PETTYMYKSIEN MAANOSA. (continued 2)

Carpentaria lahden rantueella.

Heinäkuun 5:ntenä ilmestyi jokivarteen mangroverämeitä ja jokeen suolaisen veden kaloja, ja siitä Leichhardt saattoi päättää tulleensa Carpentaria lahden läheisyyteen. Pian näkyi etäisyydessä meren ulappakin, herättäen suurta iloa kaikissa. Mutta savujen lukuisuudesta päättäen lahden rannikko oli taajaan asuttu, ja tuhoisa hyökkäys vereksessä muistissa, täytyi sen vuoksi varustautua taisteluunkin.

Matkaa ei tämän jälkeenkään jatkettu aivan maanrantoja pitkin, koska ne varsinkin jokisuistamoiden kohdalla olivat rämeiset, vaan kauempaa sisämaitse, missä jokien poikki oli helppo kulkea. Eräänä iltana leiriin tuli alkuasukas, joka kulki suoraan tulen ääreen ja vasta yleisen hälyytyksen tapahduttua huomasi erehdyksensä ja ketterästi kapusi korkeaan puuhun aivan latvaan saakka. Häntä koetettiin kaikin neuvoin saada alas tulemaan, mutta kaikki yritykset olivat turhat. Vihdoin Charley lähti viereiseen puuhun kiipeämään, ja silloin miehelle tuli hätä. Hän huuti »puuh» ja »brirr» ja sylki ja parkui, saaden aikaan niin pahan elämän, että retkikunnan hevoset säikähtyivät karkuun. Charley olisi tahtonut ampua maanmiehensä, peläten hänen houkuttelevan paikalle koko heimonsa, mutta siihen ei retkikunnan johtaja voinut tietenkään suostua. Leichhardt lähestyi puuta ja koetti kauneilla puheilla saada miehen tulemaan alas, mutta tämä vain alkoi nakella oksan kappaleita hänen ja hevosten päälle. Valkoiset silloin peräytyivät puusta kymmenkunnan askelta, ja aikansa valituksiaan ja sadatuksiaan huudeltuaan mies laskeusi maahan ja katosi vesakkoon. Seuraavana aamuna koko heimo oli asestettuna kokoontunut näitä tunkeilijoita katselemaan, mutta sallivat heidän kuitenkin mennä matkoihinsa vähääkään heitä häiritsemättä.

Retkeläisiltä olivat loppuneet sekä suola että jauhot, pääasiallisesti he söivät häränlihaa, teurastaen eläimiään tarpeen mukaan ja kuivaten lihat auringonpaisteessa. Haukat olivat niin rohkeat, että kerrankin ryöstivät lihapalan Leichhardtin kädestä, juuri kun hän aikoi kohottaa sen omaan suuhunsa. Maisemat olivat sangen kauniita, avoimia puksipuu- ja eukalyptysmetsiä, ruohokentät olivat vehmaat ja vettä oli runsaasti. Laajoja aloja oli verekseltä poltettu, kuten Australiassa yleensäkin, jotta ne sitten kasvoivat paremmin ja houkuttehvat riistaeläimiä. Joskus oli kuitenkin aina kuljettava vedetönkin taival. Riistaa, kengurulta ja emuja sekä vesilintuja oli sangen runsaasti ja Charley, retkikunnan metsästäjä, hankki uutterasti tuoretta lihaa. Valkoiset taas kokosivat kaikenlaisia siemeniä, mitä olivat huomanneet alkuasukkaittenkin kokoavan ja syövän. Alkuasukkaat muuttuivat edempänä lännessä ystävällisemmiksi ja tulivat retkeläisten kanssa keskustelemaan. Lahden rannalla he usein tapasivat malaijeja, jotka saapuivat sinne pyydystämään trepangia eli merimakkaroita, kiinalaisten herkkua, ja hyvän pyyntirauhan vuoksi yllä pitivät alkuasukkaitten kanssa hyviä suhteita. Toista nämä saivat tuta, kun valkoisia uudisasukkaita alkoi saapua näihin seutuihin ja vainota ja ammuskella heitä kuin metsäneläimiä.

Lännempänä Carpentarian lahden rannat olivat kuivemmat ja vettä vaikeampi tavata, mutta varsinaista vedenpuutetta ei retkeläisten kuitenkaan tarvinnut kauankaan kärsiä. Että vedenvähyys ei kuitenkaan ollut satunnainenkaan, sitä osoitti se, että maanasukkaitten oli toisin paikoin täytynyt kaivaa kaivoja. Näistä kaivoista nähtiin joskus krokotiilienkin juovan, kun niitten asumain joensuitten vesi oli suolan sekaista.

Kuormajuhtain vähentyessä täytyi vähentää kuormiakin, ensin kasvipaperit ja kivinäytteet, sitten, kirvelevin sydämin, kerätyt kasvitkin. Suuri vahinko oli, kun retkikunnan viimeinen kengurukoira menetettiin, sillä se oli erittäin tehokkaasti auttanut sen ruoassa pysymistä ajamalla sekä kenguruita että emuja, vaikka saikin näiltä otuksilta monet pahat haavat.

Arnhemin niemimaa.

Roper joelta, joka sai nimensä eräästä retkikunnan jäsenestä, suunnattiin matka Arnhemin niemimaan poikki sen luoteiskulmaan, Port Essingtonin asemaa kohti. Roperin yli mentäessä kolme hevosta hukkui ja osa kasvikokoelmista sen johdosta täytyi polttaa. Arnhemin niemimaan sisäosa on hiekkakiviylänköä, johon joet ovat uomansa kaivaneet. Ruokavarat olivat niin vähiin huvenneet, että retkeläiset söivät melkein mitä vain saivat, muun muassa »lentäviä kettuja», eräänlaisia suuria kasvinsyöjiä lepakoita, joita jokilaaksoissa oli suunnattomat määrät. Vedenjakajan poikki kuljettuaan he tulivat Etelä-Alligator joen latvoille, mutta laaksoon päästäkseen heidän täytyi laskeutua 600 metriä korkea jyrkänne, jota ulottui molemmille puolille niin kauas kuin silmä kantoi. Päästyään suurella vaivalla laaksoon he tulivat maahan, jossa olisi ollut runsaasti riistaa, varsinkin lintuja, mutta nyt olivat kaikki haulit loppuneet. Aluksi tämä puute autettiin siten, että lyijyluoteja leikattiin pieniksi paloiksi. Alkuasukkaat olivat rohkeampia, kuin mitä oli ennen tavattu, mutta sangen ystävällisiä. Heillä oli englantilaisia vaatekappaleita ja teräsaseita. Ja pian tavattiin semmoisiakin miehiä, jotka osasivat puhua vähän englantia. Port Essington, retkikunnan päämäärä, ja sen valkoiset asukkaat olivat heille hyvin tutut. He kestitsivät vieraitaan monenlaisilla kasviksilla, joista muutamat huomattiin aivan erinomaisiksi. He olivat erinomaisen taitavia heittämään pieniä keihäitä linkosauvoillaan, surmaten niillä jopa hanhia lennosta. Nähdessään heidän taitonsa Leichhardt ei voinut kyllin kiitellä onneaan, että he esiintyivät ystävinä eivätkä vihamiehinä. Lähempänä Port Essingtonia ilmestyi uusi riistaeläin, puhveli, joka oli päässyt joskus tuodusta kesystä karjasta metsittymään. Joulukuun 17:ntenä retkikunta vihdoin nälkäisenä ja repaleisena, mutta reippaalla mielellä, työnsä arvon tietäen, saapui Port Essingtoniin, josta se kuukauden kuluttua matkusti purjelaivalla Sydneyhin.

Leichhardtin retki herätti mitä suurinta huomiota sekä Austraaliassa että Euroopassa. Hänen oli jo luultu kaikkine miehineen saaneen Queenslandissa surmansa ja apuretkikunta oli lähetetty tämän huhun totuutta peräämään. Melkoinen rahapalkinto ja monet kunnianosoitukset tulivat rohkean matkustajan osaksi, eikä kauaa viipynyt, ennenkuin siirtolaiset vaunuineen lähtivät Leichhardtin jälkiä pohjoista kohti tunkeutumaan.

Leichhardtin katoaminen.

Leichhardt teki vielä kaksi matkaa, yrittäen nyt kulkea Austraalian poikki keskikohdalta, idästä länteen. Ensimmäiseltä hänen täytyi palata takaisin vaarain, tautien, uupumuksen ja ravinnoksi otettujen karjojen karkaamisen vuoksi. Toisella retkellä, joka alkoi joulukuussa 1847, hän kaikkine tovereineen katosi niin jäljettömiin, ettei ole milloinkaan saatu pienintäkään vihiä siitä, mikä retkikunnan kohtaloksi tuli. Kun alkuasukkaat harvoin uskaltavat vastustaa suurempaa valkoisjoukkoa, niin ei luulla heidän tuhonneen retkikuntaa. Luultavasti se sortui Austraalian sisäosien pitkien poutain ja veden puutteen vuoksi. Se ynnä suunnaton helle, myrkylliset suot, ruohon puute, helposti selittävät, miksi Leichhardtin suunnittelema suurenmoinen matka epäonnistui, mutta hänen jäljetön katoamisensa jäi siitä huolimatta arvoitukseksi. Toiset ovat arvelleet, että hänet yllätti äkkitulva jossain jokiuomassa, kuljettaen hänet miehineen päivineen mukanaan ja haudaten lietteitten ja hiekkain alle niin syvään, ettei hänestä sen koommin saatu vähintäkään tietoa, vaikka lähetettiin useita retkikuntia kadonneita etsimään.

Kennedyn retki Yorkin niemellä.

Yorkin niemen sisäosia tutkimaan varustautui v. 1848 E.B. Kennedy. Mukanaan kymmenen valkoista ja Jakki Jakki niminen alkuasukas, hän huhtikuussa nousi maihin Rockingham-lahdessa niemen juuressa, aikoen lopulla vuotta päästä Port Albanyyn, niemen pohjoispäähän, jonne laivan piti lähteä retkikuntaa odottamaan. Matkan tarkoitus oli tämän suuren troopillisen niemimaan luonnonrikkauksien selville saaminen.

Matkan vaikeudet.

Matka piti ensin rannikkoa pitkin, mutta kun seudut olivat alavia ja soisia ja tuhkatiheään oli kuljettava syvien jokien poikki ja melkein läpipääsemättömien pensastiheikköjen puhki, niin täytyi nousta sisämaahan vedenjakajalle. Suurimman vastuksen tuotti etenkin pitkä, hoikka, luikerteleva ruoko, joka kierteli rungosta runkoon ja kurotti sivuille päin pitkiä, monikoukkuisia tuntosarvia. Carron, retkikunnan kasvitieteilijä, koetti tämmöisen köynnöksen yli saada käsiinsä jonkun uuden kasvin, mutta paikalla häneen tarttui kymmenkunta koukkua, ja kuta enemmän hän tepasteli irti päästäkseen, sitä kovempaan ne tarttuivat. Hänen täytyi leikata varret poikki, ennenkuin pääsi satimesta.

Ylemmälläkin maalla pensaikko oli tiheätä ja kasvullisuus rehevää, niin että tie oli kirvein raivattava. Ruohoa ei kuitenkaan ollut kuin niukalta, jonka vuoksi lampaat täytyi teurastaa laitumen huonouden vuoksi; hevoset töin tuskin saatiin hengissä pysymään. Matkan monista vaivoista mainittakoon pensaiston iilimadot, jotka olivat niin toimeliaita, että matelivat miesten saappaihin ja yöllä heidän vaatteittensakin alle verta imemään, niin että he aamulla heräsivät ylt'yleensä verissään.

Miestappo ja verikosto.

Niemimaan alkuasukkaat olivat etevämpää rotua kuin australialaiset yleensä. Heillä oli isot somat majat ja sangen hyvin tehdyt aseet ja talousesineet. Mutta valkoisia kohtaan he olivat vihamielisiä. Kun Kennedy eräänä päivänä kolmen seuralaisen keralla kulki edellä tietä auki leikkaamassa, tapasi hän alkuasukasjoukon. Hän koetti saada aikaan ystävälliset välit, mutta mustat heittivät valkoisia vastaan keihään. Valkoiset ampuivat ja kaatoivat neljä alkuasukasta, ja tästä alkaen retkikunta ja etenkin nämä neljä ampujaa olivat verikoston alaisia, vaikka he saivatkin olla pari kuukautta aivan rauhassa. Syyskuun 10 p. mustat tekivät yöllisen hyökkäyksen, joka kuitenkin torjuttiin, eivätkä he sen jälkeen jättäneet rauhaan yöllä, ei päivällä.

Lokakuun alussa retkikunta oli Yorkin niemimaan keskivaiheilla. Taajat vesakot äkkiä vaihtuivat avoimiksi nurmikentiksi. Retkikunta toivoi nyt saavansa levätä jonkun aikaa, mutta ilo oli lyhyt, alkuasukkaat kun sytyttivät heidän takanaan ruohokentät palamaan. Kennedy joukkoineen pelastui vain sen kautta, että pääsi pakenemaan jo ennen palaneelle alueelle. Hänen täytyi kiiruumman kautta pyrkiä pois palaneilta aavoilta ja jälleen kulkea vesakoita.

Retkikunnan tila oli nyt ruoan puutteen vuoksi niin huono, että Kennedy päätti luopua alkuperäisestä matkasuunnitelmastaan ja pyrkiä rannikolle. Matkalla sinne oli kuljettava alueen poikki, jolla hirmumyrsky oli tehnyt suunnattomia tuhoja. Joka puu oli aivan tyvestä katkennut, tai oli tuuli repinyt sen maasta juurineen. Myrskyn tie oli kolmea kilometriä leveä. Marraskuun ensimmäisellä viikolla joukko saapui rannikon läheisyyteen. Kun yksi miehistä oli niin sairas, ettei ollut mahdollista viedä häntä niemen päähän, jonne laivan oli määrä tulla retkikuntaa ottamaan, jakoi Kennedy joukkonsa, jättäen osan Weymouth-lahteen odottamaan; hän itse kolmen valkoisen ja Jakki Jakin keralla lähti laivaa yhtymäkohdalla tapaamaan.

Retkikunnan nääntyminen.

Viikko sen jälkeen kuin Kennedy oli lähtenyt, kuoli yksi leiriin jätetyistä miehistä. Kaksi päivää myöhemmin tuli leirille alkuasukkaita vaimoineen, jotka töin tuskin saatiin leiristä torjutuiksi, ja seuraavana päivänä tuli kuusikymmentä sotilasta asestettuina ja maalattuina, ja niitä ei saatu poistumaan ampumatta.

Marraskuun 20:ntenä kuoli jälleen yksi leirin valkoisista; toverit tuskin jaksoivat häntä haudata. Seuraavana päivänä alkuasukkaat palasivat, muodostivat leirin ympäri piirin ja keihäät heittoasennossa ja tanssien näyttivät, kuinka he pistäisivät valkoiset kuoliaaksi ja kuinka nämä haavoitettuina kärsisivät. Tuntikausia täytyi heikontuneiden, nälkiintyneiden valkoisten seisoa, aseet valmiina hyökkäystä torjumaan. Alkuasukkaat tekivät sitten rauhan merkkejä, kehoittaen heitä laskemaan aseet luotaan. Se ei kuitenkaan estänyt heitä äkkiarvaamatta heittämästä leiriin keihäitään, johon valkoiset vastasivat yhteislaukauksella. Yksi mustista kaatui ja kannettiin pois, jonka jälkeen muut katosivat.

26:ntena kuoli jälleen eräs valkoisista ja eloon jääneet tuskin jaksoivat kantaa häntä leiristä siihen paikkaan, johon olivat toiset haudanneet.

Joulukuun 1:senä ilmestyi lahteen laiva, mutta ampumisista ja lipun nostosta huolimatta se seuraavana päivänä purjehti pois.

Eloon jääneitten tila oli nyt kamala. Kaikki jauhot oli syöty, eikä lihaa ollut ensinkään. Merenrannalta koottiin simpukoita, mutta miehet eivät uskaltaneet lähteä leiristä kauas, peläten alkuasukkaiden äkkihyökkäyksiä. Eräänä aamuna tavattiin leirin ohi juoksevan puron rannalta jälleen yksi mies kuolleena, eivätkä eloon jääneet jaksaneet muuta tehdä kuin neuloa hänet peitteeseen ja vierittää puron suolansekaiseen veteen. Koira, viimeinen retkikunnan eläimistä, tapettiin ja syötiin. Joskus alkuasukkaat toivat nälkiintyneille valkoisille vähän kaloja tai kilpikonnan sisälmyksiä, ollen kuitenkin samalla heti valmiit hyökkäämään leirin kimppuun, jos valkoiset vähänkään osoittivat valppauden puutetta. Joulukuun 18:ntena olivat Carron ja Goddard ainoat eloon jääneet; heidän molemmat toverinsa tavattiin aamulla kuolleina. Molempain eloon jääneitten yrittäessä kuljettaa pois heidän ruumiitaan, ympäröi puolensataa mustaa leirin. Molempain valkoisten täytyi luopua hommastaan ja tarttua aseihinsa, mutta mustat tekivät rauhan merkkejä ja koettivat lähestyä siten, että varpaillaan vetelivät keihäitä maata pitkin. Kaksi tuntia tätä jatkui, sitten Carron heikkouden sortamana kaatui ja hänen toverinsa ampui, jonka jälkeen mustat hajaantuivat.

Pelastus viime hetkellä.

Heidän mentyään molemmat valkoiset sanomattomilla ponnistuksilla saivat toveriensa jäännökset pensaikkoon raahatuksi ja risuilla peitetyksi; hautaa he eivät jaksaneet kaivaa. Eloon jääneiden tila näytti nyt aivan toivottomalta ja leiriin palatessaan he ihmettelivät, kumpi aamulla tapaisi toisen kuolleena. Kun mustat aamulla hyökkäsivät leiriin, tarttuivat valkoiset vielä kerran rihloihinsa, luullen lopun tulleen, sillä mahdoton oli heidän enää joukkoa vastustaa. Mutta mustat tulivatkin aseettomina ja toivat likaisen paperin, jossa oli kirjoitusta, vaikk'ei sen sisällöstä ollut mahdollista saada selvää. Sitten saapui uusi joukko mustia, tällä kertaa asestettuina ja kiljuen, josta Carron toverinsa kera päätti paperin olleen vain sotajuonen, ja he aikoivat ampua mustia, mutta samalla pensaikosta hyökkäsi esiin muutamia valkoisia miehiä, Jakki Jakki etupäässä.

Tulijat olivat odotetun aluksen kapteeni ja tohtori, ja Carron tästä päätti, että Kennedy oli onnellisesti saapunut perille; mutta ei hän sen enempää kuin hänen toverinsakaan jaksanut kysyä enempää. Carronin tila oli niin surkea, että hänen oikea olkaluunsa oli puhkaissut nahkan, eikä hän jaksanut kävellä veneelle saakka; Goddard oli kuin elävä luuranko. Leiristä otettiin paperit ja luonnontieteellisistä keräelmistä, mitä kulkemaan saatiin, loput jätettiin mustille, jotka sangen uhkaavina kokoontuivat leirin ympärille. Laivalla vasta molemmat pelastetut saivat kuulla Kennedyn ja hänen kerallaan lähteneitten kohtalon.

Pian sen jälkeen kuin Kennedy oli Weymouth-lahdesta lähtenyt, oli eräs hänen miehistään vahingonlaukauksesta haavoittunut. Pohjoiseen päin maa kävi vielä entistäänkin pahemmaksi ja sekä miehet että hevoset uupuivat pian. Tie oli monessa paikassa kirvein avattava, niin tiheätä oli pensasto. Ruokatavarat loppuivat, niin että täytyi syödä variksia ja haukkoja ja hevosenlihaa. Haavoittunut huonontui niin heikoksi, että Kennedy jätti hänet ja kaksi valkoista Shelbourne-lahteen leiriin, jatkaen yksin mustan palvelijansa keralla matkaa sovittuun yhtymäpaikkaan.

