VALOA PIMEIMPÄÄN AFRIKKAAN. (continued 2)

Ankaria taisteluita.

Sitä ei tarvinnutkaan kauaa odottaa: toiset kävivät päälle metsästä, toisia tuli joen poikki kanooteilla. Parilla yhteislaukauksella puhdistettiin kuitenkin joki ja kaikki villit lähtivät metsästä päin sotimaan. Stanley lopulta kävi hyökkäämään ja viisi tuntia kestäneen tappelun jälkeen, jossa kaatui kaksi hänen miehistään ja kymmenkunta haavoittui, puhdistettiin metsäkin.

Seuraavana päivänä Stanley tutki kosken, joka sulki tien. Päävirta suistui kilometriä leveänä kaltevan kallion päällitse ja oli pari kilometriä pitkältä kuohuina. Lopulta se syöksyi kalliota vastaan ja muodosti sen alla kamalan pyörteen. Vasemmalla puolella oli kapea pudas, jonka basalttikalliot erottivat pääkoskesta, ja sitä veneet saattoivat turvassa kulkea nelisen kilometriä kauemmaksi. Mutta sitten sekin monella portaalla laski pääjokeen, eikä voinut olla puhettakaan siitä, että kanootteja olisi voitu niistä laskea. Ei ollut muuta neuvoa kuin taivaltaa maitse putouksen ohi. Sitä varten oli metsän läpi raivattava tie, villien kaiken aikaa käydessä sissisotaa. Toinen puoli teki työtä kirvein, toinen puoli pyssyin karkoitteli väijyviä alkuasukkaita. Kun oli kaksi päivää uupumatta ponnisteltu, voitiin kanootit jälleen työntää kosken alla olevaan suvantoon.

Zaidin seikkailu.

Seuraavassa koskessa eräs kanootti kaatui. Kaksi niistä kolmesta miehestä, jotka olivat kanootissa, pelastivat kuitenkin pian Manwa Sera ja Uledi, jotka omalla kanootillaan riensivät apuun henkensä uhalla, mutta kolmas, Zaidi nimeltään, piti kiinni kanootista, joka rupesi kulkemaan putousta kohden, ja hänen kuolemansa näytti varmalta. Keskellä koskea kohosi yksinäinen, terävä kallio; tätä vastaan ajautui kanootti ja hajosi aaltojen painosta kahdeksi kappaleeksi, joista toinen hautaantui kuohuun ja toisen pää nousi vedenpinnalle. Tähän päähän kiipesi hätääntynyt mies ja ryömi siitä kallion nyppylälle, jonka kahden puolen vesi kaatui putouksena kiehuvaan kuiluun. Zaidin auttaminen oli erittäin vaikea ja vaarallinen tehtävä. Punottiin rottingista köysi, mutta pienen kanootin, joka sillä laskettiin niskasta hänen luokseen, virta ryösti ja vei koskeen, jossa se hajosi. Sen jälkeen koetettiin hänelle heittää lujiin köynnöskasveihin sidottuja seipäitä, mutta virta oli niin epätasainen ja riehuva, ettei tämäkään onnistunut. Zaidi itse ei uskaltanut kättäkään liikuttaa, vaan istui hiljaa ja katseli näitä turhia yrityksiä hänen pelastamisekseen.

Vihdoin otatti Stanley uuden kanootin ja kiinnitti sen etukeulaan kolmesta tuuman vahvuisesta rottingista tehdyn köyden, jossa rottingit olivat palmikoidut ja kiedotut yhteen telttanuorilla. Samanlainen köysi kiinnitettiin laitaan ja kolmas perään; kukin köysistä oli noin 50 metrin pituinen. Lyhyempi, 30 metrin pituinen, kiinnitettiin kanootin perään, ja oli sillä tarkoituksena, että se, joka menisi mukaan, heittäisi sen Zaidille.

Kahta vapaaehtoista tarvittiin. Ei kukaan tahtonut astua esiin. Stanley lupasi palkintoja. Ei sittenkään ilmoittautunut kukaan. Mutta kun Stanley rupesi nuhtelemaan ja kysymään heiltä, miltä heistä tuntuisi olla semmoisessa tilassa, yhdenkään ainoan ystävän tarjoamatta apuaan heidän pelastamisekseen, astui Uledi, majoitusmestari, esiin ja sanoi: »Kyllä, herra, minä menen. Mambu kwa mungu — minun kohtaloni on Jumalan käsissä.» Eräs venepojista lausui nyt: »Kun Uledi menee, niin menen minäkin».

Nuo kaksi vapaaehtoista saivat nyt käskyn soutaa virran poikki, niin että perää voivat ohjata ne, jotka seisoivat maalla.

Keula- ja laitaköydet pidettiin löyhällä, kunnes kanootti oli tullut 20 metrin päähän putouksesta. Uledi koetti nyt heittää peräköyden Zaidille, mutta hurjasti pyörteilevä virta käänsi kohta sivuun, niin että köysi jäi ikäänkuin riippumaan vasemman haaran ruskeiden aaltojen jyrkän laskun yli, ja niistä pyörteistä täytyi se aina vetää takaisin kanoottiin. Viisi kertaa uudistettiin koetus; luottaen köysien lujuuteen he vihdoin kuudennella kerralla laskivat kanootin alemma, niin että se oli vain 10 metrin päässä Zaidista; Uledi heitti hänelle peräköyden, niin että se koski hänen käsivarteensa. Zaidi oli tuskin ehtinyt tarttua siihen, ennenkuin hän vierähti vaahtoavaan syvyyteen. Kolmeenkymmeneen sekuntiin ei häntä näkynyt ja luultiin hänen jo hukkuneen, mutta sitten hänen päänsä äkkiä sukelsikin esiin pauhaavista aalloista. Silmänräpäyksessä annettiin käsky: »vetäkää rantaan», mutta ensi nytkäyksessä katkesivat keula- ja laitaköydet, ja kanootti alkoi liukua vasemmanpuolista virranhaaraa kohden. Peräköysi katkesi tämän jälkeen, ja kauhistuen asian päättymisestä, seisoivat kaikki ja katsoivat, kuinka irtonainen kanootti meni varmaa perikatoansa kohden. Mutta äkkiä se pysähtyi. Zaidi piti kiinni köydestä ja teki saman palveluksen kuin ankkuri, ja kanootti ajaantui vieressä olevaa kalliosaarta vastaan. Uledi ja hänen toverinsa hyppäsivät kanootista saarelle, kumartuivat eteenpäin ja auttoivat Zaidin ylös koskesta, jonka jälkeen heidän onnistui epätoivon ponnistuksilla vetää kanoottikin maalle. Mutta vaikka kaikki hurrasivat ja iloitsivat tästä onnistuneesta tempusta, oli tämä muutos vain kuin kuolemantuomion lykkäys. Miesten ja rannan välillä oli 40 metriä leveältä hurjia laineita ja vastustamaton vedenpaljous, oikealla puolella taas 300 metriä leveä kiehuva koski, ja alapuolella pitkän pitkä matka pienempiä vedenputouksia, raivoisia kuohuja ja suuria pyörteitä, huoneen korkuisia aaltoja kauhean joen keskikohdalla ja alempana julmat ihmissyöjät.

Kahdenkymmenen turhan koetuksen jälkeen onnistuttiin kuitenkin heittämään saarelle pieneen kiveen kiinnitetty nuora. Nuoran toiseen päähän kiinnitettiin sitten telttaköysi, joka oli hätääntyneiden hallussa. Tämä vedettiin rantaan ja sidottiin kiinni paksuun rottinkiköyteen, jonka hätääntyneet vetivät luokseen ja kiinnittivät erääseen kallioon, niin että viimeinkin, niinkuin näytti, saatiin siltaside virran yli. Mutta koska jo alkoi hämärtää, täytyi lykätä pelastushommat huomispäivään.

Seuraavana päivänä laitettiin vielä yksi uusi köysi yli sekä sitäpaitsi hoikkia köysiä kiinnitettäväksi jokaisen vyötärysten ympäri. Nyt huusi Stanley heille ja kehoitti Uledia ensimmäisenä lähtemään matkaan, sill'aikaa kun kymmenen miestä tarttui kiinni vyötärystäköyteen. Uledi nosti kätensä taivasta kohden ja syöksihe raivoisaan virtaan, tarttuen kiinni siltaköyteen. Hän vajosi syvyyteen, mutta pian näkyi hän taas ja veti itseään käsillään vuorotellen eteenpäin, sill'aikaa kun aallot vyöryivät hänen ylitsensä, niin että hän välistä katosi kokonaan. Voimakkailla ponnistuksilla hän tempoi ruumiinsa laineiden päälle, kunnes tuli niin lähelle rantaa, että odottavat kädet saivat häneen kiinni isketyksi ja pelastivat puoleksi tukehtuneen miehen. Zaidi seurasi kohta perästä ja tuli myöskin onnellisesti maalle, jossa häntä sydämellisesti tervehdittiin kaksinkertaisesti pelastettuna hengenvaarasta. Nuorin tuli viimeksi, ja pidättäen hengitystään katselivat kaikki ripeän pojan taistelua tässä kuoleman hurjassa syleilyssä. Hän oli ehtinyt noin puolitiehen, kun aaltojen paino tuli niin väkeväksi, että hän menetti kädestään toisen köyden, jolloin rannalla olevilta miehiltä pääsi kauhistuksen huuto, he kun pelkäsivät hänen epätoivoissaan aivan irti heittävän. Stanley huusi silloin tuimalla äänellä: »Pidä kiinni, hupsu, ja näytä olevasi mies!» Kolmella hyvällä tempauksella hän tuli niin lähelle, että pelastajat saivat hänestä kiinni. Kaikki syleilivät ja kehuivat reipasta nuorukaista.

Stanley oli aikanaan ollut kirjeenvaihtajana monella sotaretkellä ja näin saatu johtajakokemus oli hänelle erinomainen apu taistelussa yhä uudistuvia hyökkäyksiä vastaan. Mestarillisesti jaellen ja lähetellen pientä joukkoaan hän menestyksellä suoriutui pahimmistakin pälkäistä. Asmasaaren ihmissyöjät hän petti sotajuonilla, valloitti heidän kylänsä heidän joella ollessaan, otti vangiksi heidän vaimonsa ja lapsensa ja anasti paljon vuohia ja lampaita. Kaikki annettiin asmalaisille takaisin ja kiitollisuudesta he tekivät rauhan ja toivat retkikunnalle runsaasti ruokavaroja. Heidän kylänsä olivat täynnään ihmisenluita ja pääkalloja, kaikki ateriain jäännöksiä.

Yöksi 19:nnettä päivää vasten leiriydyttiin uusien vaivojen ja taisteluiden jälkeen oikealle rannalle eräälle markkinapaikalle. Seutu oli viehättävä, puut isot, metsä ennen auringonlaskua autio ja toivottiin oltavan jo matkalla, ennenkuin aurinko seuraavana aamuna nousisi niin korkealle, että villit ehtisivät kokoontua markkinapaikalle.

Retkikunta verkossa.

Mutta hetken perästä tuli eräs Stanleyn miehistä murheellisen näköisenä ja kertoi, että he olivat vangitut verkkoon.

»Verkkoon!» huudahti Stanley. »Mitä sinä sillä tarkoitat?»

»Asia on niin, herra; he ovat jännittäneet korkean verkon leirin ympäri, lujista köysistä tehdyn verkon.»

Stanley kutsui luokseen Manva Seran ja antoi hänelle käskyn soutaa ylös jokea jonkun matkaa ja, tunkeuduttuaan leirin takana olevaan metsään, asettua väijyksiin lähelle jotakin toripaikalle vievistä poluista. Tunnin verran odotettuaan, että lähetetyillä olisi tarpeeksi aikaa ehtiä väijytykseen, Stanley käski antaa merkin raikuvalla torventoitotuksella, ja neljä kilvillä varustettua miestä lähetettiin leikkaamaan rikki verkkoa, sill'aikaa kun kymmenen pyssymiestä ja kolmekymmentä keihäänheittäjää oli valmiina tappeluun tarpeen vaatiessa. Kun verkkoa leikattiin rikki, tuli neljä tai viisi keihästä vinkuen metsiköstä. Stanleyn miehet ampuivat umpimähkään, hyökkäsivät esiin ja näkivät useiden miesten pikaisesti pakenevan leirin läheltä. Pian sen jälkeen kuului kipeitä kiljauksia ja jotkut retkikunnan miehistä huusivat verta vuotavin jaloin:

»Älkää menkö polulle! Lähtekää pois tieltä!»

Kun tarkemmin katsottiin polkua, huomattiin maanasukkaitten leikanneen ruokojen päät hyvin teräviksi, niin että Stanleyn miehet olivat niistä saaneet aina luihin saakka meneviä haavoja.

Kun nämä ja vielä seuraavatkin viholliset oli karkoitettu, saapui retkikunta viimein monien taistelujen ja vaarojen jälkeen seitsemännen ja viimeisen kosken luo.

Viimeinen Stanley-koski.

Seutu oli senkin kosken ympärillä väkirikas ja sotarumpujen jyminä kutsui pian jokaisen yksinäisen tai viipyvän kalastajan joelta ja jokaisen metsästäjän rannikkometsistä taisteluun. Stanley asetti leirinsä tiheään metsään. Ampujia asetettiin puoliympyrään rintaman eteen, sill'aikaa kun muut tarttuivat kirveisiin ja rakensivat havuista ja pajuista korkean ja tiheän varustuksen. Tuskin oli tämä tehty, ennenkuin villit hyökkäsivät päättäväisyydellä ja rohkeudella, joka olisi tuottanut tuhon, jos se olisi ollut odottamaton. He yrittivät jos kuinka monta kertaa, vaikka turhaan, tunkeutua piiloutuneiden pyssymiesten linjan läpi. Sotatorvet, joita heillä näytti olevan tavattoman paljon, kaikuivat metsässä valittavalla äänellä ja suuret rummut vastasivat joka kylästä niille lähetettyihin merkkeihin.

Kun retkikunta seuraavana päivänä laski virtaa alaspäin, hyökättiin sen kimppuun edestä ja takaa, ja melkein koko iltapäivä käytettiin suurimmassa kiireessä tehdyn leirin suojelemiseksi. Illan tultua villit peräytyivät.

Aamulla tammik. 28 p. ryhdyttiin jälleen työhön uudella innolla ja aamupäivällä retkikunta sai taivaltaneeksi senkin, kaikkia edellisiä mahtavamman kosken ohi. Kaksikymmentäkaksi päivää oli koskimatkaa kestänyt ja koko tämän ajan hurjat ihmissyöjät olivat yöt ja päivät retkikuntaa ahdistaneet. Retkikunnalle se oli ollut kova aika, mutta vielä kovempi aika odotti näitä raivosisuisia ihmissyöjiä. Tippu Tip hautoi jo tuumia toimialansa laajentamisesta valtajoen vartta pitkin, eikä monta vuotta kulunut, ennenkuin hänen pyssynsä paukkuivat näilläkin seuduilla.

Stanley-koskien pituus on yhteensä 100 kilometriä ja Kongo laskee tällä matkalla 60 metriä. Putoukset eivät siis ole kovin korkeita, mutta veden suunnattoman paljouden vuoksi ne siitä huolimatta ovat erinomaisen mahtavat.

Stanley-koskilta Lualaba kääntyi vakaasti luodetta kohti, päinvastaiseen suuntaan, kuin sen olisi tullut kääntyä, jos se olisi ollut Niili. Stanleylle ei enää voinut olla paljoa epäilystä siitä, etteikö tämä joki ollut Kongo. Kosket ja villit voitettuaan retkikunta oli reippaalla mielellä. Venepojat lauloivat vilkkaimpia laulujaan ja muut yhtyivät niihin intomielin. Huolta ei olisi ollut mitään, jos olisi ollut riittävästi ruokavaroja, eivätkä maanasukkaat yhä ja yhä olisi retkikuntaa hätyyttäneet. Mahtava joki kuljetti vaivatta eteenpäin.

Mutta tuskin oli viimeisen kosken kohina hälvennyt, ennenkuin tappelut alkoivat uudelleen ja monena päivänä täytyi otella aamusta iltaan. Enimmäkseen hyökkääjät karkoitettiin lyhyen taistelun jälkeen ja kilvet suojelivat retkikuntaa sangen tehokkaasti heidän aseitaan vastaan, mutta toisinaan, etenkin maalla, retkikunnan jäseniä kaatuikin. Usein saatiin tappeluissa vankeja ja näiltä kuulusteltiin maantieteellisiä ja muita seikkoja, mikäli se oli mahdollista puuttuvan kielitaidon vuoksi; täkäläiset villit puhuivat jo aivan vieraita kieliä. Vankien ottamisesta oli sekin hyöty, että se näytti erikoisesti lannistavan hyökkääjiä, nämä kun tietysti luulivat, että heidän toverinsa lähimmällä saarella keitettäisiin ja syötäisiin. Mutta kun vangit päästettiinkin vapaiksi ja heille vielä annettiin lahjojakin, niin näytti tämä tuntuvasti muuttavan villien käsityksiä matkustajista.

Kongolla.

Joki alkoi yhä enemmän levetä, toisin paikoin jopa neljän kilometrin levyiseksi, reheviä saaria alkoi olla yhä taajemmassa. Näiden välisiin salmiin retkikunta usein piiloutui, välttääkseen ainaisia taisteluita, jotka alkoivat sitä yhä enemmän uuvuttaa, mutta jos vain joku yksinäinen kalastajakaan sattui huomaamaan lymyävät, niin paikalla hän hätyytti kylät ja sotarummutus alkoi jylisten kiertää rantoja. Kuta enemmän joki levisi, sitä enemmän rannat alenivat, eikä enää näkynyt kauniita mäkiä, korkeita vaaroja, tummia kallioita, jotka rehevän kasvullisuuden peittäminä olivat ylempänä somistaneet maisemia. Seurasi vaihteeksi lyhyt jokimatka asumattomienkin seutujen kautta, mutta pian alkoi rannalla taas lakeimmilla paikoilla näkyä joesta viistoon kaivettuja ojia, joista korkean veden aikana pyydystettiin kaloja. Ne ilmaisivat, että lähestyttiin asutuksia. Samanlaisia ojia oli nähty ennenkin, samoin kuin runsaasti muitakin pyyntineuvoja, suuria pajumertoja katiskoita, vakkoja ja suuria, ruohojen ja palmujen kuiduista valmistettuja touveja.

Taistelu Aruwimin suulla.

Helmik. 1:senä nähtiin joella paljon pieniä kanootteja, jotka kuin ampiaisparvi hyörivät retkikunnan ympärillä. Vasemmalta rannalta, joka oli kolmen kilometrin päässä, lähti niinikään paljon kanootteja torvia toitottaen ja rumpuja päristellen kauheaa kyytiä joen poikki. Kun retkikunta lähti rannan suojasta liikkeelle, kohotettiin kaikista kanooteista kamala kiljuna, mutta kun Stanley joen poikki mentyään loi katseensa syrjäjoelle, joka sillä kohdalla laski pääjokeen, niin hän näki näyn, joka sai veren tavallista hurjempaa kyytiä syöksymään suoniin ja myös herätti mitä syvintä kauhistusta. Sieltä lähestyi kokonainen laivasto suunnattomia kanootteja, jotka olivat suurimmat, mitä vielä oli nähty. Niitä oli kaikkiaan 53 kappaletta. Yhtä, joka oli kaikkia muita suurempi, souti 80 miestä. Stanley kävi ankkuriin keskelle jokea ja järjesti joukkonsa taisteluun. Hänen täytyi nyt ase kädessä estää joitakuita veneistään karkaamasta. Hetki oli vakava, sillä ei koskaan ennen ollut niin suuri joukko käynyt retkikunnan kimppuun. Sairaat, naiset ja lapset, jotka eivät voineet ottaa osaa taisteluun, asettivat kilpiä pitkin veneiden laitoja ja keuloja, ja näiden takaa väijyivät tarkk'ampujat. Jättiläiskanootissa, joka kulki vihollislaivaston etunenässä, oli kaksi riviä seisovia soutajia, neljäkymmentä kummallakin sivulla, jotka kumarsivat ja keikistivät tahdissa, tempoessaan hurjasti laulaen alustaan esiin. Keulassa näkyi kymmenen komeata nuorta sotilasta, punaisia ja harmaita papukaijan sulkia tukassaan, perässä seisoi kahdeksan miestä ohjaamassa mahtavaa alusta pitkillä airoilla, joiden kädensijat olivat koristetut norsunluulla; kymmenen miestä, jotka näyttivät olevan päällikköjä, tanssi edes takaisin keulasta perään. Kanootin keulassa liehui paksu pensas palmun pitkiä, valkoisia lustoja. Rumpujen kauhea pärinä, norsunluutorvien lakkaamattomat toitotukset ja kirkuva laulu kahdestatuhannesta ihmiskulkusta olisivat saaneet vaikka kenen pöyristyksiä tuntemaan.

