JAAN, VILUN JA MYRSKYN MAANOSA.

James Cookin ennustus, ettei ihmisellä olisi milloinkaan asiaa Antarktikan hyisille rannoille, ei toteutunut. Ei kauaakaan kulunut, ennenkuin amerikkalaiset hylkeenpyytäjät sinne löysivät ja pyyntinsä ohessa alkoivat näitä maita tutkia ja kartoittaa. Amerikkalaisten jälkeen sinne pian saapui muita, varsinkin englantilaisia pyytäjiä. Jo v. 1812 amerikkalaiset ilmestyivät Etelä-Shetlannin saarille, mutta he pitivät toimensa ja kokemuksensa tarkkaan salassa, etteivät niistä muut hyötyisi. Ja 1808 englantilaisten Enderby veljesten pyyntialukset kävivät Bouvet'n löytämällä saarella saakka, vaikkeivät voineet sille maihin nousta. Jälkeen v:n 1815, kun Euroopassa Napoleonin kukistuksen jälkeen oli koittanut rauhan aika, lisääntyi kaikkien kansain pyyntialusten luku Etelä-Jäämeren myrskyisillä vesillä suuresti.

On arveltu hollantilaisen purjehtijan Dirk Gerritsin v. 1598 löytäneen Etelä-Shctlannin saariston, mutta todistukset ovat niin heikot, että tämä löytö on epäiltävä. Saariston varsinaisena löytäjänä on pidettävä englantilaista kapteenia William Smithiä, joka v. 1819 näki monessakin kohdassa maata matkalla Valparaisoon, ja hänen antamansa on saariston nimi. [Saaristo on jotenkin samalla eteläisellä leveyspiirillä kuin Shetlandin saaret pohjoisella.] Pian sen jälkeen englantilaiset meriupseerit kartoittivat saariston. Sen rannoilla oli suunnattomat laumat turkishyljettä, joka oli niin kesy, että se tuota pikaa voitiin kokonaan sukupuuttoon tappaa. Ne amerikkalaiset ja englantilaiset pyytäjät, jotka ensiksi saapuivat saaristoon, saivat sen vuoksi suunnattoman saaliin. Mutta näiden rauhallisten ja vihollista tuntemattomien eläinten joukkomurha oli niin säälittävää, että sanotaan vanhain merikarhujenkin siinä työssä kyyneliä vuodattaneen.

V. 1821 englantilainen merikapteeni George Powell löysi Etelä-Orkney saariston, joka on yli 300 kilometriä kauempana idässä, ja sielläkin alkoi ahkeraan käydä pyyntilaivoja, kunnes turkishylje oli kaikista näistä kolkoista maista sukupuuttoon hävitetty.

Etelä-Shetlannin saariston kukkuloilta amerikkalainen merikapteeni Nathaniel B. Palmer ensi kerran näki Antarktikan manteren ja pienellä laivallaan teki sinne tutkimusretken, mutta löytö ei suurestikaan ihastuttanut, sillä tämän uuden maan kolkoilla lumisilla rannoilla ei ollut ensinkään turkishylkeitä. Paluumatkalla tältä rannalta hän sumussa odottamatta kohtasi Bellingshausin johtaman venäläisen retkikunnan, joka matkallaan maan ympäri oli siihen saakka päässyt ja Palmerin opastamana poikkesi Deception saaren oivalliseen satamaan vaurioitaan korjaamaan. Palmer antoi Bellingshausenille tiedon etelämpänä löytämästään suuresta maasta, jonka rannan Bellingshausen itse oli koko joukon lännempänä tavannut. Palmer vielä myöhemmin teki retken löytämälleen rannalle ja purjehti sitä pitkin ahtojään reunaa seuraillen itään päin, mutta ahtojää-vyöhyke oli niin tiivistä ja täynnään valtavia jäävuoria, ettei hän kartallaan kyennyt erottamaan jäätä maasta, vaan piirsi jäävuoria maaksi.

Bellingshausenin retki Antarktikan ympäri.

Keisari Aleksanteri I varusti v. 1819 meriministerinsä, paroni de Traverseyn kehoituksesta kaksi retkikuntaa, joista toisen piti purjehtia Luotcisväylä Beringinsalmesta itää kohti, toisen tutkia etelänavan ympäristöjä. Jälkimmäisen johtajaksi nimitettiin kapteeni Thaddäus von Bellingshausen, joka oli syntynyt Saarenmaalla v. 1778 ja tunnettu kokeneeksi purjehtijaksi. Hänen laivansa, korvetti »Vostok», oli 130 jalan pituinen uusi purjelaiva; toinen laiva, jota luutnantti Lazarev komensi, oli 530 tonnin »Ladoga», jolle annettiin uusi nimi, »Mirni». Retkikunta oli muutoin mitä parhaiten varustettu pitkälle matkalleen. Köpenhaminasta oli otettava mukaan kaksi saksalaista tiedemiestä, sillä retkikunnan tehtävä oli etupäässä tieteellinen, mutta nämä eivät lupauksestaan huolimatta tulleetkaan. Bellingshausen koetti sitten saada mukaansa englantilaisia oppineita, mutta näitäkään ei haluttanut lähteä matkaan. Retkikunnan upseerit koettivat sitten parhaan taitonsa mukaan täyttää aukon.

Retkikunta lähti Portsmouthista syyskuun 5:ntenä 1819, ohjaten ensinnä Canarian saarien kautta Rio Janeiroon ja sieltä suoraan etelää kohti, kunnes Etelä-Georgia joulukuun 27:ntenä tuli näkyviin. Cook oli kartoittanut tämän saaren pohjoisrannikon, Bellingshausen ohi purjehtiessaan määräsi etelärannan pääkohdat. 56:nnella leveyspiirillä nähtiin ensimmäinen jäävuori pingviineineen ja venäläiset merimiehet hämmästyksellä sitä katselivat. Valaita näkyi paljon ja albatrossit seurailivat liidellen laivoja niiden jatkaessa matkaa etelää kohti.

Uutta maata.

Tammikuun 3:ntena 1820 löydettiin ensimmäinen uusi maa, kolme pientä saarta Sandwichin saariston pohjoispuolelta. Ne saivat Venäjän meriministerin nimen. Eräs niistä oli toimiva tulivuori, jonka korkeasta huipusta nousi suuria höyrypilviä. Maa oli korkealle vuoren rinteille aivan lämmintä ja lumetonta ja tällä lumettomalla puolella oli suunnattomasti pingviinejä.

Retkikunta jatkoi matkaansa etelää kohti Sandwichin saariston itäpuolitse, tavaten tiellä yhä enemmän jäävuoria, sumuja ja myrskyjä, kunnes 60:nnen leveyspiirin eteläpuolella tuli vastaan niin sankka ahtojäävyöhyke, että suuntaa oli muutettava. Mitä vaikeimmissa sääoloissa taistellen molemmat laivat palasivat Sandwichin saarille ja purjehtivat sitten itää kohti, kunnes alkoi tuntua etelän puolelta maininki, joka ilmaisi sillä taholla olevan avomerta. Silloin käännyttiin jälleen etelää kohti ja jouduttiin vesille, joilla ei siihen saakka ainoakaan purjehtija ollut käynyt.'

Tammikuun 26:ntena kuljettiin eteläisen napapiirin poikki ja helmik. 1 p. saavutettiin leveys 69°25', mutta sitten tuli vastaan niin vahvoja jäitä, että Bellingshausenin täytyi kääntyä takaisin, arvatenkin jotenkin lähellä napamannerta, melkein Greenwichin meridiaanin kohdalla. Lunta satoi vahvalta ja ilma oli jäähtynyt jonkun asteen jäätymäkohtaa kylmemmäksi.

Retkikunta palasi napapiirille ja alkoi jälleen purjehtia itää kohti niin eteläistä reittiä kuin suinkin, noin viisi astetta Cookin väylää etelämpänä. Helmikuun puolivälissä voitiin jälleen kulkea napapiirin poikki ja saavuttaa leveys 69°6'. Ilma oli kylmää, meri täynnään jäitä ja lumi ja sumu vuorottelivat ankarain myrskyjen keralla. Kun oli mahdoton tunkeutua kauemmaksi etelään, niin käännyttiin jälleen pohjoista kohti ja Hyväntoivon-niemen kohdalla uudelleen kuljettiin napapiirin kesäpuolelle.

Jonkun aikaa itää kohti purjehdittuaan Bellingshausen kulki kolmannen kerran napapiirin poikki samoilla seuduilla kuin Cook neljäkymmentäseitsemän vuotta aikaisemmin ja huomasi kompassin poikkeuman lisääntyneen lähes 11° länttä kohti. Lintujen esiintymisestä voitiin päättää, ettei maa ollut kaukana, ja jos retkikunta olisi voinut kulkea niin kaukana etelässä itää kohti, niin se luultavasti olisi löytänyt Enderbyn maan, mutta jääesteet olivat voittamattomat ja oli jälleen palattava pohjoista kohti. Helmikuun 26:ntena yllätti laivat rajuin myrsky, mitä ne vielä olivat kokeneet. Lumi ja jää peittivät kannen ja köysistön, valtavat laineet huuhtoivat laivain yli, niin että joka hetki pelättiin niiden menehtyvän. Lumituisku esti näkemästä jäävuoria, ennenkuin oltiin aivan lähellä niitä. Purjeita oli melkein mahdoton liikuttaa, kun kaikki köydet olivat jäässä ja purjeet kohmettuneet koviksi, ja purjehtijat itse pitivät ihmeenä, että he pääsivät onnellisesti takaisin selvemmille vesille.

Bellingshausen jatkoi sitten matkaa itää kohti jonkun verran pohjoisempana ja kulki taas aloja, joita ei ennen häntä ainoakaan purjehtija ollut kyntänyt, koska Cook oli jättänyt melkoisen kappaleen tutkimatta etsiessään pohjoisempaa erästä ennen nähtyä saarta. Mutta »Vostok» ja »Mirni» eivät muuta löytäneet kuin jäitä ja jäävuoria. Samalta kohdalta, jolta Cook mutkan tehtyään oli uudelleen purjehtinut etelää kohti, ne nyt palasivat pohjoiseen.

Laivaväki tosin oli kaikin puolin mitä parhaissa voimissa, mutta ruokavarastot alkoivat vähentyä ja sen vuoksi Bellingshausen päätti käydä Sydneyssä, jonne molemmat laivat eri teitä pyrkivät. Sydneyssä tavattiin se retkikunta, joka oli Beringin salmeen matkalla; se ei vielä ollut pidemmälle päässyt. Vastaanotto Australian pääkaupungissa oli mitä parhain.

Molemmat laivat korjattiin perinpohjaisesti ja toukokuun 19:ntenä Bellingshausen lähti uudelleen merelle. Hän ei kuitenkaan suunnannut oikopäätä etelää kohti, vaan purjehti Tyynelle merelle ja tutki Paumotu-saariston, joka silloin vielä oli aivan vaillinaisesti tunnettu. Seitsemäntoista uutta saarta löydettiin ja niille annettiin venäläisiä nimiä, jotka kuitenkin myöhemmin on enimmäkseen vaihdettu asukkaitten itsensä käyttämiin. Paumotusta lähdettyään Bellingshausen poikkesi Tahitiin, jossa ruhtinas Pomare ja englantilaiset lähetyssaarnaajat ottivat hänet mitä parhaiten vastaan. Syyskuun puolivälissä molemmat laivat palasivat takaisin Sydneyhin, jossa Venäjän konsuli antoi Bellingshausenille tiedon Etelä-Shettannin saarien löytämisestä v. 1819. Marraskuun 11:ntenä »Vostok» ja »Mirni» jälleen käänsivät keulansa etelää kohti, poiketen ensin Macquarie-saarille, jonka luona koettiin ankara vedenalainen maanjäristyssysäys.

Jouluk. 8:ntena tavattiin ensimmäiset jäät, eivätkä jäät sen koommin kadonneet näkyvistä, ennenkuin oli lopullisesti kotimatkalle käännytty. Ensin tuli vastaan yksityisiä jäävuoria, sitten ahtojääkenttiä, joiden keskelle oli jäävuoria jäätynyt. Näitä alussa luultiin saariksi. Bellingshausen purjehti nyt Rossin meren suitse, jonka alati sulkee ahtojäävyöhyke, mutta hän ei uskaltanut laivainsa heikon rakenteen vuoksi näihin ahtojäihin tunkeutua ja niiden takana oleva laaja, verraten jäätön meri jäi kuuluisaa englantilainen löytöretkeilijä odottamaan. Samaa seutua oli aikoinaan Cook karttanut. Edempänä jäät yhä sakenivat ja kerrankin oli samalla haavaa näkyvissä yli sata komeata jäävuorta. Kierrellen kaarrellen purjehdittiin pitkin ahtojäiden reunaa itää kohti, kunnes jouduttiin kamalaan myrskyyn. Suuret aallot huuhtoivat keikkuvien laivojen kannen yli ja köysistöistä tippui jäätä ja lunta, niin että kannella oli vaarallista liikkua.

Joulukuun lopulla kuljettiin neljäs kerta napapiirin poikki, mutta laajat ahtojäät ja suunnattomat jäävuoret pakottivat pian palaamaan takaisin selvemmille vesille. Samoilla seuduilla, joilla Cook oli samaan vuodenaikaan purjehtinut pitkät matkat napapiirin eteläpuolella, täytyi nyt tehdä laaja kierros pohjoista kohti. Mutta kun tultiin sille kohdalle, missä Cookin oli täytynyt uupuneen väkensä keralla suunnata pohjoista kohti lämpimämpiin vesiin, saattoi Bellingshausen vuorostaan ohjata uudelleen etelään. Joulupäivänä (vanhaa lukua) nähtiin 244 jäävuorta. Laivoilla kaikki olivat mitä parhaissa voimissa, paljon paremmissa kuin kuumassa vyöhykkeessä. Tammikuun 11:ntenä kuljettiin viides kerta napapiirin poikki. Pian tosin oli palattava takaisin, mutta vain vähäksi aikaa. 103:lla läntisellä pituusasteella Bellingshausen kuudennen kerran kulki napapiirin poikki ja valtavien jäävuorien keskellä purjehtien lopulta tammikuun 1:nä 1821 kohtasi kiinteän jääseinän. Hän oli näin saavuttanut retkensä eteläisimmän kohdan, leveyspiirin 69°52'.

Uusia maita.

Matkaa jatkettaessa takaisin pohjoisemmille vesille keksittiin idässä jään keskellä musta pilkku, joka huomattiin yksinäiseksi saareksi. Se oli ensimmäinen maa, mitä kohdattiin siitä, kuin oli Macquarien saarilta lähdetty, etelänapamaan etuvartija näillä kulmilla, toista tuhatta metriä korkea, äkkijyrkkä ja melkein kauttaaltaan lumen ja jään peittämä, jyrkimpiä kallioseiniä lukuunottamatta. Bellingshausen nimitti sen Pietari I:sen saareksi. Merivesi oli koko joukon sameampaa kuin ulompana, ja siitä voitiin päättää, ettei Antarktikan manner — jota ei kukaan ollut nähnyt muualla kuin Uuden Shetlannin saarien kohdalla — voinut olla kaukana. Eikä tarvinnutkaan aivan kauan kulkea, ennenkuin se nähtiin. Tammikuun 28:ntena kohosi näkyviin korkea, paljon laajempi maa, jonka lähelle ei tosin päästy, mutta jonka piirteet kuitenkin selvästi erotettiin, koska sattui olemaan kaunis päivä, kaunein koko sillä ajalla, minkä oli Jäämerta kynnetty. Tämä maa nimitettiin Aleksanteri I:n maaksi.

Bellingshausen ei kuitenkaan voinut seurata sen rantoja, jäät pakottivat häntä hakemaan avoimempia vesiä, ja muutaman päivän kuluttua molemmat laivat saapuivat Etelä-Shetlannin saarille tavaten siellä amerikkalaisia hylkeenpyytäjiä, niinkuin olemme jo ennen kertoneet. Bellingshausen tutki saariston eteläkulmia ja antoi toisille saarille venäläisiä, toisille ranskalaisia nimiä — sota Napoleonia vastaan oli vielä tuoreessa muistossa — kuten Jaroslav, Waterloo, Borodino, Smolensk ja Leipzig — mutta nämä nimet eivät tulleet käytäntöön, koska englantilaiset olivat jo vähän aikaisemmin kartoittaneet ja nimitelleet saariston.

Purjehdittuaan Etelä-Orkney saariston läpi »Vostok» ja »Mirni» tutkivat Etelä-Georgian pohjoisrannankin ja suuntasivat sitten Rio Janeiroon, jossa ne viipyivät maalisk. 9:nnestä toukokuun 4:nteen. Kronstadtin satamaan retkikunta saapui heinäkuun 5:ntenä 1821 oltuaan kaksi vuotta matkalla, matkalla, joka on Venäjän laivaston kunniakkaimpia ja joka löytöretkenä on kaikkien kansain kesken suuressa arvossa. Syy siihen, ettei se vastaisiin naparetkiin vaikuttanut niin paljon kuin olisi odottanut, on se että matkakertomuksen julkaisemista viivytettiin, jota paitsi se julkaistiin vain venäjäksi. Vasta v. 1902 siitä julkaistiin jotenkin täydellinen saksankielinen selonteko. Ainoastaan kolme miestä Bellingshausen menetti matkallaan. Hän ylennettiin v. 1831 amiraaliksi ja myöhemmin nimitettiin Kronstadtin satamakapteeniksi ja kuvernööriksi. Pronssinen kuvapatsas siellä jälkimaailmalle muistuttaa tämän venäläisen merisankarin mainetta.

Pyyntimiesten retkiä.

Weddellin retki.

Bellingshausenin retken jälkeen kului taas aikoja, ennenkuin varsinaista tutkimusretkeä tehtiin Antarktikan vesille. Niiden tuntemus kuitenkin melkoisesti laajeni pyyntiretkien kautta. Koska uusilla, kenenkään ennen käymättömillä rannoilla aina odotti ensiksi tulevaa runsain hyljesaalis, niin tekivät jotkut kapteenit sangen uskaliaita yrityksiä tuntemattomia rantoja löytääkseen, tunkeutuen siten sangen kauas etelää kohti ja tavaten Etelänapa-manterenkin tai löytäen sen reunoilta ennen tuntemattomia saaria. Kuuluin näistä pyydystäjistä on James Weddell, englantilainen meriupseeri, joka sodan päätyttyä oli ruvennut hylkeenpyytäjäksi, ja siinä toimessa teki kummallekin jäämerelle monta retkeä.

V. 1823 hän pienellä »Jane»-nimisellä prikillään, jonka seurana oli vielä pienempi yksimastoinen jahti, Etelä-Orkney-saarilta lähti tunkeutumaan etelää kohti uusia rantoja etsiäkseen, ja tällä retkellä hän löysi verraten jäättömän, kauas etelänapaa kohti pistävän merenpoukaman, johon hän purjehti aina leveyspiirille 74°15' saakka, kauemmaksi etelään siis kuin kukaan ennen häntä. Meri oli vielä siitä eteenkinpäin sulana niin pitkälti kuin silmä kantoi, mutta kun vuodenaika oli myöhäinen ja molemmat laivat ja niiden miehistöt huonosti varustetut ja kun sitä paitsi retken tarkoitus oli yksinomaan hylkeenpyynti, kääntyi Weddell siitä takaisin, juhlallisin menoin nimitettyään tämän meren »Kuningas Yrjö IV:nnen mereksi». Nimi on kuitenkin myöhemmin muutettu löytäjän mukaan »Weddellin mereksi». Kertomusta tästä rohkeasta ja onnistuneesta retkestä kauan epäiltiin, mutta uusimmat tutkimusmatkat ovat epäämättömästi osoittaneet, että moinen jäistä verraten vapaa meri tosiaan on olemassa Atlantin meren eteläosissa.

Biscoe.

Eräs Lontoon laivanvarustajahuone, Enderby-veljekset, joka lähetti laivojaan Etelä-Jäämerelle hylkeitä pyytämään, harrasti erikoisesti löytöretkiäkin — eräs sen jäsenistä oli Englannin tiedeseuran jäsen — ja vaatimattomista varustuksistaan huolimatta Enderby-veljesten laivat sangen huomattavasti kartuttivat Antarktikan tuntemista. John Biscoen matka »Tula» nimisellä prikillä pienen »Lively» kutterin seuraamana vetää vertoja Cookin ja Bellingshausenin retkille.

