IKUISEN JÄÄN POHJOLA. (continued 4)

Lockwood Grönlannin pohjoisrannalla.

Lockwood, joka suoritti tärkeimmän löytöretken, lähti asemalta, Fort Congerista, huhtikuun 3:ntena, 13 miestä ja koiraa kerallaan. Hänen tehtävänsä oli Grönlannin pohjoisrannan tutkiminen.

Alkutaipaleet olivat tukalat suunnattoman kylmyyden, röykkiöisen jään ja rajujen myrskytuulien vuoksi. Lämpömittari osoitti -62°C. Robesonin kanavan itäpuolelta täytyi palauttaa takaisin neljä miestä, jotka eivät kestäneet matkan rasituksia. Kulkien sitten viisi päivää maata, jolla taipaleen teko oli tavattoman rasittavaa, Lockwood taas laskeutui jäälle. Ankarat myrskyt, epätasainen jää, rekien särkyminen ja lumisokeus eivät voineet pidättää urheita amerikkalaisia, eikä edes pehmyt lumi, tuo rekiretkien suurin vihollinen. 14 kilometriä päivässä edistyi matka. Huhtikuun 21:ntenä Lockwood taas lähetti osan miehistään palaamaan ja lähti yhden toverin ja yhden eskimon kanssa pohjoisrannan suurien vuonojen ohi yhä eteenpäin pyrkimään. Kap Britanniasta hän kulki seutuja, joissa ei kukaan ollut ennen käynyt, oikealla puolella maan sisään painuvaa vuonoja, vasemmalla napameri. Leveydellä 83°19', ankara myrsky ja pakkanen piti retkikuntaa 63 tuntia paikallaan, mutta vaikka eväätkin olivat arveluttavasti huvenneet, vaikka jää oli niin röykkiöistä, että tie täytyi kirveillä raivata ja rekeä köysillä laskea ja vaikka yhä leveneviä railoja ilmaantui joka puolelle, ponnisti Lockwood edelleen leveydelle 83°24 saakka, joka oli pohjoisin siihen saakka saavutettu kohta. Nousten lähes 800 metriä korkealle vuorelle hän pohjoisessa näki rannattoman jääkentän ja Grönlannin rannan jatkuvan edelleen koillista kohti. Etelässä näkyi sekava paljous lumihuippuja ja vuonojen halkomaa maata, mutta maajäätikköä ei ensinkään. Kettuja, jäniksiä, sopuleja, riekkoja näkyi ja maalla oli koko joukko kasvullisuutta. Kääntyen toukokuun 13:ntena paluumatkalle retkikunta jo kesäkuun 1:nä pääsi takaisin asemalle.

Seuraavana vuonna Lockwood teki samalle suunnalle uuden retken, mutta nyt meri oli monessa kohden sulana, niin ettei sitä voinut kulkea, ja vain vaivoin retkikunta pelastui ajelehtivalta jäälautalta, jolle se jään revetessä oli joutunut. Tämän jälkeen sillä ei ollut muuta neuvoa kuin palata asemalle.

Grinnellin maan sisäosissa.

Greely teki keväällä 1882 rekiretken Grinnellin maan sisäosiin, löytäen 1,300 neliökilometriä laajan järven, josta juoksi mereen joki. Järveen laskeutui pohjoisesta Grantin maan jäätiköiltä glasiereja. Järven eteläpuolella oli lumettomia mäkimaita. Kesäkuussa Greely uudelleen tuli tälle järvelle ja kulki edelleen länteen päin, kunnes hän korkealta vuorelta näki kauas länteen, lännen merestä pistävän vuonon yli.

Huhtikuun 24:ntenä 1883 Lockwood lähti näitä löytöjä jatkamaan. Hän tapasi lumettoman ja jäättömän maan, jota eteläpuolella rajoitti 40—60 metriä korkea jäämuuri, sillä puolella olevan maajäätikön äkkijyrkkä reuna. Kuin Kiinan muuri se melkein tasakorkeana kulki poikki laaksojen ja vuorien, eikä mistään löytynyt semmoista kohtaa, josta sille olisi ollut mahdollinen kiivetä. Kulkien Grinnellin maan vedenjakajan poikki Lockwood tapasi jyrkkään laskevan rotkolaakson, joka johti lännestä vastaan tulevalle tuntemattomalle vuonolle. Tämä vuono sai nimeksi Greelyn vuono. Vuorovesirailo suolakiteineen todisti, että vuono oli lännen meren haarautuma. Lockwood kulki vuonon jylhän mahtavia vuorirantoja seuraillen länteen päin, kunnes pitkällinen myrsky pakotti ensin säänpitoon ja sitten, varustusten vähyyden vuoksi, takaisin kääntymään. Vuonon Lockwood arvosteli noin 100 kilometrin pituiseksi ja pariakymmentä kilometriä leveäksi. Todellisuudessa vuonon pituus on yli 200 km, kuten myöhemmin Sverdrup osoitti. Lockwood ei siis likimainkaan saavuttanut sen suuta.

Greelyn löytämä kesällä lumeton järviseutu oli siis kahden maajäätikköalueen välillä. Greelyn mielestä tämä löytö antoi tukea Nordenskiöldin otaksumalle, että Grönlanninkin poikki kulkee samanlaisia jäättömiä vyöhykkeitä. Eskimoitten asumusten pohjia näkyi tällä maajäätiköstä vapaalla vyöhykkeellä paljon, joten he näyttävät tämän kautta kulkeneen Grönlannin itärannalle. Laaksot olivat sangen hedelmällisiä, jonka vuoksi täällä elikin paljon myskihärkiä.

Suoritettuaan asemallaan sangen perusteelliset tieteelliset työt ja ulotettuaan näin huomattavalla tavalla maantuntemusta, amerikkalaisen retkikunnan täytyi ryhtyä toimiin päästäkseen omin voimin pois, kun laivaa ei kuulunut toisenakaan kesänä sitä pois noutamaan, kuten määrä oli.

Retkikunnan urhea paluumatka.

Elokuun 9 p. 1883 jäät lähtivät salmesta ja seuraavana päivänä retkikunta pienellä höyrypurrella, kahdella veneellä ja jollalla lähti matkaan, kuljettaen mukanaan niin paljon elintarpeita kuin veneihin suinkin mahtui. Matka oli ylenmäärin vaivalloinen ja vaarallinen. Korkeat vuorovedet, jotka nousivat 8 metriä ja enemmänkin, ynnä vähän väliä uudistuvat kovat myrskytuulet pitivät ahtojäitä ainaisessa liikunnossa, ajaen niitä vuoroin korkeita, jyrkästi veteen suistuvia rantavuoria vastaan, vuoroin rannasta ulospäin. Höyrypursi voitiin säilyttää vain hellittämättömillä, epätoivoisimmilla ponnistuksilla, veneet taas siten, että ne puristuksen uhatessa sukkelaan tyhjennettiin ja vedettiin jääteleille. Matkalla korjattiin talteen pienimmätkin eväsvarastot, mitä keväällä oli etukäteen lähetetty. 16 päivää ponnisteluaan retkikunta pääsi Kap Hawksun, jonne oli matkaa suorin tein 300 km. Jäissä oli kuitenkin täytynyt kierrellä niin paljon, että todellisuudessa oli kuljettu kahta vertaa pitempi matka. Yrittäessään kulkea edelleen leveän vuononsuun poikki retkikunta tarttui jäihin ja veneet jäätyivät kiinni ja kymmenen päivää muutosta odotettuaan sen täytyi jättää höyrypurtensa ja 19 päivää tehdä mitä epätoivoisimpia ponnistuksia päästäkseen rantaan, jonne ei ollut kuin 20 kilometrin matka. Syyskuun 29:ntenä retkikunta kuitenkin täysilukuisena, tieteellisine tuloksineen ja koneineen ja muine tärkeimpine tarpeineen saavutti rannan Kap Sabinen ja Kap Isabellan välillä, Smithin salmen kapeimmalla kohdalla.

Paikka oli kuitenkin suojaton, jäävirtain sulkema etelän puolelta, jota paitsi ruokatavaroita oli vähän, vaikka olikin uupumatta ammuttu hylkeitä. Toiset metsästivät maalla, toiset jäällä, toiset rakensivat kivimajoja, toiset hakivat kivipyykkejä ja apuretkikuntain ehkä jättämiä tietoja. Tuskin oli talviasunnot saatu valmiiksi, kun tiedustelijat toivat uutisia »Proteuksesta», jonka jäät olivat heinäkuun 23:ntena 1883 ruhjoneet Kap Sabinen pohjoispuolella. Luutnantti Garlington, joka oli apuretkikuntaa johtanut, kertoi vieneensä Kap Sabineen suuren määrän ruokatavaroita maihin, mutta samat varastot hän sitten oli itse anastanut, kulkiessaan veneillä Upernivikiin, jossa toinen avustuslaiva, »Yantic», tapasi hänet.

Kun Greely ei luullut retkikuntansa millään neuvoin voivan kulkea Smithin salmen poikki, jossa jääröykkiöt herkeämättä ajelivat etelää kohti, palasi hän suurella vaivalla jonkun matkaa pohjoiseen, Kap Sabineen, jos joku apuretkikunta vielä syksyn kuluessa sinne löytäisi. Mutta siitä oli hyvin vähän toivoa.

Nälkäleiri ja nälkäkuolema.

Oli nimittäin jo lokakuun 15:s ja napayö oli kynnyksellä. Retkikunnan vaatteet olivat repaleina, polttoaineita ei ollut ja 40 päivän munan piti siis riittää 250 päiväksi, kunnes apua saataisiin. Osa rakensi eräälle saarelle kivistä, öljykankaasta, veneosista ja lumesta majan ja voimakkaimmat lähetettiin pitkin rannikkoa etsimään, olisiko minnekään kätketty ruokavaroja, ampumaan maaeläimiä ja väijymään hylkeitä niiden henkireikäin ääressä, kunnes pilkkopimeä pakotti kaikki majaan palaamaan. Tieteellisiä havaintoja tehtiin uupumatta, keksittiin huvituksia, suunniteltiin kevätretkeä, ja näin säilyivät retkeläiset, niin että keväällä vain yksi mies oli kuollut.

Keväällä retkikunta koetti kulkea Smithin salmen poikki, mutta se oli aivan mahdotonta. Hylkeen pyynti ja metsästys maalla antoivat hyvin vähän saalista, nälkä alkoi vaivata niin ankarasti, että miehiä toinen toisensa jälkeen kuoli. Lopulta ei ollut muuta syötävää kuin hylkeennahkakaistaleita. Näitä yksi sotamiehistä varoituksista huolimatta varasti moneen kertaan, niin että Greelyn täytyi ammuttaa hänet. Lopulta oli elossa vain kuusi miestä, jotka kukkia, ruohoja, merileviä ja jäkälää syömällä saivat itsensä hengissä pysymään, kunnes kesäkuun 22:ntena 1884 apu tuli.

Pelastus.

»Neptune» yritti tosin jo v. 1882 päästä Kennedyn kanavaan retkikuntaa pois tuomaan, mutta sen täytyi jääesteiden vuoksi palata takaisin jo Smithin salmesta. Seuraavana kesänä »Proteus» tuhoutui jäissä, kuten jo mainitsimme, »Yantic» taas vei varastonsa Littletonin saarelle, Smithin salmen itärannalle, eikä yrittänytkään, nimenomaisia ohjeitaan noudattaen, tunkeutua jäihin. Niin varhain kuin suinkin Yhdysvaltain hallitus v. 1884 lähetti kolme laivaa, »Thetiin», »Bearin» ja Englannin hallituksen lahjoittaman »Alertin» kapteeni Schleyn johdolla apua viemään. Schley toimi niin ripeästi kuin suinkin, ja tätä yksinomaan saivat Greelyn retkikunnan viimeiset eloon jääneet kiittää pelastuksestaan.

Kesäkuun 22:ntena eivät eloon jääneet seitsemän miestä olleet 42 tuntiin nauttineet muuta kuin vähän vettä ja hieman keitettyä hylkeennahkaa, joka oli otettu Greelyn makuupussista. Ulkona puhalsi jäätävä tuuli, tunkeutuen kurjaan telttaan, jonka tuuli oli osaksi puhaltanut kumoon, ja retuuttaen keskellä olevaa telttatankoa, joka uhkasi joka hetki kaatua.

Greely koetti lukea miehilleen muutamia virren värssyjä, mutta hänen äänensä oli niin heikko, että se pian kokonaan petti, — levollisina makasivat siinä nyt kaikki odottaen loppua, joka näytti välttämättömältä. Äkkiä Greely luuli läpi kovan tuulen vinkunan kuulevansa höyrylaivan pillin. Kun hän kuitenkin oli itse liian heikko noustakseen jalkeilleen, pyysi hän Longia ja Brainardia, jotka vielä kykenivät liikkumaan, menemään ulos katsomaan, näkyikö siellä todella höyrylaivaa. Nämä paikalla kompuroivat seisomaan ja horjuivat ulos. Brainard palasi pian takaisin ja sanoi, ettei siellä ollut mitään, ulkona merellä ei näkynyt elonmerkkiäkään. Tuntui siltä kuin olisi joku paha henki aikaansaanut nämä kummittelevat äänet ilkkuakseen heidän viimeistä katkeraa kuolonkamppaustaan. Nyt ei ollut muuta neuvoa kuin odottaa kuolemaa.

Vähän myöhemmin kuului kuitenkin raskaita askelia ja outoja ääniä, »ja sekavin tuntein» lausuu Greely, »jotka olivat niin elävät, kuin ne heikkouden tilassamme saattoivat olla, kuulimme nyt, ettei maamme ollut heittänyt sikseen pelastustamme, että pitkälliset kärsimyksemme ja taistelumme olivat päättyneet ja että retkikuntamme eloon jääneet nyt olivat pelastetut.»

Schley oli eräältä saarelta löytänyt Greelyn jättämän tiedonannon olinpaikastaan ja sen mukaan hän löysi retkikunnan leirin. Kauhukseen hän huomasi, että tiedonanto oli päivätty jo lokak. 21 p. 1883 ja ettei retkikunnalla silloin ollut eväitä kuin 40 päiväksi. Ei näyttänyt sen vuoksi olevan toiveita siitä, että heidät enää tavattaisiin hengissä. Raskaalla sydämellä hän heti lähetti luutnantti Colwellin höyrypurrella mainittuun leiripaikkaan. Purresta tähyiltiin joka suunnalle, mutta ei ainoatakaan elävää olentoa näkynyt millään suunnalla. Niemennokan ympäri ajettuaan pursi tuli pieneen poukamaan, ja siellä pimeähkössä utuisessa valaistuksessa äkkiä huomattiin ihmisolento, joka seisoi pienellä kalliolla parinsadan metrin päässä. Se oli Long, joka jo oli kaksi kertaa epätoivoisena palannut takaisin tähystyspaikaltaan. mutta tullut vielä kolmannenkin kerran, viimeisen toivon kipinän kannustamana. Perämies tempasi käteensä lipun ja viuhtoi sillä kiihkeästi ja mies, joka heti huomasi sen, kumartui ja otti kalliolta merkkilipun, jolla hän viuhtoi vastaukseksi, astuen sitten verkalleen rantaan, kaatuen kuitenkin kahdesti, ennenkuin pääsi alas.

»Montako on vielä elossa?» huusi luutnantti Colwell höyryaluksesta.

»Meitä on vielä jäljellä seitsemän!» vastasi Long heikolla äänellä.

Purren saavuttua jään partaalle luutnantti heti juoksi maihin Longin luo, nähden kammolla hänen kuopalle painuneet poskensa, raukeat silmänsä, pitkän takkuisen partansa ja tukkansa. Puhe oli sopertavaa ja soinnutonta ja alaleuka lotisi mielenliikutuksesta.

»Missä he ovat?» kysyi Colwell kiihkeästi.

»Teltassa!» sanoi mies ja osoitti olkansa taa, »mäen toisella puolella — mutta teltta on kaatunut.»

»Elääkö mr. Greely?»

»Kyllä, Greely elää.»

»Entä ketäs muista upseereista?»

»Ei ketään», ja sitten hän ikäänkuin kaukomietteissä lausui: »Teltta on kaatunut!»

Perämies vei nyt Longin purteen ja muut juoksivat kallion poikki hänen osoittamaansa suuntaan. Kallion poikki päästyään he samassa olivatkin teltan edessä, josta Brainard juuri oli ryöminyt ulos, ja teltan sisästä huudettiin heikolla äänellä: »Kuka se on?» — »Minä olen Norman», huusi yksi tulijoista, joka oli ollut mukana menomatkalla.» ja nyt vastattiin sisältä: »Ah, se on Norman!» äänellä, jossa tuntui kuin heikko ilonkajastus.