Kun etummainen kanootti nopeasti lähestyi ja muut olivat liittyneet sen molemmille puolille, aaltojen kuohuessa vaahdoksi ja vesipisarain kastellessa teräviä keuloja, kääntyi Stanley ympäri luodaksensa vielä silmäyksen väkensä yli.

»Pojat, olkaa nyt lujia», sanoi hän rohkaisten, »odottakaa siksi, kun te näette ensimmäisen keihään lentävän ja tähdätkää sitte tarkkaan. Älkää ampuko kaikki yhdellä kertaa. Tähdätkää aina siksi, kunnes olette varmoja miehestänne. Älkää ajatelko pakenemista, sillä vain kiväärinne voivat teidät pelastaa.»

Frank oli oikealla siivellä valitun miehistön kanssa mustien puukilpien hyvän suojan takana, Manwa Sera vasemmalla siivellä ja hänen kanoottinsa laidoista kiilsivät kiväärit sangen kokeneitten miesten käsissä.

Jättiläiskanootti ohjasi suoraan Stanleyn venettä kohti, ikäänkuin soutaakseen sen upoksiin; mutta 50 metrin päässä käänsi se sivuun, ja kun se oli tullut melkein kohdalle, sinkauttivat etukeulassa olevat soturit keihäänsä kautta ilman, ja siihen vastattiin vilkkaalla räiskyvällä kivääritulella. Viisi minuuttia jatkettiin ampumista, sitten vihollinen jonkun verran peräytyi.

Stanley nostatti ankkurin ja rupesi takaa-ajamaan vastavirtaan, kunnes keksittiin heidän kylänsä erään niemen takana. Hän ohjasi suoraan rantaan ja jatkoi kaduilla taistelua niiden kanssa, jotka olivat astuneet maalle, kunnes kaikki karkotettiin ylös metsiin.

Temppeli.

Etevimmässä kylässä oli norsunluusta tehty tomppeli, jolla oli leveä, pyöreä katto, kolmenkymmenen kolmen norsunhampaan kannattama; tämä laitos oli neljän jalan korkuisen, kampeshepuun mehulla maalatun epäjumalan päällä. Epäjumalalla oli mustat silmät, parta ja hiukset. Kuvio oli kylläkin kömpelö, mutta miehen kuvaksi sen sentään tunsi. Vangvanat halusivat anastaa nämä norsunhampaat ja saivatkin luvan ottaa ne mukaansa. Sitä paitsi koottiin sata muuta norsunluun kappaletta, kuten vaajoja, sotatorvia, jauhinsurvimia, rannerenkaita ja vasaroita, joilla hakattiin viikunankuorta vaatteeksi.

Tämä viimeinen, Kahdeksaskolmatta niistä vimmatuista taisteluista, joita Stanleyn ja hänen väkensä täytyi kestää näissä aarniometsissä, sai heidät kohtelemaan epäluulolla kaikkea, mikä ihmiseltä näytti. He tunsivat itsensä kuin metsämiesten takaa-ajamiksi riistaeläimiksi ja alkoivat uupua. Retkikunnassa tuskin oli kolmeakymmentä henkeä, joka ei olisi haavoja saanut.

Vastaanotettuaan tässä Aruwimin, jota Stanley luuli Schweinfurthin Uelleksi, pääjoki laajeni tavattoman leveäksi. Ennen siinä oli ollut oikeanpuolinen ja vasemmanpuolinen haara, joita yksi rivi saaria erotti, mutta nyt oli haaroja kolmesta kuuteen ja saaririutat erottivat niitä toisistaan. Kun joki oli näin suunnattoman leveä, ei siinä tietysti voinut olla koskia. Rauhallisena suunnaton kymi virtaili aarniorantainsa välissä, lukemattomien saariensa lomitse, yhä paisuen ja voimistuen suurien, kummaltakin puolelta vastaanottamiensa mahtavien lisäjokien vedestä. Stanley mielessään ihaili, mikä verraton vesireitti se oli maan sydämeen ja mitkä verrattomat luonnonrikkaudet se kätki laajan vesistösyvänteensä helmassa. Mutta taisteltava oli yhä edelleenkin.

Kongon saaristoissa.

Helmikuun 6:ntena joki ensi kerran kääntyi länttä kohti. Asuttuja rantoja vältellen retkikunta solui myötävirtaan pitkin ahtaita virtoja, ihastuttavien palmusaarien lomitse, joiden sulotuoksut ja keväiset värit saivat vähäksi aikaa unohtamaan kaikki vaarat. Täällä kasvoi teak- ja pumpulipuuta, monenlaisia palmuja, korkeata käärmemäistä rottinkipuuta kauneine riippuvine sulkamaisine lehtineen, pensasmaista monijuurista mangrovea, pitkää kumipuuta, voipuuta, fikus-lajeja ja tamarindeja ja erinomaisen lajirikasta alusmetsää. Pitkin rantoja kasvoi vedessä korkeata ruovostoa, papyron vain mainitaksemme. Matalampien saarien lomitse kiertelevissä kapeissa salmissa oli ihmeteltävän monenlaisia vesikasveja, joiden joukossa monenlaisia ja -värisiä lumpeita. Salmien rannoilla taas sananjalat rehoittivat hämmästyttävän taajoina. Alusmetsässä tapasi runsaasti maukkaita marjoja ja hienoja ryytejä. Veneitten ohi soluessa hyppäsivät krokotiilit rannalta loiskahtaen veteen ja virtahevot loivat niihin epäluuloisen silmäyksen karjuen kesken kisojaan, niin että autiot rannat kaikuivat. Koskista ja pyörteistä ei täällä ollut pelkoa, mutta sen sijaan alkoi olla vastusta myrskystä, se kun joka päivä puhalsi vastavirtaan, kohottaen sen veden ruskeisiin raskaisiin laineisiin.

Helmikuun 7:ntenä Stanley kirjoitti päiväkirjaansa: »Myrskyinen sää. Suuria aaltoja vyöryi vastaamme vastavirtaan, tuuli ulvoi, niin että oikein mieltä lannisti, johon kyllä oli sitä enemmän syytä, kun ruokatavaramme ovat loppumaisillaan. Uusien hankkiminen maksaa verta. Illalla tulivat esimiehet minulle ilmoittamaan, että meidän täytyy hankkia ruokaa, muu ei auta. Poikkeamme ensi kylään, jonka huomenna tapaamme.»

Vaihteeksi ystävyyttä.

Tällä kertaa synkät aavistukset kuitenkin joutuivat häpeään. Seuraavana päivänä keksittiin melkoinen kylä, eikä sieltä, kumma kyllä, kuulunutkaan samaa villiä raivoa kuin muista kylistä. Stanley laski rantaan ennen muita, toisessa kädessä banaani — viimeinen, mitä heillä oli, toisessa hohtava rannerengas ja kimppu helminauhoja. Eleillä ja kädenliikkeillä hän koetti selvittää, mitä vailla hän oli, ja kyläläiset hyvin ymmärsivät hänen tarkoituksensa. Päälliköt nyökyttivät ystävällisesti päätään, eikä muuta tarvittu, ennenkuin Stanley seuralaistensa keralla hyppäsi maihin. Kaikki puristivat päällikköjen käsiä, Uledi syleili vanhinta kuin omaa isäänsä, hymyiltiin ja naurettiin ja kädenkäänteessä oli sekoitettu verta ja solmittu ikuinen ystävyys. Kyläläisille lahjoitettiin helmiä ja kuparirenkaita ja heiltä saatiin kaloja ja banaaneja. Läheisellä saarella, jossa retkikunnan piti viettää yötä, pidettiin seuraavana päivänä oikeat markkinat. Täällä tavattiin ensimmäiset myötämaasta tulleet ampuma-aseet, neljä vanhaa portugalilaista pyssyä, jotka suuresti ilahuttivat retkikuntaa.

Ikutu ja Kongo.

Kun Stanley kysyi joen nimeä, sai hän nyt ensi kerran vastaukseksi »Ikutu ja Kongo». Se oli hänelle suloinen sanoma, vaikkapa olikin jo kauan ollut selvää, ettei joki voinut olla mikään muu kuin Kongo.

Seuraavassa kyläkunnassa, jossa asukkaat niinikään olivat rauhallisia, vaikka tunkeilevampia, oli jo toistakymmentä pyssyä. Asukkaat olivat aivan kamalan rumasti tatuoidut ja käyttivät ihmishampaista tehtyjä kaulakoristeita. Ylähampaat olivat teräviksi viilatut, kuten näitten ihmissyöjien kesken oli tavallista. Nämä ystävät olivat kuitenkin pettureita ja tekivät seuraavana päivänä äkkihyökkäyksen retkikuntaa vastaan, ampuen sitä raudanpalasilla. Syntyi tuima taistelu, johon seuraavankin, alempana olevan kylän asukkaat sekaantuivat, mutta lopulta retkikunta pääsi pakenemaan saarien sekaan.

Saaristoissa näkyi paljon lintuja, kuten marabuhaikaroita, balearikurkia, flamingoja, lusikkalintuja, hanhia, sorsia, kaakkureita, jäälintuja, hopeahaikaroita, mustaa ja valkoista ibistä ja heinäkurppia. Niitä olisi voinut ampua kuinka paljon tahansa, mutta yksikin laukaus olisi heti houkutellut paikalle verenhimoiset alkuasukkaat. Sama syy esti ampumasta punaisia puhveleita, joita saarilla oli laumoittain. Korkeammilla saarilla oli hyvin runsaasti apinoita.

Uusia taisteluita.

Helmikuun 13:ntena retkikunta äkkiarvaamatta tuli suurien kylien kohdalle, joissa rummut ja sotatorvet paikalla kutsuivat kaikkia taisteluun. Sotahuutona oli täällä »Jaha-ha-ha», ja se kuului kuin olisi suuri joukko sotaoriita kilvan hirnunut. Tavattoman nopeaan viholliset lähestyivät kevyillä kanooteillaan. Ennenkuin aavistikaan näki Stanley yhdeksän kiiltävää kiväärinpiippua ojennettuna itseään kohden. Kun hän oli veneen etukeulassa voidakseen ilmaista peränpitäjälle suunnan, tuli hän pian tähtäyspilkuksi vielä useammille, kun nopeasti esiin rientävät kanootit puoliympyrässä lähestyivät: Mutta kuten monessa muussakin tilaisuudessa pelastui hän nytkin sen hämmästyksen kautta, jota hän herätti. Jos hän olisi ollut musta, olisi hän aikoja sitten surmansa saanut, mutta nyt, kuten usein ennenkin, oli uteliaisuus väkevämpi kuin viha ja verenhimo. Vaikka hyökkääjäin pyssynhanat olivat viritetyt ja sormet olivat koskettamaisillaan surmaa tuottavaan liipaisimeen vaipui vihollinen kuitenkin katselemaan tätä hiljaista ja liikkumatonta haamua — sen valkoista ihoväriä.

Pieninkin liikahdus olisi tuottanut silmänräpäyksessä kuoleman. Ei ollut ensinkään hauskaa istua ja tuntea ©levänsä tähtäyspilkkuna niin monelle kiväärirluodille, mutta se oli viisainta, mitä voi tehdä. Frank herätti samanlaista kummastusta omalla kulmallaan ja retkikunnan aasitkin saivat kunnian tulla töllistellyiksi. Lopulta alkoi taistelu raivota, mutta oikea silmänräpäys oli mennyt; villit voitettiin ja ajettiin pakoon.

Joen suunta alkoi nyt kääntyä yhä enemmän lounaaseen. Retkikunta vietti yönsä joen saaristoissa — sääskien kiduttamana — ja koetti mikäli mahdollista välttää asutuksia taisteluineen. Siinä syy, miks'ei Stanley voinut saada selvää Kongon vastaanottamista suurista syrjäjoista, mikä tietenkin olisikin ollut mahdotonta muuta kuin toisella rannalla kerrallaan. Kun jotkut saarista ovat sadankin kilometrin mittaisia, niin erehtyi hän toisinaan luulemaan niitä kiertäviä putaita suuriksi syrjäjoiksi.

Stanley oli kuullut paljon ylistettävän bangalain, suuren kauppakansan, mahtia, ja toivoi heidät saavutettuaan pääsevänsä parempiin oloihin. Helmikuun 14:ntenä retkikunta kiertelevistä salmista äkkiä tuli tahtomattaan pienen asutuksen näkyviin, eikä muuta tarvinnut, ennenkuin kuului kiireellisiä teräviä rummutuksia, joihin liittyi yhä enemmän rumpuja, kunnes valtavat sotarummutkin yhtyivät muihin väkeä aseihin kutsumaan. Stanley järjesti veneensä ja laski sitten verkalleen myötävirtaan. Ei tarvinnut kauaa odottaa, ennenkuin edestä päin alkoi näkyä lähestyviä kanootteja. Stanley yritti jälleen saavuttaa heidän ystävyytensä ja souti edellä, toisessa kädessä punaista kangasta, toisessa messinkilankaa. Villit, jotka olivat erinomaisen upeissa tamineissa, eivät kuitenkaan viitsineet edes vastata, vaan ampuivat Stanleyn venettä, haavoittaen kolmea miestä. Retkikunnan aluksissa kohotettiin paikalla kilvet, jotka hyvin suojasivat rautaromua ja kuparimalmin kappaleita vastaan, joilla villit latasivat jykevät piilukkoiset kiväärinsä.

Epätoivoinen taistelu Bangalassa.

Syntyi tuima taistelu, ja kuta kauemmin taisteltiin, sitä enemmän kokoontui vihollisia, kello 3 aikaan niitä oli 63 venekuntaa ja sotahuutona oli nyt »jaha-ha-ha, ja Bangala! Ja Bangala! Ja Bangala! Jaha-ha-ha!» Jotkut vihollisen veneistä olivat hyvin rohkeat, etenkin erään nuoren, ylvähkön päällikön komentama, joka tuli viidenkinkymmenen metrin päähän, mutta pian bangalat saivat kirvelevin mielin kokea, ettei heidän rautaromunsa ollut yhtä tehokasta kuin lyijy. Lopulta muuan luoti osui nuoreen päällikköön, joka arvokkaasti ja levollisesti itse sitoi haavansa ja sitten poistui taistelusta. Villien ampuminen kävi nyt heikommaksi ja kello 6 aikaan he peräytyivät raikuvien hurraahuutojen saattamina. Tämä oli kolmaskymmenesensimmäinen taistelu tällä hirmujen virralla ja epäilemättä sitkein kaikista.

Bangalan kohdalla purki iso Mongala niminen syrjäjoki vetensä pääjokeen. Tämä joki oli jo kauan ollut Bankaron nimellä kartoilla; tieto oli arvatenkin kulkenut rannikolle monen välikäden kautta, sillä valkoisia ei täällä ollut koskaan käynyt, eivätkä bangalatkaan kaupparetkistään huolimatta koskaan käyneet meren rannalla. Muutoin bangalat näyttivät olevan hyvin etevää kansaa ja heidän vaikutusvaltansa oli suuri.

Rajut vastatuulet, jotka tavallisesti alkoivat k:lo 8 aamulla ja puhalsivat kilo 3:een j.pp., haittasivat jotenkin paljon kulkua. Kuumuus ei ollut kovin rasittava; aikaisin aamulla lämpömittari usein osoitti vain +18°C ja päiväsydännä se vaihteli 23 ja 29 asteen välillä, laskeutuakseen jälleen illalla. Vaikka Stanley ja Pocock olivat niin rasittuneet ja vaikka heidän ravintonsa oli niin vaatimatonta — raakoja banaaneja ja maniokkia — oli heidän terveytensä jokimatkalla kuitenkin erinomainen. Helmikuun 17:ntenä Kongo kääntyi suoraan etelää kohti.

Elintarpeiden puute kävi jälleen niin suureksi, että täytyi vaikka millä hinnalla hankkia niitä, läntenä kuljettiin suuren etelästä tulevan syrjäjoen suitse ja huomattiin, että sen purkama musta vesi virtasi kauan erillään, ennenkuin sekaantui pääjoen vaaleanharmaaseen. Tämän joen suussa mielittiin mennä maihin, mutta »jaha-ha-ha-hat!» varoittivat ajoissa pysymään kauempana. Yritettiin päästä puheisiin joella liikkuvain kalastajain kanssa, mutta nämä alkoivat paikalla pyssyjään käsitellä. Ikengossa vihdoin tavattiin ystävällisempiä ihmisiä, joiden kanssa voitiin solmia veriveljeys ja ryhtyä kauppaa tekemään. Retkikunta saattoi pitää markkinat ja hankkia runsaat eväät.

Rauhaa ei kestänyt kauan. Irebussa, vähän ylempänä sitä kohtaa, missä valtava Ubangi purkaa vetensä Kongoon, täytyi taas tapella. Kerrassaan naurettavan uhkarohkeasti villit, piilukkoihinsa ja rautaromuunsa luottaen, vain muutamalla veneellä kävivät retkikunnan kimppuun. Mutta kun joki oli kyllin leveä, laski Stanley saarien sekaan, jotka hänen mielestään, tsetse-kärpäsistään ja sääskistään huolimatta, olivat suojaiset kuin paratiisin yrttitarhat. Irebun alapuolella joki laajeni vesistön levyiseksi, mutta syytä, Ubangin siihen laskemista, Stanley ei huomannut. Hän kyllä mainitsee Ubangin nimen, mutta luuli tätä maaksi. Joen vesimäärä näytti tyhjentymättömältä, vaikka se oli hajaantunut niin laajalle alalle. Saarilla oli täällä, samoinkuin ylempänäkin, paljon suolatehtaita; suola valmistettiin eräistä ruohoista polttamalla.

Tshumbiri.

Bolobon luona joki kapeni neljän kilometrin levyiseksi, rannat kohosivat ja saaret vähenivät. Joella oli paljon kalastajakanootteja, mutta väki oli rauhallista. Kalastajat vastasivat kysymyksiin selvästi ja tyynesti. Tshumbirin kuningas lähetti retkikunnalle lahjoja ja saapui helmikuun 28:ntena itse suuren saattojoukon keralla sitä tervehtimään. Kutsua noudattaen retkikunta lähti hänen kyläänsä asumaan, saadakseen tietoja edessä olevista matkoista. Tshumbirissa pidettiin markkinat ja retkikunta saattoi jälleen varustaa itselleen runsaat eväät. Naiset olivat jotenkin kauniita; heillä oli kaulassa toisilla kolmeakin tuumaa paksut messinkirenkaat, jotka vaimon kuollessa otettiin pois siten, että vainajan pää katkaistiin. Kuninkaan vaimoilla ja tyttärillä oli Stanleyn laskun mukaan noin 700 kiloa messinkiä kaulapantoina ja muina helyinä. Kun retkikunta maaliskuun 7:ntenä lähti matkaa jatkamaan, antoi kuningas oppaat mukaan. Mutta hänen ystävällisyydestään huolimatta Stanley oli vakuutettu siitä, että hän oli kaikkein viekkain pikkukuningas, mitä hän oli koko Afrikassa nähnyt.

Kongo kapeni alempana toisin paikoin vain puolentoista kilometrin levyiseksi, mutta kävi sangen vuolaaksi. Syvyys oli paikoin 50-kin metriä. Tällä matkalla kuljettiin syvän ja vuolaan Kuangon suistamon ohi.

Viimeinen taistelu.

Tshumbiriläiset oppaat olivat palanneet takaisin, ikäänkuin heiltä olisi jotain unohtunut, ja kymmenkunta kilometriä Kuangon suusta retkikunta joutui hyökkäyksen alaiseksi, jossa toistakymmentä miestä haavoittui. Mutta se olikin viimeinen taistelu, mitä sen täytyi kestää, vaikka sitä alempanakin uhkailtiin. Tshumbiriläiset oppaat tavoittivat nyt jälleen retkikunnan, jolla kuitenkin oli heistä vähän hyötyä.

Kongo virtasi nyt korkeiden metsäisten rantain välissä eikä toisin paikoin ollut kuin kilometriä leveä. Oikealla rannalla näkyi paljon punaisia puhveleita ja antilooppeja, mutta taistelun välttämiseksi jätettiin metsästys sikseen.

Stanley Pool.