Näistä kolmesta leiriin jätetystä ei koskaan saatu varmoja tietoja. Luultavaa on, että he joutuivat mustain keihäitten uhriksi. Shelbourne-lahdessa nähtiin laivan sinne tullessa muutamain mustain päällä paidat ja tavattiin miesten tavaroita eräästä kanootista.

Kennedy ja Jakki Jakki kulkivat eteenpäin niin nopeaan kuin heikontuneessa tilassaan voivat. Mutta he eivät kauaksikaan päässeet, ennenkuin musta poika älysi, että alkuasukkaita, sotilaita, hellittämättä seurasi heidän jäljillään. Hän sen vuoksi vaati jättämään hevoset, ne kun yhä heikontuivat ja lisäksi tekivät niin selvän jäljen, että alkuasukkaitten oli niitä helppo seurata. Kennedy ei kuitenkaan tähän suostunut, tuntien itsensä liian heikoksi ja ehkä luullen vaaraa vähemmäksi kuin hänen palvelijansa.

Molemmat vaeltajat olivat jo päässeet muutaman kilometrin päähän Port Albanysta, joka oli määrätty yhtymäkohta, kun he huomasivat tulleensa saarretuiksi ja alkuasukkaitten lähestymistään lähestyvän. Kaiken yötä he valvoivat, odottaen hyökkäystä. Hyökkäystä ei kuitenkaan kuulunut ja aamulla, heidän jatkaessa pensaikon läpi matkaansa, Jakki vaati Kennedyä ahkerasti katsomaan taakseen, ettei häntä voitaisi takaa päin huomaamatta keihästää.

Kennedyn murha.

Pian lensikin heidän ympärilleen keihässade, ja yksi keihäs sattui Kennedyn selkään, toinen sääreen. Kaatuessaan hän huusi mustalle pojalleen, että tämä ampuisi, ja Jakki ampuikin heti ensimmäistä näkemäänsä mustaa, osaten häntä kasvoihin. Sitten heitettiin yhä enemmän keihäitä, jotka taas sattuivat Kennedyyn. Alkuasukkaitten kantaessa pois haavoitettua miestään Jakki lähti Kennedyn avuksi, vetäen ulos häneen sattuneet keihäät.

Taistelu sitten uudistui ja keihäitä tuli pensastosta joka suunnalta. Kennedy tähtäsi, mutta laukaus ei palanut, ja samalla toinenkin keihäs lävisti hänen kylkensä ja Jakkiinkin sattui keihäs silmän yläpuolelle. Hevosiinkin sattui keihäitä, josta ne alkoivat karata pystyyn ja tepastella, niin että satulalaukut irtaantuivat. Jakki tuki Kennedyä, joka taas oli kaatunut, niin että hän pääsi muurahaiskekoa vastaan nojautumaan, ja juoksi sitten pelastamaan satulalaukkuja.

Takaisin tullessaan hän huomasi Kennedyn ympärillä mustia, jotka kuitenkin hänen lähestyessään poistuivat. Musta poika koetti turhaan nostaa isäntänsä pystyyn. Kennedy ei ennen kuolemaansa enää muuta voinut kuin käskeä Jakin viedä hänen muistikirjansa laivaan ja pelastaa muut.

Jakki surustaan toinnuttuaan kantoi Kennedyn ruumiin tiheään pensaikkoon, kuopi tomahawkillaan haudan ja multasi ruumiin siihen, hävittäen sitten kaikki merkit, jott'eivät alkuasukkaat hautaa löytäisi. Tämän tehtyään hän hiipi pensaikon läpi pois. Lähtien sitten matkaa jatkamaan hän kaalasi jokien poikki, hiipi pensaikoitten läpi, päivät syömättä, yöt tulta tekemättä, kunnes saapui laivan ankkuripaikalle.

Laivalla ensin epäiltiin tätä mustaa miestä ja hänen merkkejään, mutta kun vihdoin lähetettiin vene ja Jakki nälkään nääntymäisillään ja haavoitettuna tuotiin laivaan, arvattiin siellä hänen asiansa, ennenkuin hän oli Kennedyn muistikirjan antanutkaan. Laiva lähti paikalla Shelbourne-lahteen, jossa kuitenkaan ei nähty merkkiäkään leiristä. Sieltä laiva purjehti Weymouth-lahteen, löytäen vielä Kennedyn retkikunnan kaksi viimeistä valkoista hengissä.

"Austraalian kuollut sydän".

Sturtin viimeinen retki.

Pohjois-Austraalian kautta samosi edelleenkin retkeilijöitä, ja heidän matkainsa kautta tuli epäämättömästi todistetuksi, että sitä suurta jokea, »Toivottua siunausta», oli turha siltä puolelta etsiä. Ainoastaan länsirannalla oli enää aloja, joista vielä voitiin toivoa sen suun löytymistä. V. 1845 tosin päättyi Australian rantain suuri kartoitus, eikä länsirannaltakaan oltu tavattu semmoista jokea, mutta jotkut toivoivat, että sen suistamo oli jäänyt samalla tavalla huomaamatta kuin Murraynkin. Charles Sturt lähti vielä kerran retkelle löytääkseen tuon suuren vesireitin ja laajan sisämeren, joiden olemassaoloon hän kaikesta huolimatta varmasti uskoi. Lähtien Adelaidesta elokuussa 1844 hän toivoi parissa vuodessa ennättävänsä tutkia suurimman osan Sisä-Austraaliasta.

Vähän hän silloin osasi aavistaa, mitkä kärsimykset ja vaarat häntä odottivat. Hänen viimeinen retkensä paljasti australialaisen kuivuuden kaikkein kamalimmat hirmut, joita tosin jo moni ennen häntä oli kokenut, mutta ei kenkään niin vakuuttavasti kuvannut.

Sturtin retkikunta, joka oli viranomaisten kustantama, oli hyvin varustettu. Hänellä oli useita valkoisia apulaisia, joista nuori Stuart myöhemmin saavutti suuren maineen itsenäisenä tutkijana. Hänellä oli härkävankkureita, joilla varustuksia vedettiin, lampaita pitkin matkaa teurastettaviksi, sekä koko joukko varahevosia retkikunnan varsinaisten ratsujen lisäksi. Koko matka nimittäin tehtiin ratsain.

Alussa matka luonnistui hyvin. Darlingin mutkaan saakka kuljettiin hyvin tuttuja seutuja, mutta heti kun siitä eteenpäin lähdettiin, alkoivat vaikeudet Maat alkoivat vähitellen kohota matalaa Stanley-vuoristoa kohti, joka erottaa Murray-Darlingin syvänteen Sisa-Austraalian suolajärvien syvänteestä. Vuoristo oli silloin vielä aivan tuntematon. Sturt ei tämän hedelmättömän, synkän kivierämaan poikki kulkiessaan tiennyt aavistaa niitä suurenmoisia hopearikkauksia, mitä se povessaan kätki. Veden puute teki jo näillä taipaleilla suurta haittaa, mutta sitä kuitenkin löydettiin, vaikka niukasti. Sturt apulaisineen retkeili eri suunnille hitaammin kulkevan kuormaston edellä ja tavallisesti aina löydettiin joku lätäkkö tai lähde, josta retkikunta saattoi janonsa sammuttaa. Laitumesta ei ollut puutetta, kun oli länsipuolisille aroille tultu, ja yleiseen maa sitten oli sangen avointa, joka olikin välttämätön ehto yrityksen menestymiselle. Vuoristolta laski näille länsipuolisille aroille lyhyitä jokiuomia, joissa tosin juoksi vettä vain kovien rankkasateiden jälkeen, mutta joissa kuitenkin oli myöhemminkin lätäköltä ja lähteitä. Ja missä ei ollut ensinkään maan pinnallista vettä, siellä sitä usein saatiin uomaa kaivamalla.

Veden niukkuus.

Mutta yleistä vedenniukkuutta kuvaa sattuvasti se, että pienet linnut heti kokoontuivat paikalle, kun ryhdyttiin kaivoa kaivamaan, jopa toiset istahtivat kaivajan lapiollekin. Tavallisesti nämä kuivuneet uomat huomattiin jo matkan päästä eukalyptuspuista, joita niiden varrella kasvoi. Aavat arot vaihtelivat rivittäisten hietasärkkien kanssa, joilla kasvoi Frenela eli Callitris nimistä, araukarian kaltaista havupuuta, joka on Austraalian luonnekasveja samoin kuin eukalyptitkin. Veden puute joksikin aikaa melkoisesti lieveni rankkain sateitten johdosta, jotka tuota pikaa loivat lakeuksille lätäköitä ja saivat uomat, »creekit», vähäksi ajaksi jokina juoksemaan. Sturt lähetti marraskuun puolivälissä pari miestä arojen poikki luodetta kohti maata vakoilemaan, mutta suolajärvet ja liejut ja suola-arojen vedenpuute tekivät sille suunnalle matkustamisen mahdottomaksi. Sturt luuli miesten saapuneen Torrens-järvelle, mutta todellisuudessa siellä oli uusi suolajärviryhmä, jonka Flinders-vuoristo erottaa Torrens-järvestä. Retkikunnan täytyi jatkaa matkaansa Stanley-vuoriston länsilievettä pitkin pohjoiseen, muualla kun ei ollut vettä ensinkään.

Helle.

Eteläisen pallonpuoliskon kesä alkoi tehdä tuloaan ja kuumuus olla kovin rasittava, allikot ja lähteet pelottavan nopeaan kuivua. Lämpömittari harvoin laski alle +35°C, mutta toisinaan se nousi yli 50°C. Nelijalkaisia eläimiä tuskin näkyi ensinkään, lintuja sitä vastoin runsaasti. Näistä oli huvittavin eräs lepinkäinen (Lanius), rastaan kokoinen ruskeahko lintu, joka aamuisin säännöllisesti saapui leirille ja koetti matkia säveliä, joita miehet sille vihelsivät. Sen matkimislahja oli niin ihmeteltävä, että tuskin oli sitä lintua, jota se ei olisi osannut matkia aivan erehdyttävän hyvin.

Alkuasukkaitten majoja, jopa tuliakin tavattiin tuon tuostakin, mutta asukkaat itse livistivät pakoon, jos vain kerkisivät, niin että heitä oli vaikea tavata. Hevoset varsinkin heitä pelottivat. Suuri osa nähdyistä asumuksista kuitenkin oli todella autiona siihen aikaan, kun retkikunta maan läpi kulki, erämaan pienet heimot kun muuttelivat paikasta paikkaan, sen mukaan kuin veden ja ravinnon saanti vaati. Ne alkuasukkaat, mitä tavattiin, olivat sangen ystävällisiä ja osoittivat täydelleen käsittävänsä sen ystävällisyyden, jolla retkikunta, johtajansa tarkkoja ohjeita noudattaen, heitä kohteli. Sturt oli ottanut mukaansa paljon lahjoja, varsinkin villapeitteitä, joita hän heille jakeli. Hän oli nimittäin jo varhaisemmilla matkoillaan huomannut, että alkuasukkaat tässä suunnattomien ilmastollisten vastakohtain maassa alastomuudessaan kovin usein saivat kärsiä vilua.

Tammikuun lopulla v. 1845 Sturt, jonkun matkaa 30 leveyspiirin pohjoispuolella, leiriytyi solaan, jossa hän tapasi runsaat ja näköjään pysyväiset vesivarat; sieltä hän retkeili joka suunnalle ympäristöä, varsinkin vedensaantia tutkien. Eräällä retkellä Sturt toverinsa keralla näki suunnattoman joukon haarahaukkoja (Milvus) jotka sadoittain ympäröivät heidät ja käperin kynsin tulivat vain muutaman jalan päähän, ennenkuin palasivat takaisin. Jos ne olisivat kimppuun käyneet, niin olisivat molemmat matkustajat olleet hukassa. Ne näkyivät kuitenkin päätelleen, että molemmat ratsumiehet olivat liian vaarallisia vastustajia, peräytyivät ja kierrellen, kaarrellen katosivat etäisyyteen. Vettä ei tavattu millään suunnalla niin runsaasti, että retkeä olisi voitu jatkaa.

Kuivuus.

Kuumuus ja kuivuus olivat niin suunnattomat, että kaikki ruuvit irtaantuivat, koneiden sarviosat ja kammat lohkesivat hienoiksi liuskoiksi, lyijy putosi lyijykynistä, hiukset, samoin kuin lampaiden villakin, lakkasivat kasvamasta ja kynnet kävivät hauraiksi kuin lasi. Jauhot menettivät 8% painostaan, muut ruokatavarat vielä enemmän, ja muste kuivui kynään niin nopeaan, että oli mahdotonta kirjoittaa.

Erehdyttäviä merkkejä.

Kun retkikunta ensin leiriytyi »varasto-solaansa», oli siellä paljon eläimiä. Papukaijoja oli tuhansittain, kakaduita, kyyhkyjä ja muita lintuja, joiden kesken monenlaiset haukat tekivät suurta tuhoa. Mutta vähitellen ne kokoontuivat suuriin parviin ja kaikki samana päivänä muuttivat pois, luodetta kohti lentäen. Tämä muutto vahvisti Sturtissa sitä luuloa, etenkin kun siltä suunnalta saapui pelikaaneja ja sorsiakin, että sillä ilmalla mahtoi olla kauan etsitty sisämeri. Jo aikaisemmin Sturt oli huomannut, että samalle suunnalle lensi sepelhaikaroita, kurkia ja muita vesilintuja suunnattomat laumat.

Kuoleman hiljaisuus vallitsi lintujen lähdettyä helteisessä erämaassa. Muurahaiset ja kärpäset olivat ainoat eläimet, jotka pitivät puoliaan tässä kamalassa maassa, ja ne vaivasivat ihmisiä ja eläimiä hellittämättä.

Partioretkien ja alkuasukkaitten antamain tietojen johdosta SturtiIle oli käynyt ilmi, että eteneminen oli joka suunnalle mahdotonta, vieläpä että paluutiekin oli vedenpuutteen vuoksi katkaistu. Kuusi kuukautta, heinäkuun puoliväliin v. 1845, retkikunnan täytyi viettää tässä Sisä-Austraalian erämaan keitaassa voimatta kulkea mihinkään suuntaan.

Vaikea aika.

Retkikunnan jäsenistä osa sairastui, keripukki kun alkoi tehdä tuhojaan. Sturtin lähin apulainen kuoli ja muut riutuivat niin, että sama kohtalo näytti odottavan heitäkin, ellei apua pian tullut. Kuumuus oli kamala, eikä kastetta ollut ensinkään. Eräänä päivänä lämpömittari osoitti 58° varjossa, auringonpaisteessa 69°. Kolme kuukautta keskilämpö oli yli 38°. Tämä hirmuinen kuumuus kuihdutti kaiken kasvullisuuden ja allikoista vesi, josta koko retkikunnan henki riippui, väheni pelottavasti. Sadetta odotettiin ja odotettiin, mutta turhaan. Eräänä päivänä keitaaseen ryömi vanhanpuoleinen puolikuollut alkuasukas, nälkään ja janoon nääntymäisillään ja ypö yksinään. Hänet syötettiin ja juotettiin, hänelle annettiin peite suojaksi, ja kun hän parin viikon kuluttua sen heitti yltään, palatakseen jälleen erämaahan, josta oli tullutkin, oli hän lihonut siihen määrään, että hänen auttajansa olivat sanattomina hämmästyksestä, sillä kasvoissa ei huomannut mitään eroa. Häntä oli syötetty lampaanlihalla ja sitten variksilla, kun huomattiin hänen näistä pitävän enemmän. Saatuaan itsensä hyvään kuntoon häh hyvästeli auttajansa ja katosi jälleen erämaan yksinäisyyteen. Ennen lähtöään hän kertoi Sturtille aavasta, vedestä, jonka aallot olivat miestä korkeammat ja kalat niin isoja, ettei niitä mikään verkko kestänyt. Sturt tuli, yhä varmemmaksi, että siellä sittenkin oli hänen etsimänsä sisämeri, mutta hänen oli nyt mahdotonta lähteä sitä, kauempaa etsimään.

Sade.

Vasta heinäkuun puolivälissä alkoi sataa. Alussa putosi vain muutamia pisaria, mutta seuraavana päivänä tuli oikea rankkasade. Sateen kohina oli vangituille retkeilijöille ihaninta soitantoa, mitä he olivat mielestään milloinkaan kuulleet. Se oli vapautuksen sanoma, mutta Sturt käyttikin sen tarjoamaa tilaisuutta tunkeutuakseen vain yhä kauemmaksi sisämaahan.

Mutta sinnepäin ei maa suinkaan entisestään parantunut, sillä hän oli tullut »Kiviseen erämaahan», jossa eivät pienet sateet mitään merkinneet. Kolmisenkymmentä kilometriä retkikunta rämpi melkein ylipääsemättömien tulipunaisten hietasärkkäin poikki. Nämä hämmästystä herättävät särkät päättyivät suunnattoman laajaan tasankoon niinkuin maan aaltojen jyrkät otsat mereen, eikä kolkon, purppuranpunaisen aavikon pintaa rikkonut mikään muu kuin koillisessa juova matalia puita ja kirkkaan punainen hietakumpu, joka loisti päivänpaisteessa. Ei ainoatakaan ruohoa kasvanut tällä kamalalla vaakasuoralla aavikolla. Sitä peittivät puolta jalkaa pitkät kivet, jotka tuuli oli pyöristänyt; kivet olivat raudansekaista kvartsia. Sturt luuli tätä muodostusta entiseksi merenpohjaksi, mutta päin vastoin se on vedettömyyden synnyttämä. Se oli niin kovaa, ettei hevosten kavioista jäänyt mitään jälkeä. Tämän erämaan takanakaan ei kuitenkaan ollut vettä, ei muuta kuin mustaa liejua entisen vesipaikan pohjalla. Vihdoin täytyi Sturtin taipua siihen käsitykseen, että hänen takaa-ajamansa sisämeri olikin vain kangastus, joka sitä mukaa pakeni edemmäksi, kuta kauemmaksi hän sitä seurasi. Sen sijasta hän oli löytänyt maita, joita kamalampia ei edes Dante olisi voinut keksiä harhailevain sieluparkain kidutukseksi.

Kamalaa erämaata.

Siitä huolimatta retkikunta kuitenkin oli lähellä etsimäänsä järveä, vaikkei se varsinkaan tänä pitkänä poutana olisi Sturtin toiveita vastannut, sillä ainoastaan runsaiden sateiden jälkeen on Eyre-järvessä vettä, silloinkin enimmäkseen suolaista. Sturt kulki Diamantina joen poikki, joka laskee Eyre-järveen, mutta joka silloin oli aivan kuivilla.

Yhä eteenpäin piti matka, kautta uuden kamalan aavikon, jonka poikki kulki valtavia veripunaisia hiekkaharjuja, ja tässä erämaassa kasvoi tuo Sisä-Austraalian vitsaus, pelätty okainen spinifeks-pensas, ainoa kasvi, joka tulee näissä erämaissa toimeen. Joka puolella oli lumivalkoisia suolakenttiä ja kuivuneita suolapuroja, jotka suunnattomien hohtavien käärmeiden tavoin kiemurtelivat synkän erämaan kautta.

Vihdoin Sturtin täytyi, kaukana Eyre-järven pohjoispuolella olevissa erämaissa, kääntyä paluumatkalle. Jos hän olisi vielä edemmäksi kulkenut, olisi hän seuralaisineen ehdottomasti tuhoutunut. Sturtin suuri tuuma oli auttamattomasti kärsinyt haaksirikon, mutta hän viittoi tietä myöhemmille tutkijoille. Kolmetoista vuotta hänen retkensä jälkeen lähti hänen kartoittajansa, M'Dowall Stuart, samoihin erämaihin etsimistä jatkamaan.

Erämaan asukkaat.