Pyydystettyään huonolla menestyksellä hylkeitä Sandwichin saaristossa, Etelä-Jäämeren pohjoisreunalla, Biscoe päätti lähteä uusia rantoja etsimään ja purjehti jäiden ja myrskyjen keskellä itää kohti sekä Cookin että Bellingshausenin reittejä etelämpänä. Vihdoin hän Intian meren eteläpuolella, melkein suoraan etelään Crozetin saaristosta, näki jäiden keskellä selvän maan ja niemen, jonka hän nimitti Kap Annaksi — mainitsematta kenenkä Annan kunniaksi — mutta tätä maata hänen oli mahdoton saavuttaa, sillä vaikka sen luo johti avoin vesi, niin ajoi kuitenkin raju myrsky molemmat alukset jäiden keralla vastustamattomalla voimalla pohjoista kohti, ja vaikka Biscoe pari viikkoa myrskyn kanssa taisteltuaan uudelleen pääsi Kap Annan näkyviin, täytyi hänen kuitenkin vielä toisen kerran luopua yrityksestä ja kiiruimman kautta paeta Tasmaniaan alustensa vaurioita korjaamaan. Töin tuskin hän sinne pääsi, sillä ankarassa taistelussa tuulta, vilua ja jäitä vastaan oli monta miestä kuollut ja loput niin sairaina, että ainoastaan yksi merimies kykeni olemaan apuna laivan hoitamisessa. Kutteri »Livelyssä» oli vain kolme miestä elossa. Töin tuskin se vältti haaksirikon Austraalian rannikolla.

Laivansa vauriot korjattuaan ja uuden miehistön pestattuaan Biscoe kuitenkin lähti etsiskelyitään jatkamaan, purjehtien edelleen itää kohti Etelänapamaan ympäri. Hän pysytteli nyt selvemmillä vesillä säästääkseen aluksiaan ja miehiään, mutta lähestyi kuitenkin Tyynen meren kaakkoiskulmilla ikuisen jään alueitta ja löysi Länsi-Antarktikan rannoilta korkean saaren, jonka hän nimitti kuningattaren muistoksi Adelaiden maaksi. Vähän kauempaa hän löysi kokonaisen jonon matalia jään peittämiä saaria, jotka kartoilla ovat Biscoen saariston nimellä, ja näki niiden takana suuren vuorisen maan, joka myöhemmin nimitettiin Grahamin maaksi.

Pari kuukautta hylkeitä pyydettyään Etelä-Shetlannin saarilla ja monta vaaraa kestettyään — kutteri »Lively» tuhoutui Falklannin saarilla — Biscoe palasi kotimaahan, jossa hänen löytönsä herättivät niin suurta huomiota, että Englannin tiedeseura hänelle antoi kultamitalinsa. Pariisin tiedeseura myöhemmin seurasi esimerkkiä.

Biscoe teki vielä myöhemminkin retkiä löytöjään jatkaakseen, mutta hänellä ei enää ollut yhtä hyvää onnea. Ensimmäinen hänen löytämistään maista on kartoilla merkitty »Enderbyn maaksi». Tätä maata ei kukaan ole sen koommin nähnyt, mutta saksalainen meritutkimusretkikunta, joka v. 1898 »Valdivia» laivalla tutki Etelä-Jäämertakin, pääsi jotenkin lähelle niitä seutuja, missä maan pitäisi olla.

Kapteeni Horsburgh, brittiläisen Itä-Intian komppanian palveluksessa oleva meritutkija, oli jo v. 1830 Englannin tiedeseuran kokouksessa huomauttanut, kuinka kaukana pohjoisessa oli v. 1828 tavattu Etelä-Jäämerestä poistuvia jäävuoria, ja siitä hän päätti, että Greenwichin meridiaanin itäpuolella mahtoi Antarktikassa olla maata, jolla saattoi syntyä moisia valtavia jäävuoria. Jäävuorien lukuisuus mainittuna vuonna saattoi johtua siitä, että maanjäristys oli niitä lohkaissut tavallista suuremman määrän. Biscoe tosiaan löysikin moisen rannan, vaikka vielä koko joukon idempää, ja jotkut toiset purjehtijat tapasivat yhtä kaukana pohjoisessa maata toisilla leveysasteilla. V. 1833 eräs toinen Enderby-veljesten kapteeneista, Kemp, luuli näkevänsä maata Intian meren eteläreunalla Kerguelen saaren eteläpuolella. Tämä maa on kartoilla merkitty Kempin maaksi.

Balleny.

V. 1838 Enderbyt lähettivät John'Ballenyn pyyntiretkelle, kehoittaen häntä samalla uusia maita etsimään. Ballenylla oli »Eliza Scott» niminen 154 tonnin kuunari ja toisena aluksena 54 tonnin kutteri »Sabrina». Hän purjehti Uudesta Seelannista melkein suoraan etelää kohti ja löysi helmikuun 9:ntenä 1839 Antarktikan manteren ulkoreunalta saariston, joka on kartoille hänen nimellään nimitetty. Jotkut näistä saarista olivat sangen korkeat, mutta niin yltyleensä jäätiköiden peittämät, että niille oli mahdoton nousta maihin. Sumut tavan takaa peittivät helmaansa nämä juhlalliset maisemat, niin että niitä nähtiin vain vilaukselta. Ne saivat kukin nimensä niistä lontoolaisista laivanvarustajista, jotka olivat olleet avullisina retkikunnan varustamisessa. Yksi saarista oli toimiva tulivuori, josta parista kohden nousi ilmaan savupatsaita. »Sabrinan» kapteeni henkensä uhalla kävi eräällä saarella sen verran maalla, että sai kopatuksi kiven saaliikseen, ja tämä kivi oli tulivuoren purkama. Molemmat laivat jatkoivat matkaa länttä kohden ja näkivät eräässä kohdassa maan tapaista, nimittäen löytönsä »Sabrinan maaksi». Pian tämän jälkeen pieni »Sabrina» eräänä myrsky-yönä ahtojäissä näytti sinistä hätävalkeata, ja se oli viimeinen elonmerkki, mitä siitä tai sen miehistöstä nähtiin. Balleny laivoineen sitä vastoin pelastui.

Dumont D'Urvillen retki.

Tarve saada tietoja magneettisista voimista ja magneettisen navan asemasta eteläisellä pallonpuoliskolla oli päävaikutin siihen, että Antarktikaan viime vuosisadan kolmannella ja neljännellä vuosikymmenellä alettiin lähettää hyvin varustettuja tieteellisiä retkikuntia. Kuta enemmän laivaliike kehittyi, sitä tärkeämmäksi kävi saada tarkkoja tietoja kompassineulan poikkeumasta (deklinaatiosta) eteläiselläkin pallonpuoliskolla. Ajan etevimmät tiedemiehet, ennen muita A. v. Humboldt, jolle kaikissa maissa tunnustettiin ensimmäinen sija varsinkin maantiedettä koskevissa luonnontieteissä, kehoittivat hartaasti perustamaan eteläiselle pallonpuoliskolle magneettisia havaintoasemia ja samalla lähettämään retkikuntia tekemään havaintoja niin lähellä eteläistä magneettista napaa kuin suinkin. Kuulu saksalainen J.K.F. Gauss oli nerokkaiden laskujen kautta johtanut kaavat poikkeuman määräykselle kaikkialla maanpinnalla. Pohjoisella pallonpuoliskolla hänen kaavansa olivat loistavasti käyneet yhteen havaintojen kanssa, mutta eteläiseltä pallonpuoliskolta puuttui vertaukseen kelvollisia havaintoja. Suurin osa vanhemmista, laivoilla tehdyistä havainnoista, oli kelvottomia, koska laivan metalliosien vaikuttamaa häiriötä ei oltu osattu poistaa sijoittamalla vastavaikutusmetalleja soveliaihin paikkoihin. Eteläisen magneettisen navan asemaksi Gauss oli laskenut 66° etel. leveyttä, 146° itäistä pituutta Greenwichistä. Gauss oli sitä paitsi keksinyt entistä täydellisempiä koneita magneettisten voimain mittaamiseksi, ja näillä olivat uudet havainnot tehtävät.

Ranskalaiset olivat ensimmäiset, jotka saivat retkikuntansa valmiiksi, heidän jälkeensä amerikkalaiset ja viimeksi englantilaiset, joiden valmistukset suurisuuntaisuutensa vuoksi vaativat enimmän aikaa.

Dumont D'Urville.

Jules Dumont D'Urvilie eli merimiesuransa parhaat ajat Tyynellä merellä, jolla Ranskan lippu yhdeksännellätoista vuosisadalla liehui kaikkia muita ylinnä. Valaanöljy oli siihen aikaan hyvässä hinnassa ja Tyynen meren kaikissa osissa oli sen, vuoksi pyytäjiä. Ranskan satamista lähetettiin sinne paljon laivoja, jotka tavallisesti viipyivät kolmisen vuotta ja kauemminkin matkallaan, ennenkuin takaisin palasivat. Ranskan meriministeriö lähetti aina jonkun ajan kuluttua sotalaivan valaanpyytäjien luo eteläisen lauhkean vyöhykkeen yksinäisille merenkeskeisille saarille viemään kaikenlaisia tarpeita, antamaan lääkärin hoitoa, rankaisemaan rikoksentekijöitä, etsimään haaksirikkoisia merimiehiä, ja nämä retkikunnat samalla parhaan taitonsa mukaan edistivät maantuntemusta. D'Urville, Ranskan sotalaivaston upseereja [Dumont d'Urvilleä Ranskan on kiittäminen siitä, että se omistaa Meliläisen Venuksen, kreikkalaisen kuvanveistotaiteen jaloimman tuotteen, sillä hän Välimerellä risteillessään ensimmäisenä oivalsi äsken maasta kaivetun mestariteoksen arvon, ja hänen innokkaan suosituksensa johdosta Ranskan hallitus patsaan lunasti.], suoritti vv. 1822—25 ensi matkansa Tyynelle merelle ja sai pian sen jälkeen itse retkikunnan johdettavakseen. Tämä uusi retki kesti kolme vuotta (1826—1829) ja sen kuluessa hän tutki varsinkin Tyynen meren saaristojen kansallisia oloja, sillä kansatiede oli tämän purjehtijan varsinainen tutkimusala. Retkellä hän ohjeittensa mukaan etsi La Pérousen haaksirikkoutunutta laivaa ja löysikin sekä sen että paljon muitakin jäännöksiä kadonneesta retkikunnasta. Dumont d'Urville julkaisi retkestään 20 osaa käsittävän matkakertomuksen.

Oltuaan jonkun aikaa epäsuosiossa Dumont d'Urville sai kaksi laivaa viimeistä ja suurinta retkeään varten, jolla hän aikoi täydentää Tyynen meren tutkimuksiaan, mutta lisäksi hänet velvoitettiin ulottamaan maantuntemusta jäiden piirittämässä Antarktikassa niin kauas kuin suinkin ja toimittamaan tarkkoja fysikaalisia ja muita luonnontieteellisiä havainnoitu. Syyskuun 7:ntenä 1837 »Astrolabe» ja »Zélée» lähtivät Toulonin satamasta pitkälle matkalleen, parannellen ensi työkseen Magalhãesin salmen karttaa ja kääntäen tammikuun alussa 1838 kokkansa etelää kohti, tunkeutuakseen vielä kauemmaksi etelään kuin Weddell. Weddellin ennätyksen voittamisen oli Ranskan kuningas nimenomaan hänen tunnolleen laskenut, se oli oleva hänen päätehtävänsä Antarktikassa.

Tammikuun 22:ntena 1838 tavattiin ahtojäävyöhyke, mutta se näytti kokemattomain ranskalaisten upseerien mielestä niin tiheältä, etteivät he uskaltaneet siihen soreine sotalaivoineen tunkeutua, ja Weddellin ennätys jäi siis voittamatta, ei sitä edes likimain saavutettukaan. D'Urviileä tämä harmitti niin suuresti, että hän sitten väitti Weddellin puhuneen matkastaan paljaita loruja. »Astrolabe» ja »Zélée» purjehtivat näillä seuduilla edestakaisin lähes pari kuukautta, koettaen yhä uudelleen tunkeutua jäiden sekaan ja kokien paljon vastuksia tämän meren ainaisten myrskyjen, lumipyryjen, sumujen ja suunnattomien aaltojen vuoksi. Retkikunnan mukana oli etevä taiteilija ja hänen kuvansa ovat jälkimaailmalle säilyttäneet erinomaisen esityksen molempien laivojen seikkailuista.

Helmikuun 27::ntenä 1838 molemmat laivat näkivät maata Etelä-Shetlannin saarien lounaispuolella ja d'Urville luuli olevansa sen ensimmäinen löytäjä, vaikka se oli samaa rannikkoa, jonka Palmer ja Biscoe jo paljon aikaisemmin olivat löytäneet. Hän nimitti maan Louis Philipin maaksi kuninkaansa mukaan, mutta ei viitsinyt sitä tarkemmin tutkia, vaikka jääsuhteet vielä näyttävät olleen suotuisat. Vuodenaika oli kuitenkin myöhäinen ja Dumont d'Urville halusi päästä pois Tyynen meren vienommille vesille, varsinaiselle tutkimusalalleen, ennenkuin talvi hänet yllättäisi. Siellä hän vietti pari vuotta ja käytti aikansa mitä parhaiten. Ennen kotiin lähtöään hän kuitenkin päätti vielä kerran tunkeutua Antarktikan jäihin, toivoen onnen ehkä olevan suotuisemman kuin ensi kerralla. Hän oli kuullut englantilaisen ja amerikkalaisen retkikunnan pyrkivän magneettiselle navalle ja tahtoi ennättää ennen niitä.

Uuden vuoden päivänä 1840 »Astrolabe» ja »Zélée» lähtivät etelää kohti Tasmanian pääkaupungista, jossa taiteilija Goupil oli kuollut ja johon osa miehistöstä jäi sairastamaan. Tyhjille tiloille hän suurella vaivalla sai englantilaisia merimiehiä. Tammikuun puolivälissä tultiin jäihin ja yhä etelämpänä alkoi ilmestyä suunnattomia tasalakisia jäävuoria, jotka eivät varmaankaan olleet oileet kovin kauaa tuulien ja aaltojen ajettavina, koska niiden sivut vielä olivat niin ehjät. Pingviinejä, hylkeitä ja valaita nähtiin ja päätettiin, ettei maa voinut olla kaukana.

Ådélien maa.

Juuri kun toivottiin päästävän napapiirin eteläpuolelle — ensi kerran koko matkalla — nähtiin maata, joka 1,000—1,200 metrin korkuisena ulottui kahden puolen silmän siintämättömiin, mutta oli niin kauttaaltaan jään ja lumen peittämä, ettei siitä pistänyt esiin ainoatakaan kohtaa paljasta maata. Ranta oli äkkijyrkkä korkea jääseinä, josta meressä uiskentelevat jääsaaret ilmeisestikin olivat lohjenneet. Sää oli kuitenkin nyt niin tyyni, että d'Urvillen oli mahdoton päästä laivoillaan lähemmäksi tätä maata, ja sen edustalla vietettiin siis nyt suurella melulla merimiesjuhla, joka oli napapiirin ylimenoa varten valmistettu. Tammikuun 21:ntenä kuitenkin saatiin vähän tuulta ja molemmat laivat lähtivät purjehtimaan pitkin tätä löydettyä rantaa, kautta kujan, jonka muodostivat »kuin tarumaailman kristalli- ja timanttipalatsit». Sää oli edelleenkin kaunista ja d'Urville antoi loistavan kuvauksen häikäisevästä jäämäailmasta, joka hänelle oli täten porttinsa avannut. Laivat kulkivat vienon tuulen vetäminä rannikkoa seuraillen itää kohti ja merimiehet kilvan kirkuivat pingviinien kanssa, jotka outoutensa kautta suuresti huvittivat heitä. Kallisteneula osoitti 86° ja kompassit olivat niin pyörällä, ettei koko laivalla ollut kahta, jotka olisivat samalla tavalla osoittaneet. Näytti siltä, että magneettinen napa oli nähdyllä maalla jonkun matkan päässä rannasta. Uiskentelevat jääpalatsit toisinaan tulivat niin lähelle, että laivat näyttivät kulkevan jättiläiskaupungin kapeita katuja. Upseerin komentosanat kajahtelivat takaisin kohtisuorista jääseinämistä ja aallot hyökkäsivät pauhaten vesirajaan muodostuneihin jääluoliin, synnyttäen pyörteitä, jotka olisivat saattaneet laivat suureen vaaraan, jos tuuli olisi tyyntynyt. Auringonpaisteessa suli lumi jäävuorien laa'alla laella ja sieltä suistui mereen könkäitä. Yksi jäävuori oli tummanvärinen, ikäänkuin jään seassa olisi ollut multaa. Erään jäävuoren matalalla niemekkeellä tehtiin magneettisia havainnolta. Mutta sitten huomattiin rannalla selviä kallioita ja paikalla lähti kummastakin laivasta vene kilvalla soutamaan näille kallioille, joille trikoloori tuota pikaa pystytettiin liehumaan, vaikka maihin nousu olikin hyökylaineiden vuoksi vaarallista. Pullo bordeaux-viiniä tyhjennettiin ja kun oli otettu mukaan kivinäytteitä — mitään muuta ei näillä kallioilla ollutkaan — niin palattiin laivaan. Dumont d'Urville nimitti maan vaimonsa mukaan »Adélien maaksi».

Pari päivää laivat seurailivat tätä rannikkoa, jonka suurin korkeus nyt arvosteltiin 500 metriksi, mutta sitten täytyi jäiden vuoksi kääntyä pohjoiseen. Äkillinen myrsky erotti laivat toisistaan, »Astrolaben» isopurje repesi riekaleiksi ja pelättiin mastojen katkeavan, mutta ilman suurempaa tapaturmaa molemmat laivat kuitenkin suoriutuivat myrskystä, vaikka olivatkin kahdessatoista tunnissa kärsineet enemmän vaurioita kuin ennen kuudessa kuukaudessa. Eräänä iltapäivänä nähtiin amerikkalaiseen Wilkesin retkikuntaan kuuluva laiva, mutta molemmanpuolinen kateus ja epäluulo vaikuttivat, ettei aluksien välillä syntynyt mitään keskustelua. Virallisessa kertomuksessaan kummankin retkikunnan johtaja syytti toinen toistaan. Kauempana lännessä Dumont d'Urville tapasi uuden, 40 metriä korkean, rannan kaltaisen jääseinämän, jonka päällystä kuitenkin näytti olevan aivan tasainen. Vaikkei tämän seinämän takaa näkynytkään vuoria, päätti hän kuitenkin, ettei kiinteä maa voinut olla kaukana, ja »Zéléen» kapteenin rouvan kunniaksi ranta nimitettiin »Clarien rannikoksi». Sitten oli käännyttävä pohjoista kohti jäiden vuoksi ja d'Urville saattoi mielestään kokonaan kääntää selkänsä Antarktikalle ja palata Tyynelle merelle.

Marraskuussa 1840 retkikunta saapui takaisin Ranskaan, jossa d'Urville ylennettiin amiraaliksi ja seuraavana vuonna valittiin Ranskan maantieteellisen seuran neuvoston presidentiksi. Hän julkaisi matkastaan suuren teoksen, joka varsinkin oivallisten kuvainsa ja luonnonkuvauksiensa vuoksi saavutti paljon tunnustusta. Toukokuussa 1842 hän vaimonsa ja poikansa keralla sai surmansa rautatiematkalla Versaillesiin. Dumont d'Urville oli äreä ja riitainen ja joutui helposti huonoihin väleihin niiden ihmisten kanssa, joiden kanssa hän joutui tekemisiin, mutta Ranskan tutkimusmatkustajain loistavassa sarjassa hänellä kieltämättä on etevä sija.

Wilkes purjehtii maansa kunnian vuoksi.

Charles Wilkes.

Yhdysvalloissa oli tultu siihen päätökseen, että nuoren tasavallankin tuli ryhtyä muiden kansain keralla maapallon karttaa täydentämään ja sen luontoa retkien kautta valaisemaan, mutta valtiomahdit olivat tämmöisissä asioissa niin riitaiset, että se retkikunta, joka elokuussa v. 1838 lähti pitkälle tutkimusmatkalleen, oli kaikin puolin kunnottoman huonosti varustettu Antarktikan vaikeita sää- ja purjehdusoloja kestämään. Laivoja retkikuntaan kuului kuusi, mutta niistä yksi, varastolaiva, oli niin kömpelö purjehtimaan, että se täytyi kesken takaisin lähettää, yksi niin laho, että pelättiin sen joka myrskyssä pohjaan menevän, ja kaksi oli vain pientä luotsipurtta, joista toinen ei ollut edes sadan tonnin kantoinen. Miehistöllä ei ollut kunnollisia lämpimiä vaatteita, mutta siitä huolimatta oli tunkeuduttava etelänapaa kohti niin pitkälle kuin suinkin. Useita tiedemiehiä seurasi laivain mukana, mutta vapaassa Amerikassa oli tiede vielä niin ala-arvoisessa asemassa, etteivät nämä edes päässeet mukaan varsinaisille jäämerimatkoille, jota paitsi he muutoinkin olivat kaikessa meriupseerien määräysvallan alaisia.