Maaliskuun 12:ntena joki laajeni melkoiseksi pyöreäksi suvannoksi, joka Pocockin ehdotuksesta sai nimeksi »Stanley Pool», s.o. Stanleyn lampi. Korkeat valkoiset törmät, joita oli oikealla rannalla, muistuttivat Doverin kuuluja kalkkikallioita ja saivat sen mukaiset nimet. Asukkailta, joita ilmestyi järvelle, saatiin kuulla, ettei koskille enää ollut pitkälti; he matkivat niiden melua niin hullunkurisesti, että koko retkikunta puhkesi suureen nauruun ja tämä nauru paikalla voitti matkijain myötätunnon, niin että he lupasivat tulla koskille opastamaan. Heidän päällikkönsä oli iloinen ja avomielinen mies, hän lupasi itse tulla koskelle oppaaksi, varoittaen kuitenkin, että sitä oli mahdoton veneellä laskea. Sanojansa hän vahvisti sangen hullunkurisella virnistyksellä. Parin kilometrin päässä hänen kylästään alkoi kuulua ylimmän kosken kumeata pauhua. Kuta edemmä kuljettiin, sitä enemmän se koveni, kunnes päällikkö varoitti soutamasta kauemmaksi. Stanley sen vuoksi laski maihin ja leiriytyi kosken niskaan paasikkoon. Vastaisella puolella asui toinen päällikkö, Ntamon Itsi, joka seuraavana päivänä tuli leiriin vieraaksi, tuoden paljon tervetulleita ruokavaroja tuliaisiksi. Mutta vastalahjaksi hän vaatikin suuren valkoisen vuohen, jonka Stanley oli tuonut Manjemasta saakka, viedäkseen sen Englantiin eräälle naiselle lahjaksi. Ttsin apu oli tässä keskimatkan alussa niin tärkeä, ettei Stanleylla ollut muuta neuvoa kuin suostua. Hän koetti tarjota aasia ja Itsi ehkä olisi siihen tyytynyt, mutta kun hänen vaimoväkensä pelkäsi, että se söisi heidät, ei hän voinut niin vaarallista eläintä vastaanottaa.

Saavuttuaan Stanley Pooliin Stanley tähtitieteellisistä paikanmääräyksistään hyvin tiesi, ettei hän Bomasta, Kongon suulla olevasta kauppapaikasta, enään ollut kuin 300 kilometrin päässä linnuntietä ja 220 kilometrin päässä Isangilasta, jonne saakka Tuckey oli päässyt ja joka yhä oli joella ylin tunnettu kohta. Mutta sitä hän ei näy aavistaneen, että hän vielä oli yli 300 metriä korkealla merenpinnasta ja että jättiläisjoessa loppuosalla täytyi olla valtavia koskia, joita oli mahdoton laskea ja melkein mahdoton maisinkin kiertää, joki kun katkaisee Afrikan läntisen reunaylängön syvässä, kurun tapaisessa laaksossa. Stanleyn olisi luultavasti ollut verraten helppo kulkea loppumatka maata ja ehkä saada Bomasta apua, jos olisi lähettänyt sinne viestin, mutta ymmärrettävistä syistä hän mieluummin halusi kulkea tämän taipaleen veneillään, suorittaakseen tutkimustyönsä loppuun saakka jokea kulkien ja laskeakseen muhkeammin valkoisten ensimmäiseen siirtokuntaan. Jos putous olisi tasaisesti jakaantunut pitkin koko loppumatkaa, olisi hänellä todella ollut verrattoman hauska ja nopea mäenlasku meren rannalle. Mutta nyt siitä tulikin hänen matkansa vastuksellisin osa. Heti alussa joki näytti tapansa ja turhaan Stanley toivoi sen edempänä niitä parantavan.

Alkuasukkaat eivät nyt estäneet retkikunnan kulkua. »Kauheata jokea itseään vastaan nyt valitamme», hän kirjoittaa. »Se ei enää ole uljas joki salaperäisine kauneuksineen, joka virtasi lähes yhdeksänsataa mailia niin jalon ylevänä, tyynesti ja tasaisesti, joka alati kiinnitti mieltämme, vaikka sen asutuilla rannoilla vallitsikin niin paljon julmuutta. Sen sijaan näemme nyt hirmuisen virran, joka syöksyy myötämaahan jyrkkään viettävää uomaa pitkin, jota paisuttavat laavariutat, esiin pistävät kalliomuurit ja suunnattomat paasikot, joen, joka mutkailee ja kiemurtelee syvien rotkojen läpi ja sitten pitkän putous- ja koskisarjan muodostaen purkaa vetensä alempiin seutuihin. Taajat taistelumme villien kanssa päättyivät traagilliseen kamppailuun mahtavaa jokea vastaan siinä, missä se rajusti pauhaten syöksyi syvien ammottavien solien kautta leveältä ylängöltä alas Atlantin valtamereen.»

Niskakosket.

Ntamon koskissa, joilla koskien sarja alkaa, oli kolme putousta, »Poika», »Akka» ja »Ukko», joista ensimmäinen voitiin laskea köysillä, mutta toisen ja kolmannen ohi oli taivallettava, vetäen kaikki veneet puolentoista kilometriä pitkäin maamatkain poikki. »Ukko» oli hurjin virtakaistale, mitä Stanley sanoi milloinkaan nähneensä. »Kuvitelkaamme neljää mailia pitkää ja puolta mailia leveätä merenkaistaletta, jolla raivoo hirmumyrsky, niin saamme jotenkin hyvän käsityksen sen tyrskyvistä aalloista.» Ensin se hyppäsi valtavan kuilun pohjaan, jonka jälkeen suunnaton vesimäärä omasta voimastaan kohosi äkkijyrkkään ylöspäin, kunnes se oli kokoontunut harjuksi, ponnahtaakseen äkkiä 8—10 metriä korkealle ilmaan, ennenkuin syöksyi toiseen kuiluun. Kaikkialla näkyi vesitorneja, jotka kukistuivat vaahdoksi ja tyrskyiksi, vimmatusti ärjyviä vesikukkuloita, taapäin ponnahtavia valleja ja paiskovia aaltoja ja rantain valtavat paasikot hautaantuivat raivoisiin hyökyihin. Jyminä oli hirmuinen, huumaava. Vesimäärä onkin noin sata kertaa suurempi kuin Vuoksen. Stanley arvosteli veden nopeuden 50 kilometriksi tunnissa!

Koskien alla oli »Kattila» niminen pyörre, jonka ohi veneet laskettiin köysillä, mutta yhden suurimmista kanooteista virta tempasi viidenkymmenen miehen käsistä ja tuhosi. Toinenkin katkaisi rottinkiköytensä ja sukelsi Kattilan pohjaan, ui sitten puolen mailia vastavirtaan, sukelsi vielä kerran syvyyteen, mutta ajautui lopulta ehjänä leirirantaan kaikkien suureksi iloksi. Kivikoihin tottumattomille miehille sattui tuon tuostakin tapaturmia ja Stanley itsekin putosi kahden valtavan paaden väliin kymmentä metriä syvään rotkoon.

Kalulu-putouksen uhrit.

Kattilan alapuolella oli matka vuolasta virtaa, jonka Stanley laski edellä ja jotkut toiset veneet perässä. Joen syvyys oli noin 40 metriä aivan rannan läheisyydessä ja nopeus 7 solmuväliä. Alapuolella pauhasivat mahtavat Kalulu-putoukset, joiden niskaan Stanley oli aikonut leiriytyä. Neljäs kanootti, »Krokotiili», oli lähtenyt liian kauas virralle, jonka voimakas vauhti vei sen nopeaan kuin nuolen putousta kohti. Kolme tai neljä kertaa ympäri kiepahdettuaan se katosi syvyyteen, nousten pian taas pinnalle aivan pystyssä, perä edellä. Siinä oli Kalulu, Stanleyn palvelija, ja neljä muuta miestä, ja kaikki saivat surmansa.

Tuskin oli tämä tapahtunut, ennenkuin tuli toinen vene samaa reittiä, tyynen virran viettelemänä, mutta ihmeen kautta tämä kanootti laski putouksen ja molemmat siinä olevat miehet pelastuivat.

Sitten tuli saman tien vielä kolmaskin, pieni soma kanootti, jossa oli vain yksi poika, reipas Soudi. »La il Allah, il Allah! Ei ole kuin yksi Jumala. Olen hukassa, herra!» huutaen hän katosi pimeään syvyyteen, kanootti kohosi jälleen kuohujen päälle, hyppi portaalta portaalle, kieppui ympäri ja joutui kammottavien aaltojen nakeltavaksi, kunnes se katosi niemen taa. Tämä kanootti oli muitten venepoikien huolimattomuuden kautta päässyt ryöstäytymään. Huhtikuun 1 p:n aamuna varhain Soudi kaikkien iloksi ilmestyi leiriin, mukanaan nekin kaksi, jotka olivat vastakkaiselle rannalle pelastuneet ja joille oli ollut mahdoton viedä apua. Soudi oli laskenut kaikki Kalulu-putoukset ja vielä niiden alapuolellakin olevat kosket ja kieppunut niin monta kertaa ympäri, että hän oli puolipökerryksissä. Hän piti kuitenkin lujasti kiinni kanootista ja julma virta vei häntä yhä alemmaksi ja alemmaksi, kunnes hän auringon laskun jälkeen pääsi eräälle kalliolle ja saattoi vetää kanootin maalle. Kaksi alkuasukasta ilmestyi siihen, sitoi hänet ja vei hänet äyrään päälle ja edelleen tunnin matkan päähän kyläänsä. Häntä kuitenkin kohdeltiin ystävällisesti, ja kun eräs kyläläisistä tunsi hänet valkoisen miehen väkeen kuuluvaksi, kuvaten samalla valkoisen miehen suuria tulisilmiä, pitkiä hiuksia ja pyssyä, joka laukeili kaiket päivää, niin kyläläiset säikähtyivät niin, että paikalla veivät hänet kanoottinsa luo ja varustivat hänelle vielä hyvät eväätkin mukaan. Ne molemmat miehet, jotka olivat samalle rannalle pelastuneet, tapasivat Soudin ylimenopaikkaa etsiessään, ja vaikka joki oli hyvin vuolas, kulkivat he kuitenkin kaikin kolmin onnellisesti sen yli ja palasivat leiriin. Väestö muutoin oli sangen ystävällistä ja toi retkikunnalle yllin kyllin ruokavaroja, seuraten samalla suurella mielenkiinnolla sen taistelua koskissa.

Huhtikuun 3:ntcna laskettiin taas pari kilometriä vaarallisia koskia ja tapahtui useita tapaturmia. Eräs kanootti kaatui ja sen kautta menetettiin viisikymmentä norsunhammasta ja neljä miestä olisi hukkunut, ellei sankarillinen Uledi olisi heitä pelastanut. Stanley itse putosi päistikkaa kiven koloon ja pelastui vain vaivoin koskeen joutumasta. Matkaa jatkettiin siten, että Frank joka aamu vei retkikunnan maitse soveliaaseen leiripaikkaan, johon vanhemmat miehet, naiset ja lapset jätettiin, minkä jälkeen nuoremmat miehet palasivat kanoottien luo, kuljettamaan niitä Stanleyn johdolla uuteen leiriin, laskien köydellä tai viilettäen, mitä laskea voi, tai taivaltaen rakentamiansa telateitä pitkin pahimmat korvat.

Stanley vähällä tuhoutua.

»Lady Alice» koskissa oli tuho tulla sekä veneelle että Stanleylle itselleen ja hänen parhaille miehilleen. Koskissa oli pieni kalliosaari, joka jakoi veden ja kahden puolen lähetti korkeita aaltoja, jotka ranta-aallot kohdatessaan muodostivat vaarallisia tyrskyjä. Stanley lähti veneeseen viiden miehen keralla ja hoiti sen laskua, miesten rannalla köysillä päästellessä sitä vähitellen alaspäin solumaan. Virta oli kuitenkin niin kova, että köydet irtaantuivat miesten käsistä ja vene kiiti keskelle koskea pauhaaviin, vaahtoaviin tyrskyihin. Stanley, joka viime hetkessä ennätti veneeseen vetää koskeen pudonneen miehen, seisoi keulassa, Uledi piti perää ja näin »Lady Alice» alkoi vaarallisen matkansa. Puhetta ei kuullut pauhun vuoksi, airoista ei ollut muuta apua, kuin että ne helpottivat ohjaamista, hirmuista vauhtia julmat aallot kiidättivät venettä ohi valtavien paasikoiden, jotka ahdistivat Kongon suunnattoman vesimäärän jättiläismuuriensa väliin. »La il Allah, il Allah!», huuti nuori Mabruki, »me olemme hukassa, niin, me olemme hukassa!» Parin mailin päässä olisi ollut pieni satama, mutta siihen oli mahdoton päästä. Edestä päin kuului samalla kumeata jyrinää ja virta rajusti karkasi pystyyn, ikäänkuin olisi tulivuori ollut sen alla purkaukseen puhkeamaisillaan. Vene kiiti tämän vesivuoren kukkulalle, mutta nopealla soudulla se saatiin ohjattua matalammalle puolelle, ennenkuin joutui mäen alla olevaan kuiluun ja pyörteeseen. Hypeltyään vielä kuohuilla pienemmän kosken »Lady Alice» pääsi rantaa pitkin palaavaan kosteeseen, joka kiidätti sen hyvän matkaa taapäin, Kongoon putoavan ihanan pienen syrjäkönkään alle. Retkikunnan jäsenet olivat jo luulleet, että heidän koetun johtajansa tuho oli tullut, ja sanomaton oli ilo, kun levisi tieto kaikkien pelastumisesta.

Leiri pystytettiin Nkenkén könkään alle. »Näkyvissämme oli nyt neljä putousta: iso joki, joka Lady Alice koskien juurella purkautui laajaan suvantoon ja pari mailia alempana uudelleen kohosi kuohuviksi laineiksi: eteläpuolellamme olevalta korkealta kalliolta hyppiä kuppuroi syrjäjoki 400 jalkaa korkealta äkkijyrkältä kalliolta valtajokeen ja oikealla puolellamme, sadan metrin päässä siitä, syöksyi Nkenké äkkijyrkkään alas 1000 jalan korkeudesta, muodostaen tavattoman korkean könkään. Nkenké pauhasi kuin pikajuna rautasillan poikki kulkiessaan, putousjoki taas, joka hyppäsi 400 jalkaa aivan ilmassa, jyrisi kuin etäinen ukkonen. Lady Alice koskien alimmat hyökyaallot ja savuavat, tyrskyävät rannat pitivät samanlaista ääntä kuin syöksyaallot laivan keulaa vastaan tyrskyessään ankarassa vastatuulessa myrskyisellä merellä, ja alapuolella oleva koski lainasi kumeata pauhuaan yhtyäkseen yhteen meteliin näitten vihaisten ja alaspäin syöksyväin jokien kanssa, jotka täyttivät korvamme mitä kamalimmalla metelillä.

»Sangen erilainen oli tämä kuva tornimaisine kallioineen ja korkeine vuorenseinämineen, joilta ylämaan joet pauhasivat syvyyteen, kuin Lualaban peilikirkas pinta Usongora Menon ja Kaseran pimeissä metsissä ja ihmissyöjäin ylemmissä maisemissa, joissa yksi ainoa väreilevä aaltokin oli harvinainen. Nyt, kun meitä joka päivä hirmut piirittivät emmekä nähneet mitään loppua näille putouksille, jotka tekivät tyhjiksi kaikki toiveemme ja kiduttivat meitä samalla sekä raivoisalla että masentavalla pauhullaan, nyt muistelimme kaipauksella noitten päiväin pyhäistä hiljaisuutta ja uinailevaa puhtautta. Ihanaa oli silloin solua tyynissä lahdelmissa tuoksuvien, palmuja kasvavien saarien välissä, jossa leveälehtinen Amomum kilpaili Phryniumin riippuvain lehväin kanssa, kumman vihanta rehevämpää, jossa Myrra ja Bidellium pensaat levittelivät upeuttaan ja hyviä tuoksujaan villin Cassian rinnalla tai Capsicum tulipunaisine marjoineen kohosi sankkoina lehväröykkiöinä ja Ipomaean purppuranpunaiset nuput koristivat jonkun uljaan puun korkeata runkoa. Ympärillämme mitä synkimmät maisemat, huumaavien, pelottavien äänien ainiaan piirittäminä, joka puolella vastassamme mitä toivottomimmat mahdollisuudet, olemme mielestämme jättäneet jälkeemme Edenin yrttitarhan ja nyt joutuneet vesihelvettiin.»

Siihen jokimatkaan, jonka »Lady Alice» oli viidessätoista minuutissa kulkenut, tarvitsivat kanootit, jotka laskettiin köysillä, neljä päivää. Rottinkiköysien heikkouden ja joen kamalan voiman vuoksi täytyi joka kanoottiin kiinnittää kahdeksan köyttä, kuhunkin köyteen viisi miestä. Ja tapaturmia sattui kaikista varokeinoista huolimatta harva se tunti. Eräänkin kanootin, jossa oli Nubi niminen mies, koski tempasi neljänkymmenen miehen käsistä, vei alaspäin kolmisen kilometriä ja hautasi suureen pyörteeseen. Nubi tarrasi kanoottiin kiinni, kunnes se toisen kerran painui syvyyteen, jonka jälkeen hän ja kanootti kohosivat pinnalle viidenkymmenen metrin päässä toisistaan, mutta kun Nubi oli oiva uimari, saavutti hän kanootin Nkenken mutkassa ja hajareisin sen pohjalla istuen ajoi piiriä vastavirran keralla, kunnes Uledi veljensä Shumarin kanssa hänet pelasti. Toinen kanootti oli joutunut alempana virran valtaan ja siinä olevat miehet olivat kauhusta saamattomina, kunnes Stanley kiukkuisella äänellä käski heidän soutaa maihin. Siitä vasta he havahtuivat ja pelastuivat.

Omituista oli, kuinka vähän matkaa jokilaakson asukkaat tunsivat jokeaan. Enimmäkseen he aina vakuuttivat, että edessäpäin enää oli vain yksi tai pari koskea, mutta tosiasia oli, että retkikunnalla tämän jälkeen vielä oli pahimmat kosket voitettavina. Kun varastot nopeaan vähenivät, niin näytti matkan jatkaminen hyvin synkältä, mutta tuo ainainen puhe viimeisestä koskesta esti Stanleytä laskua keskenkään heittämästä. Jos viimeinen koski tosiaan olisi täällä ollut, niin ei alajuoksun laskeminen veneillä olisi ollut kuin jonkun päivän asia. Huhtikuun 21:ntenä Basessen kalastajat taas vakuuttivat, että vain yksi koski oli jäljellä, vaikka se tosin oli kamalan suuri, ja kun Stanley toivoi sen vihdoinkin olevan sen, jonka Tuckey oli saavuttanut ylämaahan tunkeutuessaan, ei hän hennonnut jättää jokimatkaa kesken.

Vaikea taivallus.

23:ntena retkikunta saapui Inkisin (Noituuden) koskelle, jossa ei tosin ollut putousta, mutta sitä hirmuisemmat aallot, koska j©kirotko sillä kohdalla oli vain puolta kilometriä leveä. Kosken alla oli kolmea kilometriä pitkältä täydellinen sekamelska hurjasti raivoavaa vettä, kiitäviä laineita, syviä kuiluja ja taistelevia vesiharjuja, jotka räjähtelivät ilmaan ja kakistelivat toisiaan. Stanley mietti ja mietti, miten pääsisi tämän kosken alle. Paikkakunnan asukkaat vakuuttivat, että vain yksi pieni koski oli sen jälkeen, ja hänen mielestään kannatti yrittää. Mutta muuta keinoa ei ollut, kuin vetää veneet 350 metriä korkean jyrkän äyrään päälle ja taivaltaa ne kosken ohi. Kun ensimmäiset veneet olivat törmän päällä, lausuivat paikkakuntalaiset julki ihastuksensa — heitä oli kokoontunut suuret määrät nähdäkseen retkikunnan laskevan Inkisin kosket — ja suostuivat 600 miehen keralla vetämään loput kanooteista koskien ohi. Kun taivallusmatka kuitenkin oli viisi kilometriä, niin kului siihen paljon aikaa ja tämän ajan Stanley käytti teettääkseen väellään kaksi oivaa uutta kanoottia. Toukokuun 15:ntenä oli kaikki kanootit kuljetettu taipaleen poikki. Näin pitkälle päästyään Stanley sai kuulla, että vähän matkan päässä edessäpäin oli viisi suurta putousta. Kun väki oli levon tarpeessa rasittavan taivalluksen jälkeen, oli nyt levättävä ja vasta toukokuun 25:ntenä retkikunta pääsi koskien laskua jatkamaan. Frank Pocock ja toistakymmentä muuta miestä sairasti niin ilkeitä paiseita, ettei heistä ollut apua.

Puutetta.

