu, ja ellei läheisyydessä olisi sattunut olemaan eskimoleiri, olisi Schwatkan miehineen ollut hyvin vaikea säilyttää henkensä. Siitä saatiin ruokavaroja ensi hätään ja vähän myöhemmin tavattiin niillä seuduin talvea viettävä valaanpyytäjä, joka mitä auliimmin auttoi hätääntyneitä. Mutta nyt oli kovaa kokeneitten retkeläisten vaikea tottua laivan lämpimiin hytteihin.

Eskimon isänmaanrakkaus.

Eskimoittensa apuun retkikunta oli sangen tyytyväinen. Tuluak, josta matkalla oli ollut erinomainen apu, oli yhtä tiedonhaluinen kuin rohkeakin ja halusi seurata Schwatkan keralla Yhdysvaltoihin. Heimon vanhin hänelle kuitenkin huomautti, ettei »innuit» koskaan ole onnellinen vieraassa maassa, että hän siellä sairastuu, ikävystyy ja halaa päästä kotia, että hän kaipaa ikuista jäätä ja huokailee takaisin »igluunsa» — lumimajaansa. — Vanhin puhui niin kauniisti ja todesti, että Tuluak jäi kuin jäikin hyiseen isänmaahansa.

Schwatkan matkalla ei ollut maantieteellistä merkitystä, koska hänen etsimänsä maan kautta jo useat muut olivat kulkeneet, mutta retkeilykannalta katsoen se on huomattavimpia, mitä on milloinkaan pohjan pimeille perille tehty. Lähes vuoden retkikunta oli poissa lähtöasemaltaan ja varastoiltaan ja kulki tällä ajalla 4,300 kilometriä. Suunnitelma oli suuripiirteinen ja rohkea ja erinomaisesti se kaikkia yksityiskohtiaan myöden toteutettiin.

Amundsenin huomioita.

»Gjöan» matkalla Amundsen oleskeli Kuningas Williamin maalla vv. 1903—1905 pari vuotta ja tutustui tällä ajalla perusteellisesti sen asukkaihin, netshilli- ja ogluli-eskimoihin, joiden kesken silloin vielä oli säilynyt muisto Franklinin retkikunnan tuhosta. Kuningas Williamin maa ei suinkaan ollut niin tyhjä riistasta, kuin oli yleiseen luultu, ja varsinkin vastapäätä oleva mannerranta oli Amundsenin mielestä oikea arktinen paratiisi. »Navjato ei ole», kirjoittaa Amundsen, »kaukana Nälkäpoukamasta, joka on saanut nimensä siitä, että siitä löydettiin useita Franklinin miesten luurankoja. Luultavasti he olivat tuhoutuneet matkalla etelää kohti. Oli ikäänkuin kohtalon ivaa, että tämä kamala nimi on annettu juuri sille paikalle, joka todenteolla on kauneimpia ja runsaimmin siunattuja paikkoja Amerikan pohjoisrannalla. Keväällä, kun rannat ovat sulaneet, täällä saadaan suunnattomat määrät suurta lihavaa lohta. Vähän myöhemmin tulee valtavan suuria peuralaumoja, jotka viipyvät täällä koko kesän. Syksyllä taas voidaan pyytää turskaa rajattomat määrät. Ja juuri täällä -— tässä arktisena paratiisissa — noitten rohkeitten retkeilijäin piti heittää henkensä ruoan puutteen vuoksi! Mutta asian laita oli se, että he tulivat tänne semmoiseen aikaan, jolloin alava maa oli lumen peitossa. Rasituksien uuvuttamina, sairauksien kalvamina he pysähtyivät tähän, eivätkä penikulmien päähän nähneet muuta kuin samaa toivotonta, lumen peittämää lakeutta, jolla ei mikään merkki ilmaissut elämää, mitä sitten rikkautta… Tuskin onkaan maan päällä toista niin hylättyä ja autiota paikkaa kuin tämä talvella. Kun sitten kesä tuli ja maassa loistivat miljoonat kukkaset, kun kaikki vedet välkkyivät ja kaikki purot kohisivat riemullista säveltään lyhyen jäättömyytensä ajan, kun lintuja kiehui ja pesi tuhansin iloisin äänin — ja ensimmäinen urospeura kurotti päätään Jäämeren avoimen reunan yli, osoitti vain kasa vaalenneita luita sitä paikkaa, missä Franklinin urhoollisen joukon jäännökset olivat huoahtaneet viimeisen hengähdyksensä — tämän suuren surunäytelmän viimeisessä näytöksessä.

Simpsonin salmen saarillakin eskimot näyttelivät paikkoja, joista oli vainajain luita löydetty. Ja Kuningas Williamin maalla retkikunnan jäsenillä vielä oli tilaisuus valmistaa viimeinen leposija parille vainajalle. Eskimoilta saamainsa tietojen nojalla Amundsen päätti, että toinen Franklinin laivoista oli jäissä ruhjoutunut ja uponnut Kuningas Williamin maan pohjoispuolella, toinen sitä vastoin oli tuulien ja merivirran kuljettamana ajautunut Kuningas Williamin maan ja Viktorian maan väliseen salmeen, jossa eskimot olivat sen tavanneet. Sinne se oli lopulta uponnut, eskimoitten korjattua siitä pois, mitä suinkin irti saivat.

Smithin salmesta napaa kohti.

Suurena syynä Franklinin etsinnän huonoon onnistumiseen oli se vallalle päässyt käsitys, että maanosaimme pohjoisrantain välinen alue on sulaa merta, jolla laivaliike muka olisi mahdollinen, kunhan vain päästäisiin sille sitä ympäröiväin jääriuttain poikki.

Pennyn retki Wellingtonin kanavassa näytti erinomaisesti tukevan tätä käsitystä, ja saman asian koki myöhemmin Belcherkin, joka kuitenkin napameren kuljettavuudesta oli toista mieltä. Hän luuli, että jokainen laiva olisi tuhon oma, joka lähtisi napameren valtavain jäämöhkäleitten keskelle purjehtimaan. Enin osa näitä asioita harrastavista henkilöistä oli kuitenkin toista mieltä kuin Belcher ja halusi myös päästä tositoimessa osoittamaan, että heidän käsityksensä oli oikea.

Kanen retki.

Elisha Kent Kane, joka oli lääkärinä ollut De Havenin johtamalla amerikkalaisella retkellä, sai heti kotia palattuaan Henry Grinnellin antamaan pienen »Advancen», 144 tonnin prikin, hänen johtoonsa, jotta hän saisi Grönlannin länsipuolitse Smithin salmen kautta tunkeutua sulalle napamerelle, jonne luultiin Franklinin retkikunnan kadonneen. Useitten muitten lahjoittajain avulla ja uhraten omiakin varojaan Kane sai retkikuntansa varustetuksi ja toukokuun 30:ntena 1853 se lähti New Yorkista matkaan. Grönlannista Kane otti tulkiksi tanskalaisen kapteeni Petersenin, joka oli ollut samassa toimessa Pennyn retkellä ja taas M'Clintockin mukana De Havenin retkeltä pelastuttuaan, ja Hans Hendrik nimisen nuoren eskimon, josta sitten tuli mainio naparetkeilijä — hän kirjoitti oman elämäkertansakin. Lisäksi Kane osti rekikoiria ja joukolleen turkispukuja. Heinäkuun 27:ntenä »Advance» saapui suureen Melvillen lahteen ja lähti sieltä risteilemään pohjoista kohti.

Jäitä alkoi täällä olla yhä sakeammassa — lahteen purkautuu valtavia maajäätiköitä — jonka vuoksi Kane suurella vaivalla kiinnitti laivansa isoon jäävuoreen. Tuskin se kuitenkaan oli tapahtunut, ennenkuin vuori ukkosen jyrinällä hajosi ja »Advancen» täytyi kiiruummiten erota siitä. Elokuun 7:ntenä retkikunta Baffinin lahden pohjoisimmasta perukasta tunkeutui Smithin salmeen, jossa oli sulaa vettä silmän siintämättömiin ja vastaan vieri iso maininki, tuoden varman viestin avoimista ulapoista. Tuulikin oli hyvä ja myötäinen.

Näillä edellytyksillä olisivat piankin kaikki edelliset pohjoisennätykset tulleet sivuutetuiksi, mutta ei ole suveen luottamista tuolla hyisessä pohjolassa, tuuli kääntyi vastaiseksi ja ahtojäät näyttäytyivät. Kane kätki rannalle veneen ja ruokavaroja vastaisen varalle, jotta olisi jotain turvaa, jos laiva menetettäisiin pohjoiseen pyrittäessä. Ja sitten »Advance» rohkeasti kävi jäitten kimppuun. Se taistelu oli sille kuitenkin ylivoimainen ja jonkun ajan kuluttua pieni purjelaiva sai kiittää onneaan, kun pääsi pieneen satamaan suojaan. Smithin salmessa jäät tunkeilivat hurjassa mylläkässä. Pian Kane kuitenkin lähti uudelleen yrittämään ja pääsikin hitaasti eteenpäin, vaikka jäävuoret olivatkin tuon tuostakin laivan väliinsä ruhjoa. Neljä miestä joutui ajojäille ja vasta elokuun 22:ntena heidät voitiin veneillä pelastaa.

Talvimajaan.

Elokuun 28:ntena »Advance» saavutti äärimmäisen kohtansa, Rensselaerin mutkan, johon sen, Grönlannin rannalle, täytyi asettua talvimajaan. Retkikunta oli siis päässyt Smithin salmen kapeimmasta kohdasta sen väljemmän veden rannalle, joka kartoilla on Kanen syvänteen nimisenä.

Kane teki nyt maa maikan rantaa pitkin, jolla jääpaarretta oli mukava kulkea, vaikka vuoret suistuivatkin jyrkkään veteen. Tässä luonnon muodostamassa tiessä, joka on vuoksiveden tasalla, luodevedellä siis merenpintaa ylempänä, oli toisin paikoin syviä halkeamia, joiden poikki reet oli köysillä vedettävä. Omituinen ilmiö oli joki, joka laski vuorilta jäiden keskitse ja suustaan oli toista kilometriä leveä. Se luultavasti on Grönlannin länsirannikon suurin joki ja saa alkunsa suuresta sisämaan jäävirrasta, jonka päästä on mereen 64 kilometrin matka. Tämän joen rannoilla oli paikan pohjoisuudesta huolimatta runsas kukkakasvullisuus. Kane nousi lopulta 400 metrin korkuiselle niemelle, joka jo hipaisi 80:ttä leveyspiiriä. Allaan hän näki paljasta jäätä ja kauempana pohjoisessa tumman jääseinän, valtavan Humboldt-glasierin, jonka edustalla jäätynyt meri oli niin täynnään jäävuoria, ettei ollut ajattelemistakaan yrittää reellä sen ohi. Yhä kauempana näkyi taas maata ja levollisempaa jäätä. Kanen täytyi luopua kaikista toiveista tunkeutua edemmäksi, mutta näinkin hän jo oli päässyt kauemmaksi napaa kohti kuin ainoakaan tieteellinen retkikunta sitä ennen.

Kane kuljetti nyt pitkin Grönlannin rannikkoa ruokatavaravarastoja keväällä tehtävien rekiretkien helpottamiseksi. Lokakuun 10:ntenä alkoi napayö, jota kesti neljä kuukautta. Tammikuun puolivälissä alkoivat ankarat pakkaset ja helmikuussa lämpömittari aleni -51 asteeseen C. Melkein kaikki rekikoirat kuolivat. Maaliskuun keskilämpö oli vain -41,25°C. Siitä huolimatta Kane lähetti yhden rekiretkikunnan maaliskuun 19:ntenä viemään pohjoiseen ruokatavaravarastoa. 31:ntenä palasi kolme heistä takaisin niin huonossa kunnossa, että he vilulta ja nälältä eivät saanee» edes puhutuksi, ja kun he vihdoin saivat puhelahjan, sanoivat he toveriensa uupuneina koukistuneen jonnekin jäälle. He eivät edes osanneet sanoa minne. Kane paikalla lähti, reippain palanneista oppaanaan, etsimään kadonneita, löysi heidät ja sai heidät suunnattomilla ponnistuksilla takaisin laivaan tuoduksi. Kahdelta oli leikattava paleltuneita kohtia jaloista, kaksi sittemmin kuoli. Huhtikuun 7:ntenä tuli retkikunnan luo vieraisiin eskimolta, voimiltaan oikein jättiläisiä, miehiä, joista jotkut uskalsivat käydä itse jääkarhunkin kanssa käsirysyyn. He olivat kuitenkin ystävällistä väkeä, vaikka pyrkivät varastelemaan.

Rekiretkiä.

Huhtikuun 26:ntena 1854 Kane lähti rekiretkelle pohjoista kohti, saapuen kahdeksan päivän kuluttua valtavalle Humboldt-jäätikölle, jonka suurenmoiset jääilmiöt täyttivät retkeilijät ihmetyksellä. Mutta sitten miehet alkoivat sairastua keripukkiin ja Kane itsekin kävi niin heikoksi, että häntä lopulta täytyi kuljettaa reellä, eikä rekiretkikunnalla ollut muuta neuvoa kuin palata »Advanceen».

Toinen rekiretkikunta, jota haavalääkäri Hayes johti, kulki Smithin salmen poikki sen länsipuolelle, jonka puolinen maa nimitettiin Grinnellin maaksi, kartoittaen sen rantoja ja palaten onnellisesti takaisin.

Paraiten menestyi kolmas rekiretki, joka kesäkuun alkupäivinä lähti matkaan ja sen puolivälissä saapui Humboldt-glasierin 170 kilometriä leveälle rintamalle.

Sula napameri?

Hannu eskimo ja William Morton niminen merimies kulkivat merijäätä aina glasierin pohjoisreunaan saakka, jossa he eräältä vuorelta ihmeekseen näkivät pohjoisessa sulaa merta ja rannoilla paljon haahkoja ja meripääskyjä. Salmi kapeni — Kap Jacksonista alkaa Kennedy-kanava — ja oli aivan sula. Vaikka keli kävi niin huonoksi, ettei kelkkaa enää voitu kuljettaa mukana, jatkoivat molemmat retkeilijät kuitenkin matkaansa, kunnes ranta kävi niin jyrkäksi ja korkeaksi, ettei ollut mahdollista kulkea edemmäksi. Sinne, leveydelle 80°40', Morton korkealle niemelle pystytti Yhdysvaltain tähtilipun. Edessäpäin näkyi yhä sulaa vettä. Heinäkuun 10:ntenä molemmat retkeilijät palasivat takaisin »Advanceen», ja siten retkikunta oli löytönsä löytänyt, vaikk'ei suinkaan kaikkia koettaviaan kokenut.

»Advance» jäätynyt kiinni.

»Advancella» oli vain puolentoista vuoden eväät, enemmän kuin vuosi oli jo kulunut ja aika olisi ollut lähteä kiiruumman kautta paluumatkalle, mutta se oli mahdotonta, kun talvisatama ei osoittanut minkäänlaisia aukenemisen oireita. Kane aikoi nyt lähteä veneellä Beecheyn saarelle, jonne oli yli 750 km, pyytämään apua Belcheriltä, mutta Kap Parrysta, Baffinin lahden yläpäästä, hänen täytyi palata takaisin tyhjin toimin, vahvat ahtojäät kun estivät edemmä kulkemasta.

Kane antoi nyt jokaiselle joka halusi vallan lähteä kotimatkalle, hän sanoi jäävänsä laivaan odottamaan, kunnes se pääsisi jäistä. Yhdeksän miestä lähti tähtitieteilijä Sonntagin johdolla matkaan, niin että Kanen luo laivaan jäi vain kahdeksan. Lähtevät saivat osuutensa ruokavaroista ja alkoivat elokuun 28:ntena matkansa. Jo muutaman päivän kuluttua palasi yksi heistä takaisin ja joulukuun 7:ntenä toivat eskimot Petersenin ja erään toisen miehen takaisin surkean huonossa kunnossa ja viiden päivän kuluttua palasivat muutkin enemmän kuolleina kuin elävinä, niin että laivalla jälleen kaikki olivat koolla.

Helmikuu ja maaliskuu olivat pahimmat kuukaudet. Retkikunnalla oli osaksi huonot eväät — suolattua sianlihaa — ja keripukki alkoi uhkaavassa määrässä ahdistaa retkeilijöitä. Sen voittaminen riippui kokonaan Hannun pyyntionnesta, sillä tuore liha oli huomattu paraaksi parannuskeinoksi. Polttopuut olivat loppuneet, niin että täytyi ruveta prikiä itseään polttamaan, joutavimmista osista alkaen.

