JAAN, VILUN JA MYRSKYN MAANOSA. (continued 2)

Etelänapa-retki.

Marraskuun ensi päivinä lähti etelänaparetkikunta neljän miehen matkaan, Shackleton, Adams, Marshall ja Wild, kukin poniaan ajaen. Alkumatkalle seurasi sitä paitsi talvikortteerista apuretkikunta. Matka piti pitkin Barrierin pintaa. Etelämyrskyt olivat puhaltaneet sen täyteen luminietoksia, jotka suuresti haittasivat kulkua. Ja kerrassaan vaarallisia olivat syvät halkeamat, joita jäätikössä oli varsinkin lähempänä maanrantaa, ne kun enimmäkseen olivat hangen peitossa, jonka läpi tuon tuostakin sorkahti miehen taikka juhdan jalka. Toiset halkeamat olivat niin leveitä, että mies kuormineen hevosineen millä hetkellä tahansa olisi saattanut pudota pohjattomaan syvyyteen, josta ei olisi ollut mitään pelastusta. Mutta onni oli suotuisa, ilman vahinkoa päästiin vuoriston juurelta keskemmälle, jossa näitä rakoja oli vähemmän. Shackleton arvelee halkeamain etupäässä syntyvän siitä, että valtava jäätikkö vuoren niemiä ja sivusta siihen laskevia vuoristoglasieereja kohdatessaan halkeilee. Sen vuoksi hän, toisin kuin Scott retkellään, kaiken aikaa kulki keskemmältä, noin 80—90 kilometrin päässä vuoristosta, joka mahtavana jonona seurasi jäätikön länsireunaa.

Monta päivää menetettiin lumimyrskyjen vuoksi. Milloin vain semmoinen sattui, oli pysyttävä kauniisti leirissä, kunnes myrsky oli tauonnut. Milloin taas sää oli muutoin synkkää, täytyi viivytellä siitä syystä, ettei huonolla valolla voitu erottaa jäätikön halkeamia. Semmoisina päivinä lumisokeus niinikään pahimmin vaivasi retkeilijöitä, jos nämä vähänkin yrittivät tulla värilaseitta toimeen. Lumisokeus vaivasi hevosiakin, joita matka muutoinkin suuresti rasitti. Pitkin matkaa jätettiin jäätikölle pieniä ruokavarastolta, joitten välimatkat sovitettiin siten, että toisesta aina nipin napin riitti toiseen muonaa neljälle miehelle. Varastojen viitoiksi rakennettiin pieniä lumikekoja, joille pystytettiin musta lippu, ja ne olivatkin retkikunnan palatessa suurena apuna, vanhat jäljet kun olivat enimmäkseen puhaltaneet umpeen. Lumikeko lippuineen ja pienine muonavaroineen näkyi hyvin kauas lakeassa lumierämaassa. Yhden ainoankin varaston sivuuttaminen paluumatkalla olisi voinut tuottaa retkikunnalle tuhon. Niin tarkkaan se oli jakanut ruokavaransa.

Ilman lämpötila oli matkalla 10—20° pakkasta. Pari- kolmekymmentä kilometriä kuljettiin päivässä. Marrask. 21 p. oli jo ensimmäinen hevonen ammuttava, se oli niin uupunut, ettei kauemmaksi jaksanut. Lihoista toinen puoli jätettiin varastoon, toinen otettiin matkaan, ja retkikunnan jäsenet pureksivat sitä raa'altaan, kun eivät öljyn menekin vuoksi raskinneet keittää ja tahtoivat häätää vihaista nälkää, jota niukat päiväannokset eivät tyydyttäneet.

Seuraavana päivänä kohosi kaukana etelässä taivaanrannalle uutta maata, jota ei kukaan kuolevainen ollut ennen nähnyt. Oikealla puolella näkyi koko mahtavuudessaan alppijono, jota Scott ja Shackleton eivät olleet edellisellä matkalla.nähneet koska- he silloin olivat kulkeneet niin lähellä rantaa, että matalammat esivuoret olivat peittäneet näköalan. Nyt nähtiin saman vuoriston jatkuvan yhä eteénkinpäin niin pitkältä kuin silmä kantoi. Marraskuun 26 p. oli saavutettu Scottin eteläisin leveysaste (82°17'). Matkaa jatkettaessa kohoili oikealla kädellä yhä uusia kukkuloita näkyviin, mutta samalla huomattiin vuorijonon verkalleen kääntyvän kaakkoa kohti retkikunnan tien poikki, joka piti suoraan etelään. »Etelärekordin» voittaessaan retkikunta nosti rekilippunsa liehumaan.

Barrierin pinta alkoi nyt verkallisissa aalloissa nousta. Hevoset väsymistään väsyivät, pian oli ammuttava toinen, sitten kolmas ja lihat kaivettiin lumeen varastoon. Toisin kuin pohjoisnavan maissa ei täällä ollut pelkoa siitä, että mikään eläin tai ihminen kävisi välillä varastoja huventamassa, ja luonto piti huolen siitäkin, että ne säilyivät pilaantumatta, sillä lihat paikalla jäätyivät. Koko maa oli yksi ainoa jääkellari. Ehdoton kuolema vallitsi kaikkialla ja kammon sekaisen lumouksen valtaamina retkeilijät katselivat jylhää vuoristoa, joka heidän sivullaan vähitellen väistyi taaksepäin, jatkuen kuitenkin yhä uusin kukkuloin eteenpäin, sitä myöden kuin toisia jäi jäljelle. Matkan ankarista vastuksista ja puutteesta huolimatta he syvällä tyytyväisyydellä mittailivat noita kukkuloita, joista toiset kohosivat arvion mukaan viisikin tuhatta metriä meren pinnasta, ja nauttivat siitä tiedosta, että heidän katseensa käsitti seutuja, joita ei ennen yhdenkään kuolevaisen silmä ollut nähnyt. Mutta samalla kävi yhä varmemmaksi, että tämä valtava muuri oli sulkeva tien, että oli kuljettava sen poikki, jos mieli päästä etelänavalle. Se kääntymistään kääntyi viistoon eteen, jatkaen matkaa suoraan Länsi-Antarktikaa kohti. Retkikunnan täytyi sen vuoksi lähestyä maata vakoillakseen, näkyisikö missään solaa vuoriston poikki. Solan ja solajäätikön olemassaoloa saattoi aavistaa siitä, että Barrierin pinta edessäpäin oli sivulta tulevan puserruksen johdosta halkeillut täyteen ammottavia kuiluja. Noustiin 1,000 metriä korkealle vuorelle tähystämään ja nähtiinkin valtava vuoristoglasieeri, joka viistoon, etelästä suoraan pohjoista kohti, kulki vuoriston poikki, päättyen kauimpana etelässä rannattomaan jääylänköön.

Beardmore-glasieeri.

Siinä oli navalle avoinna suora tie. Samalta vuorelta määriteltiin kaikkien kukkulain ja selänteitten asemat ja huomattiin vuoriston jatkuvan kaakkoa kohti ainakin 86 leveyspiirille saakka, jossa se näytti katkeavan, mutta vielä katkeaman takaakin näkyi etäisiä vuoria jatkona. Erinomaisen viehättävää olisi ollut ryhtyä tätä vuoristoa edelleen seuraamaan, mutta se oli sikseen heitettävä, matka piti navalle.

Taivallettiin Barrierilta maakannaksen poikki suuren glasieerin pinnalle. Se oli vuorelta katsoen näyttänyt jotenkin tasaiselta ja ehjältä, ja reippaalla mielellä, vaikka tyhjällä vatsalla, lähdettiin sitä nousemaan… Jo viikkoja oli kulunut siitä, kun retkikunnan jäsenet olivat viimeksi syöneet vatsansa täyteen. Eväittensä jatkoksi he paraillaan pureskelivat poneilta jäänyttä maissia, rouhentaen sitä kivien välissä.

Mutta tällä glasieerilla taistelu vasta alkoikin. Viimeiset voimansa saivat retkeilijät ponnistaa, ennenkuin olivat sen päälle nousseet, ja enemmän kuin yhden kerran oli siitä tulla heidän hautansa. Se oli täynnään jääröykkiöitä ja halkeamia.. Suunnattoman vaikeata oli keinotella raskaita rekiä jääröykkiöitten yli, varsinkin sitä rekeä, jota retkikunnan ainoa henkiin jäänyt poni veti. Toisin paikoin täytyi kulkea useampaan kertaan samoja matkoja. Alati oli joku retkeilijöistä lumisokeakin, niin että hänen oli vaikea eteensä nähdä. Joulukuun 5 p. oli glasieerille lähdetty; jo parin päivän kuluttua menetettiin viimeinenkin hevonen. Se putosi glasieerihalkeamaan, mutta onneksi jäi kuorma jäljelle, jota ilman matkaa olisi ollut mahdoton jatkaa. Shackleton kertoo tapauksesta:

»Olimme juuri ilmaisseet ilomme siitä, että sää taas oli käynyt valoisammaksi, kun kuulimme Wildin huutavan apua. Pysähdyimme paikalla ja riensimme hänen luokseen. Hevosen vetämä reki istui keula halkeamassa kiinni ja Wild koetti sitä kiskoa takaisin. Mutta hevosta ei näkynyt missään. Wildin olimme piankin saaneet pelastetuksi vaarallisesta asemastaan, mutta »Socks» parka oli kadonnut. Ihme oli, että Wild pelastui. Hän oli kuormineen seurannut meidän jälkiämme. Olimme kulkeneet saman, lumen peittämän halkeaman poikki, meidät se oli kestänyt, mutta hevosen raskaan kuorman alla pettänyt, ja sekunnissa oli kaikki tapahtunut. Wild kertoi, että hän äkkiä oli tuntenut ikäänkuin tuulen suhinaa korvissaan, ohjakset riuhtaantuivat hänen käsistään, hän itse paikalla levitti kätensä ja sai vielä kiinni kuilun toisesta reunasta. Onneksi sekä hänelle että meille oli hevosen paino reväissyt irti jalaksen haan, ja se pelasti reen. Laskeusimme vatsallemme ja katselimme alas kuiluun, mutta sen pohjattomasta pimeydestä ei kuulunut ainoatakaan ääntä. Mikä olisi meidät perinyt, jos rekikin olisi mennyt mukana? Meille olisi jäänyt vain kaksi makuusäkkiä ja epäilen, tokko niin epätäydellisillä varustuksilla koskaan olisimme päässeet takaisin talvikortteeriimme… Ja aivan mahdotonta olisi ollut yrittääkään navalle. Mutta hevosenkin menettäminen oli suuri vahinko, koska sen kautta menetimme paljon lihaa. Oma kuormamme kasvoi tämän onnettomuuden kautta 450 kiloksi.»

Ei niin ollen ollut kumma, että matka oli rasittava, etenkin kun halkeamat ja jäämurrokot pikemmin lisääntyivät kuin vähentyivät ja matka kulki melkoista kaltevuutta ylöspäin. Toinen jos toinenkin retkeilijöistä katosi silloin tällöin pettävän hangen kautta ammottavaan pohjattomaan kuiluun, ja vaikka olikin varovaisuuden vuoksi vyöttäydytty yhteen, niin oli kuitenkin joskus tuhannet tuskat, ennenkuin kadonnut jälleen oli ilmoilla. Onneksi eivät reet pudonneet, vaikka semmoisia halkeamia oli viljalta, joihin ne olisivat mahtuneet — se olisi auttamattomasti ollut koko retkikunnan perikato. Ja ilmakin pysyi kaiken aikaa erinomaisen kauniina. Lähes parikymmentä kilometriä aherti retkikunta joka päivä päämääräänsä kohti. Matkan vaikeuksia korvasi mahtava luonto, glasieeri, jota Shackleton arveli suurimmaksi, mitä on koko maailmassa — hän nimitti sen Beardmore-glasieeriksi — ja jyhkeät lumen ja jään peittämät vuoristot kahden puolen. Tämäkin jättiläisglasieeri näytti ennen olleen vielä paljon suurempi, sillä vuorilla oli molemmin puolin reunamoreeneja aina parinsadan metrin korkeuteen. Kun jäävirta oli keskeltä kupera, syrjiltä kaltto, niin täytyi retkikunnan enimmäkseen taivaltaa keskeä, vaikka reunoilla olisi ollut parempi keli. Odottamattoman vaihtelevaksi ja mielenkiintoiseksi huomattiin kivennäinen, sekä se mitä moreeneissa tavattiin että itse vuorissa. Pieniä paloja vain saatettiin ottaa mukaan. Päivä päivältä edistyi matka, vaikka pinta toisin paikoin oli niin rosoista, ettei suurimmillakaan ponnistuksilla voitu päästä muuta kuin puolenkymmentä kilometriä eteenpäin. Retkikunta toivoi kuitenkin jäävirran pian päättyvän ja tien navalle sitten olevan auki.

Mutta Beardmore-glasieeria kesti loppumattomiin, ja yhä korkeammalle jouduttiin merenpinnasta. Joulukuun 14 p. oltiin jo 1,700 metriä korkealla, ja yhä ylemmäksi kohosi matka. Kummakseen näki retkikunta täällä yhden linnun lentävän, vaikk'ei voitu huomata sen lajia; mutta se olikin ainoa elämän merkki, mitä oli pitkiin aikoihin tavattu. Jäätikön pinta ylempänä parani, rosoisen sinijään sijasta oli lumikoita, maisema vihdoin avautui ja edessä kohosi glasieerista yksinäisiä vuoria kuin saaria, ja näitten välissä näkyi lakea lumiaukea, jonka retkeilijät päättivät vihdoinkin olevan kauan kaivatun jääylängön. Joulukuun 16 p. oltiin 84°50' eteläistä leveyttä. Siihen saakka oli kuljettu 160 kilometriä glasieerin rikkinäistä pintaa. Vielä kappaleen matkaa etelämmäksi sijoitettiin varasto, johon muun muassa jätettiin vahvemmat vaatteet, jotta paino saataisiin vähenemään niin pieneksi kuin suinkin. Näin tehtiin kaikki, mitä suinkin oli mahdollista, etelänavan saavuttamiseksi. Jäävirran yläpäästä löydettiin vuorista kivihiiltä, mutta aika ei suonut sen tarkemmin tutkia kerroksien laajuutta. Mutta rinteillä oli samanlaista kalliota laajat alat. Joulukuun 18 päivä oltiin vihdoinkin ylängöllä, noin 2,250 metriä merenpintaa korkeammalla. Arvion mukaan oli retkikunnalla silloin vielä viideksi viikoksi eväitä. Se päätti niiden kestävän navalle saakka, kun päiväannoksia vieläkin pienennettiin. Mutta vaikka varsinainen jäävirta näyttikin loppuneen, niin kohosi tie siitä huolimatta kohoamistaan. Jouluk. 19 p. oltiin 2,375 metriä korkealla merenpinnasta. Jäähalkeamiakin oli yhä, mutta kuitenkin oli päästy vuoriston poikki, lähestytty etelänapaa: 465 kilometrin päähän.

Etelänapaylängöllä.

Tasaisen lakeuden sijasta ylänkö olikin jähmettyneinä jääpengerminä, joista jokainen kohotti retkikunnan yhä korkeammalle merenpinnasta. Penkeret olivat täynnään kavalia halkeamia, joihin miehet olisivat jokainenkin kadonneet, elleivät sitoneet itseään samaan köyteen niinkuin alppivaelluksella. Vaikka oli kesäpäivän seisaus, niin oli parin- kolmenkymmenen asteen pakkanen. Jääpenkereet olivat niin jyrkät, että reet olivat yksitellen vedettävät niiden päälle, ja matka tämän kautta melkoisesti hidastui. Toisinaan lämpömittari laski elohopean jäätymäkohdan tasalle. Joulupäivänä oli vielä sitäkin kylmempi ja pureva etelämyrsky. »Jumalalle olkoon kiitos, että matkan määrä yhä lähestyy.» Joulupäivänä syötiin kunnollinen ateria, poltettiin vielä sikaritkin päälle ja nautittiin pari tippaa hyvää konjakkia ja tämä virkisti mieliä siihen määrään, että vatsan täyteydessä päätettiin vielä entistäkin enemmän — vähentää ruoka-annoksia.

Mutta nousua yhä kesti. Aina 12 kilometrin päässä lumikenttä kohosi jyrkäksi jääpenkereeksi ja muutaman päivän kuluttua oltiin jo enemmän kuin 3,000 metriä korkealla merenpinnasta. Korkeuden ja ilman ohenemisen vuoksi alkoi hengitys käydä yhä vaikeammaksi. »Mikä tunne olla enemmän kuin 3,000 metrin korkeudessa melkein maailman lopussa!» Retkeilijäin ruumiinlämpö oli enemmän kuin 1 aste normaalia alempi, mutta he siitä huolimatta voivat hyvin.

Vielä jouluk. 29 p. oli voitettava muuan penger niin ankaran työn kautta, »kuin ihmisen suinkin on mahdollista suorittaa.» Rekikin — toinen oli jätetty erääseen varastoon — alkoi käsissä hajota, anturat kulua pilalle rosoisella jäätiköllä. Asema alkoi käydä niin tukalaksi, että vihdoin täytyi ruveta ruoka-annoksia lisäämään, koska muutoin ei olisi päästy paikastakaan. Sen sijaan aiottiin viimeisestä varastosta melkein tyhjinä miehinä tehdä pikamarssien rynnäkkö navalle. Ja toivossa yhä jatkettiin, vaikka matka nousi ja kaikki viittasi siihen, että etelänapa on maapallon korkeimmalla ylängöllä.

Mutta retkikunnan ei ollut suotu saada voiton seppelettä, jonka se niin hyvin olisi ansainnut. Vihdoin uupuivat voimat. Shackleton kirjoitti päiväkirjaansa 4 p. tammik.:

»Loppu on näkyvissä: Emme voi enää kestää kuin korkeintain kolme päivää, voimamme alkavat nopeaan vähetä, yhä enemmän alkavat tuntua riittämättömän ravinnon, etelämyrskyjen ja lumituiskujen vaikutukset ja -42° pakkanen, ja tänään on meille selvinnyt, että raja on saavutettu. Olimme tänään päivällisaikaan siihen määrään uupuneet, että kolmen ruumiinlämpö oli alennut usean asteen normaalilämpöä alemmaksi (34,4°C)… 3,415 metrin korkeus ja pureva tuuli ovat lopen uuvuttaneet voimamme. Kasvomme ovat risoihin halkeilleet, vaivalla voimme estää käsiämme ja jalkojamme jähmettymästä. Sormemme tuon tuostakin kieltäytyvät kauempaa palvelemasta, saatamme töin tuskin estää niitä jäätymästä… Jalkineemme ovat kovin kuluneet ja tuon tuostakin meidän täytyy pysähtyä poistaaksemme lunta anturain välistä… yöt päivät täytyy olla samoissa vaatteissa. Ja nämäkin vaatteet ovat joka kulmalta paikatut. Kun aamulla aikaisin kömmimme ulos kosteista makuupusseistamme, niin jäätyy villapaita paikalla kankeaksi kuin peili… Yritämme päästä edes 150 kilometrin päähän navasta, sen enempää emme näissä oloissa voi toivoa. Olen melkein varma siitä, että napa on tällä ylängöllä, kaukana kaikkien vuorimaitten näkyvistä.» Korkeuden ja ilman ohuuden vuoksi retkikunnan jäseniä vielä vaivasi ankara päänsärkykin.

Tammikuun 7:ntenä ja 8:ntena raivosi ankara lumimyrsky, joka kiivaimmillaan puhalsi 145 kilometriä tunnissa. Retkikunnan täytyi maata jouten teltoissaan, kuinka katkeralta se tuntuikin. »Tuon tuostakin jähmettyy joku kahdeksasta säärestämme ja jähmettyneen jäsenen onnettoman omistajan täytyy koettaa saada se ulos pussista ja pistää se luultavasti yhtä kovaonnisen naapurinsa paljaalle vatsalle. Mutta pieni kappale täytyy meidän sittenkin vielä valloittaa eteläisimmästä etelästä, maksoi mitä maksoi, ja siitäkin huolimatta, että voimamme -58 1/2° pakkasessa nopeaan hupenevat… Telttaamme on kasaantunut niin paljon lunta, että tuskin voimme liikkua. Yhä taajemmin alkavat kouristukset miehiä ahdistaa.» Korkeus merenpinnasta oli 3,537 metriä.

Viimeinen hyökkäys.