Mowan koskista veneet vietiin alas ilman sanottavia tapaturmia. Mutta tähän aikaan tuli ilmi paljon tavaran varkauksia, joiden kautta retkikunnan vähät varat surkeasti vähenivät, ja varkaaksi huomattiin Uledi, Stanleyn paras mies. Toverioikeus tuomitsi hänet ruoskittavaksi, mutta kun kaksi venepoikaa nöyrästi rukoili, että he saisivat ottaa kumpikin puolet raipoista, annettiin rangaistus anteeksi. Tämä teki Ulediin niin syvän vaikutuksen, että hän vannoi ei koskaan enää varastavansa. Ruokarahojen vähentäminen oli jo vietellyt jonkun miehistä varastamaan alkuasukkailtakin, jotka saivat varkaan kiinni ja vain orjan hinnasta luovuttivat hänet takaisin. Myöhemmin täytyi jättää joku varas maanasukkaitten orjaksi, kun ei ollut varoja häntä pois lunastaa. Tavaroista ei olisi ollut puutetta, jos vain olisi ollut varoja ostaa. Kullakin piirillä oli omat markkinansa, joille tavaroita kulki meren rannalta, matkaten aina piiristä piiriin, siten että alempi piiri aina möi ylemmälleen. Maan sisään vaelsi täten verkalleen suolaa, ruutia, pyssyjä, kankaita, posliiniastioita, lasi- ja rautatavaroita, joita vaihdettiin kaikenlaisiin maantuotteihin, norsunluuhun ja toisinaan orjiinkin. Ruutitynnöri viipyi matkalla meren rannikolta Bangalaan noin viisi vuotta, mutta Bangalasta ylöspäin tavaranvaihto oli vielä paljon hitaampaa.

Babuendet, joiden maassa seuraavat suuret kosket olivat, olivat erittäin ystävällisiä, vaikka Stanley heidän taikauskoisuutensa vuoksi olikin vähällä menettää kaikki muistiinpanonsa. Hän oli Mowan kylässä alkanut kirjoittaa muistikirjaansa esineitten nimiä, siten kartuttaakseen sanavarastoaan. Mutta pian hän huomasi omituisen liikkeen kansan keskessä, joka oli kokoontunut hänen ympärilleen, ja kaikki juoksivat tiehensä. Hetken kuluttua kajahtelivat sotahuudot seudussa. Pitkä jono sotilaita, jotka olivat pyssyillä varustetut, näkyi parin tunnin kuluttua laskeutuvan kukkuloilta ja lähestyvän leiriä. Niitä näytti olevan noin viisi- tahi kuusisataa. Stanley oli kuitenkin saanut monen heistä ystäväkseen ja luuli varmaan voivansa estää kahakan.

Kun he olivat ehtineet kokoontua noin kolmensadan jalan päähän leirin edustalle, menivät Safeni ja Stanley heitä vastaan puoleen matkaan ja istuutuivat. Noin kuusi miestä lähestyi heitä ja selitys alkoi.

»Mikä hätänä, ystäväni?» kysyi Stanley. »Miksi tulette sellaisissa joukoissa kivääreillä varustettuina, kuin aikoisitte alkaa sodan? Sodan? Sodan ystävienne kanssa! Mitä joutavia! Olette kai suuresti erehtyneet.»

»Herra», vastasi muuan heistä, »kansamme on nähnyt teidän eilen tekevän merkkejä eräälle tara-taralle (paperille). Siinä teitte hyvin väärin. Maamme jäisi autioksi, vuohemme kuolisivat, banaanimme mätäneisivät. Mitä olemme tehneet teille, koska tahdotte tappaa meidät? Olemme myyneet ruokavaroja teille ja kantaneet joka päivä viiniä leiriinne. Väkenne on saanut kuljeksia vapaasti missä ovat tahtoneet. Olemme kokoontuneet taisteluun teitä vastaan, joll'ette suostu polttamaan tara-taraanne tässä silmäimme edessä. Jos poltatte sen, niin menemme tiehemme ja olemme ystäviä kuten ennenkin.»

Stanley pyysi heitä odottamaan ja jätti Safenin heidän käsiinsä paluunsa pantiksi. Muistikirjassa oli paljon arvokkaita muistiinpanoja: vesiputousten, salmien ja kylien karttoja, merkillisten paikkojen kuvia, kertomuksia kansanheimoista, asioita kylliksi täyttämään kahden niteen lehdet — kaikki suurenarvoisia asioita. Hän ei voinut uhrata sitä tyydyttääkseen villijoukon lapsellista oikkua. Kaivellessaan kirstuaan, jossa hän säilytti kirjojansa, löysi hän käytetyn ja kuluneen Shakespearen, joka oli päiväkirjan kokoinen; kannetkin olivat samanlaiset, ja jos kukaan villeistä ei vaan muistaisi päiväkirjan muotoa kovin tarkoin, niin tämä äsken löydetty kirja aivan hyvin kävisi sen asemesta. Hän otti sen mukaansa ja näytti sen villeille.

»Tämänkö tara-taran tahdotte poltettavaksi, ystäväni?»

»Niin, niin, se se on.»

»No, ottakaa se ja polttakaa, tahi tehkää sillä mitä tahdotte.»

»Hm. Ei, ei, ei. Emme tahdo koskea siihen. Se on noiduttu. Teidän tulee itse polttaa se.»

»Minunko! Olkoon menneeksi. Tahdon tehdä kaikki tyydyttääkseni Mowassa asuvia hyviä ystäviäni.»

Mentiin lähimmän valkean luo, ja Stanley jätti viattoman Shakespearen liekkien uhriksi ja pani juhlallisen totisena enemmän puita tuleen.

»Ah-h-h!» — huokailivat puijatut villit, ikäänkuin heidän rintansa olisi keventynyt. »Muukalainen on hyvä — sangen hyvä. Hän rakastaa Mowassa asuvia ystäviään. Nyt vihollisuutemme on loppunut, Mowan kansa ei ole huonoa.»

Sitte he huusivat jotakin hurraahuudon tapaista ja marssivat pois.

Tämä ei ollut ainoa samanlainen seikkailu. Seppä, jolle vietiin kanootin rakennuksessa tarvittava kirves korjattavaksi, väitti sitä noidutuksi, kun siihen kiinni hitsattava raudankappale lensi hänen poikansa rintaan. Hän raivostui ja alkoi paikalla paukuttaa sotarumpua, mutta päällikön välityksellä asia saatiin sovituksi ja jupakka päättyi pieniin hauskoihin juominkeihin. Vaikka babuendet olivat sangen ystävällisiä, oli matkustaja kuitenkin heidän keskuudessaan ainaisessa vaarassa tämän taikauskon vuoksi. Jos hänen läsnäollessaan joku asukkaista olisi saanut halvauksen tai oman huolimattomuutensa kautta tullut turmioon, taikka kulkutauti alkanut tuhojaan tehdä, niin paikalla olisi se pantu hänen syykseen ja sota olisi ollut valmis. Zingan koskilla eräs mowalainen joutui tapaturman uhriksi ja paikalla mowalaiset hyökkäsivät kostamaan zingalaisille, joiden ei auttanut muu kuin ase kädessä nousta heitä vastaan. Pienet varkaudet kostettiin paikalla.

Vaarallinen koskimatka.

Kesäkuun 3:ntena retkikunta viikkokauden levättyään lähti Mowasta matkaa jatkamaan. Edessä oli nyt kolme koskea, Masesse, Zinga ja Ingulufi, ja Stanley päätti laskea veneet vettä pitkin, vaikka aallot ja pyörteet näyttivätkin vaarallisilta. Stanley lähti itse »Lady Alicella» edellä, mutta pian tuli rotkolaaksossa vastaan kostevirta niin kovin aalloin, että veneen täytyi turvautua rantaan, miesten nousta maalle ja yrittää laskea se köydellä. Kalliot pistivät kuitenkin niin jyrkin nokin vihaiseen kostevirtaan, että siitäkin oli luovuttava, eikä ollut muuta neuvoa, kuin laskea kosket soutaen. Kostevirta oli kuitenkin niin kova, että vene ajautui hirmuista aallokkoa kohti, jota Mowan putous syyti myötämaahan. Stanley päätti silloin nopeaan kääntää veneen päävirtaan ja laskea sen mukana, sen sijaan, että soutaen ponnisteli rantaa pitkin palaavaa kostevirtaa vastaan. Vene ohjattiin sen vuoksi hurjaa avovettä kohti, mutta pian huomattiin yritys liian rohkeaksi pyörteiden vuoksi, joita oli molempien vastakkaiseen suuntaan käyvien virtauksien välillä. Valtavirta oli kuperana selänteenä, jonka keskeltä myllertävät taajat aallot syytivät kosolta vettä molemmille puolille. Mutta kun kostevirtakin oli voimakas, niin kohosi molempien virtauksien hankauskohdalle hurjat tyrskyt, jotka vuoroin karkasivat toisiaan vastaan, vuoroin raukesivat ammottaviksi pyörteiksi, joissa vesi kieppui rajusti ympäri, kunnes kuilu oli täyttynyt ja taas alkoi vihaisesti kohota vesikukkuloiksi. Nämä vaihtelut toistuivat nopeaan joka minuutti. Tuskin oli pyörre lakannut kieppumasta, ennenkuin sen tilalle kohosi kauheasti pauhaava vesivuori. Peläten, ettei vene enää pääsisi pakoon, Stanley riisui takin, kengät ja vyönsä, ja käskettyään Uledia laskemaan kostevirran mukaan käski venemiehiä soutamaan minkä jaksoivat, muutoin oli kuolema varma. Huumaava pauhu puhui kyllin selvään, kuinka suuri vaara oli. Vene kulki myllertelevän ja kumpuilevan veden mukana ja pääsi siten vesivuoren alle, jonka nopea luhistuminen sisälsi suurimman vaaran, mutta sitten se takeltui ja pysähtyi turmiota uhkaavan kuilun partaalle, joka oli avautunut vesivuoren tilalle ja nyt kammottavana uhkasi perän takana. Epätoivon ponnistuksilla vene kuitenkin saatiin pysymään alallaan, kunnes tapahtui uusi vesipurkaus, jonka työntämänä se vihdoin pääsi pakoon, palatakseen puolillaan vettä leiriin, josta se oli lähtenytkin.

Frank Pocockin kuolema.

Stanley lähti nyt maaosaston perässä, rantaa pitkin Zingan putouksen niskaan, johon uusi leiri oli rakennettu, annettuaan Uledin toimeksi parhaan kanootin kuljettamisen sinne vesitietä, jos se oli mahdollista; jos yritys huomattaisiin liian vaikeaksi, niin täytyisi kaikki veneet taas taivaltaa maan poikki. Neljä kuningasta odotti häntä Zingan leirissä ja heidän kanssaan solmittiin tuota pikaa ystävyysliitot. Siellä oli myös muuan mies, joka oli käynyt useassa merisatamassa, Bomassakin, joen suulla, ja kysyi Stanleylta, oliko hän »ingiliz, fransiis, dytchi vaiko portigeis». Merenrannan suuria hyökyaaltoja hän vertasi Zingan aaltoihin. Kuninkaiden miehineen poistuttua ylängölle Stanley kiikarillaan, korkealla kalliolla istuen, katsoi pitkin jokea ylöspäin, ja näki piankin mustan pitkän esineen hyppelevän sinne tänne Masessen hurjissa aalloissa. Se oli kumoon kääntynyt kanootti, josta useita ihmisiä näkyi kiinni pitävän. Hän lähetti heti toistakymmentä miestä kosken alla olevan suvannon rannalle pelastamaan haaksirikkoisia, otaksuen kostevirran tuovan ne lähelle rantaa, ennenkuin Zinga saisi ne niellä. Kiikarilla hän saattoi nähdä, kuinka miehet koettivat kääntää kanoottia pystyyn. Mutta sitten he nousivat pohjan päälle istumaan ja soutivat kaikin voimin rantaa kohti, Zingan hirmuisen putouksen välttääkseen. Rantaa lähestyessään he hyppäsivät veteen ja uivat rantaa kohti, jonka jälkeen kovan onnen kanootti nuolen nopeudella kiiti hänen ohitseen Zingaan, sen alle kadotakseen. Pian sen jälkeen tuli muuan hänen miehistään juosten kertomaan, että yhdestätoista miehestä, jotka olivat lähteneet kanootilla koskea laskemaan, oli vain kahdeksan pelastunut. Kolme oli hukkunut ja yksi heistä oli »pikku isäntä» — Frank Pocock! Uledi joka samalla saapui paikalle vettä valuvien toveriensa keralla, kertoi sitten tapauksen.

Juuri kun Uledi miehineen oli lähtenyt kanoottia viemään, oli Frank, joka sääripaiseidensa vuoksi oli aivan rampana, ryöminyt rantaan ja pyytänyt päästä mukaan. Uledi ei kuitenkaan tahtonut siihen suostua, kun matka oli vaarallinen, eikä Stanley ollut antanut mitään sentapaista käskyä. Frank kuitenkin vaatimalla vaati ja pääsi vihdoin mukaan. Oiva kevyt kanootti — se oli saanut nimekseen »Jason» — saatiinkin helposti kulkemaan kostevirtaa nivoihin, jotka vaaratta laskettiin, mutta kun Masessen pauhu alkoi kuulua, laski Uledi rantaan tutkiakseen ensin, oliko sitä mahdollinen laskea. Yhdellä silmäyksellä hän kalliolle noustuaan näki, että se oli tuiki mahdotonta, mutta Frank, joka oli Thamesin venemiehiä ja käsittämättömän rohkeasti luotti koskimiestietoihinsa, soimasi häntä ja venemiehiä niin kauan pelkuruudesta, että he lopulta suuttuneina lähtivät uhallakin laskemaan, vaikka pitivät yritystä kaikkien tuhona. Muutaman sekunnin kuluttua kanootti oli virran vallassa, pyrkien vasenta rantaa kohti, jonka puolessa Frank oli nähnyt sileämpää vettä, mutta sinne oli mahdoton päästä, vesi oli kuin rasvaista ja liukasta. Vastustamattomalla voimalla virta kuljetti kanoottia sivuttain putoukseen. Kun Uledi tämän huomasi, ohjasi hän rohkeasti keskeä myötävirtaan. Hirmuisen vedenpaljouden jyrinä kasvoi kasvamistaan ja Frank nousi seisomaan, nähdäkseen paremmin. Vasta nyt hän käsitti tilanteen vaaran, mutta paluu oli liian myöhäistä. Päistikkaa kanootti syöksyi putouksen kuohuihin, jotka paikalla täyttivät sen, kieputtivat sitä ympäri kuin hyrrää ja nakkelivat sitä tyrskyvien aaltojen harjoja pitkin alla ammottaviin pyörteihin. Frank yrirtti kiskoa villapaidan päältään, mutta ennenkuin se onnistui, nieli pyörre kanootin kaikkineen syvyyksiin. Kun hornankuilu oli täyttynyt, kohosi siitä suuri vesikumpu ja kanootti kohosi jälleen läähättävine, kiinni pitävine miehineen kirkkaaseen päivänpaisteeseen. Kun he olivat ajautuneet vähän kauemmaksi ja vähän toipuneet, huomasivat he, että vain kahdeksan miestä oli jäljellä, eikä näiden joukossa ollut ainoatakaan valkoista. Mutta jälleen vesi alkoi hurjasti kiehua, kumpusi uudeksi kukkulaksi ja sen keskellä näkyi »pikku isännän» hervoton ruumis. Miehet kuulivat hänen huutavan ja Uledi paikalla heittäysi häntä pelastamaan, mutta samassa uusi pyörre hautasi molemmat, ennekuin Uledi saavutti hänet. Toisen kerran uljas Uledi kohosi aalloista väsyneenä ja hengästyneenä eikä muuta voinut kuin nopeaan pelastua rantaan.

Tieto tästä tapaturmasta levisi nopeaan lähikyliin, joissa se herätti suurta surua. Väkeä tuli joukoittain suruaan valittamaan ja kuninkaat väittivät, että syynä oli Masessen kylän häijy epäjumala. Jo ennenkin oli sen vuoksi hukkunut väkeä tähän koskeen, ja heidän mielestään oli nyt oikeus ja kohtuus, että Masessen kansa pirullisten vehkeittensä vuoksi perin pohjin tuhottaisiin. Kun Stanley ei tähän suostunut, eikä sanonut ketään syyttävänsä, niin rauhoittuivat he. »Juo palmuviiniämme, valkoinen mies, ja unhota tappiosi. Zingan palmut ovat kuulut niin pitkältä kuin babwendeja asuu, ja markkinoillamme käy ahdinkoon asti ostajia. Zingan viini on sinua lohduttava, etkä enää muista suruasi.»

Stanleyn miehiin tämä tapaus vaikutti lamauttavasti, niin että he siitä pitäen olivat paljon huolimattomammat ja välinpitämättömämmät entistään. Stanley jonkun aikaa toivoi, että Frank Pocock ehkä lopultakin olisi pelastunut, mutta kahdeksan päivää myöhemmin hän sai tiedon, että kalastajat alempana olivat nähneet kasvot ylöspäin uiskentelevan valkoisen miehen ruumiin.

Tapaus koski syvästi Stanleyhin, kuten hänen päiväkirjastaan näkyy. Mowan putoukselle jääneet miehet lisäksi tekivät kapinan, kauhistuneina asukkaitten kummitusjutuista, mutta lopulta kanootit kuitenkin saatiin uitetuiksi Masessen kosken sivuun, josta ne taivallettiin kosken alle suvantoon. Kolmatta viikkoa kului tällä lyhyellä taipaleella.

Zingan putous.

Zingan putouksessa pohjakivet kohottivat vielä suurempia kuohuja kuin edellisessä. Molemmilla rannoilla kalastettiin ahkeraan ja kalastus oli tarkkaan säännöstelty. Zingalaiset laskeutuivat joka aamu seitsemän aikaan ylängöltä omalle rannalleen ja vastapäätä bassesselaiset tulivat samaan aikaan omalle puolelleen. Suuret louhikot olivat kummallakin puolella erottaneet koskesta kuohuvia putaita ja niihin verkot laskettiin. Zingan puolella laskettiin kolmisenkymmentä verkkoa, jotka jonkun kuninkaan tai hänen poikainsa läsnäollessa nostettiin. Puolet saaliista kolme kuningasta jakoi keskenään ja kullakin kuninkaalla oli oma kallionsa, jolle hänen osuutensa ladottiin. Kun zingalaiset saivat hyvän saaliin, ilmaisivat he sen suurin huudoin bassesselaisille, ja nämä omalla puolellaan panivat toimeen yhtä suuren ilorähäkän, kun onni oli heille suotuisa.

Zingan niskassa väki jälleen kapinoi, kovaan työhön, alituisiin vaaroihin ja huonoon ruokaan tyytymättöminä — he eivät olleet pitkään aikaan saaneet juuri muuta kuin maniookkia, koska kaikenlainen liharuoka oli ylen kallista. Stanley uhkasi laskea veneessään koskeen kuolemaan, kehoitti heitä ottamaan helmet ja lähtemään matkoihinsa, ja kolmisenkymmentä miestä noudatti kehoitusta ja lähti pois. Stanley lähetti kuitenkin päälliköille etukäteen sanan, kehoittaen heitä pidättämään karkulaiset, ja nämä vastaanotettiinkin sotarummutuksella ja peloitettiin palaamaan takaisin.

Zingan väen avulla kanootit taas 60 metriä korkeiden törmien yli taivallettiin putouksen ohi. Toinen uusista kanooteista pääsi putoamaan takaisin köysien katkettua ja syöksyi alas virtaan. Sen rakentaja hädissään luuli sen yksin pidättävänsä, mutta kanootti vei hänetkin mukanaan. Kun miehet huomauttivat, ettei kanoottimestari osannut uida, niin joutui vielä Uledikin hyppäämään jälkeen ja uimalla saavuttamaan pakenevan veneen kehoittaakseen mestaria hyppäämään jokeen, jotta hän saisi hänet pelastaa. Mutta tämä ei uskaltanut kehoitusta noudattaa, kun ei osannut uida, vaan joutui putoukseen, jossa pyörteet hänet hautasivat. Uledi hädin tuskin pääsi rantaan uimaan. Kanootti kohosi minuutin kuluttua pystyssä ylös ja mies vielä oli siinä, vieläpä kun se toisenkin kerran sukelluksesta nousi, mutta kun se kolmannen kerran sukellettuaan nousi ylös, oli mies kadonnut. Kanootti, »Livingstone» nimeltään, hautaantui ainiaaksi Ingulufin kosken pyörteihin, viisi kertaa ympäri kiepahdettuaan. Lohduttaakseen napisevaa väkeään tilasi Stanley viiniä, rummuttajia ja soittajia runsaalla rahalla. Kesäkuun 26:ntena, kuukausi siitä kuin oli Mowan putoukselta lähdetty, retkikunta pääsi kaikkineen Zingan alle. Matka ei ollut viittä kilometriä pitempi. Neljä henkeä oli tällä matkalla saanut surmansa.

Stanley Mbelon koskessa.