Laiva hylätään.

Lopulta oli laiva kuitenkin kokonaan hylättävä, kun ei ollut varmaa tietoa siitä, saataisiinko sitä nytkään sulaan veteen, ja toukokuun 7:ntenä 1855 retkikunta lähti reillä ja veneillä etelää kohti pyrkimään. Haudattuaan matkalla vielä yhden uskollisista miehistään ja melkein yksinomaan pyyntiriistalla elettyään retkikunta kesäkuun puolivälissä saapui sulalle vedelle ja kulki veneillä 83 päivässä sangen seikkailurikkaan retken jälkeen Upernivikiin, Grönlannin pohjoisimpaan siirtokuntaan. Godhavnista heidän piti tanskalaisella laivalla kulkea Shetlandin saarille, mutta ennen laivan lähtöä tapasi heidät apuretkikunta, jonka Yhdysvaltain hallitus oli lähettänyt.

Kanen retkikunnan tieteelliset tulokset olivat melkoiset, vaikk'ei se saavuttanutkaan »sulaa napamerta» eikä vähimmässäkään määrässä saanut Franklinin kohtaloon selvitystä. Mortonin retken kautta tuli Grönlannin länsipuolella kulkeva vesistö tutkituksi hyvän matkaa pohjoista kohti, vaikka tosin Kane itse jonkun verran hämmensi oman retkikuntansa tuloksia väittäessään Mortonin epäämättömästi saavuttaneen »sulan napameren». T:ri Rink, Grönlannin olojen tarkka tuntija, esitti viipymättä päteviä syitä tätä käsitystä vastaan ja väitti Kennedyn kanavan sulan olleen vain semmoisen jäättömän aukon, joita napavesiin tuon tuostakin ilmestyy.

Kanen terveyden olivat tämän matkan rasitukset siihen määrään murtaneet, että hän alkupuolella vuotta 1857 Havanassa kuoli.

Syy siihen, miksi Kane ja hänen jälkeensä muut amerikkalaiset juuri Smithin salmen kautta pyrkivät navalle, oli se, että luultiin sen kautta napamereen kulkevan lämpöisen merivirran. Tämä käsitys, jota Grönlannin länsirannikon verraten leuto ilmasto näytti kannattavan, oli kuitenkin aivan väärä. Samoin kuin Grönlannin itärantaa pitkin ja Parryn saariston salmien kautta, samoin Smithinkin salmen kautta päin vastoin käy kylmä navalta tuleva virta etelää kohti ja siinä syy, miksi se enimmäkseen on jäiden tukkima. Toisina vuosina salmen kautta tosin on mahdollinen päästä verraten helpostikin pohjoista kohti, mutta toisina vuosilla eivät parhaatkaan Jäämeren kulkijat, kuten »Fram» v. 1898, pääse muuta kuin suuhun.

Hayesin retki.

Kanen palattua ryhtyi Isaac Israel Hayes, joka oli ollut hänen kerallaan lääkärinä, varustamaan uutta retkeä, jota hän itse johti. Hayes olisi tahtonut höyrylaivan, mutta hänen kokoon saamansa varat olivat siksi niukat, että hänen täytyi tyytyä kuunariin »United States», jolla hän syksyllä 1860 lähti matkaan, asettuen talveksi jo Foulke vuonoon, Smithin salmen itärannalle, kun edessäpäin oli liian paljon jäitä.

Syksyn kuluessa Hayes kulki 80 kilometriä Grönlannin sisämaan jäätikölle, kauemmaksi kuin kukaan ennen. Siellä hän putosi glasierihalkeamaan ja pelastui vain sen kautta, että matkasauva tarttui siihen poikittain ja kannatti häntä, kunnes toverit ennättivät vetää hänet ylös. Maajäätiköllä Hayes saavutti 1,600 metrin korkeuden.

Muutoin talvi oli onneton. Peter niminen eskimo, joka oli mukana koirain hoitajana, karkasi ja heitti henkensä sisämaan jäätiköllä ja rekikoirat kuolivat. Astronomi Sonntag, joka oli Kanen retkellä tehnyt niin oivallista työtä, putosi jäihin ja paleltui kuoliaaksi rekiretkellä Etahin eskimoitten luo, jonne hän oli Hannu eskimon kanssa lähtenyt. Sonntagin kuolemaa epäiltiin Hannun aiheuttamaksi, mutta epäiltävää on, tokko kenkään muukaan olisi niin vaikeissa oloissa voinut häntä pelastaa.

Eskimoitten avulla Hayes keväällä kävi Rensselaerin satamassa »Advancea» katsomassa, mutta Kanen laiva oli kadonnut ja paikalla oli nyt vain maston korkuisia jääröykkiöitä.

Venettä mukanaan kuljettaen Hayes sitten lähti uutta pohjoisennätystä tavoittamaan, toivoen napameren saavutettuaan veneellä kauaskin pääsevänsä. Veneen kuljetus kävi kuitenkin niin hankalaksi ja rasittavaksi, että hänen täytyi lähettää se takaisin.

Harhanäköjä.

Jatkaen sitten koirain ja muutamain miesten kanssa matkaa Hayes lopulta vain yhden seuralaisen keralla, muitten tielle uuvuttua, saapui Kap Lieberiksi nimittämäänsä paikkaan, jonka luona hän nousi vuorelle ja luuli näkevänsä aina leveysasteelle 82°30' pohjoista kohti. »Kaikki mitä näin, osoitti minun olevan napameren syvänteen partaalla ja laajan valtameren olevan jalkaini alla… Ei näkynyt muuta maata kuin ranta, jolla seisoin.»

Myöhemmät retkikunnat ovat tulleet siilien johtopäätökseen, että Hayes lasketteli omiaan, ilahuttaakseen rahanantajiaan ja lisätäkseen omaa kunniaansa. Hayes ei päässyt napameren rannalle eikä saavuttanut niin pohjoista leveyspiiriäkään, kuin hän väitti. Hänen astronomiset paikanmääräyksensä yleensä olivat hyvin epäluotettavat. Ne maisemat, jotka hän näki, ovat muut nähneet aivan toisenlaisina. Hän näki vain Kennedyn kanavan eteläosan, joka jäätyy myöhään ja aukeaa varhain korkeiden vuorovesiensä vaikutuksesta — vuoksiaallon korkeus on siinä noin kymmenen metriä. Tätä salmea ei sen vuoksi koskaan ole nähty aivan kauttaaltaan jäätyneenä.

Vaikka Hayes osasta laskettelikin omiaan ja vaikk'ei hän päässytkään kauemmaksi pohjoiseen kuin Morton Kanen retkellä, edisti hän kuitenkin melkolailla näiden seutujen tuntemista. Hän oli ensimmäinen, joka kävi Ellesmeren ja Grinnellin maalla, kartoittaen melkoisen kappaleen sen rannikkoa.

Hayes aikoi seuraavana kesänä pyrkiä laivallaan uudelleen pohjoista kohti, mutta tarkastaessaan sitä hän huomasi sen niin huonoksi, että päätti viisaimmaksi palata takaisin, yrittääkseen uuden kerran höyrylaivalla. Hänen retkellä ollessaan oli Yhdysvalloissa kuitenkin syttynyt orjasota ja se toistaiseksi teki lopun kaikista amerikkalaisten naparetkisuunnitelmista.

Ennenkuin Hayesin työtä jatkettiin, alkoivat ruotsalaiset, saksalaiset ja englantilaisetkin lähettää ikuisen jään pohjolaan retkikuntia, mutta Grönlannin länsirannalla jäi jatkaminen aluksi amerikkalaisten asiaksi ja amerikkalaisten tienä tämä reitti pysyi sitten edelleenkin, Pearyn alettua suuret retkensä.

Hallin retki.

Charles Francis Hall oli niiden retkien kautta, jotka hän teki Franklinin retkikunnan kohtalon selvittämiseksi, saavuttanut niin vakaantuneen napamatkustajan maineen, että hänen onnistui saada Yhdysvaltain kongressin kannatus suunnittelemalleen uudelle retkelle. 387 tonnin propellilaiva korjattiin ja vahvistettiin, niin että se sopi Jäämerelle, ja siihen hankittiin mitä parhaat varustukset ja kolmen vuoden eväät. Vaikk'ei Hall ollutkaan merimies, uskottiin laiva kuitenkin hänen johtoonsa. Seuralaisiksi hän sai miehiä, joilla oli taattu asiantuntemus kysymykseen tulevilla tieteellisillä aloilla. Etevin näistä oli t:ri Emil Bessels, saksalainen kansallisuudeltaan, jonka alaan luonnontieteelliset työt kuuluivat. Hall otti mukaansa myös eskimo Joosepin ja hänen vaimonsa Hannan, jotka olivat olleet erinomaisena apuna hänen edellisillä retkillään ja ennättäneet jo sivistyä melko lailla. Jooseppi, joka oli erinomainen ampuja ja pyyntimies, oli oleskellut paljon Yhdysvalloissa ja käynyt Englannissakin ja vaimo kävi eurooppalaisessa puvussa ja osasi kirjoittaa.

»Polaris» lähti New Yorkista kesäkuun 29:ntenä 1871, päämääränään pohjoisnapa. Ja amerikkalaiset luottivat Hallin neuvokkaisuuteen, tarmoon ja väsymättömyyteen, niin että luulivat hänen tämän matkan määrän saavuttavankin. Grönlannin tanskalaisista siirtokunnista koiria ostettuaan ja otettuaan Upernivikista Hannu eskimon perheineen Hall kulki Melvillen lahden poikki, joka oli jäätön, ja saapui Smithin salmeen, jonka hän niinikään tapasi selvänä vetenä.

Pohjoisennätys.

Väylä oli vapaa edelleenkin — retkikunnalla oli tosiaan menomatkalla ainutlaatuinen onni. Se kulki vapaasti sekä Hayesin että Kanen talvisatamain ohi ja ajoi yhtä painoa Kanen syvänteen poikki Kennedyn kanavaan ja siitä edelleen Robesonin kanavaan ja sen suulle aina leveyspiirille 82°11', joka oli pohjoisin kohta, mihin vielä mikään laiva oli päässyt. Täällä vahva ahtojää sulki tien. Hall näki täällä Grönlannin rannikon taipuvan itään, jota vastoin Grinnellin maan ranta kulki edelleen pohjoista kohti.

Nyt retkikunnan hyvä onni loppui. Edessä olevasta merestä, jonka Hall nimitti Lincolnin mereksi, tuli merivirran mukana vastaan paksua napameren jäätä, jonka vuoksi laivan jäämestari vaati palaamaan takaisin etsimään turvallista satamaa, jota vieressä olevalla Grönlannin rannikolla ei ollut. Bessels upseerien keralla tosin vaati jatkamaan, he kun luulivat edessäpäin näkevänsä »vesitaivaan», s.o. sulan veden taivaanrannalle luoman tumman kajastuksen mutta Hall noudatti jäämestarinsa mielipidettä, joka kyllä osui oikeaan, vaikka takaisin kääntymistä sittemmin arvosteltiinkin niin ankarasti, että Yhdysvaltain meriministeriö pani asiasta toimeen erikoisen tutkimuksen.

»Jumalan kiitoksen satama».

Leveyspiiriltä 82°26' »Polaris» siis kääntyi takaisin, jouduttuaan ahtojäissä niin ankaran puristuksen alaiseksi, että Hall jo antoi siirtää elintarpeita jäälle, laivan kun pelättiin hajoavan. »Polaris» kuitenkin pelastui ja pääsi leveydellä 81°86' poukamaan, jonka Hall nimitti »Jumalan kiitoksen satamaksi», vaikk'ei se suinkaan ollut kiitettävä satamaksi, se kun ei suonut riittävästi suojaa päälle tunkevia jäitä vastaan. Jos hän olisi etsinyt sataman Grinnellin maan puolelta, olisi hän saanut paremman suojan.

Jo marraskuussa saatiin nähdä, kuinka huonon suojan tämä yhtä suoraan juokseva ranta tarjosi jäitä vastaan. Myrskyt mursivat jään auki ja alkoivat kuljettaa laivaa mukanaan. »Raivoisan myrsky» tuivertamana laiva jääpanssarineen oli rajuilman julmain äänien kaiuttaja. Mastot voihkivat ja ähkyvät ja tähän voihkinaan ja ähkyyn yhtyy raakapuiden narina, köysistön naukuna ja savutorven ketjujen kalina. Väkipyörät rääkyvät ja vantit soivat kuin ilmakannel. Ontosti jymyten vemppuu telttakatto ylös ja alas, pullollaan kuin purje. Palkit natisevat ja parrut voihkavat, laivan runko vapisee ja huojuu. Jäältä kuuluu kuin vikinää ja valitusta ja sitten kumeaa ulinaa — milloin kovempaa, milloin hiljaisempaa — se on fuuga rajatonta villiyttä.»

Hädin tuskin laiva jälleen vältti tuhon ja ankkuroitiin kiinni jäävuoreen, jonka Hall nimitti »Kaitselmuksen vuoreksi», vaikk'ei se suinkaan ollut suojelija, vaan sai aikaan kaikenlaista vahinkoa ja pian sitten suurella paukkeella ja jyrinällä hajosi kappaleiksi.

Rekiretki. Hallin kuolema.

Laivaa talveksi varustettaessa Hall teki rekiretken pohjoista kohti, kunnes näki salmen länsipuolisen maan päättyvän leveydellä 83°05'. Lokakuun 24:ntenä palattuaan tältä retkeltä hän sairastui ja sairaus yltyi nopeaan niin pahaksi, että hän marraskuun 8:ntena 1871 kuoli ja haudattiin Grönlannin rannalle.

Hallin kuoleman kautta retkikunta kärsi niin kovan kolauksen, ettei se enää kyennyt suuriakaan aikaansaamaan. Talvi oli verraten leuto ja jo kesäkuussa alkoivat rannat vihoittaa ja verhoutua kukkavaippaan. Laidunta oli riittävästi elättämään suuria myskihärkäkarjoja, joista retkikunta kaatoi monta kymmentä eläintä. Eskimoita ei näkynyt, mutta merkkejä kyllä siitä, että niitä oli täällä ollut. Pohjoisesta tuli ajopuita, jotka virtauksen mukana nopeaan kulkivat Robesonin kanavaan. Retkikunta sai niistä polttopuita. Jäniksiä, sopuleja ja jääkarhuja nähtiin ja kesällä tuli paljon lintuja. Pakkanenkin oli talvella kuitenkin siksi ankaraa, että elohopealuoteja voitiin ampua parin tuuman vahvuisen lankun läpi.

Huhtikuussa tutki eräs rekiretkikunta Petermannin vuonon, joka pistää syvälle Grönlannin luoteisrantaan, mutta ei kuitenkaan voinut tunkeutua vuonon pohjaan saakka. Ranta etelään päin tutkittiin aina siihen saakka, johon Kanen retkikunnan miehet olivat etelästä päin päässeet. Kesäkuussa yritti kaksi venettä tunkeutua merta napaa kohti, mutta toisen veneistä jäät puristivat lyttyyn ja toinen täytyi vetää rannalle, minkä jälkeen koko retkikunnan täytyi palata jalan laivaan. Pitkin vuotta suoritettiin talvisatamassa ilmatieteelliset ynnä muut asemahavainnot.

Paluumatka.

Elokuun 12:ntena 1872 »Polaris» jälleen lähti liikkeelle etelää kohti, mutta jo parin viikon kuluttua se ahtojäissä joutui niin kovaan puristukseen, että täytyi ruveta varustuksia jäälle kantamaan. Laiva kuitenkin kesti ja ajeli jäiden mukana kaksi kuukautta hitaasti eteläänpäin, kunnes sille Baffinin lahden pohjoispäässä oli tulla tuho.

Kauhun yö.

Yöllä vasten lokakuun 15 päivää jäät kohottivat laivan aivan vedestä kuiville ja käänsivät sen kyljelleen. Laivalla se synnytti sanomattoman sekasorron. Suurimmalla kiireellä alettiin heittää varustuksia ja eväitä pilkkopimeässä jäälle — ne oli onneksi tuotu valmiiksi kannelle — mutta suurella jyskeellä jäälautta kesken tämän kiireen hajosi ja osa retkikunnan jäsenistä jäi suuremmille ja pienemmille jäätelöille hyrskyväin vetten keskelle. Osa heitellyistä eväistä putosi veteen, mutta viisi myskihärän vuotiin kiedottua eskimolasta, jotka kiireessä oli nakattu laivasta muiden myttyjen mukana, putosi onneksi jäälle, eivätkä ne saaneet mitään vammaa. »Polaris» oli luisunut takaisin veteen ja kadonnut pimeyteen. Seuraavana aamuna oli jäällä 19 henkeä, joista 10 oli amerikkalaisia, loput eskimoita. Eväitä heillä oli koko joukon, ampumatarpeita ja peittoja niinikään ynnä kaksi 8 miehen venettä ja eskimoitten kajaakit, mutta talvi koko ankaruudessaan oli alkanut.