Retkikunta purjehti ensin Tulimaan vesille toimittamaan siellä merimittauksia ja luonnontutkimuksia, ja neljä laivaa yritti sieltä kahdessa osastossa tunkeutua etelänapaa kohti. Mutta Wilkes ei itse päässyt likimainkaan niin kauas etelää kohti kuin Weddell hänen purjehtimallaan reitillä, eikä toinen osasto kauemmaksi Cookia niillä seuduin, missä tämä kuulu purjehtija oli tunkeutunut kauimmaksi eteläisen napapiirin taa.

Palattuaan Tulimaahan jäämeren retkeltään koko laivasto lähti Valparaisoon, Chileen. Kap Hoornin edustalla toinen luotsialuksista miehineen päivineen joutui aaltojen uhriksi. Valparaisosta kuljettiin Tyynen meren poikki semmoisia reittejä, joilla oli vähimmin purjehdittu, etsien saaria ja kareja, jotka vain arviokaupalla oli karttaan pantu. Marraskuussa 1839 neljä laivoista saapui Sydneyn satamaan — suurin oli hitautensa vuoksi lähetetty kotiin — ja sieltä lähdettiin uudelle retkelle Antarktikaan. Laivat varustettiin nyt vaarallista matkaansa varten niin hyvin kuin voitiin, mutta sittenkin ne olivat aivan epätyydyttävät taistelemaan Etelä-Jäämeren jäitä ja myrskyjä vastaan. Wilkestä retki kovin epäilytti, mutta maansa kunnian vuoksi hän sille kuitenkin lähti, vaikka raskaalla mielellä.

Tammikuun puolivälissä amerikkalaiset luulivat näkevänsä jään peittämää maata ja alkoivat seurata sen reunaa länttä kohti. On mahdollista, että Ballenyn saaret olivat ensiksi nähty maa, vaikka retkikunta kulki jotenkin etäältä niiden ohi. Mutta pian tuli näkyviin yhtäjaksoisempi ranta, jonka korkeimpain kohtain Wilkes arveli kohoavan 1,000 metriä merestä. Laivat seurailivat sitä länttä kohti pitkin jyrkän, korkean jäämuurin reunaa, valtavien tasalakisten jäävuorien keskellä, joista toiset kohosivat 60 metriä merestä. Joukossa oli kuitenkin monenlaisia murtomuotojakin, niin että Wilkes mielestään purjehti kuin raunioiksi sortuneen alabasterikaupungin vesikatuja.

»Peacockin» seikkailu.

Täällä laho »Peacock» törmäsi perä edellä jäävuoreen, särki peräsimensä ja oli jääankkureilla kiinnitettävä jäävuoreen. Mutta tuulen yltyessä jääankkurit irtautuivat ja laiva ajautui kylki edellä jäävuoreen, joka pahasti ruhjoi sitä. Viime hetkessä se kuitenkin saatiin purjeiden avulla ulospäin kääntymään. Tuskin se oli puolta laivanmittaa poistunut, ennenkuin jäävuoren räystäästä suurella pauhulla putosi laivan vanaveteen jääkallio, joka olisi koko laivan ruhjonut, jos se vielä olisi ollut paikallaan. Monta päivää »Peacock» oli mitä kamalimmassa vaarassa, kolhien kylkiään survoviin jäihin, mutta vihdoin peräsin saatiin auttavasti korjatuksi ja laiva pääsi poistumaan jäämuurin lahdelmasta, jossa se oli ollut vähällä tuhoutua. Paitsi muita vammoja se oli miltei koko keulansakin menettänyt. Ainoa pelastuksen mahdollisuus oli nopea matka Sydneyhin, jonne se myrskyisen ja vaarallisen matkan jälkeen saapuikin. Se jäämuurin aukko, johon laiva oli tuulen pyöräyksen kautta sortunut, oli päivää aikaisemmin Wilkesin itsensä ohi purjehtiessa ollut ummessa ja luultavasti se taas pian sulkeutui »Peacockin» pois päästyä. Laiva tosiaan oli ollut samanlaisessa satimessa kuin Jasonin »Argo» Symplegadien, kahden yhteen lyövän kallion, välitse purjehtiessaan.

Wilkesin päälaivat, »Vincennes» ja »Porpoise», jatkoivat matkaansa länttä kohti pitkin jäämuuria. Wilkes haki aukkoa, josta pääsisi maihin nousemaan. Joinakin päivinä ilma oli kaunista, mutta toisina raivosivat kammottavat myrskyt, jotka tekivät purjehtimisen näissä jäävuorisokkeloissa vielä monin verroin vaarallisemmaksi. Lopulta Wilkesin täytyi pyrkiä väljemmälle vedelle, sillä tammikuun 28:ntena ilmapuntari uhkaavan nopeaan laski. Lumimyrsky esti näkemästä ja tyrsky hyytyi kannelle ja köysistöön jääksi. Purjeita pienennettiin, ei kuitenkaan niin vähäksi kuin tuulen voima olisi vaatinut, sillä laivalla täytyi ohjausta varten olla hyvä vauhti. Illalla jäävuoria alkoi olla hyvin tiheässä. Peräsintä täytyi tavan takaa kääntää puolelta toiselle niitä väistellessä ja laivaa purjein rasittaa, jotta voitiin pysyä tuulen puolella niistä.

»Purjehdimme aivan läheltä niiden tuulen päällisen kyljen ohi ja selvään kuulimme hyökylaineiden pauhun niitä vastaan. Silloin tällöin näimme hämäriä ulkopiirteitä, ne näyttivät silloin olevan aivan lähellä päällämme. Monesta vaarapaikasta päästyämme huomasin laivan lopulta niin jään peittämäksi ja vahtivuorossa olevat niin voimattomiksi sitä hoitamaan, että heti puolenyön jälkeen joka mies kutsuttiin kannelle.» Seitsemän tuntia olivat kaikki kannella ja laiva oli kaiken aikaa perikadon partaalla. Ankara kiihtymys valtasi mieliä. Tykkipäällysmies kaatui jäisellä kannella ja katkaisi kylkiluunsa, muuan merimiehistä joutui mastossa purjeen mutkaan sitä kääriessään ja saatiin hädin tuskin pelastetuksi ja köydellä kannelle lasketuksi, ennenkuin hän paleltui kuoliaaksi. Kerran laiva jo näytti syöksyvän aivan päin valtavaa jääsaarta, mutta viime hetkessä huomattiin kahden jäävuoren välillä kapea kuja. Tämän kujan petolliseen tyventöön »Vincennes» syöksyi, tuulen pyörre iski äkkiä aivan edestä purjeisiin, kaikki oli hiljaa ja hetkisen kaikki häälyi elämän ja kuoleman välillä. Ilokseen kapteeni kuitenkin pian taas kuuli myrskyn raivoisan ärjynnän ja tiesi laivoineen pelastuneensa kamalasta perikadosta. Iltapäivällä myrsky taukosi ja Wilkes kääntyi uudelleen etelää kohti nähdäkseen, eikö hän jollakin kohdalla pääsisi maihin. Tammikuun 30:ntenä aurinko kirkkaasti valaisi merta, joka oli täpötäynnään kaiken kokoisia jäävuoria, ja purjehtijat hämmästyksellä katselivat, minkälaisen' vuorisokkelon kautta laiva oli pimeässä syöksynyt perikatoon joutumatta. Täysin purjein »Vincennes» nyt nopeaan läheni jäämuuria ja löysi lahden, jonka toisella puolella oli jäämuuri, toisella puolella kallioita. Kallioiden ja jäämuurin takana näkyi selvään 1,000 metrin korkuinen maa, joka ulottui lännestä itään ainakin sata kilometriä. Meri oli kuitenkin yhä niin levoton, ettei venettä voitu laskea veteen. Wilkes nimitti maan »Antarktikan mantereksi». Se oli sama maa, jonka d'Urville jo oli löytänyt.

Uusi raivomyrsky iski laivan kimppuun, niin ettei se voinut pitää muuta kuin paria myrskypurjetta, ja vielä toinen kammon yö sen täytyi viettää jäävuorien keskellä, joka mies kannella, perikato joka hetki uhkaamassa. Tällä kertaa vaara oli vielä suurempi sen vuoksi, että tuuli puhalsi jäämuuria kohti, painaen laivaa yhä lähemmäksi sitä. Myrsky kuitenkin taukosi ja Wilkes läksi heti takaisin noustakseen maihin löytämässään lahdessa.

Laivan lääkärin suosituksella miehistö nyt vaati palaamaan takaisin, koska sen terveys oli kovin riutunut näinä myrskypäivinä, mutta maansa kunniaa muistuttaen Wilkes vaati kulkemaan eteenpäin ja häntä oli toteltava.

Helmikuun 2:na »Vincennes» taas purjehti jäämuurin reunaa länttä kohti ja ennen mainittu korkea maa oli näkyvissä. Nähtiin paljon pohjaan tarttuneita jäävuoria ja vesi oli sekaista, kuten rannan läheisyydessä ainakin. Tuli jälleen pahoja säitä ja yöt alkoivat pidetä, mutta helmikuun 7:s oli kirkas ja kaunis ja »Vincennes» seuraili 50 metrin korkuista äkkijyrkkää jäämuuria länttä kohti. Sen takana näkyi selvään korkean maan ulkopiirre; se oli Dumont d'Urvillen »Clarien rannikko». Seurasi sitten useitakin kauniita päiviä ja jäämuuri esiintyi koko mahtavuudessaan, mutta maamerkit kävivät epäselvemmiksi ja niitä nähtiin harvemmassa. Yöllä nähtiin pohjoisessa komeat revontulet. Helmikuun 12:ntena nähtiin taas selvään maata, mutta sitäkin oli mahdoton saavuttaa. Se oli korkea vuoristo monine selänteineen ja lovineen. Sen edessä oleva jäämuuri oli niin korkea, äkkijyrkkä ja yhtämittainen, että oli aivan mahdoton päästä maihin. Seuraavanakin päivänä nähtiin korkeata, lumista maata ja yhä sitäkin seuraavina, mutta kun sitä oli mahdoton saavuttaa, niin noustiin eräälle suurimmalle jääsaarelle ja koottiin siitä kivinäytteitä, basalttia ja punaista hiekkakiveä. Ei ollut sitä miestä, joka ei olisi halunnut ottaa mukaansa näytettä Antarktikan manteresta. Jääsaaren laella oli puolen hehtaarin laajuinen sileän jään peittämä allikko, ja sen pinnalla miehet liukuivat huvikseen. Jään alta saatiin suolatonta vettä ja voitiin täyttää kaikki vesiastiat.

Uusia maita.

Wilkes jatkoi yhä matkaa länttä kohti, toivoen saavuttavansa Enderbyn maan. Meressä kiehui valaita, hylkeitä ja pingviinejä. Monta soran sekaista jäävuorta nähtiin ja muutamilla niistä käytiin. Helmik. 16 p. jäämuuri mutkasi pohjoista kohti ja seuraavana päivänä oli mahdotonta tunkeutua kauemmaksi länttä kohti. Lounaassa nähtiin maan merkkejä ja siellä oleva maa sai nimeksi »Termination Land». Tosin ei »Challenger»-retkikunta myöhemmin tavannut Wilkesin osoittamalla paikalla maata, eikä enää jäämuuriakaan, mutta saksalaisen »Gauss»-retkikunnan löytämä Gaussin vuori ei ole paljoakaan kauempana samassa suunnassa, jossa Wilkes luuli viimeisen maan nähneensä. »Vincennes» oli lopulta joutunut suureen jäämuurin lahdelmaan, jossa oli runsaasti suunnattoman suuria valaita. Ne puskuttivat kuin veturit ja tulivat paljon lähemmäksi laivaa, kuin laivassa olijat oikeastaan olisivat suoneet. Yöllä nähtiin erinomaisen komeat revontulet ja ne miehistöstä, jotka eivät olleet työssä, makasivat selällään katselemassa monivärisiä säteitä, jotka loimusivat taivaan navasta taivaanrantaa kohti joka suuntaan. Jäämuurin suojassa oli tyyni kuin joella ja alettiin jo pelätä, että ehkä olikin jouduttu umpimutkaan, mutta 20:ntena tuntui maininkia, joka ilmaisi avomeren läheisyyttä, ja pian se sitten saavutettiinkin. »Olen harvoin nähnyt niin paljon iloisia kasvoja», kertoo Wilkes, »taikka semmoista riemua, kuin syntyi laivalla ilmoittaessani jättävämme nämä vedet». Miehistö riemuitsi, kun tämä vaarallinen risteily vihdoinkin oli päättynyt.

Maaliskuun 11 p. »Vincennes» saapui Austraaliaan Sydneyn satamaan. Siellä tavattiin »Peacock», mutta »Porpoise» ja »Flying Fish» vasta Uudessa Seelannissa. »Porpoise» oli se Wilkesin laivoista, joka johtajan laivasta erottuaan oli tavannut Dumont d'Urvillen retkikunnan. »Porpoisen» kapteeni, väärin käsittäen ranskalaisten liikkeet, oli luullut d'Urvillen tahtoneen häväistä Yhdysvaltain lippua ja sen vuoksi hän niin nopeaan käänsi ranskalaiselle selkänsä. Wilkes kuultuaan kertomuksen tapauksesta suuttui ankarasti, mutta luultavaa on, että suuttumuksen syy johtui väärinkäsityksestä. Retkikunnan pienin alus oli joutunut jäissä niin tukalaan tilaan, kun miehet sairastuivat, ettei lopulta edes voitu isoa purjetta reivata ja taistellessaan myrskyjä vastaan se oli vuotanut niin pahasti, että pumppujen täytyi alituiseen olla käynnissä. »Flying Fishin» oli sen vuoksi täytynyt kesken luopua löytöretkestä ja henkensä edestä paeta Uuteen Seelantiin, jonne se vaarallisen matkan jälkeen saapuikin.

Wilkesin maa.

Austraaliasta Wilkes lähetti löydöistään karttaotteen, James Rossille, joka juuri oli lähdössä suurelle tutkimusretkelleen, ja herätti sillä Rossin suuttumuksen, sillä juuri samoille seuduille Ross oli matkalla, saavuttaakseen magneettisen navan lyhyintä tietä. Nyt oli amerikkalainen joutunut ennen, tutkinut rannan ja osoittanut laivalla olevan mahdotonta magneettista napaa saavuttaa. Ross puolestaan kosti retkeltään palatessaan siten, että osoitti ainakin länsiosan Wilkesin piirtämästä maasta riittämättömällä syyllä maaksi piirretyksi, sillä hän oli purjehtinut Wilkesin maan poikki. Monta vuosikymmentä myöhemmin Scott »Discoveryllä» osoitti merta ulottuvan vielä paljon kauemmaksikin länttä kohti aloilla, jotka Wilkes oli piirtänyt Antarktikan mantereksi. Wilkes oli merkinnyt rannikoksi likimain suuren jäämuurin reunan, mutta myöhemmät purjehtijat ovat osoittaneet, että jäämuuri toisina vuosina voi ulottua kauas merelle, kunnes jääkenttä maanjäristyksien tai muitten syitten vuoksi lohkeaa jäävuoriksi ja sen reuna siirtyy kauas etelää köhii. Siitä huolimatta osoitti jäämuuri kuitenkin rantaa, vaikk'ei se ollutkaan niin lähellä kuin Wilkes oli luullut. Hyvällä syyllä koko tämä rannikko on nimitetty »Wilkesin maaksi» muistoksi amerikkalaisen purjehtijan uljaasta taistelusta sen jäiden saartamilla äärillä.

Antarktikasta lähdettyään Wilkes vielä ohjeittensa mukaan tutki Tyynen meren pohjoisosia. Amerikkaan palattuaan hän sai aluksi huonon palkan palveluksistaan, sillä hänet haastettiin sotaoikeuden eteen vastaamaan virkavaltansa väärinkäytöstä y.m. syytöksistä. Oikeus kuitenkin vapautti hänet ja Charles Wilkes kohosi korkeaan asemaan Yhdysvaltain laivastossa. Orjasodassa hän taisteli pohjoisvaltojen puolella.

James Ross löytää Antarktikan ihmeet.

James Ross.

Englannissa varustettiin samoihin aikoihin erittäin perusteellisesti retkeä eteläiselle magneettiselle navalle ja retkikunnan johto uskottiin James Clark Rossille, joka jo oli vienyt maansa lipun pohjoisellekin magneettiselle navalle. Ross oli perinpohjin tutustunut pohjoisnavan luontoon. Hän oli ollut mukana monella Parryn retkellä ja setänsä John Rossin retkellä Boothia Felix-niemimaalle, jonka niemimaan hän rekiretkillään tutki. Lisäksi hän oli kenraali Sabinen ja Lloydin keralla ollut osallisena Brittein saarien magneettisessa kartoituksessa ja oli perehtynyt tämän tieteen uusimpiin saavutuksiin. Hän siis tämänkin vuoksi oli oikea mies johtamaan retkeä, jonka päätehtävä juuri oli magneettisten voimien tutkiminen eteläisellä pallonpuoliskolla. Muut tieteet olivatkin retkellä huonommin edustettuina, niihin kuuluvat havainnot ja kokeilut kun oli uskottu laivain lääkärien huoleksi. Onneksi oli yksi näistä Joseph Dalton Hooker, kuulun kasvitieteilijän poika, joka tällä matkalla niin viehättyi kasvitieteeseen, että hänestä sitten tuli tämän tieteen etevin edustaja maassaan. Retkikunnan molemmat laivat, »Erubus» ja »Terror», olivat oikeastaan pommitusta varten rakennettuja jotenkin pieniä puisia sotalaivoja, mutta ne olivat erinomaisen lujatekoiset ja vahvistettiin erikoisesti tätä matkaa varten kaikkea sitä kokemusta hyväksi käyttäen, mitä oli valaanpyytäjäin jäämeriretkillä vuosisatojen kuluessa karttuuni. Kaikista tarpeista pidettiin mitä parhain huoli, niin että Rossin retkikunta epäilemättä oli parhaiten varustettu retkikunta, mitä oli kummallekaan jäämerelle milloinkaan lähetetty. Tulokset olivat sen mukaiset.

Oli syyskuun 25. 1839, kun »Erebus» ja »Terror» lähtivät pitkälle retkelleen. Heti merelle tultuaan Ross aloitti tieteelliset havainnot. Viheriän niemen saarilla, St. Paulin kalliolla ja Etelä-Trinidadissa tehtiin magneettisten voimien mittauksia, St. Helenan saarelle perustettiin vakinainen havaintoasema, Hyväntoivonniemelle samoin.

Kerguelenin saarella.

Intian meren eteläosassa poikettiin Kerguelenin saarella Joulusatamassa ja siellä suoritettiin toukok. 29 ja 30 p. havainnoita. Nämä olivat ennakolta sovitut määräpäivät, joina tehtiin kaikilla eurooppalaisilla ja brittiläisillä asemilla havainnolta, ja tulokset olivat sangen huomattavat. Noina päivinä sattui olemaan kovat magneettiset häiriöt eli »myrskyt», ja myöhemmin tuloksia verrattaessa huomattiin magneettineulan Kerguelenin saarella tehneen täsmälleen samat liikahdukset kuin maapallon vastakkaisella puolella Kanadan Torontossa. Päälle kaksi kuukautta laivat viipyivät tällä autiolla, puuttomalla, ainaisten myrskyjen lakaisemalla saarella. Neljäkymmentäviisi raivoisaa myskyä koettiin tällä ajalla ja vain kaksi päivää oli sateetonta. Mutta koko ajan toimitettiin magneettisia havainnoita yöt umpeensa, päivät pääksytysten.

Elokuun puolivälissä molemmat laivat saapuivat Tasmanian pääkaupunkiin Hobart Towniin, jossa John Franklin siihen aikaan oli kuvernöörinä. Hänen avullaan rakennettiin sinnekin vakinainen magneettinen havaintoasema, jossa toimitettiin havainnoita varsinkin kansainvälisinä määräpäivinä. Tasmaniassa Ross sai kuulla Dumont d'Urvillen ja Wilkesin matkoista, joiden kautta juuri ne seudut olivat tulleet tutkituiksi, joihin hänen oli määrä lähteä, ja uutinen harmitti häntä katkerasti. Hän päätti sen vuoksi koettaa onneaan toisella taholla ja tunkeutua etelää kohti paljon idempänä, 170 itäisen pituusasteen kohdalla, jossa Balleny pari vuotta aikaisemmin oli tavannut avointa vettä sangen kaukana etelässä.