Ingulufin koskessa ei ollut pyörteitä, jonka vuoksi se voitiin laskea vapaasti. Rannat olivat kosken alla niin jyrkät, että törmälle piti nousta rottinkitikapuilla. Sitten laskettiin Mbelon kosket köysillä. Rantakalliot olivat siellä niin korkeat, että ihmiset näyttivät atomeilta niiden giganttisten seinämien ja metsäisten rinteitten reunalla. Koski pauhasi kumeasti, lakkapäät ruskorintaiset aallot olivat uhkaavan näköisiä ja jykeviä kallioita riippui äkkijyrkkinä niiden yli. Kun »Lady Alicea» laskettiin suuren kallion ja rannan väliseen putaaseen, katkesivat köydet taas ja vene miehineen päivineen ryöstäytyi koskeen. »Hypimme hurjien aaltojen harjoilla, kallioiden, paasien ja rinteitten lentäessä ohitsemme uskomattoman nopeaan. Paitsi minua oli veneessä kuusi miestä ja Uledi seisoi peräsimessä levollisena, kylmänä ja luotettavana.» Tottumus ja väsymys vaikuttivat, etteivät veneessä olijat enää tunteneet samaa pelkoa kuin ennen. Kun Mbelon koski oli laskettu, puski pienien kalliosaarien takaa enoveteen tummanruskea uhkaava virta. Kohiseva kostevirtaus kiepautti venettä pari kertaa ympäri ja syöksi sen aaltoilevaan, kihisevään ja kuohuvaan kattilaan. Tuntui aivan siltä, kuin olisi joki sillä kohdalla kiehunut. Terävän, särmäkkään kalliomuurin sivu, halki jymisevien vesien, aaltojen, vaahtojen, ohi äkkijyrkkien harmaiden kallioitten vene kiiti tyynempään veteen ja jälleen sen joukko oli pelastunut, vaikka rannalle jääneet luulivat matkan olleen viimeisen. »Niin, Jumalan avulla saavutamme meren. Näemme nyt Jumalan käden. Mutta te ette enää saa, herra, uskaltaa itseänne petollisen virran valtoihin. Me itse teemme sen. Paljon parempi, että me kuolemme kuin te. Ette saa lähteä enää virralle, ennenkuin olemme putouksien alla.» Ilman tapaturmia saatiin muutkin kanootit kuljetetuiksi kosken alle.

Vähän kauempana päättyi se kapea kalliouoma, jonka pohjalla Kongo oli myllerrellyt aina Kahihi-putouksesta saakka ja jossa retkikunta oli viipynyt 117 päivää. Jokilaakso väljeni melkoisesti ja vuoret taantuivat loitommalle, siellä täällä vain pistäen jokeen saakka jyrkkiä nokkia. Joki itsekin leveni ja sen juoksu muuttui rauhallisemmaksi. Kivikuntakin vaihtui. Ylempänä kalliot olivat olleet gneissiä, vaakasuoria hietakivi-kerroksia ja graniittia, tästä pitäen sitä vastoin liuskeita, joihin joki oli kyennyt paljon paremmin uomansa raivaamaan. Mutta ruokavarain puutteen vuoksi miehet pyrkivät varastamaan, joutuivat kiinni ja Stanleyn täytyi maksaa kalliit lunnaat heidän puolestaan. Toisia kuoli parantumattomiin mätähaavoihin ja huonon ravinnon aiheuttamiin tauteihin. Toiselta puolen voitiin kuitenkin tavarat viedä veneihin ja koko retkikunta vihdoinkin kulkea jokea. Heinäkuun 10:ntenä Mansan koski laskettiin pudasta pitkin. Mutta viiden metrin korkuinen Ntombo Mataka — se oli oikealla rannalla putouksen nimi, vasemmalla rannalla sillä oli, samoin kuin ylemmilläkin putouksilla, toinen nimi — oli laskettava köysillä ja paikkakuntalaiset auttoivat mitä auliimmin saamaan raskaat veneet uitetuiksi kosken alle. Nämä ihmiset Stanleyn mielestä olivat kohteliaimmat, mitä hän oli koko Afrikassa tavannut. Tätä putousta Stanley luuli ylimmäksi Tuckeyn mainitsemaksi.

Asukkaat muuttuivat alempana taas ynseämmiksi, eivätkä tahtoneet myydä ruokavaroja millään hinnalla. He olivat ahkeria kalastajia, istuen kaiket päivää suurien kivien takana kyyryssä, suunnattomat verkot vieressään ja vihellyksellä kaloja maanitellen. Heti kun he huomasivat kalaparven olevan tulossa, uivat he ulos jokeen ja muodostivat parven uintisuuntaan nähden vinolinjan verkollaan. Kun kalaparvi oli saatu verkkoon, uivat he rantaan ja kerskuen, ilakoiden ja karkeata pilaa tehden tyhjensivät saaliinsa laakealle kalliolle.

Yksi maniookkia varastanut mies oli jätettävä alkuasukkaiden vangiksi, kun ei ollut varoja maksaa sovittajaisia, ja pian tuli sama kohtalo toisenkin osaksi. Heinäkuun 25:ntenä laskettiin Itunziman kosket köydellä. Vasta täällä alkoi Jellalan, Kongon alimman putouksen nimi olla tunnettu, samoinkuin Isangilankin, jonka Stanley otaksui Tuckeyn »Sangallaksi». Wangwanat tulivat liikutetuiksi, kun Stanley saattoi heille ilmoittaa, ettei meri ollut kaukana. Yksi puhkesi itkuun ja juoksi syleilemään Stanleyn polvia, sanoen: »Ah herra! El hamd ul Illah! Olemme saavuttaneet meren! Olemme kotona! Olemme kotona! Meitä eivät enää kiduta tyhjä vatsa ja inhottavat villit! Minä juoksen koko matkan merelle kertomaan veljillenne, että te tulette!» Stanley luuli hänen kiihkoaan vain hermostuneeksi iloksi, mutta mies otti papukaijansa, pani sen olkapäälleen ja juoksi metsään. Stanley piankin huomasi, että hän oli tullut mielipuoleksi ilosta ja lähetti paikalla kolme miestä häntä takaisin tuomaan, mutta neljä tuntia etsittyään nämä palasivat tyhjin toimin, ja sille tielle raukka jäi. Uhkaava nälänhätä esti häntä kauempaa etsimästä.

Riutunut retkikunta.

Koskia ja kovia virtoja oli edelleenkin, mutta ne eivät olleet sen pahempia, kuin että ne voitiin laskea täysineen. Matka olisi ollut hupainenkin, ellei uupumus olisi ollut niin perinpohjainen. »Se elämänhalu ja tunteen lämpö, jotka minulla oli ollut Intian mereltä lähtiessämme, olivat tähän aikaan melkein kokonaan pois kuluneet. Kuumeet olivat riuduttaneet ruumiini, ylenpalttiset huolet sieluni väsyttäneet, nälkä jäseneni näivettänyt ja tuska mieleni syövyttänyt. Mieheni valittivat ääneensä; heidän kuoppiinsa painuneet silmänsä ja kuihtuneet ruumiinsa olivat minulle elävä omantunnon soimaus; heidän voimansa olivat menneet, vaikka heidän uskollisuutensa olikin kaiken epäilyksen yläpuolella; heidän polvensa olivat heikkoudesta koukussa, eivätkä heidän selkänsä enää olleet suorat nuoruuden voimasta, elämästä tai tulisesta innosta. Sisään painuneille silmillemme, kalpeina ja riutuneina, sanomattoman kurjina ulkomuodoltamme, nöyrryimme vihdoin kaikkikäskevän luonnon edessä ja ajattelimme vain sitä, miten pääsisimme eteenpäin, vielä kerran nähdäksemme sinisen valtameren.»

Kilolon luona väki melkein mielipuolena kalvavasta nälästä varasti maniookkia ja papuja, josta hyvästä heitä ammuttiin rautaromulla ja kolme otettiin vangiksi. Näitä ei voitu pelastaa, mutta yksi heistä pääsi aikain perästä karkaamaan ja saapui mitä runsaimpien seikkailujen jälkeen kotiinsa Sansibariin.

Isangilan putous.

Heinäkuun 30:ntenä alkoi edestäpäin kuulua suuren putouksen peloittavaa jyrinää ja näkyä ilmaan kohoavaa usvaa. Tämä vihdoin oli Isangilan putous, josta alkaen joki oli tunnettu. Bomaan sanottiin olevan vain viiden päivän matka. Kun ei enää ollut syytä seurata jokea, jossa oli alempana useitakin suuria putouksia ja paljon koskia, ilmoitti Stanley miehilleen, että retkikunta siitä lähtisi maitse Bomaan. Väki kiitti äänekkäillä huudoilla Allahia. »Lady Alice» vedettiin korkealle kalliolle ja sai jäädä siihen lahoamaan, 11,000 kilometriä vakoiltuaan Afrikan tuntemattomia sisävesiä.

Rommia, rommia!

Mutta vaikkei jäljellä oleva matka ollut sen pitempi, oli tuho tulla ennen sen päättymistä. Alkuasukkaat olivat ynseitä, eivätkä ruokatavarain hinnaksi huolineet mitään muuta kuin — rommia, jota retkikunnalla ei tietenkään ollut. Lopulta Uledinkin kärsivällisyys loppui ja hän löi muuatta rommia kerjäävää kuningasta suulle, niin että tämä kierähti kellolleen. Kuningas kiiruhti nostamaan väkensä sotaan, mutta retkikunta ei jäänyt sitä odottamaan. Lopulta Stanleylla ei ollut muuta neuvoa kuin lähettää neljä parasta miestään Bomaan apua hakemaan, antaen näiden mukaan seuraavan kirjeen:

»Jokaiselle englantia puhuvalle gentlemannille Bomassa! — Olen tullut Sausibarista, kerallani 115 sielua: miehiä, naisia ja lapsia. Olemme suurimmassa nälänhädässä. Maanasukkaat eivät tahdo meille mitään myydä, he nauravat kankaillemme, metallilangallemme ja helmillemme. Emme sitäpaitse voi hankkia ruokatavaroita muuta kuin toripäivinä, eivätkä ihmiset, jotka ovat nälkään kuolemaisillaan, voi niitä odottaa. Olen sen vuoksi rohjennut lähettää kolme nuorta miestäni ja Robert Feruzin, pojan, joka on kasvatettu Sansibarin englantilaisessa lähetyslaitoksessa, pyytämään teiltä tällä kirjeellä apua. En teitä tunne, mutta olen kuullut, että Bomassa asuu eräs englantilainen, ja koska olette kristitty ja gentlemanni, niin pyydän teitä, ettette jätä anomustani huomioon ottamatta. Robert poika voi paremmin kuin minä kirjeessä kuvata surkean tilamme. Olemme mitä suurimmassa hädässä, mutta jos apunne saapuu ajoissa, niin voin päästä Bomaan neljän päivän kuluttua. Tarvitsen 300 kangaskappaletta teidän myymäänne tavaraa, joka on paljon parempaa kuin meidän, mutta kaikkien parasta olisi, jos saisin kymmenen tai viisitoista kantamusta riissiä tai vehnää tyhjiä vatsojamme varten. Ellen saa kahden päivän kuluessa apua, niin odottaa minua kamala aika kuolevien ihmisten keskellä… Jos teillä olisi minun persoonallista tarvettani varten ylellisyystavaroita, kuten kahvia, teetä, sokeria ja keksiä, niin pyydän minulle hieman lähettämään.

Henry M. Stanley.

P.S. Ellette sattuisi nimeäni tietämään, niin olin se minä, joka v. 1871 löysin Livingstonen. H.M.S.»

Miehet lähtivät ja retkikunta seurasi perässä, saaden vielä vähältä tappelunkin niskoilleen, kun ei voinut jollekulle pikkukuninkaalle veroa maksaa.

Elokuun 6:ntena, retkikunnan epätoivoisena levätessä erään kylän ulkopuolella, kuului äkkiä pienen pojan kimakka huuto: »Ah, minä näen Uledin ja Katshetshen tulevan mäkeä alas ja heidän perässään tulee paljon ihmisiä.» Kaikki hyppäsivät pystyyn katsomaan: »Niin, se on totta! Se on totta! La il Allah il Allah! Jaa, el hamd ul Illah! Jaa, me saamme ruokaa, ruokaa! viimeinkin ruokaa! Ah sitä Uledia! Hän tosiaan on leijona! Me olemme pelastetut, Jumalan kiitos!»

Wangwanat ottivat sangen avuliaasti uupuneilta ja hikisiltä kantajilta heidän kuormansa ja tempasivat erinomaisella voimalla ruokatavarat — riissin, kalan ja tupakan — maahan, lukuunottamatta suurta rommiastiaa, jota he käsittelivät erikoisen varovaisesti, nimittäen sitä »pombeksi». Ruokakuntain johtajien repiessä auki ja jakaessa ruokavarat yhtä suuriin osiin, alkoi Murabo niminen venepoika ihanan, ylevän voittolaulun, laulaen suurista putouksista, ihmissyöjistä, pakanoista ja nälästä, laajoista erämaista, ahnaista villeistä ja kuinka matka nyt oli päättynyt, kuinka jo tuntuivat länsimeren tuulahdukset, ja kuinka heidän herransa veljet olivat pelastaneet heidät »nälän helvetistä». Joka värsyn lopussa muut kovalla ja kirkkaalla äänellä lauloivat kertosäkeet:

»Laulakaa, ystävät, laulakaa, sillä matka on päättynyt, »Laulakaa kovasti, oi ystävät, laulakaa tälle suurelle merelle.»

»Jo riittää — tänne!» huuti Manwä Sera, jonka rahvas nyt melkein puristi hengettömäksi. Joka esiliinaan, maljaan ja astiaan johtajat minkä kerkesivät ammensivat täysin mitoin riissiä, bataatteja ja kaloja. Nuoremmat miehet ja naiset hoipertelivat vettä hakemaan, toiset hajaantuivat polttoaineita hakemaan, niin että äskeisen epätoivon sijasta koko leirissä nyt vallitsi paljasta vilkasta elämää. Moni ei jaksanut odottaa, kunnes ravinto oli keitetty, vaan söi sen raakana. Lopuksi jokainen sai hyvän rommiryypyn. Mutta Stanleylle palanneet lähettiläät teltan pimennossa latoivat niin paljon hyviä herkkuja oluesta, viineistä ja sylteistä alkaen, ettei hän voinut kyllin kiitoksella muistella lähettäjää ja sitä jaloa maanosaa, josta kaikki tämä hyvyys oli kotoisin. Aterian jälkeen vaatemytyt avattiin ja kaikki väki puettiin uusiin kankaihin. Ennenkuin retkikunta saapui Bomaan, tuli sieltä vastaan toinen lähetys ruokavaroja ja vihdoin viimeisellä taipaleella pitkä jono riippumattoja, joissa Boman herrat — enimmäkseen portugalilaisia, mutta joukossa myös joku englantilainen, hollantilainen ja ranskalainenkin — saapuivat odottamatonta vierastaan vastaanottamaan, ja Stanleynkin täytyi kaikista vastusteluistaan huolimatta kulkea lopputaival riippumatossa. Boman maalaispiirin »kuningas» oli rajakylässä kunniatervehdyksellä ja lopun lopuksi Kongon suistamon pieni portugalilainen kaupunki — maa kuului silloin vielä Portugalille — valitsi Stanleyn kunniaporvarikseen.

Levättyään jonkun aikaa Kabindassa, merenrannikolla, jossa useat retkikunnan jäsenistä kuolivat omituiseen unitautiin, Stanley vei väkensä laivalla Kapkaupunkiin, joka suurenmoisesti juhli häntä ja hänen seuralaistaan, ja sieltä edelleen Sansibariin, jossa hän erosi paljon kokeneesta väestään.

Tämä matka »poikki mustain maanosan» oli kieltämättä sekä maantieteellisten että valtiollisten tulostensa puolesta tärkein kaikista Afrikassa tapahtuneista löytöretkistä. Koko Sisä-Afrikka oli sen kautta yhdellä iskulla selvinnyt. Vaikkapa ei tunnettukaan muuta kuin valtavan päävirran laaja kaareva juoksu, niin voitiin samalla likimain arvata, kuinka tämän joen kaikki isot syrjäjoet juoksevat. Ja tieto niistä tuhansista kilometreistä laivalla kuljettavia vesimatkoja, mitä oli Kongon koskien päällä, osoitti paikalla, kuinka mainion tien se tarjosi äärettömän laajan troopillisen maan luonnonrikkauksien hyödyntämiseksi. Tämä matka antoi siten aihetta sekä Kongo-valtion perustamiseen että muutoinkin entistä tarmokkaampiin siirtomaahankkeisiin Afrikassa, kunnes koko mustain maanosa tuli Euroopan valtain kesken paloitelluksi. Matkakertomus, jonka Stanley julkaisi, käännettiin monelle kielelle, herätti suurenmoista huomiota ja sai suunnattoman paljon lukijoita.

Kongo-valtion perustaminen.

Stanley oli suuren matkansa tehdessään vielä Yhdysvaltain kansalainen, eikä mikään Euroopan maa sen vuoksi voinut löydön perustuksella vaatia itselleen Kongon avattua vesistösyvännettä. Portugal, joka omisti rannikon, vaati tietenkin sen perustuksella takamaatakin, mutta huomioon ottaen Portugalin muittenkin siirtomaitten rappiotila ja huono hallinto, täytyi moisen vaatimuksen kohdata yleistä vastarintaa.

Kansainvälinen Afrikan seura.

Niiden miesten joukossa, jotka näihin aikoihin omistivat huomionsa Afrikalle ja sen tutkimukselle, oli ehkä vaikutusvaltaisin Belgian kuningas Leopold II. Jo ennen valtaistuimelle nousemistaan hän oli koettanut maassaan herättää halua siirtomaayrityksiin, mutta kun siihen ei Belgiassa ollut riittävää harrastusta, asetti hän toimintansa laajemmalle kansainväliselle pohjalle. Stanleyn paraillaan ollessa suurella matkallaan hän kutsui etevimmät Afrikan matkustajat Brysseliin neuvottelemaan kansainvälisistä toimista Afrikan tutkimiseksi ja avaamiseksi kaupalle ja sivistykselle. Afrikan rannat olivat silloin vielä enimmäkseen ja sisämaa kokonaan Euroopan valtain anastamatta jo avoinna yksityisten yritteliäisyydelle. Kokouksessa, jossa olivat läsnä Nachtigall, Rohlfs, Schweinfurth, Grant, Cameron, Duveyrier, de Compiegne, kaikkiaan neljättäkymmentä henkeä, päätettiin ryhtyä kansainväliseen varain keruuseen Afrikan avaamiseksi kaupalle ja yritteliäisyydelle. Ensi työ oli oleva asemien perustaminen Sansibarista lähtien. »Kansainvälisen Afrikan seuran» asemilla piti jokaisen matkustajan ja kauppiaan, oli hän mitä kansallisuutta tahansa, saada apua ja suojelusta. Seuran ensimmäiset toimet eivät kuitenkaan kehittyneet kovin suurisuuntaisiksi, voitettavat vastukset olivat niin suuret, varat verraten vähäiset, kokemusta harvalla, mutta Tanganjikan rannalle kuitenkin perustettiin pari asemaa. Länsirannikolta ranskalaiset ja saksalaiset tekivät sisämaahan lyhyitä matkoja, mainitaksemme vain luonnontutkijan Paul du Chaillun, jonka kuvauksia Ogoven seutujen uhkuvasta luonnosta pidettiin lievimmin sanoen liioiteltuina.

Kongon pohjoispuolella oleva merenrannikko oli aikoinaan Portugalin parhaita orjastusmaita, mutta yhdeksännentoista vuosisadan alkupuolella olivat ranskalaiset hankkineet jalansijan tällä rannikolla, anastaen Gabunin lahden laivastonsa väliasemaksi. Useita lyhyitä matkoja he tekivät sisämaahankin, mutta vasta meriupseeri Savorgnan de Brazza tunkeutui siirtokunnan takamaihin saakka.

De Brazza Ogovella ja Kongolla.

De Brazza, joka kansallisuudeltaan oli italialainen, mutta Ranskassa kasvanut ja Ranskan alamaiseksi ruvennut, lähti hallituksen kustannuksella ennen Stanleyn paluuta Kongon retkeltään tutkimaan Ogovea, jota vetevyytensä vuoksi arveltiin Livingstonen Lualabaksi. Hän nousi jokea aina sen lähteille saakka, kulki vedenjakajan poikki ja löysi Aliman, joka virtasi koillista kohti ja jota hän suunnan vuoksi ei osannut arvata Kongon syrjäjoeksi — ei kukaan silloin vielä tiennyt Kongon suuresta mutkasta pohjoista kohti — ennenkuin v. 1878 rannikolle palattuaan ja kuultuaan Stanleyn suuresta matkasta. Brazza laski Alimaa, kunnes maanasukkaat muuttuivat vihamielisiksi ja estivät häntä Kongoa saavuttamasta. Polveten sitten pohjoista kohti hän löysi Likonan, toisen Kongon syrjäjoen, mutta sitten hänen varansa loppuivat ja hänen täytyi palata Gabuniin.