Tällä ajalla oli eräs tulleista, joka itki kuin lapsi, heittäytynyt polvilleen vierittääkseen pois telttaa tukevia kiviä, ovea kun ei näkynyt. Kun tämä kuitenkin oli työiästä, viilsi Colwell veitsellä teltan auki ja katsoi sisään.

Mikä kamala näky. Heti aukon vieressä oli näköjään kuolleen miehen pää. Hänen alaleukansa riippui, silmät olivat auki, jäykät ja lasimaiset ja jäsenet olivat liikkumattomat. Toisella puolella näkyi surkea olento, joka tosin vielä eli, mutta jolla ei ollut käsiä eikä jalkoja. Oikean käsivarren tynkään oli sidottu lusikka. Kaksi istui keskellä telttaa pitäen pulloa, josta he paraillaan antoivat viimeisen tipan rommia näköjään hengettömälle toverille, ajatellen viimeiseen saakka sitä, jonka tarve oli suurin. Vastapäätä makasi käsillään ja polvillaan musta olento, jolla oli pitkä yhteen vanuttanut parta ja yllään kehno repaleinen päällystakki. Silmät kiilsivät ja tuijottivat.

»Kuka te olette?» kysyi Colwell. Mies ei vastannut, näytti kokonaan hajamielisyyteen vaipuneelta.

»Kuka te olette? toisti Colwell; silloin eräs toisista lausui:

»Se on luutnantti — — luutnantti Greely.»

Colwell kämpi sisään, tarttui hänen käteensä: »Greely, sinäkö se olet?»

»Niin», vastasi Greely heikolla kolealla äänellä. »Niv, — — seitsemän meitä on enää elossa; tässä olemme… kuollaksemme kuin miehet… Olen tehnyt… mitä voin… laittakaa hyvä kertomus.» — Ja sen sanottuaan hän vaipui maahan, ei jaksanut enempää puhua. Elonkipinä oli melkein sammunut.

Colwell antoi nyt nälkiintyneille vähän biskviitä ja kuivattua lihaa, jonka he nauttivat jotenkin välinpitämättömästi, sillä nälkää he eivät tunteneet. Mutta heti kun he olivat saaneet muutamia suupaloja, heräsi ruokahalu hyvin sukkelaan ja sangen vaikeata oli sitten vastustaa heidän melkein raivoisaa himoaan saada enemmän kuin niin heikoille mitenkään voitiin antaa. Lääkäri kutsuttiin maalle ja hän käski antaa heille aina kymmenen minuutin kuluttua lämmintä lihateetä ja maitopunssia, ja vähitellen he sen verran voimistuivat, että heidät voitiin viedä höyrypurren mukaviin kajuuttoihin. Siinä kuitenkin oli täysi työ, kun oli noussut ankara myrsky, joka väkisinkin kasteli heidät. Greelyn vaatteet leikattiin pois ruumiin päältä ja hänet kiedottiin vahvoihin lämmitettyihin vaippoihin, jonka jälkeen hänet pantiin Normanin kojuun, hänen paljoakaan älyämättä, mitä hänelle tehtiin.

Muutaman päivän hänen henkensä oli hiuskarvan varassa, mutta lopulta sai elämä voiton. Lämmön ja ravinnon ohella vaikutti siihen vaimon ja lasten kuvakin, jonka apuretkikunta oli tuonut mukanaan. Sekin mies, joka jo oli näyttänyt kuolleelta, reipastui ja parani, mutta sitä raukkaa, joka oli jalkansa ja käsivartensa menettänyt, mutta joka toveriensa uhrautuvaisen hoidon johdosta muutoin näytti muita reippaammalta, ei ollut mahdollinen pelastaa. Voimakkaamman ravinnon johdosta tulehtuivat haavat, eikä leikkauksestakaan ollut apua. Heinäkuun 6:ntena hän rauhallisesti ja tuskattomasti kuoli, elettyään kahdeksan kuukautta näin kammottavassa tilassa.

Apuretkikunta pääsi sitten muita vahingoita enää kokematta onnellisesti Yhdysvaltain laivastosatamaan Portsmouthiin, jossa se yleisöltä ja sotalaivastolta sai erinomaisen lämpimän vastaanoton. Elokuun 5:ntenä laivat saapuivat New Yorkiin, jossa nälkään kuolleitten ruumiit vietiin maihin ja annettiin omaisilleen haudattaviksi. Silvottuine jäsenineen ne osoittivat, mihin kataliin tekoihin nälkä oli merimiesparat saanut.

De Longin ja Greelyn retkikuntain surullinen kohtalo jäähdytti joksikin aikaa Amerikassa kaiken mielenkiinnon napamatkoja kohtaan, kunnes Robert E. Peary astui näyttämölle ja alkoi sitkeän ja lopulta voitokkaan työnsä valloittaakseen pohjoisnavan amerikkalaisille.

De Longin retki. "Jeannetten" tuho.

Laivalla, jonka Amerikan hallitus lähetti pelastamaan Hallin retkikunnan miehiä Grönlannista, oli muiden mukana G.W. De Long, Yhdysvaltain sotalaitoksessa palveleva upseeri, joka tällä matkalla innostui napatutkimukseen, niin että hän päätti itsekin saada aikaan retken saavuttaakseen Hallin tavoittaman suuren päämäärän — pohjoisnavan — mutta toisia teitä kuin Hall. De Long päätti pyrkiä sinne Beringin salmen kautta ja »New York Herald», sama lehti, joka oli Stanleynkin ensimmäiset matkat kustantanut, antoi hänen käytettäväkseen runsaat varat. Kun Nordenskiöld ei vielä ollut palannut Koillisväylältä, piti De Longin mennessä etsiä häntäkin Siperian koilliskulmilta, jotka olivat matkan varrella.

De Longin ei ollut vaikea pestata laivalleen valiomiehiä, joiden joukossa monta kansallisuutta oli edustettuna, ja heille johtajiksi amerikkalaisia meriupseereja. Laiva, jonka nimi oli »Jeannette», oli Englannissa pyyntialukseksi rakennettu. Se varustettiin mitä parhaiten kolmen vuoden matkaa varten. Ettei De Long aikonut kesken palata, osoittaa mukaan otettu kupariastia, joka oli laskettava pohjoisnavalle, säilyttämään paikalla tiedon navan valloituksesta. Heinäkuun 8:ntena 1879 retkikunta lähti San Franciscosta Beringin salmea kohti.

Napaa kohti.

»Jeannette» kääntyi siis Beringin salmesta koillisväylälle, mutta sai jo Koljutshin-lahdessa maanasukkailta kuulla, että Nordenskiöld olikin onnellisesti päättänyt matkansa ja De Long oli täten valmis omaa ohjelmaansa toteuttamaan. Kokka käännettiin pohjoista ja saavutettiin Wrangelin maa, jota siihen aikaan luultiin navalle ulottuvan »Petersenin mantereen» pääksi. De Longin aikomus oli kulkea tätä maata navalle, mutta sen sijaan hän takertuikin jäihin, jotka hänen kauhukseen alkoivat kuljettaa »Jeannettea» Wrangelin saaren ohi otaksutun manteren yli napamerelle. Retkikunnalla ei ollut muuta neuvoa kuin jäädä talveksi jäihin. Laivalla toimitettiin säännölliset tieteelliset asematyöt, miten luonnonvoimat lienevätkin ympärillä raivonneet, ja miehistölle De Long hankki riittävästi sekä työtä että ajanviettoa.

Tammikuussa 1880 alkoivat vastoinkäymiset, eivätkä ne hellittäneet, ennenkuin laiva oli Jäämeren pohjassa ja retkikunnasta suurin osa tuhoutunut. Eräs upseereista sai silmätaudin, joka riisti häneltä toimintakyvyn eikä millään ottanut parantuakseen. Tammikuun 19:ntenä »Jeannette» sai vuodon, joka pakotti siitä pitäen pumppaamaan vettä yöt päivät herkeämättä. Retkeilijäin täytyi olla valmiina millä hetkellä tahansa lähtemään laivasta ja nukkumaankin täysissä tamineissa. Vaihteeksi voitiin silloin tällöin ampua jääkarhuja.

»Jeannetten» täten koukkuja ja vinkkuroita tehden ajautuessa yhä luodetta kohden kului talvi, kevät tuli ja meni kesä, syksy, tuli toinen talvi ja vuosi, höyrypumppujen herkeämättä työskennellessä. Vuosi 1881 alkoi ankarilla myrskyillä ja pakkasilla, elohopea oli monet päivät yhteen mittaan jäässä. Ikävä, jännitys ja ainaiset vaarat olivat heikontaneet kaikkien terveyttä arveluttavassa määrässä.

Uusia saaria.

Uuden Siperian koillispuolelta sukelsi toukokuussa Jäämeren helmasta kaksi pientä, hyistä saarta, Henriette ja Jeannette, jotka tuottivat mieluista vaihtelua.

Laiva uppoaa.

»Jeannetten» kohtalon päivä oli nyt tullut. Kesäkuussa ahtojäät puristivat sitä niin kovakouraisesti, että laidat painuivat sisään, kansi nousi pullolleen ja laiva alkoi täyttyä. Tulisella kiireellä syydettiin jään päälle eväät, vaatteet, koneet, veneet, reet ja muut tarvekapineet. Kesäkuun 12:ntena 1881 aamupäivällä »Jeannette» heiluvin lipuin vaipui jäitten läpi meren pohjaan, miehistön jäällä sitä katsellessa syvän liikutuksen valtaamana. Paikan asema oli 77°15' pohj. leveyttä, 155° itäistä pituutta.

Nyt alkoi vaikea ja raskas retki Siperian rantaa kohti. Viidellä reellä alettiin elintarpeita, varusteita ja viittä venettä kuljettaa aluksi Uuden Siperian saaria kohti. Sairaat astuivat rekien vieressä jouten. Jäällä oli kuitenkin keli niin huono, suuria röykkiöitä niin paljon tiellä, että sama matka täytyi kulkea moneen kertaan, joka suunnattomasti hidastutti eteenpäin pääsyä. Joka ilta, kun teltat oli pystytetty, vaipuivat miehet uupuneina jäälle ja tuskin edes viitsivät vaihtaa likomärkiä jalkineitaan. Vasta kun kattilat porisivat tulella, reipastuivat mielet taas.

Kun oli yksi viikko ponnistettu eteenpäin ja De Long tähtitieteellisesti mittasi paikan aseman, huomasikin hän kauhukseen, että retkikunta ei ollutkaan päässyt 16 neljännestä eteenpäin matkansa suuntaan, vaan että se päin vastoin oli ajautunut 20 neljännestä pohjoiseen siitä paikasta, jossa »Jeannette» oli uponnut. Vain ensimmäiselle koneenkäyttäjälle, Melvillelle, ja lääkärille De Long ilmoitti tämän masentavan tiedon.

Bennettin saari.

Eteenpäin etelää kohti kuitenkin täytyi pyrkiä. Jään pinta yhä paheni, mutta onneksi tuuli kääntyi pohjoiseen, alkaen nyt työntää jäitä ja niiden keralla retkikuntaa etelää kohti. Heinäkuun 29:ntenä saavuttiin tuntemattomalle saarelle, joka sai Bennettin saaren nimen. Se oli vain 60 neljänneksen päässä »Jeannettesta». Jäässä alkoi nyt olla railoja, että saatettiin matkata soutaenkin ja matka edistyi paremmin.

Näin retkikunta saapui Uuden Siperian saarille, Fadejewille ja Kotelnoille, joilla ei tavattu pyyntimiehiä, vaikka niitä merkeistä päättäen oli siellä hiljakkoin käynyt. Kolmella veneellä, joita De Long, luutnantti Chipps ja konemestari Melville johtivat, suunnattiin Kotelnoilta matka Lenan suistamoon. Päivät purjehdittiin, yöksi veneet vedettiin jääteleille. Säät olivat myrskyiset, jonka vuoksi aallot syytivät vettä näihin pieniin veneihin, niin että sitä kaiken aikaa täytyi viskata pois. Ruokavarat alkoivat loppua, mutta onneksi retkeläiset saattoivat ampua hylkeitä, lintuja ja muuta riistaa. Tupakan loputtua merimiehet pureskelivat tervaköyttä.

Syyskuun 12:ntena myrsky erotti veneet, eivätkä ne sen koommin tavanneet toisiaan.

Lenan suistamossa.

De Longin vene saapui parin päivän kuluttua Lenan suistamoon, josta matkaa veden mataluuden vuoksi jatkettiin maisin, poikki vajottavain rämeitten. Matkaa paljon hidastutti se, että täytyi odottaa tiellä olevain putaitten jäätymistä. Yksi miehistä oli saanut kylmänvihat jalkoihinsa, jotka olivat leikattavat poikki. Reellä häntä sitten vedettiin eteenpäin, vaikka hän pyysi jäädä erämaahan kuolemaan. Miehet taas elpyivät, kun saatiin ampua kaksi peuraa, mutta vähitellen kipeytyivät kaikkien jalat, niin että kulku kävi yhä vaikeammaksi ja hitaammaksi. Lokakuun 6:ntena jalkansa menettänyt merimies kuoli ja parin päivän kuluttua loppui ruoka. De Long lähetti nyt kaksi reippainta miestään, Nindemannin ja Norosin, edeltä kulkemaan, antaen heille kiväärin ja tilkan alkoholia eväiksi. Lumimyrskyn vinkuessa he lokakuun 9:ntenä lähtivät matkaan, ampuivat vähän riistaa, viettivät yönsä autioissa mökeissä ja ponnistivat uupumuksestaan huolimatta eteenpäin. He tapasivat alkuasukkaita, mutta eivät saaneet heitä ymmärtämään asiaansa eivätkä siis apuakaan viemään. Vähän myöhemmin he tapasivat karkoitetun venäläisen, joka toimitti heidät Buluniin. Sinne he saapuivat sangen heikkoina lokakuun 29:ntenä.

Sitä ennen heidät oli matkalla saavuttanut Melville, joka venäläiseen siirtokuntaan päästyään paikalla ryhtyi toimiin De Longin auttamiseksi. Jo parin päivän kuluttua hän maanasukkaitten keralla lähti poronkelkoilla matkaan. Molemmat merimiehet olivat niin heikot, etteivät he voineet lähteä mukaan. Melville löysikin paljon De Longin ja hänen kumppaniensa jälkiä, mutta heitä itseään hän ei löytänyt, vaikka olisi miten hakenut, ja marraskuun lopulla lumimyrskyt pakottivat heittämään etsimisen ja palaamaan takaisin kyliin.

Melville oli veneellään saavuttanut Lenan deltan itäiset suuhaarat ja tavannut siellä alkuasukkaita, jotka olivat hänelle ja hänen tovereilleen antaneet puolimätää hanhenlihaa syötäväksi, sillä välin kun lähettivät sanan lähimpään venäläiseen kylään. Kuultuaan kahden valkoisen kulkeneen etelää kohti, oli Melville paikalla lähtenyt heidän peräänsä ja saavuttanut heidät, kuten yllä kerroimme. Hänen poroilla lähtiessään apua viemään, oli De Longin joukosta jo viimeinenkin heittänyt henkensä.

De Longin kuolema.

Melville lähetti miehensä Amerikkaan kiiruumman kautta, mutta jäi itse Nindemannin ja parin muun miehen keralla talveksi Siperiaan, ryhtyäkseen keväällä niin varhain kuin suinkin De Longin joukkoa ja Chippsin venekuntaa etsimään. Vihdoin hän Lenan suistamossa tuli paikkaan, jossa lumesta pisti esiin käsivarsi. Se oli De Longin käsivarsi. Lähellä häntä makasivat muut miehet. Koneita ja taloustarpeita oli hajallaan siellä täällä. De Longin päiväkirjakin löydettiin. Siihen oli viimeiseen hetkeen merkitty joka päivän tapahtumiset, lopulta vain päivämäärät ja niiden miesten nimet, mitä kunakin päivänä kuoli. Viimeinen päivämäärä oli sunnuntai, lokakuun 30:s, jolloin kynä näyttää kirvonneen kirjoittajan kädestä.

Melville hautasi kaikki suureen yhteiseen hautaan ja pystytti haudalle ristin. Sitten jatkoi hän Chippsin venekunnan etsimistä, mutta:siitä ei ole milloinkaan saatu vähintäkään tietoa. Luultavasti aallot täyttivät veneen haudaten joka miehen Jäämeren helmaan. Melville palasi sitten Amerikkaan, jossa hän teki selkoa retkikunnan kohtalosta.

Amerikan hallitus lähetti nyt uuden retkikunnan tuomaan kotimaan poveen De Longin ja hänen toveriensa ruumiit. Tämäkään retkikunta ei tavannut pienintäkään jälkeä kolmannesta veneestä, vaikka se tarkkaan etsi Lenan deltan.