Haaksirikkoisten jäämatka.

Perämies George Tyson, jolle päällikön toimi jäälautalla luonnollisesti kuului, näki aamuhämärässä »Polariksen», joka meni erääseen lahteen ankkuriin, ja käski paikalla työntää veneet veteen, soutaakseen laivaan, mutta hätääntyneet merimiehet eivät tahtoneet luopua tavaroista, ja tuota pikaa tuli taas pimeä ja tuuli kiihtyi myrskyksi, niin ettei ollut enää mahdollista tehdä mitään. Äkkiä tuntui ankara täräys. Jääkenttä halkesi ja haaksirikkoutuneet jäivät telille, jonka sivut eivät olleet kuin pariasataa jalkaa. Ja veneetkin menetettiin. Tilanne näytti toivottomalta.

Seuraavana päivänä, joka oli lokakuun 18, myrsky asettui ja eskimo Hannu Henrik ryhtyi hylkeitä pyytämään. Parin päivän kuluttua haaksirikkoisilla vielä oli onni löytää veneensäkin, joissa oli vaatteita ja ruokavaroja. Veneet kiskottiin suuremmalle jääkentälle ja eskimot rakensivat lumimajat.

Talven vietto jäälautalla.

Tyson oli onneksi pelastanut muutamia tulitikkuja ja hylkeistä saatiin traania. Mutta kun ei ollut lamppua, jonka ääressä lämmitä, pilkkoivat merimiehet ajattelemattomuudessaan toisen veneistä polttopuuksi. Tyson ei uskaltanut tätä estää. Säilykelaatikoista hän kuitenkin sai tehdyksi traanilamppuja ja tämän keksinnön kautta hän sai pelastetuksi toisen veneen. Kaikkiin majoihin pantiin traanilamput, jotka sanomattomasti ilahuttivat haaksirikkoisia.

Ei kuitenkaan enää ollut toivoa pelastuksesta ennenkuin seuraavana keväänä, jääkentän ajauduttua kauas etelään, jossa ehkä tavattaisiin valaanpyytäjiä.

Lokakuun 26:ntena haaksirikkoiset näkivät auringon viimeisen kerran v. 1872. Sen kadotessa tuntui heistä siltä, kuin eivät koskaan enää saisi sitä nähdäkseen, ja monipäiväinen alakuloisuus valtasi lautalla olijat, Tyson oli toivonut, että voitaisiin päästä rantaan, mutta nyt katosi sekin toivo.

Ruokatavarat alkoivat loppua, mutta suunnattomilla ponnistuksilla onnistui eskimoitten pyytää hylkeitä, jota paitsi suurin osa koirista syötiin. Siitä huolimatta haaksirikkoiset päivä päivältä heikontuivat, useimmat eivät voineet kävellä horjumatta, ja Tyson poti leiniä, niin että hän tuskin sai pidetyksi kynää kädessään. Alakuloisuus ja kurittomuus pääsi yhä enemmän vallalle. Saksalainen ilmatieteilijä muutti asumaan maamiehensä kanssa, Tyson asettui eskimo Joen, ja hänen perheensä majaan. Tysonilla ei ollut pyssyä, mutta merimiehet olivat ottaneet pyssyt matkaan. Hän ei enää voinut käskeä, antaa neuvoja vain.

Joulukuussa ruokavarat melkein kokonaan loppuivat eikä pyynti antanut saalista. Pari tuntia oli sydänpäivällä hämärää, mutta hämärä kuitenkin piteni ja valkeni, sitä myöden kuin jäälautta kulki etelää kohti Kuutamosta ja revontulista oli kuitenkin paljon apua. Ihmiset enimmäkseen makasivat lumimajoissaan pysyäkseen lämpiminä ja tunteakseen vähemmän nälkää.

Joulukuun 5:ntenä eräs merimiehistä sai ammutuksi ketun, joka kuitenkin oli niin nälkiintynyt, että sillä tuskin oli naulan vertaa lihaa ruumiissaan. Merimiehet söivät sen viimeistä suupalaa myöden tarjoamatta Tysonille mitään. Tilanne alkoi olla kamala, kuten Tysonin päiväkirjasta näkyy. Joulukuun 7;ntenä hän kirjoittaa:

»Joe, joka ei tähän saakka ole ollut halukas lainaamaan minulle pistooliaan, tuli tänään ja tarjosi sen pyytämättäni. Hän sanoi, että se tapa, jolla nälkiintyneet merimiehet häntä katselivat, oli sietämätön. Käsitän, mitä hän pelkäsi. Älköön Jumala ankaruudessaan salliko kenenkään meistä tehdä itseään syypääksi niin kammottavaan rikokseen. Jos Kaikkivaltias on määrännyt, että meidän tulee kuolla nälkään, niin taistelkaamme pienimmässäkin himoja vastaan kuin arvonsa tuntoiset miehet, eikä niinkuin raa'at eläimet, jotka repivät toisensa. Joka tapauksessa on minulla nyt pistoolini. Voi sitä kehnoa, jonka mieleen juolahtaa koskea pienimpäänkään lapseen tällä jäälautalla, jonka Jumala on meitä kaikkia varten rakentanut. Hannu parkaa näyttää ahdistavan epämääräinen pelko. Mutta karkoittakaamme mielestämme kaikki ihmissyöntiajatukset. Nämä eskimot ovat kaitselmuksemme. Ei kenenkään muun ole vielä onnistunut saada ainoatakaan hyljettä.»

Pakkanen yltyi, niin että joulukuun 12:ntena oli -21°C.

Tyson oli kätkenyt yhden kinkun, niin että jouluna jokainen sai siitä palan. Joulukuun 29:ntena onnistui Joen vihdoinkin saada hylje harppuunalla ja sinä iltana kaikki saivat syödä vatsansa täyteen. Uusivuosi 1873 alkoi purevalla -29° pakkasella. Haaksirikkoisilla ei enää ollut kuin 8 laatikkoa pemmikaania ja 3 säkkiä leipää. Säästäen käyttäen ne saattoivat riittää puolenkolmatta kuukautta, mutta tammikuun 9:ntenä Tyson huomasi, että ruokavarat huolestuttavalla tavalla hupenivat, enemmän kuin niiden olisi pitänyt. Pari merimiehistä sen sijaan ihmeellisellä tavalla voimistui. Se selitti, mihin eväät olivat joutuneet.

Tammikuun puolivälissä oli -40° pakkasta, 19 oli juhlapäivä, sillä silloin aurinko, 83 päivää kateissa oltuaan, jälleen kohosi taivaalle. Joe sai sinä päivänä hylkeen, joten se tämänkin puolesta oli juhlapäivä. Myöhemmin eskimot saivat monta hyljettä, joiden jakaminen kuitenkin aina antoi aihetta riitaan. Pakkanen ahdisti haaksirikkoisia pahasti.

Helmikuussa alkoivat rajut myrskyt ja satoi lunta. Mutta avointa vettäkin alkoi näkyä ja pyyntimiehet saivat muutamia sarvivalaita ja hylkeitä. Sitten alkoi suojata, eikä vilu enää ahdistanut. Mutta siitä taas alkoi jäälautta hajota. Helmikuun 22:ntena Tyson kirjoitti: »Asemamme on epätoivoinen. Jää on nyt kamalan huonoa ja kaikki ovat pelon vallassa.»

Kamalia aikoja hajoavilla jäälautoilla.

Helmikuun viimeisenä päivänä saatiin satakunta kiislaa ja monta hyljettä, niin että lumimajat olivat kuin lahtihuoneita. Mutta myrsky ajoi jäälauttoja jyristen toisiaan vastaan, niin että haaksirikkoiset joka päivä pelkäsivät meren nielevän heidät. Maaliskuun 11:ntenä repesi heidän lauttansa keskellä yötä, mutta repeämä onneksi pysähtyi 20 metrin päähän majoista.

Vaara sitten joksikin ajaksi hälveni ja Tysonin päiväkirja kertoo hylkeitten ja sarvivalaitten pyynnistä, vieläpä jääkarhunkin saannista. Kun eskimot olivat jääkarhun huomanneet, asettivat he miehiä jäälle hylkeen kuviksi houkuttelemaan petoa ja kävivät sitten itse väijyksiin. Juoni onnistui täydelleen. Mutta sitten jääkenttä hajosi ja vaara kävi joka hetki uhkaavaksi. Huhtik. 1 täytyi vene työntää vesille ja suurin osa ruokavaroista jättää jäälle. Vene oli rakennettu vain 8:lle, mutta nyt siihen täytyi sulloa 12 miestä, 2 naista ja 5 lasta, teltat, vuodat, kajaakki ja vähän leipää ja pemmikaania. Se ui niin syvässä, että yksi ainoa aalto olisi sen täyttänyt.

Pari päivää haaksirikkoutuneet nyt harhailivat, ennenkuin he taas löysivät niin suuren jäälautan, että saattoivat sille majautua, mutta sitten myrsky hajoitti tämänkin. Tyson kirjoittaa:

»Katselemme kauhistuneina ympärillemme, emmekä enää uskalla poistua veneen luota, sillä ei kukaan voi sanoa, miltä kohdalta jää seuraavalla kerralla repeää. Saadaksemme vähän levätä olemme yöksi järjestäneet kahden miehen vartiot.

»Huhtikuun 6:ntena jääkenttä kovalla jyskeellä hajaantuu kahdeksi melkein yhtä suureksi osaksi. Ammottava halkeama kulkee aivan uuden majan alatse, jota Joe parka paraillaan rakentaa. Uupumattoman ahkeraan hän on tehnyt työtä päivän sarastuksesta alkaen. Jalkaimme alla on nyt niin vähän jäätä, että olisi hulluutta käydä levolle. Olemme sen vuoksi koolla veneen luona valmiina siihen hyppäämään, jos jää hajoaa. Naiset ja lapset ovat jo veneessä ja vähät matkatavaramme.»

Huhtikuun 8:ntena jää halkesi veneen ja teltan välistä, vaikka ne olivat aivan vierekkäin, ja yksi mies joutui uiskentelevalle jäälautalle, mutta molemmat eskimot pelastivat hänet, juosten jääteliltä jäätelille.

Äärimmäisessä hädässä.

Milloin täytyi haaksirikkoisten seisoa vyötäisiin saakka vedessä koko yön pidelläkseen venettä, jonka hyökylaineet joka hetki uhkasivat ryöstää, milloin jäät ahtautuivat niin tiukkaan yhteen, etteivät eskimot voineet pyytää hylkeitä. Tämä oli onnettomuus, kun ruokavarat olivat melkein lopussa. Jääteli pieneni pienenemistään, kunnes siitä oli jäljellä vain pieni pyöreä möhkäle. Haaksirikkoiset seisoivat veneensä ääressä, valmiina joka hetki työntämään sen vesille, aaltojen hyökyessä jäätelin yli ja myrskyn vonkuessa. Huhtikuun 20:ntena ei kahteentoista tuntiin kuulunut muuta kuin lasten itkua ja miesten huutoa: »Pitäkää lujasti kiinni! Kunnolla kynnet laitaan! Joka mies niin paljon kuin voimia on!» Johon miehet vastasivat: »Kyllä, herra kapteeni!»

Koko ajan molemmat eskimot, Hannu Henrik ja Joe olivat yöt ja päivät, lumimyrskyssä ja pakkasessa liikkeellä ruokaa hankkimassa. Ja heitä oli haaksirikkoisten yksinomaan kiittäminen siitä, että olivat näin kauan säilyneet.

Pelastuksen hetki oli onneksi lähellä. Kun haaksirikkoutuneet veneensä pienuuden vuoksi eivät olisi voineet soutaa maihin ja jäät yhä nopeammin sulivat, kuta kauemmaksi etelää kohti ajautuivat, eivät he olisi millään voimalla enää kyenneet kauaa puoliaan pitämään.

Pettymyksiä ja pelastus.

Mutta huhtikuun 28:ntena he näkivät höyryn, joka laski heitä kohti, ja miehet, jotka talviyön tuimuudessa olivat tunteneet toisiaan kohtaan vain vihaa ja katkeruutta, syleilivät nyt toisiaan. Mutta ilo oli liian aikaista, laivasta ei heitä huomattu, vaan se muutti suuntaansa ja lähti pois. Se oli kauhea pettymys, mutta ei ollut muuta neuvoa kuin jälleen kiskoa vene jäätelille ja asettua sen ympärille odottamaan.

»Huhtikuun 29 — Kaunis tyyni aamu», kirjoittaa Tyson. »Tähystämme joka mies taivaanrantaa, niin että olemme näkömme menettää, toivoen keksivämme uuden laivan. Äkkiä näemme 8 neljänneksen päässä höyryn. Silmänräpäyksessä työnnämme vesille veneen ja soudamme kaikin voimin laivaa kohti. Ei kukaan valita väsymystä, jokainen tekee parhaansa ja etenemme hyvää kyytiä. Mutta eivät näy huomanneen meitä laivasta, koska se taas alkaa ajaa eteenpäin. Ei puhettakaan siitä, että voisimme sen saavuttaa. Kun juuri satuimme olemaan jäätelin kohdalla, josta pisti mereen korkea nokka, kiipesin sen päälle tähtilippuinemme ja samalla laukaisimme pistoolimme ja sitten ammuimme kolme yhteislaukausta pyssyillämme. Tuota pikaa kuulimme kolme laukausta kuin vastaukseksi, mutta emme tienneet, olivatko ne kaikuja, vai oliko höyrylaiva meille todella vastannut. Vähän myöhemmin näimme höyryn ajavan meitä kohti! Viktoria, olemme pelastetut! — Ei vieläkään. Se poistui taas; mutta vähän ajan kuluttua huudettiin taas:

»Höyrylaiva, höyrylaiva!» Kaikki kiväärit laukaistiin ja Hannu lähti sitä vastaan kajaakillaan. Nyt se oli pelastus.»

Laivasta nähtiin kajaakki ja Hannu otettiin laivaan ja kapteeni lähti paikalla haaksirikkoisia hakemaan. Tyson heilutti hattuaan ja »Polariksen» miehet huusivat kolme hurraata, johon iloiset äänet vastasivat. Muutaman minuutin kuluttua haaksirikkoiset olivat laivassa eikä kauaa kulunut, ennenkuin he yksimielisesti totesivat livekalan ja perunat herkkujen parhaimmiksi.

»Polariksen» miehet olivat viettäneet jäälautalla 6 1/2 kuukautta ja olivat tällä ajalla leveydeltä 78° ajautuneet leveydelle 53 1/2°, lähelle New Foundlandin pohjoiskärkeä. Toukokuun 13:ntena he »Tigressistä» astuivat maihin Uuden Brunswickin St Johnissa, jossa heidän tulonsa herätti suurta huomiota ja myötätuntoa.

»Polariksen» kohtalo.

Yhdysvaltain hallitus ryhtyi sitten kiiruumman kautta etsimään sitäkin retkikunnan osaa, joka oli »Polarikseen» jäänyt. Näitä oli 14 miestä, laivan päällikkö ja Bessels joukossa.

Sen kauhun yön jälkeen, joka oli retkikunnan kahtia jakanut, oli »Polariksesta» tähyilty jäälautalle joutuneita, mutta kun näitä ei huomattu, täytyi laivaan jääneitten pitää huolta omasta turvallisuudestaan, laiva kun vuoti niin, että vesi koko ajan lisääntyi, vaikka olisi kuinka pumputtu. Täytyi sen vuoksi hakea lähin ranta, mihin se voitiin ajaa maalle. Smithin salmen suuhun rakennettiin sitten laivan puuosista maja, ja kun kaikenlaisia varastoja oli riittävästi, saattoivat haaksirikkoiset järjestää elämänsä verraten mukavaksi. Läheisyydessä asui muutamia eskimoperheitä ja ne hankkivat tuoretta lihaa. Huhtikuussa 1873 haaksirikkoiset alkoivat rakentaa kahta vankkaa, varavaa venettä, ja kesäkuun alussa he saattoivat hyvästellä eskimot ja lähteä etelää kohti purjehtimaan. Kaksikymmentä päivää purjehdittuaan ja monista vaaroista ja vaikeuksista suoriuduttuaan haaksirikkoiset kesäkuun 23:ntena 1873 tapasivat skotlantilaisen valaanpyytäjän, joka pelasti heidät.