Seuraavana vuonna hän palasi, jälleen Ranskan hallituksen varustamana, laiminlyöntiänsä korjaamaan, perusti Ogoven latvoille Franceville nimisen aseman ja samosi sitten maan poikki Kongolle, tehden päälliköitten kanssa sopimuksia, joitten kautta he luovuttivat maansa Ranskan suojeluksen alaiseksi. Stanley Poolin rannalle, Kongon alisten koskien niskaan, hän joen oikealle rannalle perusti Brazzaville nimisen aseman. Palatessaan sitten Kongoa pitkin merimaahan hän Isangilan koskilla tapasi jokea nousevan Stanleyn, joka ei suinkaan ollut kohtauksesta hyvillään, sillä de Brazza oli tuottanut pahan kolauksen niille suurille tuumille, joita hän paraillaan toteutti Belgian kuninkaan toimesta.

Kun Stanley oli palannut retkeltään ja julkaissut sen tulokset, niin käsitti Leopold II paikalla, mikä oiva tilaisuus nyt oli avautunut hänen siirtomaapuuhilleen. Hän viipymättä kutsui Stanleyn luokseen ja kehoitti häntä palaamaan Afrikkaan seuran asiamiehenä. Levättyään ja matkakertomuksensa julkaistuaan Stanley suostui kuninkaan esitykseen ja palasi jo alussa v. 1879 takaisin Afrikkaan. Varat hänen suurisuuntaisiin toimiinsa hankki kuninkaan perustama »Ylä-Kongon tutkimuskomitea», jonka johtaja hän itse oli.

Stanley palaa Kongolle.

Stanley pestasi Sansibarista valioväkeä, suureksi osaksi entisiä seuralaisiaan, joihin hän saattoi luottaa, ja saapui Kongon suulle meritietä kaksi vuotta sen jälkeen, kun hän oli samaan paikkaan tullut vastakkaiselta puolelta. Toistakymmentä valkoista oli hänellä apumiehinä, pieniä höyrylaivoja, huoneenkappaleita ja kaikenlaisia muita tarpeita asemien rakentamiseksi. Jellala-putouksien alapuolelle, jonne saakka jokea voitiin nousta höyrylaivoilla, perustettiin Vivin asema. Sieltä täytyi Isangilan putouksille rakentaa 80 kilometriä pitkä tie kautta kallioisen maan, poikki syvien rotkolaaksojen, halki aarniometsien, joita kaikilla alemmilla paikoilla kasvoi.

»Bula matadi».

Yksitoista kuukautta kesti tätä tietä rakentaa. Kallioita särjettiin, suuria höyrykoneen kappaleita kuljetettiin uutta tietä ylämaahan. Nämä suuret työt, joitten vertoja ei oltu nähty Keski-Afrikassa ennen, tekivät neekereihin syvän vaikutuksen, ja Stanleylle annettiin nimi »Bula Matadi», »kallioiden murtaja», jolla nimellä hän sitten tuli tunnetuksi kautta Kongo-laakson. Isangilasta, johon rakennettiin asema, voitiin seuraavalle, Manjangan asemalle, kulkea 140 kilometriä jokea, vaikkapa joki tällä välillä onkin täynnään kareja ja pyörteitä ja virtaus on niin kova, että laiva- ja veneliike oli sekä vaarallista että kovin vaivalloista.

Työn rasituksien vuoksi Stanley sairastui ja oli jonkun aikaa kuoleman kielissä, mutta virkosi jälleen.

Manjangasta oli koskien niskaan 130 kilometriä — välillä on alisen Kongon suurin putous, Ntombo Mataku — ja neljä kuukautta retkikunta viipyi tällä taipaleella, mutta sittenpä olikin kaksi vuotta kestäneitten ponnistusten jälkeen Stanley Pool saavutettu ja valtava Kongo kaikkine suurine syrjäjokineen oli avoinna kuljettavaksi tuhansia kilometrejä pitkältä eri suunnille.

Ensimmäinen höyrylaivamatka keskisellä Kongolla.

Stanley Poolin rannalle perustettiin Leopoldville niminen asema, ja Stanley saattoi nyt lähteä kappaleista kootulla höyrylaivalla nousemaan Kongoa. 150 kilometrin päähän Leopoldvillestä hän perusti Msuata nimisen aseman lähelle sitä kohtaa, jossa Kwa niminen syrjäjoki laskee Kongoon. Tästä suurenmoisesta jokivesistöstä, johon kokoontuu viuhkan tavoin suuria syrjäjokia Sambesin ja Kongon väliseltä vedenjakajalta, alueen pohjoisreunalta, Stanley löysi suuren Leopold II järven, alavarantaisen, aarniometsäin paartaman, matalan selän, jonka ympäristöt tulvien aikana ovat laajalti veden alla. Myöhemmät tutkijat ovat näistä rämeistä löytäneet vesielefantin, elefanttia pienemmän nisäkkään, joka elää suureksi osaksi vedessä, mutta on niin arka, ettei sen elämänlaadusta vielä ole saatu täyttä selvyyttä. Leopold-järvi on vain pieni jäännös paljon suuremmasta järvestä, joka väheni sitä myöten, kuin Kwa joki uurti suupuolessaan olevaa hietasärkkää.

Stanley ei joutunut tällä kertaa enempää tutkimaan Sankuru-Kassain jokiverkkoa, jossa on laivalla kuljettavia matkoja tuhansia kilometrejä, vaan palasi Stanley Pooliin käydäkseen lopulla vuotta 1882 Euroopassa terveyttään hoitamassa. Saatuaan kuitenkin tiedon, että Ranskassa varustettiin suurta retkikuntaa, hän kolmisen kuukauden kuluttua palasi takaisin, jatkaen asemien perustamista.

Nyt hän ensi työkseen ryhtyi torjumaan de Brazzan suunnitelmia. De Brazza oli tutkinut Kwilu joen, joka laskee mereen 250 kilometriä Kongon suusta pohjoiseen, ja huomannut sen tarjoavan paremman reitin Stanley Pooliin kuin pääjoki itse. Stanley päätti empimättä käyttää tätä reittiä omiin tarkoituksiinsa, lähettäen sekä Kwilun suulta että¹ Isangilasta retkikuntia tutkimaan Kwilua ja perustamaan sen rannalle asemia. Näiden kautta maa tuli tarkemmin tunnetuksi, mutta suurta käytännöllistä merkitystä niillä ei ollut, koska Ranska piti Kwilun laakson ja Portugal suurimman osan merenrannikkoa.

Stanley nousee Kongoa.

Elokuussa 1883 Stanley lähti pienellä siipilaivalla »En avant'illa» Stanley Poolista nousemaan Kongoa, ottaen vähän ylempää vielä kaksi potkurilaivaakin ja valaanpyyntiveneen samaan matkaan. Kwan suuhun perustettiin asema, joka sai ruotsalaisen päällikön, sitten syyskuun lopulla päiväntasaajan seuduille. »Tulikanootit» herättivät joella suunnatonta huomiota, kuten arvata saattaa, ja päälliköt vähäksi aikaa unohtivat ihmislihan ja tappelemisen tullessaan näitä ihmeitä katsomaan. Eivät edes bangalat, jotka niin kiivaasti olivat Stanleyta ahdistaneet hänen veneillään ensi kerran jokea laskiessa, muistaneet hirnua jah-hah-hahiaan, vaan suostuivat paikalla ystävyyteen niin ylenluonnollisen mahtavan päällikön kanssa. Vieläpä he pyysivät häntä perustamaan maahansa asemankin.

Mahdistaan huolimatta Stanley pelonsekaisin tuntein lähestyi Aruwimin suuta, jossa ihmissyöjät olivat häntä suurilla kanooteillaan ahdistaneet. Sotarummut alkoivat nytkin siellä jytynsä ja kaksi kanoottia tuli vakoilemaan, palaten kuitenkin tuota pikaa takaisin. Mutta kun ei kuulunut sen enempää, lähestyi Stanley liehuvin lipuin ja välkkyvin viirein kyliä täydellä konevoimalla, osoittaen muiden valkoisten miesten keralla viittomalla, että matkan tarkoitus oli rauhallinen. Ihmissyöjät nämä ihmeet nähtyään hämmästyivät sanattomiksi ja päättivät viisaimmaksi suostua ehdotettuun rauhaan. Stanley nousi sitten Aruwimia 400 kilometriä, kunnes tuli eteen niin suuria koskia, etteivät laivat päässeet niiden päälle. Pitkin matkaa asukkaat pysyivät rauhallisina.

Arabialaiset vastassa.

Palattuaan sitten pääjoelle Stanley lähti sitä nousemaan Stanley-koskille, joiden laskemisessa ja taivaltamisessa oli ensi matkalla ollut niin suunnaton työ, etenkin kun oli kaiken aikaa täytynyt taistella vimmattuja asukkaita vastaan. Toisiksi olivat nyt olot käyneet, se kävi selväksi, ennenkuin laivat vielä olivat perillekään päässeet. Joella tuli vastaan suunnattoman suuri venelaivasto, jossa Stanleyn arvion mukaan oli ainakin toistatuhatta kanoottia, niin että se oli kuin uiva kylä. Haluamatta tappelua kanootit jatkoivat matkaansa myötävirtaan, ja yhtä vähän vihamielisyyksien halua oli niillä pienemmillä laivastoilla, mitä seuraavina päivinä tavattiin. Ilmeisestikin ne olivat pakenevia ja tästä saattoi päättää, että ylemmillä vesillä oli tapahtunut jotain erinomaista. Pian alkoivatkin poltetut kylät ja hävitetyt palmu- ja banaanilehdot, murhatut asukkaat todistaa, mitä laatua nämä tapahtumat olivat olleet. Arabialaiset olivat Stanleyn jälkiä seuraten saapuneet näille seuduille kamalaa ammattiaan harjoittamaan, ryöstäen tuhansia orjia ja surmaten ihmisiä vielä paljon enemmän. Stanley oli liian heikko heille mitään tehdäkseen, hänen oli tyytyminen ystävyyteen, jota orjakauppiaat jälleen hänelle tarjosivat, kuten ennenkin, mutta nämä verekset tihutyöt eivät voineet olla jokaista mukana olevaa valkoista vakuuttamatta siitä, että orjastus oli hävitettävä niin pian kuin suinkin oli mahdollista.

Joulukuun alussa Stanley saapui hänestä nimensä saaneille koskille, jotka pysäyttivät hänen laivainsa kulun ja samalla olivat koko retken ylin päätekohta. Hän perusti aseman joen taajaan asutulle saarelle ja solmi asukkaitten kanssa ystävyysliittoja. Täältä hän niinikään lähetti Njangven kautta sanoman asemalle, jonka Kansainvälinen Afrikan seura oli Tanganjikan rannalle perustanut, ilmoittaen sille näistä uusista läntisistä naapureista. Lähdettyään sitten joulukuun 20:ntenä paluumatkalle retkikunta tammikuussa 1884 saapui takaisin Stanley Pooliin, jossa Leopoldville jo saattoi tarjota jotakuinkin tyydyttävän lepopaikan rasittuneelle retkikunnalle.

Lähes puolen vuotta tämän jälkeen Stanley vielä hoiti yrityksen johtoa, mutta sitten hän heikontuneen terveytensä vuoksi jätti työn uusien voimien jatkettavaksi ja palasi Eurooppaan.

Kongo-valtio.

Nuoren yrityksen kansainvälistä asemaa uhkasi suuri vaara, kun toiselta puolen Ranska levitteli vaikutusvaltaansa Kongo-joelle, toiselta puolen Portugal, jonka kannan Englanti hyväksyi, vaati itselleen koko rannikkoa. Ruhtinas Bismarck kutsui vallat v. 1884 Berliiniin asiasta neuvottelemaan, ja Berliinin neuvottelun johdosta sekä »Kongon vapaavaltion» rajat että kansainvälinen asema määriteltiin. Portugal luovutti sille joen suistamon ja Ranska tyytyi vasempaan rantaan Manjangasta Ubangin laskukohtaan saakka. Uusi vapaavaltio takasi alueellaan täydellisen kauppavapauden kaikille kansoille. Orjakauppa kiellettiin. Kwilun laaksoon perustetut 14 asemaa uusi vapaavaltio menetti Ranskalle.

Kongon vesistösyvänteen tutkiminen jatkui uupumatta Stanleyn luovuttua. Suurimman työn suorittivat saksalaiset, joiden retkien kautta suurin osa Kassai-Sankurun jokiviuhkasta tuli tunnetuksi.

Löytöretkiä.

Luutnantti Hermann v. Wissmann lähti t:ri Poggen kanssa Kongovaltion kustannuksella Loandasta poikkimaisin Lualaballe. Matkalla he siis kulkivat melkein kaikkien niiden jokien poikki, jotka yhtyvät Kwa'han, ennenkuin se Kongoon laskee. Kassain metsistä he löysivät keltaisenruskean kääpiökansan, batwat, joiden miehistä harva oli neljää jalkaa pitempi. Batwat olivat mainioita metsämiehiä, jotka pelotta kävivät elefanttienkin kimppuun, ja myrkkynuoliensa vuoksi he olivat yleiseen pelätyt. Sankurun latvoilta retkeilijät löysivät Munkamba järven, jota oli mainittu hyvin suureksi, vaikka se tuskin oli viittä kilometriä pitkä. Basongo neekerit, jotka asuvat Sankurun yläjuoksulla, ottivat retkikunnan hyvin vastaan, vaikka heitä oli kuviteltu kovin julmiksi. He olivat erinomaisen käteviä ammattilaisia, varsinkin rauta- ja kupariseppiä. Njangvesta Wissmann matkusti edelleen Tanganjika järvelle ja Udjidjista yleistä karavaanitietä Sansibariin. Tanganjikan itäpuolella Wahhat aikoivat ryöstää hänet, mutta kun hän paljasti käsivartensa ja arpea näyttäen sanoi »Mirambo», niin hänet paikalla jätettiin rauhaan. Wissmannin matka Afrikan keskustan poikki herätti varsinkin Saksassa suurta huomiota ja valmisti maaperää tämän valtakunnan maananastusharrastuksille. Pogge palasi takaisin Kassain laaksoon ja perusti Luluan rannalle Luluaburg nimisen aseman. Rannikolle saavuttuaan hän kuoli.

Wissmann palasi samoille maille, joiden tutkimisen hän niin hyvällä menestyksellä oli alkanut. Hän nousi v. 1884 Kassalta ja tämän syrjäjokea Luluaa Poggen perustamalle asemalle, josta retkikunnan jäsenet retkeilivät eri tahoille, palaten samaa tietä takaisin.

Lähetyssaarnaaja G. Grenfell ja useat muut jatkoivat samaa työtä selvitellen Kwan jokiviuhkan lukuisien muitten syrjäjokien juoksua. Kuangokin, jokiviuhkan läntisin suuri syrjäjoki, samoihin aikoihin kartoitettiin. Useimmat näistä matkoista tehtiin vesitse; jotkut toiset tekivät matkoja joiston poikkikin, löytäen täten yhä uusia syrjäjokia, joita myöten he sitten laskivat pääjokeen.

Luapulan ja Lualaban välisen maan tutki retkikunta, joka v. 1880 lähti Sansibarin rannikolta ja Tanganjikan kautta tunkeutui Moero järvelle ja sieltä edelleen Katangaan. Ainoastaan yksi, Paul Reichardt, pääsi hengissä takaisin palaamaan.

Ranskalainen Victor Giraud samaan aikaan paljon seikkailuja kokien retkeili Njassan ja Bangweolon välisillä seuduilla, piirtäen viimemainitun järven ääriviivat aivan toisin kuin Livingstone. Bangweolo muutteleekin matalain rantainsa ja vaihtelevan vedenkorkeutensa vuoksi tuon tuostakin muotoaan.

Lualaban ja Luapulan välisiä seutuja tutki myös lähetyssaarnaaja Arnot vuosina 1881—88.

Englantilainen Thomson retkeili jo v. 1878 Uruassa, Moero järven luoteispuolella, ja löysi Tanganjikan eteläpään itäpuolelta Rukwa järven, joka sen jälkeen on paljon kuivunut.

Kongon suuren pohjoisen syrjäjoen Ubangin latvaosan, Uellen, löysi jo Schwcinfurth, kuten olemme kertoneet. Hän luuli sen juoksevan Tshad järveen, mutta Junker, joka laski jokea aina Mbornuun saakka, osoitti sen kuuluvan Kongon vesistöön. Ubangin suun, joka oli jäänyt Stanleyltä huomaamatta hänen Kongoa höyrylaivallakin noustessa, löysi v. 1885 lähetyssaarnaaja Grenfell, joka nousi jokea Zongon koskille, jokihöyryliikkeen nykyiseenkin päätekohtaan. Muutama vuosi myöhemmin belgialainen A. van Géle tutki sen kappaleen, mikä vielä oli tuntematonta.

Ubangin syrjäjoen Mbornun, joka suustaan saakka on belgialaisen Kongon pohjoisena rajana, löysi pohjoisesta tullen kreikkalainen t:ri P. Potagos ja Junker tutki jonkun matkaa sen yläjuoksua.

Stanleyn retki Emin pashan avuksi.

Viimeiselle löytöretkelleen Keski-Afrikkaan Stanley lähti maaliskuussa 1887 pelastaakseen Emin pashan, joka eversti Gordonin kaatumisen ja Khartumin kukistuksen jälkeen oli tullut erotetuksi Egyptin yhteydestä. Emin pasha, Saksan juutalainen, oikealta nimeltään Edward Schnitzler, oli egyptiläisen »Päiväntasaajan maakunnan» maaherra. Khartumin valloitettuaan mahdi uhkasi tulla hänetkin kukistamaan ja suurella huolella Euroopassa seurattiin asiain kehitystä, mikäli tietoja voitiin saada. Pelättiin hänen ampumavarojensa loppuneen. Aikaisemmin oli saapunut kirjeitä, joissa hän pyysi apua, mutta sitten lakkasi kirjeidenkin tulo. Tie itärannallekin oli suljettu. V. 1886 onnistui t:ri Junkerin kuitenkin Eminin luota päästä rannikolle, ja häneltä saatiin kuulla, millä kannalla asiat olivat. Englannissa muodostettiin komitea Eminin auttamiseksi. Egyptin kediivi maksoi osan yrityksen kuluista ja Belgian kuningas lupasi Kongo-valtion puolesta sitä edistää. Yrityksen johto uskottiin Stanleylle, joka apulaisikseen otti 9 englantilaista. Retkikunta varustettiin Sansibarissa, josta oli helpoin palkata kantajia, mutta varsinaisen matkansa se alkoi Kongon suusta. Stanley otaksui Aruwimi-Iturin, Kongon suuren syrjäjoen, tarjoavan helpon tien Albert Njansalle, jonka pohjoispuolella Wadelaissa Emin pashan pääkortteeri oli. Mukana kulki aluksi Tippu Tipkin, jo Livingstonen ajoilta tuttu orjakauppias, jonka Kongo-valtion hallitus Stanleyn ehdotuksesta oli nimittänyt Stanley-koskien luona olevan aseman päälliköksi ja joka nyt Kongoa nousten palasi asemalleen. Tippu Tip oli luvannut hankkia retkikunnalle 600 kantajaa.

Kongon suistamosta retkikunta ensin matkasi Stanleyn rakentamaa tietä pitkin suupuolisten koskien ohi Stanley Poolin rannalle, josta laivoilla noustiin Aruwimin suulle ja vielä tätä syrjäjokeakin pitkin Jambujaan saakka. Sinne jätettiin jälkijoukko majuri Barttelotin komentoon, odottamaan lisää tavaroita ja Tippu Tipin lupaamia kantajia, jonka jälkeen sen piti seurata pääjoukon jäljessä.

Aarniometsän uumeniin.

Kesäkuussa etujoukko, johon kuului 389 miestä, lähti Jambujasta Aruwimin rantoja pitkin ylämaahan tunkeutumaan. Kolonnan etupäässä kulki 50 valiomiestä, joilla oli vesurit ja kirveet tien raivaamista ja puiden pilkoittamista varten. Etujoukon tuli sitä paitsi rakentaa jokien poikki sillat ja tehdä illalla risuista ja oksista aitaus leiripaikan ympärille. Nämä työt oli toimitettava ripeästi, muutoin kantajat raskaine taakkoineen helposti menettivät malttinsa. Välkkyvine terävine kirveineen, pystyvine vesurineen etujoukko leikkasi luolan kaltaisen ontelon aarniometsän taajan aluskasviston läpi kohti tuntematonta päämäärää. Ei ainoakaan koko retkikunnassa tuntenut päivämatkan vertaakaan sitä seutua, jonka kautta oli matkattava. Oltiin toden teolla »pimeimmän Afrikan kynnyksellä. Oli kesäkuun 28:s päivä, ja aina joulukuun 5:nteen päivään saakka, yhteensä 160 päivää, kesti metsää, tiheiköitä ja metsistyneitä rämeitä, emmekä tällä ajalla nähneet ruohokenttää, emme kamarin lattiankaan laajuista.»