De Longin retkestä oli melkoiset maantieteelliset tulokset, vaikka se päättyikin niin onnettomasti. Hän löysi uuden saariston, jolle sitten annettiin »De Longin saarien» nimi, ja osoitti mittauksilla Siperian pohjoispuolella olevan meren mataluuden ja siinä kulkevan pintavirtauksen. Sitä paitsi suoritettiin matkalla säännöllisesti kaikki asemahavainnot. De Longin ja hänen joukossaan olevan lääkärin uskollisuus sairaita miehiään kohtaan, joita he eivät jättäneet, vaikka ehkä olisivatkin voineet itsensä pelastaa, saavutti kaikkialla lämmintä myötätuntoa.

»Jeannetten» matkalla oli napameren tutkimiseen siten välitön, käänteentekevä vaikutus.

Fridtjof Nansen ja "Framin" matka.

"Jeannetten" esineitten matka napameren poikki.

Kolme vuotta sen jälkeen kun »Jeannette» oli tuhoutunut Jäämeressä, Uuden Siperian saarien pohjoispuolella, löysivät eskimot kesäkuussa 1884 kajaakkimatkoillaan Grönlannin lounaisrannalla, Julianehaabin edustalla, ajojäitten päältä esineitä, jotka ilmeisestikin olivat kuuluneet »Jeannetten» retkikunnalle. Joukossa oli De Longin allekirjoittama muonaluettelo, luettelo »Jeannetten» veneistä, koko joukko vaatteita, joista toisissa oli retkikunnan jäsenien nimiä, ynnä teltan repaleita.

Tanskalainen siirtokunnantoimitsija Carl Lytzen, joka eskimoilta sai tiedon näistä esineistä, käsitti heti löydön suuren tieteellisen merkityksen ja lähetti tavarat Tanskaan, jossa ne, samoin kuin kaikkialla muuallakin ja varsinkin Amerikassa, herättivät mitä suurinta huomiota. Eräässä maantieteellisessä aikakauskirjassa Lytzen huomautti, että kyllin lujalla laivalla näytti olevan mahdollista kulkea Uuden Siperian saarilta Grönlannin etelärannalle ajojäiden mukana, kunhan vain varustettiin matkaan riittävät eväät. Joka tapauksessa matka kestäisi monta vuotta.

Norjassa professori Mohn, tunnettu ilmatieteilijä, niinikään paikalla huomautti, että »Jeannettesta» peräisin olevat esineet olivat tulleet Grönlannin itärannalle navan poikki ja sitten Grönlannin eteläkärjen ympäri merivirran mukana ajautuneet lounaisrannalle.

Nansenin suunnitelma.

Fridtjof Nansen päätteli »Jeannetten» esineistä niinikään, että Siperian rannikolta kulki pohjoisnavan ja Frans Josefin maan välitse virta Grönlannin itärannalle, ja suunnitteli paikalla naparetken, joka käyttäisi tätä virtausta hyväkseen, mutta kun hän silloin vielä oli tuntematon, teki hän ensin vähemmän varoja kysyvän hiihtoretkensä Grönlannin maajäätikön poikki, ennenkuin esitti laivaretkisuunnitelinansa. Kun hän vihdoin teki sen, sai hän Norjan stortingilta suuren rahamäärän tuumansa toteuttamiseksi ja kuningas Oskar ja yksityiset antoivat, mitä puuttui.

Kokeneet naparetkeilijät, kuten Greely, M'Clintock ja Nares, tosin pitivät yritystä liian arveluttavana, mutta oli toisia, kuten Inglefield ja Wiggins, jotka olivat sen onnistumisesta vakuutettuja. Naparetkiin nähden oli vakaantunut se kokemus, että laivain tuli kaikin muodoin karttaa jäihin takertumista ja kulkea maitten tuulensuojarantoja, koska niillä oli parempi toivo avovedestä, mutta Nansenin suunnitelma oli kerrassaan ristiriidassa näiden sääntöjen kanssa, hän kun päin vastoin haki jäitä. A. Supan, tunnettu saksalainen maantieteilijä, kannatti Nansenin suunnitelmaa teoreettisistä syistä; hänen laskelmiensa mukaan napameren korkean ilmapaineen selänne on lähempänä Beringin merta kuin Atlantin merta, jonka vuoksi tuuliolot synnyttävät Uuden Siperian saarilta juuri semmoisen virtauksen, kuin »Jeannetten» esineet olivat osoittaneet.

Nansenin osoitusten mukaan Colin Archer, tunnettu norjalainen laivanrakentaja, sommitteli ja rakensi suunnattoman vahvan ja aivan uudenmallisen laivan, jonka laidat olivat hyvin luisut, etteivät jäät voisi niitä luttuun rutistaa, vaan tunkeutuisivat laivan alle ja siten kohottaisivat sen selkäänsä. »Fram» ei ollut aivan suuri alus. Sen pituus oli 39 metriä ja kantavuus 500 tonnia. Sillä oli sekä purjeet että höyrykone. Siltä varalta, että laiva tuhoutuisi jäissä, oli sillä kahdeksan laivavenettä, joista kaksi erikoisen suurta, jotta matkaa voitaisiin niiden varassa jatkaa. Muuten olivat varustukset mitä parhaat, muun muassa oli »Framissa» sähkövalaistus, johon olojen mukaan hankki sähköä joko tuuli tai höyry.

Retkikunta otti viiden vuoden eväät. Paitsi Nansenia kuului siihen kaksitoista norjalaista, huomattavimmat näistä »Framin» kapteeni Otto Sverdrup, joka oli ollut Nansenin seuralaisena hiihtoretkellä Grönlannin poikki, ylioppilas F. Mj. Johansen, joka sitten lähti hänen toverikseen jäävaellukselle, luutnantti S. Scott-Hansen, joka hoiti tähtitieteelliset työt ja teki ilmatieteelliset havainnot, ynnä t:ri H.G. Blessing, joka oli retkikunnan lääkäri ja kasvitieteilijä.

Kaikki varustukset oli mitä huolellisimmin harkittu, miesten viihtymyksestä ja terveydenhoidosta pidetty niin hyvä huoli kuin mahdollista. Nahkavaatteiden sijasta Nansen oli väelleen valmistanut hyvin paksut villaiset alusvaatteet, joiden päällä oli kevyet, mutta tiiviit ja tuulenpitävät päällysvaatteet. Koko miehistö retkikunnan johtajasta alkaen eli keskenään täydelleen toverillisella kannalla.

Nansen aikoi ensin seurata tarkkaan »Jeannetten» reittiä ja tunkeutua Jäämereen Beringin salmen kautta, mutta muutti sitten mieltään ja suuntasi »Vegan» reittiä Uuden Siperian saarille.

Uuden Siperian saarilla.

»Fram» lähti Vuoreiasta heinäkuun 21:ntenä 1893 ja lähetti Jugor salmesta, jossa laivaan otettiin 34 ajokoiraa, kotiin viimeisen tervehdyksen. Kara-meri ei tehnyt vaikeuksia, onnellisesti kuljettiin Kap Tsheljuskinin ohi, jota retkeä ei »Vegan» matkan jälkeen ainoakaan toinen laiva ollut tehnyt, ja Uuden Siperian saarien länsipuolella suunta käännettiin suoraan pohjoista kohti, kunnes tavattiin jääkenttien reuna. »Fram» tunkeutui niiden sisään niin kauas kuin pääsi ja jätti loput luonnonvoimien asiaksi.

Alussa jäämatka ei näyttänyt ottavan ensinkään menestyäkseen, sillä jäät alkoivat kuljettaa »Framia» melkein päinvastaiseen suuntaan, kaakkoon, kuin olisi pitänyt. Lopulta se oli melkein samassa paikassa, mistä se oli seitsemän viikkoa takaperin lähtenyt. Sitten suunta kuitenkin muuttui luoteiseksi, ja luoteisena enimmäkseen pysyi, vaikka aika ajoin paljon vaihdellen. Yhdeksän kuukauden kuluessa päästiin siten lähes 460 kilometriä eteenpäin, eli 1 3/4 vuorokaudessa. Mutta sitten jääkenttä taas kääntyi taapäin, niin että elokuun lopulla 1894 oli vuoden kestäneen harhailun jälkeen palattu 150 kilometrin päähän siitä kohdasta, jossa jäihin tunkeuduttiin. Siitä pitäen matka kuitenkin alkoi sujua säännöllisemmin. »Fram» piti jäissä oivallisesti puoliaan ja kohosi niiden pusertaessa korkealle vedestä, kulkien sitten jäiden päällä suorassa kuin vedessäkin ollessaan koko matkan. Mutta monta jännittävää hetkeä laivassa siitä huolimatta vietettiin ensimmäisenä napayönä. Jäiden puserrus oli kammottava. Nansen kertoo, kuinka hän kannella seisten näki ympärillään vallitsevassa talvisessa pimeydessä jäänsyrjän toisensa jälkeen kohoavan merestä suunnattomiksi röykkiöiksi. Jää paukkui ja jymisi, piti jos minkälaista meteliä, toisinaan kuin uliseva koiraparvi, toisinaan kuin pauhaava koski. Toisinaan oli jyske niin ankara, että miehet tuskin kuulivat kajuutassa toistensa puhetta.

Jännittäviä hetkiä.

Tammikuun 4:ntenä ja 5:ntenä 1895 »Framin» oli kestettävä kovin koetuksensa. Nansen kirjoittaa siitä:

»Se oli silloin jäätynyt kiinni enemmän kuin kymmenen metrin vahvuiseen jäähän, jonka päällitse liukui jykeviä jäälauttoja vastustamattomalla voimalla laivan vasenta laitaa vastaan, uhaten haudata sen alleen, elleivät ruhjoakaan voisi. Välttämättömät eväät, purjekangaskajaakit ja muut varustukset oli viety varalta jäälle ja olimme kaikki valmiina hylkäämään laivan, jos se kävisi pakoksi.

»Aioimme sitten jatkaa matkaamme jäälautalla, mutta »Fram» osoittautui vielä lujemmaksi kuin meidän luottamuksemme siihen.

»Puserruksen kehityttyä ankarimmilleen ja jäiden pinoutuessa parraspuuta paljon korkeammalle repesi laiva irti ja kohosi hitaasti tilasta, johon se oli ollut kiinni jäätyneenä; ei tikkuakaan taittunut. Tämän kokemuksen jälkeen olen sitä mieltä, että »Fram» jäiden kanssa taistellessaan on melkein voittamaton. Sen koommin emme kokeneet jäiden puristuksia.»

Lämpötila oli 'alhainen koko talven. Elohopea oli viikkomääriä jäässä. Alhaisin lämpötila oli -52,6°C. Miesten terveydentila oli koko matkan mitä parhain. Sähkövalo, jota tuulimoottori antoi, täytti kaikki toiveet. Aika kului joka suhteessa hauskasti. »Laivalla vallitsi kaikkien kesken mitä paras suhde ja jokainen täytti ilolla velvollisuutensa. Parempia miehiä olisi naparetkelle vaikea löytää», kirjoittaa Nansen.

Tieteelliset työt.

»Framilla» ei suinkaan tyydytty jouten olemaan jäiden sitä päämääräänsä kohden kuljetellessa, vaan päinvastoin oltiin koko ajan mitä vilkkaimmassa toimessa. Havainnoita tehtiin säännöllisesti. Scott-Hansen ja Johansen tekivät ilmatieteellisiä, magneettisia ja tähtitieteellisiä havainnolta. Tohtori Blessing teki revontulihavainnoita ja suoritti kasvitieteellisiä ja eläintieteellisiä tutkimuksia ja kokosi esineitä. Suurin merkitys oli kuitenkin Nansenin meritutkimuksilla. Meren syvyys mitattiin säännöllisesti luotauskoneella ja täten odottamatta saatiin selville, että syvyys 79:nnen leveysasteen pohjoispuolella äkkiä lisääntyi 180:sta metristä 3,200—3,800 metriin. Tämä tulos kokonaan kumosi vallalla olevan käsityksen, sillä napamerta oli luultu matalaksi.

Meritutkimukset, jotka käsittivät lämpötilain ja suolaisuuden mittaukset, jään synnyn ja liikunnot, loivat aivan uutta valoa napameren luonnonoloihin, ja käsityksemme napamerestä joutuivat aivan uudelle tolalle.

Kylmän, vähemmän suolaisen ja siitä syystä kevyemmän pintaveden alla oli lämpöisempää ja suolaisemmuutensa vuoksi raskaampaa golfvirran vettä, jonka lämpötila oli puolen lämpöasteen vaiheilla. Talvella ja keväällä luoteeseen kulkeva virtaus oli voimallisin, jota vastoin pohjatuulet kesällä pysähdyttivät »Framin».

Kesäkuun 18:ntena v. 1894 retkikunta oli leveydellä 81°52', mutta ajautui sitten jälleen eteläänpäin. Vasta lokakuun 21:ntenä »Fram» kulki 82:nnen leveyspiirin poikki. Jouluaattona oli saavutettu 83° ja muutama päivä myöhemmin 83°24', pohjoisin siihen saakka saavutettu leveys — se oli Lockwoodin ennätys Grönlannissa v. 1882. Maaliskuun 14:ntenä 1895 jolloin Nansen ja Johansen lähtivät »Framista» tehdäkseen hyökkäyksen pohjoisnapaa kohti, oli »Fram» saavuttanut 83°59' pohjoisen leveyden itäisellä pituudella 102°27'.

Hyökkäys napaa kohti.

Nansenille oli nyt selvennyt, ettei »Fram» kulkisi navan poikki, kuten hän oli toivonut, ja sen vuoksi hän päätti jättää laivan ja vain yhden toverin keralla pyrkiä koiravaljakoilla navalle.. Paluumatkalla hän ei tietysti voinut toivoakaan löytävänsä niin pientä esinettä kuin alati paikkaansa muuttava »Fram» jäämeren rannattomilla lakeuksilla, jonka vuoksi hän aikoi pyrkiä ensin Frans Josefin maalle ja sieltä Huippuvuorille, jossa oli toiveita tavata valaanpyytäjiä. Toveriksi tälle uhkarohkeimmalle matkalle, mitä vielä milloinkaan kukaan napamatkustaja oli suunnitellut, lähti Hjalmar Johansen, innokas urheilija kuten Nansen itsekin.

Lähtiessään laivasta yllämainittuna päivänä molemmilla retkeilijöillä oli 28 koiraa, 3 rekeä ja kaksi purjekankaasta tehtyä kajaakkia, koirille 30 päivän ja miehille 100 päivän eväät.

Matka edistyi aluksi reippaasti, eikä jääkään näyttänyt ajelevan sanottavasti. Jo maaliskuun 2:na Nansen toverinsa keralla oli saavuttanut leveyden 85°10', mutta sitten he tulivat hyvin epätasaiselle jäälle, joka ajautui etelää kohti. Retkeilijät siten kulkivat etelää kohden meikein yhtä nopeaan kuin omin voiminsa pohjoiseen pyrkivät, eivätkä he maaliskuun 29:ntenä olleet päässeet muuta kuin leveysasteelle 85°30', jäät olivat sangen kovassa liikkeessä, ja joka puolella reunat törmäsivät yhteen ja kohoilivat röykkiöiksi.

Rekiä oli kovin vaikea saada jääröykkiöitten yli. Huhtikuun 4:ntenä oli saavutettu leveys 86°3' ja jää vain huononemistaan huononi, kunnes Nansen huhtikuun 7 päivänä tuli siihen päätökseen, ettei tilanne oikeuttanut yrittämään kauemmaksi. He olivat silloin saavuttaneet leveyden 86°14'. Tästä he vielä tekivät suksilla retken pohjoista kohti, mutta kun ei edempääkään tavattu muuta kuin jääröykkiöitä, jotka jähmettyneiden rantahyrskyjen tavoin piirittivät taivaanrantaa, niin käännyttiin paluumatkalle. Lämpötila oli koko ajan ollut sangen alhainen, kolmena viikkona yhteen mittaan noin -40°C. Tuulella molemmat retkeilijät liian ohuissa villavaatteissaan usein palelivat ankarasti. Kuormaansa keventääkseen he olivat jättäneet jäljelle turkkinsa. Maasta ei näkynyt merkkiäkään ja kun tuulet estelemättä ajelivat jäitä mukanaan, ei maata varmaan ollutkaan lähiseuduilla.

Paluumatka.