Tulokset.

Hallin retkikunnan tieteelliset tulokset olivat sangen suuret, Grönlannin ja Grinnellin maan välinen salmivesi oli tutkittu aina napamereen saakka ja molempain maitten rannat melkein pohjoiseen päähänsä saakka. Grönlannista oli tutkittu laaja ala ja todettu se merkillinen seikka, että täällä pohjan perällä oli Grönlannin laajin maajäätiköstä vapaa yhtenäinen alue — syynä siihen on sateentulon vähemmyys, eikä ilmaston lämpimämmyys — jolla eli verraten runsaasti suuria nelijalkaisia nisäkkäitä. Bessels totesi, että Robesonin kanavassa etelästä tuleva ja pohjoisesta tuleva vuoksiaalto kohtaavat toisensa, jonka vuoksi Grönlantia melkein varmaan voitiin pitää saarena, eikä Grinnellin maan jatkona, kuten Petermann oli väittänyt, pitäen koko Smithin salmea jatkoineen pitkänä vuonona. Bessels luuli kuitenkin havaintojensa nojalla voivansa päättää, että Robesonin kanavan vuoksiaalto tuli Tyynestä merestä, eikä Atlantin merestä, ja tästä Petermann sai aihetta pidentää Grönlantia toiselle taholle, niin että se ulottui koko napameren poikki Wrangelin saarelle saakka, lähelle Siperian rannikkoa. Lincolnin merta Hallin retkikunta piti avoimen napameren alkuna — vaikka kohtasikin siinä niin voittamattomia jääesteitä— tukien tätä käsitystään sillä päätelmällä, ettei vuoksiaalto muka voisi kulkea napameren poikki, jos se olisi jääkannen peittämä, sen enempää kuin viulunkielikään soida, jos siihen kovalla esineellä kosketaan. Tämä käsitys oli tietysti aivan paikkansa pitämätön.

Naresin retki.

Hallin retkikunnan saavuttamat tulokset herättivät mitä suurinta huomiota ja herättivät uutta mielenkiintoa Englannissakin, jossa Franklinin etsiskelyjen jälkeen napatutkimukset olivat kokonaan levänneet.

Uusi englantilainen yritys päästä navalle.

Maan etevimmät tieteelliset seurat kannattivat nyt hartaasti uutta retkeä ja hallitus suostui kustantamaan sen, joten se voitiin varustaa mitä perusteellisimmin. Kaksi melkoista höyrylaivaa, »Alert» 550 tonnin, »Discovcry» 750 tonnin vetoinen, vahvistettiin Jäämeren kulkua varten ja varustettiin mitä runsaimmilla kolmen vuoden eväillä ja kumpaankin laivaan valittiin vapaaehtoisista tarjokkaista mitä kunnollisin kuudenkymmenen hengen miehistö. Retkikunnan johtajaksi nimitettiin George S. Nares, joka oli v. 1855 ollut mukana Kellettin naparetkellä ja silloin tehnyt pitkän rekiretken ja paraillaan oli »Challenger» nimisen laivan päällikkönä sen kulkiessa maapallon ympäri kuululla meritutkimusretkellään. Nares oli paraikaa Hongkongissa, kun hän sai kutsun tulla naparetkikunnan johtajaksi. »Discoveryn» päällikkö oli kapteeni Stephenson, »Alertin» komentaja Albert Hastings Markham. Eri tieteenhaaroja varten kuului retkikuntaan toistakymmentä tiedemiestä. Epäilemättä olivat ruotsalaisten tutkijain työt Huippuvuorilla paljon vaikuttaneet siihen, että englantilainen retkikunta varustettiin näin perusteellisesti.

Huolimatta t:ri Petermannin varoituksista päätti englantilainenkin retkikunta nousta napamereen Smithin salmen kautta. Päämääränä oli pohjoisnapa, jonne toisen laivoista piti pyrkiä, toisen jäädessä korkealle pohjoiselle leveydelle varalaivaksi. Ellei laivalla päästäisi perille saakka, oli loput matkasta rekiretkikuntain kuljettava.

Toukokuun 29:ntenä 1875 »Alert» ja »Discovery» lähtivät Portsmouthista matkaan ja heinäkuun lopulla ne laskivat Smithin salmeen, tavaten sen aivan jäättömänä. Mutta vain Kap Sabineen, jonka kohdalla salmivesi jälleen laajenee Kanen syvänteeksi, kesti tätä, sitten retkikunta tapasi kauttaaltaan toisenlaisia jääsuhteita kuin Hall. Sen kulku oli siitä pitäen yhtämittaista taistelua, mutta viisaampana kuin Hall se seurasi vesisolan länsirantaa ja välttyi siten Hallin vastoinkäymisiltä. Rannalla oli enimmäkseen jonkun verran sulaa vettä, jota vastoin keskisalmessa vahvat ahtojäät matkasivat. Useaan kohtaan Nares matkalla kätki ruokatavaravarastoja siltä varalta, että syystä tai toisesta ei päästäisi laivoilla palaamaan. Kuljettuaan Kennedyn kanavan päähän Nares jätti »Discoveryn» talvimajaan Lady Franklinin vuonoon, joka pistää syvälle Grinnellin maahan, ja tunkeutui »Alertilla» edelleen pohjoista kohti Floeberg Beachiin saakka, joka on leveydellä 82°25' Grantin maalla, napameren rannalla, pohjoisempana kuin ainoankaan aikaisemman retkikunnan talvisatama. Ranta kääntyi täällä länteen ja muuttui laidemmaksi, jonka vuoksi napameren paksu ahtojää ei päässyt tunkeutumaan rantaan kiinni, vaan muodosti sadan tai parin sadan metrin päähän siitä pohjaan saakka ulottuvan riutan. Kauempana edessäpäin ulottui syvä vesi kuitenkin Kap Sheridaniin saakka ja siellä ahtojää oli maassa kiinni, jonka vuoksi »Alertin» oli mahdoton kauemmaksi tunkeutua. Syyskuun puolivälissä tosin kovat lounaistuulet avasivat pitkin rantaa vesiväylän, mutta raju lumimyrsky esti käyttämästä tilaisuutta, ja seuraavana päivänä luodetuuli jälleen ajoi jäät etisiin asemiinsa. Sen koommin ei ollut toiveita päästä laivalla edemmäksi pohjoista kohti, vaikka Nares sulain railojen kajastuksista luulikin voivansa päättää, ettei siellä olisi ollut maata estämässä, kuten Hall oli ollut näkevinään, ja tämän maan jo Presidentin maaksikin nimittänyt.

Talvisatama jäämeren rannalla.

Rantajään vahvistuttua riittävästi lähti Markham parin luutnantin keralla viemään reillä luodetta kohti eväitä seuraavan kevään rekiretkeä varten. Jo ennen oli toinen rekiretkikunta käynyt tietä vakoilemassa ja 600 metrin korkuiselta vuorelta nähnyt luoteeseen kulkevaa rannikkoa 100 kilometriä eteenpäin. Pohjoisessa ei näkynyt muuta kuin rannatonta jäätynyttä merta, etelässä korkeita vuoria. »Discoveryn» kanssa aiottiin saada aikaan yhteys, mutta tätä vaikeutti maalla rantain vuorisuus ja Robesonin kanavassa taas jään epäluotettavuus.

Napayötä kesti 142 päivää. Retkikunta piti mitä parasta huolta viihtymyksestään ja hauskuudestaan ja terveyskin pysyi, yhtä poikkeusta lukuunottamatta, oivallisena. Ilma yleensä oli hyvin levollista, mutta sangen kylmää, niin että elohopea oli viikkomääriä jäätyneenä. Milloin tuuli, silloin lämpeni ilmakin. Rannalla oli magneettinen observatorio, johon kuului monta suurta lumimajaa. Muitakin tieteellisiä töitä tehtiin vuosi umpeensa. Maaliskuun puolivälissä Nares lähetti pienen retkikunnan »Discoverylle» viemään ohjeita, mutta jo neljän päivän kuluttua retkikunta palasi takaisin tulkin sairastumisen vuoksi. Häneltä oli molemmat jalat leikattava pois, mutta siitä huolimatta hän parin kuukauden kuluttua kuoli. Hyvin aikaiset rekiretket yleensä pyrkivät tuottamaan tuhoisia seurauksia osanottajilleen. Kuukauden lopulla yritys uudistettiin ja se onnistui nyt, pakkasesta ja röykkiöisestä jäästä huolimatta.

Rekiretket.

Huhtikuun 3:ntena v. 1876 lähtivät »Alertista» suuret rekiretkikunnat, joihin kuului 7 rekeä ja 53 upseeria ja miestä. Komentaja Markham, jolla oli kaksi venettä ja 70 päivän eväät, aikoi ensin kulkea jonkun matkan rantaa pitkin ja sitten lähteä meren jäätä suoraan pohjoisnavalle yrittämään. Hänen kerallaan kulki kolme rekeä niin pitkälle kuin pääsi. Luutnantti Aldrichin taas tuli tutkia Grantin maan rantaa länttä kohti niin pitkälle kuin pääsi ja hänen kerallaan lähti pieni apuretkikunta alkutaipaleelle. Ilmat olivat vielä hyvin kylmät, jopa elohopean jäätymiseen saakka.

Markham napameren röykkiöissä.

Apuretkikunnat palasivat pian takaisin. Kesäkuun 8:ntena palasi yksi Markhamin tovereista takaisin tuoden sen kammon sanoman, että melkein koko retkikunta oli sairastunut keripukkiin ja oli pikaisen avun tarpeessa. Vielä samana yönä Nares kahden vahvan osaston keralla lähti apuun, mutta yksi sairastuneista oli jo ennättänyt kuolla, ennenkuin hän ennätti perille. Koko retkikunnasta olivat vain molemmat upseerit säilyneet keripukitta. Sairaat vedettiin laivaan reillä ja paranivat pian.

Markhamin matka oli sujunut hyvin, niinkauan kuin kuljettiin maata ja tasaista rantajäätä, mutta merijää oli ollut hyvin harvasta kohdasta tasaista. Yhteen jäätyneitten jäätelien saumoissa oli suunnattomia edellisenä syksynä syntyneitä röykkiöitä ja ahtojää oli niin täynnään jäämurrokkoa, että tie usein täytyi raivata kirveellä. Retkikunta pääsi etenemään laivasta suorin tein vain 117,5 kilometriä, mutta sitä varten sen täytyi menomatkalla kulkea 344 ja paluumatkalla 394 kilometriä. Jään vahvuus oli noin 30 metriä, röykkiöriuttain korkeus 10—17 metriä ja leveys lähes 250 metriä. Täytyi kirvein ja jääkuokin raivata tie röykkiöharjanteitten poikki ja tavarat viedä kantamalla, niin että sama matka täytyi kulkea viiteen kertaan. Harjanteitten välisissä laaksoissa oli usein niin vahvalta lunta, että miehet vaipuivat siihen rintaansa myöden. Työ oli erinomaisen vaivalloista ja vaikka tehtiin taivalta kaksitoista tuntia päivässä, ei toisinaan päästy eteenpäin kuin pari kolme kilometriä päivässä.

Toukokuun 12:ntena, 39 päivää matkalla oltuaan, Markham saavutti leveyden 83°20'26”, joka oli pohjoisin, mitä vielä ainoakaan retkikunta oli siihen saakka saavuttanut. Pohjoisessa ei näkynyt merkkiäkään maasta, ei muuta kuin jääröykkiöitten ja harjanteitten sekasortoa, ja kun miehistä jo viisi oli niin huonossa kunnossa, että heitä täytyi reellä vetää, ei ollut mahdollista tunkeutua kauemmaksi pohjoista kohti. Markham sen vuoksi kääntyi takaisin. Kesäkuun 5:ntenä retkikunta saavutti maan, mutta kun 12 miestä nyt oli niin sairaana, etteivät he päässeet kulkemaan, täytyi siihen, Jäämeren aavalle rannalle, leiriytyä ja lähettää luutnantti Parr, joka vielä oli likimain voimissaan, 60 kilometrin päässä olevaan »Alertiin» apua hakemaan.

Nares tuli tällä retkellä saavutetuista kokemuksista siihen johtopäätökseen, ettei rekiretki napameren ahtojäätikön poikki pohjoisnavalle ole mihinkään vuodenaikaan mahdollinen, jos mieli kuljettaa mukana merikelpoinen vene.

Huhtikuun puolivälissä saapuivat luutnantti Beaumont ja t:ri Coppinger »Discoverysta» Nareksen talvimajaan, tarviten 10 päivää kulkeakseen kevyillä reillä 122 kilometrin matkan, niin röykkiöistä oli Robesonin kanavan jää.

Rekiretkiä Grönlantiin.

Eräs toinen retkikunta palasi lyhyeltä retkeltä Grönlannin rannikolle; se oli Robesonin kanavan yli päässyt verraten helposti.

Huhtikuun 20:ntenä luutnantti Beaumont lähti Rawsonin ja Coppingerin kanssa Grönlannin puolelle pidemmälle tutkimusretkelle, jolle jonkun matkaa seurasi apuretkikunta lisäeväitä viemään. Grönlannin puolella oli ranta Robesonin kanavan suussa hyvin jyrkkää ja korkeata ja luoteesta tulevat vahvat ahtojäät puskivat suoraan sitä vastaan, pusertuen rantajyrkänteitä vastaan sanoin kuvaamattomaksi sekasorroksi, niin että retkikunnan oli vaikea sivukaan päästä.

Epätoivon taistelu.

Seitsemän päivää kului 32 kilometriin. Beaumontin matkatessa edelleen leveän vuonon suitse Sherard Osborne vuonon suitse alkoi keripukki niin pahoin ahdistaa hänen joukkoaan, että hänen täytyi jättää enimmän osan leiriin lepäämään ja vain yhden miehen kanssa pehmeästä syvästä lumesta huolimatta jatkaa matkaa vuonon vastakkaiselle rannalle leveydelle 82°20', jonka jälkeen hänen täytyi palata takaisin. Paluumatkalla keripukki yltyi niin pahaksi, että lopulta vain Beaumont ja kaksi miestä kykeni vetämään, muita neljää oli osastoittain vedettävä kelkalla. Täten täytyi sama matka kulkea kahteen ja kolmeenkin kertaan, eikä päivässä päästy kuin puolentoista kilometriä eteenpäin. Vaikka Beaumont jätti jälkeensä sekä koneensa että liiat ruokavaratkin kuormaa vähentääkseen, oli hän kuitenkin tielle sortua, kun lisäksi Robesonin kanavan jää nyt oli niin reikäistä, ettei siitä päässyt yli »Alertiin». Lopulta vain johtaja ja yksi mies kykeni taivalta tekemään, mutta viime hetkessä tuli apuretkikunta vastaan ja sen avulla retkikunta pääsi Hallin vanhaan »Jumalan kiitoksen» satamaan. Kaksi miestä täällä kuoli.

Hallin vanhaan satamaan saapui toinenkin retkikunta, joka oli käynyt etelässä Petermannin vuonoa tutkimassa.

Omin voimin nämä sairaat retkikunnat eivät enää päässeet salmen poikki »Discovetyyn», vaikka niillä oli kaksi venettäkin mukanaan, vaan laivalle oli lähetettävä sana, millä kannalla asiat olivat, ja kapteeni itse tuli veresten miesten keralla apuun, jäitten jo alkaessa kanavassa vaelluksensa etelää kohti. Elokuun puolivälissä olivat kaikki jälleen koolla »Discoveryssa».

Rekiretkiä Grantin maalla.

»Alertista» oli yksi retkikunta käynyt tutkimassa Lady Franklinin salmen, jonka se huomasi syväksi, maan sisään pistäväksi vuonoksi. Maan sisäosissa oli syviä, glasierien peittämiä laaksoja.

Luutnantti Aldrichin rekiretkikunnasta tiesi palaava apuretkikunta toukokuun 3:ntena kertoa, että se oli reippaana jatkanut matkaa, vaikka keli olikin pehmeä. Kun keripukki alkoi toukokuussa tehdä laivallakin pahoin tuhoja, lähetti Nares varalta apuretkikunnan Aldrichia vastaan. Tämä saikin kotvan kulkea, ennenkuin kesäkuun 20:ntena tapasi palaavat siinä kunnossa, että he avun tulematta olisivat ehdottomasti tuhoutuneet. Suojaiset säät olivat sulattaneet lumen niin äkkiä, että Aldrichin oli paluumatkalla kovin vaikea päästä laaksojen poikki, etenkin kun keripukki oli ruvennut hänenkin joukossaan tuhoja tekemään.