Omituista on, että tuskin löytyi niin karua erämaata, ettei joku vaivainen alkuasukas-perhe olisi koettanut siinä tulla toimeen. Jonkun heidän kaivamansa kaivonkin Sturt tapasi, vieläpä siitä sai arvaamatonta hyötyäkin. »Tälle kaivolle johti polkuja melkein joka ilmansuunnalta ja erästä niistä kulkiessani saavuin kylään, jossa oli yhdeksäntoista majaa, mutta ei näkynyt merkkiäkään siitä; että niissä olisi äsken ollut asukkaita. Siellä täällä oli kaukaloita ja jauhinkiviä, katkenneita keihäitä ja murtuneita kilpiä, mutta ilmeisestikin asukkaat nyt olivat lähteneet jonnekin muuanne ja kävivät näillä seuduin vain puksipuun siemeniä keräämässä, sillä maassa oli suuret kasat tämän puun oksia ja puista itsestäänkin näkyi, että niistä oli sato koottu.»

Janoa.

Pakollinen paluu oli Sturtille suuri pettymys, eikä hän vielä luopunut taistelusta. Palattuaan 28:nnen leveysasteen eteläpuolelle löytämälleen jokiuomalle, jossa vielä oli vesilätäköitä, hän jätti sinne suurimman osan väestään ja lähti suoraan pohjoista kohti pyrkimään. Pari leveysastetta kuljettuaan poikki kuivien karujen maitten ja kivierämaan uudelleen tavattuaan hän kuitenkin vedenpuutteen takia palasi takaisin ja töin tuskin pelastui. »Hitaasti palasimme jälkiämme laaksoon, jossa olimme olleet yötä, ja viivähdimme siinä puolen tuntia, mutta ei mikään hevosista tahtonut syödä, yhtä lukuunottamatta, joka sen sijaan käyttikin aikansa sitä paremmin. Muut kokoontuivat ympärilleni, minun siinä puun alla istuessani, pitäen päätään minun pääni päällä, ja oma hevoseni nykäisi hatun päästäni huomiotani herättääkseen. Eläin parka! Paljon olisin antanut sillä haavaa, jos olisin voinut sen kärsimystä lieventää, mutta en voinut. Olimme kaikki samassa pulassa, ja ellemme olisi lopulta vettä löytäneet, niin olisi meidän täytynyt yhdessä kuolla.»

Ei pitkältäkään kuljettu, ennenkuin yksi kaatui kuolleena ja toinen oli niin heikkona, että pelättiin senkin milloin tahansa heittävän henkensä. Se oli jo kaatunut lakeudelle, mutta Sturt toivoi voivansa sen pelastaa rientämällä edellä vesipaikalle ja tuomalla sieltä vettä sen janon sammuttamiseksi. Vesilätäkkö, josta hän oli menomatkalla saanut tätä kallista elämän nestettä, oli kuitenkin sen jälkeen kuivunut. Näytti siltä, kuin tulisi janokuolema muittenkin hevosten ja retkeilijäin itsensäkin osaksi.

Kyyhkynen pelastajana.

»Äkkiä lensi hietamäen takaa kyyhkynen — se oli ensimmäinen tässä erämaassa näkemämme lintu — yksinäinen lintu — lensi ohitsemme kuin salama, vaipui alas noin neljännesmailin päässä hetkeksi lakeudelle, hetkeksi vain ja sitten lensi pois. Se ei olisi ennättänyt muuta kuin nokkansa kastaa, mutta Stuart oli pannut paikan merkille ja siellä oli vettä.» Sitä vietiin aavikolla sortuneelle hevoselle, joka täten pelastettiin.

Päivän levättyään tämän veden luona Sturt taas jatkoi paluumatkaansa. Erämaa oli suunnattoman laajan merenrannikon näköinen ja hietikko oli täynnään suuria, ikäänkuin veden voimasta siihen vaipuneita kiviä. Päivä oli sanomattoman kuuma ja hevosten kaviot niin hauraat, että niistä sinkosi siruja, kun kiveen sattuivat. Seuraavassa leiripaikassa oli vielä vähän vettä, mutta se oli jo niin liejuista ja haisi niin pahalta, että sekä ihmiset että eläimet vain välttämättömyyden pakosta saattoivat sitä juoda. Kaivot, joita Sturt oli menomatkalla kaivattanut, olivat aivan kuivuneet ja hätä alkoi olla niin suuri, että hänen hevosten uupumuksesta huolimatta täytyi kulkea läpi yönkin pienen lampun valossa. Hevoset tuskin jaksoivat enää jalkojaan liikuttaa, kun viimeistä menomatkalla kaivettua kuoppaa lähestyttiin.

Vettä! vettä!

»Esineet olivat vielä hämäriä meidän lähestyessämme sitä kohtaa, joka nyt oli koko toivomme. Stuart kulki edellä ja huusi minulle, että hän näki ne pienet puut, joiden alla olimme nukkuneet. Ja pian hän näki jotain kimaltelevan sillä paikalla, jossa kaivo oli, ja samalla jo huudahti, 'vettä, vettä'. Minun on mahdoton tätä kaikkea kertoa tuntematta enemmän kuin kiitollisuutta Kaikkivaltiasta voimaa kohtaan, joka meitä ohjasi.» Seuraavana päivänä retkeläiset saapuivat jokiuomalle, jonka poikki he olivat menomatkalla kulkeneet ja jossa oli runsaasti vettä. Kaksi hevosista tosin kaatui aavikolle, mutta siksi lähelle, että he saattoivat palata niille vettä viemään ja siten pelastaa ne.

Asuttu erämaan keidas.

Tämä jokiuoma, joka kartoilla yhä vielä tunnetaan Sturtin antamalla Coopers Creekin nimellä, oli sanomattoman autiossa erämaassa siksi huomattava ilmiö, että hän päätti käyttää loput varustuksistaan sen tutkimiseen. Toisin paikoin uoma oli aivan kuiva, mutta kauniita virrattomia suvantojakin oli pitkät matkat, ja rehevine rantoineen ne autiossa erämaassa näyttivät sanomattoman kauneilta. Toisin paikoin uoma hajaantui hyvin moneksi putaaksi, joissa vain paikoitellen oli vettä, ja näillä matkoilla sen juoksua oli hyvin vaikea seurata. Sturt oli ymmällään, mitä ajatella tästä omituisesta muodostuksesta. Eräässä kohdassa hän tapasi pari alkuasukasta ja lahjoitti toiselle kirveen, toiselle koukun. Nämä pitivät niitä, kunnes lähtivät pois, antoivat ne silloin takaisin ja hämmästyivät suuresti, kun sitten älysivät, että ne olikin lahjoiksi aiottu. He lähtivät sitten aamiaista hankkimaan, uivat keskelle jokea ja alkoivat sukeltaen noutaa pohjasta simpukankuoria.

Rajatonta hämmästystä.

Alkuasukkaiden polut kävivät nyt yhä leveämmiksi ja rannoilla oli paljon oksista tehtyjä majoja; maa siis ilmeisestikin oli taajaan asuttu. »Emme olleet kauaksikaan ratsastaneet», kertoo Sturt, »kun eräässä paikassa näimme alkuasukkaan oksia katkovan. Lähemmä tullessamme huusimme hänelle, mutta siitä ei ollut apua. 70 askeleen päästä jälleen huusimme, mutta ei nytkään hän kuullut, siitä syystä ehk'ei, kun oksat hänen taittaessaan kahisivat. Vihdoin hän kokosi ne kimpuksi ja heitti kimpun selkäänsä, kääntyen meistä joelle, sen poikki kulkeakseen, mutta sattui sitten suoraan eteemme. En voi kuvata hänen kauhuaan, enkä hämmästystään — oksakimppu putosi — hän levitti kätensä — ja vavisten kiireesti kantapäähän alkoi huutaa niin paljon kuin ääntä pääsi. Ratsastimme lähemmäksi ja käskin Stuartia laskeutumaan hevosen selästä ja istumaan maahan. Tämä aluksi säikäytti mies parkaa vielä enemmän, hän kun epäilemättä luuli miestä ja hevosta yhdeksi eläimeksi, ja hän oli hämmästyksestä kaatua selälleen nähdessään niiden eroavan. Mutta kun Stuart istui maahan, oikaisi hän taas itseään ja vähitellen jonkun verran rauhoittui.» Hänen huutoonsa saapui siihen toinenkin musta ja merkkien avulla Sturt koetti saada heiltä seuduista tietoja, jotka kuitenkin pakostakin jäivät hyvin häälyviksi. Sturt luuli heidän liikkeittensä ja merkkiensä osoittavan, että pohjoisen ilmalla oli suuri sisäjärvi.

Jonkun päivämatkan yhä kauemmaksi kuljettuaan Sturt seuralaisineen leiriin asettuessaan kuuli »sanomattoman surumielistä ulvontaa vastapäätä olevalta multatörmältä ja näimme, kuinka seitsemän mustaa päätä verkalleen meitä lähestyi… Ryhmään kuului hyvin vanha sokea ukko, jota nuorempi mies talutti, ynnä viisi naista. Kaikki he itkivät sanomattoman katkerasti ja naiset lausuivat matalia, surumielisiä sanoja, mutta saimme heidät istumaan ja pelkonsa heittämään. On mahdotonta sanoa, vanhako ukko oli, mutta hänen hiuksensa olivat lumivalkoiset ja hänen toinen jalkansa oli haudassa.» Sturt luuli näiden raukkain tällä tavalla tahtoneen retkikuntaa lepyttää, kun ehkä eivät voineet pakoon lähteä. Hän antoi vanhukselle suuren päällystakin, joka kovin ilahutti häntä. Kun joukko oli niin pelokas, ettei siltä voinut tietoja saada, laski Sturt puolen tunnin kuluttua sen menemään.

Vähän kauempana tuli vastaan joukko, johon kuului kaksi päällikköä ja neljätoista nuorta miestä ja poikaa. He astuivat kahteen riviin järjestyneinä ja lähestyivät verkalleen. Stuart lähti jalan heitä vastaan, jonka huomatessaan alkuasukkaat pysähtyivät ja kävivät maahan istumaan ja Stuartkin kävi heidän eteensä istumaan. Molemmat päälliköt katsoivat maahan ja itkivät, niin että kyynelet tippuivat, mutta nuoret miehet nauroivat ja pistivät kielen poskeensa. Toinen päälliköistä oli valtavan pitkä mies ja oli punamullalla maalannut itsensä. Sturt sai tältä joukolta jotenkin selviä osoituksia jokiuoman suunnista ja lähti, päälliköille puukot annettuaan, matkaansa jatkamaan. Molemmat päälliköt kuitenkin seurasivat häntä ja toinen esitteli hänet hieman kauempana vanhalle isälleen, jolle Sturt antoi toisen puolen peitteestään, kun hänellä ei enää ollut muutakaan lahjoitettavaa. Päälliköt saattoivat retkeläisiä vielä kauemmaksikin kahdelle majalle, joissa asui toistakymmentä henkeä ja vielä sitäkin edemmäksi, niin että Sturt viiden mailin matkalla tutustui neljään eri heimoon, joihin kaikkiaan kuului kahdeksattakymmentä henkeä. Nämä ystävälliset ihmiset pyysivät vieraita jäämään luokseen, mutta retkeläiset jatkoivat kiireellä matkaa, päästäkseen niin kauas kuin suinkin, ennenkuin aroilta kaikki vesi kuivuisi ja heidän paluumatkansa kävisi mahdottomaksi.

»Kun olimme viimeisen heimon luota lähteneet, ratsastimme edessä päin näkyvää hietakumpua kohti ja tuskin olimme majoista lähteneet, ennenkuin molemmat vapaaehtoiset saattajamme juoksujalkaa riensivät edelle ja katosivat hietakummun taa. Tunsin siksi hyvin tämän kansan tavat, että arvasin tämän jotain merkitsevän, ja sanoin Stuartille olevani varma siitä, ettemme vielä olleet nähneet Coopers Creekin kaikkea kansaa. Mutta sitä en voinut käsittää, miksi he olivat rakentaneet majansa niin kuraisten lätäköitten varteen, kun lähellä oli niin mainioita suvantoja, joiden rannalla olisivat voineet asua. Saavuimme kummulle kuitenkin pian sen jälkeen, kuin molemmat päälliköt olivat sen taa kadonneet, ja kun olimme päälle päässeet, tervehti meitä kolme tai neljäsataa sen taa tanterelle kokoontunutta alkuasukasta korvia huumaavilla huudoilla. Näkö oli erinomaisen vilkas ja sitä vielä kohensi pitkä rivi majoja naisineen ja lapsineen, joita näkyi tanteren toisella puolella pienen rinteen päällä.

Oudon heimon vieraina.

»Pysäytin vähäksi aikaa hevoseni kummun laelle ja katselin alla elämöivää laumaa, joka oli niin taajaan sulloutunut, että sen olisi piirittänyt yhdellä verkolla, sitten rauhallisesti Stuartin ja miesteni seuraamana ratsastin tanterelle, laskeusin hevosen selästä, jättäen hevosen miehilleni ja kävelin jalan alkuasukkaiden luo, jotka paikalla ympäröivät Stuartin ja minut.

»Jos nämä ihmiset olisivat olleet vihamielisiä, emme mitenkään olisi voineet paeta heidän käsistään, sillä hevosemme eivät enää jaksaneet nelistää pelastaakseen meidät ja samalla omankin henkensä. Olimme niin ollen kokonaan heidän vallassaan, vaikka ehkä olikin onnemme, etteivät he sitä tienneet; mutta he eivät suinkaan osoittaneet meitä kohtaan epäystävällisyyttä, vaan päin vastoin todellista vieraanvaraisuutta, niin että olisimme voineet pyytää, mitä suinkin heillä oli. Toiset kantoivat meille isoja vesikaukaloita ja meidän vähän juotuamme kehottivat ne hevostenkin juoda. Tämä epäilemättä oli huomiota ansaitsevaa rohkeutta, sillä olen varma, ettei kukaan valkoinen, joka ei olisi koskaan hevosta nähnyt (eikä yleensäkään kengurua suurempaa eläintä) olisi arkailematta kulkenut tämän kamalan ison eläimen luo ja kantamansa kaukalo rinnan tasalle kohotettuna antanut hevosten juoda ja samalla melkein kuonollaan heitä koskettaa. He tarjosivat meille paistettua sorsaa ja leipäänsä. Kun menimme heidän leiriinsä, osoittivat he meille suurta uutta majaa ja kehoittivat meitä siinä nukkumaan, mutta olin huomannut pienen kummun, jolla kasvoi neljä puksipuuta, ja tällä kummulla, jolle alkuasukkaiden kylästä oli noin viisikymmentä askelta, olin jo ennakolta päättänyt olla yötä, ja kun koetin ilmaista tämän alkuasukkaille, näyttivät he olevan siitä hyvin mielissään. Menimme sen vuoksi puiden luo ja riisuttuamme satulat hevosten selästä laskimme ne laitumelle. Kun alkuasukkaat näkivät meidän rauhassa istuvan, tulivat he luoksemme ja toivat meille risuja, jotta saatoimme tehdä tulen, koska puita oli hyvin niukasti.»

Tämän heimon miehet olivat Sturtin mielestä komeimmat, mitä hän oli Austraaliassa milloinkaan nähnyt, ryhdikkäitä, pitkiä ja jotenkin voimakkaita. He eivät millään tavalla silponeet eivätkä arveluttaneet ruumistaan. Lapsetkin olivat hyvän näköisiä, mutta naiset rumia ja nälkiintyneitä, liian työn rasittamia, kuten Austraalian naiset yleensä. He olivat iloista kansaa ja näyttivät olevan vierailun johdosta kovin hyvillään, ja kun he ehkä olivat hieman tunkeilevia, niin johtui tämä luonnollisestikin uteliaisuudesta ja oman suuren lukunsa synnyttämästä luottamuksesta. Mutta helppo oli heitä hillitä, eivätkä he uskaltaneet koskea valkoisiin vieraihinsa, taikka ruveta heidän taskujaan tutkimaan. Sturt luuli heidän merkeistään käsittävänsä, että joki syntyi lakeuksilla pienestä haarasta ja ettei kauempana idässä enää ollut vettä, vaan että hän kuolisi, jos sinne lähtisi. Suuremmistakaan vesistä, joilla asukkaat liikkuivat kanooteilla, eivät nämä tienneet mitään. Auringon laskiessa kaikki alkuasukkaat lähtivät retkeläisten luota omaan leiriinsä, jossa he myöhään istuivat ja valvoivat, naiset siemeniä jauhoksi survoen kahden kiven välissä ja saada aikaan kankaan kutomista muistuttavan äänen. Heidän leirinsä pitkine tulirivineen oli sangen soma katsella, ja tummaihoiset ihmiset majasta majaan kulkiessaan tai valkeiden ääressä seistessään olivat kuin näyttämöllä. Kello 11 aikaan kaikki oli niin hiljaa, ettei olisi mistään aavistanutkaan olevansa niin suuren kansanjoukon läheisyydessä.

Seuraavana päivänä Sturt vielä lähti, alkuasukkaiden varotuksista huolimatta, matkaa jatkamaan, mutta tuli piankin niin pehmeille lakeuksille, etteivät uupuneet hevoset olisi jaksaneet niiden poikki kauankaan matkata. Hän otaksui joen alkavan juuri tältä liejuiselta lakeudelta ja päätti kääntyä takaisin. Paluumatkalla retkeläiset tapasivat alkuasukkaita, joista alkoi olla vastusta, mutta suoriutuivat kuitenkin tappelutta heistäkin.

Coopers Creek.

Lähes parisataa kilometriä Sturt näin oli tutkinut Coopers Creekiä, saamatta silti täydellistä käsitystä sen todellisesta luonteesta.. Mitchell ja Kennedy olivat jo ennen tutkineet Queenslandista alkavan Barcoon latvat, ja Coopers Creek oli tämän joen alajuoksu. Sturt olisi sen vartta ylöspäin seuraillen helposti päässyt lähes Tyynen meren rannoille saakka. Toisina vuosina se tuo mukanaan suuret määrät vettä, peittäen tulvallaan laajalti niitä lakeuksia, joiden poikki Sturt oli matkustanut ja joilta hän tosiaan olikin tavannut monenlaisia tulvan merkkejä. Lopulta nämä, samoinkuin muidenkin sekä pohjoisesta että koillisesta laskevien jokien tulvavedet laskevat Eyre nimiseen suureen suolajärveen, joka vain semmoisien tulvien jälkeen onkin järvenä, tavallisissa oloissa sitä vastoin liejuisena suona. Sturt kulki retkellään monen muunkin Eyre-järveén laskevan uoman poikki aavistamattakaan, että ne olivat yhtenäisen vesistön jätteitä. Toiselta puolen hän kuitenkin aavisti, että nämä arot ja erämaat toisinaan olivat laajain tulvain vallassa, koska paljaat savikentät sitten kuivuttuaan olivat halkeilleet syltäkin syviin rakoihin, niin että niiden poikki oli hyvin vaikea kulkea. Pysyvästi kuivina halkeamat arvatenkin olisivat pian pölystä täyttyneet. Pitempiin jokireitteihin viittasi taas se, että hän joskus keskellä kuivinta erämaata, tapasi jonkun aivan vähäpätöisen, vaikka tavallista syvemmän allikon, jossa oli kaloja murkinaksi asti.

Erämaan tuuli.

Paluumatkan jatkaminen Coopers Creckiltä oli edelleenkin vaikeata ja vaarallista pitkällisen kuivuuden vuoksi. Marraskuun 11:ntenä tuuli, joka kaiken aamua oli puhaltanut koillisesta ja ollut hyvin kuuma, yltyi kovaksi myrskyksi, eikä Sturt sanonut koskaan unohtavansa sen riuduttavaa vaikutusta. »Menin suuren eukalyptin suojaan, mutta kuumuuden puhku oli niin kamala, että olisi luullut heinän itsestään syttyvän tuleen. Hevoset seisoivat perä tuulessa, turpa maassa, jaksamatta päätään kohottaa, linnut vaikenivat ja puusta, jonka alla istuimme, varisi lehtiä kuin lumihiutaleita.» Lämpömittari halkesi, noustuaan varjossa yli 50 asteen. Selvää oli, että vesipaikat niin ollen nopeaan kuivuivat ja jäljelle jäi vain kosteata liejua, josta retkeläiset kuoppia kaivaen saivat sen verran, että henkensä säilyttivät.