Tammikuun 9:ntenä lähdettiin viimeiseen rynnäkköön. Leiriin jätettiin kaikki tavarat, mukaan otettiin vain kuningattaren lippu, asiakirjoja sisältävä messinkisilinteri, valokuvauskone, kiikari ja kompassi. Puoleksi juosten, puoleksi kävellen, viimeiset voimat ponnistaen, riennettiin näin eteenpäin ja saavutettiin leveys 88°23', siis 154 1/2 kilometrin etäisyys navasta. Tähän pystytettiin lippu, jätettiin asiakirjat ja koko ylänkö otettiin Englannin omaisuudeksi. Ryhmä lippuineen valokuvasi itsensä. Kiikarilla ei etelästä käsin, navalta päin, näkynyt mitään muuta kuin samaa kuolonkalpeata lumiaavikkoa. Siihen jätettiin messinkisilinteri, syötiin hät'hätää kehnot eväät ja lähdettiin kiiruumman kautta palaamaan teltalle ja suoriutumaan paluumatkalle.

Takaisin navan kynnykseltä.

Paluumatka kävi nopeammin, vaikka olivatkin voimat vähissä. Auttoi kuormain vähyys, myötäinen maa ja etelämyrskyt, joitten apua purjeella käytettiin. Onneksi eivät vanhat jäljet olleet menneet umpeen, muutoin olisi ollut vaikea löytää vähäpätöisiä, paluumatkaa varten jätettyjä varastolta. Jonain päivänä saatettiin, hyvän puhurin auttaessa, kulkea yli 42, jopa 46 1/2 kilometriä, siis kaksi sen vertaa kuin menomatkalla parhaimpinakaan päivinä. Purjeen avulla kiidettiin lennossa alas pengermät, yli jäätikön halkeamien.

20 p. tammik. saatettiin kamalalta jääylängöltä laskeutua Beardmore-glasieerille. Lämpötila nousi, vaikka oli vieläkin toistakymmentä astetta jäätymäkohdan alapuolella. Shackleton itse oli niin heikko, ettei hän toisina päivinä voinut vetää, mutta kykeni kuitenkin omin voimin kulkemaan. Taistelua elämästä oli koko paluumatka, usein olivat eväät kokonaan lopussa, ennenkuin oli seuraavaan varastoon saavuttu, jossa niitä oli vain semmoinen mitätön erä, että hädin tuskin auttoivat seuraavan taipaleen poikki. Retkeilijäin kaikki huomio kiintyi nyt vain siihen, miten lähin varasto saavutettaisiin; katselemiseen, tutkimiseen ei ollut aika eikä voimia. 27 p. Shackleton kirjoitti päiväkirjaansa: »Saatan huoletta sanoa, että ainoastaan jumalallinen kaitselmus meitä tänään ohjasi varastomme turviin.»

Beardmore glasieeri laskettiin onnellisesti ja 28 p. tammik. oltiin jälleen Barrier-jäätikön pinnalla. Täällä oli matka muutoin selvä, mutta nyt alkoi punatauti ahdistaa miehiä, arvattavasti siitä syystä, että teurastettujen hepojen liha niiden liikauupumuksesta oli myrkkyyntynyt. Ja siitä ja ravinnon vähyyden vuoksi kävi palaavien retkeilijäin matka pitkin Barrierin pintaa kuolemaan saakka uupuneitten ponnisteluksi henkensä edestä.

Taistelu elämästä ja kuolemasta.

Hitaasti kuin etanat he rämpivät eteenpäin lumierämaassa, varastosta varastoon, saaden kustakin juuri sen verran ravintoa, etteivät nälkään kuolleet, mutta ei likimainkaan niin paljoa, että olisivat voineet syödä yhdenkään kunnollisen aterian. Suuri ja odottamaton löytö oli jo se, kun joku sattui lumesta keksimään teurastetun hevosen möhkäleeksi jäätyneen veren. Keitettynä se maistui hyvältä ja virkisti melkoisesti uupuneita voimia. Lumimyrskyilläkin täytyi nyt kulkea. Vaikka ei nähtykään halkeamia, niin auttoivat myrskyt sen sijaan, aina etelästä tuullen, oivallisesti eteenpäin. Mutta purjeen pystyttäminen oli väsyneille usein melkein ylivoimainen urakka. Matkalla nyt tuskin mistään muusta puhuttiin kuin siitä, mitä kukin mieluimmin söisi, jos saisi vapaasti valita, ja mimmoista ruokaa hän voisi omasta päästään keksiä, ja näistä asioista väiteltiin joskus varsin tosissa ja ruoasta nähtiin kaikki unet.

21 p. helmikuuta — kolme viikkoa oli siis jo astuttu Barrierin pintaa — raivosi lumimyrsky ja oli -55° pakkanen, mutta siitä huolimatta täytyi pyrkiä eteenpäin, vaikka palettiinkin ankarasti. Oli kysymys elämästä ja kuolemasta… Seuraavana päivänä tavattiin vereksiä jälkiä! Ne olivat apuretkikunnan, joka oli käynyt palaajoita varten ruokatavaroita tuomassa ja oli samalla matkannut vähän edemmäksikin tiedustelemaan, eikö heitä kuuluisi.

Apuretkikunnan lepopaikka etsittiin tarkimmin ja löydettiin kolme suklaanpalasta ja joku biskitti. Niistä vedettiin arpaa. Shackletonilla oli huono onni ja »oli melkein naurettavaa, kuinka se minua hetken aikaa harmitti».

23 p. löydettiin vihdoin apuretkikunnan tuoma varasto, ja siinä oli vihdoinkin kyllin syötävää ja herkkuja jos minkälaisia.

Mutta kauan ei ollut aikaa niitä nauttia. Kaksi miestä, toinen niistä retkikunnan johtaja, lähti kiiruumman kautta matkaan joutuakseen talvimajaan, ennen kuin Australiasta palannut »Nimrod» aikaisemmin annettujen määräysten mukaan ennättäisi jälleen tiehensä lähteä. Yksi mies oli niin heikko, että hän oli jätettävä jäljelle, ja toinen hänelle avuksi. Shackleton ennättikin talvikortteeriin ennen laivan lähtöä ja palasi sieltä apumiesten kera jäljelle jääneitä pelastamaan, ja maaliskuun 4 p. olivat vihdoinkin kaikki hyvässä turvassa.

29 p:stä lokakuuta 4 p:ään maaliskuuta oli eteläretkikunta ollut matkalla ja tällä ajalla kulkenut kaikkiaan 2,824 1/2 kilometriä, päästen 154 1/2 kilometrin päähän etelänavasta, 706 kilometriä lähemmäksi kuin Scott v. 1902. Vähältä piti, ettei Shackleton saavuttanut itse päämäärääkin, vaikka vastukset olivat paljon suuremmat, kuin hän oli osannut arvata. Joka tapauksessa hänen retkensä on niin tarmokas ja uljas, että tuskin napamaitten koko löytöhistoriassa on sen vertoja. Puutetta ja ankaria kärsimyksiä on tosin ennenkin kestetty, mutta ei ole monikaan näin tarkimmilleen ponnistanut ihmisen viimeisiäkin voimia suuren päämäärän saavuttamiseksi.

Retken maantieteelliset tulokset olivat erittäin suuriarvoiset, vaikk'ei itse napaa saavutettukaan. Sen kautta osoitettiin Etelä-Viktorianmaan suuren vuoriston kääntyvän Länsi-Antarktikaan päin ja siis kaikesta päättäen olevan koko etelänapamaan selkäranka. Se osoitti etelänavan olevan vuoriston takana korkealla ylängöllä niin ankaralla pakkasalueella, ettei moiselle ole muualla maapallollamme vertaa. Lähes -60° kesälämmöt ovat olleet tähän saakka tuntemattomat. Kaikesta päättäen on etelänapa myös maamme absoluuttinen pakkasnapa, jonka rinnalla Siperiankin pakkasalueet joutuvat häpeään. Siitä taas seuraa, että etelänavalla on pysyvä korkean ilmapaineen alue. Sillä ajalla, minkä retkikunta jääylängöllä viipyi, kaartoi sen päällä ainainen pilvetön taivas, niinkuin yleensä korkean ilmapaineen alueilla. Tämä pilvettömyys ylängön korkeuden ohella lienee syynä alhaisiin kesälämpöihin, koska säteily avaruuteen pilvettömän taivaan alla ja ohuessa ilmassa on kokonaan vapaa.

Eräs toinen retkikunta (Armytage, Priestley ja Brocklehurst) tutki joulukuussa ja tammikuussa tarkemmin läntisestä vuoristosta MacMurdo-salmeen laskevia jäävirtoja, joita jo Scottin retkikunta oli tutkinut. Sen tehtävänä oli etupäässä vuoriston geologisten olojen selville saaminen. Täällä tavattiin nykyisen merenrannan yläpuolella vanhoja rantaviivoja, jotka osoittavat maan jääkauden jälkeen kohonneen. Kasvikivettymiä ei sitä vastoin löydetty, vaikka kuinka etsittiin. Niinikään tutkittiin lumen ja jään sulamisilmiöitä etelänapamaan kesäsydännä. Aivan jähmettynyt ei luonto sielläkään ole. Kesällä lumi ja jää pinnalta sulavat auringonpaisteessa, varsinkin kiven tai kallion läheisyydessä. Niinpä oli Ferrar-glasieerille, joka soluu vuoriston poikki, muodostunut jonkinlainen tulvapuro, jonka kohina jähmettyneessä jääerämaassa oli ihanaa soittoa.

Palatessaan tammikuun lopulla rämäkin retkikunta oli vähällä joutua tuhon omaksi, kun merijää irtautui rannasta ja miehet sen mukana ajelehtivat ulapalle kappale kappaleelta lohkeilevalla jääkentällä, jonka ympärillä ahnaat petovalaat kiertelivät. Yksi jääkentän kulma sattui kuitenkin pikimältään koskettamaan maajäähän ja tällä kulmalla sattuivat retkeilijät juuri silloin olemaan ja pelastuivat kuin ihmeen kautta.

Magneettisen etelänavan löytö.

»Pohjoisretkikunta», johon kuuluivat professori David, Mawson ja Mackay, sai tehtäväkseen seurailla Etelä-Viktorianmaan länsirantaa pohjoiseen päin sekä sopivalta paikalta tunkeutua magneettista etelänapaa kohti. Jo lokakuun alussa retkikunta lähti liikkeelle, viipyi matkalla 122 päivää ja suoritti edestakaisin lukien 2,207 kilometriä pitkän matkan. Tämä tulos oli sitä huomattavampi, kun retkikunnalla ei ollut minkäänlaisia juhtia, vaan sen täytyi itse vetää kaikki eväänsä ja tarpeensa ja suuren osan tiestään kulkea edestakaisin kahteen kertaan.

Matka pitkin meren rantaa pohjoista kohti oli vaarallinen ja vaivalloinen. Etelänapamaan rannikolla on näet jää kesät ja talvet irrallaan maasta, koska vuorovesien säännöllinen vaihtelu ylläpitää avointa saumaa. Merenjäällä sen vuoksi oli ainiaan tarjona se vaara, että jää repeisi rannasta ja ajautuisi ulapalle. Maata pitkin olisi ollut sanomattoman vaikea matkata. Missä vuoret eivät ulottuneet mereen saakka, siinä pisti siihen kielensä mahtava vuoristosta tuleva glasieeri. Kieleke useinkin oli niin pitkä, että sen kiertäminen olisi kysynyt liian paljon aikaa, ja retkikunnan senvuoksi täytyi taivaltaa glasieerin rosoisen pinnan poikki lukemattomia salavaaroja vältellen.

Retkikunta keksi keinon ruokavarojensa lisäämiseksi, niin että ne kestivät magneettiselle navalle saakka. Se rupesi syömään hylkeitä, joita oli helppo pyydystää, ne kun tuskin ymmärsivät vähääkään pelätä, ja keitti petroolin säästämiseksi hylkeenrasvalla, niinkauan kuin merenrannalla viipyi.

Näin matkattiin verkalleen pohjoista kohti, kartoitettiin rantaa, jota sitä ennen oli vain laivoista tähtäilty, tutkittiin vuorien kokoomusta ja mieltäkiinnittäviä jääilmiöitä. Kuljettiin laajan Drygalski-glasieerin kielekkeen poikki, mutta glasieerin huomattiin olevan niin täynnään halkeamia ja jääröykkiöitä, että sitä pitkin oli mahdotonta yrittää vuoriston poikki magneettiselle navalle. Koko joukon pohjoisempaa löytyi toinen vuoristoglasieeri, jota myöten yritettiin paremmalla menestyksellä.

Napaylängöllä.

Samanlaisia vaaroja ja vastuksia kokien kuin eteläretkikuntakin nousi tämä retkikunta jäävirtaa pitkin yhä korkeammalle meren pinnasta, kunnes jäävirran niska-aukko leveni, vuoret kahden puolen taantuivat ja vähitellen painuivat taakse taivaanrannan alle. Niukalla ravinnolla, enemmän kuin 2,000 metriä korkealla merenpinnasta, retkikunta sitten jatkoi matkaansa länttä kohti pitkin jääylängön pintaa.

Yhä pysyvämmin asettui magneettineula, joka ilmaisee magneettisen voiman kallistumaa (inklinatiota), vaakasuora neula taas, joka ilmoittaa poikkeamaa (deklinatiota) oli käynyt niin epävakaiseksi, ettei siitä ollut mitään apua. Nämä merkit selvään osoittivat, että alettiin lähestyä magneettista napaa. Mutta se oli kuitenkin koko joukon kauempana maajäätiköllä, kuin edellisten retkikuntain tarkat, mutta pidempien matkain päässä toimittamat mittaukset olivat osoittaneet. Mittauksista päättäen se niinikään on melkoisesti muuttanut paikkaansa siitä, kuin Ross havainnoittensa kautta sen paikan määräsi. Uusimmat havainnot ovat osoittaneet, että se yhä joka vuosi muuttaa paikkaansa, kiertäen piiriä, jonka läpimitta lienee muutamia kymmeniä kilometrejä.

Magneettisella navalla.

Tammikuun 15 p. oli saavuttu paikalle, jossa kallisteneula oli melkein pystyssä, osoittaen 89°48', poiketen siis ainoastaan 12' kohtisuorasta. Mawson laski, että itse napa ehkä piankin olisi aivan sillä kohdalla, jossa silloin oltiin, mutta sen liikunnon riittävän tarkka tutkiminen tällä paikalla olisi vaatinut ainakin kuukauden verran aikaa, jonka vuoksi retkeilijät sekä eväitten että ajan puutteessa päättivät siltä paikalta tehdä pikamarssien vielä 21 kilometrin rynnäkön, ollakseen tarkkaan sillä paikalla, jossa havaintojen ja laskujen mukaan magneettisen navan keskipisteen piti olla (72°25' eteläistä leveyttä ja 155°16' itäistä pituutta). Tällä paikalla retkikunta valokuvasi itsensä ja otti alueen Britannian valtakunnan omaisuudeksi.

Tämän tapahduttua riennettiin kiiruimman kautta viimeiseen yöpaikkaan jätetylle leirille ja lähdettiin samanlaista ruoan vähyyttä kärsien kuin eteläretkikuntakin pyrkimään takaisin meren-rannikolle. Lukemattomia vastuksia voittaen sinne saavuttiinkin, mutta sitten olivatkin retkeilijäin voimat niin lopussa, että he tuskin olisivat kyenneet rantoja pitkin palaamaan leirille, ellei »Nimrod», jonka palattuaan piti ohjeitten mukaisesti etsiä retkikuntaa rannikolta, vihdoin olisi sitä muutaman jäätikön nokasta huomannut. Tapaus on siksi omiaan kuvaamaan retkikunnan asemaa, että kerromme siitä vähän tarkemmin matkakertomuksen mukaan:

Pitkän ja turhan etsimisen jälkeen oli »Nimrodin» kapteeni jo palannut pohjoisimmasta kohdastaan Erebukselle päin, kunnes äkkiä huomattiin Drygalskin jäätikön päässä kaksi lippua ja retkikunnan teltat. Ammuttiin kaksi jyrisevää paukkua ja paikalla nähtiin laivasta, kuinka retkeilijät hyökkäsivät ulos, juoksivat kiireessä kumoon toisensa ja kaiken muunkin, mitä eteen sattui, vieläpä kannullisen hylkeenrasvaakin ja verta, jota paraillaan joivat ja jonka prof. David sanoi maistuvan hyvältä, kun siihen tottui. Näin he karkasivat laivaa kohti. Ensimmäisenä juoksi Mawson, joka kuitenkin äkkiä katosi jäätikön sisään. Mackay saapui ensimmäisenä jäätikön reunalle, johon laivakin oli ennättänyt, ja huusi:

»Mawson putosi glasieerihalkeamaan ja me olemme käyneet magneettisella navalla.»

Mawsonin onnettomuus oli tapahtunut niin äkkiä, ettei laivaväki ensinnä käsittänyt, minne kolmas mies oli hävinnyt, mutta tämän kuultuaan kapteeni nopeimmiten lähetti apuväkeä maalle, ja nämä nostivat kadonneen Mawsonin halkeamasta, johon hän oli pudonnut kuutta metriä syvälle. Hän ei onneksi pudonnut varsin pohjaan saakka, joka oli paljasta kylmää merivettä, vaan oli pysähtynyt välille eräälle pykälälle. David ja Mackay eivät jaksaneet häntä ylös nostaa, mutta laivamiehet suorittivat työn nopeasti. Tapaus oli omiaan osoittamaan, kuinka ainaisessa vaarassa retkeilijät ovat näillä jäätiköillä, jotka Etelänavan maalla ovat ainoat kuljettavat tiet. Sattuvasti Wild lausui, että niillä liikkuu, ikäänkuin kulkisi pimeässä suuren rautatieaseman lasiholvin poikki. Mawsonin tapaturma sattui onneksi aivan glasieerin ulkopäässä, jossa jäätikkö jo on matala. Korkeammalla maan puolessa putous tuskin olisi niin lyhyeksi jäätynyt, koska enimmät halkeamat leviävät alaspäin.

Laiva palasi Erebuksen juurelle, jonne vihdoin, kun jo pahinta pelättiin, saapui Shackletonkin tovereineen, ja viipymättä lähdettiin sitten kotimatkalle Jäämeren ruvetessa uudelleen jäätymään ja saavuttiin onnellisesti Uuteen Seelantiin. Retkikunnan loistavat saavutukset ja tarmokas toiminta herättivät kaikkialla ihailua. Englannin parlamentti korvasi ne 500,000 mk, jotka Shackleton oli lainannut, ja kuningas antoi hänelle aateluuden.

Etelänavan valloitus.

Scottin retkikunnan tuho.

Shackletonin onnistuneen matkan jälkeen oli tie etelänavalle selvä, ja kapteeni R.F. Scott, joka oli tämän tien alkupään tutkinut, piti etelänavan lopullista Englannille valloitusta luonnollisena velvollisuutenaan ja oikeutenaan. Valtion ja yksityisten suosiollisella avulla hän saattoikin varustaa suuren retkikunnan, joka kesäkuussa 1910 lähti Lontoosta matkaan, lukuisampi tieteellinen tutkijakunta kerallaan kuin ainoallakaan edellisellä retkellä.

Vuoden lopulla retkikunta seikkailullisen matkan jälkeen saapui MacMurdon salmeen, mutta ei nyt jäitten vuoksi päässyt Rossin saaren eteläpäähän saakka, jossa »Discovery»-retkikunnan maja oli, vaan pystytti majansa 25 kilometriä pohjoisemmaksi Erebus-vuoren juurelle.

Laiva, »Terra Nova» nimeltään, vei sitten »länsiosaston» McMurdo-salmen länsirannalle, tutkimaan sikäläisiltä vuorilta laskevia suuria jäävirtoja, ja itäosaston Barrierin itäpäähän Kuningas Edward VII:n maalle, jossa se ei kuitenkaan päässyt maalle nousemaan, vaan Barrierin reunan muutokset mitattuaan palasi takaisin päämajaan. Samalla se toi sanoman, että se oli lähellä Kuningas Edwardin maata tavannut Amundsenin, jonka laiva, vanha »Fram», vielä oli jäätikön reunalla ainoassa paikassa, josta sille oli turvallinen nousta. Amundsenin leiri oli Barrier-jäätiköllä kuuden kilometrin päässä sen reunasta.

Itäretkikunta muuttui nyt pohjoisretkikunnaksi ja »Terra Nova» vei sen Etelä- Viktorianmaan pohjoiskärkeen Kap Adareen.