Aldrich oli kartoittanut Grantin maan rantaa 354 km länteen »Alertista» lukien. Ranta oli kaartanut luoteesta länteen ja lounaaseen, eikä sen edustalla napameressä näkynyt millään puolella maata.

Paluumatka.

Retkikunnan huono terveydentila ja tieto siitä, ettei se nykyoloissa voisi enää saada sanottavia aikaan, sai Nareksen kääntämään keulan kotia kohti. Hänen laskujensa mukaan ei retkikunta olisi saanut muuta aikaan kuin korkeintain jatkanut rantain kartoitusta 80 kilometriä kumpaankin suuntaan, vaikka se olisi ollut asemillaan vielä toisenkin vuoden. Pohjoisnavalle olisi ollut turha yrittääkään.

Suurilla ponnistuksilla Nares sai »Alertin» väylään sitä suojelevain jääsärkkäin takaa. Laivain matka Baffinin lahteen oli sangen vaivalloinen ja vaarallinen; monta kertaa ne hädin tuskin suoriutuivat valtavain jäälohkareitten puserruksesta. Elokuun 11:ntenä Nares saavutti »Discoveryn» ja yhdeksän päivää myöhemmin molemmat laivat lähtivät yhdessä matkaa jatkamaan. Kennedyn kanavan eteläpäässä tavattiin ensimmäiset glasieri-jäävuoret; pohjoisempana oli ollut paljaita merijäävuoria, jotka kuitenkin olivat kylläkin samannäköisiä. Smithin salmessa ei jäistä enää ollut haittaa. Lokakuun lopulla molemmat laivat onnellisesti saapuivat kotimaahan.

Tulokset.

Englannissa tulokset herättivät pettymyksen tunteita, retkikunnasta kun oli toivottu niin paljon, mutta epäilemättä sen saavutukset kuitenkin olivat suuriarvoiset. Naparetki oli perustettu sille oletukselle, että Grinnellin maan jatkona oli toinen maa, jota olisi voitu kulkea navalle saakka, mutta Hallin näkemää ja nimittämää »Presidentin maata» ei ollut olemassakaan, vaan Grinnellin maan ranta kääntyi länteenpäin ja sen reunasta alkoi heti napameri valtavine jääröykkiöineen.

»Pohjoisnavalle mahdoton päästä», kuului ensimmäinen lyhyt tieto, jonka Nares kotia päästyään lähetti retkensä tuloksista, mutta juuri samaa tietä se lopulta valloitettiin, vaikka tosin paljon perusteellisemman valmistelun ja monella hukkayrityksellä saavutetun kokemuksen jälkeen. Nares ei voinut hankkia väelleen tuoretta lihaa. Siitä keripukki pääsi niin pahoin ahdistamaan hänen rekiretkikuntiaan.

Arktisen tutkimuksen klassillinen maa.

Huippuvuoria voimme pitää arktisen tutkimuksen klassillisena maana. Ne ovat siksi lähellä ja helposti saavutettavissa, että retkikunnat, joiden päämääränä ei ole ollut uusien maitten löytäminen ja yhä pohjoisempien leveyksien saavuttaminen, vaan napamaitten luonnontieteellisten olojen selvittäminen, helposti ovat voineet siellä käydä ja verraten mukavasti suorittaa työnsä. Sekä meren että maan jääilmiöihin että eläin- ja kasvikuntaansa nähden Huippuvuoret kuuluvat täyteen napamaailmaan.

Huippuvuoret ovat hyvällä syyllä saaneet nimensä, sillä terävinä vuorenhuippuina ne nousivat merestä ensimmäisten hollantilaisten purjehtijain niitä lähestyessä. Vuoret eivät tosin ole aivan korkeita, 500—1,200 metriä, mutta ne kohoavat kaikkialla melkein suoraan merestä, jättäen vain aivan kapean rantapaarteen. Vuorisimmat ovat Prinssi Kaarlen saari ja suuren Länsimaan keskiosa. Pohjoisessa ja etelässä vuoret ovat matalampia, rinteet loivempia, laaksot leveämpiä ja maalla on enemmän ylätasangon luonne. Vaikk'eivät suipot vuorenhuiput olekaan korkeita, ovat ne kuitenkin niin rosoiset ja rikkinäiset, että harvassa tapaa niiden vertaa. Särmät ja harjanteet ovat usein veitsen terävyiset ja hampaalliset kuin sahan terä. Joka askeleella siellä kiipeilijälle paljastuu uusia teräviä sakaroita ja äkkijyrkkiä, mitä ihmeellisimmän muotoisia kuiluja loppumaton moninaisuus.

Suuren Länsimaan länsirannalla on kolme syvää vuonoa, joista vuorostaan haarautuu syrjävuonoja. Suurin näistä vuonoista on Jäävuono. Pohjoisrannalta Wijdebai pistää niin syvälle, että melkein ulottuu siihen, mutta Länsimaan itärannalla on vähän ja enimmäkseen lyhyitä lahtia. Vuonoista jatkuvat ja haarovat laaksot, mutta ne ovat kaikki mereen saakka ulottuvain jäävirtain täyttämät, joten ne tuskin ensinkään esiintyvät maisemakuvassa. Nämä jäävirrat ovat alaosastaan monta kilometriä leveät. Jokia ei ole, kun jäävirrat päättyvät mereen, eikä lähteitä, kun maa, ylintä kamaraa lukuun ottamatta, on aina jäässä. Vuorilajeissa ovat edustettuina kaikkien geologisten aikakausien muodostumat.

Ilmasto tietysti on aivan arktinen, saariston pohjoisosa kun jo on navan puolella 80:llä leveyspiirillä. Napayötä kestää neljä kuukautta ja kesällä päivää yhtä kauan, mutta aurinko ei kesälläkään nouse 37 astetta korkeammalle ja vesihöyryä sisältävä ilmakehä pidättää suurimman osan sen lämmöstä. Ankarat, jäitten poikki puhaltavat tuuletkin jäähdyttävät ilmoja, mutta siitä huolimatta ovat Huippuvuoret paljon leudommat kuin Baffinin lahden ja Melvillen salmen vastaavat leveydet. Tämän vaikuttaa Golf-viita, joka huuhtoo saariston länsirantoja ja loppukesästä pohjoisrantojakin. Lounaisrannoilla meri sen vuoksi on jo huhtikuun lopulla laivaliikkeelle avoin mutta vuonoissa ja pohjoisrannalla jäät pitävät puoliaan elokuuhun saakka. Jo toukokuun lopulla sulaa lumi päivärinteiltä ja lumiraja nousee etelässä 600 metrin ja pohjoisessakin 250—300 metrin korkeuteen merenpinnasta. Länsimaalla vuoden keskilämpö on -8°, 6 C ja vain kahden kuukauden, heinä- ja elokuun, keskilämpö kohoo yli jäätymäpisteen. Sankat sumut ovat tavalliset ja kesälläkin on lumituiskuja.

Huippuvuorien luonto tekee tosin ensi näkemällä sangen kolkon ja toivottoman vaikutuksen, mutta joka sen elämän ilmiöihin ottaa perehtyäkseen, hämmästyy päinvastoin sen moninaisuutta ja pohjoiseen asemaan nähden suurta runsautta. Kapea rantakaistale ja vuorien merenpuoliset rinteet, sekä rannikon monet saaret, joista toiset ovat vuorisia, toiset lakeita ja hietaisia, ovat kasviston ja maaeläimistön tyyssijat. Puita ja pensaita ei ole, mutta jäkälien, sammalien ja pienien kukkakasvien lajirunsaus on suuri. Useimmilta ruohoilta varsi puuttuu ja kukat ovat aivan maassa kiinni, ja niin pieniä, että niitä tuskin huomaa. Maanisäkkäitä on vain neljä: peura, jääkarhu, napakettu ja hiiri, mutta lintuja on sitä enemmän, suurin osa vesilintuja. Saarilla ja vuorien rinteillä pesii ruokkeja lukemattomat laumat, Mutta meren riistaeläimet ne jo vanhastaan ovat sinne purjehtijoita houkutelleet.

Vuosisatoja tämä saaristo vesineen sai olla yksinomaan kalastajain toimialana ennenkuin tiedemiehet sinne löysivät. Ja olivatpa nekin miehet, jotka laskivat varsinaisen perustuksen Huippuvuorien luonnon tuntemiselle, valaanpyytäjiä, molemmat Scoresbyt, isä ja poika, joiden vaikutukseen vielä saamme palata Grönlannin tutkimisesta kertoessamme. Seitsemäntoista retkeä nämä molemmat valaanpyytäjät tekivät Huippuvuorille ja kahdentoista vuoden kuluessa saivat neljän miljoonan markan arvosta Jäämeren saalista. Nuorempi Scoresby oli hankkinut itselleen pätevän tieteellisen pohjan ja hän varsinkin saattoi runsaat havaintonsa kirjallisuuden omaisuudeksi, niin että hänen teoksensa kerrassaan ovat perustus tämän saariston tuntemiselle. V. 1806 William Scoresby laivallaan saavutti leveyspiirin 81°12"42', päästen likimain Huippuvuorien pohjoisimman kärjen tasalle.

Parry yritti tehdä Huippuvuorilta rekiretken Pohjoisnavalle, kuten olemme ennen kertoneet.

Tiedemiesten retkiä.

Samaan aikaan (v. 1827) kävi norjalainen geologi Keilhau sekä Karhusaarella että Huippuvuorilla.

Vv. 1838—40 kävi saaristossa kolmena vuonna suuri ranskalainen retkikunta, johon kuului 14 etevää tiedemiestä, puolet skandinaaveja. Näiden retkien tuloksena oli suurenmoinen, 16 osaa käsittävä loistoteos.

Sven Lovén oli ensimmäinen ruotsalainen, joka v. 1837 teki Huippuvuorille retken, kiinnittäen huomiota varsinkin geologisiin seikkoihin.

Saariston jääilmiöitten ja pintamuotojen tutkiminen sai uuden merkityksen, kun Agassizin, kuulun ranskalais-amerikkalaisen luonnontutkijan, jääkausiteoria alkoi tieteessä valloitusretkensä ja avasi pohjoismaalaistenkin tutkijain silmät älyämään kotimaittensa lähimmän geologisen menneisyyden.

Ruotsissa professori Otto Torell oli ensimmäinen, joka vakaumuksella alkoi tutkia jääkauden ilmiöitä, selittääkseen niiden nojalla pohjoismaiden arvoitukselliset pintamuodot. Hän teki sitä varten retkiä sekä Alpeille, että semmoisiin arktisiin maihin, Islantiin, Grönlantiin ja Huippuvuorille, joissa yhä vieläkin on suuria maajäätiköitä ja näiden maata muotoilevaa ja rakentelevaa vaikutusta voidaan teossa ja toimessa tutkia.

Otto Torell.

Ensimmäisen retkensä Huippuvuorille Torell teki v. 1858 »Frithjof» nimisellä jahdilla, omalla kustannuksellaan. Tällä retkellä oli mukana nuori suomalainen luonnontutkija Niilo Adolf Erik Nordenskiöld, joka synnyinmaastaan karkoitettuna oli asettunut Ruotsiin ja siitä sai uuden kotimaan. Nordenskiöldin alana oli kivennäisoppi, kun taas ruotsalainen A. Quennerstedt seurasi mukana eläintieteilijänä.

Viikon jäissä risteiltyään retkikunta kesäkuun 18:ntena saapui Hornsundiin, Huippuvuorien Länsimaan eteläpäähän, ja näki siellä ihmeekseen, kuinka uskomattoman nopeaan saarien ja vuorien valkoinen talvivaippa katosi. Joka taholle tehtiin nyt retkiä, tutkittiin geologisia seikkoja, jäävirtoja ja moreeneja. Merestä pyydystettiin pohjanuotalla eläimiä ja kaloja. Belsundissa, joka on seuraava saman rannan vuono pohjoista kohti, ammuttiin lintuja ja nelijalkaisia maaeläimiä ja Nordenskiöld löysi fossiileja sisältäviä tertiäärikauden vuorinäytteitä ynnä kalkkikiviä ja piiliuskeita, joissa oli runsaasti kivihiilikauden kivettymiä. Tutkittuaan sitten edelleen Jäävuononkin ja luoteisrannalla käytyään retkikunta runsaan tieteellisen saaliin kerättyään palasi kotimaahan.

Torellin retki v. 1861.

Käytyään v. 1859 Grönlannissakin Torell sai sekä Ruotsin valtiolta että yksityisiltä runsaan kannatuksen, niin että hän v. 1861 saattoi varustaa suurisuuntaisemman retken Huippuvuorille. Höyrylaivaa — M'Clintockin retkellä ollutta »Foxia» — hän ei tosin saanut hankituksi, vaan täytyi tyytyä kahteen vähäläntään purjelaivaan, »Aeolukseen» ja »Magdalenaan», joille tiedemiehet jakautuivat. Paitsi Nordenskiöldiä lähtivät matkalle suomalaiset A.J. Malmgren, joka oli eläin- ja kasvitieteilijä, ja K. Chydenius, jonka ala oli fysiikka. Sitä paitsi oli mukana tanskalainen Petersen, joka Pennyn, Kanen ja M'Clintockin retkillä oli rekiretkeilyyn perehtynyt. Useita ruotsalaisia/tutkijoita oli niinikään mukana. Torellin aikomus oli tällä kerralla myös pyrkiä Huippuvuorilta pohjoista tai koillista kohti.

Jo toukokuun 21:ntenä laivat saapuivat Huippuvuorille, jossa työhön viipymättä ryhdyttiin. Chydenius alkoi luoteisrannalla tutkia jääoloja, eläintieteilijät pyydystää merenpohjasta eläimiä, joiden kauneus ja moninaisuus heitä hämmästytti, kasvitieteilijät ja geologit lähtivät maalle kokoilemaan, eikä pyssymiestenhään tarvinnut jouten istua. Retkikunta pujottelihe sitten pohjoisrannalla haittaavain jäitten keskitse Hinlopen-salmeen, joka erottaa Länsimaan Koillismaasta, mutta jääesteiden vuoksi se ei päässyt salmen suuta edemmäksi. Treurenbergiin eli Surun lahteen molemmat laivat kävivät ankkuriin, kolkkoon seutuun, jonka länsirannalla kymmenet haudat kertoivat tarinansa kaukana kotoaan tautiin sortuneista merimiehistä. Kuukauden pitivät jäät »Aeolusta» tässä lahdessa vankina, mutta tiedemiehet saattoivat tehdä pitkiä veneretkiä.

Valaanpyytäjät olivat kertoneet, että Suurvuonosta, joka erottaa Länsimaan Barentsin maasta ja Edgen maasta, on aivan kapea salmi Hinlopen salmeen, ja tätä lähtivät heinäkuun 10:ntenä Torell ja Nordenskiöld veneellä etsimään, mutta palasivat liian varhain takaisin. Chydenius teki veneretken Koillismaan luoteiskulmille ja palasi sitten toimittamaan Hinlopen-salmessa kolmiomittausta ja yllä mainittua salmea etsimään, joka kuitenkin jäi häneltäkin löytämättä. Torell ja Nordenskiöld kulkivat nyt veneellä Koillismaan pohjoisrannalle ja sen edustalla oleville Seitsensaarille ja palasivat Koillismaan kautta laivalle. Syyskuun 12:ntena retkikunta lähti paluumatkalle ja saapui 23:ntena onnellisesti Tromsaan.

Retkikunnan tarkoitus oli ollut tehdä Huippuvuorilta rekiretki napaa kohti, mutta se piti merijäätä siihen liian huonona ja epätasaisena. Jo edellisellä retkellä Torell ja Nordenskiöld olivat tulleet vakuutetuiksi siitä., että Petermannin käsitys sulasta napamerestä oli väärä. Retkikunnan runsaista tuloksista mainittakoon, että länsi-, pohjois- ja koillisrannikolla oli tähtitieteellisesti määritelty 60 pistettä, joten saaren kartta saatiin luotettavalle pohjalle. Fysikaaliset ja ilmastolliset havainnot olivat suuriarvoiset, Merivirtain tuomien kasvien avulla voitiin todistaa, että Golf-virta tunkeutuu Huippuvuorien pohjoisrannalle saakka. -Merenpohjan kasvullisuutta ja eläimistöä tutkittiin 2,560 metrin syvyyteen saakka; meren kasvullisuuden runsaus oli tiedemiehille täydellinen yllätys. Geologisten töitten täydennykseksi koottiin paljon kivettymiä, vuorilajeja ja kivennäisiä ja saariston maisemista sekä piirrettiin kuvia että otettiin valokuvia. Retkikunnan matkakertomuksen kirjoitti Carl Chydenius, kuollen kuitenkin v. 1864 kolmenkymmenen vuoden ikäisenä, ennenkuin sai työnsä valmiiksi.