Tämä metsäinen seutu ei kuitenkaan ollut asukkaita vailla. Tuskin oli asema ennättänyt kadota näkyvistä, ennenkuin joelle alkoi ilmestyä kymmenittäin ja sadoittain kanootteja, jotka pilkkasivat kolonnaa, milloin sitä vain näkyi. Metsään he olivat raivanneet lyhyen leveän tien, mutta Stanleyn miehet olivat liian viisaita sille varomattomasti astuakseen, ja se olikin täynnään maahan pistettyjä teroitettuja teikkejä, jotka oli lehvillä huolellisesti peitetty. Samalla tuli ensimmäinen nuolituiskukin, johon vastattiin yhteislaukauksella. Tikut noukittiin pois ja tultiin kylään, jonka asukkaat olivat sytyttäneet palamaan. Kylän itäpää oli kuitenkin säilynyt tulelta ja siilien retkikunta leiriytyi. Kaiken yötä kiljuivat villit metsässä ja ampuivat leiriin myrkytettyjä nuolia ja heittivät sinne keihäitään.

Seuraavana päivänä löydettiin polku ja tultiin suurelle maniookkivainiolle ja tämän jälkeen tavattiin useitakin kyliä. Mutta ne olivat kaikki äsken rakennettuja, mikä osoitti Tippu Tipin heimolaisten hiljakkoin käyneen täälläkin kamalaa ammattiaan harjoittamassa. Edelleenkin oli jokirannassa sitten samanlaisia kyliä, joitten välillä oli hyvät polut. Pitkin tietä oli kuoppia suuren riistan pyydystämistä varten. Pienemmän riistan surmaksi oli viritetty jousia. Joka kylän läheisyydessä oli maahan isketty teräviä puikkoja, joita vastaan ei saappaanpohjakaan ollut riittävä suoja. Toisten kylien luona oli tien poikki kaadettu suuria puita aina viidenkymmenen metrin päähän, ja niistä varsinkin oli paljon haittaa.

Mitä yön hiljaisuudessa tapahtui.

Eräänä yönä retkikunta heräsi kiljunaan ja raikuviin torventoitotuksiin. Sitten torvet vaikenivat ja kuului kaksi miehen ääntä. Heidän sanansa kuuluivat yön pimeydessä niin selvään, ikäänkuin olisivat he vieressä olleet:

Ensimmäinen ääni: »Halloo, muukalaiset, minne te menette?»

Toinen ääni: »Minne te menette?»

Ensimmäinen ääni: »Tähän maahan ette ole tervetulleet.»

Toinen ääni: »Ette tervetulleet.»

Ensimmäinen ääni: »Kaikki nousevat teitä vastaan.»

Toinen ääni: »Teitä vastaan.»

Ensimmäinen ääni: »Ja varmasti teidät tapetaan.»

Toinen ääni: »Teidät tapetaan.»

Ensimmäinen ääni: »A-a-a-a-a-aa.»

Toinen ääni: »A-a-aa.»

Ensimmäinen ääni: »O-o-o-o-oooo.»

Toinen ääni: »O-o-oooooo.»

Toinen ääni matki kaikua niin mainiosti ja koko kohtaus oli niin hullunkurinen, että koko leiri äkkiä purskahti äänekkääseen myrskyiseen nauruun, joka molemmille äänille oli niin odottamatonta, että ne suin päin pötkivät pakoon.

Myrsky aarniometsässä.

Matka kului niin hitaasti, että päivässä päästiin eteenpäin keskimäärin vain 9 kilometriä. Eräänä iltapäivänä retkikunnan rämpiessä rämeisen ja liejuisen erämaan poikki, jonka iljettävät löyhkät ahdistivat hengitystä, pimeni metsä äkkiä niin pimeäksi, että tuskin saattoi nähdä kompassin osoituksia, ja samalla kuului etäistä pauhua, joka kasvoi kovaksi vinkumiseksi. Oksien ryske ja valtavien puitten rajusti riuhtovat latvat ilmaisivat myrskyn lähestymisen. Heti kun päästiin kuivemmalle maalle, ryhdyttiin leiriä tekemään. Alkoi putoilla dollarin kokoisia suuria pisaroita, jotka saivat väen vilusta värisemään ohuitten pumpulivaatteittensa kastuessa. Ukkonen pauhasi pään päällä, salamat leikkelivät häikäiseviä tuliviirujaan pimeässä ja sadetta tuli niin rankasti, ettei saatu tulta tehdyksi. Vasta 9 aikaan pilkkopimeässä saapui retkikunnan loppupää uupuneen näköisenä leiriin. Aamuyöhön kaikki värjöttivät pimeässä, vasta k:lo 3 aikaan voitiin tehdä tuli ja ruveta paistamaan katkeraa maniookkijuurta kalvavan nälän tyydyttämiseksi.

Retkikunnan rautavene koottiin ja osa tavaroita ja sairaita, joita jo oli paljon, lähti sillä jokea nousemaan. Jokirannan polut olivatkin loppuneet, mistä saattoi päättää asukkaitten kulkevan kylien välejä veneillä. Tämän johdosta retkikuntakin hankki veneitä, joita ei edes tarvinnut ostaa, kun asukkaat kaikkialla asettuivat sotakannalle. Tuntien heikkoutensa nämä kuitenkin hylkäsivät kylänsä retkikunnan lähestyessä, joten tällä oli vapaa kortteeri ja asukkaitten maniookkivainiot käytettävinään. Pitkillä matkoilla oli ‘kyliä kuitenkin autioinakin hiljakkoin sattuneitten sotien vuoksi, vainiot hylättyinä, laihot korjaamatta. Paitsi maniookkia kasvatettiin niillä plantaaneja [banaanin sukuinen viljelyskasvi], vihanneksia, melooneja ja maissiakin. Kasvisruokaa siis saatiin, mutta lihasta oli puute. Aruwimin rannoilla oli hyvin vähän lintuja, virtahepoja joku ainoa. Tämä Stanleyn luulon mukaan johtui laitumien kehnoudesta. Yksi ainoa krokotiili oli nähty. Hyönteisiä oli sitä enemmän. Kylien suurilla tunkioilla hyöri kaikenlaisia itikoita, muurahaisia marssi edes takaisin pitkissä jonoissa ja paljon parempaa järjestystä yllä pitäen kuin miehet, kärpäsiä kiehui ilma täynnään, loistavia perhosia lepatteli kaikkialla ja sääskiä pilvinä. Usein nähtiin asukkaitten palaavan kyläänsä, heti kun retkikunta siitä poistui. Puurummut, joilla he antoivat jokaiselle hälyytysmerkkejä muukalaisten tulosta, kuuluivat erämaan hiljaisuudessa 18 kilometrin päähän.

Retkikunta tosin otti kylien vainioilta ruokavaroja, mutta jätti kylät polttamatta, ja tämä seikka lienee vaikuttanut maanasukkaihin, niin että he ylempänä rupesivat vaihtokauppaa tekemään. Ensimmäinen seuraus tästä oli, että retkikunnan jäsenet saivat vähän lihaakin. Alkuasukkaat olivat koko joukon vaaleaihoisempia kuin neekerit yleensä, arvatenkin siitä syystä, että he elivät enimmän aikansa metsän siimeksessä.

Ampiaiset.

Aruwimissa, joka oli mahtava, puolen kilometrin levyinen joki, oli tuon tuostakin matalia koskia, joissa veneosastoilla oli koko joukon seikkailuja, muun muassa ampiaisten vuoksi, joiden pesät riippuivat oksista virran kalvon päällä. Kun semmoisen ampiaispesän asukkaat äkkiä hyökkäsivät kosken pyörteitten ja salakarien keskellä tietään tunnustelevan veneen kimppuun, niin oli leikki kaukana. »Ah herra», sanoi Stanleylle Uledi, hänen koetelluin ja urhoollisin miehensä, joka jälleen oli matkassa, »alastomat ihmiset eivät voi pahempaan pulaan joutua. Ampiaiset ovat vaarallisempia kuin pahimmatkin pakanat.» Elokuun alussa tultiin 9 metriä korkealle Panga putoukselle, jonka ohi oli taivallettava. Joku vene kaatui ja arvokkaita tavaroita joutui virran saaliiksi. Koskien yläpuolella alkuasukkaat myrkkynuolineen hyökkäsivät retkikunnan kimppuun ja luutnantti Stairs sai sydänalaan nuolen, jonka hän paikalla repäisi ulos. Kaatuneilla vihollisilla oli päässään omituinen rautakruunu, heidän hampaansa olivat hiotut teräviksi, kaulassa oli ihmishampaista helminauha. Jouset ja nuolet olivat sangen siroa tekoa.

Kun kavala ja vaarallinen vihollinen täten ympäröi retkikuntaa joka puolella, olisi täytynyt noudattaa mitä suurinta varovaisuutta, mutta siihen oli sansibarilaisia kantajia mahdoton totuttaa. »He osoittivat kerrassaan hämmästyttävää välinpitämättömyyttä vaaroista, ei urhoollisuudesta eikä pelottomuudesta, vaan siitä syystä, että he olivat kykenemättömät muistamaan vaaroja ja niiden seurauksia ajattelemaan. Eläimille vaisto muistuttaa vaaraa, mutta miehilläni ei näyttänyt olevan vaistoa sen enempää kuin järkeäkään, ei havaintokykyä eikä muistia. Heidän kallonsa olivat merkillisen tyhjät. Eivät mitkään varoitukset, eivät mitkään uhkaukset voineet heidän mieliinsä juurruttaa, että oli välttämätöntä olla varuillaan ja valppaina, pitämään silmällä teillä väijyviä teräviä puikkoja, plantaanilehdon takana väijyvää ihmissyöjää, hirren tai puunrungon taa piiloutunutta villiä tai varomaan pyydyskuoppia terävine teikkineen. Vaara aina tapasi heidät yllättäen. Odottamaton nuolituisku sai heidät aina hajaantumaan minkä millekin taholle, surkein huudoin, tai pyrkimään minne tahansa suojaan, ja jos vain vihollinen olisi päättävästi käynyt päälle, niin olisi vastarinta heidän pelkuruutensa vuoksi ollut mahdoton. Jos joku alkuasukas osoitti odottamatonta rohkeutta, pitivät he sitä paikalla merkkinä siitä, että vihollisia oli ylivoimainen joukko. Pitkin marssia he hiipivät metsään piiloon jälkijoukolta, mutta jos heidän eteensä äkkiä ilmestyi villi keihäs kohotettuna, niin he pelosta parkuen pakenivat. He kuljeskelivat pitkin kyliä yksitellen tai kaksittain, sillä ryöstäminen oli heidän mieluisinta työtään, mutta jos he sattuivat tapaamaan majain villejä omistajia, niin pudottivat he pikemmin maahan surmaavan rihlansa kuin sitä käyttivät. He kuljeskelivat merkillisen huolettomina plantaani-istutuksien keskellä, mutta jos he kuulivat nuolen suhahduksen, niin masentuivat he niin, että olivat valmiina vastustamatta alistumaan vaikka mihin kohtaloon. Ihmeteltävän varmoina he hajaantuivat tiellä, niin että kolonna venyi viiden kilometrin mittaiseksi, mutta alkuasukkaita nähdessään he eivät mitään muuta muistaneet, kuin kehnon pelkonsa. 370 miehestäni oli ainakin 250 tämän laatuisia. Kiväärit heistä olivat vain epämukavia vastuksellisia sauvoja, joista he mielellään luopuivat, kun saivat muutaman maissintähkän hinnaksi, ja jotka he mielellään olisivat vaihtaneet kevyihin kävelykeppeihin, jos olisivat uskaltaneet.» Kärsimykset ja ankarat kokemukset kuitenkin vähitellen karkaisivat tämän kurittoman väen, niin että se lopulta oli jäykkä kuin roomalainen soturijoukko.

Epätoivoinen tila.

Elokuun keskivaiheilla maakolonna, jota luutnantti Jephson johti, eksyi ja Stanley veneosaston ja sairaitten keralla joutui mitä vaikeimpaan asemaan vihamielisten kylien keskellä. Jos maanasukkaat olisivat todella tehneet hyökkäyksen, jota he valmistelivat, niin se luultavasti olisi ollut suuren löytöretkeilijän loppu, koska hänellä, lähetettyään miehiä pääjoukkoa etsimään, oli vain joku kymmenkunta tervettä miestä jäljellä, sairaita ja kuolevia sitä vastoin puoleensataan.

»Viidennen kerran tässä kuussa alkoi sataa k:lo 8 aamulla. Teki mieli luulla maailman lopun tulleen. Taivaan akkunat näyttivät olevan auki ja koko maa hajoamistilassa. Sadetta kaatuu maahan niin kosolta, että ilma pimenee. Jokainen metsän lukemattomista lehdistä varistaa kymmenestä kahteenkymmeneen kertaan minuutissa pisaratulvan ja läpivettyneestä maasta kohoaa harmaa huuru. Ilma on täynnään sadehiukkasia ja lenteleviä lehden riekaleita. Myrsky raivoaa puiden latvoissa ja kaataa päällemme huumaavia vesisuihkuja, tuuli ravistelee lukemattomia oksia ja ulvoen kiitää metsän läpi ja mielii juurineen repiä maasta rytisevät puut. Hirmut kiihtyvät ylimmilleen, kun ukkonen alkaa jyristä ja sen paukut kajahtelevat latvain kaartojen alla ja metsän mutkaisissa salakäytävissä tai leimuava salama kuin vahingoniloisena sinkauttelee kaksijakoisia tulikieliään sinne ja tänne ja päämme päällä räjähtelee valtavin, korvia huumaavin rämähdyksin… Ja tätä kestää koko päivän taukoamatta, näyttää siltä, kuin emme enää koskaan saisi nähdä päivän valoa. Ainakin tuntuu siltä, kun katselee ihmisten epätoivoisia kasvoja. Vaivat, tauti, nälkä ja kauhu näyttävät heidät lamanneen, ynnä levottomuus poissa olevien ystävien vuoksi, sade ja ukkonen ja kaikenlainen kurjuus. Heitä kyyröttää plantaanilehdistä tehtyjen katosten alla, pään suojana maanasukkaitten kilpiä, puuvillariepuja, olkimattoja, savi- ja kupariastioita, toiset ovat etsineet suojaa satulain, purjekangaspalasten ja vilttien alta. Kaikkia piirittää sinervä huuru, kaikki on vallannut sanomaton ahdistus…» Lopulta maajoukko kuitenkin palasi takaisin ja retkikunta pelastui vaikeasta asemastaan, ennenkuin sen kimppuun hyökättiin. Se oli siihen saakka menettänyt kuoleman kautta 16 miestä. Luutnantti Stairs parani hitaasti nuolenhaavastaan. Se myrkky, jolla nuoli oli sivelty, lienee jo ollut vähän vanhempaa. Verekseltä sivelty myrkky ehdottomasti tappoi, vaikka haava olisi ollut vain pieni piirto.

Arabialaisia aarniometsässä.

Elokuun 31:ntenä retkikunta paraillaan taivalsi veneitään erään kosken sivu, kun levisi huhu, että Emin pasha oli tullut. Tulija ei kuitenkaan ollut Emin, vaan erään orjakauppiaan Ugarrowan väkeä. Tämä osoitti, että arabialaiset jo olivat ulottaneet orjanajoretkiään aina Aruwimin aarniometsiin saakka. Stanleyn retkikunnalle tämä kohtaus oli suuri onnettomuus. Paikalla alkoi hänen uupunut väkensä kivääreineen tavaroineen karkailla orjakauppiaan luo. Kun retkikunta saapui siihen kylään, jossa orjakauppiaan miehet, pahamaineiset manjemat, olivat majailleet, oli ensimmäinen näky portin edustalla palasiksi hakattu poika. Kylässä oli keihään lävistämä vaimo. Manjemat olivat lähteneet tiehensä. Poltettuja ja hävitettyjä kyliä alkoi nyt olla pitkin matkaa. Eräästä kylästä löydettiin viiden pienen lapsen kallot. Syyskuun puolivälissä retkikunta saapui Ugarrowan asemalle. Tämä mies oli ollut Speken ja Grantin palveluksessa Niilin lähteitten etsimisretkellä ja Unjorossa karannut. Aruwimin rannoille hän oli saapunut, suuren aarniometsän halki kulkien, Lualaban rannoilta ja tänne perustanut pari asemaa. Jotteivät maanasukkaat voisi näitä asemia ahdistaa, oli hän niiden läheisyydestä hävittänyt kaikki kylät, eikä Stanleyllä sen vuoksi ollut suuriakaan toiveita saada täältä ravintoa nälkäiselle joukolleen. Asema oli laaja, huolellisesti suojattu korkeilla paaluaidoilla, Ugarrowan oma talo tilava ja mukavasti sisustettu. Se oli korkeilla savimuureilla ympäröity ja näytti linnalta. Palvelijain lukuisuuden ja tarkan arvoasteikon vuoksi asema muistutti keskiaikaisen lääniherran linnaa. Stanley näki täällä ensimmäisen kääpiönaisen, 17 vuotiaan kaunisvartaloisen, hienohipiäisen tytön, jonka mitta oli vain 84 senttiä. Ihon väri oli kellertävä, silmät luonnottoman suuret. Arabialaista vieraanvaraisuutta osoittaen Ugarrowa lähetti Stanleyn leiriin suuret kaukalot erinomaista riissiä ynnä suunnattoman maljan kanakeitosta. Ostaenkin saatiin koko joukon ruokavaroja. Sairaansa, kaikkiaan 56 miestä, Stanley jätti täysihoitoon Ugarrowan asemalle, kunnes jälkijoukko heidät noutaisi pois. Syyskuun 19:ntenä Stanley jälleen lähti jokea pitkin ylöspäin nousemaan. Kolme miestä oli karannut, mutta Ugarrowa oli lähettänyt heidät takaisin. Yksi näistä hirtettiin muille varoitukseksi. Ainaisessa taistelussa nälkää vastaan jatkui matka. Vaikka sairaat oli jätetty orjakauppiaan luo, oli taas tuota pikaa melkoinen joukko uusia sairaita. Joki muuttui samalla yhä koskisemmaksi, kulku vaikeammaksi. Lopulta kosket kävivät ylivoimaisiksi. »Kallioilta näin ensi silmäyksellä, että venematkamme oli päättynyt. Rannat olivat 200 metriä korkeat, joki kapeni 12 metrin levyiseksi ja noin 90 m sen paikan yläpuolella, jossa seisoin, syöksyi Ihuru (Aruwimin läntinen latvahaara) hurjana ja pauhaavana esiin vuorensolasta ja Ituri taas (itäinen latvahaara) kuohuen laski jyrkkää alamäkeä, jonka jälkeen molemmat yhdistyneinä mielettömässä kilpailussa nakkelivat rajusti kiitäviä aaltojaan korkeuteen kauhealla ärjynällä, jonka kaiku kiiteli kallioiden ja tummain metsäisten kukkulain väliä.»

Nälänhätä aarniometsässä.

Mutta puolensataa miestä oli niin nälän ja tautien heikontamaa, etteivät he voineet kulkea eteenpäin, vielä vähemmän taakkoja kantaa. Nämä miehet, 81 kantamusta ja kapteeni Nelson, jonka jalat olivat puhjenneet paiseihin, jätettiin erämaahan odottamaan, kunnes pääjoukko toimittaisi ylempänä olevalta orjakauppiaan asemalta apua. Sinne alettiin sitten ponnistaa hengen edestä ilman muuta ruokaa, kuin mitä metsästä löydettiin marjoja, juuria ja sieniä. Jos tavattiin matkalla joku kyläpahanen, niin se ryöstettiin putipuhtaaksi, sillä nälkäkuolemaa vastaan taistelevat miehet eivät välittäneet omantunnon soimauksista. Mutta kourallinen maissijauhoa miestä kohti ei ollut suuri saalis nälän näännyttämille miehille. Pitkin matkaa karkaili väkeä, vieden kantamuksensa, varsinkin ampumavaroja, mukanaan. 12 päivää kestäneen vaelluksen jälkeen Stanley retkikuntansa keralla vihdoin pääsi orjakauppiaiden asemalle, uutisraivaukselle, jossa sen nuoresta iästä huolimatta jo oli oivat asunnot ja laajat rehevät viljelykset. »Ja pian kättelivät meitä iloiset kookkaat miehet, jotka näyttivät erämaassa viihtyvän yhtä hyvin kuin omassa kotimaassaan. Useimmat olivat manjemalaisia, joista arabialaiset olivat saaneet parhaat apulaisensa, vaikka valloittajien ja valloitettujen välit alussa olivatkin niin huonot. Vasta kuudetta kuukautta he olivat olleet tällä paikkakunnalla, mutta siitä huolimatta ennättäneet sen niin hyvin asua — ja hävittää kaikki alkuasukkaitten asumukset, mitä oli monen päivämatkan piirissä. Laajalla alalla oli tuskin ainoatakaan majaa jäänyt eheäksi, plantaanilehdot, banaanilehdot, maniookki- ja viljavainiot oli hävitetty, ja sen, mitä ihmiset olivat jättäneet, olivat elefantit, simpanssit ja apinat tallanneet mätäneväksi löyhkääväksi ryteiköksi, johon nopeaan katosi näkymättömiin entinen viljelys. Stanley arvosteli hävitetyn alueen laajuuden 100.000 neliökilometriksi.