Pääosasto ryhtyi talvimajassa viipymättä tieteellisiin havaintoihin. Vielä ennen talven tuloa oli sitä paitsi Barrier-jäätikölle vietävä varastoja seuraavan kesän suurta naparetkeä varten.

Talvimajasta täytyi kulkea melkoinen matka merijäätä pitkin, ennenkuin päästiin Barrier-jäätikölle, koska Erebus-vuoren rinteet olivat niin täynnään röykkiöisiä glasieereja, ettei maata pitkin ollut yrittämistäkään. Mutta merijää oli vahvuudestaan huolimatta petollista, hirmumyrskyt kun käden käänteessä saattoivat repiä sen auki ja viikkokausiksi katkaista talvimajan yhteyden Barrier-jäätikön ja manteren kanssa. Tämä mahdollisuus oli ainaisena vaarana kaikille rekiretkikunnille ja maaliskuussa 1911 eräs varastoretkikunta todella, myrskyn rikkoessa jääkentät, jäi ajelehtiville jääteleille, ahnaat miekkavalaat joka puolella ympärillään hyörimässä, ja voitiin vain suurella vaivalla pelastaa Barrier-jäätikölle. Yksi hevonen ja tavaroita menetettiin — Scott oli, samoinkuin Shackletonkin, ottanut vetojuhdiksi pieniä Mandshurian hevosia — mutta miehet kaikki pelastuivat, vietettyään kuitenkin kamalia ahdistuksen päiviä.

Suurta haittaa ja paljon kärsimyksiä tuottivat tälläkin retkellä pakkaset, mutta sittenkin ne olivat toisarvoinen vastus myrskyihin verraten. Myrskyt nousivat niin nopeaan ja olivat niin rajuja, että ne saattoivat tuottaa tuhon jokaiselle, joka sattui olemaan ilman varustuksia muutaman sadankaan metrin päässä talvimajasta niiden yllättäessä.

Marraskuun alussa 1911 Scott lähti etelänaparetkelleen. Alkumatkalle seurasi monta apuretkikuntaa ja kaksi moottorirekeä, jotka kuitenkin jo muutaman kilometrin matkan jälkeen menivät rikki ja olivat hylättävät. Ankarat pakkaset vaikuttivat, että moottorireistä silinterit särkyivät. Muutoin ne olisivat toimineet oivallisesti. Niissä oli samanlaiset maasta ponnistavat vetoketjut kuin tankkitraktoreissakin.

Scottin matka oli edellisen syksyn tapaturman vuoksi melkoisesti myöhästynyt, mutia sujui sitten Barrierin tasaista pintaa pitkin jotakuinkin, vaikka hevoset kärsivätkin suuresti kylmistä myrskyistä. Levähdyspaikoille rakennettiin tosin lumesta tuulensuojat, mutta siitä huolimatta hevosia sortui. Alkumatkalla oli mukana pari koiravaljakkoakin, jotka apuretkikunnan kanssa palasivat takaisin. Saavuttuaan joulukuun ensimmäisellä viikolla Beardmore-jäätikölle, jota Shackleton nousi napaylängölle, Scott teurasti viimeisetkin hevosensa, jättäen niiden lihat varastoon, ja lähti sitten jäävirralle, jonka hänen retkikuntansa nousi parissa viikossa, päästen jouluaatoksi napaylängölle. Beardmore-glasieerilta palasi yksi apuretkikunta takaisin ja viimeinen tammikuun 4 p. 1912 itse napaylängöltä, jolloin Scott neljän seuralaisensa kanssa oli vain 240 kilom. päässä navalta.

Huonon kelin, nietosten, pehmeän lumen ja myös jääaaltojen vuoksi oli keli napaylängöltä sangen huonoa. Retkikunnalla oli tosin sukset, mutta kuivassa hietamaisessa lumessa nekin luistivat sangen huonosti, eivätkä kaikki retkeläiset suosineet niitä ensinkään. Vaihteeksi pidätti lumimyrskykin retkikuntaa jonkun päivän alallaan.

Viimeiset päivämatkat olivat niin rasittavat, että retkikuntaa epäilytti, jaksaisiko se perille saakka, vaikk'ei navalle ollut kuin pari tavallista päivämatkaa. Tammik. 13 p. Scott kirjoitti päiväkirjaansa: »Tänä iltana vain 90 kilometriä navalle.» Mutta perille he yrittivät, vaikka ruokavarat alkoivat olla hiton vähinä.

Tammikuun 15 p. Scott illalla kirjoitti päiväkirjaansa: »Tuntuu ihmeelliseltä ajatella, että nyt pääsemme navalle kahdella pitkänpuoleisella päivämatkalla. Ei muuta kuin 50 mitätöntä kilometriä! Meidän täytyy päästä sinne, maksoi mitä maksoi! Nyt minua ei peloita kuin ainoa kamala mahdollisuus, että Norjan lippu ehkä voi liehua siellä ennenkuin meidän!»

Scott navalla. Napa jo valloitettu.

»Tiistaina, tammikuun 16 p. 1912. Leiri 68. Korkeus 2,970 metriä. Se pelättävä asia on tapahtunut — kamalin, mikä meille saattoi tapahtua! —

»Aamupäivällä suoritimme kelpo marssin ja teimme taivalta 14 kilometriä. Puolenpäivän havainto osoitti meidän olevan eteläisellä leveydellä 89°42' ja iltapäivällä lähdimme liikkeelle sangen kohentuneella mielellä, sillä olimme varmat siinä ylevässä tiedossa, että huomenna saavuttaisimme matkamme määrän.

»Pari tuntia kuljettuamme Bowersin terävä silmä huomasi jotakin, joka hänestä näytti tienviitalta; se teki hänet levottomaksi, mutta lopulta hän arveli, että se mahtoi olla nietos. Sanattomassa jännityksessä riensimme edelleen — joka mieheen oli iskenyt sama ajatus, sama kamala epäluulo ja minun sydämeni sykki, niin että oli pakahtua. Kului taas puolen tuntia — Bowers näki edessäpäin mustan pilkun! Se ei ollut — ei voinut olla — luonnollinen lumenmuodostuma — sen huomasimme liiankin pian!

»Marssimme oikopäätä päin sitä ja mitä löysimme? Mustan, reentolppaan kiinnitetyn lipun! Lähellä oli hylätty leiripaikka — reenjälkiä ja suksenlatuja, joita meni ja tuli — ja selvään näkyviä koiran jälkiä — paljon koiran jälkiä — se ilmaisi kaikki! —

»Norjalaiset ovat ennättäneet ennen meitä — Amundsen on ensimmäisenä saavuttanut navan!

»Hirveä pettymys! Mutta ei mikään koske minuun niin kipeään kuin uskollisten toveri-parkain kasvojenilme! Kaikki ponnistukset, kaikki puute, kaikki tuskamme — mitä varten? Paljaitten unelmain vuoksi — unelmain, jotka nyt ovat — rauenneet. —

»Huomenna meidän täytyy päästä navalle — ja sitten niin nopeaan kuin suinkin voimme, voimiamme pinnistäen, päästä takaisin! Matka kulkee nyt alaspäin — varmaan ovat norjalaiset löytäneet helpon tien ylängölle!

»Lepoa ei tänä yönä ollut ajatteleminenkaan! Paljas mielenkiihko esti meitä nukkumasta, mielenkiihko, jonka tämä — löydetyn navan löytö tuotti! Kaikki ajatukset, jotka meissä virisivät, kaikki sanat, mitä lausuttiin — kaikki päättyi tuohon kamalaan: liian myöhään! Ja kun teltassa sitten kaikki vaikeni — silloin haudoimme varmaankin kaikki tuota yhtä samaa kolkkoa ajatusta:

»Minua peloittaa paluumatka!» —

Seuraavana päivänä retkikunta 30 asteen pakkasessa, unettoman yön vietettyään, saapui kuuden kilometrin päähän navasta; perille päästäkseen sen täytyi kulkea pari kilometriä suoraan eteenpäin ja 5 1/2 kilometriä oikealle. Melkein tarkkaan tästä suunnasta löytyi Amundsenin teltta, 2 1/2 kilometrin päässä navasta, jolle Scottin joukko jatkoi matkaansa pystyttäen sinne Englannin lipun. Amundsen oli saavuttanut navan jo joulukuun 15 p. 1911. Telttaansa hän oli »ensi tulijan perille toimitettavaksi» jättänyt kirjeen, joka oli osoitettu Norjan kuninkaalle. Scott otti tämän kirjeen perille toimittaakseen. Kun se vihdoin avattiin, sisälsi se tiedon, että Amundsen oli nimittänyt napaylängön »Kuningas Haakon VII:n ylängöksi», vaikka Shackleton, napaylängön varsinainen löytäjä, jo oli nimittänyt sen »Kuningas Edward VII:n ylängöksi.» Amundsen tahtoi täten itselleen ikuistaa löytäjäkunnian, johon hänellä on pienempi oikeus kuin niillä miehillä, joiden työtä hän käytti hyväkseen.

Etelänapa on, kuten jo Shackletonin matkan jälkeen saattoi arvata, hieman kaltevalla ylängöllä, jonka korkeimman kohdan poikki retkikunnat kulkivat, ennenkuin navan saavuttivat. Scottin ilmapuntarihavaintojen mukaan navan korkeus oli 2,900 metriä merestä, mutta 88:nnella leveyspiirillä ylängön korkeus oli 3,200 metriä. Samat arvot sai Amundsenkin.

Paluumatka.

Vielä tammikuun 18 päivänä englantilainen retkikunta kääntyi paluumatkalle. »Olemme nyt kääntäneet selkämme kunnianhimomme uskottomalle päämäärälle. Edessämme on 1,500 kilometrin vaivalloinen matkaa — 1,500 kilometriä toivotonta kiskomista — 1,500 puutteen, nälän ja vilun kilometriä. Matkaan siis! Elämäni unelma — jää hyvästi!»

Paluumatka muodostui siksi kuin Scott oli arvannutkin, vieläpä paljon huonommaksi. Ei ainoankaan ollut sallittu päästä matkansa määrään. Kuormat olivat nyt kevyet, mutta kelit osasta sangen huonot. Toisin ajoin oli paljon apua myötätuulesta, joka usein puhalsi hirmumyrskyn voimalla, palelluttaen miehiltä milloin nenän, milloin sormet heidän telttaansa pystyttäessään. Menomatkan jäljet kuitenkin enimmäkseen näkyivät ja siten löytyivät matkan varteen jätetyt pienet ruokavarastot.

Seuralaisina Scottilla tällä retkellä oli t:ri Wilson, joka oli ollut hänen mukanaan »Discovcry»-retkelläkin, meriluutnantti Bowers, rakuunaratsumestari Oates ynnä merialiupseeri Evans, jonka Scott oli valinnut etupäässä sen vuoksi, että hän oli erinomaisen voimakas ja karaistu kestämään moisen matkan suunnattomat rasitukset.

Paluumatkalla alkoi piankin näkyä, kuinka uhkarohkea tämmöinen retki todenteolla oli. Ruokavarat oli ripoteltu pieniin varastoihin pitkin matkan vartta ja jos yksikin varasto jäi löytämättä — hirmutuiskuissa tosiaan oli onnenkauppaa, tavattiinko niitä — niin uhkasi nälkäkuolema, eväät kun muutoinkin olivat niin niukat, että tuskin riittivät työkunnossa pitämään. Jos taas yksikin mies sairastui, saattoi se katkaista kaikkien paluumatkan, sillä reellä häntä muut eivät jaksaneet vetää ja vanha napamatkustajain sääntö kielsi ketään hengissä taipaleellekaan jättämästä… retkikunnan marssinopeus on sen heikoimman jäsenen marssinopeus, kirjoitti jo Greely.

Ensimmäinen Scottin miehistä, joka alkoi uupumuksen oireita näyttää, oli Evans, jota hän oli vahvimpana pitänyt. Scott hämmästyi tätä, mutta hän ei tullut ajatelleeksi, että Evans myös käyttänyt voimiaan sen mukaan kuin niitä olikin, ehkä esimiestään palvellakseen vielä ylikin sen, mitä ne olisivat sietäneet, ja että hän luultavasti oli tottunut paljon runsaampaan ravintoon kuin upseerit ja lukumies. Nyt hänen täytyi tulla toimeen samoilla niukoilla annoksilla kuin muittenkin. Evans oli lisäksi palelluttanut kätensä ja nenänsä ja pakkaspukamat olivat alkaneet märkiä.

Helmikuun 6 p. Scott kirjoitti päiväkirjaansa: »Elintarpeet ovat niukat ja sää epävakaista — yhä useammin alkavat kalvavan pelon hetket mieltäni ahdistaa! Emme tänään ole päässeet niin pitkälle, kuin olin luullut! Suurinta huolta tuottaa minulle Evans; hänen haavansa ovat märillä, nenänsä on sangen pahan näköinen ja monet merkit viittaavat siihen, että hänen voimansa ovat loppuneet! Mikä onni, että niin nopeaan pääsemme ylängöltä pois! Menomatkalla tarvitsimme 27 päivää navalle päästäksemme, nyt olemme paluumatkalla olleet 21 päivää — olemme siis viettäneet lähes 7 viikkoa alhaisessa lämpötilassa ja melkein yhtämittaisessa myrskyssä.»

Seuraavana päivänä hän kirjoittaa, retkikunnan saavutettua Beardmoren jäävirran yläpäähän jätetyn varaston: »Kamala päivä, mutta onnellinen loppu! Aamulla yleinen kauhistus huomatessamme, että oli kokonainen päiväannos liian vähän leipää! Kuinka se oli mahdollista, sitä emme voineet käsittää, vaikka olisimme kuinka päätämme vaivanneet, sillä siitä olimme varmat, ettemme olleet milloinkaan ylittäneet määrättyä annostamme. Bowers kiihtyi tästä kauheasti.» — Illalla retkeilijät kuitenkin onnellisesti saavuttivat varastonsa.

Beardmore-glasieerillä sää lämpeni koko joukon ja tuuli tyyntyi ja löytäessään vielä erinomaisen mielenkiintoisia kivettymiäkin kivihiilisuonista retkeilijät reipastuivat koko joukon. Uupumuksestaan huolimatta he ottivat näytekappaleita mukaansa. Mutta pian taas retken uhkarohkeus osoittautui kaikessa kamaluudessaan. Mukanaan vain sen verran eväitä, että ne juuri ja juuri riittivät seuraavaan varastoon, he eksyivät mitä hirmuisimpiin jääputouksiin halkeamineen ja röykkiöineen, joista eivät tahtoneet mitenkään pois päästä. Mutta ruokavarain niukkuus pakotti ponnistamaan ja uskaltamaan, vaikka miehiä tavan takaa putoili halkeamiin, saaden pahojakin kolahduksia.

Evansin jalkaan ilmaantui kamala paise, hän valitti nälkää, koetti kuitenkin vetää rekeä, kunnes kaatui, koetti sitten tyhjänä kompuroida perässä seuraavalle varastolle, joka kaikkien riemuksi löydettiin. Leirissä hänestä ei enää ollut mitään apua. Bowers ja Wilson tulivat pari kertaa lumisokeiksi. Helmikuun 16 p. Evansissa alkoi ilmaantua mielenhäiriön oireita. Seuraavana päivänä hän ei jaksanut kulkea perässä ja kun muut leirin tehtyään lähtivät katsomaan, mikä hänen oli tullut, tapasivat he hänet vaatteet aukaistuina lumessa polvillaan,. kädet paljaina ja paleltuneina, silmissä hurja katse! Hän sanoi saaneensa pyörtymiskohtauksen.

Hänet nostettiin pystyyn, mutta pari kolme askelta astuttuaan hän jälleen kaatui nurin. Tuotiin reki ja hänet vedettiin telttaan pyörtyneenä ja aamuyöstä hän kuoli. Wilson otaksui, että hän halkeamaan pudotessaan oli saanut vian aivoihinsa. »Kamalaa menettää siten toveri! Mutta tyynesti ajatellessamme täytyi meidän myöntää: oli sittenkin onni, että viime viikon kamalat mielenliikutukset päättyivät juuri täten. Meille kaikille olisi ollut toivotonta, auttamattomasti mahdotonta huonon sairaan kanssa tehdä niin pitkää matkaa!» Puolen tunnin kuluttua eloonjääneet lähtivät matkaa jatkamaan ja löysivät Beardmoren glasieerin alapäässä olevan varastonsa.

Saavuttuaan lihavarastoilleen ja saatuaan runsaammin ruokaa retkeilijät reipastuivat, mutta erikoisen huonot kelit nopeaan kuluttivat näitä verestyviä voimia. Säät pysyivät aluksi jotenkin kauniina, mutta olivat sangen kylmät. Maaliskuun 2 p, Oates huomasi, että hänen jalkansa olivat paleltuneet. Varastossa taas, johon samana päivänä saavuttiin, tavattiin kamalan vähän öljyä — apuretkikunnat olivat palatessaan ottaneet liikaa, tai oli se päässyt haihtumaan. Lisäksi oli 40 asteen pakkanen ja tuuli oli vastainen. Seuraavat otteet ovat Scottin päiväkirjasta, johon hän säännöllisesti kirjoitti muistettavansa viimeiseen saakka.

»Sunnuntaina maaliskuun 3 päivä 1912. Toinen aamiainen. Löysimme eilen uudelleen jälkemme, olimme poikenneet niistä itään, ja marssimme lähes 18 kilometriä. Mutta tänään ovat asiat kerrassaan toivottoman huonosti! Ensimmäisen tunnin jälkeen, jonka kuluessa myötäinen tuuli auttoi, meitä nopeaan eteenpäin, oli 'pinta kuvaamattoman kehnoa. Tuuli ja kaikki kääntyi vastaamme — 4 1/2 tunnin jälkeen meidän täytyi pysähtyä: vain 8 1/2 kilometriä eteenpäin. Syy ei ole meidän — aamupäivällä teimme, minkä voimme — pinta villamaisen tahmean lumensa keralla, jota ei ankarinkaan tuuli puhalla pois, pidätti meitä liian lujasti, ja usein myrsky oli niin ankara, ettemme saaneet rekeä paikaltaankaan. Jumala meitä auttakoon! Mutta näitä rasituksia emme enää pysty voittamaan! Emme enää kukaan voi sitä uskoa. Ei tosin kukaan sano sanaakaan ja toistemme kanssa olemme aina suunnattoman iloiset — mutta vaikeata ei ole arvata, mitä jokainen sydämessään tuntee. Yhä enemmän aikaa kuluu aamulla kenkäin jalkaan panemiseen — ja joka päivä käy vaara yhä suuremmaksi.

Taistelu ja kuolema.

»Maanantaina, maaliskuun 4 p:nä. Toinen aamiainen. Samoin kuin ainakin samoin eilen illallakin unhotimme surumme, ryömimme pusseihimme, nukuimme kunnon aterian jälkeen erinomaisesti, heräsimme, söimme taas jotakin hyvää ja lähdimme sitten matkaa jatkamaan. Koko aamuna emme 4 1/2 tunnissa ole päässeet kuin 6 1/2 kilometriä eteenpäin, vaikka olemme kaikki voimamme pinnistäneet! Ainoa toivomme on kova kuiva tuuli — mutta tähän aikaan vuodesta?! Heti pintakiteitten alla on kova nietospohja — viikko tai pari takaperin on reki varmaan luistanut täällä erinomaisesti. Seuraavalle varastolle on 78 kilometriä — meillä on viikoksi ruokavaroja, polttoainetta sitä vastoin vain kolmeksi tai neljäksi päiväksi! Mutta jos meidän täytyy olla ilman yhtä lämmintä ateriaa päivässä, on se kuolemamme! Mutta vielä ei kenenkään mieli ole masentunut, ainakin jokainen näyttää vallan tyytyväiseltä. Tällä haavaa pakkasta on noin 29 astetta ja meistä tuntuu hyvin hyvältä, mutta pian varmaankin taas tulee kylmempi ja minä pelkään, että Oatesin on sangen vaikea kestää ilman äkkijäähtymistä! Kunpa Kaitselmus lähettäisi meille avun! Ihmisten apua emme enää voi odottaa. Yksi pelastuksen mahdollisuus vielä on: seuraavaan varastoon ehkä olisi voinut jäädä vielä ylimääräistä muonaa! Mutta jos sielläkin on liian vähän polttoainetta? — Ja pääsemmekö edes sinne? Mikä naurettava etäisyys se meistä olisi ylängöllä ollut! Olisin jo aikoja sitten joutunut epätoivon valtaan, elleivät Wilson ja Bowers kaikessa olisi niin urheat ja rohkealla mielellä!