Marraskuun 12:ntena »Erebus» ja »Terror» käänsivät keulansa kohti Etelä-Jäämerta. Matkalla poikettiin vielä muutamilla pienillä saarilla havainnoita tekemässä; pari päivää joulun jälkeen nähtiin ensimmäiset jäävuoret. Paljon valaita nähtiin, ja ne olivat niin kesyjä, että laivat saattoivat laskea aivan läheltä niiden sivuitse. Vuoden viimeisenä päivänä nähtiin taivaanrannalla pitkä valkoinen juova ja saavuttiin ahtojäiden reunaan.

Kaikki edelliset purjehtijat olivat visusti karttaneet ahtojäitä, peläten laivainsa niissä puhkeavan, mutta »Erebus» ja »Terror» laskivat pelkäämättä niiden joukkoon. Miehistö sai tapauksen kunniaksi ylimääräisen kestityksen ja lämpöisemmät vaatteet. Matka ahtojäätikön läpi edistyi pitkin railoja ja avopaikkoja odottamattoman hyvin. Pingviinejä nähtiin ja matkimalla niiden kiljunaa merimiehet houkuttelivat ne laivoja seuraamaan. Helposti ne saavuttivat täysin purjein kiitävät laivat, leikkien niiden sivuilla kuin delfiinit.

Rossin meri.

Ahtojäät tihenemistään tihenivät, mutta etelässä taivas tummeni, mikä osoitti siellä olevan avovettä, ja tilaisuutta hyväkseen käyttäen molemmat laivat tammikuun 9:ntenä saavuttivat aivan avoimen meren, jonka pinnalla ei seuraavana päivänä näkynyt jään hituistakaan. Se ahtojäätikkö, joka oli edelliset purjehtijat saanut takaisin kääntymään, oli tällä kohdalla vain verraten kapea vyöhyke, jonka takana oli etelää kohti avoin meri niin pitkälti kuin silmä kantoi. Suunta käännettiin suoraan magneettista napaa kohti, joka ei enää voinut olla kaukana.

Kap Adare.

Mutta juuri kun toiveet sen saavuttamisesta olivat ylimmillään, keksittiin keulan edessä maata, ja tässä erikoisessa tapauksessa uuden maan löytö oli ikävä yllätys. Tämä maa oli vielä noin 160 kilometrin päässä, kun se ensi kerran nähtiin, ja lähemmäksi purjehdittaessa nousi merestä korkeita kukkuloita. Ross ohjasi suoraan kohti korkeinta, jonka hän nimitti Mount Sabineksi retken ensimmäisen esittäjän, kenraali Sabinen kunniaksi. Tammikuun 11:nnen aamulla oltiin vain muutaman kilometrin päässä maasta, mutta rantaa vastaan oli ajautunut niin paljon jäitä, joiden keskellä aallokko hyökyi, ettei ollut mahdollista nousta maihin. Näkyvin niemen nokka nimitettiin Kap Adareksi erään henkilön kunniaksi, joka oli hartaasti toiminut retken hyväksi. Nähtiin selvään kaksi alppijonoa, joiden korkeimmat kukkulat kohosivat 3,000 metriä merestä.

Viktorian maa ja sen alpit.

Ne olivat lumen peittämät, siellä täällä vain pisti lumipeitteen alta näkyviin mustia kallionpolvia ja laaksoista laski kauas mereen jäävirtakielekkeitä, joiden päät päättyivät äkkijyrkkiin jääseinämiin. Vuoriston Ross nimitti »Amiraaliviraston vuoristoksi» ja kukkulat amiraaliviraston jäsenien mukaan; joitakuita heistä tuskin enää muun vuoksi muistellaankaan.

Laivoilla mieliala oli innostunut, sillä löydetty maa oli eteläisin, mitä vielä kukaan kuolevainen oli nähnyt. Magneettiset havainnot osoittivat, että magneettinen napa oli noin 800 kilom. päässä lounaassa. Tammikuun 12:ntena Ross ja »Terrorin» kapteeni Crozier kävivät maissa eräillä pienillä saarilla. Mannermaan rannalle oli aivan mahdoton nousta yhtämittaisen jäävyöhykkeen vuoksi. Suur-Britannian lippu, »Union Jack», kohotettiin saarelle pingviinien kilvan melutessa. Näitä lintuja, joita d'Urville vertasi »pieniin vanhoihin herroihin, joilla on hännystakki päällään», saari oli täpösen täynnään, niitä oli korkealla rantakallioiden pykälilläkin. Kasvullisuudesta saarella ei ollut merkkiäkään. Guanon löyhkä oli niin valtava, että miehet kiittivät onneaan, kun pääsivät takaisin laivaan.

Seuraavina päivinä raivosi tuima etelämyrsky, joka esti laivoja jatkamasta matkaansa etelää kohti, mutta 14:ntenä sää asettui ja selvisi ja Ross saattoi taas lähestyä löytämäänsä maata. Paljon valaita nähtiin. Vuoristoa jatkui Kap Adaresta etelää kohti ja se oli erinomaisen komeata alppimaisemaa, yli 4,000 metriä korkeine kukkuloineen, jotka olivat tahrattoman lumivaipan peitossa merestä huippuihin saakka. Ross antoi seuraaville kukkuloille maansa etevimpien tiedemiesten y.m. nimiä. Pingviinit kisailivat etelää kohti kiitävien laivain ympärillä kuin delfiinit. Mutta ei ainoatakaan satamaa voitu löytää, vaikka kuinka etsittiin, sillä joka lahti ja laakso oli täynnään jäätä ja jäävuoria. Meri ei ollut aivan syvä, jonka vuoksi sen pohjasta saatiin nuotalla sangen runsas saalis jäävuorien pudottelemia kiviä ja merieläimiä. Vuoristoa jatkui etelää kohti ja kun virisi hyvä myötätuuli, kiitivät molemmat laivat vinhasti napaa kohti. Upseerit ja miehistö olivat niin innostuneella mielellä, että he tuskin malttoivat nukkua, peläten muutoin menettävänsä jonkun uuden maan tai muun kumman näkemisen.

21:ntenä nähtiin vuori, joka oli kaikkia ennen nähtyjä korkeampi, ja se sai pääministeristä nimeksi Mt. Melbourne. Se oli erinomaisesti Etnan näköinen. Kauneina öinä aurinko näkyi koko yön neljä läpimittaansa korkealla taivaalla. Miehille annettiin ylimääräinen grogiannos, kun Weddellin eteläennätys sivuutettiin. Magneettisen navan arvosteltiin olevan 400 kilometrin päässä. 27:ntenä käytiin eräällä saarella maissa, mutta maihinnousu oli niin vaikeata, että kaikki olivat läpimärät, ennenkuin pääsivät takaisin laivoille. Tälläkään saarella ei ollut minkäänlaista kasvullisuutta.

Etelänavan portinvartijat.

Tammikuun 28:ntena kohosi merestä korkea kukkula, joka näytti olevan lumituiskuharson peittämä, mutta sitten huomattiinkin, että se oli tulivuori, josta tuprusi sankkoja savupilviä. Kun tultiin lähemmäksi, leiskui savussa joko liekkejä taikka näkyi kajastuksia kraaterin hehkuvasta sulasta laavasta. Jotkut luulivat näkevänsä punaisia laavavirtoja, joita valui lumelle. Vuori, jonka korkeus arvosteltiin 3,700 metriksi, sai nimeksi Erebus-vuori, ja toinen sen takana oleva vähän matalampi nimitettiin Terror-vuoreksi. Löytö herätti hämmästystä, sillä toimivaa tulivuorta ei kukaan ollut odottanut täällä ikuisen jään ja vilun kodissa, vaikkapa ilmiö tarkemmin ajatellen ei ollutkaan niin outo, sillä olihan Balleny löytämillään saarilla nähnyt toimivia tulivuoria, ja Länsi-Antarktikasta tunnettiin monta tuliperäistä saarta.

Barrier-jäätikkö.

Ross piti näitä maanalaisen tulen edustajia hyvänä enteenä ja toivoi pääsevänsä vielä pitkät matkat etelämmäksi, mutta pettymys oli lähellä. Kirkkaassa auringonpaisteessa nähtiin juova valkoisia kallioita, joita oli tulivuorista itää kohti silmän siintämättömiin, ja kun niitä lähestyttiin, huomattiinkin ne valtavaksi jäämuuriksi, jonka vertoja ei kukaan kuolevainen ollut vielä nähnyt (D'Urvillen ja Wilkesin matkain kokemukset olivat vielä julkaisematta). Tämän salvan puhki olisi ollut yhtä mahdoton purjehtia kuin Doverin rantakallioiden puhki, ne täytyi koettaa kiertää, jos mieli jatkaa yhä kauemmaksi etelään. Magneettineula osoitti, että retkikunta nyt oli magneettisen navan sekä itä- että eteläpuolella. Länttä kohti oli mahdoton purjehtia, sillä puolella oli kokonainen alppivuoristo vastassa, seurattiin sen vuoksi jäämuurin reunaa itää kohti siinä toivossa, että se lopulta kääntyisi etelään. Pysytellen siitä puolen penikulman päässä laivat alkoivat matkansa. Jäämuuri oli 60—90 metriä korkea, niin ettei sen päälle voinut nähdä edes mastonhuipuista, mutta kaikesta päättäen sen päällystä oli tasainen. Aallot hyökyivät sen jyrkkää seinämää vastaan ja olivat sen alaosaan syövyttäneet luolia. Ross nimitti jäämuurin Barrier-jäätiköksi.

Erebus-vuori puhkesi äkkiä rajuun purkaukseen puhaltaen ilmaan 500—650 metriä korkean savupatsaan.

Viisi päivää laivat seurailivat Bairier-jäätikön reunaa itää kohti. Meren syvyys oli 250—500 syltä. Toisin paikoin jäämuuri näytti olevan pohjassa kiinni, toisin paikoin uivan. Ne suunnattomat tasalakiset jäävuoret, joita meressä näkyi matkalla pohjoista kohti, epäilemättä olivat tästä jäätiköstä lohjenneet. Merimiehet sattuvasti huomauttivat, että koko Lontoo olisi mahtunut yhden semmoisen jäävuoren laelle.

Vaikka Ross oli kaikkiin pohjoisnapaseutujen suuriin ilmiöihin perehtynyt, täyttivät Barrier-jäätikön giganttiset suhteet hänet hämmästyksellä. Helmikuun 2:sena laivat olivat seuranneet jäämuuria 400 kilometriä itää kohti; se oli sillä kohdalla 50 metriä korkea ja kaiken kaikkiaan varmaan 300 metriä vahva. Joka päivä mereen heitettiin pulloja, joissa oli tieto laivan asemasta, mutta ei ainoakaan näistä pulloista saapunut minkään toisen laivan tielle. Kuta kauemmaksi itää kohti kuljettiin, sitä enemmän alkoi meressä olla jäitä, sitä kylmemmiksi käydä säät. Eräässä kohdassa oli jäämuurissa lahti ja sillä kohdalla seinämä oli vain 15 metrin korkuinen, joten sen päälle voitiin ensi kerta nähdä. »Erebus» laski niin lähelle muuria, että se joutui vähäksi ajaksi sen tyventöön. Helmikuun 5:ntenä saavutettiin itäisin kohta, sitä kauemmaksi oli mahdoton tunkeutua, vaikka yritettiin kokonainen viikko, ja Rossin täytyi palata takaisin, vaikka vastahakoisesti.

Hän lähti nyt etsimään magneettisen navan kohdalta satamaa, jossa voitaisiin viettää talvi, mutia pitkin alppimaan rantaa, jonka Ross nimitti Viktorianmaaksi, oli niin paljon ahtojäitä, ettei päästy 25 kilometriä lähemmäksi, ja sen vuoksi hän päätti kiiruumman kautta palata Tasmaniaan. Myöhemmät retkikunnat ovat viettäneet talvea McMurdo-salmessa, joka on Erebus-vuoren ja Viktorianmaan välissä, mutta Ross ei poikennut tätä kahdeksi luulemaansa salmea tutkimaan, vaikka hän sille nimen antoi. Hänellä oli seudun maantieteellisistä oloista sikäli väärä käsitys, että hän luuli Erebus- ja Terror-vuorien kuuluvan mantereeseen, vaikka ne ovatkin saarella sen edustalla. Barrier-jäätikkö ulottui siihen aikaan nykyistä paljon pohjoisemmaksi ja siitä lienee johtunut erehdys.

Meri alkoi jo kauttaaltaan jäätyä, kun »Erebus» ja »Terror» käänsivät kokkansa pohjoista kohti. Ulompana tavattiin kuitenkin jälleen avovettä ja muutaman päivän kuluttua oltiin jälleen Kap Adaren luona, johon Viktorianmaa pohjoisessa päättyy. Turhaan haettiin sieltäkin paikkaa, jossa olisi voitu viettää talvi, ei edes maallenousupaikkaa löydetty. Yöt alkoivat jo pidentyä ja revontulet leiskua taivaalla. Parin päivän kuluttua nähtiin Ballenyn saaristo ja samana päivänä kuljettiin napapiirin poikki, jonka eteläpuolella retkikunta oli⁻ viettänyt 63 päivää, kauemmin kuin kukaan sitä ennen.

Ross purjehti nyt meren poikki, jossa Wilkesin kartan mukaan olisi pitänyt olla maata, ja kulki sitten onnellisesti ahtojäävyöhykkeen poikki avoveteen. Käytyään vielä lännemmässä magneettisilla mittauksilla hän käänsi keulan Tasmaniaa kohti ja saapui sinne huhtikuun 6:ntena 1841, molemmat laivat yhtä hyvässä kunnossa kuin matkaan lähdettäessäkin ja koko miehistö terveenä. Harvoin on kukaan löytöretkeilijä niin suurilta löydöiltä palannut niin ehjin nahoin.

Tasmaniassa tuli palaavan retkikunnan osaksi innostunut vastaanotto ja kotimaassa Englannissa tietoa sen saavuttamista suurista tuloksista tervehdittiin tyydytyksellä ja ylpeydellä. Tasmaniasta laivat purjehtivat Sydneyhin, jossa tehtiin magneettisia havainneita, ja sieltä Uuden Seelannin rannikolle, jossa Ross erään ranskalaisen sotalaivan kapteenilta sai tiedon d'Urvillen löydöistä.

Uusi retki etelään.

Kun eteläisen pallonpuoliskon suvi lähestyi, valmistui Ross jälleen palaamaan Antarktikan vesille. Hän koetti nyt tunkeutua etelään koko joukon idempänä (146° Gr. länt.) tavatakseen Barrier-jäätikön itäpään samoilla seuduilla, mistä hänen oli täytynyt edellisenä vuonna kääntyä takaisin. Ahtojäihin ajettiin nyt rohkealla mielellä ja valaitten ja muitten Jäämeren eläinten keskellä tunkeuduttiin etelää kohti. Valaat olivat niin kesyjä, että tuskin viitsivät tieltä väistyä, ja niinpä »Erebus» laski erään yli saaden niin kovan täräyksen, että se tuntui kautta laivan. Joulupäivänä kuljettiin napapiirin poikki ja joulukuun 30:ntena molemmat laivat kävivät ankkuriin matalan jäävuoren kahden puolen, jotteivät ne sumussa yhteen ajaisi ja vahingoittuisi. Jään poikki molempien laivain miehistöt kävivät toistensa luona vieraissa ja jääkenttään hakattiin tanssisali, joka koristettiin jäisillä kuvapatsailla. T:ri Hooker erään toisen avulla kaavaili jäähän istuvan Venuksen, jota paljon ihailtiin. Uudenvuoden päivää tervehdittiin suurella melulla, kaikenlaisilla soittokoneilla, rämpytyksellä, jopa toiset kantoivat kainalossaan vielä elossa olevia porsaitakin ja puristelivat niitä, kunnes ne kiljuivat, ikäänkuin säkkipillit ainakin. Molemmat kapteenit olivat ilonpidossa ylinnä ja lopuksi leikki päätettiin yleisellä lumipallosodalla.

Mutta eteenpäin päästiin tänä vuonna vain huonosti, usein myrskyt ajoivat laivoja taapäin pitkät matkat. Meren aaltoilu tuntui jääkentän kautta ja mainingit survoivat jäitä laivoja vastaan, niin että näiden asema kävi sangen vaaralliseksi kovilla myrskyillä. Tammikuun 18 p. nousi myrsky, joka saattoi molemmat laivat mitä suurimpaan vaaraan. Kerrottakoon tämä tapaus Rossin omin sanoin:

Myrskyssä ahtojäissä.

»Kun kaikki köydet, joilla laivamme olivat jäihin kiinnitetyt, toinen toisensa jälkeen katkesivat, niin nostettiin purjeet ja pysyttelimme sakeassa sumussa yhdessä laukaisemalla tykkejä ja antamalla toisillemme muita tavanmukaisia merkkejä. Lymysimme kaiken päivää erään jäävuoren suojassa, jonka poikkimitta oli mailin verta, odottaen selvää säätä parhaat railot valitaksemme, joka pakotti meidät vähentämään purjeet vähimpään määrään. Meri nousi nopeaan kammottavan korkeiksi aalloiksi, jotka tyrskivät korkeimpienkin jäävuorien yli, emme enää voineet suunnassamme pysyä, vaan ajauduimme verkalleen tuulen alla olevaa vahvaa ahtojäätikköä kohti. Heti puolenyön jälkeen laivamme joutuivat aallokkoon, joka oli täynnään graniittikovia keikkuvia jääkallioita, ja näitä aallot paiskoivat laivoja vastaan semmoisella voimalla, että mastot tärisivät, ikäänkuin saisi joka isku ne murtumaan. Iskut olivat niin kamalan kovia, että näytti siltä, kuin tuottaisivat ne ehdottomasti laivoillemme tuhon. Purjeilla peräytyen ja edeten koetimme välttää suurimpia röykkiöitä, mutta se ei aina ollut mahdollista. Jo myrskyn alkupuolella »Erebuksen» peräsin sai vian, niin ettei siitä ollut mitään hyötyä, ja samaan aikaan sain merkeillä tiedon, että »Terrorin» peräsin oli kokonaan tuhoutunut ja miltei revennyt irti kiinnityksistään… Tunti kului toisensa jälkeen olojen vähääkään parantumatta. Iskut olivat niin taajoja ja kovia, että näytti mahdottomalta, että laivamme enää kauaakaan koossa pysyisivät. Laitain ja kansien kova rytinä laivan survaistessa tavallista suurempaa jääkappaletta, väkemme kaikista ponnistuksista huolimalta, täytti kauhulla vahvimmankin sydämen, ellei sitä kannattanut luottamus Häneen, joka kaikkia tapauksia johtaa… Klo 2 aikaan j.pp. myrsky oli yltynyt kovimmilleen, sitten ilmapuntari alkoi vähitellen kohota… Laivamme yhä keikkuivat ja natisivat murtuvain vuorien jykeväin raunioitten keskellä. Näiden yli meri vyörytti vuoren korkuisia laineitaan, heitellen valtavia jääkallioita toistensa päälle ja taas haudaten ne syvälle vaahtoavain vettensä alle, paiskoen ja hieroen niitä yhteen pelättävällä väkivoimalla. Tämmöisen näytelmän kammottavaa suuruutta on mahdoton kuvitella ja mahdoton kuvata, ja vielä paljon vaikeampi on ymmärtää niiden tunteita, jotka olivat sitä näkemässä. Kukin meistä piteli kiinni, mistä taisi, odottaen ratkaisua tyytyväisenä siihen, mitä päättäisi Hän, joka yksin saattoi meitä suojella ja saattaa meidät turvallisesti pois iästä äärimmäisestä vaarasta, katsellen tuskalla ja henkeään pidättäen jokaisen yhteentörmäyksen vaikutusta ja vapisevien mastojen notkahduksia, joka hetki odottaen niiden katkeavan, kun emme voineet mitään tehdä niiden, pelastamiseksi. Vaikka tuulen voima, oli iltapäivällä jonkun verran laimentunut, olivat vihurit kuitenkin yhtä rajuja kuin ennenkin ja ne käänsivät laivan sivuttain ja uhkasivat puhaltaa myrskypurjeet palasiksi; onneksi ne olivat aivan uudet, muutoin ne eivät olisi niin hirveitä puuskia kestäneet. »Terror» oli tähän aikaan niin lähellä meitä, että sen kohotessa aallon harjalle »Erebus». oli tuulen alla seuraavan aallon harjalla, ja niitä erotti vain syvä kuilu, joka oli täynnään myllertävää vedenpaljoutta. Ja kun laivat laskeutuivat aaltojen väliseen kuiluun, näkyi toisesta laivasta vain maston latvoja välillä olevan aallonharjan takaa. Tämä antaa vähän käsitystä sekä aaltojen korkeudesta että laivaimme vaarallisesta asemasta. Yö alkoi nyt lähestyä ja peittää tämän kammottavan näytelmän synkkään vaippaansa, saattaen tilamme jos suinkin vielä entistä toivottomammaksi ja avuttomammaksi. Mutta puolenyön aikaan lakkasi lumisade, jota oli kestänyt monta tuntia, tuuli äkkiä kääntyi länteen ja aaltoilu asettui, ja vaikka laivaimme kestettävät iskut vielä olivat semmoisia, että ne olisivat viidessä minuutissa tuhonneet vaikka minkä tavallisen laivan, olivat ne kuitenkin heikkoja niiden rinnalla, mitä meidän oli täytynyt kestää, ja aloimme olla levollisemmat pelastuksestamme.»