Retkikunta oli keväällä huomannut, että Huippuvuorilta lensi pohjoista kohti paljon muuttolintuja, joka viittasi siihen, että sillä puolella täytyi olla joku vielä pohjoisempi maa. Peschel, kuulu saksalainen maantieteilijä, päätteli kuitenkin meren syvyyssuhteista, ettei tämä maa voinut olla pohjoisessa, vaan koillisessa — ja idän ja koillisen väliltä se sitten pian löydettiinkin.

Pari vuotta tämän retken jälkeen oli Huippuvuorien ympäryksillä hyvä jäävuosi ja näitä edullisia oloja hyväkseen käyttäen norjalainen laivuri Elling Carlson v. 1863 ensi kerran purjehti Huippuvuorien koko saariston ympäri. Koillismaan itäranta oli silloin vielä aivan tuntematon.

Torellin retkikunta oli Ruotsin tiedeakatemialta saanut tehtäväkseen tutkia, olisiko Huippuvuorilla mahdollista toimittaa astemittausta, joka ulottuisi pohjoisimmista saarista pääsaaren eteläkärkeen saakka. Chydenius suureksi osaksi ratkaisi tämän tärkeän kysymyksen, mutta epäsuotuisat tuulet ja jääsuhteet estivät häntä saattamasta työtä päätökseen.

Nordenskiöldin johtama retki.

V. 1864 lähetettiin Ruotsista sen vuoksi uusi, kolmas retkikunta, jonka tehtäviin muun muassa kuului tämän kysymyksen ratkaisu. Retken johto uskottiin nyt Nordenskiöldille; tähtitieteilijänä seurasi jälleen mukana Dunér, kasvitieteilijänä Malmgren.

Tällä retkellä voitiin poiketa Karhusaarelle, jonka rannoille veneillä on mahdollinen päästä vain kauniilla säällä. Retkeilijät nousivat maalle »Pormestarien portin», aaltojen kovertaman omituisen luonnonmuodostuksen läheisyydessä, jossa pesii tuhansia harmaita lokkeja, »pormestareita». Rantakallioon lyötiin rautavaaja, jotta vastaisuudessa voitaisiin verrata, onko maa kohonnut, vaiko laskenut. Saari on ylänkö, joka 30—75 metriä korkein äyräin jyrkkään laskee mereen. Ylängöllä on paljon pieniä järviä.

Karhusaarella poikettuaan retkikunta laski Huippuvuorille ja työskenteli ensin länsirannalla, jonka jälkeen se siirtyi Länsimaan itäpuolella olevaa Suurvuonoa tutkimaan. Retkikunta nyt löysi salmen, joka Suurvuonon päästä johtaa Hinlopen-salmeen ja joka oli jo vanhoille hollantilaisille valaanpyytäjille tunnettu, vaikka löytö sitten oli joutunut unohduksiin. Retkikunta kävi tämän aivan kapean yhdyssalmen pohjoispuolella kohoavalla, 890 metrin korkuisella Valkealla vuorella, jonka näköala luultavasti on Huippuvuorien suurenmoisin. Idän puolella oli Jäämeri, joka sillä kertaa todella oli jäitä täynnään ja mahdoton laivalla kulkea. Noin 150 kilometrin päässä oli idässä korkeita vuoria, jotka kohosivat pieniltä saarilta. Lännen puolella taas lepäsi katsojan edessä koko Länsimaa, »loppumaton, mittaamaton lumierämaa, josta siellä täällä häikäisevän valkoista pohjaa vastaan esiintyi kallioita jyrkkänä vastakohtana». Mitattuaan tältä vuorenkukkulalta kaikki tarvitsemansa kulmat retkeilijät palasivat laivaansa ja purjehtivat Länsimaan eteläniemitse sen länsirannalle, kulkeakseen pohjoista kohti niin kauas kuin suinkin. Kaarlen maan luona tuli kuitenkin vastaan kuusi veneellistä haaksirikkoisia, jotka palasivat Koillismaan itärannalta, hylättyään jäihin tarttuneen laivansa. Jäät pakottivat heidät sitten soutamaan Hinlopen salmen kautta Länsimaan pohjoisrannan ympäri länsirannalle, jossa oli parhaat toiveet tavata laivoja ja riistaa, jos täytyisi talvehtia. Nordenskiöld otti haaksirikkoiset laivaansa ja keskeytti tutkimustyönsä, palatakseen pienellä aluksellaan oikopäätä kotia.

»Sofian» retki.

V. 1868 Nordenskiöld sai toimeen neljännen ruotsalaisen retken Huippuvuorille ja tällä kertaa retkikunnan käytettäväksi annettiin oivallinen postihöyry »Sofia». Retken kustansivat muutoin Gööteporin rahaylimykset, joilta Nordenskiöld sitten myöhemminkin sai aulista kannatusta suurisuuntaisille tutkimustöilleen. Mukaan lähtivät luutnantti Palander, joka sitten johti »Vegan» Aasian ympäri, suomalaisia tutkijoita Malmgren ja Selim Lemström, ruotsalaisia m.m. kasvitieteilijät Th. M. Vries ja Sv. Berggren. Retkikunta oli kaikin puolin hyvin varustettu ja pätevä saamaan suuria aikaan.

»Sofia» poikkesi ensin Karhusaarelle, jonka tutkimiseen se käytti viisi päivää, ja lähti heinäkuun 27:ntenä Huippuvuorille matkaa jatkamaan. Nordenskiöld olisi tällä kertaa mieluummin lähtenyt itärannikolle, aluksi »Tuhannelle saarelle», jotka ovat Edge-maan eteläpuolella, mutta jäät sulkivat tien, jonka vuoksi »Sofia» laski länsirannikolle Jäävuonoon ja sieltä Prinssi Kaarlen maalle, jonne suurin osa tiedemiehistä jäi työhön, kun taas Nordenskiöld lähti laivalla länteen päin saavuttaakseen Grönlannin rannan, jolle ei laskettu olevan matkaa kuin 300 kilometriä. »Sofia» pääsi leveydelle 81°10' saakka, mutta Grönlannin rannikkoa oli jäitten vuoksi aivan mahdoton lähestyä. Nordenskiöld palasi sen vuoksi takaisin ja kävi Koillismaan pohjoisrannalla, jonka jälkeen hän palasi Länsimaan luoteisrannalle saamaan hiiliä, joita erikoinen höyrylaiva oli sinne tuonut. Hiililaivalla palasi viisi tiedemiehistä kotimaahan, mutta Nordenskiöld neljän keralla jäi töitään jatkamaan.

Käytyään Hinlopen-salmessa »Sofia» sitten lähti Amsterdam-saarelta, Länsimaan luoteiskulmasta, tunkeutumaan pohjoista kohti, mutta lokakuun 4:ntenä, jolloin se oli saavuttanut leveyden 81°42', laiva ankarassa tuulessa sai vuodon, joka pakotti palaamaan takaisin, vaikka vuoto voitiinkin väliaikaisesti tukkia. »Sofia» oli täten tunkeutunut kauemmaksi pohjoiseen kuin ainoakaan laiva sitä ennen.

»Sofia» palasi siis etelään ja koetti nyt, Länsimaan eteläpäitse kiertäen, tunkeutua itään, jossa oli nähty erillisiä saaria, vaikk'ei kukaan ollut voinut niihin tarkemmin perehtyä. Jäät kuitenkin sulkivat tien, jonka vuoksi keula oli käännettävä kotia kohti. Lokakuun 20:ntenä 1868 »Sofia» saapui Tromsaan.

Vaikk'ei tämä retkikunta kauempaa viipynyt työmaallaan, saavutti se kuitenkin sangen suuria tuloksia, kuten Nordenskiöld eräässä kirjeessä lausui. Karhusaari ensinnäkin huomattiin noin kolme kertaa pidemmäksi kuin siihen saakka oli luultu. Karhusaaren kasvullisuus oli karumpi kuin Huippuvuorten pohjoisimmankaan saaren. Siihen kuului noin 80 sammallajia, joita kosteimmilla paikoilla on niin runsaasti, että ne tekevät vihannan niityn vaikutuksen. Korkeampia kasveja oli vain 30 lajia. Itärannalta löydettiin sangen vahva kivihiilimuodostuma, jonka jo Keilhau oli huomannut. Sen päätettiin olevan kivihiilikaudelta, eikä tertiäärikaudelta kuten Huippuvuorien kivihiilikerrokset. Karhusaaren varsinaiset asukkaat ovat linnut, etenkin ruokit, kuikat, myrskylinnut, punahanhet ja lokit. Huippuvuorien maantiedettä edistettiin kartoittamalla Jäävuonon perimmäiset pohjukat, »Prinssi Kaarlen maan» salmi, Liefdebai y.m. »Luotaukset, joita toimitimme etenkin Ruotsin ja Huippuvuorien välillä, täydentävät sekä maantieteellisessä että tieteellisessä suhteessa tietojamme maapallosta. Matka, jonka elokuun lopulla teimme mutkitellen pitkin jäänreunaa, täydentää tietojamme napasyvänteestä. Fyysikkomme ovat loppuun suorittaneet magneettiset havainnot niillä paikoilla, missä retkikuntamme viipyi. Eläintieteilijät ja kasvitieteilijät tuovat vuoren korkuisia kokoelmia ja Huippuvuoret ovat nyt tässä suhteessa paremmin tunnetut kuin maapallon enimmät maat. Karhusaarelta olemme koonneet runsaasti kivihiilikauden palmuihin kuuluvia kivettymiä. Jäävuonosta ja Königsbaista olemme koonneet useiden, paljon nuorempaan mioseenikauteen kuuluvain kasvien (Taxodiumin, plataanien y.m.) painalmuksia, jotka osoittavat, että Huippuvuorilla siihen aikaan vallitsi lauhkea ilmasto. Sitä paitsi olemme Jäävuonosta löytäneet krokotiilimaisen eläimen valtavan suuria luita, jotka ovat kivihiilikauden ja mioseenikauden väliseltä trias-kaudelta.» Mainittakoon vielä, että eräät suolöydöt osoittivat Huippuvuorilla hyvin myöhäisenäkin geologisena aikana vallinneen nykyistä lauhkeamman ilmaston. Ja vihdoin tuli Nordenskiöld tällä retkellä vakuutetuksi siitä, että napa 82:lta leveysasteelta alkaen on jääkalotin peittämä, jonka vuoksi sitä on mahdoton laivalla saavuttaa. Joka tahtoo navalle tunkeutua, sen tulee matkata reellä.

Ruotsalaisten retkikuntain ohella tekivät useat yksityisetkin, sekä tiedemiehet että urheilijatkin, Huippuvuorille retkiä, täyttäen varsinkin saariston itäpuoliskon tietoaukkoja. Ja pyyntilaivainkin laivurit kiinnittävät entistä enemmän huomista näkemiinsä vähän tunnettuihin saariin.

Nordenskiöld teki v. 1870 matkan Länsi-Grönlantiin, jossa hän hankki kokemuksia koiravaljakoiden soveliaisuudesta juhdiksi navalle tehtävällä rekiretkellä, ja tällä retkellä kerätty tieteellinen aineisto vaati niin paljon työtä, ettei hän v. 1871 voinutkaan lähteä Huippuvuorille, kuten hänen aikomuksensa oli ollut. Ruotsin hallitus aikoi viimeksi mainittuna vuonna anastaa koko saariston ja perustaa sinne pysyvän tieteellisen aseman ja siirtokunnan, mutta Venäjän vastalauseen johdosta tämä tuuma raukesi tyhjiin.

Nordenskiöldin retki vv. 1872—73.

V. 1872 Nordenskiöld jälleen lähti vanhalle työmaalleen, tällä kertaa talvehtimista varten varustettuna. Retkikunnan kustansivat jälleen pääasiallisesti gööteporilaiset, kauppias Oscar Dickson ennen muita, mutta valtiokin antoi melkoisia summia ja tiedeakatemia antoi tieteellisille töille voimakasta apua. Hallitus antoi käytettäväksi »Polhem» nimisen rautaisen postihöyryn täysine varustuksineen ja evästyksineen ja »Gladan» nimisen prikin, ynnä 25,000 taaleria. Höyrylaivat »Onkel Adam» ja »Mimer» lähtivät sitä paitsi avuksi kuljettamaan Huippuvuorille talvimajaa, jossa oli kuusi huonetta, kyökki, ruokahuone, leipomo ja perunakellari, kolmea havaintovajaa, poroja ja poronjäkälää ynnä kivihiiliä. Asema aiottiin perustaa Koillismaan pohjoisrannalla olevalle Parryn saarelle, jolta Nordenskiöld aikoi lähteä napaa kohti pyrkimään. Retkikuntaan kuului paitsi johtajaa luutnantti Palander ja useita tiedemiehiä, joista mainittakoon kasvitieteilijä Kjellman.

Heinäkuun 21:ntenä 1872 ruotsalainen retkikunta lähti Tromsasta ja saapui elokuun alkupäivinä Huippuvuorien luoteisrannalle, jossa kuitenkin oli niin valtavasti jäitä, ettei Koillismaan pohjoisrannalle ollut mahdollista päästä. Porot, joita oli mukana 40, sillä niillä Nordenskiöld aikoi naparetkensä tehdä, laskettiin Norjalaisten saarelle maihin, kunnes syyskuun alussa jäät sen verran hajaantuivat, että kävi mahdolliseksi jatkaa matkaa.

Kuormalaivain piti tavarat perille vietyään palata oikopäätä takaisin, mutta syyskuu ja lokakuu kuluivat, ilman että niitä Ruijaan kuului, ja lisäksi kaivattiin kuutta norjalaista pyyntilaivaakin. Kun näillä ei ollut talvieväitä, sen enempää kuin Nordenskiöldin kuormalaivoillakaan, oli Huippuvuorille siis jäänyt 105 henkeä, joilla ei ollut eväitä.

Norjan hallitus ryhtyi asiasta tiedon saatuaan viipymättä avustustoimiin.

Marraskuussa lähti Tönsbergistä luja höyrylaiva »Albert» kapteeni-luutnantti Otton johdolla Huippuvuorille pyrkimään. Vähän sen jälkeen kuin se oli Tromsasta marraskuun 20:ntenä lähtenyt matkaa jatkamaan, saavutti sen pieni perässä lähetetty höyry, joka toi seuraavat Huippuvuorilta saadut tiedot: »Pepita», yksi kaivatuista pyyntilaivoista, oli 18 miehen kera saapunut Hammerfestiin ja toinen, »Jacobine» niminen, jossa oli 20 miestä, oli samaan aikaan, 4 p. marraskuuta, päässyt jäistä Huippuvuorten luoteisrannalla, vaikka se sitten oli lumimyrskyssä kadonnut näkyvistä. Nämä 38 miestä muodostivat neljän pyyntilaivan miehistön ja kahden jäljelle jääneenkin laivan miehistöistä oli 18 lähtenyt veneillä pitkin Länsimaan rantaa Jäävuonoon, jonka arveltiin olevan sulana. Neljä laivoista oli kaikkine saaliineen jätetty jäihin Huippuvuorien pohjoisrannalle.

Ruotsalainen retkikunta oli laivoineen Mosselbaissa, Länsimaan pohjoisrannalla, ja kaikki porot olivat päässeet karkuun.

»Albert» palasi nyt Hammerfestiin, mutta lähti jo samana päivänä uudelleen matkaa jatkamaan. Välttääkseen napayön pimeydessä Karhusaaren ja sen ympärille keräytyvät jäät »Albert» kiersi sen länsipuolelta. Marraskuun 24 päivänä nousi kuitenkin ankara myrsky, joka vahingoitti laivaa niin pahoin ja raivosi niin hellittämättä, ettei ollut muuta neuvoa kuin joulukuun 1:nä kääntyä takaisin Tromsaan.

Siellä ei kuitenkaan säikähdytty, vaan lähetettiin »Isbjörn» niminen pyyntialus viipymättä koettamaan, olisiko sillä parempi onni. Sumusta, lumimyrskystä ja napayön pimeydestä huolimatta tämä pieni alus jouluaattona 1872 lähti liikkeelle ja saapui tammikuun 7:ntenä 1873 Karhusaarelle, mutta meri oli siitä eteenpäin niin täynnään jäähyyhmää, etteivät sen voimat riittäneet väylän avaamiseen, vaan täytyi sen palata takaisin.