»Tiistaina, maaliskuun 5 p:nä. Toinen aamiainen. Eilen iltapäivällä hieman tuulta ja 5 tunnissa kurja aamumarssimme karttui jonkun verran enempään kuin 16 kilometriin. Menimme maata juotuamme kupin kaakaota ja syötyämme vähän pemmikaania vilunpuistatuksista päästäksemme. Oatesin jalat ovat surkeassa kunnossa, toinen oli eilen illalla kamalasti ajettunut ja tänään mies-parka ontuu pahasti. Aloimme marssimme teellä ja samanlaisella pemmikaanilla kuin eilen illalla — kuvittelemme, että pemmikaani täten maistuu parhaalta. Tänään aamulla marssimme 5 tuntia vähän parempaa pintaa jota peittivät korkeat kunnasmaiset kinokset. Reki kahdesti kaatui; kiskoimme sitä kävellen ja kuljimme noin 10 kilomeriä. Vielä kaksi hevostaivalta ja noin 7 kilometriä varastollemme! Polttoaineemme hupenee pelottavan vähiin ja sotamies-parkamme on melkein lopen uupunut. Surullista! Emmekä voi mitään tehdä häntä auttaaksemme! Meistä muista Wilson kärsii enimmän tästä odottamattoman kovasta pakkasesta. Pääasiallisesti luullakseni sen vuoksi, että hän niin uhrautuvalla huolella on hoitanut Oatesin sairaita jalkoja. Emme voi toisiamme auttaa — jokaisella on tarpeeksi huolta itsestään. 'Jumala meitä auttakoon!' voimme vain sanoa ja sitten palellen ja alakuloisina laahustaa eteenpäin uuvuttavaa tietämme siinä kamalassa tiedossa, että pääsemme eteenpäin aivan, aivan liian hitaasti. Mutta ollessamme teltassa yhdessä tunnumme vielä kaikki iloisilta ja reippailta ja juttelemme kaikista mahdollisista asioista, syömisestä kuitenkin nyt vähemmän päätettyämme uskaltaa syödä täydet annokset; emme suoraan sanoen voineet tässä tilassa enää juoksennella nälissämme. Se on vaarallista leikkiä, mutta rohkeasti aiomme jatkaa siten loppuun saakka.

»Keskiviikkona, maaliskuun 6 p:nä. Toinen aamiainen. Eilen iltapäivällä pääsimme tuulen avulla vähän paremmin eteenpäin, niin että siitä tämänpäiväisen kanssa karttui 17 1/2 kilometriä. 40 kilometriä vain enää varastoon saakka. Mutta tänä aamuna olot olivat kerrassaan sietämättömät! Yöllä lämpeni ja ensi kerran koko matkalla olen nukkunut tunnin liian kauan. Sitten lähdimme vetämään kaikki voimamme ponnistaen — henkemme edestä — emmekä kuitenkaan päässeet eteenpäin kuin nipin napin pari kilometriä tunnissa! Kolmasti meidän täytyi päästellä itsemme valjaista etsiäksemme vanhat jäljet. Oates parka istui reen päällä. Vetää hän ei enää voi. Varmaan hänen jalkojaan kauheasti pakottaa, mutta siitä huolimatta hän on ihmeteltävän urhoollinen. Hän ei valita milloinkaan; mutta vain taivalta tehdessä hänen rattoisa mielenlaatunsa enää esiintyy; teltassa hän käy yhä vaiteliaammaksi. Panemme tänään kuntoon väkiviinalampun voidaksemme koetteeksi käyttää sitä priimuskeittiön asemesta, kun paloöljy loppuu — se on sangen huono korvaus, eikä meillä ole väkiviinaakaan paljon! Kun olisimme joka päivä päässeet eteenpäin edes 16 1/2 kilometriä — ehkä olisimme sillein ennen polttoaineen loppumista päässeet seuraavan varaston läheisyyteen. Nyt ei meitä voi auttaa mikään muu kuin kova tuuli ja hyvä keli. Tänä aamuna kävi aika hyvä tuuli, mutta siitä huolimatta reki oli raskas kuin lyijy. Olisimme edes kaikki terveet, niin olisi vielä toivolle sijaa, mutta »sotamies»-parka on meille käynyt pelottavaksi vastukseksi.

»Torstaina, maaliskuun 7 p:nä. Oatesin tila on sangen huono. En voi kyllin ihailla hänen sankarimaisuuttaan. Juttelemme keskenämme vielä siitä, mitä kaikkea teemme, jahka taas päästään kotia. —

»Eilen vain 12 kilometriä — tänä aamuna 4 1/2 tunnissa vähän yli 7 1/2 kilometriä — vielä on varastoon 30 kilometriä matkaa. Jos siellä tapaamme oikean määrän ruokatavaroita ja keli pysyy tämmöisenä, niin voimme ponnistaa vielä sitä seuraavaan varastoon, mutta emme enää »Yhden tonnin leiriin»! Toivomme vastoin vakuutustamme, että koirat ovat käyneet Mount Hooperissa; se ehkä voisi meidät pelastaa. Oates-paran loppu on lähellä.

»Säteilevä auringonpaiste — jälkemme ja tienviittamme näkyvät kauas eteenpäin — joka vain voisi seurata niitä päähän saakka!

»Perjantaina, maaliskuun 8 p:nä. Minun täytyy nyt aamulla odottaa yösaappaat jalassa tuntikauden, ennenkuin voin ryhtyä jalkineita muuttamaan, ja tavallisesti olen kuitenkin ensimmäiseksi valmis. Wilsoninkin jalkoja alkaa pakottaa, se johtuu pääasiallisesti siitä, että hän yöllä on niin paljon liikkeellä muita auttaakseen. Teimme tänä aamuna taivalta 8 1/2 kilometriä ja olemme nyt 16 kilometrin päässä varastostamme — naurettavan lyhyt matka! Mutta tiedämme liiankin hyvin, että meidän tulee ponnistaa voimamme kahdenkertaisesti, jos mieli kulkea puoletkaan siitä mitä ennen.

»Nyt tahtoisimme ennen kaikkea tietää: mitä on varastossa? Jos koiraretkikunta on siellä ollut, voimme kulkea vielä jonkun verran edemmäksi mutta jos tässäkin on liian vähän polttoaineita, niin Jumala meitä armahtakoon.

»Sunnuntaina, maaliskuun 10 p:nä. Oates kysyi tänä aamuna Wilsonilta, vieläkö hän saattoi parantua; tietysti Billin täytyi vastata, että kyllä hänen luullakseen. Todenteolla hänellä ei enää ole parantumisen toivoa. Ja tokko me muut jaksamme perille. Parhaassa tapauksessa voimme vielä jonkun aikaa jatkaa kurjaa elämäämme, mutta emme muutakaan. Pukumme ovat niin jäätyneet, että tuskin kykenemme vaatteitamme riisumaan ja taas päällemme pukemaan ja Titus-parka aamusin viivyttää meitä niin paljon, että hyvän aamiaisen lämmittävä vaikutus jälleen haihtuu; ehdottomasti meidän täytyisi heti ylös noustuamme lähteä matkaan; ja toisen aamiaisen jälkeen sama juttu. Mies-parka! Hänen laitansa on surullinen; mutta siitä huolimatta täytyy häntä koettaa yhä uudelleen reipastuttaa.

»Eilen saavuimme Mount Hooperin varastolle. Kylmä lohdutus! Kaikkea liian vähän. En kuitenkaan voi väittää, että se olisi kenenkään syy. Koiraretkikunta olisi voinut olla pelastuksemme — sitä ilmeisestikään ei ole tullut. Meareksella näyttää olleen huono paluumatka. Kaikki surkeata sekasortoa! —

»Tänään emme voineet kulkea kuin puolen tuntia. Hirmumyrsky pakotti meidät taas nopeaan leiriytymään.

»Maanantaina, maaliskuun 11 p:nä. Oateksen loppu on lähellä. Jumala yksin tietää, mitä me teemme — ja mitä hän tekee. Keskustelimme tästä asiasta ensimmäisen aamiaisen jälkeen; hän on urhea, hyvä ihminen ja selvillä asemastaan, mutta hän todella kysyi neuvoamme. Mitä muuta saatoimme sanoa kuin hartaasti pyytää häntä kulkemaan kanssamme niin kauan kuin suinkin mahdollista. Mutta yksi hyvä seuraus tällä neuvottelulla kuitenkin oli: käskin pontevasti Wilsonia antamaan meille ‘keinot kärsimystemme lopettamiseksi, jotta jokainen tietäisi, mitä hänen viime tingassa oli tehtävä. Wilsonilla ei ollut valitsemisen varaa, koska muutoin olisimme ryöstäneet hänen rohtolaatikkonsa tyhjäksi. Meillä on nyt jokaisella 30 ooppiumitablettia ja itselleen hän on jättänyt putken morfiinia. Leikkimme saa traagillisen lopun.

»Kun tänä aamuna nousimme ylös, oli taivas kauttaaltaan pilvessä. Emme nähneet mitään, eksyimme laduilta ja kävelimme sitten epäilemättä paljon ristiin rastiin — 5 1/2 kilometriä aamupäivän työn tulokseksi — kamalan raskas keli — muuta en ollut odottanutkaan. 11 kilometriä on nyt enintä, mitä voimme taivalta tehdä. Meillä on muonaa 7 päiväksi ja tänä iltana varmaan olemme noin 102 kilometrin päässä yhden tonnin leiristä. 11 X 7 = 77 — jää siis vielä 25 kilometrin matka edellyttäen, etteivät asiat käy vielä huonommin.

»Tiistaina, maaliskuun 12 p:nä. Eilen kuljimme 11 kilometriä, tänä aamuna 4 tunnissa 10 minuutissa 7 1/2 kilometriä; iltapäivällä meidän täytyy koettaa päästä vielä 5 1/2 kilometriä eteenpäin — 13 x 6 = 68. Varastosta meidän pitäisi olla 78 kilometrin päässä, mutta epäilen, vieläkö sitä saavutamme. Lumen pinta on kauhean huonoa, pakkanen sanomattoman ankara ja terveytemme riutuu nopeaan. Jumala meitä auttakoon!

»Torstaina, maaliskuun 14 p:nä. Mutta kaikki käykin aivan nurinkurisesti! Eilen heräsimme kovaan pohjatuuleen ja 38 asteen pakkaseen. Kun emme voineet sitä vastaan marssia, jäimme k:lo 2:teen leiriin ja kuljimme sitten vielä 9 1/2 kilometriä. Olisimme mielellämme laahustaneet vielä jonkun matkaa, mutta kärsimme liiaksi pakkasesta, pohjatuuli kun ei kokonaan tyyntynyt. Ja kuinka kauan kestikään, ennenkuin pimeässä saimme iilallisemme valmiiksi!

»Tänä aamuna lähdimme matkaan etelätuulella purjeen auttamina ja hyvää kyytiä, kulkien jälleen tienviitan ohi. Mutia puolen rupeamaa marssittuamme muuttui viima tuikeaksi länsituuleksi, joka puhalsi tuulipukumme läpi kintaihin saakka. Wilson-parka oli niin kohmettunut, ettei hän hyvään aikaan saanut suksia jaloistaan riisutuksi. Bowers ja minä saamme kahden laittaa leirin kuntoon, ja kaikki värisimme vilusta vihdoinkin telttaan päästessämme. Puolenpäivän aikaan oli —42 astetta pakkasta! Siitä huolimatta meidän täytyy päästä eteenpäin, vaikka leirin teko käykin yhä vaikeammaksi ja vaarallisemmaksi. Loppu on lähellä — siitä tulee sangen armelias loppu. Oates-parka on jälleen palelluttanut jalkansa; minua kammottaa ajatellessani, miltä hän huomenna näyttää. Vain suurimmalla vaivalla voimme muut varjella jäsenemme paleltumiselta. Ei kukaan meistä osannut ajatellakaan, että täällä tähän aikaan vuodesta olisi tämmöiset pakkaset ja tuulet! Teltan ulkopuolella on aivan hirmuista. Mutta meidän täytyy taistella loppuun — niinkauan kuin on yksikin korppu jäljellä; mutta annoksia emme voi vähentää.

»Lauantaina 16 tai sunnuntaina 17 p:nä maaliskuuta. En ole aivan selvillä päivämäärästä, mutta luulen, että jälkimmäinen on oikea.

»Surunäytehnä on täydessä menossa. Toissapäivänä Titus (Oates)-parka selitti toista aamiaista syödessämme, ettei hän jaksanut kulkea kauemmaksi, ja hän senvuoksi ehdotti, että jättäisimme hänet jälkeemme makuusäkkiinsä. Siitä ei tietysti voinut olla puhettakaan ja saimme hänet lähtemään kerallamme vielä iltapäivänkin taipaleelle. Varmaan se hänelle oli sanomaton kärsimys! Siitä huolimatta hän hoiperteli mukana ja laahustelimme vielä moniaan kilometrin eteenpäin. Yöllä hänen tilansa kävi yhä huonommaksi ja näimme, että loppu oli lähellä.

»Jos tämä päiväkirjani löydetään, niin pyydän julkaisemaan seuraavat seikat: Oatesin viimeiset ajatukset kohdistuivat hänen äitiinsä; sitä ennen hän oli lausunut julki ilonsa siitä, että hänen rykmenttinsä olisi ilolla kuuleva, kuinka rohkeasti hän oli ottanut vastaan kuoleman. Me kolme voimme todistaa hänen urheutensa. Viikkokausia hän valittamatta kärsi sanomattomia tuskia ja oli toimelias ja avulias viime hetkeen saakka. Viimeiseen saakka hän toivoi — tahtoi toivoa. Hän oli urhea sielu ja tämä oli hänen loppunsa. Hän vaipui viimeistä edellisenä yönä uneen siinä toivossa, ettei hän enää heräisi; mutta aamulla — eilisaamuna — hän kuitenkin heräsi! Ulkona riehui hirmumyrsky. 'Käyn ulkona', hän lausui, 'ja ehkä viivyn vähän aikaa!'

»Sitten hän lähti ulos hirmumyrskyyn — emmekä sen koommin häntä nähneet.

»Tahdon tässä lausua, että viimeiseen saakka uskollisesti autoimme molempia sairaita tovereitamme. Kun Edgar Evans oli kuolemansairas eikä meillä ollut enää kerrassaan mitään syötävää ja hän jo makasi tainnoksissa, näytti muitten turvallisuus vaativan, että jättäisimme hänet; mutta armollinen Kaitselmus juuri tällä kovanonnen hetkellä riisti häneltä hengen. Hän kuoli luonnollisen kuoleman ja jätimme hänet vasta kaksi tuntia sen jälkeen kuin hän oli kuollut. Me tiesimme, että Oates-parka meni ulos kuolemaan ja me koetimme saada hänet aikeestaan luopumaan, mutta hän menetteli kuin sankari ja englantilainen gentlemanni. Me kolme eloon jäänyttä toivomme yhtä rohkeasti käyvämme kuolemaan, joka varmaankaan ei enää ole kaukana.

»Sunnuntaina, maaliskuun 17 p:nä. Kirjoittaa en enää voi muuta kuin toisen aamiaisen aikana enkä silloinkaan aina. Hirmuinen pakkanen, päivällisaikaan 40 astetta. Toverini ovat ylen iloisella päällä, mutta meitä uhkaa vakaasti vilukuolema, ja vaikka alati puhumme siitä, että tästä lopultakin perille pääsemme, ei sitä sydämessään enää usko kukaan, siitä olen vakuutettu.

»Meitä viluttaa nyt hirveästi kulkiessamme ja muutoinkin, paitsi ei syödessämme. Eilen täytyi meidän maata alallamme hirmumyrskyn vuoksi ja tänään on marssimme kauhistuttavan hidasta. Olemme nyt neljännessätoista hevosleirissä, vain kahden päivämatkan päässä yhden tonnin leiristä. Tähän jätimme teodoliittimme, yhden valokuvauskoneen ja Oatesin makuupussin. Päiväkirjat y.m. ynnä Wilsonin erikoisesta pyynnöstä mukaan otetut kivennäisnäytteet tavataan joko meidän luotamme tai reestämme.

»Maanantaina, maaliskuun 18 p:nä. Tänään toista aamiaista syödessämme olemme 39 kilometrin päässä varastosta. Onnettomuus edistyy yhä. Eilen meillä jälleen oli vastatuuli, joka puhalsi luoteesta voimalla 4 ja tuiski lunta kasvoihimme; meidän täytyi keskeyttää kulkumme; 37 asteen pakkanen. Ei ainoakaan ihminen kestäisi semmoista säätä ja meidän voimamme ovat melkein aivan lopussa.

»Oikea jalkani on paleltunut, melkein kaikki varpaat — vielä kaksi päivää takaperin olin parhaitten jalkain ylpeä omistaja. Täten vähitellen menehdymme. Minä aasi kun sulatettuun pemmikaaniini sekoitin pienen teelusikallisen curry-jauhoa — se tuotti minulle ankaria ruoansulatustuskia. Koko yön makasin kipujen vuoksi valveillani ja taipaleella tunsin itseni heikoksi. Palellutin jalkani enkä edes huomannut sitä. Hetkisenkin huolimattomuudesta on seurauksena jalka, jota ei ilkeä edes katsella. Bowers on terveyteen nähden numero yksi, mutta suurta eroa ei meidän välillämme perältäkään enää ole. Toiset vielä luulevat meidän tästä suoriutuvan — taikka ehkä ovat vain luulevinaan — en tiedä kumpaako! Olemme vielä kerran täyttäneet primuskeittiön puoleksi, viimeisen kerran, ja sitten meillä on vain vähän väkiviinaa — jonka jälkeen meidän täytyy nääntyä janoon. Tuuli on tällä haavaa suotuisa — ehkä on siitä apua. Matka varastolle olisi menomatkalla tuntunut meistä naurettavan pieneltä.

»Tiistaina, maaliskuun 19 p:nä. Toinen aamiainen. Eilen illalla oli teltan pystyttäminen sangen tukala tehtävä ja olimme kohmettua, ennenkuin olimme illallisemme nauttineet; siihen kuului laivaleipää, kylmää pemmikaania ja puolen pientä kannullista kaakaota, jonka keitin väkiviinalla. Sitten vastoin luuioamme kerrassaan lämpenimme ja olemme kaikki maanneet hyvin. Tänään lähdimme tavalliseen laahustavan hitaaseen tapaamme liikkeelle. Reki tuntui kamalan raskaalta. Olemme 20 kilometrin päässä varastosta ja voisimme päästä sinne kolmessa päivässä. Se on kulkua! Ruokavaroja meillä on vielä kahdeksi päiväksi, mutta polttoaineita vain yhdeksi. Meidän kaikkien jalkamme alkavat olla huonossa kunnossa — Wilsonin sittenkin parhaassa, minun oikea jalkani kaikkein huonoin, vain vasen jalkani on aivan kunnossa. Mutta kuinka voisimmekaan säästää jalkojamme, ennenkuin olemme saavuttaneet varaston ja jälleen voimme vahvistaa itseämme lämpimällä ruoalla? Jalan poikkileikkaaminen on vähintä, jolla voin pahasta päästä, mutta eikö vamma mahda yhä pahentua? Siinä vakava kysymys. Sää ei tarjoa meille helpotusta — tuuli puhaltaa tänään pohjoisesta ja luoteesta ja lämpötila on -40 astetta.

»Torstaina, maaliskuun 21 p:nä. Maanantai-iltana olimme vielä 20 kilometrin päässä varastosta; eilen emme koko päivänä voineet liikkua paikastammekaan raivoisan hirmumyrskyn vuoksi. Tänään uudelleen menetetty toivo — Wilson ja Bowers aikovat lähteä varastolle noutamaan polttoainetta.

»Perjantaina ja lauantaina, maaliskuun 22 ja 23 p:nä. Hirmumyrsky raivoaa yhä edelleen — Wilson ja Bowers eivät uskaltaneet lähteä matkaan — huomenna on viimeinen mahdollisuus — meillä ei ole enää ensinkään polttoainetta eikä ravintoa kuin yhdeksi, korkeintain kahdeksi päiväksi — loppu on lähellä. Olemme päättäneet kuolla luonnollisen kuoleman — lähdemme tavaroinemme tai ilmankin niitä varastolle pyrkimään, vaikka jäljillemme sortuisimme.