Yön kuluessa laivat olivat ajautuneet jäävuorijonon suojaan, niin että Ross saattoi soutaa »Terroriin» saamaan selvää sen vaurioista, ja ne olivat paljon suuremmat kuin »Erebuksen». Peräsin oli kerrassaan tuhoutunut, jopa kiinnityskin niin runneltunut, että varaperäsintä oli sangen vaikea paikoilleen saada. Muut vauriot eivät olleet aivan suuria, eivätkä laivat niin pitkällisistä ankarista kolauksista huolimatta vuotaneet juuri enempää kuin ennenkään. Niin perusteellisesti ne oli tätä matkaa varten vahvistettu. Heti kun sää parani, kiinnitettiin laivat taas vankkaan jääkappaleeseen ja ryhdyttiin peräsimiä vaihtamaan. 24 p. tammik. lähdettiin täysin purjein matkaa jatkamaan, mutta ahtojäät uiskentelivat niin nopeaan pohjoista kohti, että matka edistyi sangen verkalleen. Niin suurien ponnistusten jälkeen laivat taas olivat jotenkin samalla paikalla kuin kolme viikkoa takaperin. Samoilla seuduilla, joissa Ross nyt koki näin suuria vastuksia, oli Cook aikanaan tavannut melkein avointa vettä, niin erilaisia ovat jääsuhteet eri vuosina. Vihdoin päästiin kuitenkin, helmik. 1 p., eteläisen sulan reunalle, jolla aallokko hyökyi valtavin tyrskyin jääkallioiden keskellä. Siinä oli jälleen vaarapaikka, jopa kaikkia edellisiä vaarallisempi, mutta onneksi voitiin kulkea sen poikki nopeaan hyvällä tuulella.

Se meri, joka on löytäjästä nimensä saanut, levisi taas »Erebuksen» ja »Terrorin» viilletettävänä. Säät olivat kuitenkin siksi epäsuotuiset, ahtojäätiköitä kierrettävä, että retkikunta vasta 19 p. helmik. pääsi Barrier-jäätikön läheisyyteen. Jäätä alkoi jo muodostua, laivan köysistö ja kansi olivat enimmäkseen vahvassa jäässä ja nuorien ja väkipyörien puhdistaminen jäästä oli sangen väsyttävää ja vaikeata. Pakkanen oli niin kova, vesi niin kylmää, että »Terrorin» kylkeen jäätyi kiinni kala, jonka aalto oli sitä vastaan heittänyt, peittyen tuota pikaa paksun jääkerroksen alle. Lähempänä jäämuuria oli niin paljon jääröykkiöitä, jotka nuori jää jo oli yhteen kiinnittänyt, etteivät laivat päässeet sen luo. Niiden asema oli silloin 78°9"30' etel. leveyttä ja 161°27' Gr. länteen.

Kuningas Edward VII:nnen maa.

Jonkun verran idempänä jäämuurin korkeus oli vain 25 metriä, niin että sen päälle hyvin nähtiin. Se näytti vähitellen kohoavan etelää kohti, kunnes etäämpänä oli korkeita vuoristoita, mutta vaikka Ross ja hänen upseerinsa olivat melkein varmat siitä, että taustassa oli kauttaaltaan lumen peittämä vuorimaa, eivät he sitä nimenomaan väittäneet, koska näköhairahdukset Antarktikassa helposti pettävät. Rossin osoittamasta suunnasta on myöhemmin löydetty vuorimaa, joka on nimitetty kuningas Edward VII:nnen maaksi, mutta Parry-vuoristo, jonka hän luuli jatkuvan Erebus- ja Terror-tulivuorista etelää kohti, on myöhemmin huomattu olemattomaksi, vaikka Ross luuli olevansa siitä aivan varma.

Näin vähäiset olivat tämän toisen vaikean ja vaarallisen retken tulokset, ja lisäksi meri jäätyi, niin että molemmat laivat olivat vähällä salpautua Barrierin luo talvea viettämään. Onneksi kuitenkin virisi kova etelätuuli ja sen vetämänä »Erebus» ja »Terror» täysin purjein puhkaisivat jääkentän ja saavuttivat avomeren. Mutta monta kovaa oli koettava, ennenkuin oltiin Falklandin saarilla, joilla Ross aikoi etelän talven viettää. Maalisk. 9 p. oli jo saavutettu 60 leveysaste ja kun meri näytti olevan jäistä vapaa, ohjasi Ross suoraan itää kohti saapuakseen Falklandin saaristoon niin nopeaan kuin suinkin.

Kauhun yö.

12 p. tuuli kiihtyi ja lunta satoi vahvalti. Pieniä jääkappaleitakin alkoi näkyä ja Ross oli juuri puolenyön aikaan antanut käskyn, että oli käännyttävä tuuleen ja odotettava päivän valkenemista, kun laivat äkkiä joutuivat suurimpaan vaaraan, mitä ne olivat vielä milloinkaan kokeneet, ja retkikunnan perikato näytti tunnin ajan olevan kohtalon päättämä. Koska tämä tapaus niin voimakkaasti kuvaa Etelä-Jäämeren vaaroja, kerromme senkin Rossin sanoilla:

»Suuri jäävuori nähtiin edessäpäin ja aivan vieressämme. Laiva paikalla käännettiin tuuleen vasemmalle kyljelleen, luulimme pääsevämme tuulen puolitse siitä. Mutta juuri samalla hetkellä näimme 'Terrorin' latvapurjein ja etupurjein laskevan suoraan päällemme. Ja kun sen oli mahdotonta välttää sekä vuori että 'Erebus', oli yhteentörmäys välttämätön. Paikalla käänsimme vastatuuleen kaikki purjeemme lieventääksemme yhteentörmäyksen rajuutta, mutta se siitä huolimatta oli sysäys niin kova, että melkein joka mies lensi nurin. Keulamastomme, etumastomme latva ja paljon pienempiä puomeja menetettiin. Ja laivat toisiinsa kiinni takertuneina köysistöistään paiskoivat toisiaan vastaan kamalalla voimalla ja ajautuivat alas tuulen alla olevan korkean vuoren tuulenpäällistä kylkeä kohti, jota vastaan aallot murtuivat ja tyrskyivät, kohoten melkein sen äkkijyrkän seinän yläreunaan saakka. Toisin ajoin 'Terror' kohosi korkealle yläpuolellemme, niin että melkein emäpuu näkyi, syöstäkseen taas alaspäin, kun me vuorostamme kohosimme aallon harjalle uhaten haudata sen allemme, ja kansirakennusten ja veneitten räiske yhä lisäsi hetken kamaluutta. Kohtalon sallimuksesta molemmat laivat vähitellen hivuttelivat itsensä toistensa ohi ja erosivat, ennenkuin olimme ajautuneet vaahtoaviin hyökyaaltoihin, ja mielihyväksemme näimme kumppanimme sivuuttavan vuoren nokan ja pääsevän turvalliselle vedelle. Mutta meidät se jätti aivan avuttomiksi. Alempiin puomeihin oli takertunut niin paljon rauskoja, ettemme voineet aukaista purjeita saadaksemme laivalle vauhtia, eikä meillä ollut tilaa kääntyä ympäri, sillä olimme nyt niin lähellä vuorta, että aallot sitä vastaan syöksyessään heittivät laivaamme taapäin roiskuvia tyrskyjä. Ainoa keino selvitä tästä kamalasta ja hirvittävästä asemasta oli temppu, joka semmoisessa myrskyssä oli niin vaarallinen, ettei sen käyttämistä olisi voinut mitenkään puolustaa, ellei se olisi ollut ainoa pelastuksen mahdollisuus. Laivan ankaran kallistelun vuoksi ja kun mastot uhkasivat murtua joka kerta, kun alempien raakapuitten päät iskivät kalliota vastaan, oli isonpurjeen aukaiseminen sangen vaarallista, mutta tuskin oli käsky annettu, ennenkuin brittiläisen merimiehen rohkea mieli ilmaisi itsensä — miehet juoksivat mastoihin niin ketterästi, kuin ei olisi ollut hätää mitään. Ja vaikka heidän täytyi enemmän kuin yhden kerran paeta raakapuulta, saivat he kuitenkin tuota pikaa purjeen irroitetuksi. Myrskyn ja aaltojen pauhussa oli vaikea sekä kuulla käskyjä että niitä toimeenpanna, ja sen vuoksi kului kolme neljännestuntia, ennenkuin saimme raakapuut kiristetyiksi ja purjeen jyrkästi tuulta vastaan käännetyksi. Lieneekö milloinkaan tähän temppuun turvauduttu moisessa säässä, mutta sillä oli toivottu vaikutus, laiva lähti peräytymään, työntäen peränsä aaltoihin, jotka huuhtoivat kannelta isoja ja pieniä veneitä mukanaan, ja alempien raakapuiden raapiessa jäävuoren rosoista seinää saavutimme me muutaman minuutin kuluttua sen länsipään. Alusvirtausta, joka vuoren jyrkästä seinämästä palasi ulospäin, saimme yksinomaan kiittää siitä, ettei laivamme ruhjoutunut atomeiksi vuorta vastaan. Tuskin olimme siitä selvinneet, ennenkuin näimme suoraan perän edessä toisen, jota vastaan ajoimme. Tässä oli nyt saatava laivan kokka yht'äkkiä tuuleen, jotta saatoimme laskea vuorien välitse, kautta salmen, joka tuskin oli kolmea kertaa leveämpi laivaamme. Mutta tämä vaikea temppu meille onnistui ja muutaman minutin kuluttua tuulta saatuaan aluksemme syöksyi kapeaan kanavaan äkkijyrkkien jääseinämien väliin keskelle vaahtoavia tyrskyjä, jotka täyttivät solan, ja käden käänteessä olimme tuulen alla tyynessä vedessä.»

Eräs »Terrorilla» olleista henkilöistä kuvaa edellä kulkeneen laivan seikkailuja seuraavasti: »Kaiken tämän aikaa olimme ajautuneet jäävuorta vastaan, niin että kun vihdoin pääsimme 'Erebuksesta' erillemme, huomasimme suunnattoman jäävuoren aivan vieressämme tuulen alla. Hirveä haaksirikko ja kuolema näyttivät varmoilta. Ei ollut muuta neuvoa, kuin laskea siihen mustaan kohtaan, jonka olimme ennen nähneet ja joka saattoi olla aukko, muutoin aallot olisivat paiskanneet meidät suoraan jääseinää vastaan. Peräsin viipymättä käännettiin oikealle ja purjeiden avulla alus totteli sitä sangen hyvin. Syöksyimme paikalla suunnattoman vuoren ohi, ja laiva peittyi kokonaan vaahtoon vuorta vastaan murtuvista aalloista. Joka hetki odotimme, että laiva törmäisi edessä olevaan jäähän. 'Peräsin tiukkaan vasemmalle', huudettiin keulasta (nyt tosiaan toivo meissä sortui); 'tiukkaan vasemmalle, raakapuut toiselle kyljelle.' 'Löysätkää iso märssipurje', huusi kapteeni, ikäänkuin olisimme satamaan ohjanneet. Miehet lensivät köysiin kiinni, vaikka laivassa tuskin oli ainoatakaan, joka ei sillä hetkellä luullut kaikkea toivoa turhaksi. Laiva kääntyi ja kulki molempien vuorien välitse aukosta, joka tuskin oli sitä kahta vertaa leveämpi, ja koko ajan vaahto ja tyrsky läpi laskiessamme lensi ylitsemme kummaltakin puolelta. Monta muuta hälyytystä annettiin, sillä meressä oli jäävuorista irtautunutta jääruuhkaa, joka pimeässä näytti jäävuorilta, mutta me olimme pelastuneet, vaikk'emme tienneet. Seuraava huuto oli: 'Missä Erebus?' — oman vaaramme vuoksi olimme sen joksikin aikaa aivan unohtaneet. Kaikkien katseet paikalla alkoivat sitä pimeydestä etsiä. Me poltimme sinisen tulen ja pian meillä oli ilo nähdä senkin polttavan samoin ja me siihen paikalla vastasimme. Tiesimme nyt, että se oli pelastunut, vaikk'emme olleet pitäneet sitä edes mahdollisena, koska se oli saanut niin suuria vaurioita.»

Molempain laivain täytyi nyt laskea tuulen mukana lämpimämmille vesille vaurioitaan korjaamaan, mutta heti kun mastot, raa'at ja köydet olivat kunnossa, Ross jälleen palasi etelään päin suorittaakseen eräitä magneettisia mittauksia. Kap Hoornin edustalla nähtiin ensimmäinen laiva sen jälkeen kuin oli Uudesta Seelannista lähdetty, ja huhtik. 6 p. laivat kävivät Falklandin saarille ankkuriin. Vaikka tästä toisesta matkasta ei ollutkaan muita tuloksia kuin Barrier-jäätikön tutkiminen kappaleen matkaa kauemmaksi kuin edellisenä vuotena, oli se kuitenkin ollut ensimmäistä matkaa monta vertaa vaarallisempi. Koko joukon tieteellisiä havainnoita oli tehty, vaikka meren syvempien kerroksien lämpötilain mittaukset olivatkin arvottomia, koska siihen aikaan ei vielä osattu valmistaa lämpömittareita, jotka olisivat kestäneet syvempien vesikerrosten paineen. Epäluotettavat olivat niinikään syvyysmittaukset, sillä Ross käytti hamppunuoraa, jonka päähän oli kiinnitetty iso paino, ja tämä hamppunuora vastusti siksi paljon merivirtauksia, että ne saattoivat lappaa sitä laivasta suuret määrät mutkalle, niin ettei luodin pohjaan iskemistä ensinkään tuntunut. Niinpä Rossin retkellä saatiin syvyysarvoja, jotka myöhemmät mittaukset ovat osoittaneet olleen tuhansia metrejä liian suuria.

»Erebus» ja »Terror» kolmannella matkallaan.

Falklandin saarilla molempien laivain vauriot perusteellisesti korjattiin ja »Erebus» sai uuden kokkapuun. T:ri Hooker tutki saariston kasvistoa ja kiinnitti varsinkin huomiota niihin valtaviin merileviin, joita rehoittaa tämän saariston vedenalaisilla rantapengermillä. Ross itse suoritti magneettisia mittauksiaan. Falklandista hän purjehti Kap Hoornin vesille samaa tarkoitusta varten, palaten sieltä jälleen Falklandin saarille.

Joulukuun 17 p. 1842 »Erebus» ja »Terror» lähtivät kolmannelle retkelleen Antarktikaa kohti. Aikomus oli nyt tunkeutua 55:ttä länt. meridiaania pitkin etelää kohti, kunnes tavattaisiin Dumont d'Urvillen löytämän Louis Philippen maan jatko, jonka rantaa sitten aiottiin tutkia kauemmaksi etelää kohti. Jos sillä suunnalla jäät olisivat esteenä, niin aiottiin yrittää, eikö Weddellin v. 1823 purjehtimaa reittiä päästäisi sangen kauas etelää kohti. Jouluk. 28 p. nähtiin vuorinen Joinvillen saari, joka on Länsi-Antarktikan manteren nokassa, ja »Terrorin» upseerit näkivät erään vuorenhuipun suitsevan tulta. Saari oli enimmäkseen lumen ja jäävirtain peittämä ja mereen päättyi paljon glasieerikielekkeitä, joiden päästä lohkeili jäävuoria. Rannikkoa kulki etelää kohti merivirta, joka toisin paikoin oli niin kova, etteivät laivat tahtoneet totella peräsintä. Valaita oli paljon ja ne olivat yhtä kesyjä kuin Viktorianmaankin edustalla. Seuraavan vuoden alussa sää muuttui myrskyiseksi ja laivat luovivat edestakaisin ahtojäiden keskellä, mutta tammik. 6 p. löydettiin tuliperäinen saari, joka otettiin Englannin omaisuudeksi. T:ri Hooker löysi siitä yhdeksäntoista vähäistä sammalta ja jäkälää. Mutta sitten jäät tekivät niin paljon haittaa, etteivät molemmat laivat koko kuukautena päässeet kauemmaksi etelään. Vasta ankaran taistelun jälkeen ne pääsivät irti, huomattuaan, ettei tällä suunnalla ollut yrittämistä kauemmaksi napaa kohti. Suunta muutettiin nyt Weddellin merta kohti, mutta sillä kohdalla, missä Weddell oli etelää kohti purjehtinut, oli ahtojäätikkö nyt niin vankkaa, ettei ollut yrittämistäkään tunkeutua siihen. Vasta helmik. 26 p., laivain saavutettua 12 läntinen meridiaani, ahtojäiden reuna kääntyi etelää kohti. Maalisk. 1 p. 1843 kuljettiin napapiirin poikki ja 4 p. 70:nnnen leveyspiirin poikki, mutta siitä eivät laivat enää päässeet kuin puolentoista asteväliä kauemmaksi etelää kohti, ennenkuin jäitä oli niin vahvalti, että oli palattava takaisin. Viimeisiksi jäähyväisiksi etelän jäille kohotettiin liput liehumaan ja mereen heitettiin tynnöri, joka sisälsi tiedon saavutetusta asemasta ynnä päivämäärän. Maalisk. 11 p. 1843 kuljettiin uudelleen napapiirin poikki, kun oli onnellisesti kestetty vaarallinen myrsky, ja kokka käännettiin kotia kohti.

Varsin paljoa ei siis tälläkään kertaa aikaansaatu. Paitsi vaikeita jääoloja siihen oli syynä väsymys, joka alkoi vallata sekä päällystön että miehistön. Ross itse oli melko lailla ränstynyt, eikä enää ollut yhtä nopea ja toimitarmoinen kuin ensi matkallaan, vaikkapa hän ponnistikin kaikki voimansa. Paluumatkalla etsittiin Bouvetin saarta, jolla moniaat pyyntilaivat olivat käyneet, mutta ei sitäkään löydetty. Huhtik. 4 p. saavuttiin Kap-maahan. Paluumatka kävi edelleen St. Helenan, Ascensionin ja Rio de Janeiron kautta ja Englannin rannikko kohosi syyskuun 2 p. näköpiiriin. Ross sai mitä innostuneimman vastaanoton, hänet aateloitiin, ja monet seurat kiiruhtivat hänelle arvonmerkkejään jakelemaan. Hän meni heti palattuaan naimisiin ja antautui loppuiäkseen kirjallisiin töihin, käyden vain kerran, vv. 1848—-49 pohjoisissa napamaissa Franklinia etsimässä, kuten on ennen kerrottu. James Ross kuoli v. 1862.

Pian Rossin palattua Englannin hallitus lähetti luutnantti T.E.L. Mooren johdolla uuden retkikunnan Etelä-Jäämerelle täydentämään magneettisia havainnoita. Nämä työt se toimittikin, mutta ei muutoin saanut suuria aikaan. Pahat säät estivät sitä saavuttamasta Enderbyn maata, kuten aikomus oli ollut. Retkikunnan huonoon menestykseen oli syynä sekin seikka, että se koetti suorittaa matkansa lännestä itäänpäin, vaikka jo hyvin tiedettiin, että Etelä-Jäämerellä 60:nnen leveyspiirin eteläpuolella kovat itätuulet ovat vallitsevina ympäri maan, samoin kuin pohjoisempana kuulut »urheat länsituulet».

Antarktikan uudempi tieteellinen tutkimus.

Mooren retken jälkeen kului paljon aikaa, ennenkuin Antarktika jälleen näki vesillään tutkimusta varten lähetettyjä laivoja. Franklinin onneton retki ja retkikunnan kauan kestänyt etsintä kiinnittivät kaiken huomion pohjoisiin napamaihin ja ne varat, joita kadonneen retkikunnan etsimiseksi uhrattiin, olivat niin suuret, että kului monta vuosikymmentä, ennenkuin etelänapamaihin mitään riitti. Yhdysvaltain meritutkimusten johtaja M.F. Maury, meren fysikaalisen maantieteen etevä kirjoittaja, oli se, joka ennen muita alkoi vaatia Antarktikan tutkimisen jatkamista, koska se oli sekä meritieteen että ilmatieteen edistymiselle välttämätöntä. Mutta turhaan hän sekä ulkomaiden että oman maansa hallituksille esitti retkikunnan lähettämistä, vaikea oli saada kiveä uudelleen vierimään. Toinen, joka z väsymättömällä innolla ajoi etelänapamaiden tutkimuksen jatkamista, oli saksalainen Yrjö v. Neumayer, joka alkoi ratansa merenkulkijana ja sitten toimi Melbournen magneettisen havaintoaseman johtajana ja vihdoin nimitettiin Hampuriin perustetun saksalaisen meritutkimuslaitoksen (Deutsche Seewarten) johtajaksi. Mutta ei Neumayerkaan saanut hartaasti puuhaamaansa retkikuntaa toimeen.