Huhtikuun 8:ntena Nansen käänsi rekensä Frans Josefin maata kohti. Huhtikuun 12:ntena sattui se onnettomuus, että kellot seisahtuivat, kun kulkua illalla jatkettiin liian myöhäiseen. Tämän jälkeen Nansen ei enää voinut tähtitieteellisesti määrätä paikkaa, mutta toivoi retkikarttansa olevan jotakuinkin oikea. Etelämpänä jäässä alkoi olla yhä enemmän railoja, jotka hidastuttivat kulkua, ruokatavarat alkoivat loppua ja koiria täytyi teurastaa toinen toisensa jälkeen muille ravinnoksi. Koirain ruoka-annokset vähennettiin mitä vähimpään ja ne alkoivat pian riutua kovin huonoiksi. Kesäkuussa railot kävivät hyvin pahoiksi ja keli huonoksi. Koirat, sukset ja reen jalakset vaipuivat hangen läpi syvälle pehmeään lumeen. Koirain luku yhä väheni ja lopulta oli melkein mahdoton päästä eteenpäin. Mutta ei ollut muuta neuvoa kuin ponnistaa, vähentäen ihmisten ja koirain ravinnon mitä vähimpään.

Joka hetki he odottivat näkevänsä maata, mutta turhaan. Nansenin laskujen mukaan heidän olisi pitänyt saavuttaa Kap Fligely, pohjoisin kohta, minkä Payer oli Frans Josefin maalla saavuttanut, mutta maata ei vain näkynyt ja keli huononemistaan huononi. Kesäkuun 22 päivänä he vihdoin saivat ammutuksi hylkeen ja päättivät odottaa jonkun ajan, että lumi sulaisi, eläen sen ajan hylkeenlihalla. Kolme karhuakin ammuttiin, niin että kahdelle jäljellä olevalle koiralle voitiin antaa runsaasti ruokaa.

Payer oli luullut Kap Fligelyn pohjoispuolella näkevänsä suuria maita — Kuningas Oskarin maan ja Petermannin maan — mutta nämä maat olivatkin olemattomia, samoin kuin suuren Rudolfin maankin itäpuolelle merkityt suuret maat. Ei kumma siis, että Nansen joutui ymmälle.

Heinäkuun 23:ntena Nansen ja Johansen jälleen lähtivät liikkeelle ja seuraavana päivänä he vihdoin näkivät tuntemattoman maan. Jää oli kauttaaltaan särkynyt pieniksi teleiksi, joiden välit olivat niin täynnään lohkareita ja hyhmää, että kajaakeilla oli mahdoton päästä eteenpäin. Suurella vaivalla täytyi punnertaa jääteliltä jäätelille. Vasta elokuun 6:ntena he sen vuoksi pääsivät maihin. Siinä oli kolme lumen kauttaaltaan peittämää saarta, jotka Nansen nimitti Hvitfenlandiksi. Niiden sulia rantoja pitkin hän sitten toverinsa keralla kulki länttä kohti — tuon tuostakin taistellen mursuja vastaan, jotka ahdistivat heitä — kunnes he elokuun 12:ntena saapuivat suuremmalle maalle, jonka hänen mielestään olisi pitänyt olla Payerin Austria-salmen seuduilla, mutta maat eivät ensinkään käyneet yhteen Payerin kartan kanssa. Nansen sen vuoksi otaksui, että hänen paikan määräyksensä oli aivan väärä ja että hän olikin Frans Josefin maan silloin tuntemattomalla länsirannalla. Hän aikoi sen vuoksi suunnata kulun suoraan Huippuvuoria kohti.

Talvimaja Frans Josefin maalla.

Elokuun 18:ntena molemmat retkeilijät takertuivat viikoksi jäihin, mutta tapasivat saman kuun 26:ntena jälleen maata, joka heidän mielestään soveltui talven viettoon. Nansenin mielestä oli nimittäin varminta jäädä tänne talveksi, kun oli liian myöhä pyrkiä Huippuvuorille. He sen vuoksi ampuivat karhuja ravinnoksi ja mursuja polttoaineeksi ja rakensivat kivistä, mullasta ja sammalista majan, joka katettiin mursun nahkoilla ja lumella. Valaistusta, lämmitystä ja keittämistä varten hankittiin varastoon suuri määrä mursunrasvaa. Karhunliha ja rasva sitten olivat heidän ainoa ravintonsa, karhun nahkoista he tekivät vuoteensa ja makuupussinsa. Mutta kova kivinen maa tuntui niiden läpikin ja pahoin vääntelivät molemmat retkeilijät itseään pitkän talven ja valittelivat toisilleen kylkiensä kipuja. Majan nurkkaan rakennettiin pieni liesi, jolla ruoka keitettiin ja paistettiin ja sen päälle avattiin reikä ja rakennettiin jäästä ja lumesta savutorvi. Aamulla he keittivät lientä ja karhunlihaa, illalla paistoivat. Silloin tällöin söivät traaniakin tai kastoivat lihapalat siihen — eivätkä he koskaan kyllästyneet tähän ruokaan. Majan ulkopuolelle tehdyn varaston kimppuun ketut tavan takaa kävivät, rosvoten koko joukon tavaraa, muun muassa lämpömittarin, joka kuitenkin sitten löytyi.

Koko talven ketut asustivat majan ympärillä, jyrsien katolla jäätyneitä karhunlihoja, eivätkä majan asukkaat hennoneet niitä karkoittaa, ne kun seurallaan ilahuttivat heidän yksinäisyyttään. Melkein koko talven tuuli ja pakkanen oli ankara ja läpitunkeva. Sitä suloisempaa oli, kun joskus tyyntyi.

»Joulukuun 12:ntena ihana ilma. Mutta yö ja päivä ovat nyt yhtä pimeät. Astelemme ulkona majamme edustalla edes takaisin, edes ja takaisin yön pimeydessä… Läpi pimeän häämöittävät vain mustat vuorenseinämät, kallionkeilat ja rotkot, jotka tuuli aina lakaisee puhtaiksi. Yllämme taivas selkeänä ja tähtikirkkaana huokuu maan yli rauhaansa; kaukana lännessä lentää tähtiä lentämistään… Matalalla etelässä on pilvenpankko, silloin tällöin revontulien reunustamana. Mutta meren päällä ilma on pimeätä, siellä on sulaa vettä.

»Joulukuun 19:ntenä. Tässä vierelläni makaa Johansen ja hymyilee unessa. Poika parka, nyt hän varmaankin on kotona niiden luona, jotka ovat hänen rakkaimpansa. Mutta nuku, nuku ja uneksi! Kuluu, kuluu talvi ja sitten tulee kevät, elämän kevät.

»Tiistaina, joulukuun 24:ntenä. Nyt on ilon aika ja kotona joka majassa juhla. Mutta mekin juhlimme vaatimattomain olojemme mukaisesti… Johansen on kääntänyt paitansa nurin ja lisäksi pannut päällimmäisen paidan alimmaksi. Minä olen tehnyt saman tempun. Mutta lisäksi olen vaihtanut alushousujakin ja ottanut päälleni toiset, joita olin lämpimässä vedessä vääntänyt. Ja pienellä vesitilkalla olen ruumiinikin pessyt, käyttäen jalasta riisumiani alushousuja sienenä ja pyyhkimenä. Nyt tunnen itseni ihka uudeksi ihmiseksi, vaatteet eivät liivaannu ihoon niinkuin ennen. Illalliseksi söimme kalapaistosta, joka oli tehty kalajauhoista ja maissiryyneistä ja paistettu traanissa, voin puuttuessa, ja jälkiruoaksi meillä oli traanissa paistettua leipää. Huomenaamuna varhain saamme suklaata leivän keralla.

»Keskiviikkona, joulukuun 25:ntenä. Kauniin joulusään olemme saaneet, on melkein tyyni ja niin kirkas kaunis kuutamo. Mieli käy juhlalliseksi. Tämä on vuosituhansien rauha. Iltapäivällä täällä oli harvinaiset revontulet.»

Talvi kului suotuisasti ja molempain terveys pysyi mitä parhaana. Vihdoin tuli kevät ja päivä palasi ja lännessä ja lounaassa oli sulaa. Molemmat retkeilijät toivoivat nopeata matkaa jäitten keralla ja railoja pitkin Huippuvuorille. He neuloivat vaatteita, makuupusseja y.m. Eväiksi otettiin raakaa karhunlihaa ja rasvaa, mutta muutoin he otaksuivat saavansa matkalla ampua riistaa.

Toukokuun 23:ntena he tulivat sulalle vedelle, mutta sitten myrsky pidätteli heitä toista viikkoa, ennenkuin he pääsivät matkaa jatkamaan. Nyt vasta he tulivat salmelle, joka rinnakkain Austria-salmen kanssa kulkee Frans Josefin saariston läpi pohjaisesta etelään. Tätä leveää salmea he kulkivat etelää kohti, aikoen sopivasta kohdasta suunnata matkan länteen Huippuvuoria kohti.

Tuho tulla!

Yleensä matka menestyi hyvin, mutta eräänä päivänä oli tuho sangen lähellä. Molemmat kajaakit oli sidottu jään reunaan ja miehet itse olivat nousseet jäälle lepäämään. Äkkiä he huomasivat, että kajaakit olivatkin päässeet irti ja olivat tuuliajolla. Nansen hätäpikaa heitti päältään vahvimpia vaatteitaan, antoi kellonsa Johansenille ja hyppäsi veteen. Vesi oli jääkylmää ja tuuli kuljetti kajaakkeja nopeasti poispäin.

»Mutta siinähän pakeni kaikki toivomme — kajaakeissa oli kaikki omaisuutemme, ei edes veistä meillä ollut taskussamme. Oli aivan saman tekevä, kohmetuinko ja hukuinko tässä, vai käännyinkö takaisin ilman kajaakkia, ponnistin sen vuoksi, minkä suinkin voin. Uuvuttuani käännyin ja uin selälläni. Näin Johansenin levottomana käyvän tuolla jäällä edestakaisin. — — Jälkeenpäin hän sanoi, että se oli kamalin hetki, mitä hän oli milloinkaan elänyt.»

Suunnattomilla ponnistuksilla Nansen saavutti kajaakit, kiipesi niihin vilusta kankeana ja oli täten pelastanut sekä itsensä että toverinsa.

Ihmisiä! Pelastus.

Vihdoinkin päättyivät heidän vaivansa. Kesäkuun 18:ntena he tapasivat ihmisiä. Kerromme kohtauksen Nansenin omilla sanoilla:

»Omituisen sekavilla tunteilla pujottelin maata kohti röykkiöiden ja epätasaisuuksien lomitse. Äkkiä luulin kuulevani ihmisäänen huhuavan, vieraan äänen, ensimmäisen kolmen vuoden kuluessa. Sydämeni sykki, veri virtasi aivoihin, hyppäsin jääkasalle ja huusin keuhkojeni koko voimalla. Tämän ihmisäänen takana keskellä tätä jääerämaata, tämän elämän sanoman takana oli koti ja kaikki, koti — en nähnyt tietä jäiden ja röykkiöiden lomitse niin pian kuin suksillani pääsin. Pian kuulin taas huutoa ja näin jääröykkiöltä tumman olennon, joka kulki jäitten keskellä. Se oli koira, mutta kauempana tuli toinenkin olento… ihminen! Kuka? Jacksonko vaiko joku hänen tovereistaan? Vaiko minun maanmiehiäni? Lähestyimme toisiamme sukkelaan, minä heilutin hattuani, hän samoin. Kuulin hänen puhuvan koiralle. Kuuntelin. Se oli englannin kieltä ja lähemmä tullessani luulin tuntevani Mr. Jacksonin, jonka muistin kerran nähneeni. Nostin lakkiani, ojensimme sydämellisesti kätemme toisillemme. 'How do you do?' — 'How do you do?' Päällämme sumukatto, joka erotti meistä muun maailman, allamme kehno ahtojää, eikä maankaan puolessa häämöittänyt paljoakaan sulaa maata, ei muuta kuin jäätä, maajäätiköitä ja sumua. Toisella puolella sivistynyt eurooppalainen ruudullisessa englantilaisessa puvussaan, jalassa pitkävartiset kumisaappaat, parta sileäksi ajeltuna, tukka hoidettuna ja tuoksuen hyvänhajuista saippuaa, jonka villi-ihmisen tarkat aistimet jo matkan päästä tunsivat — toisella puolella villi-ihminen, likaisiin repaleisiin puettuna, traanista ja noesta mustana, pitkät hiukset takkuisina, parta pörröisenä ja kasvojen luonnollinen vaalea väri paksun kuoren peitossa, jota eivät kaiken talven ponnistukset lämpöisellä vedellä, sammalilla, rievuilla ja lopuksi veitsellä olleet voineet poistaa. Ei kukaan aavistanut, ken hän oli, tai mistä hän tuli. Jackson: 'Olen vietävän iloinen, että tapasin teidät'. — 'Kiitän teitä, niin minäkin.' — 'Onko teillä täällä laiva?' — 'Ei, laivani ei ole täällä!' Jackson: 'Montako teitä on?' — 'Minulla on yksi toveri jään reunalla.' Jutellessamme olimme kääntyneet kulkemaan maata kohti. Minä lähdin siitä, että hän oli tuntenut minut tai ainakin arvannut, kuka tämän villi-ihmismuodon alla piili, en luullut, että vento vieraan osaksi olisi tullut niin sydämellinen vastaanotto. Sitten hän, minun jotain sattumalta mainitessani, äkkiä pysähtyi, katsoi minua tarkkaan kasvoihin ja sanoi nopeasti: 'Ettekös te ole Nansen?' — 'Kyllä, olen Nansen'. — Jackson: 'Kautta Jupiterin, olen iloinen tavatessani teidät.' Ja hän tarttui käteeni ja puristi sitä vielä kerran ja hänen koko muotonsa oli yhtä tervetulon toivotusta ja odottamattoman kohtauksen synnyttämä ilo säteili hänen tummista silmistään.»

Jackson ei kysynyt Nansenilta, kuinka hänen laivansa oli käynyt, hän kun oli huomaavinaan, että asia koski Nanseniin kipeästi, ja koska hän otaksui »Framin» hukkuneen ja vain Nansenin toverinsa kera pelastuneen. Väkeäänkin hän pyysi, etteivät kysyisi mitään Nansenin laivasta.

Jackson ja Nansen noutivat nyt Johanseninkin ja molemmat saivat uudet vaatteet ja heitä kestittiin mitä parhaiten. Jacksonin miesten joukossa oli eräs suomalainenkin, Blomqvist nimeltään. Retkikunta asui hirsimajassa Kap Florassa, ja täällä Nansen nyt sai tietää, missä hän oli. Vanhoja kirjeitäkin hän sai. Nansenin ensimmäisiä huolia oli verrata kelloaan Jacksonin kronometriin ja hän huomasi silloin, että hän oli likimain oikein arvostellut kellonsa harhaosoituksen ja etteivät hänen paikanmääräyksensäkään siis olleet aivan paljon harhaan menneet.

Jacksonin retkikunta oli viettänyt saaristossa talven samoin kuin Nansenkin ja sen jäsenet olivat retkillään käyneet niin lähellä Nansenin ja Johansenin talvimajaa, ettei välimatkaa ollut kuin muutamia kymmeniä kilometrejä. Heinäkuun 25:ntenä tuli retkikunnan laiva »Windward» tuomaan retkikunnalle muonaa ja muita varustuksia, sillä Jacksonin aikomus oli jäädä saaristoon vielä yhdeksi talveksi, ja laivalla pääsivät Nansen ja Johansen palaamaan. Osa Jacksonin retkikunnan jäsenistäkin palasi samassa tilaisuudessa kotimaahan.

Kun Nansen Vuoreijassa astui jalkansa Norjan mantereelle, oli hänen ensimmäinen kysymyksensä: »Onko 'Fram' tullut?» — »Ei vielä!» — Hän kulki sitten edelleen Hammerfestiin ja siirtyi siellä englantilaisen sir Baden-Powelin upeaan jahtiin »Otarioon», jossa hän tapasi vaimonsa, ja matka kävi sitten etelää kohti.

Elokuun 20:ntenä Nansenille kannettiin seuraava yllättävä sähkösanoma:

»Skjaervö, 20.8.1896 k:lo 9 a.p.

Tohtori Nansen!

»Fram» saapunut tänne tänään onnellisesti. Laivalla kaikki hyvin. Lähden paikalla Tromsaan. Tervetuloa kotia.

Otto Sverdrup.»

Nansenin ilo oli nyt täydellinen. Kun hän seuraavana päivänä saapui Tromsaan, oli »Fram» jo siellä.

»Framin» loppumatka.

Nansenin ja Johansenin lähdettyä »Framista» maaliskuun 14:ntenä 1895 oli jää aluksi ollut hyvin rauhallista ja hyvin vähän liikkunut eteenpäin. Huhtikuun lopulla oli matka kuitenkin alkanut edistyä sukkelammin länteen päin ja heinäkuun 22:ntena »Fram» oli saavuttanut pohjoisen leveyden 84°50' ja itäisen pituuden 73°. Mutta sitten oli alkanut puhaltaa lounais- ja länsituulia, jotka taas olivat kuljettaneet laivaa takaisin itään ja pohjoiseen. Lokakuun 16:ntena »Fram» oli saavuttanut pohjoisimman kohtansa, 85°57', itäisellä pituudella 66°. Nyt se jälleen alkoi liikkua oikeaan suuntaan ja tätä jatkui hellittämättä kaiken talvea.