»Perjantaina, maaliskuun 29 p:nä. Jälkeen 21 päivän on herkeämättä myrskynnyt länsilounaasta tai lounaasta käsin. 20 p:nä meillä vielä oli sen verran polttoainetta, että saatoimme 'kullekin valmistaa kaksi kuppia teetä, ynnä kuivaa ruokaa kahdeksi päiväksi. Joka päivä aioimme lähteä varastollemme, jolle ei ollut kuin 20 kilometriä matkaa, mutta teltan ulkopuolella koko maisema on vain riehuvaa lumituiskua. Minä en luule, että me nyt voimme enää toivoa mitään apua. Tahdomme kuitenkin kestää loppuun saakka; mutta yhä heikommiksi käymme, eikä kuolema voi enää olla kaukana.

»Surkeata, mutta en luule voivani enää kirjoittaa.

R. Scott.

»Viimeiset sanat

»Jumalan tähden — pitäkää huolta jälkeen jääneistä omaisistamme!»

Wilson ja Bowers tavattiin makuupusseissaan, jotka he olivat kiskoneet päänsä yli kuten ainakin nukkumaan ruvetessaan.

Scott kuoli myöhemmin. Hän oli kääntänyt auki makuupussinsa kannen ja avannut takkinsa. Pieni laukku, jossa hänen kolme päiväkirjaansa olivat, oli harteiden ja pään alla, toisen käsivartensa hän oli kietonut Wilsonin ympäri.

Näin heidät löydettiin kahdeksan kuukautta myöhemmin.

Palaamme nyt Scottin retkikunnan muihin osastoihin.

Retki pingviinien pesimäsijoille.

Ensinnä on mainittava retki, jonka tohtori Wilson ja Cherry-Garrard luutnantti Bowersin kanssa ensi talven pimeimpänä aikana tekivät Rossin saaren itäpäähän Kap Crozieriin tutustuakseen keisaripingviineihin niiden hautoma-aikana; tämä lintu nimittäin hautoo munansa sydäntalvella.

Matka oli erinomaisen rasittava ja vaarallinen ankarain pakkasten vuoksi — lämpömittari osoitti ajoittain jopa -60°C — halkeamain vuoksi, joita on saaren rantaan ulottuvan Barrier-jäätikön reunalla hyvin taajassa ja joita oli pimeässä hyvin vaikea välttää, ynnä vihdoin hirmumyrskyjen vuoksi, jotka Kap Crozierissa puhalsivat erikoisella voimalla ja monta vuorokautta yhteen mittaan. Retkeilijät rakensivat itselleen niemelle kivistä majan, kattaen sen vaatteella, jäällä ja lumella, sekä pystyttivät telttansa ulkopuolelle, kuivatakseen siinä vaatteensa ja makuupussinsa, jotka ruumiin haihtumisesta kastuivat ja jäätyivät. Eräs hirmumyrsky yhdellä repäisyllä vei katon heidän majansa päältä ja teltan teille tuntemattomille ja yht'äkkiä retkikunta täten oli joutunut mitä suurimpaan vaaraan, sillä ilman telttaa olisi paluumatka ollut melkein toivoton. Myrskyn tauottua 'teltta kuitenkin löytyi kilometrin päästä ja oli säilynyt ehjänä.

Sangen vaivalloisen ja vaarallisen marssin jälkeen retkeilijät sitten kulkivat keisaripingviinien hautomapaikalle ja kokosivat muutamia munia, pistäen ne kintaihinsa, joissa kuitenkin vain osa saapui perille ehjinä. Paluumatka päämajaan oli sekin kovin rasittava ja retkeilijät näyttivät viiden viikon poissaolon jälkeen niin huonoilta, ikäänkuin olisivat olleet viimeisillään.

Mac-Murdo-salmen lännenpuolisille maajäätiköille ja vuorille lähti Taylorin johtama geologinen retkikunta, joka teki sinne kaksikin matkaa, kartoittaen rannikon ja sille purkautuvat jäävirrat sekä tutkien vuoriston geologista rakennetta.

Pohjoisosasto.

Enimmän seikkailuja sai pohjoisosasto kokea, suoriutuen niistä kuitenkin onnellisesti.

Scottin ohjeiden mukaan se lähti Kap Adareen, kun ei päässyt Kuningas Edward VII:nnen maassa maihin. Sen piti tutkia Wilkesin maata länteen päin niin kauas kuin suinkin. Kap Adaren länsipuolella suistuivat vuoret kuitenkin niin jyrkästi mereen, ettei ollut mahdollista sille puolelle asemaa laittaa, ja kun ei »Terra Novalla» ollut riittävästi hiiliä viedäkseen retkikuntaa takaisin etelämmäksi Etelä-Viktorianmaan itärannallekaan, täytyi sen asettua Kap Adareen Borchgrevinekin vanhan majan viereen. Täältä piti rantaa länteen päin tutkittaman rekiretkillä, mutta sekin osoittautui liian vaaralliseksi, koska hirmumyrskyt yhä uudelleen lakaisivat meren jäistä puhtaaksi rantavuoria myöten, repien auki jo puolen metrin vahvuiset jääkentät ja glasieereista lohkeilevat jäävuoret. Keväämmällä retkikunta siitä huolimatta lähti rekiretkelle, mutta tapasi niin petollisia jääoloja, että sen piankin täytyi palata takaisin, ja sai se onneaan kiittää, etteivät myrskyt sitä vieneet valtamereen. Asemahavainnot ja vuorista otetut geologiset näytteet olivat sen vuoksi ainoat tulokset Kap Adaressa vietetystä talvesta.

Joulukuussa 1911 »Terra Nova» palasi takaisin ja vei retkikunnan etelämmäksi niille seuduille, josta Mawson ja David v. 1909 olivat nousseet sisämaan ylängölle tunkeutuessaan magneettiselle navalle. Sen piti pelastaa professori Davidin tänne jättämät kivennäisnäytteet. Tammikuun 8 p. 1912 retkikunta lähti laivasta maihin ja 18 p. helmikuuta »Terra Novan» MacMurdo-salmesta muun retkikunnan keralla palatessaan piti ottaa se jälleen mukaansa. Eväitä se sen mukaan otti maalle vain niukasti ja talvimajansa se oli jättänyt Kap Adareen.

Pohjoisosasto, jonka johtaja oli meriluutnantti Campbell, teki sitten pienen retken pohjoista kohti löytäen hietakivestä erittäin hyviä kasvifossiileja ja palasi sovittuun aikaan takaisin maallenousupaikalle laivaa odottamaan. Mutta »Terra Novaa» ei kuulunut ei näkynyt. Odotus ohuissa rikkinäisissä teltoissa, suojattomalla rannalla, hirmumyrskyille ja tuiskuille alttiina, alkoi käydä yhä kolkommaksi ja samalla alkoivat ruokavarat arveluttavassa määrässä huveta. Kun annoksia täytyi vähentämistään vähentää, olivat miehet lopulta niin huonossa kunnossa, että tuskin kykenivät paria kolmea kilometriä kulkemaan.

Kamala talven vietto.

Maaliskuun alussa täytyi retkikunnan sen vuoksi kovin karvain mielin ruveta varustautumaan talven viettoon tällä hirmurannalla ilman majaa, ilman eväitä — suurin osa siitä, mitä oli, täytyi jättää kevääksi, jolloin aiottiin rantaa pitkin pyrkiä MacMurdo-salmeen. Täytyi tulla toimeen »maan antimilla». Viipymättä ruvettiin hylkeitä ja pingviinejä varastoon tappamaan ja kun ei kuukauden puolivälissäkään laivaa kuulunut, täytyi ryhtyä vakinaista talvimajaa puuhaamaan. Se koverrettiin suureen tiiviiseen luminietokseen ja vaikk'ei se ollutkaan niin korkea, että siinä olisi voinut seisoa suorana, soi se kuitenkin riittävän suojan kaikkia tämän julman rannikon hirmusäitä vastaan. Hylkeistä ja pingviineistä saadulla rasvalla keitettiin ruoka ja lämmitettiin ja valaistiin maja. Leipää oli 80 kiloa kuudelle miehelle, kaakaota sen verran, että sitä riitti viiteen kuppiin viikossa miestä kohti, teetä yhteen kuppiin, mutta seitsemäntenä iltana täytyi uudelleen keittää samat teelehdet, jonka jälkeen ne poltettiin tupakkana. Sokeria sai jokainen sunnuntaina kahdeksan palaa, joka lauantaina suklaapalan ja juhlina ja jäsenien syntymäpäivinä jaettiin jokaista kohti viisikolmatta rusinaa. Geologi, joka varastoja hoiti, valitti vain, että miehet väittivät heillä olevan syntymäpäivän joka kuukausi. Muutoin täytyi tulla toimeen hylkeen ja pingviinin lihalla ja syödä rannalle ajautuneita merileviä höysteeksi, merivedestä saada suolaa.

Tässä kurjassa asumuksessa, tällä todellisella raakalaisruoalla retkikunta säilytti henkensä ja melkein kaikki terveytensäkin kevääseen saakka, jolloin se saattoi lähteä rantoja pitkin Mac Murdo-salmelle pyrkimään. Campbell kohteli veljinään ja vertaisinaan molempia aliupseereja ja matruusia, jotka retkikuntaan kuuluivat, ja kun kaksi heistä pahoin sairastui — toinen hylkeenlihan syönnistä — vedettiin heitä sitten rekiretkellä reellä, milloin eivät jaksaneet kunnolla kulkea, ja täten säilyi retkikunnan sopu mitä parhaana. Kun »Terra Nova» lopullisella kotomatkallaan taas poikkesi tälle rannalle ottaakseen mukaansa retkikunnan keräämät kivennäisnäytteet, kävi kapteeni Pennell muiden retkikuntalaisten keralla tätä talviasumusta katsomassa ja kuvaa hän vaikutuksiaan seuraavasti:

»Mistä ankaran puutteen ajasta tämä käynti meille puhuikaan! Kuinka paljon tämä kurja maja meille paljastikaan semmoista, mitä Campbell ei milloinkaan ollut meille myöntänyt! Koko tässä savun nokeamassa luolassa ei ollut kuin yksi kohta, jossa vähänläntä mies saattoi seisoa suorana, ja nurkissa lojuivat retkeilijäin keväällä hylkäämät, rasvaa tiukkuvat, pikimustat vaatekappaleet, jotka olivat suunnattoman painavat. Ei ainoankaan vangin ole koskaan tarvinnut näin katalan kurjasti asua ja mieleemme kohosi outo tunne katsellessamme tätä pöyristyttävää kuoppaa, joka oli kuudelle urheimmalle toverillemme tarjonnut ainoan suojan. Useimmat meistä ottivat mukaansa muiston tästä ainutlaatuisesta ihmisasunnosta.»

Liikkeelle lähdettyään Campbell tovereineen matkasi verraten ripeästi etelää kohti pitkin Etelä-Viktorianmaan rantoja. Lähempänä Mac Murdon salmea he löysivät edellisten retkikuntain jättämiä varastoja, jotka suurenmoisesti virkistivät heitä ja väleen saivat sairaat merimiehetkin paranemaan.

Saapuessaan vihdoin vanhalle »Discovery-asemalle» he saivat surusanoman eteläosaston tuhosta. Campbell olisi halunnut heti lähteä kadonneita etsimään, mutta etsimään lähtenyt retkikunta oli jo ennättänyt niin kauas, ettei se ollut mahdollista.

Scott oli navalle lähtiessään määrännyt, että molempain koiravaljakoiden tuli pääasemalta lähteä palaavaa napaosastoa vastaan niin pitkälle kuin mahdollista, mutta kun viimeinen palaavista apuretkikunnista oli jäänyt taipaleelle johtajansa, luutnantti Evansin keripukkiin sairastumisen vuoksi yksi jäsenistä toi siitä tiedon kulkien yhtä mittaa 60 kilometriä — ja tämä oli ensin autettava, niin viivästyi koiravaljakoiden ja lisäeväitten lähetys. Vasta 4:ntenä maaliskuuta Cherry-Garrard ja venäläinen Dimitri, jotka olivat retkikunnan heikompia, pääsivät »yhden tonnin varastolle», jolle »Discovery»majalta oli 200 kilometriä, mutta sieltä apuretkikunta ei enää ankaran hirmumyrskyn ja pakkasen vuoksi kyennyt edemmäksi tunkeutumaan, sekä miehet että koirat kun olivat menehtyä. Melkein puolikuolleina he taas saavuttivat »Discovery»-majan. Kun he maaliskuun 10 p:nä lähtivät paluumatkalle, oli Scott tovereineen Mount Hooper nimisellä varastolla, jonne »Yhden tonnin varastolta» oli enää 90 kilometriä. Voimallisempi apuretkikunta olisi epäilemättä voinut pelastaa heidät. Mutta pohjoisosaston pakoilisen talvenvieton johdosta oli pääasemallla liian vähän väkeä. Cherry-Garrardin palattua lähti t:ri Atkinson yhden miehen keralla apua viemään, mutta täytyi palata takaisin jo ensi asemalta. Pimeä, pakkanen ja riehuvat myrskyt estivät kauemmaksi kulkemasta. Asemalla sitä paitsi luultiin eteläosaston tuhoutuneen jo kaukana Beardmoren jäävirralla. Napayön pimeydessä, MacMurdo-salmen jäitten poikki, jotka hirmumyrsky milloin hyvänsä olisi saattanut repiä rikki ja ajaa miehineen päivineen valtamerelle, Atkinson sitten vei Etelä-Viktorianmaan itärannalle varaston pohjoisosastoa varten, jonka hän otaksui eväittensä loputtua väkisinkin yrittävän päästä sitä tietä asemalle.

Viimeinen palvelus.

Syksy 1912 oli siis englantilaisen retkikunnan pääasemalla sangen synkkä. Heti kevään tullen varustettiin rekiretkikunta kadonnutta eteläosasten etsimään, eikä sen tarvinnut kauaksi kulkea, ennenkuin tapasi tuhoutuneiden teltan tarkkaan tien suunnassa ja hautasi vainajat Barrieri-jäätikölle. Oatesiakin retkikunta etsi, mutta hänet oli lumi haudannut ikipäiviksi jäätikköön.

Helmikuun 10 p:nä 1913 »Terra Nova» retkikunnan keralla palasi Uuteen Seelantiin, josta sähkölennätin levitti maailmalle tiedon kapteeni Scottin ja hänen toveriensa onnettomasta kohtalosta. Se herätti vilpitöntä surua vainajien kotimaassa ja laajalti sen ulkopuolella.

Antarktika oli siihen saakka päästänyt hengissä kotia ne uteliaat, jotka olivat tulleet sen hyisiä uutimia kohottamaan, mutta nyt se oli ensi kerran iskenyt kaikella ankaruudella tuhoisan iskun, eivätkä nämä edes olleet ainoat uhrit, mitä se samoihin aikoihin vaati.

Amundsenin retki etelänavalle.

Amundsen, luoteisväylän purjehtija, oli varustanut retkikunnan pohjoisnavan seuduille, ja sinne hän ilmoitti Beringin meren kautta pyrkivänsä vanhalla »Framilla» ja sinne hänen kaikki miehensä luulivat matkan pitävän, kun retkikunta toukokuun 3 p:nä 1910 lähti Kristianiasta liikkeelle. Mielessään hän kuitenkin oli jo vuosi takaperin päättänytkin suunnata etelänavalle, toivoen sen valloittamalla sitten saavansa paremmin varoja pohjoisnaparetken varustamiseen. Sitä paitsi Amundsen tietenkin halusi voittaa ainakin toisen navan seppeleen, Pearyn valloitettua pohjoisnavan. Hän tosin hyvin tiesi, että Scott myös pyrki etelänavalle, mutta sanoo luulleensa Scottilla olleen etupäässä tieteellisiä tarkoituksia, joten navan valloittaminen muka oli hänelle toisarvoinen asia. Canarian saarilla Amundsen miehistölleen ilmoitti huonosti harkitun päätöksensä ja miehet ilolla suostuivat matkasuunnitelman muutokseen.

Tammikuussa 1911 »Fram» saapui Rossin Barrier-jäätikölle Borchgrevinkin aikanaan löytämään Valaslahteen, josta jäätikölle on verraten helppo nousta. Viipymättä lähti retkikunta viemään ruokavaroja matkan varteen varastoon ja toiset sillä välin pystyttivät retkikunnan talvimajan jäätikölle, kuuden kilometrin päähän sen reunasta. Varastoretkikunta kävi 82:lla leveyspiirillä saakka, jättäen sinne kuormansa.

Talven huomattavin uutuus oli se, ettei hirmumyrskyjä koko talven kuluessa ollut kuin päivä kuukautta kohti, vaikka ne Barrier-jäätikön länsirannalla, jossa brittiläinen asema oli, ovat niin tavalliset ja rajut. Framheimissä tosin oli koko joukon kovempia pakkasia, mutta kun säät muutoin olivat tyynet, ei niistä ollut suurta haittaa. Englantilainen ilmatieteilijä Simpson, joka hoiti havaintoja brittiläisellä asemalla, arvelee hirmumyrskyjen paikallisuuden johtuvan siitä, että kylmä ilma Barrier-jäätiköltä lämpöistä Rossin merta kohti virratessaan maan pyörimisen johdosta, jolla näin lähellä napaa on erikoisen suuri vaikutus, pusertuu Etelä-Viktorianmaan alppimuuria vastaan ja näin patoutuneena kahta suuremmalla raivolla syöksyy pohjoiseen merta kohti. Amundsen ei sitten matkalla napaakaan kohti joutunut hirmumyrskyihin ja siinä suurin syy, miksi hänen matkansa menestyi niin hyvin.

Lokakuun 20 p:nä, eteläisen pallonpuoliskon kevätkuussa, Amundsen saattoi lähteä napaa kohti yrittämään. Hänellä oli valiokoirat ja kun retki muutoinkin oli kaikin puolin mallikelpoisesti järjestetty, sujui matka hyvillä säiliä sangen hyvin.

Kuljettuaan Barrier-jäätikön päähän Amundsen tapasi Etelä-Viktorianmaasta jatkuvan alppijonon 300 kilometriä idempänä kuin englantilaiset retkikunnat ja löysi suuren neliosaisen jäävirran, jota pitkin hän pääsi nousemaan etelänapaylängölle. Lähellä tätä jäävirtaa alppijonosta haarautui vuorenselänne, joka näytti kulkevan Barrier-jäätikön itäreunaa, muodostaen sen itärannan ja ehkä myöhemmin kääntyen Kuningas Edward VII:n maata kohti. 15 p. marraskuuta retkikunta lähti nousemaan Axel Heibergin glasieeria ja sen jatkoa, Pirun glasieeria, ja saapui parin viikon kuluttua napaylängölle ja joulukuun 14 p. 1911 navalle, jossa se viipyi kolmisen päivää, määräten navan paikan sekstantilla ja kulkien piirin, jonka sisälle navan piti jäädä, ja pystyttäen sille vihdoin Norjan lipun. Paluumatkalla retkikunta alkoi koiriaan teurastaa ja syödä ja ruokkia niillä muita koiria. Tämä ruokavalio oli kylläkin omiaan kiiruhtamaan kulkua — Amundsen mainitsee erityisenä ystävyydenosoituksena, kun joku matkatovereista antoi hänelle säästämänsä kappaleen hylkeenlihaa. 26 p. tammikuuta 1912 retkikunta onnellisesti saapui takaisin Framheimiin. Memomatkalla se oli viipynyt 56, paluumatkalla 39 päivää. Amundsenin kulkema reitti oli toistasataa kilometriä lyhempi kuin Scottin. Hän oli navalla kuukautta aikaisemmin kuin Scott, jonka vuoksi hänen ei tarvinnut kokea niin kovia pakkasia kuin englantilaisen retkikunnan ja ennen kaikkea hän säästyi hirmumyrskyiltä.

Amundsen oli tosin ensimmäinen, joka saavutti etelänavan, mutta väärin olisi sanoa häntä etelänavan valloittajaksi; se kunnia kuuluu etupäässä Shackletonille ja Scottille. Nämä valaisivat navan kaikki maantieteelliset seikat ja heidän tulostensa nojalla Amundsen saattoi pikamatkansa järjestää. Ja molemmat englantilaiset tovereineen myös sankariuden ja urhotyön kannalta arvostellen ovat ehdottomasti ensi sijalle asetettavat.

Saksalaisten retki Weddellin merelle.

Samaan aikaan kuin »Terra Novan» ja »Framin» retkikunnat toimi Antarktikassa useita muitakin retkikuntia.

Rossin maasta yritti luutnantti N. Shirasen johtama japanilainen retkikunta tunkeutua navalle, mutta kovin puutteellisesti varustettuna ja valmisteltuna se ei saanut mitään aikaan.