»Challenger».

Antarktikan tieteellisen tutkimuksen pani jälleen alkuun englantilainen »Challenger»-retkikunta, nykyaikaisen merentutkimuksen varsinainen uranaukaisija. »Challenger» oli ensimmäinen höyrylaiva, joka kulki etelänapapiirin poikki (helmikuussa 1874). Tämä tapahtui Intian meren eteläosissa Kerguelenin saaren kohdalla, jonka jälkeen se kulki ahtojäätikön reunaa Australiaa kohti, sivuten jotenkin läheltä Wilkesin »Termination»-maan näkemättä siitä merkkiäkään. Uusia löytöjä »Challenger»-retkikunta ei löytänyt, mutta tutkimalla meren eläimistöä ja niitä kivennäisiä, joita sen pohjasta kohotettiin, se mitä tehokkaimmin edisti Antarktikan yleistä luonnontuntemista. Etelä-Jäämeren eläinmaailma huomattiin niin odottamattoman rikkaaksi, ettei edes troopillinen meri sille vertoja vedä, ja pohjassa tavattavien kivennäisten laadusta saatettiin varmasti päättää, että etelänavan seudut muodostavat melkoisen manteren, kontinentin, koska samoja vuorilajeja ei ole tavattu valtameren saarilta. Oli tosin jo oltu selvillä siitä, että etelänavan aloja peittää suunnaton yhtenäinen jääkilpi, mutta olisihan ollut mahdollista, että kilven alla enimmäkseen olisi ollut merta ja että ne rannat, mitä varmasti oli nähty, vain olivat tämän jääkilven yhdistämiä saaria.

Kun ei varsinaisia tieteellisiä retkikuntia saatu liikkeelle, koettivat tutkijat jälleen hyötyä valaanpyytäjistä, mikäli se näiden pyyntitoimen ohessa oli mahdollista. Samaan aikaan kun »Challenger» pistäytyi Etelä-Jäämerelle, kävi kapteeni Dallmannin johtama saksalainen pyyntialus »Grönland» Tulimaan eteläpuolella olevassa Länsi-Antarktikassa ja luuli löytävänsä tämän maan poikki kulkevan salmen. Koko joukon kapteeni Dallmann korjaili näiden seutujen karttaa.

Kansainvälisen pohjoisnapatutkimuksen aikana, josta jo olemme kertoneet, oli ranskalaisilla havaintoasema Tulimaassa ja saksalaisilla Etelä-Georgiassa, jotta saataisiin pohjoisnapaseutujen havainnointiin verrattavia havainnoita etelänapamaistakin, mutta mitään varsinaisia tutkimusretkiä ei silloin pantu toimeen.

Pyyntiretkiä.

V. 1892 lähetettiin Skottlannin Dundeesta koko joukko pieniä höyryjä etsimään Etelä-Jäämerestä »oikeata valasta», joka Grönlannin vesistä alkoi olla loppuun pyydetty ja jonka hetulain arvo oli suunnattomasti kohonnut. Näiden laivain mukana t:ri W.S. Bruce lääkärinä teki ensimmäisen matkansa Etelä-Jäämerelle, vaikkapa pyynti jättikin hyvin vähän tilaisuutta varsinaiseen tieteelliseen työhön. Valaita ei kuitenkaan saatu, jonka vuoksi laivat käyttivät aikansa hylkeenpyyntiin Joinvillen saarella ja Louis Philippen maalla.

Suurempia sai aikaan norjalainen kapteeni Larsen, sama mies, joka oli aikanaan vienyt Nansenin Grönlannin itärannalle tämän lähtiessä hiihtoretkelleen maajäätikön poikki. Eteläisen pallonpuoliskon kesänä 1893—1894 Larsen »Jason» nimisellä laivallaan purjehti Grahamin maan itärantaa etelään päin, vaikka tosin monen kilometrin päässä rannasta, maata kun reunusti korkea jäämuuri. Jäämuurin takaisen maan hän nimitti »Foynin maaksi» tunnetun norjalaisen laivanvarustajan kunniaksi. Palatessaan pohjoista kohti hän löysi kaksi pientä saarta, Lindenbergin ja Christensenin, jotka olivat toimivia tulivuoria. Eräs toinen norjalainen laiva, kapteeni Evensenin johtama »Hertha», tunkeutui Länsi-Antarktikan manteren vastakkaista rantaa vielä kauemmaksi etelää kohti, saavuttaen Bellingshausenin nimittämän Aleksanterin maan ja kulkien paljon lähemmältä sen ohi kuin mainittu venäläinen purjehtija.

V. 1894 Svend Foyn lähetti Etelä-Jäämerelle »Antarktik» nimisen pyyntialuksen ja sen mukana kulki merimiehenä, kun matkustajaksi ei huolittu, Carstens Egeberg Borchgrevink, Australiaan asettunut norjalainen, jonka mieli hehkui päästä Antarktikan salaisuuksia maailmalle paljastamaan. Vuoden lopulla »Antarktik» saapui Ballenyn saarille ja tammikuun puolivälissä v. 1895 Viktorian maan rannikolle, ollen ensimmäinen laiva Rossin matkan jälkeen, joka niillä vesillä kävi. Eräältä saarelta, jolla Ross oli maalla käynyt, Borchgrevink löysi jäkäliä, ensimmäisen maakasvin, mitä eteläisen napapiirin takaa oli löydetty. Aina leveydelle 74° »Antarktik» kulki etelää kohti, mutta kun ei valaita ollut, palattiin takaisin ja kapteeni Christensen yhdessä Borchgrevinkin kanssa kävi Kap Adarella maissa, koska ranta oli jäistä vapaata ja siksi matalaa, että sille saattoi nousta. He olivat ensimmäiset ihmiset, jotka astuivat maihin Antarktikan manterelle. Sama jäkälä tavattiin sieltäkin ja suunnattomat määrät pingviinejä. »Antarktik» palasi tämän jälkeen kotia, ja kun ei sekään ollut löytänyt Etelä-Jäämerestä »oikeata valasta», josta valaanluu saatiin, vaikka Ross oli vakuuttanut niitä viljalta löytyvän, eivät valaanpyytäjät enää lähettäneet laivojaan Antarktikan vesille. Borchgrevink julkaisi matkastaan kertomuksen, ja sekin osaltaan melkoisesti vaikutti siihen, että etelänavan seudut sitten viipymättä tulivat suurenmoisen kansainvälisen tutkimuksen työmaiksi.

Tieteen keskustoissa Euroopassa tehtiin näihin aikoihin suuria ponnistuksia uuden antarktisen tutkimuskauden alkamiseksi. Saksassa Neumayer, Englannissa John Murray, »Challenger»-retken etevimpiä jäseniä, harjoitti asian hyväksi propagandaa, ja v. 1895 Englannin maantieteellisen seuran presidentti Clements Markham heihin yhtyi eikä herennyt, ennenkuin suuri brittiläinen etelänaparetki oli toimeen saatu.

Ensimmäinen etelänapayö.

Englantilaiset eivät kuitenkaan olleet ensimmäiset, jotka matkaan joutuivat. Suurien tieteellisten tutkimusretkien sarjan alkoivat belgialaiset. Adrien de Gerlache, belgialainen meriupseeri, oli nuoresta pitäen haaveillut etelänapamatkoja ja lopulta hän sai yksityisiltä seuroilta ja hallitukselta kokoon sen verran varoja, että saattoi ostaa vankan norjalaisen hylkeenpyyntilaivan, jonka hän nimitti »Belgicaksi», ja ryhtyä retkikuntaa kokoamaan. Retkikunnan tieteellinen valiosto oli kansainvälinen, siihen kun kuului pari puolalaista ja yksi romanialainen, yksi amerikkalainen ja kolme belgialaista. Perämieheksi lähti Roald Amundsen, josta ei silloin vielä muuta tiedetty, kuin että hän oli etevä purjehtija. Varoja oli verraten vähän — 300,000 mk — ja varustukset sen mukaan niukat, mutta rohkeasti retkikunta elokuussa 1897 lähti Antwerpenistä matkalleen.

Siihen saakka olivat Antarktikan rannoille lähteneet tutkimusretkeilijät, samoin kuin pyytäjätkin, pitäneet varansa, että he pääsivät Etelä-Jäämereltä pois ennen talven tuloa, sillä kun siellä oli niin vaikea missään maihin nousta eikä satamia ollut juuri nimeksikään, niin pidettiin vaarallisena jäädä sinne talveksi, vaikka niin monen monet retkikunnat jo olivat kokeneet pohjoisen napayön kammot. »Jokainen löytöretkeilijä oli kuvannut kirkkaan etelänapapäivän ihmeteltävää kauneutta, suloista herkeämätöntä auringonpaistetta, kertonut, kuinka mustat kalliot lämpiävät yhtämittaisesta säteilystä ja luovat päältään valkoisen peitteensä, kuinka lakeuksilla lumi sulaa vedeksi, joka kokoontuu puroiksi ja melkeinpä joiksi, kuinka jokainen jäälohkare maalla ja merellä hiljalleen soittelee putoavin pisarin ja maalla ja merellä raikuvat lintujen käheät huudot — niiden joukossa ei tosin ole sulosävelisiä laulajia, mutta elämäniloaan kirkuu joka kaula.» Mutta etelän talvi oli aivan tuntematon, sen lämpötiloista ei ollut kuin yksi ainoa mittaus — Etelä-Shetlannin saarille jätetyn minimilämpömittarin osoitus -20°C. Belgialainen retkikunta oli ensimmäinen, joka koki etelänapatalven.

Viivyteltyään Tulimaan salmissa »Belgica» mittasi sen ja Antarktikan välisen meren syvyyden, tavaten odottamattoman suuria arvoja (suurin syvyys yli 4,000 m) ja saapui vasta tammikuun jälkipuoliskolla Etelä-Shetlannin saarille. Sieltä etelään päin lähtien Gerlache löysi Palmerin maan takaa leveän, pitkän salmen, joka erottaa Palmerin maan eli saariston mannermaasta, ja tutki tämän salmen, joka kartoilla on hänen nimellään mainittu. Parissakymmenessä paikassa käytiin maissa ja kerättiin suuret geologiset ja luonnontieteelliset kokoelmat. Nämä olivat ensimmäiset tiedemiehet, jotka nousivat maihin Antarktikan mantereita, ja he osasivat täysin määrin käyttää hyväkseen tilaisuutta. Rannat kartoitettiin tarkemmin kuin ainoakaan etelämaan ranta sitä ennen. Rannikon mustat kalliot kohosivat yhtämittaisista lumikentistä, jotka lepäsivät pitkin rantaa kulkevalla jäämuurilla. Ainoastaan siellä täällä oli vähäinen kappale sorarannikkoa, jolle voitiin nousta maihin. Kirkkaina päivinä paistoi aurinko lumikentille niin kuumasti, että sitä oli melkein mahdoton kestää. Meren rannalta oli lumen alta paljastuneilla kallioilla verraten runsaasti jäkäliä ja sammalia, jopa tavattiin muutamia sangen alhaisia hyönteisiäkin.

Helmikuun 12 p. 1898 »Belgica» lähti salmesta ja vuodenajan myöhäisyydestä huolimatta tunkeutui napapiirin poikki etelää kohti ohi Aleksanteri I:n maan, jota ei voitu jäiden vuoksi lähestyä, mutta jonka korkeat vuoret ja jäävirrat selvään nähtiin. Lopulta oli vastassa yhtenäinen jääkenttä, mutta myrsky repi siihen leveitä railoja ja niitä pitkin »Belgica» tunkeutui yhä kauemmaksi etelää kohti, kunnes se leveyspiirillä 71°30' tarttui jäihin eikä päässytkään palaamaan, vaikka yritti. Kolmeksitoista kuukaudeksi se jäi siihen ajellen jääkenttien mukana edestakaisin sotkuista vyyhtä kykenemättä itse millään tavalla asemaansa muuttamaan. Onneksi jäät eivät kuitenkaan ahtautuneet päällekkäin ja sitä oli retkikunnan kiittäminen siitä, että laiva säilyi ehjänä. Varustukset talven viettoa varten olivat riittämättömät, mutta se kestettiin miten kestettiin. Jäähän hakattiin avannoita, joista luonnontutkijat pyydystelivät meren isompia ja pienempiä elimistöjä, ja ilmatieteellisiä ja magneettisia havainnoita tehtiin säännöllisesti. Ankarat myrskyt lakaisivat jääkenttiä, jotka paukkuivat ja jylisivät, toisinaan taas oli napayön kuutamo lumoavan ihana, tai loimusivat taivaalta etelänpalot kaamean juhlallisina, mutta enimmäkseen vallitsi synkkä pimeys, joka vaarallisesti riudutti retkikunnan ruumiin ja sielun voimia. Ravintoa tosin oli runsaasti, mutta se oli sopimatonta säilykeruokaa, joka ei täyttänyt kaikkia ruumiin vaatimuksia, ja tämä yhä rasitti mieliä ja alkoi saada aikaan vaarallisia tauteja, varsinkin sydäntauteja. Ihoväri muuttui kalman kalpeaksi, melkein vihertäväksi ja luutnantti Danco talvisydännä kuoli ja haudattiin mereen. Vastassa oleva ranta hänen kunniakseen nimitettiin Dancon maaksi. Melkein joka mies oli sekä ruumiin että sielun puolesta sairas, niin että he mielestään elivät kuin hulluinhuoneessa, ja t:ri Cook — sama mies, joka sitten koetti riistää Pearylta pohjoisnavan valloittamisen kunnian — sanoi elämän taivalta olleen »helvetillistä». Hän koetti virkistää miesten mieltä saattamalta heidän ihonsa niin kuuman säteilyn alaiseksi kuin suinkin saattoi sietää — siten auringonvaloa korvatakseen.

Bellingshausenin löytämä Pietari I:n maa oli kaukana meressä »Belgican» pohjoispuolella, eikä siis mannermaan reunassa, kuten Bellingshausen oli luullut. Mannermaa ei kuitenkaan saattanut olla kaukana, sillä jääkentän uiskennellessa etelää kohti meri mataloitui, niin että selvästi huomattiin oltavan tyypillisellä manner-rantamatalikolla, joka kulkee kaikkien maanosien ympäri. Heinäkuun puolivälissä valo palasi ja samalla laivalta parani mieliala ja ryhdyttiin jälleen säännöllisiin töihin. Mutta aurinko toi myös mukanaan ankarat myrskyt ja niin kovat pakkaset, että elohopea jäätyi. Säät lauhtuivat vasta joulun lähestyessä, jolloin aurinko pysyi taivaalla laskematta, mutta jääkentästään ei »Belgica» päässyt irti ennenkuin tammikuun puolivälissä ja silloinkin vain sahain ja räjähdysaineitten avulla. Ruokavarat alkoivat loppua ja retkeläisten jo täytyi syödä pingviinienkin lihaa, jota he siihen saakka olivat ylenkatsoneet. Maaliskuun lopulla saavuttiin Magalhãesin salmeen, jonka kolkot rannat näistä matkustajista vihantine tuoksuineen olivat oikea maallinen paratiisi.

Kotimaassa »Belgican» osaksi tuli mitä paras vastaanotto, ja vaikk'ei se löytänytkään niin paljon uusia maita, kuin oli toivottu, toi se sen sijaan mukanaan ensimmäiset täydelliset havaintosarjat ja runsaat kokoelmat perimmäisen etelän usvaisesta, viluisesta, lumen ja jään alleen hautaamasta maasta. Belgian hallitus julkaisi retkikunnan työn tulokset.

Borchgrevink Viktorian maassa ja Barrier-jäätiköllä.

V. 1898 norjalaiselle Borchgrevinkille monien ponnistuksien jälkeen onnistui saada kokoon päälle puolen miljoonaa markkaa varustaakseen retken etelänapamaahan. Rahat antoi muuan rikas englantilainen sanomalehden kustantaja. Englantilaisten ja norjalaisten tutkijatoveriensa keralla Borchgrevink astui maihin Kap Adaressa, joka pistää Viktorian maasta kauimmaksi koilliseen, lähetti laivan takaisin Australiaan ja sai sitten kokea etelänavan talven koko synkän ankaruuden. Paikka ei kuitenkaan ollut retkeilyyn otollinen, koska korkea vuorijono, joka erottaa matalan niemimaan sisämaasta, sillä kohdalla oli ylipääsemätön. Lisäksi Kap Adare on myrskyisimpiä koko myrskyisen Antarktikan tunnetuista seuduista. Vaikka retkikunta oli tuonut mukanaan kunnollisen majan, kävi talvi kylläkin miehiä koettelevaksi, ja lyhyillä, valiokoirilla tekemillään rekiretkillä retkikunnan jäsenet enemmän kuin yhden kerran olivat suurimmassa hengenvaarassa. Mukana oli kaksi lappalaistakin ja näistä varsinkin toinen enemmän kuin yhden kerran pelasti muitten hengen. Yksi retkikunnan jäsenistä, luonnontieteellisten esineitten täyttäjä Hanson, kuoli ja haudattiin Kap Adaren rannalle.

Uuden vuoden, Antarktikan kesän tullen laiva palasi ja retkikunta tunkeutui sillä etelää kohti pitkin Viktorian maan rannikkoa, joka nyt voitiin lähemmältä tutkia ja kartoittaa kuin Rossin matkoilla. Kuljettiin Erebuksen ohi, joka yhä suitsui, ja seurattiin itäänpäin Rossin löytämää jäämuuria, Barrier-jäätikköä, jonka huomattiin taantuneen koko joukon etelämmäksi Rossin ajoista. Onnistuipa Borchgrevinkille päästä sen päällekin eräästä matalasta kohdasta ja ensimmäisenä kulkea sitä pitkin koiravaljakolla kappaleen matkaa etelää kohti. Matkan kautta selvisi tämän jäämuurin oikea luonne entistä paremmin. Se oli suunnaton meren päällä lepäävä glasieeri, jonka pinta oli aivan tasainen. Borchgrevinkin havainnot ja kokemukset olivat kaiken kaikkiaan hyvänä valmistuksena niille suurille retkikunnille, joita sitten muutaman vuoden kuluttua lähti matkaan monesta maasta.

Englantilainen »Discovery» retkikunta.

Kesällä 1899 ruvettiin Englannissa valmistelemaan suurta hallituksen kannattamaa retkikuntaa, jota varten rakennettiin vankka tamminen laiva, sekä purjeilla että höyryn voimalla kulkeva. Suuri osa tämän laivan rungosta oli aivan vapaa magneettisista metalleista, jotta hienompiakin magneettisia havainnoita saatettiin merellä toimittaa. Retkikunnan johtajaksi määrättiin kapteeni R.F. Scott, tieteihin hyvin perehtynyt meriupseeri, ja muut upseerit ja koko miehistö valittiin sotalaivastosta. Retkikunnan tieteellisistä apuvoimista osa oli siviilimiehiä, osan tieteellisistä töistä suorittivat meriupseerit.

Elokuussa 1901 »Discovery» lähti matkalleen, kulkien ensin Uuteen Seelantiin, josta matka vuoden lopulla suunnattiin Etelä-Jäämerelle. Viikossa se kulki ahtojäävyöhykkeen läpi, joka sulkee Ross-meren, ja poikkesi Kap Adaressa ja edelleen monessa muussakin kohdassa Viktorian maan rannikolla. Tammikuun lopulla osa retkikunnan jäsenistä vietiin maihin Terror-vuoren juurelle, laivan itse jatkaessa matkaa Barrier-jäätikön reunaa itää kohti aina sen maan luo, jonka Ross oli sen itäpäässä nähnyt ja jonka Scott nyt nimitti »Kuningas Edward VII:nnen maaksi». Paljaat kalliot, jotka kohosivat lumen alta näkyviin, selvästi osoittivat, että otaksuttu maa todella oli maata. Eräässä kohdassa, jossa jäämuuri oli aivan matala, vietiin asemailmapallo maihin ja siitä tähystettiin maan laatua etelää kohti ja samalla tehtiin valmisteleva rekiretki pitkin jäätikön aaltoilevaa pintaa. »Discovery» sitten palasi Erebus- ja Terror-vuorien luo ja laski niiden ja merenrrannan väliseen salmeen. Rossin nimittämään McMurdon lahteen, joka näytti suovan talveksi hyvän suojan. Rannalle pystytettiin majat ja monta pientä retkeä tehtiin ympäristöön, jotka Ross oli vain mereltä näkemänsä mukaan kartoittanut, suureksi osaksi väärin. Eräänä päivänä lumimyrsky yllätti osaston, joka kulki mereen jyrkästi päättyvän kaltevan lumikentän poikki, ja yksi merimiehistä putosi jyrkänteen reunalta mereen ja hukkui.