Ipotossa, Kilongalonga nimisen orjakauppiaan uutisasemalla, retkikunta aluksi sai vieraanvaraisen vastaanoton, mutta jo muutaman päivän kuluttua sitä seurasi ynseys ja niin suuri ahneus ruokavarain luovuttamisessa, että retkikunta keskellä laajain raivauksien rikkauksia taas oli perikadon partaalla, etenkin kun väki möi kiväärejään ja ampumatarpeitaan huolimatta raipoista ja hirsipuista — yksi varkaista jälleen hirtettiin muille varoitukseksi. Stanley olisi väkivoimalla tehnyt lopun kurjuudesta, jos olisi voinut luottaa väkeensä. Myymällä kaikki yksityiset ylellisyysesineensä kultakellostaan alkaen, hän sai lähetetyksi apuretkikunnan kapteeni Nelsonin luo. Kun apu saapui »Nälkäleiriin», oli siellä jäljellä vain kapteeni itse puolikuolleena uupumuksesta ja viisi muuta henkeä, joista kaksi kuolemaisillaan. Muut olivat joko kuolleet, karanneet tai kadonneet etsiessään ympäröivistä metsistä jotain nälkänsä tyydyttämiseksi. Sillä tiellä, jota retkikunta oli kulkenut, oli tuon tuostakin ruumiita.

Ennenkuin kapteeni Nelson ennätti Ipotoon, oli Stanley jo lähtenyt sieltä matkaan, koska viivytys olisi ollut retkikunnan tuho. Sitä ennen hän oli tehnyt orjakauppiaan kanssa sopimuksen kahden eurooppalaisen ja kolmisenkymmenen sairaan kantajan ruokkimisesta, kunnes hän saattoi heille toimittaa apua.

Tie raivauksen poikki.

Lähdettyään matkaan lokakuun 28:ntena 1887 Stanley tuli ensiksi balessekansan asuinmaille. Heidän kylissään oli vain yksi katu ja kaksi taloa, yksi kadun kummallakin puolella, mutta talot, jotka olivat lankuista rakennetut, saattoivat olla jopa 120 m pitkiä, kymmeniin osastoihin jaettuja. Vielä ihmeellisempiä olivat tämän kansan raivaukset, ne kun olivat vain yhtä suurta hirsimurrokkoa, joka ympäröi kylää. »Kun astumme esiin metsän syvyydestä, niin huomaamme esim., että tie ensin kulkee kolmisenkymmentä metriä mahtavan kaadetun puun runkoa, sitten se poikkeaa suorakulmaisesti sivulle päin ja kulkee pari metriä pitkin vankkaa oksaa. Kun sitten on astunut pari metriä maata pitkin, on edessä jykevä, ehkä metriä korkea kaatunut puu. Kun on sen poikki kiivennyt, niin ovat vastassa toisen jättiläisen kurotetut käsivarret, joiden seassa täytyy ryömiä, kontata ja luikerrella eteenpäin, kunnes saa jalkainsa alle uuden oksan — oksalta pääsee rungolle, kääntyy taas puolen käännöksen oikealle ja kulkee runkoa tyvipäähän, kunnes täytyy kavuta uuden, edellisen poikki kaatuneen puun latvaan; nyt täytyy kääntyä puolen käännöstä vasempaan ja kavuta ylöspäin, kunnes on kuutta metriä korkealla maasta. Moisessa huimaavassa korkeudessa ei tosiaankaan saa olla varomaton eikä hermoheikko. Kun on tästä varovaisesti eteenpäin punnertanut, on jälleen astuttava oksalle ja sen jyrkkää viettävää selkää kuljettava alaspäin, kunnes ollaan 2 metriä korkealla maasta, jonka jälkeen on hypättävä huojuvalle oksalle ja tätä taas kuljettava 6 metrin korkeuteen, astuttava edelleen valtavaa runkoa pitkin ja taas maahan laskeuduttava. Täten matkasimme eteenpäin tuntikausia polttavassa päivänpaisteessa ja tukahuttavassa, vesihöyryn kyllästyttämässä ilmassa, joka sai hien virtana valumaan huokosistamme. Kolme kertaa olin aivan vähällä saada surmani näissä kamalissa voimisteluharjoituksissa. Yksi mies putosi ja paikalla kuoli, monta muuta runneltui pahoin.» Kylät olivat näiden murroksien keskellä ja toisinaan kesti kavuta puolentoista tuntia, ennenkuin ennätti metsänreunasta läheiseltä näyttävään kylään. »Omituista oli nähdä raskaita taakkoja kantavan karavaanin kulkevan tämmöisen murtomaan poikki. Näkyi usein puroja, jokia ja rämeitä solakkain, livettävien, kumoon kaatuneitten runkojen alla, jotka muodostivat veden yli kuutta, jopa kahdeksaakin metriä korkealta kaartavan sillan. Toisia väestä putoo, toisia horjuu, pari jo on maassa kumossa, toisia on 6 metriä korkealla ilmassa, toisia maassa matelee runkojen alaitse. Vielä on toisia sekaantuneina oksasokkeloihin, kolmisenkymmentä tai enemmänkin on seisahtunut suoralle notkuvalle rungolle, pari muitten edellä oksalla seisten ja tähystellen, minne matkaa on nyt jatkettava. Ja tämä kaikki on paljon vaikeampaa ja vaarallisempaa, kun joka puolella suihkii piiloutuneitten vihollisten ampumia surmaavia nuolia, joka ei, Jumalan kiitos, kuitenkaan usein tapahtunut.» Näissä murroksissa viljeltiin maissia, papuja, plantaaneja, banaaneja, tupakkaa, bataatteja, jamssia, meloonia ja kurkkuja.

Näillä seuduin tavattiin ensimmäiset kääpiökylät, joista asukkaat kuitenkin olivat muuttaneet pois.

»Joka päivä iltapuolella taivas pimeni. Ukkosen kammottava ääni kaikui metsässä, salamat leimusivat, latvoja katkesi tai metsän iäkkäitä patriarkkoja sortui salaman latvasta tyveen halkaisemina harva se päivä; pilvet kaatoivat päällemme sadetulviaan, joiden kylmyys ja kosteus yhä enemmän heikonsivat verenvähyyden ja nälän heikontamaa ruumistamme. Mutta matkaa tehtäessä kaitselmus oli meille armollinen. Aurinko paistoi taas ja loi miljoonittain lempeitä säteitään lehväkaton läpi. Se elvytti mieliämme ja loi metsän kaartoihin ja soliin taivaallisen ihanuuden; se muutti solakat, viehkeät rungot harmaiksi marmoripilareiksi ja vaihtoi kaste- ja sadepisarat kimalteleviksi jalokiviksi. Näkymättömät linnut alkoivat tuhatäänisen soitantonsa, papukaijalaumat täyttivät ilman iloisella kirskunallaan ja vihellyksillään, apinalaumat hyppivät puissa hullunkurisimpia hyppyjään ja silloin tällöin syvä-ääninen mölinä jostain etäisestä piilopaikasta ilmaisi soko- tai simpanssiperheen siellä huvittelevan hurjapäisillä kisoillaan.»

Marraskuun puolivälissä retkikunta jälleen vaihteeksi tuli kyliin, jotka niihin saakka olivat säilyneet manjemain hävitykseltä, ja niissä tavattiin yllin kyllin ruokatavaroita. Stanley viipyi Ibuirin kylissä jonkun aikaa ja paikalla nälkiintynyt joukko alkoi voimistua ja lihoa. Matkaa jatkettaessa tavattiin sitten paljon kääpiökansan kyliä, mutta ei ainoatakaan niiden asukkaista. Kääpiöillä ei ollut viljelyksiä, balesse-neekereillä sitä vastoin laajoja raivauksia. Harvoin he ottivat samalta vainiolta kahta satoa, ja kun plantaanilehto oli kerran tehnyt hedelmän, hylättiin se ja korjattiin sato toisesta. Kun viljavainio oli kerran muokattu, kylvetty ja laiho siitä korjattu, sai se jälleen metsittyä. Alkuasukkaat raivasivat yhä uusia maita ja sen vuoksi heidän murrosviljelyksensä olivat niin suunnattoman laajat. Banaaneja ja plantaaneja istutettaessa hakattiin alusmetsä ensin pois ja taimet istutettiin mataliin kuoppiin. Sitten kaadettiin metsä ja puut jätettiin lojumaan siihen, kuhun olivat kaatuneet. Kuuden kuukauden kuluttua banaanit ja plantaanit jo olivat kasvaneet 2 1/2 metrin korkuisiksi ja ennen vuoden loppua ne tekivät hedelmiä. Maissi sitä vastoin tarvitsee auringonpaistetta. Puut hakataan poikki vähän ilmajuurien yläpuolelta, jota varten on rakennettava 3, 4, jopa 6 metriä korkeita telineitä, ja rungot katkotaan pölkyiksi, halotaan sitten laudoiksi tai koverretaan kaukaloiksi. Oksat kootaan kasoihin lahoamaan, mutta jätetään polttamatta, jottei maa menettäisi multaansa. Tämä kansa, joka osoitti niin suurta uutteruutta viljelyshommissaan, oli valmis polttamaan hyvin rakennetun kylänsä vain siitä syystä, että muukalaiset olivat viettäneet siinä yhden yön.

Aarniometsä aukeaa.

Marraskuun viimeisenä päivänä retkikunta vihdoin saapui korkealle vuorelle, josta avautui laaja näköala itää kohti, ja siellä viimeinkin näkyi aarniometsän toivottu raja! Väki riemuitsi, kurotti kätensä ihanaa kaukomaata kohti ja kohotti silmänsä kiitosrukoukseen taivasta kohti. Mutta katsellessaan itää kohti yli synkän, rannattoman metsän, sansibarilaiset puivat sille nyrkkiään, ilkkuivat sitä, syyttivät sitä julmuudesta, vertasivat sitä helvettiin — syyttivät sitä satain toveriensa surmasta, sanoivat sitä sienien ja metsäpapujen erämaaksi — »mutta suuri metsä, äärettömänä kuin maanosa, lepäsi kuin nukkuva hirviö, jonka takkuisesta turkista kohosi autereisia utuja.» Kun joulukuun 2:sena tavattiin ensimmäinen heinällä katettu maja, niin tervehdittiin sitä ilohuudoin ja yksi miehistä juoksi ja suuteli heiniä. Päivällisloman aikana joukko nuoria miehiä kävi tiedusteluretkeltä ja palatessaan se toi mukanaan kourallisen vihantaa ruohoa; sitä tervehdittiin »yhtä hartaalla ilolla, kuin Noa perheensä keralla mahtoi tervehtiä kyyhkyä ja öljypuun oksaa.»

Eräässä kylässä oli korjattava kekomaisen majan kattoa — majan kekomuotokin ilmaisi ruohomaiden läheisyyttä — jonka vuoksi eräs miehistä nousi katolle. Hän katseli ensin välinpitämättömästi ympärilleen, mutta kohotti pian kätensä silmiään varjostaakseen ja tähysti innostuneena eteenpäin. Sitten hän huusi niin kovalla äänellä, että se kuului kautta koko kylän: »Minä näen ruohomaan, ah mehän olemme aivan sen reunalla!»

»Niin aina», vastasi toinen ivaten, »etkö näe järveäkin ja höyrylaivaa ja sitä pashaa, jota etsimme?»

Useimmat kuitenkin sanomasta innostuivat, kapusivat katoille notkeasti kuin villikissat, toiset puiden latvoihin ja muuan huimapää niin korkean puun latvaan, että tuskin apinakaan olisi voinut häntä seurata. Ja kaikki he vahvistivat sanoman todeksi. Viljelyskasvien luku oli suuresti lisääntynyt, saatiin tukuttain oivaa tupakkaa, öljyjä, jolla voitiin rasvata pyssynlukot, ja lopulta miehistö valmisti semmoistakin öljyä, jolla se saattoi ruumiinsa rasvata. Risiiniöljypensastakin täällä viljeltiin.

Metsästä päästäessä.

»Iturin länsirannalla oli kapea vyöhyke jouhevaa metsää ja odotettuamme, kunnes koko kolonna oli kulkenut joen yli, kuljimme Jephsonin johdolla puolen kilometriä leveätä elefantin polkua. Tämän matkan kuljettuamme tulimme sanomattomaksi iloksemme aaltoilevalle lakeudelle, joka oli vihantaa kuin englantilainen hoitonurmikko. Kirkas ihana päivänvalo ympäröi meitä, aurinko virkisti meitä lämmittävillä säteillään ja hengitimme puhdasta ilmaa sanomattoman innostuksen valtaamina. Jos saan arvostella muitten tunteita omieni mukaan, niin tuntui meistä, ikäänkuin olisimme olleet kaksikymmentä vuotta nuoremmat, kun vahvistunein jäsenin astuimme pehmeälle hennolle nurmikolle. Marssimme eteenpäin tavallista nopeammin askelin ja lopulta me, voimatta enää hillitä itseämme, aloimme kaikin juosta. Ei ollut retkikunnassa sitä miestä, joka ei olisi tuntenut nuorekkaan riemun laajentavan ja elähyttävän sydäntään. Sinitaivas ei milloinkaan ollut meistä näyttänyt niin avaralta, korkealta, kirkkaalta ja puhtaalta kuin tällä hetkellä. Katselimme päin aurinkoa silmiämme varjostamatta sen häikäiseviltä säteiltä. Hento ruoho, joka oli orastanut vanhan, kuukausi takaperin poltetun heinän tuhkaan, aaltoili hiveleväin tuulahduksien henkiessä, ikäänkuin meille näytelläkseen nuoren vihannuutensa miellyttäviä värivivahduksia. Linnut, jotka niin kauan olivat olleet meiltä piilossa, liitelivät kirkkaassa ilmassa; gasellit ja hirviantiloopit katselivat meitä ihmetellen ruohoisilta kunnailta, poistuakseen sitten korkein loikkauksin ja pysähtyäkseen jälleen korskuen ihmetystään ilmaistakseen, puhvelit kohottivat päätään ihmetellen hiljaisten lakeuksiensa uutta rauhanhäiritsijää ja kömpelöt ruumiinsa ojentaen juoksivat pois turvallisempiin seutuihin. Penikulmittain aaltoili edessämme vaaleanvihantaa laidunta pehmeissä aalloissa ja notkoja täyttivät varjoisat, kapeat ja mutkailevat puistovyöhykkeet, jotka halkeilivat lakeutta. Tasaisen ruohomaan ja verkalleen viettäväin kenttäin aavasta pinnasta kohosi lukemattomia matalia kunnaita tummine lehtoineen tai yksinäisine uljaine puineen; ja kaukana idässä kohosi uhkaavia vuoristoja, joiden takana arvasimme sinisen Albert Njansan varmaankin lepäävän syvässä uomassaan. Vasta kun hengästys pakotti pysähtymään, lakkasi retkikunta juoksemasta; nopea kulkukin oli nautinto, jota emme olleet saaneet maistaa moneen aikaan.»

Huono vastaanotto.

Kauaa ei retkikunta kuitenkaan saanut rauhassa ihailla ruohomaita eikä hekkumoida sen kaikenlaisessa ylellisyydessä. Nuolia tulla tuiski milt'ei joka kylästä, vaikkei ankarampaa vastarintaa vielä tehtykään. Väki pakeni kylistään ja näytti mielellään sallivan retkikunnan kulkea yhä kauemmaksi. Joulukuun 8:ntena saavuttiin erinomaisen taajaan asuttuihin, varakkaihin seutuihin, joissa jo tuntuivat Albert Njansan viileät tuulahdukset. Banaanit notkuivat hedelmiensä painosta, bataattivainiot olivat laajat, durrakenttiä oli kylien ympärillä satoja hehtaareja. Tasangolla ei retkikuntaa kuitenkaan vielä häiritty, mutta sitä tuimemmin sen kimppuun käytiin vaaramaassa. Onneksi Stanley oli leiripaikakseen tavannut kukkulan, jota oli helppo puolustaa, ja siinä hän odotti suuren alkuasukasarmeijan ensimmäistä hyökkäystä. Kiväärit ja hyvä johto tekivät tehtävänsä. Mille suunnalle vain hyökättiin, kaikkialla alkuasukkaat nuolineen, keihäineen ajettiin pakoon. Yhtä mittaa taistellen jatkettiin sitten matkaa Albert Njansalle saakka.

»Neljännestunnin kuluttua saavuimme ylängön reunalle ja näimme noin 45 kilometrin päässä toisen, osaksi pilviin katoavan, erinomaisen korkean ylänkömaan tummansinisen yksitoikkoisen reunan. Miehet ällistyneinä nurisivat pettymystään sen nähdessään. Tiesin, että se oli Unjoro, ja että meidän ja tuon laajan, sinisen ylängön välillä oli suunnaton syvä kuilu ja tämän kuilun pohjalla Albert Njansa. Meidän edessämme ei nimittäin näyttänyt olevan mitään muuta, ei kukkulaa, vuorijonoa eikä muutakaan kohennusta, vaan ainoastaan tämä etäinen, suunnaton, tumman sininen maan syrjä; pohjoisen ja itäisen vuorijonon itäinen pää vietti jyrkkään, ikäänkuin johonkin kuiluun tai suunnattoman syvään laaksoon.

Albert Njansa.

»Kun väki näki. Unjoron kaukoylängön, huusi se harmistuneena: 'Mashallah! Tuo Njansa näyttää yhä vain pakenevan ja pakenevan.' Mutta joka askeleella nyt huomasi lähestyvänsä joko tavattoman syvää laaksoa tai itse Njansaa, sillä yhä korkeammaksi ja korkeammaksi kohosi edessämme Unjoron ylänkö ja yhä enemmän alenivat rinteet tiemme kahden puolen, kunnes lopulta kaikkien katse lepäsi harmaalla usvalla tai — millä? — sumullako? Ei, se oli Njansa päivänpaisteen auteren verhoamana, sillä kun käänsimme katseemme koillista kohti, niin näimme, että sillä oli valtameren väri. Miehet seisoivat monta minuuttia tuijottaen järveä, ennenkuin he käsittivät, että se, mitä he näkivät, oli vettä, jonka jälkeen he kajauttivat raikuvat riemuhuudot.»

Sen syvänteen rinne, jonka pohjalla Njansa oli, oli suunnattoman korkea — 750 metriä järvestä lukien — rosoinen ja jyrkkä, jokirotkojen uurtelema, polku oli jyrkkä ja vaivaloinen, ja monta tuntia kului, ennenkuin retkikunta oli järven rantalakeudella, sen kun kaiken aikaa täytyi taistella päälle tunkevia vihollisjoukkoja vastaan.

Muutamaa kilometriä leveällä rantalakeudella asui vain köyhiä, mutta siltä kylläkin vihamielisiä kalastajia, eikä suuri retkikunta voinut siellä kauaa viipyä. Emin pashasta ei tiedetty mitään, vaikka muistettiin paria toista valkoista, eversti Masonia, joka oli järven kartoittanut, ja Casatia, joka oli Kabbaregan vankina Unjorossa. Stanley olisi lähettänyt veneen Wadelaihin pashalle sanaa viemään, mutta kun hän oli jättänyt oman veneensä Ipotoon, eikä järvellä ollut muuta kuin aivan pieniä ruuhia, eipä edes rannalla puuta kyllin ison kanootin kovertamiseksi, oli hänen siitä tuumasta luopuminen. Maisin Wadelaihin tunkeutuminen taas olisi maksanut liian paljon ampumatarpeita. Hänellä ei ollut muuta neuvoa, kuin palata aarniometsään noutamaan veneensä ja samalla saamaan tietoja jälkijoukosta, jonka puolesta hän alkoi olla sangen levoton. Suurilla voimanponnistuksilla uupunut retkikunta jälleen nousi kolmeaneljännestä kilometriä korkealle rantaäyräälle ja kulki taistellen ruohomaitten poikki samaa reittiä, jota oli tullutkin. Kostoksi hyökkääjille Stanley antoi väkensä ryöstää karjaa ja kun viljaa oli kylissä runsaasti, niin elettiin paluumatkalla vihollisen ahdisteluista huolimatta kuin Egyptin lihapatojen ääressä ja väki oli sangen tyytyväistä.