Tammikuun lopulla lähetettiin Tönsbergistä vielä kolmas laiva, uusi oiva höyrylaiva »Grönland», Huippuvuorille apua viemään, mutta tämäkin yritys epäonnistui.

Ruotsalaisen retkikunnan kaikki yritykset päästä Parryn saarelle, jossa se aikoi talvehtia, olivat turhat, jonka vuoksi talvisatamaksi valittiin Mosselbai, johon jäät jo syyskuun 6:ntena sulkivatkin molemmat laivat, niin että eväitten täytyi riittää 67 hengelle, vaikka niitä oli otettu mukaan vain 21:lle. Suuri vahinko oli, kun porot lappalaisten huolimattomuuden vuoksi pääsivät karkaamaan. Sitten saapui tieto, että saaren luoteiskulmalle oli jäihin tarttunut kuusi norjalaista pyyntilaivaa, joitten eväät eivät riittäneet kuin uuteen vuoteen. Ennenkuin näiden kuitenkaan tarvitsi turvautua retkikunnan eväihin, mursi myrsky jäät hajalleen ja 38 pyyntimiestä pääsi marraskuun alussa purjehtimaan pois. Nämä sitten saapuivatkin onnellisesti Tromsaan, kuten jo kerroimme. Kaksi norjalaista, tunnettu jäämeren purjehtija Mattilas kokkinsa keralla, jäi jäätyneihin laivoihin, joiden luota heidät sitten tavattiin veneihinsä kuolleina. He olivat luultavasti pyrkineet Mosselbaihin, mutta paleltuneet kuoliaaksi.

Loput 17 pyyntimiestä olivat jo lokakuun toisella viikolla lähteneet Jäävuonoon, johon kesällä oli rakennettu talo ruotsalaista kaivosyritystä varten — oli aikomus hyödyntää sikäläiset fosfaattikerrokset — ja tuotu ruokavaroja. Lokakuun 14:ntenä 1872 miehet olivatkin saapuneet perille ja asettuneet taloon talveksi, mutta kun eräs norjalainen höyrylaiva tuli sinne seuraavassa kesäkuussa, tapasi se kaikki seitsemäntoista kuolleina. Luultavasti he olivat sortuneet keripukkiin. Ymmärtämättömyys ja huono homma, johdon puute, oli syynä heidän tuhoonsa. He eivät olleet millään tavalla vaivanneet itseään, eivät tehneet mitään töitä eivätkä syöneet kasviksia, joita oli suuret varastot, vaan suolattua lihaa, jonka on huomattu suuresti edistävän keripukkia.

Ruotsalaisten talvimajassa pidettiin miehiä kautta talven ankarassa työssä, jonka vuoksi terveys pysyikin koko talven oivallisena. Vain yksi mies kuoli keuhkotulehdukseen, toinen tapaturmaisesti. Retkikunta asui erittäin mukavassa ja lämpimässä talossaan, joka sai nimekseen »Polhem», ja oli kaikin puolin tyytyväinen talvimajaansa, vaikka annoksia olikin täytynyt melkoisesti vähentää. Helmikuun 28:ntena 1873 näyttäytyi aurinko ensi kerran napayön jälkeen.

Huhtikuun 24 päivänä alkoi rekiretki pohjoisnapaa kohti. Kolmella reellä, kaksi venettä mukaan ottaen, lähti kaikkiaan 16 miestä liikkeelle, Parry saari aluksi matkan määränä, jonne retkikunta monta vastusta voitettuaan saapuikin toukokuun 16 päivänä. Tälle saarelle viikon eväät jätettyään retkikunta, johon kuului 11 miestä, näillä 45 päivän eväät, kulki Phippsin saarelle, joka on leveydellä 80°42', edellisestä seuraava pohjoiseen päin, mutta sieltä näytti, korkealta vuorelta katsoen, edessäpäin oleva ajojää niin huonolta, että Nordenskiöld päätti luopua naparetkestä, koska päivämatkat olisivat supistuneet niin pieniksi, ettei olisi kauaskaan päästy. Hän lähti sen sijaan seuraamaan Koillismaan silloin aivan tuntematonta pohjoisrantaa itäänpäin, kulkeakseen sitten soveliaalta kohdalta maajäätikön poikki, joka kilpenä peittää koko Koillismaan. Se oli ensimmäinen tämäntapainen matka, mitä vielä oli tehty, ja otaksuttiin sillä olevan suuri tieteellinen merkitys.

Koillismaan poikki.

Phippsin saarelta Kap Platoniin, Koillismaan pohjoisimpaan kärkeen, retki kulki jään poikki, joka oli täynnään kolmesta kymmeneen metriin korkeita jääröykkiöitä. Saavuttuaan toukokuun 31:ntenä Saukkosaarelle Nordenskiöld nousi eräälle kalliolle, josta näkyi sekä itää että pohjoista kohti, eikä nähnyt maata millään suunnalla.

Edessä oleva sula sai hänet sitten kääntymään maajäätikölle. Tämä kohoo reunoiltaan 600—800 metrin korkuiseksi kilveksi, joka valuu itää kohti ja päättyy jyrkkään jääseinämään, jolle siltä puolen on mahdoton nousta. Kun jäätikön sisästä ei kohoa ensinkään vuoria, on tämä glasieririntama levein, mitä tunnetaan.

Kesäkuun 4:nä retkeilijät, Nordenskiöld ja Palander apulaisineen, nousivat maajäätikölle, jolla heidän ensimmäiset kokemuksensa olivat sangen vaaralliset. Nordenskiöld tästä kertoo: »Tuskin olimme kulkeneet 2,000 jalkaa edelleen, kun eräs miehistömme aivan tasaisella paikalla katosi niin sukkelaan, ettei edes ennättänyt apua huutaa. Kun säikähtyneenä katsoimme reikään, johon hän oli kadonnut, huomasimme hänen killuvan vetohihnan päässä, johon hän oli poronvetovyöstä kiinnitetty, syvän kuilun päällä… Hänet kiskottiin ylös, eikä hän ollut mitenkään loukkaantunut… Jos hänen käsivartensa olisivat luiskahtaneet vetoköydestä, joka oli vain yksinkertainen hihna, olisi hän ollut kuoleman oma.»

Jäätiköllä oli paljon haittaa jääsumusta, joka toisinaan täytti joka kuopan valkoisella läpinäkymättömällä hunnulla, niin että oli mahdoton vain näön mukaan erottaa pientä kuoppaa ammottavasta halkeamasta. Toisinaan taas »pieninkin tuulenpuuska ajoi pitkin jään tasaista pintaa hienoa lumipölyä, joka tunkeutui joka paikkaan ja oli meille yhtä kiusallista kuin erämaan hieno hiekka Saharassa matkustaville. Tämä hieno, tuulen uupumatta eteenpäin ajama lumipöly silitti ja kiilloitti maajäätikön yläpinnan, niin että mielestämme kuljimme pitkin voittamattoman moitteetonta ja tahratonta valkoista marmoripermantoa.»

Kesäkuun puolivälissä retkeilijät pari viikkoa kestäneen, 190 km pitkän vaelluksen jälkeen saapuivat maajäätikön eteläreunalle, jossa napamaiden punainen Saxifraga aivan jäätikön reunassa oli ensimmäinen toivottamaan heidät tervetulleiksi elävien ilmoille.

Varastojen ehtyminen pakotti retkikunnan jo heinäkuussa palaamaan kotimaahan yrittämättä edes käydä kuningas Kaarlen maalla, jolle ehkä olisi ollut mahdollista reellä kulkea.

Kaiken kaikkiaan olivat 1872—73 vuosien retken tulokset vähäiset verrattuina suuriin valmistuksiin, mutta vaikeudetkin olivat tavallista suuremmat ja sitä laatua, että niitä oli ennakolta mahdoton arvata.

Huippuvuorien fossiilit.

Ruotsalaisten retkikuntain tuomat kasvifossiilit sai käsitelläkseen sveitsiläinen professori O. Heer, joka tällä alalla oli aikansa etevin erikoistutkija. Tutkimustensa perustuksella hän saattoi päättää, että mioseenikaudella Huippuvuorilla oli rehevä kasvullisuus — kypressineen, koivuineen, sequoioineen, tammineen ja plataanineen — ja että ne samaan aikaan Grönlannin, Frans Josefin maan ja Novaja Zemljan kanssa kuuluivat yhteen suureen mantereeseen, jolla oli mannerilmasto.

Grönlanti.

Olemme jo lyhyesti maininneet ne yritykset, joita Tanskasta ja Norjasta tehtiin Grönlannin vanhain islantilaisten siirtokuntain etsimiseksi, ja kristinuskon tuomisesta eskimoille. Seuraavassa kerromme näistä toimista vielä muutamia lisäpiirteitä.

V. 1411 saapui Islantiin Grönlannista laiva, joka toi, mikäli on tiedossa, viimeisen tiedon Grönlannin islantilaisista siirtokunnista. Tämän laivan lähtiessä siellä vielä oli valkoisia siirtolaisia, mutta seuraava laiva, jonka matkasta meillä on tietoja, ei tavannut enää mitään.

Ei kuitenkaan aivan kauaa kulunut, ennenkuin heimolaiset valtameren tällä puolella jälleen muistivat Punaisen Eerikin siirtokunnat ja ryhtyivät toimiin päästäkseen uudelleen niiden yhteyteen ja viedäkseen niille apua ja — kantaakseen veroja, jos ne olivat tuon vuosisatasen säilyneet, jonka olivat olleet kateissa.

Jo kuudennentoista vuosisadan alkupuolella Tanskan kuningas Kristian II arkkipiispansa keralla suunnitteli retkeä Grönlantiin, mutta tuuma jäi toteutumatta. Fredrik I:n aikana sitä harkittiin Norjassa, mutta tämäkin aije raukesi. Vuosisadan keskivaiheilla Fredrik II ryhtyi puuhiin, mutta vasta kun Frobisher (II, s. 431) oli Grönlannissa poikennut ohi purjehtiessaan, ryhdyttiin Tanskassa täydellä todella retkikuntaa varustamaan. Sen johto uskottiin englantilaiselle John Alldaylle, joka oli ollut Frobisherin matkalla mukana, ja 26 p. elok. 1579 tämä retkikunta, johon kuului kaksi laivaa, todella saapui Grönlantiin, mutta ei jäiden vuoksi päässyt maihin, vaan palasi tyhjin toimin takaisin. Luultavasti se pyrki itärannalle, joka aina on melkein saavuttamaton, sillä itärannalla luultiin Eystribygdin, Eerik Punaisen pääsiirtokunnan olevan.

V. 1581 Mogens Heinesen, Bergenissä asuva färöläinen, teki omalla kustannuksellaan uuden yrityksen, mutta tämäkään kokenut purjehtija ei päässyt maihin.

Uutta vauhtia saivat tanskalaisten yritykset, kun John Davis (II, s. 457) kolmella matkalla oli tutkinut Grönlannin lounaisrannikon leveydelle 72°12' saakka. Kuningas Kristian IV, jota jalojen metallien toivo suuresti kannusti, lähetti v. 1605 kolme laivaa, jotka etsiskelivät Grönlannin rantoja tarkemmin, mutta eivät tavanneet muita asukkaita kuin eskimoita, joista viisi väkisin tuotiin Tanskaan. Eripuraisuus ja miehistön niskoittelu estivät suuriakaan aikaansaamasta. Seuraavana vuonna kuningas lähetti viisi laivaa, mutta näiden matka oli niin vastuksellinen, etteivät ne muuta aikaan saaneet kuin ryöstivät mukaansa viisi alkuasukasta. Vaikka nämä suuret yritykset olivat niin huonosti päättyneet, lähetettiin v. 1607 vielä kaksi laivaa Eystribygdiä etsimään, mutta kun vanhan siirtokunnan yhä luultiin olevan itärannalla, joka on jäiden saartama, ja väkikin kapinoi, täytyi retkikunnan palata takaisin tyhjin toimin. Näillä retkillä oli, paitsi muita englantilaisia, mukana myös kuulu William Baffin.

Seuraavina aikoina sekä englantilaiset että hollantilaiset tutkivat Grönlannin rantoja, jälkimmäiset seuraillen itärantaakin sangen kauas pohjoiseen, mutta tanskalaiset sitä vastoin jättivät sikseen asutuksien etsiskelyn, vaikka he lähettivätkin näille vesille pyyntialuksia. Seitsemännentoista vuosisadan jälkipuoliskolla lähetettiin tutkimusretkikuntiakin, mutta ne eivät saaneet sanottavia aikaan.

Hans Egede.

Hans Egede, eskimoitten apostoli, joka oli syntynyt Frondnäsissä Ruijassa, oli Lofotenissa pappina, kun hänen mielessään kypsyi ajatus lähteä Grönlannin vanhoja siirtokuntia etsimään ja kristinuskoa levittämään. Perustettuaan Bergenissä pienen kauppakomppanian yrityksensä tueksi hän toukokuun 3:ntena 1721 lähti Grönlantiin, rakentaen ensimmäisen asemansa »Toivon saarelle», lähelle nykyistä Godthaabia, samojen suurien vuonojen suuhun, joiden varrella muinoisen Vestribygdin talot olivat.

Asemaltaan Egede aluksi teki joka suunnalle retkiä tutustuakseen maahan ja kansaan. Jo v. 1723 kehoitti Tanskan kuningas häntä kaikin mokomin pyrkimään Grönlannin itärannalle Eystribygdiä etsimään. Egede lähtikin sitä varten hakemaan salmea, jonka luultiin kulkevan Grönlannin poikki ja jota olisi ollut mukavin kulkea itärannalle, mutta kun hän tuli sille paikalle, jossa kartan mukaan salmen piti olla, ei siitä löytynyt kuin syvä vuono ja eskimot vakuuttivat, ettei semmoista salmea ole Grönlannissa missään. Egede koetti nyt kulkea itärannalle Kap Farvelin ympäri, mutta väkensä vastahakoisuuden vuoksi hänen täytyi luopua tästäkin yrityksestä.

Viisitoista vuotta Egede vaikutti Grönlannissa eskimoitten kesken lähetyssaarnaajana, vaimonsa uskollisesti avustamana. Monta vastoinkäymistä hänen täytyi tällä ajalla voittaa. Kauppakomppania lakkautti toimintansa, mutta sen sijaan Tanskan hallitus alkoi pitää Grönlannista huolta, lähettäen sinne v. 1728 maaherran virkamiehineen, ja tämän ensi työ oli muuttaa Egeden asema mantereelle, jonne Godthaab syntyi. Seuraavana vuonna maaherra kulki lähellä olevan pitkän Ameralik vuonon päähän yrittääkseen maan poikki itärannalle, mutta tämä yritys osoittautui kerrassaan mahdottomaksi.

Tanskan hallitus aikoi taas heittää Egeden oman onnensa nojaan, mutta muutti lähetyssaarnaajan pyynnöstä mieltään ja sen sijaan lähettikin Grönlantiin enemmän lähetyssaarnaajia, kolme hernhutilaisveljestä, jotka lähelle Godthaabia perustivat asemansa. Eräs Kööpenhaminan etevimmistä kauppiaista sai Grönlannin kaupan erikoisoikeudekseen ja hänen toimestaan perustettiin useita uusia kauppa-asemia. Egede muutti v. 1735 vaimonsa kuoltua Kööpenhaminaan, jossa hän kuolemaansa saakka valmisteli Grönlantiin lähetyssaarnaajia.

Muinoinen Eystribygd.

V. 1751 lähetettiin Godthaabista Peder Olser Wallöe pyrkimään eteläniemen ohi itärannalle, Eystribygdiä etsimään. Hänellä oli vain yksi iso eskimovene, umiak, ja kuusi eskimoseuralaista, joista neljä oli naisia, mutta rohkeasti hän kuitenkin lähti matkaan, tutkien ennen talven tuloa tarkkaan suuren saarekkaan Tunnudliarbik vuonon ja sen eteläpuolella olevan Igaliko vuonon, joista edellisen, vanhan Eerikin vuonon, pohjassa oli Punaisen Eerikin talo Brattahlid, jälkimmäisen, vanhan Einarin vuonon, pohjukassa Gardat, Grönlannin muinainen piispankartano. Myöhemmin on näiden vuonojen rannoilta löydetty 150 talon rauniot, mutta Wallöe ei näytä aavistaneen, että tämä todella oli muinoinen Eystribygdi. Talvi yllätti hänet Igaliko-vuonossa, jonka suuhun, myöhemmin perustetun Julianehaabin seudulle, hän asettui seuraavaa kesää odottamaan.