Tuon tuostakin jäät pusertelivat »Framia», vieläpä oikein kovakouraisesti, vaikk'ei niin ankaria puserruksia enää uudistunutkaan kuin vähän ennen Nansenin lähtöä. Nansenin lähdettyä oli Sverdrup aluksi ajanut pois laivan ympärille kasaantuneet jääröykkiöt. Kun viimeiset jäät maaliskuun lopulla oli saatu pois, halkeili jää laivan ympäriltä ristiin rastiin ja syntyi railo, joka kulki aivan laivan perän taitse. Tässä railossa alkoivat sitten ankarat jäänpuristukset ja jäät rikkoutuivat yltyleensä, niin että »Framin ympärillä heinäkuun lopulla oli joka puolella sulaa ja yksi miinani ja yksi miinanräjähdys riitti irroittamaan laivan kokonaan. Kun miina laukesi, liukui »Fram» jäältä veteen suurella jyrinällä ja pauhulla, ikäänkuin laiva rakennusteloiltaan, ja miehet kohottivat raikuvan hurraahuudon.

Sahaamalla ja hinaamalla »Fram» sitten vietiin turvalliseen satamaan, jonka jälkeen se elokuussa jälleen jäätyi kiinni. Jäänpuristukset eivät sitten olleet yhtä ankarat kuin edellisenä vuotena, lukuunottamatta kesäkuuta, jolloin tulvavuokset sysivät jäitä yhteen ankaralla voimalla. Kerran tai pari vuorokaudessa jäät silloin säännöllisesti kohottivat laivaa miehen mitan tai enemmänkin, että pohja näkyi. »Fram» jälleen osoittautui erinomaiseksi jäälaivaksi. Se kohosi ja vaipui, lankkujen ja parrujen laivan sisässä vähääkään natisematta. Laivalla ei kukaan jäänpuristuksista herännyt, ei edes niiden ankarimmillaan ollessa, eikä miehillä aamulla herätessään ollut aavistustakaan siitä, mitä yöllä oli tapahtunut. Vasta kannelle tultuaan he näkivät, kuinka korkealle jäät yön aikana olivat laivan nostaneet.

Mutta vaikka Sverdrup luottikin lujasti »Framiin», piti hän kuitenkin aina jäällä vähän matkan päässä laivasta muonavarastoa, veneitä, kajakkeja ja muita tarpeita siltä varalta, että jäät tai valkea laivan tuhoisivat.

»Aika kului rattoisasti ja rauhallisesti», kirjoittaa Sverdrup, »samoin kuin ennenkin, eikä mukavampaa matkaa voisi kuvitellakaan. Päätyönämme olivat tavalliset havainnot, nukkuminen, syöminen ja juominen. Terveys oli koko ajan oivallinen eikä meillä ollut keripukista merkkiäkään.»

Lämpötilat pysyivät jotenkin tasaisina ja meren syvyys oli 3,500—3,700 metriä. Vedenkin lämpötila pysyi jotenkin muuttumattomana, mutta etelän puolessa lämmin golfin vesikerros jonkun verran vahvistui.

»Fram» oli nyt tullut siksi kauas etelään, että jää alkoi jonkun verran löyhtyä, joten vauhtia voitiin ruveta hieman parantamaan tunkeutumalla höyryn ja köysien voimalla railoja pitkin eteläänpäin. Lähes kuukauden kestäneiden ponnistusten jälkeen »Fram» elokuun 14:ntenä pääsi sulaan veteen, tavaten kohta sen jälkien erään tromsalaisen pyyntipurren, jonka päällikkö paikalla tuli »Framiin». Ensimmäinen kysymys oli, oliko hän saanut mitään tietoa Nansenista ja Johansenista, ja kun vastaus oli kieltävä, muuttui »Framilla» mieliala kovin painostuneeksi ja harva uskalsi toivoa, että he enää olisivat elossa.

Tromsalaiselta kapteenilta Sverdrup sai kuulla, että Andrée paraillaan oli Tanskan saarella, Huippuvuorilla, jonka vuoksi hän suuntasi sinne. Mutta ei Andréekaan tiennyt mitään Nansenista, jonka vuoksi Sverdrup päätti Norjassa käväistyään viipymättä lähteä »Framilla» Frans Josefin maalle etsimään. Laivalla oli yhä vielä niin täydet varustukset, ettei olisi tarvinnut ottaa kuin vähän hiiliä lisää. Elokuun 21:ntena »Fram» saapui Ruijan Naavuonoon eli Kvaenangeniin, jossa Skjaervö oli lähin sähkölennätysasema. Siellä saatiin sähkölennätystoimistossa kuulla se ilosanoma, että Nansen ja Johansen olivat juuri palanneet. Sanoma otettiin »Framilla» vastaan valtavalla riemulla, palaavain ilon se teki täydelliseksi.

Nansenin ja Johansenin saavuttua »Framiin» alkoi tämän triumfikulkua muistuttava matka Norjan saariston kautta Kristianiaan, jossa kuningas, stortingi, yliopisto ja yleisö retkikunnalle soivat vastaanoton moisen, että se melkein voitti »Vegan» tulojuhlat Tukholmassa. Yhtä innostunut vastaanotto tuli Nansenin osaksi Euroopan suurimmissa pääkaupungeissakin ja oivallisesti kirjoitetusta matkakertomuksestaan hän sai tekijäpalkkion, joka koko loppuiäksi takasi hänen toimeentulonsa.

Vaikkei »Framin» retkellä löydettykään uusia maita eikä saavutettu pohjoisnapaa, olivat sen tieteelliset saavutukset kuitenkin erinomaisen suuret ja sillä on kaikkina aikoina oleva napamatkain joukossa ensimmäinen kunniasija. Nansenin ja Johansenin retki jäiden poikki Frans Josefin maahan oli loistavin urhotyö, mitä valkoisen rodun jäsenet ovat samanlaisissa oloissa suorittaneet.

Retken tieteellisistä tuloksista mainittakoon vielä, että »Framin» miehet kaikkein pohjoisimmassakin tapasivat meressä runsaasti elämää ja lintuja laumoittain. Karhuja oli vielä 84:ttä leveyspiiriä pohjoisempana, ketun jälkiä vielä 85:lla, josta Nansen päätti eläimiä olevan aina navalla saakka. Menomatkalla tavattiin Taimyrin niemimaan edustalla useita uusia saaria. Frans Josefin maankin karttaa Nansen saattoi koko joukon korjata, niinkuin olemme jo ennen kertoneet.

Uudempia retkiä Amerikan napasaaristossa.

Kauan kului Frankiinin etsiskelyn päätyttyä, ennenkuin tutkimusretkeilijät jälleen käänsivät keulan kohti Pohjois-Amerikan kolkkoja pohjoisrantoja ja niiden ulkopuolella olevaa Parryn saaristoa.

Otto Sverdrup löytää uusia maita.

Kapteeni Otto Sverdrup, norjalainen kansallisuudeltaan, joka oli johtanut Nansenin »Framia» sen ensi matkalla, lähti v. 1898 itsenäiselle tutkimusretkelle samalla koetulla laivalla, aikoen tunkeutua Grönlannin länsipuolitse Smithin salmen kautta napamereen. Tämä salmi, jonka lähettyvillä hän tapasi amerikkalaisen Pearyn samoilla asioilla, oli kuitenkin niin täynnään jäitä, että hänen täytyi luopua yrityksestä ja asettua talvimajoille Ellesmeren maan itärannalle vastapäätä Grönlannin luoteista suurta nientä.

Talven kuluessa retkikunta kartoitti Elesmeren maan syviä vuonoja, joita ennen oli luultu salmeksi. Vasta elokuussa 1899 »Fram» pääsi jäästä, mutta ei nytkään päässyt Smithin salmen kautta Jäämereen.

Sverdrup sen vuoksi muutti koko matkasuunnitelmansa ja ohjasi Jonesin salmeen, joka etelässä rajoittaa Ellesmeren maata. Mutta täälläkin olivat jäät vastassa, eikä Sverdrupilla ollut muuta neuvoa kuin käydä talvimajaan Ellesmeren maan etelärannalle. Hän ohjasi »Framin»'syvään suojaiseen vuonoon ja käytti talven Ellesmeren maan tutkimiseen.

Mutta seuraavanakin vuonna jääolot olivat niin epäedulliset, ettei »Fram» päässyt kauaksikaan kulkemaan, ennenkuin sen täytyi ruveta samalle rannikolle uudelleen talvimajaan, ja kolmannessa talvimajapaikassa jääolot olivat niin epäsuotuisat, että »Framin» täytyi viettää vielä neljäskin talvi Ellesmeren maan rannoilla.

Tärkeät löytönsä retkikunnan sen vuoksi täytyi tehdä pitkillä rekillä, joista pisin kesti 77 päivää.

Sverdrup itse tutki Ellesmeren maan länsirannat, jotka siihen saakka olivat olleet aivan tuntemattomat, sekä löysi Ellesmeren meren takaa suuren korkean Heibergin maan, jonka ympäri hän ajoi. Hänen apulaisensa löysivät yhä kauempaa lännestä, North Devonin ja Bathurstin maan pohjoispuolelta, monta saarta, jotka ovat Parryn saariston jatkoa. Näitä rekiretkiä suuressa määrin helpotti riistan runsaus, sekä poroja että varsinkin myskihärkää oli runsaasti, eikä ruoasta sen vuoksi ollut puutetta.

Laivalle jääneet olivat kylväneet vuonon jäälle leveän tuhkatien ja tätä keinoa oli kiittäminen siitä, että »Fram» lopulta pääsi irti. 4 1/2 vuotta poissa oltuaan se vihdoin pääsi takaisin kotimaahan. Moneenkymmeneen vuoteen ei mikään naparetkikunta ollut löytänyt niin paljon uusia maita kuin tämä.

Amundsen purjehtii luoteisväylän.

Vuosi sen jälkeen kuin Sverdrup oli palannut, lähti toinen norjalainen retkikunta Amerikan napasaaristoon. Roald Amundsen, joka jo v. 1901 oli käynyt Koillis-Grönlannissa ja myöhemmin belgialaisen etelänaparetkikunnan mukana Länsi-Antarktikassa, varusti pienen »Gjöa» nimisen aluksen toimittaakseen magneettisen navan läheisyydessä magneettisia mittauksia ja purjehtiakseen sitten luoteisväylän. »Gjöa» oli pienimpiä aluksia, mitä oli milloinkaan napatutkimuksiin käytetty, mutta Amundsen arveli, ettei suuremmalla ehkä pääsisi liikkumaan Pohjois-Amerikan pohjoisissa rantaväylissä, joita hän aikoi matkallaan kulkea. Purjeiden apuna »Gjöalla» oli petroolimoottori ja potkuri.

Poikettuaan Beecheyn saarelle, jossa Franklinin kunniaksi pystytetty muistopatsas oli hyvässä kunnossa, Amundsen purjehti eteläänpäin pitkin Boothia Felixin länsirantaa ja vaivoin haaksirikon vältettyään saapui Kuningas Williamin maan itärannalle, johon »Gjöa» asettui talvisatamaan, ja alkoi havaintotyönsä.

23 kuukautta retkikunta viipyi tällä paikalla, toimittaen 19 kuukauden kuluessa yhtämittaisia magneettisia ja ilmatieteellisiä havainneita. Samalla se tutustui seudun eskimoihin ja eli heidän kanssaan mitä parhaissa väleissä. Alhaisin mitattu lämpö oli -61,7°.

Amundsen teki rekiretken magneettiselle navalle, palaten kuitenkin nopeaan takaisin, kun eskimot olivat hänen muonavarastonsa ryöstäneet.

Luutnantti Hansen suoritti meren poikki rekiretken Viktorian maalle ja kartoitti sen koillisrannasta, mitä sitä vielä oli tuntematonta.

Elokuun 13:ntena 1905 »Gjöa» lähti matkaa jatkamaan ja purjehti erinomaisen vaivalloisia matalaa väyliä Kuningas Williamin ja Viktorian maan eteläpuolitse Mackenzien suulle ja vielä sen ohitsekin Herschelin saarelle saakka, mutta siellä talvi yllätti ja sen täytyi jäädä amerikkalaisten valaanpyytäjäin keralla mainitun saaren luo talvisatamaan. Herschelin saarelta Amundsen suoritti rekiretken Klondykeen antaen sieltä ensimmäiset tiedot maailmalle, että hänen retkensä siihen saakka oli hyvin menestynyt.

Mutta vaarallinen se oli ollut ja vaarallinen edelleenkin, kun »Gjöa» seuraavana kesänä saattoi lähteä retkeään jatkamaan, sillä väylä Amerikan mantereen ja kiinteän napajään välillä on loppukesälläkin, jolloin sula on levein, ahdas ja tuulet voivat sen milloin tahansa sulkea, ahdistaen laivan matalikoille. Mutta hyvin tunnettu oli tämä matkan loppuosa, sillä amerikkalaisia valaanpyytäjiä saapui sinne joka kesä, käyden idässä aina Banksin maalla saakka. Lokakuun 19:ntenä 1906 Amundsen saapui San Franciscoon ja Luoteisväylä oli saanut ensi kerran purjehdituksi.

Vielä on Amerikan napasaariston kartassa monta tyhjää aukkoa, varsinkin siinä Jäämeren osassa, joka ulottuu Beringin meren pohjoispuolella olevasta Wrangelin saaresta Parryn saaristoon, jonka pohjoispuolella luullaan olevan jonkun suuremman maan, jota ei vielä kenenkään kuolevaisen silmä ole nähnyt. Siellä ei tosin liene »kultaa eikä viheriäisiä metsiä», mutta voimallisesti se siitä huolimatta houkuttelee puoleensa rohkeita yrittelijöitä. Pari retkeä on jo tehty sen löytämiseksi, vaikka huonolla menestyksellä.

Englantilainen Harrison, joka tapasi »Gjöan» Herschelin saarella, aikoi valaanpyytäjien keralla Banksin maahan purjehdittuaan tehdä matkan kauemmaksi pohjoiseen, mutta vaillinaisien varustuksien vuoksi hänen oli tuumasta luovuttava. Tanskalainen Einar Mikkelsen, joka jo oli ollut kahdella pitkällä Jäämeren matkalla, yritti samaan aikaan ja samoja teitä tunkeutua napamereen, mutta vaikka hänellä oli erikoinen laiva, niin täytyi hänenkin palata takaisin tyhjin toimin.

Canadan hallitus on viime vuosina lähettänyt laivoja entistä tarkemmin tutkimaan sekä Hudsonin lahden purjehdusoloja, koska tästä hyisestä sisämerestä toivotaan Canadan länsiosille vientireittiä, että myös luoteisväylää siinä toivossa, että siitä kaikista huolimatta vielä kerran tulisi kuljettava kauppatie, kun sen jääolot ja sula-ajat saataisiin perinpohjin selvitellyiksi. Kapteeni Bernier, joka on näitä töitä johtanut, onkin vakuutettu siitä, että Luoteisväylä on jonkun aikaa vuodesta kuljettava päästä päähän, mutta ei hänkään v. 1910 päässyt sitä purjehtimaan samaa Banksin saaren ja Melvillen saaren välistä salmea kauemmaksi, joka jo Parryn pidätti hänen ensi matkallaan. Tähän salmeen ja sen eteläpuolella Olevaan kaitaan mereen, joka erottaa toisistaan Kuningas Williamin maan ja Viktorian maan, sulloutuu alati niin vahvalta paksuinta napameren jäätä, ettei kukaan vielä ole siinä tavannut sulaa vettä muuta kuin lähempänä Amerikan mannerta, jota reittiä juuri »Gjöa» purjehti. Toistaiseksi pieni »Gjöa» on ainoa alus, joka on luoteisväylän purjehtinut.

Kapteeni Bernier matkoillaan täydensi ison Baffinin maan karttaa, sillä läheisyydestään huolimatta tämä suuri maa on pysynyt kauemmin vaillinaisesti tutkittuna kuin Parryn saariston etäisimmätkään maat. Baffinin maan sisäosa on vielä enimmäkseen aivan tuntematonta.

Rynnäköitä napaa kohti.