Sturt oli jättänyt osan retkikunnasta varustettuun asemaan pohjoista kohti matkustaessaan, mutta veden kuivuminen ja mätäneminen oli pakottanut tämän osaston samoamaan etelää kohti ennen johtajansa paluuta. Limaista vihertävää vettä kuitenkin oli sen verran jäljellä, että ihmiset ja hevoset pelastuivat, yhtä kuormahevosta lukuun ottamatta, joka kuoli janoon. Pari päivää ruuatta oltuaan retkeläiset saattoivat laittaa itselleen vähän ruokaa. Ja vähän lihaakin he saivat, kun Stuart löysi koirien maahan kaivaman kinkun palasen ja talin. Sturt tästä sairastui niin vaikeasti, että suurimman osan loppumatkaa oli kykenemätön mihinkään, hädin tuskin pysyi satulassa, kunnes saavutti kuormaston, jonka mukana hän sitten matkasi härkävankkureissa. Kuormasto oli pysähtynyt samalle keitaalle, jossa retkikunta oli edellisen kuuman ajan viettänyt. Eteläisen pallonpuoliskon kesä oli jo edistynyt niin pitkälle, että paluumatka Darlingille uhkasi tulla katkaistuksi. Kuumuus oli nyt vielä suurempi kuin edellisenä kesänä. Tuuli kohotti ilman täyteen hienoa pölyä, jonka läpi aurinko paahtoi kuin sula metalli. Maa oli niin kuuma, että tulitikut syttyivät siihen pudotessaan.

Päästäkseen eteenpäin kulkemaan Sturt teurasti neljä härkää, nylki niiden nahkat tuppeen, neuloi reiät kiinni ja täytti ne vedellä. Näin retkikunta pääsi ensimmäisen pitkän taipaleen poikki ja tapasi sitten Stanley-vuoristossa vähän runsaammin vettä, niin että se hädin tuskin pääsi palaamaan Darlingille, jossa hallituksen apulähetys sitä odotti. Keripukista Sturt parani, mutta hänen näkönsä kärsi niin suurta haittaa, että hän kotia palatessaan oli puolisokea, eikä enää koskaan ennalleen parantunut.

Muut retkeilivät myöhemmin samoissa seuduin paremmalla menestyksellä, etupäässä tietenkin siitä syystä, että ennakolta osattiin paremmin arvata odottavat vaikeudet ja niitä vastaan varustautua, mutta myös senkin vuoksi, että he sattuivat tekemään matkansa tuoreempina vuosina. Ilmastolliset eroavaisuudet saattavat eri vuosina olla Austraaliassa hämmästyttävän suuret. Sturtin retken kohdalle näyttää sattuneen erikoisen kuiva ajanjakso. Tähän viittaa sekin seikka, että he matkallaan tapasivat alkuasukkaita, joita odottamaton vedenpuute oli ajanut suin päin totutuilta asuinpaikoiltaan vettä etsimään.

Sturt oli toivonut mannermaan sisäosista löytävänsä luvatun maan, mutta sen sijaan hän löysikin »Austraalian kuolleen sydämen», vaikk'ei hän palatessaan vielä ollutkaan kaikkea toivoaan menettänyt. Hänen seuralaisensa Stuartin tehtäväksi jäi viimeistenkin toiveitten hävittäminen.

Austraalian poikki etelästä pohjoiseen.

Joka on kerran saanut löytöretkeilijän iloja ja suruja ja rasituksia maistaa, se ei hevillä luovu uudelleen yrittämästä. Puutetta ja kaikkia mahdollisia vaivoja John McDowall Stuart oli saanut kokea yhden elämän osaksi runsaan määrän Sturtin viimeisellä retkellä, mutta ne hän pian unohti ja hautoi mielessään uusia retkiä, kunnes saattoi ruveta niitä omin päin toteuttamaan.

V. 1858 hän yhden valkoisen ja yhden maanasukkaan keralla lähti ensimmäiselle itsenäiselle retkelleen tutkiakseen Torrens- ja Eyre-järvien seutuja. Näitä suolajärviä oli pidetty samana suurena vesistönä, joka sirpin muotoisena kapeana koukerona ulottui kauas maan sisään ja eteläpäästään suon kautta purki vettä valtamereen, Spencer-lahteen. Tämä erehdys, joka näkyy kaikissa vanhemmissa kartoissakin, johtui omituisesta harhanäöstä. Kun Eyre v. 1840 tarkasteli seutua »Pettymyksen vuorelta» Torrens-järven itärannalta, näytti molempien järvien välinen seutu hänestä vedenpinnalta; todellisuudessa maata peitti vain suolakuori, joka kauas hohti kuin järven pinta. Vasta kahdeksantoista vuoden kuluttua kaksi matkustajaa, jotka retkeilivät näillä mailla samaan aikaan kuin Stuart, huomasi ja korjasi tämän erehdyksen ja Stuart saattoi vielä täydentää heidän havaintojaan. Hän saattoi palatessaan ilmoittaa, että nämä Austraalian osat sentään olivat vähän parempia kuin maineensa, sillä toisin paikoin oli hyviä laidunmaita ja Eyre-järven länsi- ja eteläpuolella oli kiehkura suolattomia lähteitä.

Maaliskuussa v. 1860 Stuart eräitten ystäväin avulla saattoi lähteä uudelle retkelle, paljon vaativampi tehtävä matkansa määränä. Etelä-Austraalian hallitus oli luvannut 250,000 markan palkinnon sille, joka ensimmäiseksi kulkisi Austraalian poikki etelästä pohjoiseen, ja Adelaide oli määrätty lähtökohdaksi. Tämän palkinnon ja maineen retkeilijä nyt aikoi valloittaa.

Mac Donnell-vuoristo.

Matka piti taas aluksi Torrens- ja Eyre-järville, joiden takaa löytyi miellyttävä ja hedelmällinen maa — Austraalian arojen ulkomuoto melkoisesti vaihtelee vuosien mukaan — ja jokiuomia edelleen Mac Donnell-vuoristoon, joka kauriin käännepiirin vaiheilla ja sen suunnassa halkaisee Austraalian keskustan kahtia.

"Chambersin pylväs".

Mac Donnell-vuoriston eteläliepeiltä hän löysi luonnonmuodostuksen, »Chambersin pylvään», joka on laatuaan maailman omituisimpia. Se on 51 metriä korkea, tyvestä vain kuutta metriä leveä ja kolmea paksu hietakivipatsas, jonka lakea kovempi kerros raudan sekaista hietakiveä on säilyttänyt, niin että se on rapautunut pystysuorin seinämin. Pylväs seisoo kummulla, joka on kolmisenkymmentä metriä ympäristöään korkeammalla. Se todistaa, että koko lakeus on ennen ollut yhtä korkeata kuin tämä patsas. Hietakivipeite on kuitenkin aikain kuluessa rapautunut pois ja vain patsas jäänyt jäljelle.

Ayerin kallio.

Samanlainen jäännös on valtava »Ayerin kallio», joka on kauempana lounaassa hietaerämaissa ja jonka myöhemmät tutkijat löysivät.

Kun Chambersin pylväältä kuljettiin eteenpäin, oli ensin hiekkaista maata, joka ei kuitenkaan ollut aivan karua. Sangen pian sen jälkeen, kuin Stuartin retkien tulokset olivat tulleet tunnetuiksi, anastivat siirtolaiset sen karjoilleen ja laumoilleen.

Austraalian keskusta.

Huhtikuun 22:ntena Stuart havaintojensa mukaan oli saavuttanut Austraalian keskustan. Hän piirsi puuhun merkin ja pystytti viereen Englannin lipun. Kolmen tai neljän kilometrin päässä näkyi korkea vuori, jonka hän nimitti »Stuartin keskusvuoreksi». Seuraavana päivänä hän yhden toverin keralla nousi tälle vuorelle, nähden sieltä koko joukon vuoria, korkeitakin, metsää kasvavia uomia ja lakeuksia pensaikkoineen. Näiden vuorien ansio tietysti on, että seudussa on vettä, vaikka niukaltakin, koska pilvet niille satavat. Niiltä lähtee useita jokia, jotka kuitenkin kuivina aikoina kuivuvat.

Päästyään täten maanosan keskustaan ja terveyden ollessa hyvän ja eväitä riittämään saakka Stuart kahden seuralaisensa kanssa lähti pohjoista kohti tunkeutumaan, aikoen kulkea merelle saakka, jos se suinkin olisi mahdollista. Keskusvuoren toisella puolella heillä kuitenkin oli huono onni veden etsinnässä, niin että muutamia päiviä täytyi olla aivan vedettä. Alkuasukkaitten kaivoista ja jokien uomista sitä kuitenkin taas löytyi sen verran, ettei tarvinnut takaisinkaan palata, vaan saatettiin tehdä taivalta koko toukokuu ja vielä suurin osa kesäkuutakin. Kesäkuun 11:ntena he löysivät vettä oltuaan sitä ilman satayksi tuntia. Ruokavarat alkoivat olla hyvin vähissä ja keripukki näytellä itseään, mutta siitä huolimatta retkeilijät vaan jatkoivat matkaa. Keripukkia vastaan olivat seudun kurkut oivallinen apukeino. Kesäkuun 13:ntena kuultiin maanasukkaitten ääniä ja puolen kilometrin päässä heitä pari nähtiinkin.

Alkuasukkaita.

»Viittasin heille, että he lähestyisivät, mutta he vain tekivät käsittämättömiä merkkejä. Kuljin silloin heitä vastaan, mutta heti sen huomatessaan he poistuivat. Neljännestunnin kuluttua he taas ilmestyivät leirimme kohdalla olevan hiekkasärkän päälle ja kaksi muuta miestä ilmestyi siihen paikkaan, missä he olivat ensin olleet. Otaksuen tämän ainoaksi vesipaikaksi viittasin molemmille särkällä oleville, että he tulisivat veden luo, mutta he vain puhuivat ja tekivät merkkejä, joita en ymmärtänyt. Näytti siltä, kuin he olisivat tahtoneet saada meidät 'poistumaan, mutta minä olin päättänyt, etten poistuisi. He alkoivat sitten tehdä raivoisia liikkeitä, ravistella keihäitään ja kieputtaa niitä päänsä päällä. Nuorempi luullakseni oli viidenkolmatta vuoden ikäinen. Hän asetti sangen pitkän keihään kojeeseen, jolla he niitä nakkaavat, ja muutaman uuden liikkeen jälkeen tuli alas särkältä ja vähitellen lähestyi. Rohkaisin häntä viittauksilla tässä aikomuksessa ja kuljin samalla häntä kohti. Lopulta saavuimme joenuoman äyräille, hän toiselle, minä toiselle puolelle. Hänellä oli pitkä keihäs ja womera ja kaksi kojetta, jotka olivat bumerangin kaltaiset, mutta reunaltaan terävät kuin miekka; toinen pää oli paksumpi, ikäänkuin kahvaksi vuoltu. Hänen liikkeensä ilmaisivat nyt vihamielisyyttä ja hän tuli täydelleen valmiina taisteluun. Taitoin pensaasta vihannan lehvän ja kohotin sen häntä kohti, kehoittaen häntä tulemaan yli minun puolelleni. Kun se ei näyttänyt häntä miellyttävän, kuljin uoman poikki hänen puolelleen ja pääsin kahden askelen päähän hänestä. Mutta sitten minä hänen mielestään olin aivan riittävän lähellä eikä hän tahtonut laskea minua lähemmäksi, vaan kulki taapäin minun edessäni. Minä tahdoin päästä aivan hänen viereensä, mutta siihen hän ei suostunut. Seisoimme sitten alallamme ja koetin hänelle osoittaa, ettemme mitään muuta tahtoneet kuin vettä kahdeksi tai kolmeksi päiväksi. Vihdoin hän näytti ymmärtävän, nyökkäsi päätään, osoitti vettä, sitten leiriämme ja kohotti ilmaan viisi sormea. Koetin sitten saada häneltä tietää, oliko pohjoisen tai koillisen puolessa vettä, mutta se oli mahdotonta. Hän katsoi minuun vakaasti pitkän ajan, alkoi puhua ja huomatessaan, etten ymmärtänyt häntä, teki sen merkin, jolla alkuasukkaat tavallisesti ilmoittavat haluavansa jotain syötävää, ja osoitti minua. Tahtoiko hän tietää, olinko nälissäni, taikka vihjata sitä, että minä hänelle pätisin illalliseksi, sitä en tiedä; mutta nyökkäsin hänelle päätäni merkiksi siitä, että ymmärsin hänet täydelleen. Erosimme sitten, mutta pidin häntä tarkkaan silmällä koko ajan uoman poikki takaisin palatessani. Ennen lähtöäni tuli siihen se toinenkin. Ensimmäinen oli iso, vankka, kauniisti kasvanut mies, kuutta engl. jalkaa pitkä. Hiukset olivat hyvin pitkät ja päänsä ympäri hän oli köyttänyt punaisen verkon ja hiusten päät valuivat harteille. En huomannut hänessä mitään muuta omituista. Heillä ei ollut nahkoja eikä mitään muutakaan ruumiinsa verhona, vaan kulkivat he aivan alasti.»

Sillä ajalla, minkä retkeilijät sen jälkeen vesipaikalla viipyivät, eivät mustat heitä enää häirinneet. Mutta pari viikkoa myöhemmin, päästyään kauempana pohjoisessa veden ääreen, Stuartilla oli kolmen alkuasukkaan kanssa sangen muistettava kohtaus. Ensin tuli leiriin kaksi nuorta miestä, tuoden lahjaksi opossumeja, pieniä lintuja ja papukaijoja; mutta kun he paikalla rupesivat varastamaan, mitä suinkin käsiinsä saivat, käski Stuart heidän poistua. Jonkun ajan kuluttua toinen heistä palasi takaisin, seuranaan nuorukainen ja vanhus. Kahdella heistä oli omituisen näköinen kypäri, joka oli tehty tiukkaan yhteen sidotuista, verkon sisäpuolelle kiinnitetyistä sulista, niin että se muodosti supun. Yritettyään turhaan merkeillä ilmaista toisilleen mielipiteensä ukko alkoi sangen vakavasti keskustella molempien nuorempien kanssa ja Stuartin puoleen sitten kääntyen teki vapaamuurarimerkin. Stuart hieman hätkähti ja katsoi häneen kiinteästi ja ukko uudisti merkin. Stuart vastasi ja ukko tuli hänen viereensä, taputti häntä päähän ja selkään ja siveli hänen partaansa.

Vihamielinen heimo.

Jos nämä merkit todella olivat, kuten tutkimusretkeilijä väitti, jonkinlaisia vapaamuurarimerkkejä, eivät ainakaan kaikki lähiseudun heimot kuuluneet tähän veljeskuntaan, sillä muutama päivä tämän merkillisen tapauksen jälkeen Stuart kohtasi heimon, jonka vihamielisyys ja sotaisuus kerrassaan keskeytti hänen etenemisensä.

Retkikunta tuli kesäkuun 26:ntena jokiuomalle, jossa oli melkoisia allikoita. Erään allikon luo oli leiriytynyt mustia ja Stuart teki melkoisen kierroksen välttääkseen heitä, jos suinkin mahdollista. Pahaksi onneksi ei hän etäämpänä löytänytkään vettä, niin pian kuin oli luullut, ja voidakseen juottaa hevoset illalla hänen sen vuoksi täytyi palata allikolle, jonka ääressä hän oli nähnyt mustat. Paluumatkalla retkeilijät huomasivat, että alkuasukkaat suurella joukolla olivat seuranneet heitä.

Kun Stuart tovereineen saapui vesipaikalle, ei siellä kuitenkaan näkynyt ainoatakaan, jonka vuoksi hän luuli heidän näin kulkeneen karttaakseen valkoisia, kuten heidän tapansa yleensä oli. Vähääkään aavistamatta hyökkäystä retkeilijät johtajaansa seuraten kulkivat uomalle, jonka poikki he olivat aamulla menneet, mutta uoman luona hyökkäsi äkkiä okapensaitten takaa kolme isoa, voimakasta mustaa, kosolta bumerangeja, vaddeja ja keihäitä aseinaan. »He olivat meistä parinsadan metrin päässä. Kun oli melkein pimeä ja okapensaisto meille haitaksi, koetin päästä ohi huomaamatta, mutta se ei suinkaan ollut heidän tarkoituksensa, sillä he yhä lähestyivät, huutaen ja tehden kaikenlaisia uhmaavia liikkeitä.

»Käännyin silloin heidän puoleensa, tehden kaikkia mahdollisia ystävyyden merkkejä, mitä suinkin keksiä saatoin. He näyttivät olevan kovin raivoissaan, kieputtelivat bumerangejaan päänsä päällä, syytivät pahoja sanoja täydellä kurkulla ja hyppelivät jonkinlaista tanssia. Heihin yhtyi nyt muitakin heimon jäseniä, niin että heidän lukunsa muutamassa minuutissa oli noussut kolmeenkymmeneen; joka pensaasta näytti ilmestyvän mies. Asettaen kuormahevoset uoman puolelle ja asettuen niitten ja alkuasukkaitten väliin käskin miehiäni pitämään pyssynsä valmiina, sillä hyvin näin, että heillä nyt oli paha mielessä. He eivät kiinnittäneet minkäänlaista huomiota ystävyydenosoituksiin, joita minä herkeämättä tein, vaan verkalleen tulivat yhä lähemmäksi ja lähemmäksi. Olin kovin vastahakoinen ampumaan heitä ja tein edelleenkin rauhan ja ystävyyden merkkejä, mutta niistä ei ollut vähääkään apua.

»Heidän johtajansa, vanha mies, joka seisoi muitten edellä, viittoi bumerangillaan, ja me käsitimme nämä viittaukset siten, että hän vaati meitä poistumaan. Mutta uhman merkkejä ne todenteolla olivat, sillä tuskin olin kääntänyt hevoseni pään poispäin noudattaakseni heidän muka käskyään, kun bumerangeja alkoi pyrynä tuiskia meitä vastaan hirmuisen sotahuudon säestyksellä. Sitten he sytyttivät heinän palamaan ja alkoivat hyppiä, tanssia ja kiljua ja huitoa käsillään kuin paholaiset. Niiden kolmenkymmenen lisäksi, jotka jo olivat vastassamme, näin nyt paljon muitakin tulevan pensaitten takaa esille.

»Siitä huolimatta en vieläkään tahtonut ampua, vaan koetin jälleen saada heidät käsittämään, ettei meillä ollut minkäänlaisia pahoja aikeita. Lähestyttyään nyt noin neljänkymmenen metrin päähän he tekivät uuden hyökkäyksen ja heittivät bumeranginsa, joita tulla viuhki ja vihelteli korvaimme ympäri ja yksi osui hevoseeni. Silloin käskin ampua ja tämä hiukan hillitsi heidän raivoaan. Kuormahevosemme, jotka olivat edellä, säikähtivät ampumista ja hirveätä kiljunaa ja laukkasivat uoman poikki. Huomatessamme muutamain mustain juoksevan pensaasta pensaaseen erottaakseen meidät hevosistamme, edessämme olevain yhä kiljuessa ja nakatessa bumerangejaan ja tullessa lähemmäksi ja lähemmäksi, annoimme heille uuden yhteislaukauksen ja lähetin Benin viemään hevoset parempaan paikkaan, kun taas itse Kekwickin kanssa jäin selän suojaksi.