Huhtikuussa 1902 alkoivat ankarat pakkaset, vaikkei lämpömittari laskenutkaan alle -40°C, ja ankaria myrskyjä raivosi, mutta talven vietto oli niin hyvin järjestetty, että se kului hauskasti tasaisessa työssä. Keripukki tosin alkoi näyttää hampaitaan, mutta se voitettiin. Keväällä, s.o. syyskuun alussa, alkoivat rekiretket. Aluksi vietiin varastoita joka suunnalle.

Barrier-jäätikköä etelään.

Marraskuussa Scott Shackletonin ja erään kolmannen seurassa lähti tunkeutumaan Barrierin pintaa etelää kohti. Pitkin matkaa jätettiin ruokavarastoja, »depoteja», paluumatkan varalle, mutta matka edistyi hitaasti, kun se oli kuormain raskauden vuoksi kuljettava moneen kertaan. Oikealla kädellä näkyi toisin paikoin korkea vuorijono, joka oli Viktorianmaan alppien suoranaista jatkoa, mutta sitä oli mahdoton saavuttaa, sillä lähempänä vuoriston juurta jäätikön pinta oli täynnään vaarallisia halkeamia ja se oli muutenkin epätasaista. Nähtiin korkeita kukkuloita, joista korkeimman huippu kohosi noin 4,600 metriä merestä. Se sai nimeksi Mount Markham. 59 päivää retkellä oltuaan Scott tovereineen oli päässyt 608 kilometrin päähän navasta. Suurin osa koirista oli joko menetetty tai uupunut ja ravintoaineet oli kulutettu niin vähiin, että niillä hädin tuskin annoksia vähentäen päästiin takaisin leiriin, jos jokainen välille jätetty varasto löydettiin. Paluunmatkalla ei koirista ollut sanottavasti mitään apua ja sää oli sangen huonoa. Shackletonin voimat loppuivat, niin että hän tuskin saattoi tyhjänä kulkea, Scottin ja Wilsonin oli vedettävä reet. 34 päivässä kuljettiin sama matka takaisin sankarillisten ponnistusten jälkeen ja helmik. 3 p. 1903 uupunut joukko saapui takaisin McMurdon salmeen. Tällä retkellä saatiin hyvä yleiskäsitys Barrier-jäätikön luonteesta ja vuoristosta, joka sen länsireunaa kulkee etelää kohti.

Jääylänkö.

Kaksi miestä oli sillä aikaa erästä jäävirtaa pitkin noussut McMurdon salmesta länteen olevan vuoriston päälle ja siellä tavannut 2,700 metriä korkean jääylängön. Kuljettuaan yli 200 kilometriä laivalta he palasivat takaisin. Monta pienempääkin retkeä oli tehty ja koottu paljon arvokkaita geologisia ja luonnontieteellisiä esineitä ja kaiken aikaa toimitettu säännölliset ilmatieteelliset ja magneettiset asemahavainnot.

Tammikuun lopulla 1903 saapui McMurdon salmeen kotimaasta lähetetty muonalaiva, mutta kun jää ei ollutkaan sinä vuonna lähtenyt salmesta, niin täytyi sen purkaa kuormansa lähes kahden penikulman päähän jäälle, josta se reillä kuljetettiin retkikunnan asemalle. Muonalaiva tämän jälkeen palasi takaisin ja sen keralla luutnantti Shackleton, jonka sijalle astui uusi mies. »Discovery» jäi paikoilleen vielä toiseksi vuodeksi ja uutteraan käytti retkikunta hyväkseen täten saamaansa lisäaikaa. Ammuttiin hylkeitä ja merilintuja talveksi, niin että verestä lihaa riitti kevääseen saakka. Talvi kului vielä rattoisammin ja nopeammin kuin edellisellä kerralla, eikä ainoakaan mies ollut sairaana. Aikaisin keväällä alkoivat rekiretket ankarasta pakkasesta huolimatta — lämpömittari kerran osoitti -55°C.

Kapteeni Scott kulki nyt kahden toverin keralla vuoriston poikki länttä kohti ja saapui sen takana olevalle jääylängölle. Tämä ylänkö oli niin tasaista, että vain tarkin teodoliittipunnitus osoitti siinä olevan aaltoja. Tällä kertaa ei ollut koiria mukana ensinkään, vaan kaikki varastonsa täytyi retkeilijäin itse vetää. Marrask. 30 p. 1903 Scott oli edennyt 460 kilometrin päähän laivasta ja siitä hän kääntyi takaisin, saapuen jouluaattona leiriin. Vuoriston takana ei tavattu mitään, mitä olisi voitu karttaan piirtää, ei muuta kuin lunta ja taivas, ei elonmerkkiä, ei maallista väriä, ei muuta kuin tasainen yksitoikkoinen lakeus. Pinnan laadusta Scott päätti, että haihtuminen tällä ylängöllä on ainakin yhtä suuri ellei suurempikin kuin lumentulo.

Ryhdyttiin nyt toimiin jään särkemiseksi, jotta laiva saataisiin avoveteen, mutta tänä kesänä sula näytti jäävän vielä kauemmaksi. Tammik. 5 p. 1904 apulaiva saapui jään ulkoreunaan tuoden käskyn, että retkikunnan oli ehdottomasti palattava, vaikkapa täytyisi »Discovery» hylätä, ja raskaalla mielellä Scott tovereineen valmistautui hylkäämään rakkaan laivansa siirtyäkseen kolmannelle laivalle, joka oli apulaivan mukana. Mutta kun kaikki koneet, kokoelmat ja varastot oli saatu laivoihin saatetuiksi, lähenikin sula siksi lähelle, että »Discovery» saatiin vapautetuksi, ja helmik. 18 p. kaikki kolme laivaa lähtivät pohjoista kohti. »Discovery» oli heti jäistä päästyään joutunut ankaran myrskyn käsiin, joka sorti sen karille, mutta pelastui kuitenkin suurta vahinkoa saamatta.

Paluumatkalla Scott kulki eri teitä ja ohjasi Ballenyn saarien eteläpuolitse, kulkien pitkät matkat semmoista merta, jonka Wilkes oli karttaansa merkinnyt korkeaksi vuorimaaksi. Kovin kaukana ei maa kuitenkaan voinut olla niillä seuduin. Hiilien vähyys esti häntä pidemmälti seuraamasta tätä suuntaa, vaikka avointa vettä olisi ollut. Oltuaan eteläisen napapiirin eteläpuolella yhteen mittaan kaksi vuotta ja kaksi kuukautta »Discovery» 5 p. maalisk. 1904 laski sen poikki ja saapui onnellisesti Uuteen Seelantiin ja sieltä Kap Hoornin kautta Englantiin syyskuussa 1904. Kotimaassa oli tyytymys saavutettuihin tuloksiin suuri ja Englannin maantieteellinen seura antoi Scottille kaksi kultamitalia.

Matkan tuloksista mainittakoon, että Scottin käsityksen mukaan Barrier-jäätikkö on suunnattoman jääkentän jäännös, joka jääkenttä muinoin on täyitänyt Etelä-Jäämeren, mutta sen jälkeen ohennut pinnan sulamisen kautta, että se nyt ui veden kannattamana. Viktorianmaan glasieeritkin, jotka laskevat vuoriston poikki Barrierille, ovat entisestään paljon vähentyneet. Etelänapamaailmassakin on siis jää varsinaisella jääkaudella ollut nykyistä paljon valtavampi.

Muiden kansain retkiä.

Saksalainen retkikunta.

Saksalainen retkikunta, jota johti tunnettu Grönlannin tutkija prof. E. v. Drygalski, matkusti v. 1901 »Gauss» nimisellä, »Framin» malliin rakennetulla laivalla ensinnä Kerguelen saarelle Intian meren eteläosiin, jonne perustettiin havaintoasema retken ajaksi, ja suuntasi sieltä matkansa Antarktikaa kohti.

Napapiirin kohdalla se tapasi matalan, kauttaaltaan maajäätikön peittämän mannerrannan, josta ainoastaan yksi kolmensadan metrin korkuinen keila »nunatakkina» kohosi ilmoille, paljastaen kappaleen Antarktikaa kiitollisten tutkijain käsiteltäväksi. Kukkula, joka⁻ huomattiin sammuneeksi tulivuoreksi, sai Gaussin vuoren nimen ja maa nimitettiin Keisari Wilhelmin maaksi.

Retkikunta asui talven laivassaan, joka oli kymmenisen penikulman päässä rannasta vankkain ahtojääkenttäin saartamana, tehden sieltä useita retkiä löytämälleen vuorelle. Kaikkien maamerkkien puute tällä jäätyneellä maalla ja kompassin epäluotettavuus vaikuttivat, ettei prof. Drygalski uskaltanut lähettää retkikuntia pidemmälle maamatkalle, vaikka laivan kapteeni itse tarjoutui lähtemään, jotteivät saksalaiset joutuisi aivan häpeään englantilaisten rinnalla. Retkikunnan johtaja pysyi jäykkänä, koska rajut kaakkois- ja itämyrskyt, jotka raivosivat koko talven, helposti olisivat voineet repiä laivan irti jääkenttineen ja rekiretkikunta palatessaan olisi jäänyt rannikolle, jolle ehkä olisi ollut mahdoton tuoda apua. Saksalainen retkikunta sen vuoksi tyytyi toimeenpanemaan erittäin huolellisia magneettisia, ilmastollisia ja biologisia havainnoita, joihin siten riittikin enemmän aikaa. Prof. Drygalski tutki eri oloissa muodostuneen jään sisällistä rakennetta ja sai selville määritelmiä, joitten nojalla jääpalasta mikroskoopin avulla voidaan sanoa, onko se maalla vaiko meressä muodostunut. Sekä talviasemalla että Gaussin vuorella lintumaailma tarjosi runsaasti tilaisuutta havainnoihin, mutta vielä rikkaampi elämä vallitsi matalan rantameren pohjassa, josta pienillä nuotilla kohotettiin ilmoille aavistamattoman runsaat saaliit alempia elämän muotoja. Antarktikan reunamerien runsas pohjaeläimistö ja leväkasvisto ovat sitä omituisemmat, kun niiden täytyy viettää suurin osa vuotta melkein täydellisessä pimeydessä vahvan jääpeitteen alla. Monta vuotta kesti kootun runsaan aineiston käsittelyä ja tulosten julkaisua.

Ruotsalaiset Länsi-Antarktikassa.

Vaihtelevammat kohtalot oli sillä retkikunnalla, jonka Otto Nordenskiöld, A.E. Nordenskiöldin veljenpoika, varusti Ruotsissa yksityisien lahjoittamilla varoilla. Hän osti »Antarktikin», saman laivan, joka valaanpyyntiretkellään oli »Erebuksen» ja »Terrorin» jälkeen ensimmäisenä käynyt Viktorianmaan rannoilla ja tätä johtamaan hän sai saman kapteeni C.A. Larsenin, joka »Jasonilla» oli niin hyvällä menestyksellä tutkinut Länsi-Antarktikan itärantoja, ja monta ruotsalaista tiedemiestä seurasi matkalle.

»Antarktik» lähti Gööteporista lokakuussa 1901 ja ohjasi kulkunsa Etelä-Shetlannin saarille sekä sieltä ensin Louis Philippen maan länsirantaa etelää kohti, kunnes huomattiin, ettei tämän maan poikki ollutkaan salmea, kuten d'Urville oli otaksunut, jonka jälkeen palattiin sen itäpuolelle Weddellin mereen.

»Antarktik» pyrki nyt Kuningas Oskari II:n rantaa etelää kohti, mutta jääolot olivat niin epäsuotuisat, ettei edes napapiiriä saavutettu, eikä myöskään voitu laskea mannerrannalle eteläisimmällä kohdalla, koska rantueella oli paljon jäitä.

»Antarktik» sen vuoksi palasi pohjoista kohti ja Nordenskjöld itse ja osa hänen apulaisiaan ja laivamiehiä perusti talviaseman Snow Hill-saarelle, joka on Louis Philippen maan itärannikolla. Laiva palasi pohjoisemmaksi meritutkimuksia toimittamaan, mutta sen koommin ei Nordenskjöld saanut sitä nähdä. Talvi 1902 vietettiin tällä asemalla ja monta pitkää rekiretkeä tehtiin. Pisin retki kävi etelää kohti sen leveän laakean jääkentän poikki, joka on Kuningas Oskarin maan rannikon edustalla ja josta Hyijesaaret kohoavat nunatakkeina. Norddnskjöldin mielestä tämä jääkenttä on verrattava Barrieriin, joka Rossin laivat pysäytti, vaikka se tietenkin on paljon pienempi. Hän oli sitä mieltä, että se on paikallaan muodostunutta meriveden jäätymisen ja lumen sen päälle kerrostumisen kautta.

Talvella vallitsivat kamalat säät, ankarat pakkaset ja myrskytuulet, jotka pakottivat retkeläiset pysymään kuusi kuukautta kotonaan. Onneksi he olivat tuoneet Ruotsista mukavan hirsirakennuksen. Tuli kesä, mutta ei palannut laiva, ja oli vietettävä samoilla paikoilla vielä toinenkin talvi. Kun kevät lokak. 1903 taas teki tuloaan, lähti Nordenskjöld rekiretkikunnan keralla tutkimaan lännessä kohoavan Haddingtonin vuoren ympäristöä ja huomasi vuoren olevan saarella, jonka hän nimitti Rossin nimellä. Kulkiessaan edelleen salmen poikki, joka erottaa tämän saaren Louis Philippin maaalla, hän äkkiä huomasi kaksi olentoa, joita koirat kiljuen pakenivat ja joita hänen oli vaikea ihmisiksi tuntea. He olivat mustat kiireestä kantapäähän, olkapäälle valui pitkät mustat hiukset ja rinnalle musta pörhöinen parta. Siinä olivat t:ri J. Gunnar Andersson ja luutnantti Duse, jotka olivat lähteneet »Antarktik» laivasta edellisenä kesänä heti kun huomattiin, että oli mahdotonta saavuttaa laivalla talvileiriä, pyrkiäkseen siihen jalan. Talven he olivat viettäneet rakentamassaan majassa ja niukkojen eväittensä jatkoksi syöneet hylkeenrasvaa, jota myös olivat polttoaineeksi käyttäneet. Nordenskjöld paikalla palasi heidän kerallaan asemalle, jossa alettiin laivaa odottaessa uutterasti jatkaa geologisia ja luonnontieteellisiä tutkimuksia.

Marraskuun 8 p. nähtiin vieraita tulevan. Vieraat olivat argentiinalaisen sotalaivan »Uruguayn» kapteeni Irizar ja yksi hänen upseereistaan, jotka olivat tulleet retkikuntaa pois viemään, kun »Antarktikista» ei mitään kuulunut. Mutta ihmeellisen yhteensattuman kautta ilmestyi Larsen, »Antarktikin» kapteeni, vielä samana yönä leiriin viiden miehen keralla. He kertoivat laivan tammikuussa tarttuneen jäihin Erebuksen ja Terrorin lahdessa, ja kuukauden niissä taisteltuaan se oli siihen määrään vahingoittunut, ettei ollut muuta neuvoa kuin hylätä se. Ruotsin lippu mastossa liehuen tämä hyvä laiva, joka oli niin paljon uusia väyliä Antarktikassa vakoillut, pahasti runneltuna vaipui meren pohjaan. Miehistö oli viettänyt talvea Paulet saarella, joten retkikunnan jäsenet olivat olleet kolmella taholla hajallaan. »Uruguay» otti kaikki vieraanvaraisesti vastaan ja iloisena ja ylpeänä kapteeni Irizar saattoi kääntää laivansa keulan Tulimaata kohti. Harvoin on apuretkikunta niin oikealla ajalla perille saapunut ja pahemmasta pulasta naparetkikuntaa pelastanut. Ruotsista oli lähetetty apulaiva, mutta retkikunta oli jo ennen sen tuloa pelastettu.

Ruotsalainen retkikunta toi Antarktikasta ensimmäisen suuren kivettymäkokoelman, joka kauas taapäin aikaan valaisee tämän kylmän maailman menneisyyttä ja osoittaa, ettei se ole aina ollut yhtä kyimä ja jään peittämä kuin nykyisin. Antarktikassa on menneinä geologisina aikoina vallinnut lauhkea ilmasto, ja silloin siellä eli pingviinejä, jotka olivat nykyisiä vielä paljon suuremmat. Vielä tertiääriajalla etelänapamannerta peittivät suuret metsät, joissa muun muassa kasvoi Chilen nykyistä araukariapuuta.

Charcot.

Ranskalainen lääkäri Jean B. Charcot oli niinikään varustanut apuretkikunnan lähteäkseen etsimään Nordenskjöldiä; saatuaan tiedon ruotsalaisen retkikunnan pelastuksesta hän päätti itse lähteä tutkimusretkelle. Retken hän oli omilla varoillaan varustanut. Palmer-saariston läpi kuljettuaan hän vietti talvea Gerlachen salmen eteläpäässä ja joulupäivänä v. 1904 lähti laivallaan jatkamaan matkaansa etelää kohti pitkin Grahamin maan rantaa, 67:llä leveyspiirillä hän löysi uuden rannan, voimatta kuitenkaan saada selville, oliko se yhteydessä Grahamin maan ja Aleksanteri I:n maan kanssa. Lähestyessään tätä maata »Français» törmäsi kallioon ja vahingoittui niin pahasti, että matkan jatkaminen oli mahdotonta. Uusi maa nimitettiin Loubetin maaksi.

V. 1908 Charcot jälleen omilla varoillaan, varusti toisen retkikunnan ja joulukuussa lähti »Pourquois Pas'illaan» Punta Arenaasta, Magelhãesin salmesta, ja v:n 1909 kuluessa tutki Loubetin maan tarkemmin, huomaten sen olevan yhteydessä pohjoisessa Grahamin maan ja etelässä Aleksanteri I:n maan kanssa. Biscoen löytämä Adelaiden saari tutkittiin ja koko Biscoen saaristo niinikään. Vietettyään talvea Petermannin saarella Charcot yritti tunkeutua Grahamin maan sisäosiin, mutta huonolla menestyksellä. Tammikuussa 1910 »Pourquois Pas» palasi Aleksanteri I:n maan luo ja löysi kauempaa lounaasta uuden rannan sekä jatkoi matkaa samaan suuntaan yhä kauemmaksi, kunnes hiilien puute pakotti lähtemään pois. Merta, jolla ei siihen saakka vielä kukaan ollut käynyt, hän tunkeutui jotenkin lähelle Kuningas Edward VII:nnen maata ja saattoi merkeistä päättää, että maata oli etelässä jotenkin lähellä sitä paikkaa, josta hänen täytyi takaisin palata.

Charcot on etevä tutkija ja hänen retkellään toimitetut havainnot ovat saaneet yleisen tunnustuksen osakseen.

Bruce Weddellin meressä.

Skotlantilaisetkin ottivat osaa tähän kansainväliseen tutkimustyöhön, johon heillä mielestään oli sitä parempi oikeus, kun Weddell, Ross ja monet muut Etelä-Jäämeren purjehtijat olivat olleet skotlantilaisia tai ainakin skotlantilaista sukujuurta. W.S. Bruce, joka ensimmäiseltä valaanpyytäjäin keralla tehdyltä Etelä-Jäämeren retkeltään palattuaan kävi Jacksonin keralla Frans Josefin maalla, sai Coats-suvulta varoja skotlantilaisen retkikunnan varustamiseen Weddellin merelle. Hän uudisti ja vahvisti pienen norjalaisen valaanpyyntilaivan ja siitä tuli siroin kaikista aluksista, mitä XX:nnen vuosisadan alussa purjehti Antarktikan vesillä. »Scotia» lähti matkalleen 2 p. marrask. 1902 ja Falklandin saarien kautta kulkien saapui helmikuun alussa Etelä-Orkney-saarille. Siellä alkoi taistelu ahtojäitä vastaan, mutta helmik. 18 p. »Scotia» kulki eteläisen napapiirin poikki ja tapasi sen takana aivan jäättömän meren, jolla se eteni etelää kohti aina leveyspiirille 70°25', mittaillen syvyyksiä. Mutta sitten tuli vastaan niin paljon jäitä, ettei ollut mahdollista kauemmaksi tunkeutua, jonka vuoksi se palasi Etelä-Orkney-saarille,ja vietti niillä talven.

Laurie-saarelle rakennettiin kivestä vankka huone ja asematyöt alkoivat siinä viipymättä. Marrask. 27 p. 1903 »Scotia» pääsi lähtemään merelle. Se jätti saarelle vakinaisen havaintoaseman, kävi Buenos Ayresissa ja toi sieltä argentiinalaisia ilmatieteilijöitä jatkamaan vielä toisenkin vuoden havainneita. Itse Bruce apulaisineen lähti laivallaan uudelle retkelle etelää kohti.