Parhaita kiitoksia, mitä napamaissa työskennelleet tutkijat ovat kotiin palattuaan saaneet, on ollut se, että he ovat paljon enemmän hyödyttäneet ihmiskuntaa tunnollisella tieteellisellä työllään, kuin jos olisivat pikaretkellä pohjoisnavan valloittaneet. Mutta semmoisille yrittäjille, jotka ovat etupäässä vain maapallon navalle pyrkineet, on sanottu, heidän onnistumattomalta matkalta palattuaan, että moisten urheiluretkien hyöty ei vähääkään vastaa kustannuksia.

Kaikista näistä järkevistä arvosteluista huolimatta on tuon mittausopillisen kohdan saavuttaminen kuitenkin voimallisesti kiihottanut yrittelijöitä ponnistuksiin ja navan valloittamisen kunnia on saanut monen etevimmänkin tieteellisen tutkijan sydämen kiivaammin lyömään ja seikkailuihin antautumaan, mainitaksemme vain Nordenskiöldin ja Nansenin. Harva on se napatutkija, joka ei kuitenkin lopun lopuksi olisi hiljaisessa mielessään suonut sijaa sille tunteelle, että hänen oman kansansa lipun tulisi navalla liehua.

Eikä ole ainoatakaan kansaa, joka ei olisi ollut valmis hurraamaan tälle suurtyölle paljon sydämellisemmin kuin suurimmillekin tieteellisille saavutuksille.

Pohjoisnavalla on odottanut sankariseppele, ja ihmisen ja ihmiskunnan sisimpään olemukseen kuuluu tuo voittamaton sankarimaineen himo.

»Framin» retki napameren poikki antoi uutta yllykettä pohjoisnavan valloitusyrityksille, mutta ne, jotka hänen jälkeensä pyrkivät, eivät tyytyneet samaan hitaaseen kiertotiehen, vaan yrittivät jälleen hyökätä navalle suorinta tietä.

Amerikkalainen sanomalehtimies Walter Wellman lähti v. 1894 tunkeutumaan Huippuvuorilta laivalla pohjoisnavalle, mutta hänen laivansa musertui jäissä ja haaksirikkoiset pelastuivat siitä hädin tuskin alumiiniveneellään, saapuen sitten monet kohtalot koettuaan Norjaan.

Vuosina 1898—99 Wellman yhdessä E.B. Baldwinin ja G. Harlanin keralla yritti tunkeutua navalle Frans Josefin maasta erikoisesti rakennetulla reellä, mutta ei pitkällekään päässyt, ennenkuin vikaannutti jalkansa ja jäiden puristuksessa menetti useita rekiä, suurimman osan koiristaan ja koiraeväistään, niin että hänen oli kääntyminen takaisin. Baldwin ja Harlan Wellmanin, poissa ollessa tutkivat arkipelagin pohjoisia ja itäisiä saaria, joista hyvin vähän tiedettiin.

Abruzzin herttuan retki.

Prinssi Luigi, Abruzzin herttua, Italian kuninkaan serkku, joka jo vuorikiipijänä oli mainetta saavuttanut, — varsinkin kiipeämällä Alaskan Eliaksen vuorelle — varusti v. 1899 naparetkikunnan, jonka piti Frans Josefin maalta tunkeutua pohjoisnavalle. Seuralaisinaan meriupseerit Cagni ja Querini, eräs lääkäri ja neljä aostalaista alppikiipijää herttua »Stella Polarella», retkeä varten erikoisesti varustetulla valaanpyyntihöyryllä, jonka koko miehistö oli norjalaisia, vaivalloisen matkan jälkeen tunkeutui Frans Josefin maan pohjoisrannalle. Sieltä olisi vielä päästy laivalla kauemmaksi pohjoista kohti, jäiden välissä kun oli siksi paljon sulaa vettä, mutta kun olisi ollut liian uskallettua jäädä laivan kera talveksi jääkenttiin, niin käytiin saariston suojaan ankkuriin. Talvisatamassakin jäät runtelivat laivaa niin pahasti, että se hädin tuskin voitiin pelastaa uppoamasta. Miehistön täytyi viettää talvi maalla kahdenkertaisissa teltoissa, joiden päälle viritettiin kaksi vielä suurempaa telttaa. Tätä telttasiirtokuntaa pidettiin suurella uunilla lämpimänä. Opettaessaan 120 rekikoiraa herttua palellutti kaksi sormea, niin että niiden päät täytyi leikata pois, ja tämän vamman vuoksi hän ei itse ottanut osaa rekiretkiin napaa kohti.

Maaliskuun 11:ntenä 1900 suuri rekiretkikunta lähti matkalle napaa kohti. Kahdentoista päivän kuluttua ensimmäinen apuosasto, johon kuuluivat luutnantti Querini, norjalainen koneenkäyttäjä ja yksi alppiopas, lähetettiin takaisin laivalle, jota se ei kuitenkaan saavuttanut. Luultavasti nämä kolme tuhoutuivat lumimyrskyssä, jäärailoissa tai kuolivat he nälkään ja viluun.

Yhdeksän päivää sen jälkeen kuin he olivat lähteneet, lähti tohtori Cavalli kahden miehen keralla paluumatkalle ja 24 päivää ponnisteltuaan saapui onnellisesti takaisin »Stella Polareen».

Kolmas osasto, johon kuului luutnantti Cagni kahden alppikiipijän ja yhden merimiehen keralla, alkoi vasta nyt omia eväitään kuluttaa ja runsaasti koiriaan ruokkien matkasi verraten nopeaan, 16—17 kilometriä päivässä, pohjoista kohden. Niinpä tämä osasto pääsikin 56 kilometriä kauemmaksi kuin Nansen, aina leveysasteelle 86°34'. Sitten kuitenkin eväiden nopea väheneminen pakotti lähtemään paluumatkalle, joka jääkenttien rakoilemisen vuoksi oli sangen vaikea. Täytyi tehdä pitkiä kiertoretkiä, joiden kautta retkikunta joutui jotenkin kauas suunnastaan, ja vasta 104 päivän kuluttua lähdöstään lukien tämä retkikunta palasi takaisin, kaksi rekeä ja 7 koiraa jäljellä kuudesta reestä ja 45 koirasta. Suurin osa koirista oli vähitellen syötetty tovereilleen ja lopulta koiranlihaa olivat syöneet retkikunnan jäsenetkin.

Suotta etsittyään Querinia ja hänen tovereitaan herttua jätti heille ruokavaroja ja osoituksia, miten heidän on meneteltävä, sekä palasi sitten »Stella Polarella» Norjaan, jossa hän lähellä Hammerfestia sai surusanoman setänsä, kuningas Umberton murhasta. Vaikk'ei tämä italialainen retkikunta napaa saavuttanutkaan, oli sen rekiretki Frans Josefin maasta pohjoista kohti kuitenkin suurenmoinen ennätys.

Zieglerin varustamat retkikunnat.

V. 1901 Baldwin teki Frans Josefin maasta uuden yrityksen. Retkikunta oli suuremmoisesti varustettu amerikkalaisen miljoonapohatan Zieglerin varoilla. Siihen kuului 45 valkoista, 6 ostjakkia, 15 poni-hevosta, 420 siperialaista koiraa ja yli 60 rekeä. Mutta jo seuraavana vuonna se palasi takaisin tyhjin toimin. Sen ainoa tulos oli kolmen varaston perustaminen, Nansenin talvimajan näkeminen, ja muutamien pienien saarien löytäminen. Baldwinin ja norjalaisen kapteenin riidat olivat pääsyy siihen, ettei yrityksestä sen enempää tullut. Koko retkikunta oli jakautunut amerikkalaiseen ja norjalaiseen puolueeseen ja molemmat päämiehetkin joutuivat keskenään käsikähmään.

Ziegler ei kuitenkaan säikähtänyt, vaan v. 1903 varusti uuden retkikunnan, johon kuului paljaita amerikkalaisia. Retkeä johti A. Fiala, joka oli ollut mukana Baldwinin edellisellä retkellä. Suurella vaivalla ja kiertoteitä retkikunta pääsi Frans Josefin maan pohjoisrannalle, jossa se asettui talveksi samaan satamaan kuin Abruzzin herttuakin, tämän huonoista kokemuksista huolimatta. Jo marraskuussa jäät runtelivat laivan rauskaksi ja tammikuussa se upposi. Samassa tilaisuudessa menetettiin 100 tonnia kivihiiliä ja 40 tonnia ruokavaroja, jotka oli jäälle jätetty.

Siitä huolimatta yritettiin kahteen kertaan tunkeutua napaa kohti. Kummallakin kerralla tavattiin kuitenkin niin paljon railoja ja sulia ja niin kamalan huonoa jäätä, että useimmat reet särkyivät ja kuluivat aivan kelvottomiksi. Kaikki ponit, kahta lukuun ottamatta, kuolivat tautiin. Retkikunnan täytyi sen vuoksi palata takaisin tyhjin toimin ja viettää saaristossa vielä toinenkin talvi, kun ei apulaivaa kuulunut, eläen Baldwinin varastoista ja metsästyksen ja kalastuksen antamasta saaliista. Seuraavana keväänä yritettiin tunkeutua vielä kolmas kerta navalle, mutta yhtä huonolla menestyksellä, ja lopulta Fialan täytyi luopua koko tuumasta. Frans Josefin maan pohjoispuolella olivat jääolot niinä vuosina semmoiset, että rekiretki niiden poikki näytti olevan mahdottomuus. Kesällä 1905 saapui vihdoin apulaiva »Terra Nova», edellisenä kesänä kaksi kertaa turhaan yritettyään, ja kuljetti kotiin kovia kokeneen, vaikka tuskin mitään aikaansaaneen retkikunnan. Vain yhden miehen tämä oli menettänyt. Ziegler oli kuollut vähää ennen kuin retkikunta kotiin palasi.

Andréen ilmapalloretki.

Tuskin mikään muu yritys napaa valloittaa on niin suurta huomiota herättänyt kuin ruotsalaisen insinöörin S.A. Andréen onneton ilmapalloretki, jonka kohtalo peittyi läpitunkemattomaan hämärään.

Andrée oli keksinyt laitokset, laahausköydet, joilla palloa saatettiin jonkun verran poikkeuttaa tuulen suunnasta, ja niillä hän luuli voivansa ohjata muutoinkin suuresti parannetun ilmapallonsa Huippuvuorilta pohjoisnavalle ja takaisin.

Jo kesällä 1896 pallo oli Huippuvuorien pohjoisreunalla valmiina, mutta sopivaa tuulta kun ei saatu, ei se voinut matkaan lähteä sinä kesänä.

Vasta heinäkuun 11:ntenä 1897 Andrée kahden seuralaisensa, Strindbergin ja Fraenkelin kera, saattoi liikkeelle lähteä. Jo lähtiessä tapahtui se onnettomuus, että puolet laahausköysistä jäi jäljelle, ja nopea tuho tuli varmaan muutoinkin retkikunnan osaksi, vaikka siitä ei olekaan mitään varmaa tietoa saatu.

Pallosta lähetetyistä lentokyyhkysistä vain yksi saapui ihmisten ilmoille, mutta se saapui jo viidentenä päivänä sen jälkeen kuin »Kotka» oli retkelleen lähtenyt. Se sisälsi seuraavan tiedonannon: »13 p. heinäk., k:lo 12 päivällä, 82°2' pohj., 15°5' it. lev. Hyvää vauhtia itään 10° etelään. Kaikki hyvin. Tämä on kolmas kyyhkyspostini. Andrée.»

Hitaasti oli matka siis edistynyt, »Kotka» arvatenkin oli väärään suuntaan kulkemassa kolmantena päivänä nousemisensa jälkeen.

Kului sitten lähes kaksi vuotta, ennenkuin kadonneista saatiin uusia viestejä. Toukokuussa 1899 ajelehti Islannin rannalle poiju, joka oli heitetty mereen samana päivänä, jona oli matkaankin lähdetty, ja sitten enemmän kuin vuoden kuluttua, elokuun lopulla v. 1900, ajautui Ruijan rannalle toinen poiju, joka oli vielä aikaisemmin samana päivänä mereen heitetty. Myöhemmin on löydetty vielä kolme muuta retkikunnan poijua, muun muassa se, joka oli pohjoisnavalle heitettävä, mutta ne eivät mukanaan tuoneet mitään viestiä, eikä voida varmaan tietää, missä ne oli mereen heitelty. Luultavasti retkikunta jo silloin oli tuhoansa lähellä.

Viesteistä on päätelty, että »Kotka» ensin kulki myrskypyörteessä Grönlantia kohti, sitten oli jonkun aikaa alallaan, kunnes tapasi toisen pyörteen, joka ajoi sitä koillista kohti. Amerikkalaiset löysivät Fialan retkikuntaa Frans Josefin maasta hakiessaan Kap Floran luota mainitusta saaristosta korkealta maalta erään valokuvaustarpeiden säiliön, joka oli Andréen retkikunnalle kuulunut, ja siitä päättäen retkikunta lensi Frans Josefin maan poikki, taikka ehkä sille pysähtyi. Retkikunnalla oli mukanaan rekiä, veneitä ja neljän kuukauden eväät ynnä muut varustukset, ja olisi sen siis pitänyt voida jonkun aikaa pitää puoliaan Nansenin hyvää esimerkkiä noudattaen, mutta luultavasti »Kotka» kaasunmenekin vuoksi alkoi vaipua paljon ennen kuin oli laskettu — Andrée luuli sen pysyvän ilmassa kuukauden — jonka vuoksi oli vähitellen heitetty mereen kaikki mitä voitiin pallon keventämiseksi, niin että lopulta oltiin aivan avuttomina, kun rohkea lentäjä vihdoin yhdytti maan taikka meren pinnan. Tosin eskimot kertoivat, että keväällä 1899 oli ‘Fort Churchillin luona Canadassa surmattu kaksi valkoista, joita luultiin Andréen seuralaisiksi, mutta heidän tietonsa mukaan oli kaksi karkuun päässyt, joten noita valkoisia siis olisi kaikkiaan ollut neljä. Tunguusit väittivät Siperiassa nähneensä kankaalla päällystetyn esineen ja sen lähellä kolme ruumista ynnä paljon koneita ja Huippuvuorilla väitettiin kuuluneen avunhuutoja, mutta kun näitä huhuja tarkemmin perättiin, huomattiin ne kaikki vääriksi. Wellman etsi Andréeta Frans Josefin maasta, Nathorst Itä-Grönlannista, Peary Luoteis-Grönlannista Smithin salmen seuduilta, Stadling Siperian pohjoisrannikolta, mutta ei mistään tavattu vähintäkään jälkeä kadonneista.

Andréen retken onneton päättyminen ei ole estänyt muita suunnittelemasta uusia ilmapallo- taikka oikeammin ilmalaivaretkiä pohjoisnavalle. Ilmailu on sen jälkeen niin nopein askelin edistynyt, ettei Andréen olisi tarvinnut kauankaan odottaa, ennenkuin hän olisi voinut lähteä paljon paremmalla ilma-aluksella vaaralliselle matkalleen. Opittiin rakentamaan suuria ohjattavia ilmalaivoja, joilla on siksi suuri oma nopeus, että ne voivat kulkea omaa suuntaansa jotenkin kovistakin tuulista huolimatta.

Semmoisella amerikkalainen Wellman päätti valloittaa pohjoisnavan. Hän lähti ilmalaivoilleen Huippuvuorille v. 1906, mutta ei silloin vielä ollut laitoksiinsa tyytyväinen, vaan odotti vielä seuraavaan kesään, jolloin hän näki parhaaksi luopua koko tuumasta.

Myöhemmin kreivi Zeppelin saksalaisten asiantuntijain keralla kävi Huippuvuorilla seutuihin ja oloihin perehtymässä, mutta suuri kansainsota ja sen monet vaatimukset keskeyttivät hänen tuumansa.

»Jermak» Jäämerellä.

Monta muuta uudensuuntaista yritystä navan vallottamiseksi esitettiin samoihin aikoihin. Venäläinen amiraali Makarow, joka sittemmin sai Port Arthurin edustalla surmansa johtamansa laivaston etunenässä, ehdotti voimallisia jäänmurtajia, joilla väkivoimalla avattaisiin napajäihin ura. Hän luuli, että 20,000 hevosvoimalla työskentelevä jäänmurtaja kykenisi ruhjomaan lujimmankin jään, ja vielä paremmin kaksi puolta pienempää peräkkäin työskentelevää. Hän teki sitä varten Venäjän valtion omistamalla »Jermakilla», voimakkaalla jäänmurtajalla, retken Huippuvuorille ja Novaja Zemljan vesille, mutta voimallisista koneistaan huolimatta ei jäämurtaja kyennyt Novaja Zemljan luona olevia vahvoja napajääkenttiä murtamaan. Yrityksestä oli luovuttava, kun »Jermakin» saumat eivät näyttäneet niin ankaria voimanponnistuksia kunnolla kestävän.