Pääsimme piankin niitten edelle, jotka vielä seurasivat meitä, vaikka ampumamatkan ulkopuolella. Yhä enemmän ääniä yhtyi heidän kamalaan kiljunaansa ja joka suunnalla alkoi leimahdella tulia. Kun oli jo aivan pimeä ja maa oli matalaa pensaikkoa, vihollisemme rohkeita ja tappelunhaluisia, olisivat nämä tarmokkaat veitikat hyvinkin äkkiä meidät tuhonneet. Kun oli toivotonta taistella niin suurta ylivoimaa vastaan — ainakin kymmenen yhtä vastaan, ja hyvin älyten asemamme epäedullisuuden, päätin sangen vastahakoisesti palata edellisen yön leiripaikalle. He seurasivat meitä yhä. Olisin vain toivonut, että minulla olisi ollut edes neljä miestä lisää, mutta joukkomme oli niin pieni, etten muuta voinut kuin perääntyä ja asettua puolustuskannalle.»

Stuart kääntyy takaisin.

Seuraavana aamuna paloi merkkitulia joka puolella ja Stuart päätti luopua yrityksestään päästä pohjoisrannalle saakka. Valittaen, että hänen joukkonsa oli liian pieni pitämään puoliaan näin ilkeitä ja tarmokkaita alkuasukkaita vastaan, hän samalla antoi täyden tunnustuksensa heidän sodankäyntitaidolleen. »He olivat ilmeisestikin nähneet meidän kulkevan aamulla ohi, olivat tutkineet jälkemme, mihin suuntaan olimme kulkeneet, ja tietäen, ettemme alempana löytäisi uomasta vettä, vaan että meidän täytyisi palata takaisin, he jäivät odottamaan meidän paluutamme. Hyökkäyksensä he tekivät kahdenkertaisessa rivissä, avojärjestyksessä, ja meidän täytyi tähdätä tarkkaan, jotta tulemme tehoisi. Kun selkämme takana olisi ollut tämmöiset viholliset ja edessä luultavasti vielä paljon pahemmat, olisin saattanut retkikuntani tuhon omaksi, jos olisin yrittänyt tunkeutua eteenpäin.»

Stuart sen vuoksi kääntyi takaisin, saapuen lokakuussa Adelaideen, jossa hänen saavuttamansa tulokset synnyttivät suurta innostusta ja parlamentti paikalla myönsi uudet varat työn jatkamiseen, kunnes maanosan poikki oli avattu tie.

Uusi yritys.

Parin kuukauden kuluttua Stuart jälleen oli matkalla, lähtien Adelaidesta marraskuun 29:ntenä v. 1860. Hän pääsi nyt kauas »Hyökkäyksen joen» taakin tarvitsematta taistella alkuasukkaitten kanssa, mutta tällä kertaa hänen yrityksensä kärsi haaksirikon luonnonesteen vuoksi, joka oli aivan uusi ja aavistamaton.

"Stuartin aitapensas".

Retkikunnan eteen ilmestyi uudenlainen, siihen saakka tuntematon kasvi, jota ruvettiin sanomaan »Stuartin aitapensaaksi», se kun täydelleen esti pääsemästä millekään muulle suunnalle kuin taapäin. Pensas alkaa melkein aivan juuresta saakka työntää oksia, jotka sekaantuvat toisiinsa niin takkuiseksi vyyhdeksi, että semmoinen pensaisto sulkee tien täydellisemmin kuin taajinkaan pensasaita. Tätä pensasta kasvoivat laajat alat silmän siintämättömiin. Joka suuntaan retkikunta koetti tunkeutua sen läpi päästäkseen ja viikon ponnisteltuaan se lopulta löysikin heikon kohdan ja pääsi taas eteenpäin. Pensaikko vaihtui nurmea kasvavaksi lakeudeksi ja Stuart luuli tien rannikolle nyt olevan vapaan. Hän löysi täällä kauniin järvenkin, jonka hän nimitti »Newcastlen vedeksi», mutta ei sitten tarvinnut jatkaa kuin yksi päivä, ennenkuin aitapensas jälleen sulki tien. Oli mahdoton enää löytää heikkoa kohtaa, joka olisi sallinut jatkaa, eikä sen vuoksi ollut muuta neuvoa kuin palata takaisin. Retkikunnan eväät alkoivat olla niin vähissä, ettei Stuart uskaltanut tehdä vielä suurempaa kierrosta pensaikon ohi päästäkseen.

Adelaidessa viranomaiset olivat vakuutetut siitä, että Stuart oli siirtokuntain etevin löytöretkeilijä, jonka vuoksi hänelle viipymättä tarjottiin varoja uuteen retkeen. Vuoden lepo olisi ollut hänelle sangen tarpeen koettujen rasitusten jälkeen, mutta empimättä Stuart siitä huolimatta suostui tarjoukseen. Tosin oli sillä välin saapunut tieto Burken ja Willsin retken surullisesta tuhosta, mutta sekään ei pelottanut Stuartia antautumasta uudelleen rasituksiin ja vaaroihin. Hänelle varustettiin retkikunta, johon kuului yksitoista miestä, ja kahdentoista kuukauden eväät kerallaan hän joulukuun 29:ntenä 1861 lähti uudelleen matkaan.

Kolmas retki.

Retkikunta matkasi nopeaan ja vaikeuksia kohtaamatta maanosan keskustaan, kulkien maaliskuun 12 päivänä 1862 Stuartin keskusvuoren ohi. Saman kuun 28:ntena se kulki »Hyökkäyksen joen» ohi, jossa alkuasukkaat nyt osoittivat mitä ystävällisintä mielialaa. Huhtikuun 14:ntenä retkikunta tuli Newcastlen vedelle ja tehden nyt pidemmän kierroksen kuin edellisellä kerralla pääsi pensaikon poikki, löytäen sen takaa uuden suolattoman lammen, joka erään retkikunnan jäsenen mukaan nimitettiin »Frewin lammeksi».

Stuart luuli nyt, että tie oli selvä; mutta harvoin uusien urien kulkijat tietävät, mitä huomispäivä tuo huomassaan. Stuart ei todella enää osannut aavistaa, että häntä jälleen odotti sama pettymys kuin Newcastlen veden luona, mutta niin kuitenkin kävi. Retkikunta oli vain tavannut aitapensaistossa heikon kohdan. Sitä oli vielä penikulmittain tietä sulkemassa joka suunnalla. Päivän toisensa perästä he ratsastivat suuntaan ja toiseen koettaen selviytyä tästä näköjään loppumattomasta tiheiköstä, mutta vasta toukokuun keskivaiheilla he todella pääsivät läpi.

Retkikunta tapasi nyt koko joukon allikolta ja pienempiä lampia, joista suurin siirtokunnan maaherran mukaan nimitettiin Dalyn vedeksi. Sen luona retkikunta lepäsi jonkun ajan. Allikoista lähti puro, jota retkikunta jonkun ajan seurasi, kunnes se katosi pieneen suohon.

Stuart täytti nyt vesisäkit, jotka oli annettu retkikunnan mukaan, mutta joita ei siihen saakka oltu tarvittu. Hän luuli maan eteenpäin käyvän kuivemmaksi, mutta niin ei käynytkään, sensijaan retkikunta tuli seutuihin, joissa puut, pensaat ja linnut olivat toisenlaiset kuin etelässä. Se oli tullut kuumaan vyöhykkeeseen. Kasvullisuus kävi sitä vaihtelevammaksi ja maalauksellisemmaksi, kuta kauemmaksi he kulkivat, ja maakin muuttui retkikunnan tullessa Carpentaria-lahden länsipuolella olevalle hiekkakivi-pöytämälle, joka jo Leichhardtin matkan kautta oli tullut tunnetuksi.

Dalyn vedeltä erottuaan Stuart tapasi joen, joka laski Leichardtin nimittämään Roperiin. Hän meni tämän joen yli ja lähti toista syrjäjokea taas ylämaahan kulkemaan. Täällä alkuasukkaitten läsnäolo kävi ilmeiseksi sen kautta, että pensaikot sytytettiin palamaan, sitä myöden kuin retkikunta eteni, ja kesäkuun 30:ntenä retkikunta todella tapasikin alkuasukkaita. Stuart kirjoittaa kohtauksesta:

»Vanhus oli sangen ihmeellisen näköinen — hänen sääriensä pituus oli neljä engl. jalkaa ja koko pituus seitsemän jalkaa, ja samalla hän oli niin merkillisen hoikka, että näytti vain varjolta. Kekwickillä oli hatussaan ongenkoukku, joka paikalla herätti ukon huomiota. Hän osoitti merkeillä, miten sitä käytettiin ja haluavansa saada sen omakseen. Käskin Kekwickiä antamaan sen ja ukko näytti olevan siitä kovin hyvillään. Seuraavana aamuna Kekwickin luo tuli kuusitoista mustaa, jotka koukistivat etusormensa, pistivät sen suuhunsa ja vetivät ylöspäin, ojentaen sitten kätensä vastaanottamaan anottua ongenkoukkua. Varamme eivät kuitenkaan sallineet täyttää tätä pyyntöä ja jonkinlaiseksi korvaukseksi Kekwick vei ne hevosensa luo ja sormillaan kohotti sen huulet ylös, näyttääkseen heille sen hampaat. Mutta tämä näky ei ensinkään miellyttänyt heitä. Ilmeisestikin he luulivat hänen tahtovan heille osoittaa, että heidät syötettäisiin tälle pedolle, jonka vuoksi he kauhistuneina hyppäsivät taapäin. Kun samalla muuan retkikunnan miehistä ampui papukaijan, ottivat he lähdön ja kiljuen pakenivat pensaikkoon eikä heitä sen koommin näkynyt, ei kuulunut.

Heinäkuun 4:ntenä Stuart miehineen saapui niille äkkijyrkille rotkolaaksoille, jotka olivat tuottaneet Leichhardtille ja hänen tovereilleen niin paljon vaikeuksia. Onneksi he parikymmentä kilometriä kuljettuaan tulivat jyrkän nokan partaalle, jonka alla näkyi kaunis, pohjoista kohti juokseva joki. Stuart oli varma siitä, että tämä joki veisi merelle, ja nimitti sen Adelaideksi.

Laskeutuen pöytämältä jokilaaksoon retkikunta jatkoi matkaa pitkin joen rantoja, joilla tropiikin rehevä kasvullisuus oli vallitseva ja joilla sääskistä oli paljon harmia. Hevosten jalat olivat vuoristossa saaneet vammoja, jonka vuoksi matka nyt edistyi hitaasti. Vasta heinäkuun 24:ntenä retkikunta voitollisella mielellä vihdoin seisoi valtameren rannalla. Stuart kuvaa hetkeä seuraavasti:

Meri!

»Kuljimme laakson poikki ja tulimme viidakkoon, joka oli yhtä köynnöskasvien sokkelikkoa. Seisautin hevoset raivatakseni tien ja ratsastaessani muutaman askeleen kauemmaksi huomasin olevani rannalla ja näin Intian meren Van Diemenin lahdessa, ennenkuin hevosten keralla tulevat miehet edes aavistivat sen läheisyyttä. Thring, joka minun kerallani ratsasti edellä, huudahti »meri!» ja siitä he niin ällistyivät ja hämmästyivät, että hänen täytyi sanoa se vielä toinen kerta, ennenkuin he täydelleen ymmärsivät, mistä oli kysymys. Sitten he paikalla kajahuttivat kolme pitkää ja sydämellistä hurraata.»

Stuart kastoi kätensä ja jalkansa mereen, jonka saavuttamiseksi hän oli niin hellittämättä taistellut, ja suurimpaan puuhun leikattiin hänen alkukirjaimensa. Kulkien sitten niin lähelle Adelaiden suuta kuin vetelä maa suinkin salli, retkeilijät katsoivat pitkän hoikan riu'un ja siitä oksat karsittuaan kiinnittivät päähän Englannin lipun. Lipputangon juurelle kuopattiin retkikunnan vaiheista kertomus, jonka sen kaikki jäsenet allekirjoittivat.

Retkikunnan tarkoituksen saavutettuaan Stuart toisena päivänä sen jälkeen, kuin oli meren yhdyttänyt, lähti paluumatkalle. Paluumatka oli paljon helpompi menomatkaa, kun tie tunnettiin, mutta ylenmääräinen rasitus tällä ja edellisillä matkoilla alkoi riuduttaa Stuartin voimia ja paluumatkalla keripukki jo alkupäässä alkoi häntä vaivata.

Maanosan keskustaan saavuttaessa retken johtaja jo oli arveluttavasti sairaana. Hänen tarmonsa oli kuitenkin niin lannistumaton, ettei hän suostunut viipymään, vaikk'ei omin voimin enää päässyt edes hevosen selkään.

»Hyökkäyksen puron» läheisyydessä retkikuntaa tervehdittiin omituisilla menoilla. Stuart siitä kirjoittaa.

Manauksia.

»Eilen illalla meitä vähän ennen auringonlaskua ja sitten pimeään saakka huvitettiin ilveilyllä, jolla alkuasukkaat ilmeisestikin tahtoivat pitää meitä rauhallisina ja voimattomina. Se alkoi jonkun matkan päässä sankan mustan savun teolla (spinifex sytytettiin palamaan) jonka jälkeen he huutelivat mitä lystikkäimmin keuhkojensa koko voimalla. Auringon laskettua käskin joukkoani valmistautumaan hyökkäystä torjumaan. Ja he lähenivätkin sitä mukaa, kuin tuli tuli meitä kohti, ja nyt silloin tällöin näimmekin heidät. Yksi heistä oli vanha mies, jolla oli sangen voimakas ääni. Hän näytti lukevan manauksia, kiljuen niin kamalasti, etten ole eläissäni moista kuullut. Tuntui siltä, kuin olisi hän kärsinyt mitä hirveintä kidutusta. Muutamat naiset olivat hänellä apuna tässä kamalassa kiljunnassa.

»Illan käytyä pimeämmäksi ja heidän tultua noin sadanviidenkymmenen askelen päähän meistä näky oli sangen soma — jopa suurenmoinen. Etualassa olivat leirivarustuksemme ja miehemme valmiina hyökkäykseen. Jokiuoman toisella puolella oli pitkä jono liekkejä, joista toiset nousivat korkealle ilmaan, toiset paloivat matalina ja lepatellen. Liekkien keskellä alkuasukkaat näyttivät liikkuvan, suorittaen kaikenlaisia temppuja, ja heidän takanaan tuli vanhus vaimoineen. Jokaisen korkealle kohoavan liekin luona hän näytti suorittavan jonkun salaperäisen taian, kiljuen yhä samalla hirvittävällä äänellä ja väännellen ruumistaan ja sääriään ja käsivarsiaan joka tavalla. He olivat kuin paholaisia siten hyppiessään, kisaillessaan ja lystiä pitäessään liekkien keskellä.

»Vihdoin he tulensa keralla pääsivät allikolle saakka, pidettyään tätä kamalaa elämää lähes kaksi tuntia yhteen mittaan. Heti kun he saapuivat veden luo, hyökkäsivät eellimmäiset veden partaalle janoaan sammuttamaan ja heidän jälkeensä kaikki muut, vanhusta lukuunottamatta. Hän jatkoi ulvonaansa, kunnes hänelle tuotiin vettä ja se juomiseen tukehtui. Kun kaikki olivat juoneet, lähti koko joukko tiehensä, epäilemättä vakuutettuna siitä, että nämä manaukset ja temput olivat estäneet meitä mitään tekemästä heidän vettä lähestyessään.»

Lokakuussa Stuartin sairaus yltyi niin pahaksi, ettei hän kuukauden lopulla kyennyt käyttämään oikeata kättään, nieleminen kävi kovin vaikeaksi ja auringon laskiessa hän kävi sokeaksi. Marraskuussa hänen tilansa yhä huononi, niin että hän lopulta oli enemmän kuollut kuin elävä. Hän ei voinut liikkua, ei puhua ja suu oli niin täynnään rakkoja, ettei hän voinut huuliaan kiinni saada. Häntä täytyi kantaa paareilla. Retkikunnan saapuessa uloimmille uudisasutuksille Stuart kuitenkin oli jälleen sen verran parannut, että hän saattoi istua satulassa, mutta siirtolaisten mielestä hän jo oli kuoleman oma. Lyhyen levon jälkeen ja saatuaan jonkun verran rohtoja hän kuitenkin parani sen verran, että joulukuun 12:ntena 1862 saattoi ratsastaa Adelaideen, joka mies mukanaan, joiden kanssa hän oli matkaankin lähtenyt.

Etelä-Austraalian hallitus antoi Stuartille 3000 punnan palkinnon ja laajan alan laidunmaata, mutta löytöretkeilijän terveys oli niin murtunut, että hänen täytyi palata takaisin Skotlantiin, joka oli hänen synnyinmaansa, ja siellä hän v. 1866 kuoli.

Stuart oli Austraalian maantieteen selvittelijöistä kaikkein etevimpiä. Hän matkusti nopeaan, pitäen mukanaan niin vähän väkeä ja matkatarpeita kuin suinkin, ja osasi erittäin tarkasti valita matkasuunnan. Vaikka hänen retkensä pitikin vain suunnattomien erämaitten halki, oli siitä kuitenkin tärkeät käytännölliset seuraukset. Samaa reittiä, jota Stuart kulki, rakennettiin sitten sähkölennätinjohto Adelaidesta Port Darwinim ja mantereen poikki suunniteltu rautatiekin kulkee näitä latuja, vaikka suurin osa siitä vielä onkin rakentamatta.

Burke ja Wills.

Stuart ei kuitenkaan ollut ensimmäinen, joka kulki Austraalian poikki. Vähän ennen häntä suorittivat saman suur'uhon O'Hara Burke ja W.J. Wills, jotka Viktoria siirtokunnan hallitus oli lähettänyt matkaan Melbournesta. Tällä retkikunnalla oli kameeleja, joita jo v. 1846 oli Austraaliaan tuotu. Kameeli oli Austraalian erämaissa hevosta monta vertaa edullisempi juhta, sillä hädän tullen se saattoi kulkea kymmenen ja kaksikintoista päivää juomatta, jota vastoin hevosta oli juotettava kerta vuorokaudessa. Kameeleilla kuljetettiin kuormastoa, itse retkikunnan jäsenet kuitenkin ratsastivat hevosilla.

Burke jätti suurimman osan miehistään Darling-joelle ja lähti itse pienemmän joukon keralla edellä kulkemaan. Maa, jonka läpi hän matkusti, oli metsäistä ja tasaista, metsien välissä oli ruohoisia lietemaita ja jokia ja puroja kierteli sen kautta Sturtin löytämälle Cooper joelle, joka itärannikon vuoristoista laskee Eyre-järveen — niinä harvoina vuosina, jolloin siinä on riittävästi vettä — ja sinne jätettiin taas joukko miehiä ja ruokavaroja. Kuusi viikkoa Cooper joelta kuljettuaan retkikunta v. 1860 saapui Carpentaria lahden eteläisimpään kolkkaan. Tällä taipaleella kuljettiin saman erämaan poikki, jossa Sturt oli ollut vähällä nääntyä kuusitoista vuotta aikaisemmin.

Menomatka oli ollut nopea, vaikka riitojen vuoksi ikävä, mutta paluumatkalla tuli retkikunnan johtajille tuho. Yksi mies kuoli väsymyksestä ja kuumuudesta. Burken, Willsin ja Kingin täytyi teurastaa hevosensa ruokatavarain loputtua. Lopulta he eksyivät ja päiväkausia harhailivat pensaikoissa. Saapuessaan Cooper-joelle jätetyn osaston leiripaikalle he olivat niin uupuneet, että tuskin pystyssä pysyivät. Mutta samana aamuna, jona he sinne saapuivat, oli sieltä apuosasto lähtenyt paluumatkalle siirtokuntiin. Joku verta ruokavaroja oli leiriin jätetty, mutta ne eivät kauaksi riittäneet. Lopulta Burke ja King lähtivät pyrkimään eräälle lammas-asemalle, jonne oli 250 kilometriä matkaa, ja Wills, joka ei kyennyt kävelemään, jätettiin Cooper-joelle. Ystävälliset alkuasukkaat antoivat heille matkalla nardu-hernekasvin siemeniä, mutta ne eivät heitä ravinneet, ja toivottu lammasfarmi väistyi yhä kauemmaksi ja kauemmaksi, eikä koskaan löytynyt. Lopulta heidän täytyi palata Cooper-joelle, mutta tällä matkalla Burke kuoli. Kuollessaan hän kielsi tovereitaan itselleen hautaa kaivamasta, ettei rasitus vähentäisi heidän voimiaan ja samalla pelastuksen mahdollisuuksia.