Australian neljänneksessä, s.o. siinä osassa Antarktikaa, joka on viidennen maanosan eteläpuolella, toimi australialainen retkikunta, jonka työhön saamme tuonnempana tutustua.

Weddellin mereen oli t:ri Wilhelm Filchnerin johtama saksalainen retkikunta lähtenyt, noustakseen Coatsin maahan ja tutkiakseen sieltä käsin Länsi-Antarktikan ja muun etelänapamaan yhteyttä. On otaksuttu, että salmi ehkä erottaa ne toisistaan.

Retkikunta lähti Etelä-Georgian saarelta joulukuussa v. 1911. Weddellin meren suulla se kohtasi paljon ahtojäitä, jotka kymmeneksi päiväksi kokonaan sulkivat laivan joukkoonsa. Tammikuun lopulla v. 1912 alkoi häämöittää maata ja meri nopeaan madaltui. 28 p. tammikuuta näkyi edessäpäin verkalleen parin kolmen sadan metrin korkeuteen kohoava maajäätikkö läntisellä pituudella 30°25'. Tammikuun 31 p. retkikunta läntiseltä pituudelta 34°39', eteläiseltä leveydeltä 77°48' löysi lahden, joka laivan kapteenista sai Vahselin lahden nimen, ja tästä lahdesta Filchner päätti yrittää sisämaahan.

Vahselin lahti oli omituinen muodostuma. Lahden itärannan muodosti maajäätikkö, josta kauempana sisämaassa pisti esiin paljaita nunatakkeja ja joka sille suunnalle kohosi 1,000 metrin korkeuteen, mutta länsirantana oli muutaman kymmenen metrin korkuinen epätasainen jääpengermä, jonka monimutkainen salmisokkelo erotti mantereita. Filchner päätti, että se oli samanlainen merenlahden täyttävä jääpöytämä kuin Rossin Barrier-jäätikkökin, ja todella sitä länttä ja lounatta kohti ulottui silmän siintämättömiin. Mereen se suistui 10—25 metriä korkeana seinämänä.

Kun sisämaan jäätikölle oli mahdoton purkaa laivasta tavaroita — se suistui mereen 20—30 metriä korkeana seinämänä — päätti Filchner nousta tavaroineen tälle merijäälle. Purkaminen aloitettiin viipymättä ja helmikuun 6 p:stä 14 p:ään rakennettiin majaa, jossa jo asui kuusi miestä, kun helmikuun 18 p:nä jäävuoriksi, jotka toinen toisensa jälkeen lähtivät pohjoista kohti liikkeelle. Sumussa, uiskentelevain jäävuorien keskellä täytyi ryhtyä pelastamaan miehiä ja koiria ja tavaroita, minkä niitä pelastaa voitiin. Helmikuun 24 p. Vahselin lahti oli levinnyt parinkymmenen kilometrin laajuiseksi eikä enää suonut minkäänlaista suojaa laivalle. Filchner yritti sitten saada tavaransa maajäätikölle; mutta kun sekin oli aivan mahdotonta, täytyi hänen tyhjin toimin lähteä paluumatkalle.

Maaliskuun 6 p. »Deutschland» kuitenkin takertui ahtojäihin ja jäi niihin kiinni marraskuun loppuun saakka, ajellen jäiden kanssa tänä aikana kymmenen astetta pohjoista kohti. Laivalla kuitenkin toimitettiin kaiken aikaa tieteelliset asemahavainnot ja saatiin muun muassa selville, että Weddellin meri muodostaa alhaisen ilmapaineen alueen, jossa keskimääräinen paine on vain 735 millimetriä.' Ilmavirrat, jotka siihen suuntautuvat, kuljettavat siinä vettä ja jäitä koillisesta lounatta kohti, sitten länttä ja vihdoin pohjoista kohti. Tästä päätettiin, että Coatsin maan ja Grahamin maan välillä on laaja merenlahti. Alhaiset ilmapaineet kokoavat jäitä tähän umpimutkaan, korkeat taas näyttävät hajoittelevan niitä. Kauempana etelässä taas on maatuulien vaikutuksesta usein sulaa vettä.

Talven kuluessa kapteeni Vahsel kuoli.

Löydetyn rannan eteläisimmän osan Filchner nimitti »Hallitsijaprinssi Luitpoldin maaksi». Se on Coatsin maan jatkoa lounatta kohti.

Filchner aikoi laivansa Buenos Ayresissa korjautettuaan palata etelään uudelleen yrittämään, mutta kotimaastaan saamansa määräyksen mukaisesti hänen oli palattava takaisin.

Hirmutuiskun kodissa.

Australialaisten retki Adélie-maahan.

Australialainen t:ri Douglas Mawson, joka Shackletonin etelänaparetkellä vv. 1907—1909 yhdessä professori Davidin kanssa saavutti magneettisen navan, vannoi tosin, samoin kuin moni muukin napamatkustaja, kotia palattuaan pyhät valat ei enää lähtevänsä tuohon hirmumyrskyjen, pakkasten ja jäitten maanosaan, mutta samoin kuin niin moni muukin, joka jäitten ja lumiaavikoiden autiudessa on elämänsä suurimman ponnistuksen tehnyt, samoin hänkin jo muutaman vuoden kuluttua alkoi himoita sinne uudelleen, tällä kertaa oman australialaisen retkikunnan johtajana. Yritys sai commonwealthissa kannatusta ja innokas joukko vilvoittelun haluista australialaista yliopistonuorisoa keräytyi Mawsonin kohottaman retkeilijälipun ympärille. Retki voitiin runsailla varoilla, joita sekä Australian hallitukset että yksityiset antoivat, varustaa mitä parhaiten. Sillä olikin Australialle tavallista suurempi merkitys, koska se oli tutkimusalueekseen valinnut maanosan vastassa olevan osan Antarktikaa, jonka rannikon ilmastollisten olojen tunteminen on tärkeä Australian oman ilmaston tuntemiselle.

Mawson päätti ensinnäkin perustaa Macquarien saarelle, joka on moiempain maanosain välisessä etelämeressä, sen myrskyisimmässä leveysvyöhykkeessä, havaintoaseman ja langattoman sähkölennätysaseman, jonka välityksellä hän toivoi voivansa vuoden umpeensa ylläpitää kotimaansa kanssa sähkölennätinyhteyttä. Antarktikan manterelle hän aikoi perustaa kaksi asemaa, joista Shackletonin entisen toverin Wildin piti johtaa läntisempää, ja vihdoin piti retkikunnan ostaman laivan — se oli kuulunut Newfoundlandin hylkeenpyyntilaivastoon — muiden osastoiden retkeillessä suorittaa meritutkimuksia.

»Aurora» — se oli retkikunnan laivan nimi — tunkeutui, Macquarie-saaren aseman kuntoon saatuaan, etelämeren laineista ja myrskyistä kunnialla suoriuduttuaan, vielä monin verroin vaarallisemmalle rannikolle, jolla jäävuoret päivin lumituiskujen sakeuden, öisin pimeän vuoksi monta kertaa uhkasivat retkikunnan tien katkaista, ennenkuin se oli edes jalkaansa astunut »luvattuun maahansa»..

Kauan ei tarvinnut kulkea, ennenkuin todettiin, että Wilkesin ja muiden vanhempain purjehtijain näkemät »maat» olivatkin olleet jäätikköä, koska retkikunta nyt purjehti niiden yli, mutta toiselta puolen osoittivat mereen kauas pistävät glasieerikielekkeet ja korkea pöytämäjäätikön reuna, ettei manner voinut olla kaukana. Adélie-maan kohdalla »Aurora» odottamatta pääsi tunkeutumaan aivan tämän maan rantaan, poukamaan,-joka sai nimekseen Commonwealth Bay. 19 p. tammikuuta 1912 Mawson alkoi siirtää retkikunnan varustuksia maihin. Äärettömän rajujen maatuulien vuoksi oli tämä työ ylen vaarallista, mutta se saatiin kuitenkin suoritetuksi ilman suuria vahingoita, ja »Aurora» saattoi lähteä viemään Wildin osastoa kauemmaksi länteen. Se ei siellä enää päässyt maalle saakka, vaan osaston varastot oli vivuttava suoraan monen kymmenen metrin korkuisen jääseinämän päälle. Työ oli erinomaisen / vaikeata, mutta saatiin kuitenkin muutamassa päivässä suoritetuksi.

Myrskyisellä rannalla.

Pääasema ankkuroi majansa lujaan kallioon ja ympäröi sen kivivalleilla, mutta siitä huolimatta, ja vaikkei majasta kohonnut ilmaan muuta kuin laaka katto, pelkäsivät asukkaat useinkin sen sortuvan. Myrskyn pauhu oli tällä rannalla niin ainaista, että se, sään joskus lyhyeksi aikaa tyyntyessä, edelleen kohisi kaikkien korvissa. Kun sen ulvona yöllä hiljeni, eivät majan asukkaat voineet enää maata, niin he olivat siihen tottuneet. Ulkona oli mahdoton liikkua ilman piikkianturoita. Myrskyt toivat mukanaan suuret määrät lunta, jonka alle maja joskus kokonaan hautaantui. Ilmatieteellisiä koneita, joita varten oli eri majat vähän matkan päässä päämajasta, oli usein hengenvaarallista käydä katsomassa.

Tuiskuava lumi muutamassa päivässä kulutti ulos jätetyt vaatekappaleet repaleiksi, söi puusta lustojen välistä pehmeän puuaineen pois, ruostuneet rautakappaleet kiilloitti, j.n.e. Maaliskuun 15 p. myrsky riehui yhtämittaa 24 tuntia 145 kilometrin tuntinopeudella.

»Kun hirmumyrskyn ei onnistunut tuhota meitä itsepintaisella hellittämättömyydellä, alkoi se maaliskuun 24 päivän iltana käyttää uutta taktiikkaa, hirmuisia, jaksollisia, jättiläismäisiä puuskia. Niiden nopeus nousi, kuten myöhemmin selvisi, varmaan 320 kilometriin tunnissa. Kello 11.30 illalla keskustelimme aivan rattoisasti tilastamme, vaikka yleinen hermostus olikin kohonnut korkeimmilleen, mutta sitten toisiaan seuraavat myrskypuuskat äkkiä saivat koko majan rytisemään ja vapisemaan. Epäilimme syystä kyllä, kestäisikö katto nämä vihurit, ja pohtelimme, emmekö voisi käyttää lihakellaria viimeisenä pakopaikkana. Aina kun myrskypuuska oli mennyt yli, laski ilmapuntari ja nousi jälleen… Suurin näistä äkillisistä heilahduksista oli 5 millimetriä.»

Toukokuussa ilma jäähtyi niin kylmäksi, että ulkona myrskyssä oli melkein mahdoton liikkua saamatta kylmän kyhmyjä kasvoihinsa. »Olimme tulleet kamalaan maahan. Asuntomme oli mittaamattoman mannermaan reunalla… jossa laajan, navalle ulottuvan erämaan hyytävä henkäys tunkeutuessaan ulos pohjoisille merille, paisui loppumattomien lumimyrskyjen raivoisaksi voimaksi. Ja nyt olimme moneksi pitkäksi kuukaudeksi joutuneet talven jäätävän synkän katseen alle.»

Suunnattomalla vaivalla, myrskyssä ja pakkasessa työskennellen, sai retkikunta langattoman lennättimensä maston pystyyn, mutta myrsky kaatoi sen, ennenkuin sillä saatiin ainoatakaan vastausta lähetettyihin sähkösanomiin.

Keväämmällä alettiin päämajasta tehdä lyhyitä rekiretkiä eri tahoille viemään ruokatavaroita varastoon niiden reittien varteen, joita pitkin aiottiin tehdä varsinaiset tutkimusretket. Näiden varastojen suuruudesta ja siitä, kuinka kauas ne voitiin päämajasta toimittaa, riippui ensi sijassa retkien onnistuminen. Ainoastaan yhden retkikunnan oli määrä kulkea sisämaahan, tavoitellakseen magneettista napaa — siellä ei olisi ollut mitään muuta haettavaa, se kun on vain tasaisesti nousevaa ääretöntä lakeutta — muiden retkikuntain piti tutkia rannikko kahden puolen.

Marraskuun alkupuoliskolla lähtivät retkikunnat matkaan. Toisilla oli oivat koiravaljakot, toiset kuljettivat eväänsä miesten vedettävillä reillä.

Mawsonin onneton retki.

Mawson itse, mukanaan englantilainen luutnantti Ninnis ja sveitsiläinen t:ri Mertz, lähti itää kohti, tutkimaan antarktisen manteren rannikkoa jos suinkin aina Kap Adareen saakka. Tällä retkellä voitettavat vaikeudet olivat erittäin suuret sen johdosta, että maajäätikkö manteren reunalta jotenkin jyrkkään laskee ja muodostaa jäävirtoja, jonka vuoksi tavan takaa oli kuljettava hyvin röykkiöisen jään ja kaikkialla väijyväin halkeamain poikki.

Retkikunnan tehtyä matkaa kuukauden verran ja nähtyä ja tutkittua muutamia »nunatakkeja», vuorenhuippuja, joita pisti esiin mannerjäätiköstä, oli se jouluk. 13 p. saapunut taas sangen vaikeaan seutuun. »Iltapäivällä oli taas jyrkkää nousua», kertoo Mawson matkakertomuksessaan. »Halkeamia oli niin paljon, että meidän täytyi ryhtyä erikoisiin toimiin ne kiertääksemme. Toiset olivat jopa 30 metriä leveät ja lunta täynnään. Toiset olivat kuin suuria pyöreitä reikiä tai jätinkattiloita. Illalla saavuimme lumikentälle, jossa niin monen vaarahetken jälkeen taas tunsimme olevamme paremmassa turvassa.

»Kulkiessamme lumisen alhon poikki kuulimme äänen, joka muistutti etäistä kumeata tykinjyrinää. Tämä ääni epäilemättä johtui pintakerroksien laskemisesta. Kaikesta päättäen oli lumen alla muodostunut suuria luolia, niin että lumikentät meidän ja rekiemme painosta laskeutuivat ja puhalsivat ulos allaan olevan ilman.

»Myöhään iltapäivällä alkoi aurinko paistaa ja kun oli melkein tyyni, olivat viimeiset marssihetket oikein miellyttävät. Sydänyön aikaan leiriydyimme 570 metrin korkeudessa.

»Kävi vieno itäkaakkoistuuli, kun reet joulukuun 14 p:n aamuna lähtivät liikkeelle. Sää oli päivänpaisteista, lämpötila 6 astetta pakkasta.

»Mertz ja minä iloksemme kuulimme, että Ninnis oli maannut hyvin ja jaksoi paljon paremmin.

»Puolenpäivän aikaan keskeytimme marssimme leveysmittausta varten, sitten Mertz, ylioppilaslauluja laulaen, jälleen suksillaan kiiti edellemme. Koirat pian yhtyivät vauhtiin ja vetivät innokkaasti ja hyvin. Kaikki kävi vihdoinkin taas aivan niin kuin saatoimme toivoa, ja alkoi lähestyä se aika, että jälleen saattaisimme kääntyä kotia päin.

»Mertz oli hyvän matkaa edellä, kun näin hänen kohottavan suksisauvaansa ja sitten taas jatkavan tietään. Tämä oli merkki, että asiat eivät olleet niinkuin piti, ja kun siis lähestyin tuota paikkaa, aloin tähyillä halkeamia ja etsiä selitystä hänen merkilleen. Suoraan sanoen emme nyt odottaneet jäähalkeamia, kun olimme sileällä lumikentällä ristiin rastiin halkeilleiden rannikkorinteitten eteläpuolella.

»Mertzin osoittamalla paikalla en huomannut mitään erinomaista. Istahdin reelle, otin tauluni esiin ja aloin laskea leveysmittausta, jonka varemmin olimme suorittaneet. Kun vähän myöhemmin vilkaisin maahan, huomasin hieman halkeaman merkkejä. Se oli yksi sadoista samanlaisista, joitten poikki olimme kulkeneet, eikä näyttänyt ensinkään erikoisen vaaralliselta. Siitä huolimatta käännyin sukkelaan ympäri, huusin Ninnis'ille varoitussanan enkä sen koommin ajatellut asiaa.

»Ninnis, joka kulki rekensä vieressä seuraten aivan lähellä minun rekeäni, kuuli huudon, sillä ympäri kääntyessäni näin, että hän paikalla pidätti etupäässä kulkevia koiriaan ja ohjasi ne siten, etteivät ne kulkisi halkeaman poikki viistoon, kuten minä olin tehnyt, vaan suoraan. Sitten jatkoin työtäni.

»Ei hiiskaustakaan kuulunut selkäni takaa, ei muuta kuin jonkun koiran hiljaista valittavaa vinkunaa, jota luulin vastaukseksi Ninisin piiskansivallukseen. Muistan kuitenkin, että huusin Yrjölle, laiskimmalle koiristani: 'Saat vielä tuota samaa sinäkin, ellet vedä paremmin.'

Jäätikön nielemä.

»Mertz oli seisahtunut ja kääntynyt ympäri ja hänen huolestunut katseensa sai minutkin uudelleen katsomaan taakseni. Takanani ei näkynyt mitään, ei mitään muuta kuin omat jalaksenjälkeni, jotka häipyivät etäisyyteen. Entä missä oli Ninnis ja hänen rekensä?

»Riensin nopeaan jälkiäni taapäin; ajattelin, että joku epätasaisuus ehkä esti näkemästä. Valitettavasti ei asian laita ollut niin. Pian seisoin ammottavan, noin 3 1/2 metriä leveän aukon partaalla. Erään halkeaman silta oli murtunut. Toisella puolella kulki sen reunalle saakka kahden reen jäljet, mutta vain yhdet reen jäljet jatkoivat matkaa toiselta reunalta.

»Melkein mielettömänä viitoin Mertzille, että hän toisi rekeni, jolla oli alppiköysi. Kumarruin eteenpäin ja huusin pimeään syvyyteen. Ei hiiskaustakaan noussut sieltä takaisin, ei muuta kuin koiran vikinää, joka oli jäänyt riippumaan 45 metriä syvällä näkyvälle pykälälle. Eläin-paralta näytti selkäranka katkenneen, sillä se koetti etujaloillaan nousta pystyyn, jotavastoin takaruumis oli kuin halvaantunut. Sen vieressä makasi toinen koira liikkumattomana. Aivan vieressä oli, sen mukaan mitä pimeys salli erottaa, teltan jäännöksiä ja liinasäkki, jossa oli kolmelle miehelle 14 päivän eväät. Mursimme lumisillan aivan auki, kumarruimme, nuoraan itsemme sidottuamme, sisään päin ja huusimme pimeyteen siinä toivossa, että toverimme vielä olisi hengissä. Kolme tuntia huusimme herkeämättä, mutta emme saaneet sanaakaan vastaukseksi. Koira oli lakannut vikisemästä eikä enää liikahtanutkaan. Jäätävä viima kohosi kuilusta. Kaikki toivomme katosi.

»Miksi oli ensimmäinen reki onnellisesti päässyt yli? Minulla varmaan oli erikoisen hyvä onni, minä kun olin kulkenut yli viistoon, jonka olisi pitänyt saada lumisilta vielä helpommin murtumaan. Molempain rekien paino oli aivan sama, korkeintaan saattoi olla 13 kilon ero. Asia näyttää saavan selityksensä siitä, että Ninnis astui rekensä vieressä, jotavastoin minä istuin rekeni päällä. Kulkevan jalkamiehen täysi paino on melkoinen kuormitus ja se epäilemättä riitti saamaan aikaan lumikannen luhistumisen.

»Mittasimme langalla matkan siihen näkyvään pykälään, jolla jäännökset makasivat. Sitä oli 45 metriä. Kahden puolen halkeama katosi pimeyteen. Se näytti meistä niin hirvittävän syvältä ja koirat niin pieniltä, että käytimme apuna kiikaria. Mutta silläkään ei enää mitään erottanut. Kaikki köydet, mitä meillä oli, eivät yhteen sidottuinakaan olisi ulottuneet pykälälle saakka ja meidän täytyi senvuoksi luopua kaikista enemmistä tutkimuksista ja ruokatavarain pelastamisyrityksistä.

»— — — Raskain sydämin ja murheesta turtuneina käänsimme ajatuksemme koneentapaisesti lähimpiin asioihin.»