Muuan saksalainen esitti, että pohjoisnavalle kuljettaisiin vedenalaisella veneellä, mutta ei ketään haluttanut ryhtyä tätä tuumaa toteuttamaan, vaikk'ei se ehkä ole sen mahdottomampi kuin Andréenkaan ilmapalloretki. Kaikki tietysti riippuisi siitä, voisiko laiva tarpeen tullen puhkaista itselleen henkireikiä päällään olevaan jääkattoon, sillä vain tilapäisiin railoihin tuskin olisi luottamista.

R.E. Peary, pohjoisnavan valloittaja.

Näitä suunnitelmia suunniteltaessa, yrityksiä tehtäessä, oli jo kilpakentällä sekin mies, rautaisen tarmon, hellittämättömän sitkeyden, ylivoimaisen kunnianhimon mies, joka vihdoin valloitti pohjoisnavan hyisen voitonseppeleen, jota sen jääkiteet ihastuttivat enemmän kuin kalleimmat timantit. Mutta yhdellä rynnäköllä ei valloitus hänellekään onnistunut, vaan vasta puolentoista vuosikymmentä kestäneen, määräntietoisen, kokemuksia kokoavan työn jälkeen.

Robert Edwin Peary oli syntynyt Pennsylvanian Crcssonissa v. 1856 ja oli siis amerikkalainen kansallisuudeltaan. Yliopistolukunsa päätettyään hän insinöörinä rupesi Yhdysvaltain sotalaivastoon, ottaen sittemmin osaa Nicaraguan kanavan maastotutkimuksiin.

V. 1886 hän kävi kesäretkellä Grönlanlin länsirannalla Disko-lahdessa, tehden sen perukasta erään tanskalaisen keralla matkan maajäätikölle. Tämän jäämaailman ihmeet lumosivat hänen mielensä ja palattuaan retkeltään, jolla hän kulki 125 kilometriä sisämaahan jäätikön reunasta, hän oli vakuutettu siitä, että sitä pitkin oli mahdollinen tehdä paljon pitempiäkin matkoja, ja suunnitteli kolme suurenmoista reittiä Grönlannin poikki länsirannalta itärannalle. Yksi reitti oli Godhavnista kaakkoon, toinen Disko-lahdesta Petermanin vuonoon, kolmas Kap Yorkista koilliseen Grönlannin silloin aivan tuntemattomiin koillis-osiin.

Nansenin retki maajäätikön poikki v. 1888 sai Pearyn kuitenkin luopumaan kahdesta ensimmäisestä suunnitelmastaan ja kokonaan omistamaan huomionsa Pohjois-Grönlannille, jossa suurimmat löytömahdollisuudet odottivatkin. Peary ja hänen vaimonsa olivat molemmatkin jotenkin hyvissä varoissa, jonka vuoksi hän omilla varoillaan saattoi alkaa työnsä.

Pearyn ensimmäinen retki polijois-Grönlannin poikki.

V. 1891 Peary pääsi lähtemään ensimmäiselle varsinaiselle tutkimusretkelleen. Mukanaan vaimonsa ja kuusi muuta henkeä hän laivallaan tunkeutui Inglefieldin vuonoon Grönlannin luoteisrannalle, varusti sinne talvimajansa ja taittuneesta säärestään huolimatta päätti seuraavana keväänä lähteä suurelle matkalle. Toukokuun 14:ntenä 1892 hän norjalaisen E. Astrupin ja kolmen muun seuralaisen keralla kulki valtavan Humbcklt-glasierin poikki ja edelleen maajäätikön reunaa koillista kohti; kunnes tuli Grönlannin itärannalta syvälle maahan pistävän salmen rannalle. Päivän kunniaksi hän nimitti lahden Independence-lahdeksi, koska hän sen löysi heinäkuun 4:ntenä, samana päivänä, jona Yhdysvallat viettävät itsenäisyytensä juhlaa. Peary luuli tämän lahden jatkuvan salmena Grönlannin poikki ja haahmotteli sen siten karttaansa, mutta tanskalaiset myöhemmin osoittivat hänen erehtyneen ja Pearyn lukuisat vihamiehet saivat siitä aihetta hyökkäyksiin.

Pearykin totesi, ettei sisämaajäätikkö Grönlannin pohjoisosassa ulottunut merenrantaan saakka — siihen epäilemättä on syynä niukempi lumentulo — vaan on sen ja meren välillä vyöhyke vähälumista maata, jolla kesäaikaan oli runsaasti kukkia, myskihärkiä ja hyönteisiä. Paluumatka kulki jonkun Verran eteläisempää reittiä, maajäätikön poikki 1,200—2,500 metriä korkealla merenpinnasta. Pearyn suorittama rekiretki oli huomattavimpia, mitä napamaissa oli siihen saakka tehty.

Retkikunnan laiva oli sillä välin palannut talvisatamaan ja tyytyväisenä tuloksiinsa Peary saattoi palata kotia. Tällä matkalla olivat mukana t:ri F. Cook, joka sittemmin koetti riistää Pearylta kunnian pohjoisnavan valloittamisesta, ynnä neekeri Matthew Henson, joka oli isäntänsä uskollinen apulainen hänen kaikilla seuraavillakin matkoillaan.

Heti Amerikkaan palattuaan Peary matkakertomuksellaan ja luentoja pitämällä alkoi koota rahoja uutta retkeä varten. Jo kesällä 1893 hän palasi Pohjois-Grönlantiin asettuen jälleen talvimajoihin Inglefieldin vuonoon Smithin salmen suulle. Rouva Peary oli nytkin mukana ja synnytti matkalla miehelleen tyttären.

Uusia yrityksiä.

Jo maaliskuussa Peary lähti suurelle rekiretkelle jatkaakseen edellisen vuoden tutkimuksia Independence-lahdesta eteenpäin. Kerallaan kahdeksan miestä, 92 koiraa ja 12 rekeä hän nousi maajäätikölle, mutta nopeaan se osoitti, ettei sen kylmällä pinnalla ollut luvallista matkustaa niin varhaisena aikana — pakkasta riittämään saakka siellä on keskikesälläkin. Kun oli parisataa kilometriä kuljettu, niin tappoivat hirveät myrskyt ja sietämätön kylmyys koirat ja runtelivat miehet, niin että puolet, Astrup mukana, oli takaisin lähetettävä. Liiat matkavarustukset jäähän kätkettyään Peary kolmen reippaimman miehensä keralla yritti kulkea vielä pari viikkoa eteenpäin, mutta lopulta hänen oli kokonaan luovuttava yrityksestä ja palattava takaisin. Kun ei voitu paluumatkalla löytää lumeen kätkettyjä ruokatavara- ja polttoainevarastoita, täytyi retkikunnan jättää jäljelle osa reistään.

Pearyn retkellä ollessa oli Astrup tehnyt neljä viikkoa kestäneen rekiretken Melvillen lahden pohjoisrannalle, joka valtavain jäätikkörintamainsa vuoksi yhä vieläkin oli sangen vähän tunnettu. Maajäätikkö päättyy tällä rannalla melkein katkeamattomana glasieririntamana mereen. 210 km pitkällä rannikolla on 150 km leveältä glasierinpäätä.

Peary ei malttanut palata kotimaahan noutamaan tulleella laivalla, vaan Leen ja Honsonin keralla päätti jäädä uutta kevättä odottamaan, tehdäkseen uuden retken Grönlannin koillisrannikolle. Eskimoitten avulla nämä kolme tulivatkin talven hyvin toimeen ja keväällä nousivat maajäätikölle. Retki uhkasi jälleen päättyä kesken, kun ei löydetty edellisen vuoden eväskätköä. Pelkäämättä Peary kuitenkin jatkoi matkaa ja saavutti jälleen Independence-lahden. Siellä luultavasti tuho kuitenkin olisi perinyt pienen joukon, ellei se onneksi olisi tavannut myskihärkälaumaa, josta ammuttiin kymmenkunta eläintä. Niinkin paluumatka oli »raivoisaa kilpajuoksua nälkäkuoleman kanssa». Viidessäkolmatta päivässä Peary tovereineen samosi takaisin talviasemalleen, menetettyään kaikki koiransa yhtä lukuun ottamatta ja kaikki rekensä. Uskomattomista ponnistuksista huolimatta ei Peary tällä retkellä saanut sanottavasti mitään aikaan. Höyrylaiva »Kite» saapui ajoissa hänet noutamaan ja syksyllä 1895 hän molempien toveriensa keralla palasi kotimaahan.

Kahden seuraavan retken tarkoituksena oli tuoda Kap Yorkista, Melvillen lahden pohjoisrannalta, 800 sentneriä painava meteorikivi, jonka jo John Ross oli huomannut. Ensi kerralla tämä valtava kivi saatiin vain rantaan kuljetetuksi, vipulaitokset murtuivat, ennenkuin se laivaan saatiin, jo sen vuoksi oli tehtävä uusi matka, jolla samalla valmisteltiin uutta, viisi vuotta kestäväksi aiottua matkaa pohjoisnavalle.

Peary asetti nyt kunnianhimonsa päämääräksi napamatkain korkeimman voitonseppeleen pohjoisnavan saavuttamisen. Oli jo alettu epäillä, tokko se vanhoilla kulkuneuvoilla, reillä ja koiravaljakoilla, olisi ensinkään mahdollistakaan, ja esitetty kaikenlaisia uusia keinoja, kuten edellä kerroimme, mutta Peary osoitti, että se oli mahdollista, kunhan työ toimitettiin järjestelmällisesti.

Lordi Northcliffe oli lahjoittanut Pearylle »Windward» laivansa, kun se oli Jacksonin retkikunnan Frans Josefin maasta takaisin tuonut, ja hankkiakseen varoja uutta naparetkeä varten Peary kulki tällä laivalla Amerikan satamakaupungista satamakaupunkiin näytellen itseään rahan edestä täysissä napamatkustajan tamineissa. Jonkun verran varoja hän täten saikin kokoon ja vielä tärkeämpää oli, että hän luennoillaan sai muutamia rikkaita miehiä asiaan innostumaan ja perustamaan »The Peary Arctic Clubin», joka otti hänen matkansa rahoittaakseen. Tämän jälkeen hän saattoi vapaasti antautua yksinomaan työhönsä.

Heinäkuussa 1898 Peary lähti »Windwardilla» matkaan, pyrkien nyt Smithin salmen ja siitä jatkuvain tunnettujen vesien kautta Grönlannin luoteisrannalle, josta hän aikoi tehdä hyökkäyksen napaa kohti. Jääsuhteet olivat kuitenkin epäedulliset eikä Peary vielä ollut tottunut napajäiden läpi laivaa viemään; hän ei sen vuoksi päässyt Grinnellin maan itärantaa kauemmaksi, löytäen kuitenkin sieltä laivalleen rauhallisen talvimajan.

Peary palelluttaa jalkansa.

Peary teki pitkiä rekiretkiä Grinnellin maan ja Grantin maan sisäosiin Greelyn vanhalle asemalle saakka. Eräässä kamalassa lumimyrskyssä hän eksyi, harhaili kaksi päivää sinne tänne ja palellutti molemmat jalkansa, niin että seitsemän varvasta täytyi leikata pois. Mutta vaikka hän hädin tuskin pääsi kulkemaan, ei hän suinkaan luopunut aikomuksestaan, vaan vietti vielä toisenkin talven Foulkefjordissa, Hayes'in vanhassa talvikortteerissa, ja jotakuinkin vammastaan parannuttuaan lähti neekeri Hensonin ja viiden eskimon keralla uudelle rekiretkelle.

Ensimmäinen yritys navan saavuttamiseksi.

Matka edistyi nyt hyvin ja Peary saattoi (v. 1900) tutkia Grönlannin luoteisreunan aina siihen saakka, missä se äkkiä kääntyy kaakkoon Independence-lahtea kohti, ja saattoi nyt olla varma siitä, että hän oli saavuttanut tämän valtavan saarimaan pohjoiskärjen.

Hän lähti nyt meren jäälle ja kulki sitä leveyspiirille 83°50' saakka, mutta sitten alkoi ahtojää olla niin aukkoista ja railoja täynnään, että hänen täytyi palata.

Peary kulki nyt Grönlannin pohjoislohkon, Pearyn maan, rantaa seuraillen, kunnes Independence-lahti tuli näkyviin, ja palasi sitten pohjoisrantaa takaisin Grantin maahan ja asettui sinne Greelyn vanhalle asemalle, Fort Congeriin, talvea viettämään.

Uusia turhia yrityksiä.

V. 1901 hän lähti uudelleen navalle yrittämään, mutta ei päässyt Fort Congerista kuin 10 päivämatkaa, ennenkuin oli sekä ihmisten että juhtain uupumuksen vuoksi palattava. Mutta hän odotti uutta kevättä ja v. 1902 lähti yrittämään Kap Heklasta, Grantin maan pohjoiskärjestä, mukanaan Henson, neljä eskimoa ja kuusi rekeä. Kun oli kuljettu kuusi päivää syvässä lumessa korkeiksi röykkiöiksi kasaantuneita jääkenttiä, tuli vastaan avovettä ja liikkeessä olevaa jäätä. Kuta kauemmaksi tämä pelkäämätön pieni joukko tunkeutui, sitä paksummiksi, mutta rosoisemmiksi muuttuivat jääkentät, sitä lukuisemmiksi ja leveämmiksi kanavat. Kun oli päästy leveyspiirille 84°17', eivät koirat enää kyenneet vetämään ja oli sen vuoksi palattava takaisin. Railoja kierrellessä oli jouduttu niin paljon pois pohjoissuunnasta, että Kap Hekla oli jäänyt melko kauas lännemmäksi. Paluumatka oli sumujen ja yhä laajenevien sulien vuoksi vielä vaarallisempi kuin menomatka. Huhtikuun 29:ntenä 1902 retkikunta saapui Kap Heklaan. Elokuun 8:ntena »Windward» tuli retkikuntaa noutamaan ja vielä samana päivänä koko retkikunta lähti sillä paluumatkalle.

Täydellisesti ne erehtyivät, jotka luulivat tämän sitkeimmän kaikista napamatkustajista monien hukkayritystensä jälkeen vihdoinkin väsyneen ja luopuneen enempää yrittämästä. Hänen hellittämättömät ponnistuksensa herättivät hänen maamiehissään paremminkin innostusta kuin väsymystä ja niinpä hänelle hankittiin varoja uuden paremman laivan rakentamiseksi. Näin syntyi »Roosevelt», ensimmäinen Amerikassa napamatkoja varten rakennettu alus, joka Pearyn vakuutuksen mukaan oli lujin laiva, mitä maailmassa oli. Sillä hän arveli voivansa turvallisesti kestää jäiden runtelun Smithin salmessakin ja sen pohjoisissa jatkoissa.

Tuima, mutta turha yritys.

»Rooseveltilla» Peary kesällä 1905 lähti uudelleen matkaan ja pääsi sillä Grantin maan pohjoisrannalle saakka, jääsuhteet kun olivat suotuisat ja »Rooseveltin» koneet voimakkaat. Sinne hän asettui talvimajoihin, lähetti useita rekiretkikuntia viemään eväsvarastoita matkan varteen ja vakaampaa jäätä tavatakseen lähti jo helmikuussa 1906, pakkasten vielä ollessa kovimmillaan, pohjoisnavalle yrittämään.

Tulvavuokset kuitenkin talvellakin rikkovat Grantin maan ja Grönlannin pohjoispuolella olevan napameren jykevän jääpeitteen, niin että etelämyrskyt pääsevät siihen railoja avaamaan, itä- ja länsimyrskyt taas kuljettamaan jääkenttiä sivuttain, toistensa ohi. Varsinkin mannerlaatan ulkoreunalla, jossa merenpohja äkkiä syvenee suuria syvyyksiä kohti, avautuu tavallisesti leveitä railoja, kuten Peary joka retkellään sai kokea.

Niin kävi nytkin ja avovesi ja voimakas itää kohti kulkeva virtaus pakottivat tekemään pitkän kierroksen, johon kului paljon aikaa. Muuan railo oli niin pitkä ja leveä, että se pakotti kuusi päivää odottamaan. Lopulta Peary vei retkikunnan nuorelle jäälle, joka oli sen poikki muodostunut, ja vaikka tämä notkui ja ritisi, päästiin kuitenkin sen poikki railon toiselle rannalle. Muutama päivä sen perästä nousi julma myrsky, joka kuljetti retkikunnan toista sataa kilometriä oikeasta suunnasta itää kohti. Peary saavutti kuitenkin leveyden 87°6' ja voitti siten Cagnin ennätyksen 33 minuutilla. Mutta sitten täytyi väkisinkin lähteä paluumatkalle. Kuusi päivää kestänyt myrsky oli niin paljon hajoitellut jäälauttoja, ettei ollut enää toivoa löytää matkan varteen jätettyjä ruokavarastoita, ja kun lisäksi yhteys molempien apuosastojenkin kanssa oli katkennut, niin oli aivan mahdotonta pyrkiä kauemmaksi napaa kohti, vaikk'ei enää olisi tarvinnut kulkea kuin 322 kilometriä, jotta matkan määrä olisi saavutettu.