Kun King saapui leiriin, oli Wills sillä välin kuollut nälkään. King pääsi erään alkuasukasheimon hoitoon ja eli siten kolme kuukautta, kunnes lähetettiin apuretkikunta etsimään kadonneita löytöretkeilijöitä. Coopcr-joella oli jo ennenkin käynyt apuretkikunta, mutta se oli sattunut tulemaan sillä välin, kun Burke ja King olivat lammasfarmia etsimässä, ja oli palannut takaisin, luullen retkikunnan johtajain tuhoutuneen.

Howitt johti yhtä viidestä apuretkikunnasta, jotka ensimmäisen tyhjin toimin palattua paikalla lähetettiin Viktoriasta kadonneita johtajia etsimään. Hän antoi elävän kuvauksen Kingin löydöstä: »Lähellä Cooper-jokea odottamatta tapasin ryhmän mustia, jotka istuivat leiritulensa ääressä. Minut nähdessään he hajaantuivat pensaihin, jättäen yhden miehen jälkeensä. Tämä olento, joka oli repaleinen kuin variksenpelätin, seisoi ja hetken aikaa hurjasti tuijotti valkoiseen mieheen. Sitten hän lankesi polvilleen. Minä ratsastin hänen luokseen. 'Kuka olette'? kysyin. 'Minä olen King', vastasi mies. 'Minä olen ainoa eloon jäänyt'. Hän kertoi, että Burke ja Wills olivat kuolleet muutama kuukausi aikaisemmin. Heidän jäännöksensä haudattiin, ja samana päivänä, jona Mc Dowall Stuart voitokkaana palasi Adelaideen onnelliselta matkaltaan, kannettiin Melbourneen Burken ja Willsin ruumiit.

Muista apuretkikunnista J. McKinlayn johtama kulki mannermaan poikki vahan läntisempää reittiä kuin Burke ja Wills ja palasi Adelaideen Quecnsandin eteläosien kautta. Kolme retkikuntaa purjehti pohjoisrannalle ja tunkeutui sieltä maanosan sisustaan. Landsboroughin johtama kulki maanosan poikki Carpentaria lahden rannalta lähtien. Nämä retket olivat sangen tärkeitä sisämaan asutukselle, sillä ne paljon lievensivät sitä pelkoa, joka aina Oxleyn retkestä saakka oli ollut sikäläisiä erämaita kohtaan vallalla.

Tutkimusretkiä Länsi-Austraaliassa.

Länsi-Austraaliassa tapahtuivat ensimmäiset matkat sisämaahan Albanystä ja Joutsenjoen suuhun perustetusta Perthistä. Joutsenjoen laakso tutkittiin latvoille saakka, ja v. 1830 kuljettiin Perthistä sisämaan kautta Albanyyn. Näillä lyhyillä retkilläkin kuitenkin sisämaa paljasti toivottoman erämaaluonteensa.

Grey.

Luoteisrannikolla luutnantti George Grey v. 1837 teki ensimmäisiä yrityksiä tunkeutua sisämaahan. Tiheiden rantametsien läpi päästyään hän ei kuitenkaan löytänyt vehmaita ruohomaita, kuten oli toivonut, vaan vuori-ylängön, joka oli niin täynnä syviä rotkoja, että sen poikki oli melkein mahdoton hevosella kulkea. Laaksot olivat ylipääsemättömiä soita. Retkikunta tunkeutui syvemmälle maan sisään nämä vastukset kiertääkseen. Joka päivä ukkonen pauhasi ja sade valui virtanaan, vuorimaa oli jylhän kaunista, kasvullisuus rehevää ja eläimiä runsaasti. Alkuasukkaat olivat näillä kulmilla sotaisempia kuin mantereen itäosissa. Eräs haavoitti Greytä keihäällä reiteen. Lopulta retkikunnan täytyi palata rannikolle siihen paikkaan, josta oli lähtenytkin, vaikka Grey olisi mielellään kulkenut maata Perthiin saakka.

Hän laski nyt laivalla Sharks Bayhin, joka on Austraalian manteren läntisiinmässä polvessa, ja lähti sieltä veneillä rantaa seurailemaan. Veneet kuitenkin kärsivät haaksirikon ja johtajan täytyi muutaman miehen kera vähin eväin kulkea rantaa pitkin Perthiin, josta lähetettiin apuretkikunta jälkeen jääneitä etsimään.

Gregoryt.

Veljekset Augustus ja Frank Gregory tutkivat vv. 1846—1852 useita länsirannikon jokia, varsinkin Murchisonin, joka kartoitettiin. Myöhemmin (1855—56) Augustus Gregory kolmannen veljen keralla kulki Austraalian pohjoisosan poikki Viktoria-joelta itärannikolle ja avasi paljon hedelmällisiä seutuja asutukselle. Kaksi vuotta myöhemmin hän lähti Leichhardtia etsimään ja kulki silloin Brisbanen seuduilta Barkoo joelle ja edelleen Adelaideen. Leichhardtin jäljet hän löysikin ja seurasi niitä kotvasen, mutta lopulta ne erämaahan hävisivät.

Mannermaan poikki rakennettu sähkölennätinjohto, joka v. 1870 valmistui, oli asemineen hyvä tukikohta niille retkikunnille, jotka seuraavina aikoina lähtivät maanosan sisustaa tutkimaan. Varsinkin lännessä oli vielä suunnattoman laajalta tuntemattomia alueita. Jotkut vielä toivoivat sieltä löytävänsä joko suuren sisämeren taikka »Toivotun siunauksen», vaikkapa toivojain luku olikin vähiin supistunut. Karjatilain omistajat toivoivat rannattomia hyviä laidunmaita, vuorimiehet ja seikkailijat kultaa ja jalokiviä, valtiomiehet laajempia asunta-aloja Euroopan liikaväestölle.

Giles.

Ernst Giles lähti v. 1872 eräältä Eyre-joen luoteispuolella olevalta lennätinasemalta Länsi-Australian tuntemattomiin seutuihin. Hän löysi Amadeus nimisen suolajärven, taikka oikeammin suolakentän, jolla suolakuoren alla on kosteata liejua. Järvessä on useita saaria ja toisia luo kangastus. Rannat ja seutu laajemmaltakin on sangen autiot eikä Giles voinut aikomuksensa mukaan kulkea erämaan poikki länsirannalle.

Seuraavana vuonna hän teki uuden yrityksen etelämmästä, mutta kohtasi vain hiekka-aavoja ja spinifex-kenttiä, joiden terävät oat tekivät kulkemisen sekä hevosille että ihmisille kidutukseksi. Giles tosin löysi erämaasta keitaan, mutta siinä oli niin vähän ja niin huonoa vettä, että hänen täytyi kääntyä takaisin, ja paluumatkalla hän oli janoon kuolla. V. 1875 hän lähti vielä kerran yrittämään, eikö pääsisi erämaan poikki länsirannalle, ja tällä kertaa hänellä oli entistä paremmat varustukset ja hevosten asemesta kameelit. Hän lähti nyt matkaan Spencer-lahden pohjukasta ja 30:nnen leveyspiirin kohdalla matkusti länttä kohti. Viiden kuukauden kuluttua hän saapui Länsi-Austraalian rannalle Perthin kaupunkiin. Paluumatka tapahtui paljon pohjoisempaa reittiä, Amadeus-järveä kohti, ja tämäkin matka onnistui. Gileksen matkain kautta tuli Länsi-Austraalian luonne pääpiirtein selvitetyksi. Hän huomasi sen vedettömäksi; hietaerämaaksi, joka oli aivan sopimaton asuttavaksi.

Samaan aikaan kuin Giles lähti ensi retkelleen, lähti William Gosse samoihin seutuihin. Eversti Warburton kulki v. 1872 Macdonnel vuoriston luota erämaan poikki Oakover-joelle, joka laskee Intian mereen 20:nnen leveyspiirin kohdalla. Ellei hänellä olisi ollut kameeleja, olisi hän sille matkalle jäänyt, sillä vettä oli erämaassa ylen niukasti.

John Forrest.

John Forrest, josta myöhemmin tuli Länsi-Austraalian pääministeri ja commonwealthin (Austraalian liittokunnan) hallituksen jäsen, oli nuori maamittari, kun hän maaliskuussa 1874 lähti Perthistä, Lounais-Austraaliasta, tutkimusretkelleen. Hänen piti tunkeutua Perthistä keskimaan sähkölennätinlinjalle, ja viranomaiset olivat sitä varten varustaneet hänet matkalle. Lähellä meren rannikkoa seudut jo tunnettiin, mutta sisämaa oli aivan tuntematonta, sillä Giles lähti viimeiselle retkelleen vasta seuraavana vuonna.

Forrest seurasi aluksi Murchison joen laaksoa. Se oli verraten hedelmällistä ja tuoretta maata ja matka sujui jotenkin nopeaan. Mutta noin 500 kilometriä merenrannasta joki väheni vain pieneksi puroksi ja oli kuljettava sen vuoriston yli, josta joki alkoi. Nyt alkoivat matkan todelliset vaikeudet. Lähteet loppuivat kokonaan eikä ollut muuta vettä, kuin mitä oli jäänyt sateen muodostamiin allikoihin graniittikallion pintakoloihin. Tie kulki tiheiköiden ja pensaikoiden läpi ja pelätty spinifex-pensas varoitti retkikuntaa, että edessäpäin oli vedetöntä maata. Etelämpänä kuitenkin oli hyvää avointa maata, aroa, jolla kasvoi ruohoa ja ryhmissä suunnattomia valkorunkoisia eukalyptejä. Siellä oli myös pieniä puroja ja jokia, joista voitiin juottaa juhdat, mutta kaikki osoitti, etteivät nämä joet olleet pysyväisiä, vaan että maa kuivina vuosina oli aivan vedetöntä.

Forrestilla oli kuitenkin parempi onni kuin SturtiUa ja Stuartilla, vuosi oli verraten kostea ja hän löysi vielä kotvasen kauempaakin maan sisästä laidunmaita ja lähteitä. Mutta sitten maisemain luonne muuttui. Retkikunta tuli paljaalle aavikolle, joka oli tasaista kuin merenpinta ja silmän siintämättömiin spinifexin peittämä. Suolajärvi tai hietakumpu siellä täällä ei paljoakaan lieventänyt hietikon ja spinifexin ainaista yksitoikkoisuutta. Hevoset sairastuivat ja olivat toinen toisensa jälkeen hylättävät. Ihmisetkin uupuivat ja olivat lannistua tässä kamalassa erämaassa. Onneksi kuitenkin silloin tällöin tavattiin vettä graniittikallion koloissa, ja tämä se pelasti retkikunnan. Toisinaan kuitenkin kului pari kolme päivää, ennenkuin semmoisiakaan vesipaikkoja löytyi, ja joskus ne olivat tyhjiä, kun löytyivät. Tämä oli se kamala maa, josta sekä Gossen että Gilesin oli täytynyt takaisin palata, kun olivat koettaneet kulkea sen poikki idästä länteen. Nyt näytti siltä, kuin olisi Forrestinkin täytynyt palata takaisin, mutta hän oli kuitenkin jo tunkeutunut siihen niin pitkältä, että palaaminen saattoi olla yhtä vaarallista kuin eteenpäinkin kulkeminen.

Elokuun alussa koko retkikunta oli suuressa vaarassa. Oli tullut kuiva aika, eivätkä miehet sen enempää kuin juhdatkaan voineet janoaan sammuttaa muuta kuin suolaista liejua nielemällä. Kuljettiin pitkien mäkijonojen poikki, mutta yhtä toivottomana, kamalana pysyi maa. Syyskuussa päättyi etelän talvi ja kuumuus alkoi lisääntyä. Onneksi vihdoin kohdattiin puro, jossa oli sen verran vettä, että retkikunta saattoi janonsa sammuttaa. Pahimmat vaikeudet oli samalla voitettu. Syyskuun lopulla saavuttiin sähkölennätyslinjalle, ja sitten oli matka Adclaideen selvä. Forrestin matka oli epäämättömästi osoittanut, että Australian länsipuolisko on kuivaa erämaata, jota on mahdoton asuttaa. Ainoastaan länsirannikon jokilaaksoissa on hyviä maita ja vettä.

Näiden retkien kautta olivat tulleet pääpiirtein selvitellyiksi ne mahdollisuudet, mitä tämä maanosa asutukselle tarjosi. Aukkoja tietysti jäi vielä paljon, ja monen monta tutkijaa on ollut työssä niitä täyttämässä. Kun löydettiin kultaa, niin saivat löytöretket tavattoman suuren vauhdin, ja varsinkin Coolgardien kulta-alueet Lounais-Austraaliassa ja Kimberleyn kulta-alueet Luoteis-Austraaliassa tulivat laajalta tarkkaan tutkituiksi. Etsittiin maan poikki kulkevia reittejä, jonka kautta niihin voitaisiin kuljettaa karjaa kaakkois-Austraalian siirtokunnista, mutta nämä etsimiset olivat turhat. Austraalian läntisen puoliskon hieta- ja spinifexaavikoiden poikki ei ollut mahdollinen karjaa kuljettaa, ja samalla saatiin selville sekin, että varsinaisesta erämaa-alueesta oli turha kultaakaan etsiä.

Paljon on Austraalian sisäosissa vielä tutkimattomiakin aloja, etupäässä tietysti suuret erämaat, joiden läpi vain joku matkue on kiireesti samonnut, ennättämättä muuta etsiä kuin suorinta tietä lähimpään vesipaikkaan. Mutta tunnettujenkin ja kauttaaltaan hyvin asuttujen seutujen tieteellinen tutkiminen on vielä sangen puutteellista. Ei edes tarkkaa yleiskarttaa ole vielä voitu laatia ja geologinen kartoitus on vasta alulla. Viime vuosikymmenellä ovat Austraalian tieteelliset laitokset kuitenkin päässeet voimistumaan ja koettavat ripeästi korjata, mitä aikaisempi, ensi sijassa käytännöllinen aika on tekemättä jättänyt.

Ehkä suurin ja samalla mielenkiintoisinkin tehtävä on mustan alkuasukasväestön »folkloren» kokoaminen ja heidän kieltensä, elämänlaatunsa ja tapainsa perinpohjainen tutkiminen. Varhaisimmat matkustajat olivat tähän hyvin huonosti varustetut sekä puuttuvan kielitaitonsa että ihmistieteitten senaikaisen alkeellisen kehityskannan vuoksi.

Nuoren Austraalian alkuvaiheet.

Pohjois-Amerikan ensimmäiset valkoiset uudisasukkaat olivat ihmisiä, jotka omantunnonvapautensa ja uskonsa vuoksi hylkäsivät isäinsä maan ja lähtivät valtameren taa uutta kotimaata perustamaan. Austraalian ensimmäiset uudisasukkaat olivat rikoksentekijöitä, jotka yhteiskunta työnsi keskuudestaan, päästäkseen huonoimmista aineksistaan. Samoin kuin puritaanipakolaiset löivät asuttamaansa uuteen maanosaan mitä pysyvimmän leiman ja muodostivat uuden kansallisuuden selkärangan, samoin rikollisuus löi tahransa nuoren Austraalian alkuvaiheisiin, vaikka tämä leima ei onneksi ollutkaan pysyväinen, vaan verraten pian on kulunut pois.

Murtovarkaita, varkaita, näpistelijöitä, väärentäjiä, maantierosvoja olivat ne asukkaat, joita Englanti lähetti valtaamaansa uutta maanosaa asuttamaan, naiset Lontoon katujen irtolaisnaisia, joista huonompain sallittiin siirtokunnassa jatkaa entiseen tapaansa, vähemmän turmeltuneiden mennä parempain vankien kanssa naimisiin. Moitteettomasti käyttäytyväin vankien sallittiin sitä paitsi naida alkuasukkaitten joukosta. Tämmöisistä aineksista tahdottiin luoda uusi kansa.

Maassa, jossa kaikki oli rakennettava alusta, osa miehistä tuota pikaa eksyi Sydneyn tiheihin takametsiin. Keripukki alkoi tehdä tuhojaan. Hurjemmat vangeista karkasivat ja jäivät sille tielle. Siirtokunnassa pääsi kaikenlainen siveettömyys ja rikollisuus valtaan ja hirsipuu ja pamppu alkoivat sangen pian toimintansa. Alkuasukkaat, jotka alussa olivat ystävällisiä, muuttuivat vihamielisiksi. Osa vangeista teki salaliiton karatakseen Tahitiin, mutta tuuma saatiin ajoissa ilmi. Toiset tietämättömyydessään luulivat voivansa kulkea maisin Kiinaan ja sillä aikomuksella karkasivat. Irlantilaiset kapinalliset, joita vankien joukossa oli suuri määrä, luulivat neljän-viidensadan kilometrin- päässä Sydneystä etelään olevan toisen valkoisen siirtokunnan, jossa he voisivat elää vapaina ja työttä. Siirtokunnan kuvernööri laski heistä viisi etsimään tätä siirtokuntaa, ja vasta kun he kamalia vaivoja pensaikoissa kärsittyään palasivat takaisin, uupuneina ja jalat haavoissa, alettiin tämän jutun perättömyys älytä.

Siirtokunta edistyi sangen hitaasti, vangit kun olivat kovin laiskoja työtä tekemään. Oli toivottu meren antavan runsaasti kaloja, mutta se toivo petti. Euroopasta ja Etelä-Afrikasta tuodut eläimet ja viljelyskasvit kuolivat ymmärtämättömän hoidon vuoksi. Kun elintarpeiden lähetys oli epäsäännöllinen, nähtiin siirtokunnassa sen vuoksi usein nälkää. Ei edes järjestystä ylläpitävästä sotaväestä hallitus pitänyt tyydyttävää huolta.

Mutta siitä huolimatta kotimaasta lähetettiin yhä uudet laivalastit vankeja, joista kuitenkin suuri osa jo matkalla kuoli huonon hoidon ja tilanahtauden vuoksi. V. 1790 kuoli 939:stä miesvangista laivalla 281 ja 50 maihin noustuaan, ja eloonjääneet olivat tilanahtauden ja ravinnon puutteen vuoksi riutuneet aivan huonoiksi. Myöhemmin nämä olot kuitenkin paranivat ihmisystävällisten englantilaisten naisten vapaaehtoisten ponnistusten kautta, he kun kävivät itse tarkastamassa joka laivan, ennenkuin se matkaan lähti. Perillä vankeja kuitenkin odotti niin huono huolto, että toinen puoli sai nukkua vuoteitta ja peitteittä, eikä minkäänlaisia vaatteita jaettu vuosikausiin. Paremman näköiset naiset valitsivat upseerit ja merimiehet itselleen merimatkalla ja perillä siirtokunnan viranomaiset anastivat heidät. Huonommat saivat valita vangeista seurakumppanit. Kaikkia muita paheita ylempänä rehoitti pohjaton juoppous.

Sydneyn siirtokunta menestyi näissä oloissa niin huonosti, että kuvernöörit pyysivät saada kotimaasta kunnollisia vapaita siirtolaisia, muodostamaan asutukselle kunnollisen kantajoukon. Näille vapaille uudisasukkaille oli vankeja annettava työmiehiksi ja hallituksen avulla alkoikin kotimaasta saapua vapaitakin siirtolaisia ja tämä vapaa siirtolaisuus se muodosti Austraalian historiassa käänteen parempaan päin. Vapaiden uudisasukkaitten lukua lisäsivät täysinpalvelleet poliisit, sotamiehet ja merimiehet, joille viranomaiset antoivat maata ja avustusta. Heti ensi vuosina alkoivat siirtokunnan sadot parantua ja karjat ja lammaslaumat lisääntyä. Mutta niin huono oli siirtokunnassa elämä, että alussa vapaatkin siirtolaiset vaipuivat ympäristönsä tasalle juoppouteen ja siveettömyyteen ja heidän lukunsa täytyi melkoisesti lisääntyä, ennenkuin he saattoivat luoda terveen yhteiskunnan. Juoppous oli niin ylivoimainen, että toisina aikoina palkatkin maksettiin rommissa ja hallitus v. 1810 maksoi Sydneyn sairashuoneen urakoitsijalle työn hinnaksi 60,000 gallonia rommia. Työmiehen viikkopalkka oli yksi galloni (4 1/2 litraa) rommia, eikä muusta maksuvälineestä huolittu.