Ajojäistä ei ollut paljon mitään haittaa ja meren syvyyksiä mittaillen »Scotia» pääsi tunkeutumaan vielä kauemmaksi etelää kohti kuin edellisellä kerralla. Lopulta vesi alkoi madaltua ja kohosi näkyviin korkea, lumen ja jään peittämä maa, joka sai nimeksi Coatsin maa. Rantaa ei tosin voitu saavuttaa jäiden vuoksi, mutta etelää kohti tunkeuduttiin aina leveyspiirille 74°1', kauemmaksi kuin aikanaan Weddell huomioita herättäneellä ja mahdottomaksi luullulla retkellään. Vuodenajan myöhäisyyden vuoksi oli sitten palattava takaisin. Paluumatkalla jatkettiin merimittauksia ja uudelleen osoitettiin, että Rossin mittaamat suurimmat syvyydet olivat aivan väärät. Voimakas virtaus oli syvemmissä kerroksissa taivuttanut hänen mittaköyttänsä syrjään, niin ettei hän ensinkään tavannut pohjaa, vaikka lappoi mereen neljin tuhansin sylin nuoraa.

Brucen matka avasi Weddellin meren. Varain vähyys esti häntä itseään enää tälle työmaalleen palaamasta.

Shackletonin retki vuosina 1907—1909.

Scottin johtamalla »Discovery»-retkellä vv. 1902—1904 mukana ollut E. Shackleton, jonka sairauden vuoksi täytyi jo ensimmäisen talven jälkeen palata kotimaahan, halusi päästä takaisin ja koettaa omin päin jatkaa edellisen retkikunnan työtä. Kun varoja kuitenkin oli vaikea saada kokoon, niin hän muutamain ystäväinsä takauksella lainasi puolen miljoonaa markkaa, joka summa retken toteuttamiseksi oli välttämättä tarpeen, osti ja perinpohjin korjautti vankan norjalaisen valaanpyyntilaivan, »Nimrodin», kokosi joukon nuoria tiedemiehiä ja lähti kuin lähtikin matkaan, huolimatta vastuksista ja monessa suhteessa puutteellisista varustuksistaan. Australiasta hän sai 150,000 markkaa matkarahastonsa vahvistukseksi ja etevän tiedemiehen, prof. Davidin, seuralaiseksi, ynnä muutamia nuorempiakin voimia. Rahain vahvistuksen kautta hän saattoi vuokrata höyrylaivan hinaamaan »Nimrodia» lähemmäksi tutkimusaluetta, säästääkseen siten oman, apukoneella varustetun laivansa hiilivarastoa.

Matka ahtojäävyöhykkeeseen, joka sulkee Rossin meren, oli kylläkin seikallinen »kiljuvilla piireillä», »Nimrod» kun oli niin syvässä lastissa, mutta ilman suurempia vaurioita päästiin kuitenkin Rossin meren suulle, johon hinaaja jätti napamatkustajat. Toisilta kuluu tässä ahtojäävyöhykkeessä viikkoja, Shackletonin retkikunta sitä vastoin pääsi verraten helposti sen poikki. Mutta se ei kuitenkaan voinut tunkeutua Rossin meren itärannalla olevalle »Kuningas Edward VII:nnen maalle», jossa olisi ollut uusia aloja tutkittavana, eikä uskaltanut itse Barrierillekään nousta, koska huomattiin, että siitä oli Scottinkin retken jälkeen lohkeillut laajoja aloja ja koska sille tehty leiri sen vuoksi olisi voinut joutua jäävuorella mereen uiskentelemaan.

Shackletoninkin täytyi niin ollen laskea Erebus-vuoren juurelle ja rakentaa leirinsä vain parin penikulman päähän tulivuoresta, vielä koko joukon lähemmäksi sitä kuin Scottin retkikunta. Jo retkikunnan tavarain maihin vienti kohtasi melkein voittamattomia vaikeuksia, kun satamaa ei ollut, tavarat piti purkaa jääkentille, nämä lohkeilivat ja ajautuivat merelle, ja ainoastaan suurimmilla ponnistuksilla voitiin silloin kuormat ja ihmiset pelastaa. Milloin pakotti suunnattoman raju äkillinen myrsky — vaikka olikin kesäsydän — paikalla keskeyttämään työt ja laivan loittonemaan väljemmälle, milloin sen uhkasivat sulkea satimeen ajelevat jäälautat taikka merivirtain kuljettamat jäävuoret, jotka eivät tuulista mitään huolineet, vaan uiskentelivat omia menojaan ja musertivat kaikki, mitä eteen sattui. Tavarain, koirain ja Mandshuriasta ostettujen pienien hevosien maihin kuljetus saatiin kuitenkin lopulta suoritetuksi ja »Nimrod» saattoi palata talveksi Uuteen Seelantiin, ennenkuin jäät sulkivat tien. Retkikunta — toistakymmentä miestä — ryhtyi paikalla pystyttämään mukaan otettua huonetta, kiinnittäen sen jänteillä lujasti paikoilleen, sillä niin rajut olivat myrskyt, että ne muutoin ehdottomasti olisivat vieneet koko talon mukanaan. Vaikea ja usein vaaranalainen työ oli suoritettava, ennenkuin talvikortteeri oli kunnossa ja säännölliset asematyöt saattoivat alkaa.

Päästyään näin valmiiksi maaliskuun alussa, ennenkuin aurinko vielä oli taivaalta paennut ja napayö alkanut, retkikunta alkoi suunnitella ensimmäisiä matkojaan, käyttääkseen syksyn loppua hyväkseen — jos syksystä saattaa puhua maassa, jossa ei talven ja kesän välillä ole muuta suurta eroa kuin valo. Hyväksyttiin heti ensi työksi rohkea tuuma, päätettiin valloittaa Erebus-vuori, joka kohotti suitsuavaa lakeaan 4,000 metriä ilmaan aivan retkikunnan talon edessä. Yritys näytti kuitenkin siksi toivottomalta, ettei retkikunnan johtaja itse mukaan lähtenyt. Scottin retkikunta ei ollut yrittänytkään nousta Erebukselle, koska se piti sitä mahdottomana.

Käynti Erebus-vuorella.

Retkeilijäjoukko oli jakaantunut kahteen osaan, toinen oli varsinainen kiipijäosasto — sitä johti prof. David — toisen piti apuosastona seurata puolitiehen, mutta se ei malttanutkaan jäädä sinne, vaan tuli perille saakka.

Erebuksen korkuiselle vuorelle on kaikkiallakin maailmassa vaikea nousta, mutta varsinkin Etelänavan seuduilla, jossa kylmyys vuoren juurellakin on niin tuima. Meren rannasta noin 1,800 metrin korkeuteen tulivuoren kaltaat nousevat jotenkin loivasti, mutta siitä nousu muuttuu yhä jyrkemmäksi aina ensimmäisen kraatterin reunalle saakka. Rinteet ovat laajalti lumen ja jään peitossa merenrannasta alkain, ja jäätiköt päättyvät mereen joko äkkijyrkin seinämin taikka glasieerikielekkeinä, joista yksi kapean aallonmurtajan tavoin ulottui 8 kilometriä ulos mereen. Vuoren juurella on kuitenkin vanhoja moreeneja ja kalliota. Keskivyöhyke taas on melkein ympäriinsä jäätä ja lunta, ainoastaan siellä täällä paljastuu tummia laavakallioita, taikka pieniä »loiskeiloja», jotka ovat vähäisien sivupurkauksien kautta syntyneet ja erinomaisen selvään esiintyvät rinteen valkoista lumipeitettä vastaan. Noin 1,900 metriä korkealla on musta rosoinen kallionharjanne, jäännös kaikkein vanhimmasta kraatterista. Tästä kohoaa ulkokraatteri synkein seinämin; laavakalliot kannattavat sitä ikäänkuin pilarit, välillään jyrkkiä lumiluisuja. Tämän kraatterin reuna on 3,450 metriä korkealla, kita itse on sammunut. Vielä sitä korkeammalla on uusi toimiva kraatteri, joka Rossin ajalla purki laavaa. Siinä on yhä vieläkin sulaa laavaa pohjalla, josta melkein koko pitkän napayön näkyi taivaalla hehkua. Milloin ilmapaine oli tavallista alhaisempi, silloin hehku oli kirkkaimmillaan. Kraatterista kohosi ilmaan ainainen höyrypatsas, joka retkikunnalle oli hyvä ilmastollinen merkki, koska siitä aina saattoi nähdä tuulen suunnan korkeammissa ilmakerroksissa. »Se on tärkein ilmatieteellinen viisari, mitä on koko maapallolla». Mitenkä muutoin olisikaan voitu saada tietoja Etelämaan korkeammissa ilmakerroksissa vallitsevista, tuulista. Joskus tämä höyrypatsas kohosi kohtisuoraan 1,000—1,300 metriä, ennenkuin se levisi ilmavirran mukaan. Toisinaan näytti kraatteri olevan niin reunojaan myöden täynnään hehkuvaa laavaa, että retkikunta talvimajassaan huolestuneena pohteli, minkälaisia vaikutuksia laavavirta voisikaan aikaan saada, jos se äkkiä valuisi jäisille rinteille.

Maaliskuun 5 p. retkikunta lähti matkaan, vetäen perässään rekeä, jossa oli 226 kiloa eväitä ja muita varustuksia. Reen kuljettaminen tietysti oli vaikeata, etenkin kun toisin paikoin täytyi taivaltaa aivan paljaitten kivikoitten yli. Toisin paikoin taas täytyi vetää rekeä jyrkkiä jäärinteitä, joilla kiipijäin täytyi ryömiä nelin kontin, jos mieli päästä eteenpäin. Suurena vastuksena olivat nietokset, joita myrskyt olivat lietsoneet hangen pinnan täyteen. Nämä nietokset olivat kiusalliset varsinkin semmoisissa kohdissa, joissa ne juoksivat yhtä suuntaa kuin retkikunnan matka. Illalla tehtiin leiri, kun oli kuljettu 11 kilometriä ja noustu noin 840 metriä merenpintaa korkeammalle. Aamulla jatkettiin matkaa -23 1/2° pakkasessa. Nousu muuttui yhä jyrkemmäksi. Seuraava yö vietettiin jo 1,717 metrin korkeudessa, vaikka oli kuljettu vain 4 3/4 kilometriä eteenpäin. Sinä yönä lämpömittari osoitti yli -33° pakkasta. Matkalla tavattiin yhä enemmän kaikenlaista vulkaanista kuonaa, josta prof. David saattoi päättää, että Erebuksella oli aivan viime aikoina ollut purkaus.

Osa ruokavaroista jätettiin tähän toiseen leiriin, kun lähdettiin matkaa jatkamaan. Lumijyrkänteet kävivät yhä pystymmiksi. Muuan osanottajista, jonka jalka petti, luisti huimaa kyytiä alaspäin melko rinteen, mutta ei taittanut niskaansa eikä muitakaan jäseniään. Kolmantena iltana oltiin 2,670 metriä korkealla. Ilman lämpötila oli lähes -29° kylmää. Tämä lämpeneminen suuremmasta korkeudesta huolimatta ennusti lumimyrskyä. Se alkoikin yöllä ja kiihtyi seuraavana päivänä yhä, puhaltaen kauhealla raivolla rotkoon, johon retkikunta oli leirinsä pystyttänyt. Lunta tuiskui niin tiheään, tuuli rymysi niin julmasti, että vaikka molemmat teltat olivat vain 10 metrin päässä toisistaan, niin ei kumpikaan tiennyt toisestaan mitään, niinkauan kuin myrskyä kesti. Kiipeilijät makasivat kaiken päivää makuusäkeissään. Ulos ei ollut yrittämistäkään. Eräältä retkikunnan jäsenistä, joka pisti nenänsä ulos teltasta, myrsky riuhtasi rukkasen ja hänen lähtiessä sitä takaa ajamaan nakkesi miehen alas erääseen kuiluun ja vielä toisen miehen perässä, joka riensi edellistä auttamaan. Kolmannella teltan asukkaista oli sillä välin epätoivon työ pitää koossa telttaa ja tavaroita. Nelin kontin ryömien pääsivät molemmat myrskyn ryöstämät palaamaan, mutta toiselta olivat voimat siihen määrään uupunet, että hän oli vähällä jähmettyä, ennenkuin pääsi makuupussiin. Sanomattoman vaikea työ oli miesten vielä suoritettava, ennenkuin olivat saaneet yhteisen makuupussinsa tyhjennetyksi lumesta, jota oli siihen tuiskunnut. Koko päivän ja seuraavan yönkin täytyi retkeilijäin olla juomatta, kun ei voitu pitää edes sen -vertaa tulta, että olisi voitu lunta sulattaa. Vasta seuraavana aamuna oli myrsky asettunut, niin että voitiin lähteä matkaa jatkamaan.

Tie kohosi nyt niin jyrkäksi, että se oli kolmasosa suorasta kulmasta. Eräässä pystyssä jäätikkörinteessä valtasi ilman ohuuden vuoksi äkillinen väsymys erään kiipeilijöistä, niin että hän ilman joutuisaa apua olisi syössyt alas. Sinä päivänä saavuttiin vanhalle kraatterille, joka enimmäkseen oli täynnään lunta ja jäätä, toisin paikoin melkein reunainsa tasalle. Kraatterissa oli ihmeellisen muotoisia jäämöykkyjä, jotka huomattiin »fumaroleiksi», tulivuoren henkirei'iksi, joitten päälle halkeamista nousevat höyryt olivat tiivistyneet jääksi. Teltassa taas huomattiin, että eräs retkeilijöistä oli palelluttanut kaksi varvasta, joista myöhemmin, kun oli pääkortteeriin palattu, yksi oli leikattava. Yhteisin neuvoin saatiin mies kuitenkin kävelykuntoon. Missä kallio oli paljaana, löydettiin suuret määrät laavasta irti rapautuneita maasälpäkiteitä.

Nousu itse toimivan kraatterin reunalle, vuoren korkeimmalle kukkulalle, oli sangen vaivalloinen sekä pakkasen että ilman ohenemisen vuoksi. Erebuksen toimiva keila on pääasiallisesti muodostunut pienemmistä ja suuremmista hohkakivipaasista. Rikkihöyryjen vaikutuksesta niiden ulkopinnassa on harmaa tai keltainen silaus. Maaliskuun 10 p. aamupäivällä retkikunta vihdoin seisoi toimivan kraatterin partaalla, »ehkä merkillisimmällä kukkulalla, mitä on koko maapallollamme», sanoo prof. David.

Erebuksen kraatteri.

Seisoimme suunnattoman kuilun partaalla, emmekä alussa nähneet sen pohjaa, sen enempää kuin vastakkaista seinääkään, sillä kuilun täyttivät höyrypilvet, jotka kihisten nousivat 175—325 metriä korkealle ilmaan. Yhtämittaisen sihisevän pauhun jälkeen, jota kesti muutamia minuutteja, kuului vuoren sisustasta kumeata jyrinää ja tuossa tuokiossa ponnahti kuilusta ilmaan suuria pallomaisia höyrytukkoja, jotka paisuttivat kraatterin päällä alati häälyvää lumivalkoista pilveä. Tämä omituinen ilmiö uudistui monta kertaa meidän ollessamme vuorella. Koko ilma haisi palaneelle rikille. Äkkiä tuulenpuuska iloksemme hajoitti höyryn ja näimme edessämme suunnattoman kraatterin koko laajuudessaan ja syvyydessään. Mawson mittasi syvyyden ja huomasi sen olevan 275 metriä, leveys taas oli leveimmältä kohdalta 800 metriä.

Tämän suuren kattilan pohjalla oli ainakin kolme selvään huomattavaa aukkoa, joista vuoren sisässä tapahtuneitten räjähdysten pakotuksesta suihkusi ilmaan höyrypilviä. Kraatteriseinän lounaispuolella oli sata metriä syvä lovi. Kraatterin seinässä vaihtelivat tummat laavat ja puhdas hohkakivi lumilaikkojen kanssa, mutta mahdotonta oli saada selville, oliko lumi jäänyt kerroksiksi kalliokerrosten väliin; mahdotonta se ei ole. Erään vahvimman laava- tai hohkakivikerroksen yläpinnasta, siitä kohdasta, missä se lumeen liittyi, kohosi rivittäin pieniä höyrysuihkuja, ja tämä viittasi siihen, että lumikerros tosiaan lepäsi lämpöisten kivennäiskerrosten välissä.»

Vuoren korkeus määrättiin sekä ilmapuntarilla, että vettä kiehuttamalla, kiehumapisteen selville saamiseksi. Keskimäärätulos havainnoista oli, että Erebus kohoaa 4,077 metriä merenpinnasta. Tämä korkeus vaikuttaa sitä mahtavammin, kun rinteet kohoavat suoraan merestä. Näköala kukkulalta on äärettömän laaja ja suurenmoinen, ja syvän vaikutuksen jätti käynti mukana olleitten mieleen. »Ihana iltahämärä», kirjoittaa prof. David, »sitten allamme olevan pilvimeren yli nousevan auringon sanomaton tenho, Erebuksen mahtava varjo, joka aamuvalossa ulottui McMurdo-salmen poikki kauas sen takana oleville Alpeille, vanhan kraatterin kummat jäämöykyt valkoisine ja viheriäisine vivahduksineen, sen lukemattomat kristallit, jotka kimallelivat valkoisen lumen ja hohkakiven keskellä, toimivan kraatterin kihisevä pauhaava kattila korkeine höyrypatsaineen ja lumivalkeine pilvipatjoineen, nämä olivat näkyjä, jotka eivät milloinkaan haihdu muistostamme.»

Alas laskeminen tapahtui nopeammin, vaikka olikin lopen väsyneelle joukolle ylen vaivalloista. Melkoiset jyrkät lumirinteet laskettiin luikua. Loput matkasta kuljettiin lähestyvän lumimyrskyn pelossa rientomarssissa, jättäen reki tavaroineen jäljelle, ja onnellisesti, vaikka melkein näännyksissä väsymyksestä saavuttiin vihdoin talvimajaan. Jos lumimyrsky olisi joukon yllättänyt siinä kunnossa, ilman varustuksia, niin se helposti olisi voinut olla joka miehen loppu.

V. 1841 James Ross mitatessaan Erebuksen mereltä sai tulokseksi 3770 m, siis yli 300 metriä vähemmän kuin prof. Davidin johtama retkikunta. Mahdollista on, että molemmat tulokset ovat oikeat ja että kukkula sen jälkeen on kasvanut. Mieltäkiinnittäviä olivat vanhat moreenit, joita tulivuoren kupeilla tavattiin aina 300:kin metriä merenpintaa korkeammalla. Monesta seikasta saatettiin päättää, että ne olivat Barrier-jäätikön tuomia, eivätkä paikallisia muodostuksia. Niin korkealle on siis Barrier-jäätikkö ennen ulottunut, sulkien koko tulivuoren syleilyynsä. Jäätikön vahvuus oli silloin vähintäin 850 metriä, kun ympärillä olevan meren syvyys huomioon otetaan.

Pitkän napayön aikana retkikunnan jäsenet eivät voineet muuta tehdä kuin hoitaa säännöllisiä asemahavainnoita ja pitää huolta viihtymyksestään, miten parhaiten taisivat.

Kevään tullen ryhdyttiin valmistelemaan matkaa etelänavalle ja toista magneettiselle navalle.

Shackleton oli Scottin matkalla tehtyjen havaintojen nojalla tullut siihen johtopäätökseen, että etelänapa luultavasti on Barrier-jäätiköllä. Hän päätti, että navan saavuttaminen tasaista jääkenttää kulkien riippui vain siitä, saattoiko retkikunta kuljettaa mukanaan jääerämaahan riittävän paljon ruokatavaroita. Kylmyyttä vastaan oli jo opittu tarkoituksenmukaisilla varustuksilla, vaatteilla, makuupusseilla ja teltoilla taistelemaan. Koirilla, joita edelliset retkikunnat olivat käyttäneet, hän luuli retken onnistumista epäiltäväksi; hän oli sen vuoksi päättänyt käyttää vetojuhtina pieniä Mandshurian hevosia, koska ne ovat tottuneet erinomaisesti kestämään ankaria säitä ja jaksavat vetää paljon suuremman kuorman kuin koirat ja lopulta itse pätisivät retkikunnan ravinnoksi. Automobiili, joka oli samaa tarkoitusta varten kokeeksi mukaan otettu, huomattiin jo talvimajalla mahdottomaksi, koska se pieniäkin lumiesteitä kohdatessaan auttamattomasti takeltui. Poneista vain oli suuri osa merimatkalla menetetty, niin että ainoastaan neljä oli retkeä varten käytettävänä.