Sillä yhdellä reellä, joka oli jäänyt jäljelle, oli kahdelle miehelle niukat eväät 1 1/2 viikoksi, koirille ei mitään. Kaikki esineet, joita ilman suinkin voitiin tulla toimeen, jätettiin tapaturmapaikalle reen keventämiseksi. »Keitimme laihan liemiruoan kaikista tyhjistä eväspusseista, mitä meillä oli. Koirille annoimme pilalle kuluneet nahkarannikkaat, poronnahkaiset pieksut ja muutamia raakavuodan kaistaleita, jonka kaiken ne ahnaasti nielivät:

»Yhä vielä huusimme säännöllisin väliajoin alas halkeamaan siltä varalta, ettei toverimme olisikaan paikalla kuollut, vaan vähitellen tointunut pyörtymyksestään. Mutta vastausta ei tullut.

»Kiinnitimme painon nuoraan ja laskimme sen alas sen koiran luo, joka oli osoittanut elonmerkkejä. Ei hiiskaustakaan. Kaikki olivat kuolleet, syvyyden yht'äkkiä nieleminä!

»— — — Kello 9 illalla seisoimme jäähalkeaman reunalla ja minä luin ruumiinsiunausrukouksen. Sitten Mertz pusersi kättäni lausuen lyhyen »sydämellinen kiitos», jonka jälkeen käännyimme koiria valjastamaan.»

Paluumatka kävi äärettömän vaikeaksi ja kohtalokkaaksi. Retkeläiset olivat aikoneet paluumatkalla kulkea korkeammalta sisämaan kautta, jossa maajäätikön pinta oli tasaisempi, eivätkä senvuoksi olleet jättäneet matkalle ruokatavaravarastoita. Samoilla vähillä eväillä oli jaksettava pääasemalle saakka. Koirista toinen toisensa jälkeen teurastettiin syötäväksi, mutta ne olivat ylenmäärin laihoja, jotapaitsi niiden liha liikarasituksen johdosta oli epäterveellistäkin. Joulupäivänä oli päämajalle vielä 258 kilometriä ja retkeläiset olivat 160 kilometrin päässä rannikolta Antarktikan lumisella ylängöllä. Lumisokeus vaivasi tuontuostakin Mawsonia. Päivin lumi suli ja keli oli huonoa, jonka vuoksi molemmat matkamiehet usein tekivät taivalta yöllä.

Tammikuun 1 p. Mertz alkoi sairastella, epäillen koiranlihaa sairautensa syyksi. Joku päivä, milloin sää oli huonoa, täytyi senvuoksi levätä. 160 kilometriä oli enää pääasemalle matkaa, mutta retkeilijät olivat niin heikontuneet, että tämä taival tuntui melkein mahdottomalta voittaa. »Iho alkoi kesiä ruumiistamme ja sen alle muodostunut uusi iho oli niin ohutta, että se halkeili ja rohtui. Muistan vielä tarkkaan, kuinka Mertz eräänä päivänä huudahti: 'Luvallasi', ojensi kätensä ja korvastani korvastani repäisi koko ihoverhon. Samoin saatoin minä tehdä hänelle. Kun emme enää koskaan riisuutuneet, joutuivat kesinyt ihomme ja lähtevät karvamme sukkiimme ja alusvaatteihimme.»

Uupumuksesta kuollut.

Tammikuun 7 p. Mertz oli niin heikkona, että Mawson aikoi nostaa hänet reelle ja koettaa vetää häntä purjeen avulla, mutta siihenkään ei sairaasta enää ollut miestä. Hän sai kohtauksia, alkoi hourata ja jonkun tunnin kuluttua kuoli.

Mawson itse oli mitä kurjimmassa tilassa. »Ruumiillinen tilani oli semmoinen, että luulin joka hetki sortuvani. Vatsan kalvava tunne oli jättänyt semmoisen heikkouden, että minun oli mahdoton joissakuissa asennoissa pysyä pystyssä. Toiset varpaistani mustenivat, alkoivat märkiä ja kynnet lähteä. Ulkopuolella riehui hurja lumituisku ja ihmettelin itsekseni, kykenisinkö enää yksin telttaa kokoon ottamaan ja taas pystyttämään. Vähän oli minulla enää toivoa jaksaa majalle saakka.» Hän toivoi kuitenkin jaksavansa niin pitkälle, että voisi rakentaa lumiukon, jonka joku apuretkikunta löytäisi, ja siihen kätkeä päiväkirjansa.

Sitten alkoi Mawsonin »kaksintaistelu valkoisen kuoleman kanssa», jolla otsikolla hän matkakertomuksessaan kertoo tämän loppumatkan.

Kaksintaistelu valkoisen kuoleman kanssa.

Pienellä taskusahalla hän sahasi rekensä poikki, saaden toisesta jalaksen pätkästä maston, toisesta raakapuun. Kuormasta hän jätti jälkeensä kaikki esineet, joita ilman mitenkuten oli mahdollinen toimeen tulla. Vainajan päällystakista hän neuloi purjeen. 11 p. tammikuuta hän kauniilla säällä lähti matkaan, mutta jo 1 1/2 kilometrin vaelluksen jälkeen alkoi hänen jalkojansa siihen määrään pakottaa, että hänen täytyi pysähtyä ja tarkastaa ne. »Istahdin reelle auringonpaisteeseen. Jalkani kauhistuttivat minua, kun ne näin. Jalkapohjan kovettunut nahka oli kummastakin jalasta lähtenyt irti ja sukkani olivat vetisestä nesteestä märät. Alla oleva uusi nahka oli kovin kipeä ja halkeillut.» Mawson siveli uuden nahkan päälle vaseliinia ja sitoi vanhan nahkan haavasiteillä sen päälle, se kun tuntui haljenneilta paikoilta pehmeältä ja miellyttävältä. Tämän siteen päälle hän veti kuudet paksut villasukat, turkissaappaat ja pehmeät nahkaiset päällyskengät, jonka jälkeen hän riisuutui alasti ja otti ilmakylvyn ihanassa, kuumassa päiväliekkosessa. Pistelevä tunne kävi kautta koko ruumiin ja hän tunsi itsensä entistä terveemmäksi ja reippaammaksi.

Jo iltapäivällä hän kuitenkin, lyhyen päivämatkan tehtyään, tunsi itsensä niin heikoksi, ettei hän olisi jaksanut telttaa pystyttää, ellei ilta olisi ollut niin ihmeen ihana. Leirissä levätessään hän asetti siteitä kaikille sairaille ruumiinosilleen, sitoi märkivät sormensa ja tulehtuneet sieraimensa. Seuraavana päivänä tuuli ja tuiski ja kipeät jalat pakottivat yksinäisen vaeltajan viettämään sen teltassaan. Tammikuun 13 p. menestyi matka paremmin, mutta jalat olivat vielä entistäkin kipeämmät. 9 1/2 kilometriä lyheni taival. Paljon halkeamia oli matkalla yli kuljettava, mutta ne eivät vaatineet uhriaan. Illalla jäävirta paukkui kuin olisi tykeillä ammuttu.

Seuraavina päivinä Mawsonin täytyi kulkea suuren jäävirran poikki, jolla iltaisin aina uudistui sama paukkuna; nuoskat kelit ja pehmeä lumi kovin haittasivat kulkua. Aika-ajoin satoi sakeaan lunta. Tammik. 16 p. taivas seestyi, ja aurinko alkoi paistaa. »Verkalleen, lyhyin tempauksin, onnistui minun päästä tämän lumenpaisumuksen läpi. Lumi takeltui möhkäleinä anturain alle, joten minun yhä uudelleen täytyi ne puhdistaa. Kuljin hajonneitten harjanteiden ohi ja vaivuin monta kertaa reikiin. Ne veivät halkeamiin, joista kuitenkin vaivatta jälleen saatoin kömpiä ylös. Olin juuri raskaitten ponnistusten jälkeen päässyt pitkän rinteen päälle ja hengähdin helpotuksesta. Reki luisti kevyesti. Äkkiä huomasin, että lumen pinta aivan jalkaini juuresta jyrkkään suistui alaspäin. Silmänräpäyksessä älysin olevani kuilun partaalla, joka oli suuri kuin kivilouhos. Reki luisti itsestään ja sai tietysti äkkivauhdin jyrkällä rinteellä. Käänsin sen senvuoksi ja pinnistäen kaikki voimani sain vetonuorasta kiskoen sen pelastetuksi kuiluun menemästä. Luulen seisoneeni siinä kokonaisen minuutin liikkumattomana, saamatta sitä takaisin kulkemaan». Vasta sitten se alkoi hitaasti totella ja uhkaava vaara oli vältetty. 8 erinomaisen raskasta kilometriä sain tänä päivänä kuljetuksi.

Tammikuun 17 päivänä näytti kulku sujuvan paremmin, mutta vain 3 kilometriä lyheni sinä päivänä matka. Päivän seikkailuista retkeilijän päiväkirja kertoo:

»Hitaasti noustessani jyrkkää rinnettä paksussa pehmeässä lumessa putosin halkeamaa kattavan lumisillan puhki, jäin lanteistani läpeen kiinni, pääsin jälleen ylös, käännyin 45 metriä pohjoista kohti ja koetin sitten viistoon kulkea erään halkeaman yli huomaamatta, että jo olin sen päällä. Pari sekuntia myöhemmin kiikuin vetonuoran päässä 4 1/2 metriä syvällä jäätikön halkeamassa — reki luisti verkalleen aukkoa kohti — ennätin vain itsekseni sanoa: 'Jaha, tämä nyt siis on loppu!' ja odotin reen joka silmänräpäys pudota rusahtavan päähäni ja riuhtaisevan kaikki mukanaan pohjattomaan syvyyteen. Tällä hetkellä ajattelin niitä ruokatavaroita, joita reessä vielä oli syömättä. Kun kuitenkin reki luisti edelleen suistamatta minua syvyyteen, tunsin Kaitselmuksen vielä kerran pelastaneen minut.»

Mawson oli kuitenkin niin heikontunut, että hänellä oli kovin vähän toiveita päästä halkeamasta ylös. Halkeama oli parin metrin levyinen. Hän kiikkui ilmassa aivan vapaasti, kiertäen hitaasti ympäri.

»Suurella vaivalla sain käsiini köyden solmun. Vähän levähdettyäni sain kiskotuksi itseni sen verran ylemmäksi, että saatoin tarttua toiseen solmuun ja täten vähitellen ponnistellen vetää itseni päälläni olevan lumisillan luo, johon nuora oli uurtanut raon. Kun sitten varovasti kiipesin pinnalle, lohkesi sillasta uusi kappale ja suistuin uudelleen koko köyden mitan syvyyteen. Uupuneena ja kohmettuneena — käteni olivat paljaat ja silmäni olin saanut lunta täyteen — kiikuin sitten siinä vahvasti vakuutettuna siitä, että kaikki nyt oli lopussa. Allani ammotti musta syvyys. Sekunnin työ olisi ollut irtautua vetovaljaistani ja päästä kaikesta tuskastani ja kurjuudestani. Tilaisuus oli suotuisa, se houkutteli minua. Saatoin vaihtaa vähemmän suurempaan, planeetan pienistä tutkimushommista siirtyä yleviä, korkeampia maailmoja näkemään. Mutta jäihän minulle kuitenkin kaikitenkin siihen koko iäisyys, ja nykyisyys oli pahimmassakin tapauksessa vain rajoitettu. Tämä ajatus teki minulle hyvää.

»Voimani nopeaan vähenivät. Vielä muutama minuutti, niin olisi kaikki liian myöhää. Nyt oli tilaisuus tehdä vielä vihoviimeinen yritys. Uusi voima näytti tulleen minuun, kun täten yllytin itseäni vihoviimeiseen valtavaan ponnistukseen. Taistelu kesti melkoisen ajan, mutta kuin ihmeen kautta kohosin verkalleen pinnalle. Tällä kerralla tulin ulos jalat edellä, pitäen käsin nuorasta kiinni. Sitten työnsin itseni ulos ja kävin lumelle pitkäkseni, vahva jää allani. Nyt tuli jälkivaikutus — kokonaiseen tuntiin en kyennyt liikkumaan. Hitaasti pystytin, vähän väliä levähtäen, telttani ja nautin hieman ruokaa. Tämän jälkeen makuusäkissä mietin, mitä oli tapahtunut.

»Nyt oli päätettävä, oliko parempi syödä ja maata muutama päivä oikein kylläkseen, kunnes kaikki varastot loppuivat, vaiko kituutella eteenpäin alttiina sille vaaralle, että täytyisi äkkiä lähteä iäisyyteen saamatta maistaakaan kaikkia näitä herkkuja! Sitten mieleeni juolahti aate, joka melkoisesti paransi toiveitani. Päätin alppiköydestä tehdä nuoratikapuut, sitoa niiden toisen pään reen nenään, toisen pään ripustaa vasemmalle Olalleni ja löyhästi sitoa valjaisiin kiinni. Jos vielä kerran putoisin halkeamaan, olisi minun kaikesta heikkoudestani huolimatta helppo kiivetä ylös, ellen — niin, ellen vetäisi rekeä mukanani.»

19 p:nä Mawson siis jatkoi matkaa. Tuon tuostakin jalat vaipuivat lumen läpi halkeamiin ja kerran mies putosi sinne kokonaan, mutta reki jälleen jäi pinnalle. »Köysitikapuut osoittautuivat loistavaksi keksinnöksi. Parin silmänräpäyksen kuluttua sama juttu uudistui. Vapauduin kuitenkin ilman kovin suuria ponnistuksia, vaikka lumi oli vähällä tukahduttaa minut. Heikkouden kohtaus pakotti minut lyhyen matkan kuljettuani lepäämään.»

Tammikuun 19 p. retkeilijä vihdoin pääsi jäävirran poikki ja alkoi nousta laaksosta, jossa se oli, halkeamattomalle ylängölle. Säät olivat myrskyiset, tuiskuiset, mutta myötätuulesta oli usein apua, etenkin kun sen voima oli niin kova, että se usein työnsi rekeä ja sillä istuvaa matkamiestä purjeettakin eteenpäin lumen pehmeydestä huolimatta. Päivän taival ei kuitenkaan ollut kuin neljästä kymmeneen kilometriin ja parhaina päivinä 14. Kaukana pohjoisessa alkoi näkyä avoin meri. Kovalla myrskyllä kului parikin tuntia, ennenkuin illalla teltta oli pystyssä. Pahimpina myrskypäivinä täytyi matkamiehen jäädä telttaansa, jossa hän hoiteli kipeitä tulehtuneita ruumiinosiaan. Parta ja hiukset lähtivät tukottain, ja joka leirissä oli teltan lumilattia niistä kirjavanaan. Tammik. 28 p. oli vihdoin kaunis ilta, joka häntä suuresti ilahutti: talvimaja lähenemistään läheni. »Riemastukseni kiihtyi, kun Madigan-nunatakki hetken näkyi kirkkaassa iltavalossa. Kuljettu matka 13 kilometriä.»

Seuraavana päivänä oli taas voimakas tuuli ja kova tuisku. »8 kilometriä kuljettuani minulla oli ihmeteltävä onni. Laskeuduin sileätä rinnettä. Pohtelin juuri, kauanko kestäisivät ne 2 naulaa ruokatavaroita, mitä minulla vielä oli, kun aivan lähelläni oikealla puolella lumesta kohosi jotakin tummaa. Kaikki ajateltavat mahdollisuudet lensivät pääni läpi, kun ohjasin sinne rekeni. Oli tapahtunut, mitä tuskin olisin voinut odottaa — seisoin lumiukon edessä, jonka McLean, Hodgeman ja Hurley olivat rakentaneet käydessään meitä etsimässä. Ylinnä oli eväspussi, jonka he olivat meille jättäneet, ynnä tieto, että laiva oli saapunut talvimajamme luo, että Amundsen oli saavuttanut navan ja että Scott aikoi viipyä Antarktikassa vielä yhden vuoden.» Apuretkikunta oli tältä paikalta lähtenyt samana aamuna, jona Mawson lumiukon löysi! Edellisen yön auttajat ja autettava siis olivat nukkuneet vain 8 kilometrin päässä toisistaan.

Runsas ravinto paikalla virkisti matkamiehen voimia, jopa siihen määrään, että hän päivässä tai parissa luuli voivansa kulkea lopputaipaleen — matkaa oli enää vain 37 kilometriä. Mutta esiintyikin uusi vaikeus: Mawsonilla ei ohut mukanaan anturarautoja — ne hän oli jättänyt taipaleelle kuormaansa keventääkseen — mutta ilman niitä taas oli myrskyjen herkeämättä riehuessa mahdoton kulkea liukkaalla, viettävällä rannikkorinteellä. Hän istui senvuoksi reelle ja purjehti, mutta tuuli kantoi rekeä, niin että hän joutui pois oikeasta suunnasta. Hän teki nyt kahdesta laudanpalasesta, joihin hän väänsi ruuveja, piikkianturat, ja nämä jalassaan hän tuulen tauottua pääsi eteenpäin. Penikulman vaelluksen jälkeen laudat kuitenkin menivät rikki. Tammikuun 31 p. hän vietti päivän teltassaan, ankaran lumimyrskyn raivotessa, ja koetti turhaan saada piikkianturansa korjatuiksi. Seuraavana päivänä hänen kuitenkin onnistui päästä »Aladinin luolaan», jäähän louhittuun asumukseen, jonka retkikunnan jäsenet ennen rekiretkelle lähtöään olivat kaivaneet ensimmäiseksi levähdyspaikaksi — sinne oli päämajasta vain 8 kilometriä matkaa. Mutta lopputaival oli rinteen liukkauden, kaltevuuden ja rajujen myrskyjen vuoksi niin vaikea kulkea heikontuneen miehen, että Mawsonin täytyi tässä suojaisessa luolassa odottaa kokonainen viikko, ennenkuin saattoi lähteä matkaan. Aina helmikuun 8 päivään riehui ankara myrsky, kiihtyen toisin ajoin oikeaksi hirmumyrskyksi ja tuiskuttaen sakeaa lunta. Semmoinen myrsky olisi helposti vienyt vaeltajan maajäätikön korkealta reunalta sulaan mereen, etenkin kun hänen olisi ollut mahdoton pitää tarkkaa suuntaa, kompassi kun täällä magneettisen navan läheisyydessä on epäluotettava.

Lopulta Mawson kuitenkin päätti lumimyrskystä huolimatta lähteä matkaan, istua reelleen ja antaa tuulen viedä sitä mukanaan. Sitten tuuli kuitenkin äkkiä asettui. Parissa tunnissa hän kulki 2 1/2 kilometrin päähän majasta ja tähyili ahnain silmin, vieläkö laiva, jonka määräyksen mukaan piti tulla retkikuntaa pois noutamaan, olisi asemalla. Mutta se näytti lähteneen! Hänen viimeinen toivonsa raukesi! Mutta talvimajan luona näkyi vielä ihmisolentoja! Oliko se mahdollista? Eikö se ollut unta? »Mutta jo muutaman minuutin kuluttua huomasi eräs heistä minut ja viittoi minulle. Minä viitoin vastaan, syntyi yleinen liike, ja kaikki juoksivat majaan. Sitten jyrkkä rinne peitti heidät näkyvistä. Näytti melkein siltä kuin he olisivat juosseet pois piiloutuakseen.» Pian he kuitenkin läähättäen ja juosten saapuivat, tervehtivät johtajaansa ja kuulivat surusanomat, mitä hänellä oli kerrottavana. Viisi miestä oli jäänyt, mutta laiva oli lähtenyt, sen kun piti ennen meren jäätymistä ennättää pelastamaan Wildin osasto. Langaton oli taas kunnossa ja Mawson senvuoksi koetti kutsua »Auroran» takaisin, se kun vielä oli aivan lähellä, mutta laiva ei hirmuisen myrskyn vuoksi voinut palata, ja Mawsonin täytyi viiden asemalle jääneen miehen keralla varustautua sillä toista talvea viettämään.

Marssi magneettiselle navalle.

Mainittakoon lyhyesti muutkin pääasemalta tehdyt retket. Kolme miestä R. Bagen johdolla koetti tunkeutua magneettiselle ravalle saakka. Alkutaipaleella heidän mukanaan kulki apuretkikunta, joka vei varastoon ruokatavaroita paluumatkaa varten.