Korkeammille virkamiehille ja upseereille hallitus myönsi suuriakin maa-aloja, kuten luutnantti John Macarthurille, joka ensimmäisenä alkoi suuressa mitassa harjoittaa lampaanhoitoa. Kokeiltuaan ensin huonommilla roduilla hän v. 1797 toi maahan parasta espanjan ja englannin rotua ja saattoi jo muutaman vuoden kuluttua lähettää Englantiin mitä hienoimpia villalaatuja. Muut seurasivat esimerkkiä ja tästä koitui Austraalialle elinkeino, joka on sen ulkomaankaupan pohja ja perustus. Suurien lammasfarmien omistajista Uusi Etelä-Wales sai ensimmäisen rahaylimystönsä.

Sydneyn lisäksi perustettiin pian muitakin vankisiirtokuntia, aluksi Norfolk saarelle, Newcastleen Sydneyn pohjoispuolelle, Tasmaniaan, Moreton lahteen, jonka rannalle sittemmin kohosi Queenslandin pääkaupunki, ja, »Yrjö kuninkaan salmeen» Länsi-Austraaliaan. Parikin kertaa yritettiin nykyisen Melbournenkin paikalle perustaa vankisiirtokunta, mutta paikan etuja ei silloin vielä älytty ja kummallakin kerralla yrityksestä luovuttiin.

Vuosikymmeniä lähetettiin Englannista säännöllisesti laivanlastittain rikollisia Austraalian vankisiirtokuntiin, joten tämä nuori yhteiskunta aina sai uuden taakan huonoja aineksia, sitä myöden kuin se ennätti astua askeleen parannukseen päin. Yhä katkerammin alkoivat sen vuoksi yhteiskunnan kunnialliset ainekset vihata tätä järjestelmää, joka lamasi kaikki niiden edistyspyrinnöt ja uhkasi kokonaan tuhota nuoren maan tulevaisuuden. Emämaahan alettiin lähettää yhä äänekkäämpiä valituksia ja lopulta vaikutusvaltaiset miehet uhkasivat kapinallakin, ellei järjestelmästä tulisi loppua. Englannin parlamentti asetti vihdoin komitean asiaa pohtimaan ja antamassaan mietinnössä tämä perusteellisten tutkimusten jälkeen totesi, että rikollisuus ja siveettömyys olivat Austraaliassa saavuttaneet hirvittävän laajuuden, että pääosa rikoksista tuli vankien osalle ja että järjestelmän jatkaminen oli Austraalian edistykselle mitä turmiollisinta.

V. 1840 Englannin hallitus tämän mietinnön johdosta lakkautti vankien lähetyksen Uuteen Etelä-Walesiin, mutta jo kahdeksan vuoden päästä päätös taas peruutettiin. Vankilaivoja alettiin jälleen lähettää, mutta tällä kertaa siirtokunnassa tehtiin jyrkkä tenä ja uhattiin estää vankien purkaminen asevoimin, jota paitsi siirtokunnan eduskunta teki päätöksiä, joissa Englannin hallituksen käskyt kumottiin, ja nyt oli kotimaassa vihdoinkin taivuttava. Jälkeen vuoden 1851 Uuteen-Etelä-Walesiin, joka silloin vielä käsitti Viktorian ja Queenslandinkin, ei enää lähetetty uusia vankilähetyksiä.

Vielä surullisemmat olivat ne kokemukset, jotka Tasmanian oli vankisiirtokuntiensa vuoksi kestettävä. Vangeille myönnettiin siellä maan saariaseman vuoksi suurempi vapaus ja heitä sen vuoksi karkaili paljon saaren sisäosiin, jossa he rupesivat rosvoiksi, kokien kuitenkin toisinaan niin ankaraa puutetta, että söivät toisiaan. Alkuasukkaita kohtaan he harjoittivat mitä epäinhimillisintä väkivaltaa ja vääryyttä, surmaten, rosvoten, silpoen heitä mielin määrin.

Nämä pirulliset rikokset sytyttivät saaren tyhmissä, mutta hyväntahtoisissa alkuasukkaissa sammumattoman vihan ja he nousivat kaikkia valkoisia vastaan, murhaten ja raiskaten heitä ilman erotusta, ryöstäen heidän tavaransa ja polttaen heidän talonsa. Näitä rikoksia alettiin tehdä niin tiheään, että siitä välttämättä oli seurauksena rotusota. Saaren kuvernööri julisti hallituksen maksavan palkinnon jokaisesta kiinni saadusta alkuasukkaasta ja pani toimeen suuren ajometsästyksen, kun ei tämä auttanut. Kaikista siirtokunnan miehistä, mitä liikkeelle riitti, muodostettiin ketju, jonka piti ajaa alkuasukkaat Tasmanin niemeen. Mutta alkuasukkaat tunsivat maansa niin hyvin, että he pääsivät murtautumaan ketjun läpi, niin että vain yksi alkuasukas joutui ajojahdin saaliiksi. Sitä varten heidän kuitenkin täytyi murhata lapsensa, etteivät nämä huudoillaan ilmaisisi heidän leiriään. Ketjun läpi päästyään he riensivät murhaamaan, polttamaan ja ryöstämään takaa-ajajainsa kodeissa. Yksityiset retkikunnat saivat heitä kuitenkin paljonkin kiinni ja kaikki armotta surmattiin, mitä kiinni saatiin. 1803 Tasmaniassa oli hoin 1600 alkuasukasta; 1837 oli vain kolmisensataa jäljellä.

Kun alkuasukasvaivasta ei asevoimalla saatu loppua, päätti Robinson niminen uudisasukas, joka oli vangeille saarnannut, koettaa taivuttaa heidät rauhaan. Taitaen maanasukkaitten kieltä hän lopulta sai heidät muuttamaan Bassin salmen Flinders-saarelle, jossa heille rakennettiin kivitalot, koulut ja kirkot, jopa heidät opetettiin kirjoittamaan ja painamaan oma sanomalehtikin. Alkuasukkaat eivät kuitenkaan näissä oloissa, jotka olivat heille niin oudot, ottaneet menestyäkseen, vaan heitä kuoli enemmän kuin syntyi, niin että kun heidät v. 1844 vietiin takaisin pääsaarelle, vain 44 oli enää elossa ja v. 1869 kuoli viimeinen mies ja seitsemän vuotta myöhemmin viimeinen nainen. Seitsemässäkymmenessäkolmessa vuodessa koko rotu hävisi sukupuuttoon.

Alkuasukkaitten jälkeen tuli valkoisten rosvojen vuoro, joita parissa vuodessa hirtettiin toistasataa. Samoin kuin Uudessa Etelä-Walesissa, samoin viranomaiset Tasmaniassakin koettivat rangaistuksensa suorittaneille vangeille hankkia vaikutusvaltaisen aseman yhteiskunnassa, jopa ottaa heidät virkoihinkin, mutta molemmissa siirtokunnissa kunnialliset siirtolaiset mitä ankarimmin vastustivat tätä, ja myönnettävää on, että tulokset olivat sangen masentavat. Sen sijaan Tasmaniassakin alettiin jyrkästi vaatia vankien lähettämisen lopettamista ja v. 1853 Englannin hallituksen täytyi siihen suostua, vaikka sangen vastahakoisesti. Rikollisten aineksien täydellinen maasta karkoitus tarjosi kotimaalle niin suuria etuja, että sen oli vaikea käsittää niitä vaaroja, mitä siitä oli niitä vastaanottaville nuorille yhteiskunnille.

Cook löysi v. 1774 Uuden Seelannin ja Uuden Caledonian väliltä valtamerestä pienen, erinomaisen hedelmällisen Norfolk-saaren, joka nykyään on tärkeä kaabeliasema. Tälle saarelle alettiin Austraaliasta lähettää huonoimmat vangeista ja siten syntyi rangaistussiirtokunta, jonka kehnompaa kaikenlaisissa paheissa tuskin maailma on ennen tai jälkeen nähnyt. Se oli »häkki täynnään epäpuhtaita lintuja, täynnään rikoksia Jumalaa ja ihmisiä kohtaan, täynnään murhaa ja Jumalan pilkkaa ja kaikkea saastaa». V. 1856 tämä vankisiirtokunta lakkautettiin.

Moreton lahteen perustettu vankisiirtola lakkautettiin jo v. 1842, mutta Länsi-Austraaliaan vankeja lähetettiin kolmattakymmentä vuotta kauemmin, sillä sikäläiset maanviljelijät suosivat järjestelmää, heidän kun oli vaikea saada muulla tavalla työvoimaa. Kun Itä-Austraalian siirtokunnat yksimielisesti vaativat lakkauttamaan vankien lähettämisen Länsi-Australiaankin, noustiin siellä ankarasti vastustamaan tätä vaatimusta. Itäiset siirtokunnat, Viktoria etupäässä, painostivat kuitenkin niin ankarasti kotimaan hallitusta, että vankien lähettäminen länsi-Austraaliaankin lopetettiin. V. 1867 lähetettiin Brittein saarilta Austraaliaan viimeinen vankilähetys. Kahdeksankymmenen vuoden kuluessa oli niitä kaikkiaan lähetetty 137,161 henkeä, joista 20,319 oli naisia.

Se syvä juopa, joka Austraaliassa jäi vallitsemaan kunniallisten väkiluokkain ja vankien kesken, vaikka viranomaiset toisin ajoin koettivatkin kaikin tavoin hävittää tämän erotuksen, oli epäilemättä suurimpana syynä siihen, etteivät rikolliset ainekset päässeet syvemmin vaikuttamaan nouseviin polviin. Kymmenen vuotta sen jälkeen, kuin vankien lähetys Länsi-Austraaliaan lakkasi, oli kaksikolmannesta heistä joutunut vaivaishoidon niskoille. Uudessa Etelä-Walesissa ja Tasmaniassa he tosin jättivät yhteiskuntaan syvemmät jäljet, mutta harva heistä pääsi sielläkään kohoamaan huomattavaan asemaan yhteiskunnassa taikka perustamaan etevää sukua. »Se alhainen, rappeutunut ja usein taudin turmelema ihmiskanta, josta he olivat, ei ole se aines, josta uusia kansoja rakennetaan. Austraalian todellisen kehityksen luojat ovat sen vapaat siirtolaiset.»

Karjanhoito ja varsinkin lammashoito leväsi Austraaliassa sangen laajalle, vaikk'ei se käynytkään oikein tuottavaksi, ennenkuin säännöllinen höyrylaiva-liike alkoi ja laivoihin saatiin jäähdytysruumat. Kuvaavana esimerkkinä laumain suuruudesta mainittakoon, että eräs rouva, kohteliaisuuden lausuakseen, vertasi rikasta lammaslauman omistajaa patriarkka Jobiin. Mutta karjamies ei suinkaan ollut vertauksesta hyvillään, vaan päinvastoin vastasi loukkaantuneena: »Minä toivon, ettette minua vertaa Jobiin, jolla oli vain seitsemäntuhatta lammasta, kun minulla on kolmesataatuhatta. Ei Job ollut muuta kuin nappisaksa.»

Kuivuus tuotti karjanhoidolle suurimmat vaarat, etenkin kun omistajat eivät ensi aikoina koonneet minkäänlaisia heinävarastoita tämmöisten aikain varalta. Kuivuuden seurassa kulkivat usein suuret palot: kuten »mustan torstain» v. 1851, jolloin Viktorian kuivuneet pensaikot syttyivät palamaan ja tuli sai semmoisen vallan, että metsät, laitumet, hevoset, lampaat, lehmät, karjatalot ja monta ihmistäkin joutui satain mailien alalla liekkien uhriksi ja tuhkaa lensi aina Tasmaniaan saakka. Nuori siirtokunta kärsi arvaamattoman suuren vahingon.

Melkein kaikilla Austraalian siirtokunnilla oli, samoin kuin Tasmaniallakin, alkuaikoinaan paljon rettelöltä alkuasukkaitten kanssa. Sydneyn ympäristössä vangit paikalla riitaantuivat alkuasukkaitten kanssa. Länsi-Austraaliassa siirtolaiset kävivät heidän kanssaan yhtämittaista sissisotaa. Etelä-Austraaliassa, jonka pääkaupunki Adelaide oli, mustat oppivat pahoiksi karjan varkaiksi. »Valkoinen mies tappaa mustan miehen kengurun, aivan samoin musta mies tappaa valkoisen miehen kengurun.»

Mutta kaikkein katkerimmaksi kävi valkoisten ja mustain taistelu Queenslandissa. Alussa molemmat rodut tosin elivät rauhallisissa, melkeinpä sydämellisissä väleissä, mutta valkoisten lisääntyessä ja heidän karjainsa kasvaessa alkoivat mustat ryöstää karjaa ja maanviljelijät alkoivat armotta ampua mustia, vaikk'ei luoti olisikaan osunut todella syylliseen. V. 1858 eräs kirjeenvaihtaja kertoo, että Port Curtisin kultakentillä valkoisten ja mustain välillä vallitsi ainainen sotatila. Kummallakin puolella tehtiin hirvittäviä julmuuksia eikä hallitus millään tavalla koettanut hillitä mustain murhaa. Tosin oli alkuasukkaista muodostettu poliisivoima, mutta sen jäsenet olivat vielä verenhimoisempia kuin valkoiset, ampuen mustia veljiään milloin niitä vain tapasivat. Ja mustat murhasivat jokaisen valkoisen miehen, vaimon tai lapsen, milloin vain oli tilaisuutta. Vielä kaksikymmentä vuotta myöhemminkin murhaamista jatkui vähentymättömällä vimmalla. »Uutta aluetta vallattaissa», kirjoitti »Queenslander», »kohdellaan alkuasukkaita aivan samalla tavalla kuin petoja tai metsän lintuja. Heidän omaisuutensa ryöstetään, lapsensa varastetaan, naisensa anastetaan, aivan miten vain valkoisten uudisasukkaitten mieleen juolahtaa. Pieninkin vastustelu saa luodin vastaukseksi. Tosin pieni osa valkoisista uudisasukkaista taisteli tätä tylyä julmuutta ja mielivaltaa vastaan, mutta enemmistö ei siitä suuria välittänyt, etenkin kun viranomaiset sallivat tämän hävityssodan. Valkoisten kesken oli yleisenä puheenaiheena, ettei Queenslandissa ollut tilaa kahdelle rodulle ja että sitä parempi, kuta pikemmin heikompi hävitettiin.

Austraalian asutus ja edistys tuskin olisi päässyt vielä moniin aikoihin vauhtiin, se tuskin olisi voinut vetää valkoisia siirtolaisia puoleensa, niinkauan kuin Amerikassa oli tilaa, ellei siellä olisi löydetty kultaa. Kulta se oli, joka yhtäkkiä kohdisti maailman silmät tähän pahamaineiseen etäiseen maahan ja teki siitä huomion polttopisteen. Elokuun 9:ntenä 1851 löydettiin Ballaratista, 128 kilometrin päässä Melbournesta, joka silloin vielä oli vain pieni maaseutukaupunki, kultaa suurin määrin.

Jo ennenkin oli kyllä tiedetty, että Australiassa oli kultaa, vaikk'ei sen runsaudesta oltu selvillä. Jo v. 1839 kreivi Strzelecki oli kuvernööri Gippsille näyttänyt kullanpitoisia kvartsikappaleita, joita hän oli löytänyt, mutta kuvernööri pyysi häntä pitämään löydön salassa, se kun muka vankisiirtokunnassa synnyttäisi levottomuutta ja kapinoita. Ja myöhemmin, erään toisen henkilön löytäessä kultaa toisaalta, hän vaati tätä niinikään pitämään löytönsä salassa. Mutta kun v. 1848 Californian kultalöydöt uhkasivat houkutella Australiasta kaikki työvoimat pois, täytyi hallituksen kuitenkin ryhtyä ilmoitettuja löytöjä tarkemmin tutkimaan. Helmikuussa 1851 löydettiin kultaa muutaman kilometrin päässä Bathurstista, pienestä Uuden Etelä-Walesin kaupungista, mutta ne, jotka. Sydneystä sinne riensivät, palasivat piankin pettyneinä takaisin. Kultamaa ei ollut niin rikas, että kaivaminen olisi kannattanut.

Toinen oli kuitenkin Ballaratin kultamaan laita. Jalo metalli esiintyi siellä lietteessä. Sitä ei tarvinnut muuta kuin kaivaa, huuhtoa ja koota varastoon tai viedä alas satamakaupunkeihin myytäväksi. Monessa paikassa oli maanpinnalla nokareita ja kimpaleita, joista suurin painoi 184 naulaa.

Tuskin oli Ballaratin löytö tullut tunnetuksi, kuin Aleksanterivuoren ja Bendingonkin luota löydettiin kultaa. Koko Viktoria näytti äkkiä muuttuneen laajaksi kultamaaksi. Siirtokunnassa syntyi kultakuume; ken vain kynsille kykeni, lähti Melbournesta ja Geelongista kultamaalle pyrkimään. Rauhallinen, säännöllinen työ ei enää viehättänyt ketään, kun oli mahdollista yhtenä aamuna löytää niin paljon kultaa, että koko loppuiän saattoi elää saaliillaan. Mestari ja apulainen lähtivät kumpikin kultamaalle. Valtionvirkamiehet ja poliisit kiiruumman kaupalla heittivät virkansa. Satamaan tulleista laivoista miehistö muutaman tunnin kuluttua laivan tulon jälkeen katosi maalle ja sitten edelleen kultamaalle. Albanysta, Länsi-Austraaliasta, saapui Melbourneen liikeasioissaan muuan henkilö, joka sitä varten oli vuokrannut erikoisen laivan; hän ei päässytkään palaamaan, miehistö kun oli hänen maalla ollessaan karannut. Geelongin väestö neljässä kuukaudessa väheni 8291:stä 2850:neen. Sydneystä ja Tasmaniasta alkoi niinikään purkaa väkeä, uutisen sinne ennätettyä, ja sieltä tuli karanneita ja entisiä vankejakin, jonka jälkeen kultamailla rikokset alkoivat käydä tavallisiksi, kunnes ankaran erikoislain kautta pääsy kultamaille kokonaan kiellettiin vangeilta. Länsi-Australiastakin lähti ihmisiä liikkeelle, kävellen tuon 5000 kilometrin matkan, joka sieltä oli Ballaratiin, karujen erämaitten kautta. Kaikista maailman ääristä alkoi Melbourneen tulvia siirtolaisia kymmenestä kahteen kymmeneen tuhanteen kuukaudessa. Kaupunkiin eivät kaikki mahtuneet eikä satamassa lopulta ollut kaikille laivoille tilaa. Etukaupunkiin perustettiin väliaikainen kaupunki, »vaatekaupunki», jonka nimi riittävästi ilmaisee sen luonteen.

Kun joka puolella avattiin uusia kaivoksia ja kaupunkeihin alkoi saapua hallituksen aseellisten joukkojen saattamia kultalähetyksiä, joutuivat ihmiset aivan suunniltaan. Kaikkien ammattilaisten työ kallistui suunnattomasti ja sitä myöden nousivat kaikkien tavarainkin hinnat. Muuan vanha sotamies, joka monias vuosi ennen kullan löytöä oli säästämillään 100 punnalla ostanut Melbournen ulkopuolelta maakappaleen, sai siitä nyt 120.000 puntaa, maalle kun aiottiin rakentaa uusia taloja. Virkamiesten palkkoja taas täytyi tuntuvasti korottaa, he kun eivät kaiken kallistumisen vuoksi enää mitenkään tulleet vanhoilla palkoillaan toimeen.