Jo seuraavassa huhtikuussa Wallöe kulki edelleen Agluitsok vuonoon, joka on kappaleen matkaa lähempänä eteläpäätä ja jossa saadaan erinomaisen runsaasti Grönlannin silliä, Mallotus arcticusta. Kesäkuussa hän saapui Unartokin lämpöisille lähteille ja heinäkuun 6 p. ensi kerran leiriytyi Grönlannin itärannalle. Vain satakunnan kilometriä hän pääsi itärantaa nousemaan, sitten jäät pakottivat palaamaan takaisin ja paluumatkalla viettämään Agluitsok-vuonossa toisenkin talven, ennenkuin pääsi siirtokuntiin. Retken tulokset olivat varsinaiseen tarkoitukseen nähden aivan kielteiset, mutta sillä oli suuri maantieteellinen merkitys.

V. 1774 Tanskan hallitus otti Grönlannin kaupan omiin käsiinsä ja perusti seuraavana vuonna Julianehaabin, johon pian sen jälkeen syntyi lähetysasemakin. Jälleen lähetettiin laivaretkikunta itärannalle pyrkimään, mutta huonosti johdettuna se meni kerrassaan myttyyn. Hans Egeden pojanpoika Kristian Egede teki sitten pienemmällä purjelaivalla montakin yritystä, mutta ne raukesivat kaikki jääesteiden ja myrskyjen vuoksi tyhjiin.

Sen verran Kristian Egede kuitenkin luuli saaneensa selville, ettei Eystribygdiä tarvinnut Grönlannin itärannalta etsiä, ja holsteiniläinen oppinut von Eggers julkaisi v. 1792 tutkimuksen, jossa hän kaikkien koottujen ainesten nojalla tuli siihen johtopäätökseen, että Punaisen Eerikin siirtokunta olikin ollut Grönlannin länsirannan eteläosassa. Tanskassa tämä käsitys nyt pääsi valtaan ja samalla itärannikko menetti vetovoimansa ja huomio seuraavana aikana kiintyi länsirannan tutkimukseen ja sen luonnonvarain hyödyntämiseen.

Jo viime vuosisadan alkupuolella joutui Grönlannin luonto tieteellisenkin tutkimuksen alaiseksi. Karl Ludwig Giesecke, joka nuorempana oli ollut näyttelijä ja kirjailija ja muun muassa kirjoittanut suurimman osan Mozartin »Taikahuilun» libretosta, sekä sittemmin ruvennut mineralogiaa harrastamaan ja nimitetty preussilaiseksi vuorineuvokseksi, oli Fär-saaret tutkittuaan v. 1807 matkustanut Grönlantiin hankkiakseen sieltä näytteitä kivennäiskauppaansa. Napoleonin sotien vuoksi hän tuli viettäneeksi täällä kahdeksan vuotta ja sillä ajalla hän oppi tuntemaan Grönlannin länsirannikon tarkemmin kuin kukaan muu. Hänen tutkimuksensa loivat perustuksen Grönlannin geologialle.

Tanskalainen Morten Wonnskjold teki samoihin aikoihin Grönlantiin kasvitieteellisen tutkimusretken. Kotimaahan palattuaan hän julkaisi teoksen, jossa hän uudelleen kannatti sitä käsitystä, että Eystribygd perältäkin oli ollut itärannikolla, ja siten tämä vanha harhaluulo uudelleen pääsi joksikin aikaa vallitsevaksi.

Scoresbyt itärannikolla.

Ensimmäiset, jotka, Wallöetä lukuunottamatta, todella pääsivät Grönlannin salaperäiselle itärannalle ja tutkivat sitä melkoisen matkan, olivat skotlantilainen valaanpyytäjä William Scoresby ja hänen samanniminen poikansa.

Vuonna 1817 englantilaiset valaanpyytäjät, nuorempi Scoresby muiden mukana, syysmyöhällä toivat sen tiedon, että Grönlannin ja Huippuvuorien väliltä oli lähtenyt liikkeelle suunnattomat määrät ajojäitä. Englannissa tästä päätettiin, että tilaisuus arktisiin tutkimuksiin oli tavallista suotuisampi, ja John Ross sen johdosta seuraavana vuonna lähtikin jäämerenmatkalleen, josta olemme ennen kertoneet. Vasta v. 1822 Scoresbyt lähtivät liikkeelle tutkiakseen Grönlannin itärannikkoa, jonka nyt otaksuttiin olevan helpomman saavuttaa. Grönlannin itärannan he tapasivat leveydellä 74°6' ja kartoittivat sitä leveydelle 69°13', löytäen suuren Scoresbyn-salmen eli vuonon ja nousten neljässä kohden maihin. Alkuasukkaita he eivät tavanneet, vaikka kyllä heidän asumustensa pohjia, mutta eläinkunta oli odottamattoman runsas, joka taas johtui itärannikon runsaasta ruohokasvullisuudesta. Etenkin peuroja ja jääkarhuja oli runsaasti, hyönteisiä suunnattomasti. Scoresbyittenkin varsinainen tarkoitus oli Eystribygdin löytäminen, mutta siitä ei näkynyt merkkiäkään.

Seuraavana vuonna kapteeni Clavigering jatkoi Scoresbyitten työtä. Hän tapasi Grönlannin rannan leveydellä 74°30', pohjoisempana siis kuin Scoresbyt. Jätettyään kapteeni Edward Sabinen eräälle saarelle pendelihavainnoita tekemään Clavigering teki rantaa pitkin venematkan pohjoista kohti, tavaten sulaa vettä ja lauhkeita ilmoja. Vieläpä hän tapasi alkuasukkaitakin, jotka sanomattomasti hämmästyivät valkoisia vieraitaan, mutta paljon arasteltuaan kuitenkin lopulta taipuivat tekemään heidän tuttavuuttaan.

Graah.

Nämä retket herättivät Tanskassa mitä suurinta huomiota, etenkin kun pelättiin jonkun ulkovallan ehkä anastavan Grönlannin itärannan — vain sattuma oli estänyt Scoresbyta valtaamasta tutkimansa rannan Suur-Britannialle. Tanskan hallitus lähetti luutnantti W.A. Graahin luonnontutkija J. Vahlin ja mineraloogi Pinglin kanssa nousemaan Grönlannin itärantaa etelästäpäin veneillä aina siihen saakka, minne Scoresbyt olivat päässeet.

Tutkittuaan Julianehaabin seudun vanhoja raunioita Graah kahdella suurella nahkaumiakilla eli naistenveneellä 1829 lähti maaliskuussa nousemaan Grönlannin itärantaa, mukanaan neljä tanskalaista ja viisitoista eskimoa, joista kymmenen oli naisia. Matka edistyi aluksi jäiden vuoksi hyvin hitaasti. Graah oli niin tottumaton hoitamaan tämmöisiä hataroita aluksia, että eskimot toinen toisensa jälkeen hylkäsivät hänet, kunnes hänellä lopulta oli vain kaksi miestä ja kuusi naista. Siitä huolimatta hän kuitenkin tunkeutui pohjoista kohti pitkin tätä 300 metrin korkuista vuonoista rannikkoa, josta valtavat jäävirrat pistivät nokkiaan mereen ja toisinaan suurella pauhulla »poikivat» satakin jäävuorta päivässä. Oikealla puolella meressä oli etelää kohti virtaava ajojäävyöhyke, joka erotti rantaveden aavasta merestä. Matka kuitenkin edistyi niin hyvin, että Graah heinäkuun 22:sena saavutti »Vendom saaren» leveydellä 65°15'.

Graah palasi sitten takaisin leveydelle 63°20', viettäen täällä Nukarbikissa talvea. Täälläkin oli verraten runsas kasvullisuus ja talvi oli — Atlantin meren vaikutuksesta — sangen lauha, etenkin Amerikan napasaariston talviin verraten. Vielä lokakuun lopulla satoi vettä ja helmikuun loppuun saakka säät olivat sangen lauhat. Kevätpuolella pakkanen koveni, mutta kovinkin pakkanen oli vain -21°C. Ruokatavarat kuitenkin hupenivat niin vähiin, että Graah jo pelkäsi eskimoitten rupeavan ihmislihaa syömään; Grönlannin itärannikolla sitä ankarina hätäaikoina todella sattuu.

Muutoin itärannikon asukkaat Graahin mielestä kaikin puolin olivat etevämpää rotua kuin länsirannikon. He olivat isokasvuisia ja rotevia, naiset hyvän näköisiä ja luonteeltaan he olivat niin hyväntahtoisia, rehellisiä ja kunnollisia, ettei maailmassa parempaa kansaa.

Jo huhtikuun 5:ntenä v. 1830 Graah lähti paluumatkalle. Veneen hataruuden, naisten heikkouden ja kalvavan nälän vuoksi paluumatka oli kovin rasittava, etenkin Graahille itselleen, joka oli koko talven ollut sairaana. Vasta lokakuun puolivälissä hän saapui lounaisrannalle Fredrikshaabiin, jossa hän lähetyssaarnaajilta sai hoitoa ja apua.

Graahin matka oli maantieteellisiin tuloksiinsa nähden sangen tärkeä. Lisäksi se vihdoinkin oli epäämättömästi todistanut, ettei vanha Eystribygdi ole voinut olla itärannikolla. Vasta vuosisadan lopulla tanskalainen kapteeni Daniel Bruun selvitti kysymyksen, tutkien sekä Eystribygdin että Westribygdin ja kartoittaen suurimman osan niiden vanhoista taloista ja kirkoista.

Itärannan eskimot alkoivat Graahin retken johdosta käydä kauppaa länsirannalle, jonne osa heistä kokonaankin muutti.

Saksalaisten retket Grönlannin itärannikolle.

August Petermann, Gothan tunnetun maantieteellisen laitoksen johtaja, oli kauan kehoittanut maanmiehiään entistä tehokkaammin ottamaan osaa napatutkimuksiin. V. 1868 varustettiinkin pieni »Germania» niminen purjealus Karl Koldeweyn johdolla Grönlannin itärannalle tukeutumaan, mutta sen täytyi palata takaisin tyhjin toimin.

Koldeweyn retki.

Jo seuraavana vuonna kapteeni Koldewey kuitenkin saattoi uudistaa yrityksen paremmin varustettuna. Itse hän johti uutta »Germania» nimistä, varta vasten rakennettua höyrylaivaa ja apulaivana seurasi »Hansa» niminen purjelaiva. Monta etevää tiedemiestä oli mukana, tunnetuin itävaltalainen upseeri Julius Payer, jonka retkistä saamme myöhemmin puhua vielä enemmän. Hän oli topograafi ja kokenut alppikiipeilijä. Retkikunnan piti pyrkiä Grönlannin itärannikkoa pohjoiseen niin kauas kuin suinkin, Petermann kun luuli sitä tietä helpoimmaksi päästä navalle.

Ahtojäävyöhykkeen läpi tunkeutuessaan saksalaisten molemmat laivat kuitenkin sumussa erosivat, eivätkä sen koommin toisiaan tavanneet, »Hansa» joutui niin ahtaalle jääröykkiöiden keskelle, ettei se enää päässyt pois, vaan ajautui niiden mukana avuttomana etelää kohti. Lopulta jäät runtelivat sen niin pahasti, että se upposi. Miehistö, 14 henkeä, oli kuitenkin ajoissa pelastanut ruokatarpeita, hiiliä ja muita varustuksia jääkentälle, jonka leveys oli nelisen kilometriä. Lumesta he rakensivat majan ja siinä elivät, merivirran kuljettaessa jäälauttaa etelää kohti. Rajut myrskyt kuitenkin murtivat jääkenttää murtamistaan, niin ettei se lopulta ollut kuin pariasataa askelta leveä, ja lopun lopuksi se aivan majan alla hajosi kahtia ja haaksirikkoisten täytyi pelastua veneihin. Pian jäät kuitenkin piirittivät heidät uudelleen ja heidän täytyi nousta uudelle jääkentälle asumaan. Lopulta väylä kuitenkin aukeni ja haaksirikkoiset saattoivat, kahdeksan kuukautta jäiden mukana ajeltuaan, veneillään soutaa Grönlannin eteläpäässä olevalle lähetysasemalle. »Hansan» miesten vaarallinen jääretki oli siis samanlainen kuin »Polariksenkin» miehistön retki Baffinin lahdessa.

Parempi onni oli »Germanialla». Se tunkeutui ahtojäävyöhykkeen läpi ja tapasi Grönlannin rannalla sulaa vettä. Mutta 75 1/2 leveysasteella tuli jää vastaan ja retkikunnan täytyi ruveta talvitiloille Sabinen saaren suojaan. Rannikko nimitettiin Kuningas Wilhelmin maaksi, ja Payer kartoitti sen rekiretkillä 77:lle leveyspiirille saakka.

Koldewey tosin yritti tunkeutua rantaa pitkin laivalla vielä kauemmaksi pohjoista kohti, mutta jo suurelta Shannonin saarelta hänen täytyi jäiden vuoksi palata takaisin Sabinen saaren suojaan, johon hän asettui talveksi. Vielä samana syksynä tehtiin eri suunnille kaksi lyhyttä rekiretkeä, joita Payer johti, ja kartoitettiin rannikon suurenmoisia alppimaisia vuonoja, niemiä ja jäävirtoja ja tutkittiin kasvullisuutta, joka runsaudellaan herätti retkeilijäin ihastusta. Paitsi ruohoja kasvoi täällä pajuja ja koivujakin, mutta suurimmatkaan koivut eivät kehittyneet kuin muutaman senttimetrin mittaisiksi.

Marraskuun 5:ntenä nähtiin aurinko viimeisen kerran ja vasta helmikuun alussa se uudelleen kohosi taivaanrannan yläpuolelle. Karhut, jotka olivat olleet retkikunnan uskolliset naapurit, katosivat, peurat ja myskihärät niinikään, vetäytyen luultavasti vuonojen perukkoihin, missä laitumet olivat paremmat. Talvi kului muuten hyvin, mutta hirmumyrskyjen kaltaiset lumituiskut tekivät toisinaan elämän tukalaksi ja uhkasivat kerran laivankin hukuttaa rikkoessaan monen metrin vahvuisen jään aivan sen perän takaa. Tammikuussa säät olivat kauniit, mutta pakkasta oli toisinaan -25—40 C. astetta. Revontulet olivat suurenmoiset ja niitäkin tutkittiin. Helmikuun 3:ntena nousivat retkeilijät vuorelle tervehtimään aurinkoa, joka jälleen nousi taivaanrannan yläpuolelle. Paikalla alettiin taas tehdä lyhyitä rekiretkiä, joilla kuitenkin täytyi olla alati varuillaan jääkarhuja vastaan. Moni joutui jo hyvinkin ahtaalle jääkarhun kimppuun käydessä ja erästä tiedemiestä karhu, hänen päähänsä vamman iskettyään, laahasi mukanaan 400 askelta, ennenkuin muut ennättivät hätään.

Helmikuussa raivosivat kuitenkin uudelleen lumimyrskyt ja lämpömittari aleni -40 asteeseen C, mutta elohopea ei kuitenkaan jäätynyt. Yleensä talvi oli leudompi, kuin tämmöisessä arktisessa luonnossa olisi odottanut.

Maaliskuun 24:ntenä lähtivät Payer, Koldewey ja kuusi miestä pitkälle rekiretkelle, tutkiakseen Grönlannin rantaa pohjoista kohti. Kauaksi ei tarvinnut kulkea, ennenkuin tultiin tuiki tuntemattomille seuduille. Grönlannin ranta oli edelleenkin täynnään vuoria, vuonoja, jäävirtoja, ja oli kaiken kaikkiaan suurenmoisen kaunis. Retkikunta kulki jäätä pitkin. Pohjoista kohti jäävuorien luku yhä lisääntyi. 77:ltä pohjoiselta leveysasteelta retkikunnan täytyi eväitten niukkuuden vuoksi kääntyä takaisin. Tämä kohta jäi sitten moneksi vuosikymmeneksi Grönlannin itärannikon pohjoisimmaksi tunnetuksi. Paluumatka oli vielä vaivalloisempi kuin menomatka retkeilijäin voimain uupumisen ja nälän vuoksi, mutta huhtikuun lopulla he kuitenkin saapuivat onnellisesti laivaan. Matkan varrella he tapasivat tälläkin rannalla eskimoitten entisten asunnoitten pohjia.