Tämän retkikunnan täytyi menomatkalla ponnistaa ainaisia vastamyrskyjä vastaan, säännöllinen tuulen suunta kun on napaylängöltä joka suuntaan alas merelle. Lumen pinta ja sen mukaan keli oli sangen vaihteleva, enimmäkseen oli lumi kuitenkin kokoontunut nietoksiksi, joiden suunta oli niin vakaa, että sitä voitiin pitää matkan ohjauksena. Hyvin taajaan tehtiin magneettisia havainnoitu, myrskypäivinä joskus vuorokausi yhteen mittaan. Niin kauas, että magneettineula olisi asettunut aivan pystyyn (90 asteen inklinaatio), ei retkikunta ajan niukkuuden vuoksi voinut tunkeutua. Jouluk. 21 p. se oli kaikkiaan kulkenut 484 kilometriä talviasemalta, kun päätti kääntyä kotomatkalle, ja inklinaatio oli silloin 89°43,5', korkeus merestä noin 1,800 metriä. Jos olisi tahdottu saavuttaa täydelleen 90 asteen inklinaatio, olisi täytynyt kulkea vielä satakunta kilometriä, johon olisi kulunut vähintään viikko. Jouluk. 21 p:nä, joka vastasi eteläisen pallonpuoliskon juhannusta, oli tällä päätekohdalla 32 asteen pakkanen. Helppo on arvata, kuinka kylmä siellä talvella on.

Paluumatkalla oli tuulesta paljon apua, jonka vuoksi retkeläiset saattoivat tehdä paljon nopeammin taivalta. He olivat menomatkalla rakentaneet suuria lumiukkoja leiripaikkoihin ja muihinkin sopiviin kohtiin osatakseen kulkea niiden mukaan takaisin, ja ne olivatkin hyvänä apuna, koska niiden johdolla löydettiin menomatkalla kätketyt eväsvarastot. Pitkällisillä tuiskuilla ei niistäkään kuitenkaan ollut apua ja viimeinen varasto jäi kuin jäikin löytämättä ja retkeilijäin täytyi loppumatka kulkea melkein tyhjin vatsoin, nälkäkuolema läheltä uhkaamassa. Sitä paremmin maistuivat Aladinin luolassa herkut, ja tammik. 11 p. retkeläiset söivät siinä juhla-aterian, joka kesti kello 5:een iltapäivällä.

Retki merenrantaa pitkin.

Kolmas retkikunta kulki yhdensuuntaisesti Mawsonin kanssa itää kohti meren jäätä pitkin, taistellen niinikään suuria vaikeuksia vastaan, mutta suoriutuen niistä miestä menettämättä. Samoin kuin muille, samoin tällekin retkikunnalle lumisokeus teki paljon haittaa. Tuulet eivät sitävastoin yleensä olleet yhtä rajut kuin mannerylängöllä ja talvimajan luona. Retkikunta kulki samain valtavain, 40 kilometrin levyisten jäävirtain kielekkeitten poikki — toinen on Ninnisin, toinen Mertzin glasieeri — jotka Mawsonin retkikunnalle tuottivat niin paljon vastusta. Kymmeniä kertoja putosivat tämänkin retkikunnan jäsenet pohjattomiin glasieerihalkeamiin — yksi heistä 7 metriä syvään yhdellä humauksella — mutta lujat valjaat ja nuorat pelastivat miehet. Toverit helposti vetivät pudonneen pinnalle. Kelit olivat merellä paremman ja kuljetut päivämatkat verraten pitkät.

Tällä retkikunnalla epäilemättä oli kiitollisin työmaa, se kun seurasi Antarktika-manteren rantaa, ja monessa kohden näki sen korkein kalliojyrkäntein suistuvan Jäämereen. Suurenmoinen oli varsinkin Hornbluff-nokka ja Urkupiippuseinämä, joka oli retken itäpäässä, ei aivan sillä kohdalla, mistä Mawson ja Mertz korkeampana maalla olivat paluumatkalle kääntyneet.

»Katselimme tätä maailman rannan suuruutta kammolla ja mykkinä. Kolkosta lakeudesta, jonka poikki olimme kulkeneet, kohotti tässä suunnaton, pystyyn nouseva kallioseinämä otsansa korkealle pilviin saakka. Kahdeksan kilometriä leveältä näytti koko vuorenseinämä olevan rivi komeita urkupiippuja. Jään loisteen vuoksi esiintyi sen luoma syvä varjo sitä selvemmin. Tämä toden totta oli oikea luonnon temppeli, jossa ihmisääni vallitsevan järkähtämättömän levon vuoksi kuului vain heikosti. Kuin valkoisia perhosia lepatteli lumimyrskylintuja korkealla kallioseinämän edessä…» Kallioseinämän juurella oli rapautumisen johdosta syntynyt 60 metrin korkuinen rauniolieve, sitten oli 40 metriä kerrostuneita kallioisia, hiekkakiviä, ja näiden päällä 200 m korkea, kuusitahoisiin patsaihin jakautunut pystysuora doleriittiseinämä, seinämän päällä 60 metriä vahvalti jäätä ja lunta. Retkikunta sai tästä arvokkaita kivennäisnäytteitä ja luonnontieteellisiäkin esineitä.

Lähempänä talviasemaa oli Pingviininokka, jota retkikunta paluumatkallaan tutki; sen jyhkeät seinämät olivat karkeata graniittia. Rantarailoissa, joita vuorovedet pitivät sulana, elosteli pingviinejä, kallioilla sadoittain myrskylintuja ja skualokkeja. Hylkeitä loikoili huoletonna railojen partailla.

Paluumatka sujui muutoin verraten nopeaan, mutta lopulla oli tällekin retkikunnalle tuho tulla, vaikka se oli laskenut eväiden hyvin riittävän viimeiselle varastolle, jonka he menomatkalla olivat ensimmäiseksi rakentaneet, ja vaikka tien piti olla aivan selvä. Niin ylivoimaiset ovat tuolla lumen ja myrskyn maanosassa luonnonvoimat. Varasto oli eräällä jäästä kohoavalla nunatakilla, jonne johti turvallinen notkelma. Tammik. 8 p. oli varastolle vielä 12 1/2 kilometriä matkaa, jonka miehet helposti luulivat kulkevansa yhdessä päivässä. Mutta tie kävikin lumisemmaksi, niin että jalat upposivat polvia myöten ja reki pohjaansa saakka. Nykäyksittäin vain se kulki eteenpäin, eikä se luistanut paljon paremmin, vaikka jätettiin jäljelle kaikki, mitä ilman suinkin voitiin toimeentulla. Jalat vaipuivat reisiä myöten lumeen, ja uutta lunta satoi niin sakeasti, ettei eteensä nähnyt. Kello 7 illalla syötiin viimeiset eväät, vain 700 grammaa pingviininlihaa ja vähän teetä oli jäljellä. Kello 10 1/2 kävi lumimyrsky niin sakeaksi, että miesten täytyi leiriytyä ja uupumuksesta nukkua vuorokausi umpeensa. Kahdeksassa tunnissa he olivat päässeet 7 kilometriä eteenpäin, ja matkan pahin osa oli vielä jäljellä. Yritettiin kulkea taas vähän eteenpäin, mutta vain 10 metriä päästiin, ennenkuin taas täytyi levätä. Lunta tuli kuin olisivat kaikki taivaan portit olleet selällään. Vaikka lumeen upposi metriä syvälle, ei kovaa hankea vieläkään tuntunut. Lopulta ei ollut muuta neuvoa kuin jättää reki ja kaksi miestä telttaan, ja johtaja Madigan päätti lähteä yksin 5 kilometrin päässä olevalle varastolle pyrkimään. Viimeinen lihapala syötiin, jonka jälkeen hän, heikkoudestaan huolimatta, lähti vaikealle taipaleelleen, leväten aina 100 metriä kaaleltuaam Lopulta hän saavutti varaston, jonka 2 1/2 metriä korkean lumiukon tuisku oli melkein kokonaan peittänyt. Kahden metrin vahvuisen lumikerroksen alta löytyivät ruokatavarat ja 11 1/2 tuntia poissa oltuaan Madigan palasi toveriensa luo leirille.

Etelänavan maalla kelit yleensä ovat kovat ainaisten myrskyjen vuoksi, mutta tämä seikkailu osoittaa, että luonnonoikut tuottavat poikkeuksiakin. Loppumatkalla — talvimajaan oli varastolta 85 kilometriä — keli nopeaan parani, ja rekeä autteli eteenpäin vielä myötätuulikin.

Päämajasta länteenkin päin tehtiin rekiretki. Tämä osasto alkutaipaleella käytti entisestä lentokoneesta tehtyä moottorirekeä, mutta moottori ei toiminut kunnollisesti. Reki oli sitäpaitsi näissä myrskyissä yhtä voimaton kuin pieni vene Niagaran pyörteissä. Rekeä veti ilmapropelli.

Länsiosasta.

Länsiosaston oli laiva vienyt 2,400 kilometriä kauemmaksi länteen, jossa se oli, kun ei maanrantaan päästy, noussut maihin meren päällä lepäävälle pöytämäjäätikölle ja sen päälle, Vähän kauemmaksi reunasta, majansakin tehnyt. Mannerrantaan oli asemalta 27 kilometriä. Sinne Wild niin pian kuin, suinkin vei osan varastoistaan seuraavan kevään rekiretkeä varten.

Ensimmäinen matka tehtiin sinne maaliskuun puolivälissä, talven jo alkaessa näyttää mahtiaan. Mannerrannikko kohosi jotenkin jyrkkään, aaltomaisesti, ja oli kauttaaltaan jäätikön peittämä. Suurella vaivalla retkeläiset saivat tavaransa nostetuksi lähes 700 metrin korkeuteen, jonne ne jätettiin varastoon; 21 p. maalisk. alkoi lumimyrsky, jota kesti viikon — se alkoi samana päivänä, kuten myöhemmin huomattiin, jona Scott Etelänavalta palatessaan Etelä-Viktorianmaan pöytämäjäätiköllä kuoli nälkään ja viluun. Lumimyrskyn aikana oli melkein mahdoton lähteä teltasta ulos, ja lumi tunkeutui telttaankin, peittäen makuusäkeissään loikojat korkealla kinoksella. »Kaikkiaan oli päällämme satakunta kiloa lunta, joka kaikki oli telttaan tunkeutunut 7 1/2 senttimetrin suuruisesta venttiiliaukosta.» Toisessa teltassa oli lunta 1,20 metriä vahvalta. Keli kävi niin pehmeäksi, että lumimyrskyn tauottua vain suurimmilla ponnistuksilla päästiin vähääkään eteenpäin. Vaikka tie kulki alaspäin, ei paluumatkalla alussa päästy eteenpäin kuin pari kilometriä päivässä. Uudet lumimyrskyt yllättivät retkeläiset, haudaten kerran toisen teltan miehineen päivineen puoleksitoista vuorokaudeksi kinoksien alle. Wild kertoo siitä:

»Lumimyrsky (130 kilom. tuntinopeus) raivosi vähentymättömällä nopeudella k:lo 11:een seuraavana aamuna. Sitten se tunnissa laimeni tavalliseksi tuuleksi. Kömmimme ulos makuusäkeistämme ja söimme lämpöisen kunnon aterian. Sitten lähdimme katsomaan tovereitamme ja huomasimme kauhuksemme, että heidän telttansa oli luhistunut maahan. Paikalla livahdimme tuulipukuumme, lensimme ulos ja näimme sanomattomaksi kauhuksemme, että Harrison makasi makuusäkissään lumessa. Mutta hän vakuutti, ettei hänellä ollut mitään hätää. Kannoimme hänet makuusäkkineen päivineen telttaamme. Hän kömpi siitä esiin terveenä miehenä, mutta oli kovin nälissään. Jones ja Moyes olivat niinikään pelastettavat; he makasivat luhistuneen telttansa alla kovin epämukavassa asennossa. Tuuli näyttää sen kaataneen edellisenä aamuna k:lo 10 aikaan, joten he siis olivat olleet syömättä 36 tuntia. Kaivoimme heidät esiin kiiruimman kautta.»

Talvimaja oli vain puolen kilometrin päässä pöytämäjäätikön monenkymmenen metrin korkuisesta pystysuorasta, helposti lohkeilevasta reunasta, suurien halkeamien ympäröimänä, joten sitä lumituiskussa oli sekä vaarallinen hakea että vaikea löytää. Se oli lisäksi niin kokonaan lumen peittämä, ettei se näyttänyt kuin tavallista suuremmalta nietokselta.

Kamala leiripaikka.

Myöhemmin tehtiin talven kuluessa useita muitakin rekiretkiä, muun muassa mannerrannalle varastoa viemään, ja löydettiin tällä matkalla sekä kaksi paljasta nunatakkia että osaksi paljas 120 metrin korkuinen rantaseinämä, jonka päällä oli 60 metrin korkuinen jäävaippa. Tämän kallion alla leirissä ollessaan ankarain lumimyrskyjen pidättäminä olivat retkikunnan jäsenet vähällä joutua hirmuisten lumivyöryjen uhreiksi. Peloittavalla jyrinällä ne syöksyivät jäälle ja lohkareita lensi sadan metrin päähän teltoista. Myrsky puhalsi molemmat teltat kumoon, repien toisen harjasta maahan saakka.

»Moyes ja minä lensimme nurin. Päästyämme taas pystyyn riensimme auttamaan omita, joiden teltta oli kestänyt vihurin. Myrsky riehui vielä entistäkin rajumpana, eikä meillä ollut muuta neuvoa kuin ottaa tangot irti ja laskea teltta alas. Etsimme nyt tuulen suojaa. Tuulen puolella olisi 270 metrin päässä ollut halkeama, joka ehkä olisi tullut kysymykseen. Myrsky oli kuitenkin saanut semmoisen voiman, ettei ollut mitenkään mahdollista kuljettaa tavaroitamme tätäkään lyhyttä matkaa. Toinen toisensa jälkeen menetimme jalansijan, ja tuuli kuljetti meitä pari-, kolmekymmentä metriä mukanaan. Ei jaäkirveelläkään aina ollut mahdollista pysyä paikallaan. Ainoa pelastuksen keino oli kuopan kaivaminen. Loimme senvuoksi lapioilla ensinnäkin metriä syvän, puoltakolmatta pitkän ja kahta leveän kuopan. Lumi oli niin kovaa, että tähän kului kolme tuntia. Reet ja telttatangot pantiin kuopan poikki, ehyt teltta levitettiin näiden päälle ja painoksi pantiin lunta ja jäälohkareita. Tämä kuuluu hyvinkin yksinkertaiselta, mutta todellisuudessa se oli sangen hidasta ja vaivalloista työtä. Monet näistä tuulenpuuskista varmaan puhalsivat 160 kilometrin tuntinopeudella, koska esim. yksi tempasi valtoihinsa vieressäni seisovan Harrisonin, kohotti hänet ilmaan aivan pääni yli ja nakkasi sitten 6 metrin päähän! Kuoppaan kasattiin kaikki — mikä ei ollut kiinni naulattua. Päivällistä syötyämme ryömimme makuusäkkeihimme. K:lo 3 aikaan vyöryi vuorelta suuri laviini, jonka kamala jyrinä voitti tuulenkin ulvonan. En tiedä kaameampaa tunnetta kuin näiden laviinien aikaansaama.»

Monta päivää myrskyä kesti ja kaiken aikaa miehet olivat kuoppaansa sullottuina, voimatta edes pystyssä istua. Vielä monta lumi- ja jäävyöryä suistui vuorelta ja ne tuntuivat kaikki olevan peloittavan lähellä. Iltaisin miehet lauloivat hengellisiä lauluja, saaden yhteisin ponnistuksin ainakin kahdentoista sanat kokoon. Viisi päivää he täten viettivät kuopassaan, syöden kylmää ruokaa, kun kuoppa sään lämmetessä, sitä myöten kuin myrskyä kesti, alkoi käydä kovin lämpimäksi ja sen mukaan märäksikin. Kun makuusäkitkin kastuivat ja niitä oli mahdoton matkalla kuivata, olivat ne sään taas kääntyessä purevaksi pakkaseksi niin kylmät, etteivät miehet yöllä uupumuksestaan huolimatta saaneet silmiinsä vähintäkään unta. Kotimatkalla he vielä pahoin eksyivätkin, mutta pääsivät kuitenkin lopulta kaikki elävinä majaan.

Eräällä keväämmällä tehdyllä retkellä, jonka tarkoitus oli kuljettaa ruokatavaroita kesäretkeä varteen, täytyi miesten yhteen mittaan viettää 17 vuorokautta teltassaan ja sen haljettua lumikuopassa, ennenkuin sää salli jatkaa matkaa.

Rannikkoretkikunta.

Marraskuun ensi päivinä Wildin johtama rekiretkikunta lähti itää kohti tutkiakseen Antarktikan rannikkoa sinne päin niin pitkältä kuin suinkin. Matka ei kuitenkaan muodostunut varsin pitkäksi, sillä jo 160 kilometrin päässä tuli vastaan valtava manterelta laskeva jäävirta, joka oli satoja metrejä vahvan pöytämäjäätikön kyntänyt auki niin hurjaksi jääröykkiöksi, ettei kukaan siivittä olisi päässyt siitä yli. Yli 20 kilometriä leveänä jääkoskena vyöryi tämä jäävirta, Denmanin glasieeri, 900 metriä korkealta mannerylängöltä, sulkien ehdottomasti tien.

Denmanin glasieeri.

Retkikunta koetti ensin kiertää glasieerin meren puolelta, jossa tasainen pöytämäjäätikkö ulottui satoja kilometrejä pohjoiseen. Jäätikön pinta oli kuitenkin täälläkin täynnään halkeamia ja kuiluja, joiden keskellä päivämatka supistui kuuteen kilometriin. »Monta kertaa kuulimme tässä sekavassa seudussa selviä ääniä, jotka merkitsivät liikuntoa. Sitäpaitsi kuului kuin metsästyspyssyjen pauketta tai etäistä tykin jyrinää. Siihen liittyi kaamea, ähkyvä ääni, ikäänkuin glasieerin kulkiessa kallioiden yli.» Kuljettuaan vielä 8 kilometriä eteenpäin päätti Wild koettaa, eikö jäävirran poikki voisi kulkea.

Siinä kohdassa, missä jäävirta kohtasi paljon hitaammin liikkuvan, ainakin ulkoreunoillaan meren päällä lepäävän pöytämäjäätikön, joka oikeastaan on maajäätikön jatkoa, oli valtava, yli 300 metriä pitkä, 100 tai 120 metriä leveä kuilu, jonka pohjalla ammottavat halkeamat näyttivät johtavan pohjattomaan syvyyteen. Sen seinämät olivat rosoiset ja halkeilleet ja kimaltelivat auringonpaisteessa kuin miljoonat valokipunat. Korkealla yläpuolella oli roukkioissa jättiläismäisiä jäälohkareita. Se oli hurjin, villein ja suurenmoisin näky mitä ajatella saattoi.

»Maanantaina, marraskuun 25 p. Ilman ja maiseman puolesta päivä oli suurenmoinen/ Mutta kaikki muu olikin vain vaivaa ja rasitusta. Koko päivän olimme jääroukkioissa. Tuskin olimme saaneet reem vedetyksi alppiköydellä jonkun kukkulan päälle, ennenkuin se taas täytyi laskea alas. Käännämme ja yritämme joka suuntaan, joka puolella jääaaltoja, jääkukkuloita, puserrusröykkiöitä, muistopatsaita, taikalinnoja, aivan matalista aina 100 metrin korkuisiin. On mahdoton nähdä eteensä tässä maisemassa kuin parisataa metriä. Siitä syystä etenemme aina kerrallaan vain lyhyen matkan, kiipeämme sitten kukkulalle tai lumivallille, valitsemme tien ja ponnistamme jälleen kappaleen matkaa eteenpäin…

»Kärsimme tänään kaikki auringon vaikutuksesta, Kennedy pahimmin. Hänen huulensa, poskensa, nenänsä ja otsansa ovat täynnään rakkoja. Hänellä on vaaleanpunertavat hiukset ja arka iho, joka siihen tavallisesti kuuluu.

»Tiistaina, marraskuun 26 p. Jälleen kulutettu päivä mitä ankarimpaan työhön. Kolme tuntia kului, ennenkuin pääsimme ensimmäiset 800 metriä eteenpäin. Monessa paikassa täytyi meidän kirveellä ja lapiolla raivata tie ja sitten rakentaa railon poikki silta. Klo 1 iltapäivällä olimme saaneet kulkeneeksi vain I 1/2 kilometriä. En ole milloinkaan nähnyt enkä kuvitellutkaan mitään niin ihanaa, kaunista, kuin ne muodostumat, joiden kautta tiemme tänä aamuna kulki. Lunchin jälkeen maisema muuttui aivan toisenlaiseksi. Sekavain, ahtaantuneiden jääröykkiöiden jälkeen tulimme lumirinteille, valtaviin, kilometrin ja puolentoistakin levyisiin aaltoihin, joissa halkeamia kulki ristiin rastiin…