Kullan saalis oli aivan satumainen. Marraskuun 9:ntenä 1851 toi kullan turvajoukko Aleksanterin vuorelta Melbourneen 100.000 dollarin arvosta kultaa ja Ballaratista 38.000 dollarin arvosta. Seuraavana keskiviikkona saapui 200.000 dollarin arvo, kolmantena keskiviikkona paljon yli 250.000 dollarin, ja neljäntenä keskiviikkona kultavaunu matkalla meni rikki ja turvajoukko saapui kaupunkiin vasta seuraavana päivänä. Sillä oli nyt 1110 kilogr. kultaa, jonka arvo oli lähes miljoona dollaria. Sitten kultasaalis kaiken kaikkiaan vielä melkoisesti suureni ja sitä vietiin Englantiin miljoonia puntia. Kymmenessä vuodessa lähetettiin Englantiin 110 miljoonaa puntaa hyvää kultaa. Melbournen asukasluku, joka v. 1851 oli 77,345, nousi neljässä vuodessa 333.000:een. Tosin Ballaratin ja muiden lietesuonien kultavarat jotenkin pian tyhjenivät, eikä yksityisten ilman koneita kannattanut sitten enää kultaa huuhtoa, mutta nyt alkoivat yhtiöt suurilla koneilla työn, murtaen kultaa kovista kvartsisärkistä, ja saalis vakaantui tasaiseksi.

Koko Austraalian elämälle kullan löytö antoi ennen aavistamattoman vauhdin.

Luonnollisesti se myös mitä voimakkaimmin kiihoitti uusiin löytöretkiin, jotka eivät olleetkaan turhia. Queenslandissa löydettiin jo v. 1858 kultaa, mutta vasta v. 1867 sen kaivaminen alkoi täydellä todella. Runsaimmin on kultaa saatu v. 1882 löydetystä Mount Morganista, joka on Rockhamtonin länsipuolella. Vuodesta 1860 vuoden 1900 loppuun saatiin Queenslandista kaikkiaan lähes miljardin dollarin arvo kultaa.

Karun, kuivan Länsi-Austraalian on yksinomaan kultaa kiittäminen siitä, että se on päässyt siksi nopeaan edistymään. V. 1886 alettiin Kimberleyn seuduilla kultaa kaivaa, mutta vasta v. 1891 ja v. 1893 kullantuotanto alkoi valtavasti kehittyä, kun Coolgardien ja Kalgoordien kultakentät tulivat tunnetuiksi ja sinne, kuivan erämaan keskelle, alkoi tulvia kymmenintuhansin ihmisiä ja syntyä kaupungeita, joihin on rannikolta rakennettu yli 500 kilometrin mittaiset vesijohdot. V. 1898 Länsi-Austraalian vuotuinen kullantuotanto kohosi suuremmaksi kuin ainoankaan toisen Austraalian valtion.

Muualtakin Austraaliasta on kultaa löydetty, samoin kuin Tasmaniasta ja Uudesta Seelannistakin, eikä uusien kenttien etsiminen ole toivotonta. Vielä voi jalo metalli siis tehdä monta palvelusta Austraalian sisäosain tutkimiselle ja maanosan luonnonolojen selvitykselle.

Kullallaan Austraalia saattoi vapautua suunnattomasta velkataakastaan emämaalle ja asettaa olonsa vakavaraiselle pohjalle. Austraalian siirtokuntain yhdeksi liittyminen oli jo kauan ollut esillä, mutta vasta uudenvuodenpäivänä 1901 tämä ajatus toteutettiin ja uusi liittovaltio otti nimekseen »Commonwealth of Australia».

Eurooppalaiset uudisasukkaat tapasivat Austraaliassa monta kummaa, joita he eivät olleet missään muualla maailmassa nähneet, vaikka olivat laajaltikin kulkeneet. Austraalia on nimittäin ollut mittaamattomia aikoja eristettynä Aasiasta, Etelä-Amerikkaan sitä vastoin Etelänapamaan kautta geologisessa menneisyydessä ollut yhdistettynä maasillalla. Sen eläimistöllä on samat juuret kuin Etelä-Amerikankin faunalla, mutta Austraalian manteren kehnojen toimeentuloedellytysten vuoksi se on jäänyt kehityksessä aivan takapajulle. Paremmin on puoliaan pitänyt kasvisto, sillä vaikka se ei olekaan rehevää muuta kuin troopillisilla rannikkoseuduilla, on se kuitenkin kehittänyt muotoja, joita maailma on kilvan rientänyt omistamaan niihin tutustuttuaan.

Austraalia on Eucalyptus heimon, »kumipuitten», kotimaa. Nämä puut, joita löytyy puolentoista sataa lajia, matalista aropensaista aina valtavaan amygdalina lajiin, joka kohoo 150 metriä pitkäksi ja sitä paitsi juurillaan tunkeutuu kymmeniä metrejä maan sisään. Eräs tutkija sanoo sitä luonnon merkillisimmäksi kasviksi. Näiden puiden juuristo on niin laaja ja tiheä, etteivät mitkään muut puut tai pensaat voi niiden alla kasvaa, ja siitä syystä eukalyptusmetsä on niin valoisa ja yhtä helppo kulkea kuin kotoiset kankaamme. Samalla kun nämä puut kohoavat tavattoman pitkiksi, kehittävät ne mitä parasta puuainetta, joka kestää mitä erilaisimmissa asemissa. Sitä paitsi eukalypteilla on se ominaisuus, että ne hävittävät kuumetta haihtuvilla mehuillaan. Itä-Austraaliassa kasvaa mahtavia araucaria metsiä. Näistä havupuista alkuasukkaat poimivat syötäviä pähkinöitä. Rikkain kaikenlaisista kasvi-ihmeistä on Lounais-Austraalia, joka on maailman merkillisin kasvimaantieteellinen alue. Swanin jokivarren erinomaisen runsaasta kasvistosta on 82 pros. semmoisia, joita ei ole missään muualla maailmassa. Länsi-Austraalian luonnepuista mainittakoon lisäksi ruohopuut (Xanthorrhoea), jotka ovat Mexikon jukka-lajien läheisiä heimolaisia. Pohjois-Austraalian rannikkometsillä on troopillinen luonne ja ne ovat heimoa Etelä-Aasian lajeille. Viljelyskasveista Austraalia sitä vastoin oli tavattoman köyhä, mutta asutus on kaikkialla, missä se on jalansijaa saanut, tuonut mukanaan Vanhan maailman viljelyskasvit, jotka ovat menestyneet hyvin, missä vain kosteutta on riittävästi.

Austraalian faunalla on liitukauden tai tertiääriajan alkupuoliskon luonne. Austraaliassa ei nimittäin ole apinoita eikä puoliapinoita, ei petoeläimiä, kavioeläimiä eikä jyrsijöitä. Austraalialle kokonaan omituisia ovat kloaakkieläimet, joiden ruuansulatuskanavalla on sama rakenne kuin linnuilla, ja pussieläimet, joiden heimoa ei ole missään muualla paitsi Etelä-Amerikassa muutamia vähäpätöisiä jäännöksiä. Suurimmat imettäväiset ovat kenguru, wombat, suuri lentokoira ja dingo. Pussieläimistä on merkillisimpiä pussirotta, joka oikeastaan on pieni kenguru; se elää ontoissa puissa, hyppää takajaloillaan ja liikkuu erinomaisen nopeaan. Sen metsästys on sangen suosittua urheilua. Vielä merkillisempi, ehkäpä koko luomisen merkillisin eläin, on nokkaeläin. Se on osaksi nelijalkainen, osaksi lintu, osaksi kala. Nokka on kuin sorsan nokka, varpaiden välissä on uimakalvot. Austraalian muita merkillisiä eläimiä ovat emu, musta joutsen ja kaunis lyyrylintu. Kumipuiden vihantain lehvien keskellä hohtavat loistavat kakadut kuin ihmeelliset kukkaset. Ne ovat Austraalian suosituimpia lintuja ja tuhansia käsittävinä pilvinä ne parveilevat maissivainioilla. Kaloista on merkillisin barramuda, jolla on sekä kidukset että keuhkot.

Yhtä merkillisiä kuin heidän majansa on Austraalian musta alkuväestö. Senkin sukujuuret ulottuvat niin kauas menneisyyteen, ettei nykyisten rotujen kesken ole ainoatakaan, jonka varmaan tiedettäisiin olevan sen sukua. Se tarjoo ihmistieteelle mitä suurimpia kysymyksiä ratkaistavaksi ja viime vuosina onkin ryhdytty entistä tarkemmin kokoomaan kaikkia mahdollisia tietoja tästä nopeaan muuttuvasta ja häviävästä kansasta. Huolimatta mustasta ihoväristään muistuttavat austraalialaiset suurine partoineen useinkin iraanilaisia tyyppejä. He ovat jääneet sangen alhaiselle kehityskannalle, mutta eipä tarjonnut heidän maansakaan suuria kehitysmahdollisuuksia. Ei ole sitä maassa liikkuvaa, vedessä uivaa, ilmassa lentävää, joka ei heille ravinnoksi pätisi hyönteisistä ja toukista alkaen. Kun heillä ei ole viljaa eikä viljelystä, niin syövät he juuria, joita naiset ovat sangen ovelat etsimään. Australialaisten ruumiinvoimat eivät ole suuret, mutta aistimien terävyyden puolesta tuskin mikään muu kansa voi heidän kanssaan kilpailla. Nykyään esivalta koettaa heitä suojella ja sivistää ja kaikin tavoin häviöstä pelastaa. Siitä huolimatta australialaisten luku vähenemistään vähenee.

Austraalian ilmaston pahimmat haitat ovat kuivuus, epäluotettavuus ja äkilliset vaihtelut. Tämä saa selityksensä Etelä-Jäämeren ja Antärktikan suunnattomien jääkenttien läheisyydestä. Tutkimusretkeilijät tapasivat samoja seutuja toisina vuosina toivottomina erämaina, joissa he vaivoin henkensä pelastivat, toisina vuosina laidunmaina. Suuret sisäjärvet olivat enimmäkseen suolakuoren peittämää liejua, mutta saattoivat ne joskus olla aivan täynnään suolatonta vettäkin. Kaakkois-Austraalian suuret joet kuljettavat tavallisissa oloissa paljon vettä erämaihin, mutta toisinaan ne eivät muuta ole kuin jono suola-allikoita. Kuivina vuosina uhkaavat sen vuoksi suunnattomat vahingot sekä maanviljelijöitä että karjain omistajia yksinpä rantaseuduillakin, joissa yleensä on riittävästi kosteutta, Austraalian suurta etelämutkaa lukuunottamatta, jonka rannoilla jo Eyre oli janoon kuolla. Mutta sekä maanviljelyksen että karjanhoidon edellytyksiä on voitu paljon turvata ja parantaa keinotekoisesti. Darling-Murrayn vesistöalueen aroille on puhkaistu satoja arteesisia kaivoja, joista toiset ulottuvat päälle tuhannen metriä maan sisään, ja maanalainen kaasujännitys ja maakerrosten paino kohottaa pinnalle suurenmoiset määrät vettä. Varsinaisessa erämaa-alueessakin on tällä tavalla saatu vettä kohotetuksi ja keitaita muodostetuksi. Uudempi keino on suurien vesisäiliöiden patoaminen vuoristoon. Murrumbidgeen padoista tulee eräs maailman suurimpia. Niiden kautta muututaan Sinivuorien pohjoispuoliset jokilietemaat mitä parhaiksi vainioiksi. Pääomia näihin suuriin rakennustöihinsä austraalialaiset saavat kaivoksistaan, jotka vuoteen 1905 olivat tuottaneet yksistään kultaa 11 1/2 miljardin markan arvosta.

Uusi Seelanti.

Kapteeni Cook kartoitti jotenkin tarkkaan Uuden Seelannin molempien pääsaarien rannat ja hankki tietoja niiden luonnosta, mutta vaikka ne ovatkin paljon soveliaammat asutukselle kuin Austraalia, viipyi kuitenkin jotenkin kauan, ennenkuin valkoiset siirtolaiset sinne löysivät. Ensinnä saapui Eteläsaarelle hylkeenpyytäjiä, sillä hylkeitä oli sen rannoilla runsaasti. Kun hylkeet oli surmattu, alettiin pyytää naarasvalaita, joita paritusaikana saapui sen lahtiin suuria laumoja. Valkoiset pyyntimiehet ottivat maorinaisia vaimokseen ja asettuivat saarelle asumaan.

Lähetyssaarnaajat olivat ensimmäiset sisämaahan tunkeutumaan. He rakensivat kirkkoja ja perustivat seurakuntia ja koettivat vieroittaa maoreja ihmissyönnistä, joka oli heidän pahimpia perisyntejään. Kun Darwin v. 1835 kävi saarella, hämmästyi hän alku-asukkaiden saavuttamaa korkeata sivistyskantaa.

Vasta v. 1840 alkoi Uuden Seelannin sisäosien tutkiminen. Kaksi Uuden Seelannin komppanian palveluksessa olevaa virkamiestä kiipesi Pohjoissaaren korkeimmalle kukkulalle, Egmont vuorelle (2520 m), vaikka se siihen aikaan oli maorien »tabuksi», s.o. koskemattomaksi julistama. Sitten he tutkivat saaren keskeltä juoksevan Waikato laakson, joka suurenmoisien tuliperäisten ilmiöittensä vuoksi on maailman merkillisyyksiä. Se oli heidän mielestään kuin paholaisen keittiö, kun he pimeästä aarnimetsästä äkkiä astuivat sen höyryvesi-ihmeitten keskelle. Maa puhalsi höyryä joka halkeamasta, ilmaan suihkui valkoisia kivennäisvesisäteitä, jyrkkien valkoisien kallioiden juurella oli kiehuvia liejuallikoita ja lähteitä. Tutkijain mielestä saattoi heidän polkemansa kallio millä hetkellä tahansa räjähtää ilmaan. Keskellä tätä kihisevää, suihkuvaa, höyryävää laaksoa oli kaunis sininen Taupo järvi ja sen eteläpuolella Tongariro tulivuori.

Vasta v. 1840 Englannin hallitus otti Uuden Seelannin haltuunsa ja asetti sinne säännöllisen hallituksen. Maorien kanssa tehtiin sopimuksia, joissa he suostuivat rupeamaan Englannin alamaisiksi. Tämän kautta tehtiin tyhjäksi ranskalaisten samanaikainen yritys saada saarella jalansijaa. Siirtolaisia alkoi saapua entistä runsaammin ja kaupungeita perustettiin. Mutta kuta enemmän saapui siirtolaisia, sitä enemmän supistuivat alkuasukkaitten omistamat alueet, sillä heitä ei ollut vaikea houkutella maitaan myymään. He nousivat vihdoin v. 1861 suureen kapinaan ja taistelivat itsepintaisesti kymmenen vuotta. Mutta sitten heidän mahtinsa murtui ja heidän täytyi tyytyä valkoisten hyväntahtoiseen holhoukseen. Samoin kuin Austraaliassa samoin Uudessa Seelannissakin lammashoito ja kullankaivaminen loi siirtokunnan varallisuuden.

Eteläsaari säilyi paremmin sisällisen sodan vaurioilta kuin Pohjoissaari, ja sen vuoksi se voitiin tutkia rauhassa. Samoin kuin Pohjoissaari on tulivuorien maa, samoin Eteläsaari runsaan sademäärän ja mahtavien vuoristojensa vuoksi on maajäätiköiden maa. Julius von Hast oli ensimmäinen, joka monella matkalla tutki Eteläsaaren vuorijärvet ja alppijonot. Hän lähti retkilleen v. 1860 ja nousi kanootilla korkealle vuorimaahan ja seuraavina vuosina jatkoi tutkimuksiaan, laatien vuorimaista kartan ja kiiveten muuntamille korkeimmille kukkuloille. Paljon jäi kuitenkin toisten tehtäväksi, ja vasta v. 1896 löydettiin kuljettava tie vuoriston poikki.

Uusi Guinea.

Tämän suuren saaren, jonka matala salmi erottaa Austraalian mantereesta, löysivät portugalilaiset ja espanjalaiset jo kuudennellatoista vuosisadalla, mutta se oli liian vaikeakulkuinen, sen asukkaat liian kehittymättömät, että he olisivat yrittäneet sitä anastaa. Ainoastaan rannat tulivat vähitellen tunnetuiksi, sisämaa sitä vastoin pysyi täydelleen tuntemattomana. Viime vuosisadan suurissa maailmanjaoissa Uusi Guinea jaettiin kolmen kansan kesken, hollantilaiset anastivat länsipuoliskon, itäpuoliskon Saksa ja Englanti. Saaren sisäosain tunnetuksi tekeminen on etupäässä luonnontieteellisten retkikuntain ansio, sillä tieteellisesti Uusi Guinea koskemattomine aarniometsineen ja alkuperäisellä kannalla säilyneine papua neekereineen on sangen mieltäkiinnittävä maa. Se muun muassa on ihanain paratiisilintujen kotimaa.

Saaren kautta kulkee itä-länsisuuntaan korkea vuoristo, jonka lumipeitteiset kukkulat kauan olivat purjehtijoille tunnetut, vaikk'ei kukaan voinutkaan niiden luo tunkeutua välillä olevien metsien tiheyden ja kaikenlaisten muitten esteitten vuoksi. Tämä vuoristo kohoo pohjoisen puolelta verkallisemmin, mutta etelän puolelta se on länsiosassaan niin äkkijyrkkää, etteivät englantilaiset retkikunnat, jotka etelän puolelta ovat sen juurelle tunkeutuneet aivan viime vuosina, ole voineet päälle kiivetä. Tätä rinnettä sanotaan maailman suurimmaksi kuiluksi. Itäosa on paremmin tunnettu sekä saksalaisten että englantilaisten retkikuntain toimesta. Englantilainen William Mac Gregor matkusti v. 1890 ensimmäiseksi Guinean poikki Fly-joen kohdalta.

Vähäisestä koostaan huolimatta ovat useat Melanesian pienemmistäkin saarista vielä sisältä tuntemattomat. Fidshi saariston ovat englantilaiset jotenkin tarkkaan tutkineet, mutta Uuden. Caledonian sisäosat ovat yhä sangen vaillinaisesti tunnetut, vaikka saari jo on ollut päälle puolen vuosisataa Ranskan alusmaata. Vielä puutteellisempi on tieto Uusista Hebrideistä, Santa Cruz saarista, Salomonin saarista ja Bismarck-saaristosta, joiden rannatkaan eivät vielä ole tarkkaan kartoitetut, puhumattakaan sisäosista, jotka enimmäkseen ovat aivan tuntemattomat.

Tyynen meren muut saaristot olivat siksi pieniä, ettei niiden sisäosien tutkiminen kysynyt suuria ponnistuksia, kun kerran rannat tunnettiin. Sitä paitsi niiden väestö paikalla suostui valkoisiin merenkulkijoihin avaten heille maansa, jota vastoin läntisten saaristojen papuakansat alhaisen käsityskantansa vuoksi pakostakin pysyivät vieraina ja vihamielisinä. Polynesian saaristoissa sen vuoksi on ratkaistavana enemmän luonnontieteellisiä ja kansatieteellisiä kuin maantieteellisiä kysymyksiä. Toiselta puolen on tutkittu maankuoren kohoamista ja laskemista koralliriuttain ja atollien johdolla, toiselta koetettu päästä Tyynen meren laajalle hajaantuneen lahjakkaan kansan syntyjen syvien perille. Vertaileva kielitiede on viime vuosikymmenellä saanut todistetuksi, että Polynesian, Melanesian ja Mikronesian kielet polveutuvat samasta alkukielestä kuin malaijilaiset kielet, jota vastoin papuain kielet muodostavat aivan erikoisen ryhmän. Havaijin saaristossa ovat varsinkin amerikkalaiset tiedemiehet tutkineet tulivuori-ilmiöitä, sillä ne ovat siellä harvinaisen suurenmoiset, onhan koko saaristo tulivuorien rakentama viittä kilometriä syvän meren pohjalle.