Ainaisessa taistelussa railojen ja sulien kanssa ja ponnistaen kohti kiivasta jäätävää vastatuulta, joka kuljettamillaan lumikiteillä pisteli ihoa kuin neuloilla, retkikunta vihdoin saavutti Pohjois-Grönlannin rannan. Niin kauas olivat itää kohti ajelevat jääkentät sen sortaneet oikeasta suunnastaan. Ruokatavarat olivat loppuneet, miesten voimat uupuneet, kahdeksan koiristaan retkikunta jo oli syönyt ja nälkäkuolema uhkasi, mutta onneksi se tapasi Grönlannin rannikolla lauman myskihärkiä, joka lihallaan pelasti sen kuolemasta.

Molemmat apuretkikunnatkin myrsky oli sortanut Pohjois-Grönlantiin. Toinen niistä olisi ollut tuhon oma, ellei Peary onneksi olisi sitä tavannut. Miehet olivat jo niin nälän näännyttämät, että he olivat kuin vaatteihin puettuja luurankoja. Rantaa seuraillen palattiin nyt laivalle, joka 116 päivää kestäneen poissaolon jälkeen vihdoin saavutettiin.

Viikon »Rooseveltilla» levättyään Peary lähti uudelleen liikkeelle, tehden rekiretken pitkin Grantin maan pohjoisrannikkoa, jonka hän tutki aina lähelle Nansenin salmea; tämän salmen, joka erottaa Axel Heibergin maan Grantin maasta, oli Sverdrup pitkällä rekiretkellään jo kartoittanut. 100:nnen läntisen puolipäiväpiirin vaiheilla Peary luuli näkevänsä meressä uutta maata, jonka hän nimitti Cracketin maaksi. Peary palasi sitten »Rooseveltiin», joka ankarain taisteluitten jälkeen suoriutui jäistä ja kuljetti retkikunnan takaisin New Yorkiin. Napaa hän ei nytkään ollut saavuttanut, mutta kuitenkin lyönyt kaikki entiset ennätykset, saanut lisää kokemuksia — muun muassa hän niiden johdosta rakensi oman parannetun rekimallinsa — ja oli tutkinut melkoisen kappaleen uutta rantamaakin ja nähnyt uuden maan, joka luultavasti on maailman pohjoisin — ellei se ollut näköhäiriö.

Peary ei vieläkään luopunut yrittämästä. Hän oli vakuutettu siitä, että napa oli mahdollinen tätä tietä saavuttaa, jos hyvin varustettu retkikunta vietti talvea niin kaukana pohjoisessa kuin suinkin ja sitten eskimoitten avulla apuretkikuntien tukemana matkusti navalle, ja hän päätti tehdä vielä viimeisen yrityksen. »Roosevelt» korjattiin ja sitä parannettiin ja heinäkuussa 1909 se jälleen kuljetti Pearyn tovereineen ja Yorkin niemeltä mukaan otetut eskimot Grantin maan pohjoisrannalle. Talven kuluessa vietiin varastot ja tarpeet kauemmaksi länteen, Kap Columbian luo, josta heti napayön päättyessä matka napaa kohti alkoi.

Viimeinen yritys.

Pearylla oli nyt mukanaan kuusi valkoista, 17 parasta eskimoa, jotka vuosien kuluessa olivat oppineet häneen luottamaan, 19 rekeä ja 133 parasta koiraa, mitä oli voitu Grönlannista saada. Marssijärjestyksen hän oli suunnitellut kaikkia edellisillä retkillä saamiaan kokemuksia hyväkseen käyttäen. Edellä kulki kevyin varustuksin nopea etujoukko, jonka tehtävänä oli valita paras tien suunta ja tasoitella pahimpia jääröykkiöitä. Päivämatkan sen jäljessä kulki pääjoukko, jaettuna neljän miehen osastoihin. Tästä joukosta piti aina osaston kerrallaan rekineen palata takaisin laivalle sitä myöten kuin reet tyhjenivät. Jäljellä olevat siten saattoivat yhä jatkaa matkaa täysin varustuksin. Paluumatkalla oli napaosastolla, jos kaikki hyvin kävi, valmiit lumimajat taipaleen päässä ja valmiiksi raivattu tie.

Onni oli vihdoinkin suosiollinen hellittämättömälle yrittäjälle, mutta ilman ankaria taisteluita ja täpäriä vaaroja ei pohjoisnapaa nytkään valloitettu, vaikka olivatkin kaikki varustukset niin oivalliset. Helmikuun 22:ntena, Washingtonin syntymäpäivänä, Peary lähti »Rooseveltista» viimeiselle retkelleen napaa kohti.

»Mont' on kummaa matkalla».

Heti rannikon jääpaarteen luota alkoivat vaikeudet, sillä siinä tavallisesti on kuljettava korkeitten riuttain poikki, jotka syntyvät vuorovesien ja tuulien vaikutuksesta. Toisinaan nämä riutat saattavat olla parikinkymmentä metriä korkeat ja kirveillä on niiden poikki tie raivattava. Ulkona merellä röykkiöt eivät ole riutoissa, vaan muodostavat loppumattoman sekasorron isompia ja pienempiä, ohuempia ja paksumpia lohkareita, joiden välitse tie on etsittävä. Vielä vaarallisempia ja vastuksellisempia ovat railot, joita aukeaa tuulen ja vuorovesien painosta. »Ne ovat napamatkustajan ainainen painajainen. Hän ei koskaan voi varmasti sanoa, syntyykö niitä vai ei, mutta menomatkalla ne voivat kerrassaan katkaista hänen tiensä, paluumatkalla riistää häneltä kaiken mahdollisuuden päästä maihin ja pakottaa retkikunnan kuolemaan nälkäkuoleman. Ilman edellä käyvää varoitusta, ilman minkäänlaista säännöllisyyttä niitä aukeaa aivan retkeilijän eteen. Ne ovat napayhtälön tuntematon suure»… Vaarallisin on mannerlaatan iso railo, eikä Peary sanonut koskaan unohtavansa, kuinka vähältä se hänen paluumatkallaan v. 1906 oli ainaiseksi katkaista häneltä tien maailmaan ja tulevaisuuteen. Railo voi aueta aivan leirin halki, jopa lumimajan eli iglunkin halki kaikkien nukkuessa. Peary ei sen vuoksi koskaan napamerellä retkeillessään maannut makuupussissa, vaan täysissä tamineissa, turkit päällään ja kintaat kädessään, ollakseen joka hetki valmiina pelastamaan itsensä, jos äkkiä sattuisi jään auetessa mereen vierähtämään.

»Vaikeudet ja rasitukset napaa kohti kuljettaessa ovat niin monet ja monimutkaiset, ettei niitä ole helppo kuvata», kirjoittaa Peary, »mutta pääpiirtein ne ovat seuraavat: Kelkkain kuljettaminen raskaine kuormineen rikkiruhjoutuneiden korkeiden jäävuorien yli, rajut myrskyt, jotka lyövät kovasti kuin vesiputous ja joita vastaan meidän täytyi ponnistella suurin osa tiestä, avoimet railot, joiden yli meidän tuon tuostakin täytyi kulkea, ankara pakkanen, joka joskus laskeutui jopa 60 asteeseen ja jota vastaan täytyi suojella itseään turkiksilla ja herkeämättömällä ruumiinliikunnolla, ynnä vaikeus kuljettaa edestakaisin riittävän paljon pemmikaania, biskittiä, teetä, tiivistettyä maitoa ja polttonestettä. Kauan aikaa oli niin kylmä, että viina jäätyi, paloöljy muuttui valkoiseksi ja sitkeäksi ja että koiria tuskin näkyi hengityksen muodostaman höyryn vuoksi. Se pieni vaiva, että meidän joka päivä täytyi rakentaa ahtaat ikävät lumimajat, joissa meidän jääkylmällä permannolla täytyi koettaa varastaa sen verran unta kuin epätoivoinen yrityksemme salli, ei kannata mainitakaan muitten vaikeuksien rinnalla.

»Usein marssimme koko päivän sokaisevan lumimyrskyn puhaltaessa suoraan kasvoihimme, ja puhaltaessa niin rajusti, että se monasti oli nakata miehen nurin. Ne lukijoistani, joiden joskus on ollut pakko kulkea tuntikaudenkaan lumimyrskyä vastaan 10—20 asteen pakkasessa, eivät luultavasti ole säilyttäneet siitä kovinkaan mieluisaa muistoa, ja epäilemättä he muistavat, kuinka herttaisen tervetullut avoliesi ja sen räiskyvä, lämmin valkea sitten on. Kuvitelkoot siis, että heidän täytyisi monta päivää taistella moista myrskyä vastaan melkein ylipääsemättömän jään tai valtavain lumikinosten kautta, joihin uppoaa vyötäisiään myöten, mutta kahta vertaa kovemmassa pakkasessa ja ilman muuta suojaa päivän työn päättyessä kuin ahdas, kylmä lumimaja, joka on ensin rakennettava, ennenkuin saattaa tulla kysymykseen levätä tai syödä.»

Muutaman päivämatkan vain retkikunta pääsi etenemään merijäätä pitkin, ennenkuin sen pysäytti leveä sula railo, ja kuusi päivää Pearyn täytyi tuskitella sen partaalla ja menettää kallista aikaa, yli pääsemättä. Railoa ei ollut mahdollinen kiertääkään. Vasta kun se eräänä tyynenä pakkasyönä jäätyi, saattoi retkikunta »hyökätä yli», Pearyn kuvaavaa sanaa käyttääksemme.

Maaliskuun 9:ntenä 1909 nousi aurinko ensi kerran. T:ri Mac Millan kolmen eskimon ja kolmen reen keralla oli lähtenyt paluumatkalle maaliskuun 7:ntenä; paikan leveys oli 84°29'. Meren syvyys mitattiin ja huomattiin sen olevan 825 syltä (1,519 metriä). Tämän jälkeen palasi Borup takaisin viiden päivämatkan päästä leveydeltä 85°23' kolmen eskimon ja kolmen reen kera. Parhaat eskimot ja koirat jatkoivat Pearyn keralla matkaa. Tasaisesti edistyi sitten matka. Etujoukko lähti aina pääjoukon saapuessa rakentamistaan lumimajoista, »igluista», joissa oli nukkunut, ja pääjoukon nukkuessa jatkoi matkaa, valitsi uuden leiripaikan, rakensi uudet lumimajat ja nukkui niissä, kunnes pääjoukko saapui. Leveydeltä 86°38' prof. R.G. Marvin palasi takaisin kolmen uupuneimman eskimon ja uupuneimpain koirain keralla.

Maaliskuun 28:ntena Peary saavutti Bartlettin osaston, joka oli leiriytynyt sulan railon rannalle. Edessäpäin oli sumua, joka viittasi siihen, että siellä oli enemmänkin sulaa. »Jottemme herättäisi Bartlettia leiriydyimme muutaman kyynärän päähän hänen leiristään, rakensimme iglumme niin hiljaa kuin suinkin ja syötyämme tavanmukaisen illallisemme, pemmikaania, biskittiä ja teetä, panimme maata. Olin juuri nukahtamaisillani, kun kuulin jään paukkuvan ja jymisevän aivan majani ääressä. Kun sitä kuitenkin kesti vain lyhyen ajan eikä se tuntunut sen vaarallisemmalta, luulin sen johtuneenkin siitä, että edessä oleva railo sulkeutui, jonka vuoksi katsoin, että kintaani olivat vieressäni varalla, ja käännyin toiselle kyljelleni nukkumaan. Olin juuri uneen vaipumaisillani, kun kuulin jonkun ulkona huutavan. Hyppäsin ylös ja katsoin ulos ja näin silloin leveän sulan railon aivan meidän ja Bartlettin majain välissä, ja railon reuna oli aivan majamme oviaukon edessä. Toisella rannalla seisoi yksi Bartlettin miehistä viuhtoen ja huutaen niinkuin vain säikähtynyt eskimo voi viuhtoa ja huutaa. Herätin väkeni, potkaisin oven palasiksi ja olin siinä samassa jo ulkonakin. Railon reuna oli jalan päässä siitä, mihin Pearyn koirat oli kytketty, toinen valjaikko oli ollut vähällä ruhjoutua jäitten väliin. Bartlettin iglu liikkui itää kohti irti lohjenneella jäätelillä eikä sen toisella puolella sumussa näkynyt muuta kuin mustaa vettä. Jääteli tuli kuitenkin hiljalleen lähemmäksi kiinteän jään reunaa ja lopulta kapteenin osasto kaikkineen saattoi tulla teliltään sille. Saadakseen tarpeellisen unen täytyi retkikunnan rakentaa uudet majat ja nukkua kintaat kädessä.

Railo painui kuitenkin jälleen umpeen, niin että kaikki osastot, mitä vielä oli matkalla pohjoista kohti — Pearyn, Hensonin ja Bartlettin — saattoivat hyökätä yli ja jatkaa matkaa. Edessäpäin oli tuon tuostakin kuljettava kapeiden railojen poikki, joissa oli nuorta jäätä. Eräässä kohden oli kuljettava ison äsken jäätyneen järven poikki, jonka leveys oli 6—7 meripenikulmaa. Jää oli niin heikkoa, että se aaltoili retkikunnan alla, sen täyttä laukkaa kiitäessä yli.

Leveydeltä 88° kapteeni Bartlett ennen tehdyn välipuheen mukaan huhtikuun 1:nä palasi takaisin, mukanaan kaksi eskimoa, yksi reki ja 18 väsyneintä koiraa. Kapteeni Bartlett olisi hyvin halusta seurannut navalle saakka, mutta siihen Peary ei suostunut, koska eväät olisivat käyneet niukemmiksi, eikä hän mielestään voinut uskoa palaavan apuretkikunnan johtoa Hensonillekaan. Kapteeni Bartlett oli sitä paitsi englantilainen. »Hän oli saanut kunniasijan seurata minua kauimmaksi kolmesta syystä: siitä erinomaisesta tavasta, jolla hän oli 'Rooseveltia' johtanut, siitä että hän aina lähdöstä alkaen oli edestäni raivannut kaikki pienemmät huolet ja koska mielestäni englantilaisten kaunis työ napaseutujen tutkimisessa ansaitsi, että brittiläinen amerikkalaisen jälkeen saattaisi sanoa olleensa lähinnä napaa.» Surullisella mielellä Peary siitä huolimatta »näki Bartlettin leveiden harteitten katoavan kimaltelevain valkoaavikoitten jäälohkareitten taa».

Vilutar hymyilee Pearylle.

Reippaalla mielellä Peary, 53:sta ikävuodestaan huolimatta, lähti viimeiselle taipaleelle, joka hänelle tuottaisi vapautuksen niin monen vuoden ponnistuksista, ja eskimotkin, jotka melkein kaikki olivat olleet mukana hänen edellisillä matkoillaan, olivat niin innoissaan matkan lähestyessä päätöstään, että he silloin tällöin kiipeilivät korkeille jääröykkiöille katsomaan, eikö napaa jo näkynyt. Keli oli jotenkin hyvä ja koirat hyvässä kunnossa, jonka vuoksi Peary tuntuvasti paransi vauhtia. Keskinopeus oli siihen saakka ollut yli 15 meripenikulmaa päivässä, keskinopeus navalle siitä kohdasta, josta Bartlett kääntyi takaisin, oli 26 meripenikulmaa.

Railoja oli tosin edelleenkin, mutta ne eivät olleet aivan pahoja. Koirista tapettiin huonoimmat muille ravinnoksi. Lunta alkoi olla yhä vähemmän, niin ettei aina ollut helppo saada sitä lumimajoiksikaan.

»Huhtikuun 6 päivänä k:lo 10 a.p. komensin 'seis'. Olimme kulkeneet viisi päivämatkaa ja otaksuin olevamme lähellä matkamme määrää ja k:lo 12 tein napaleirissämme ensimmäiset havainnot, jotka osoittivat asemamme olevan 89°57'. Navalle ei siis ollut kuin 5 1/2 kilometriä.

»Vaikka viimeinen pitkä marssi oli päättynyt ja napa oli näkyvissä, olin päivät pääksytysten suoritetuista rientomarsseista ja niukasta unesta liian rasittunut tunteakseni mainittavaa ihastusta siitä, että näin olin saavuttanut elämäni päämäärän… Päiväkirjaani kirjoitin: Vihdoinkin navalla. Kolmen vuosisadan voitonseppele vihdoinkin minun! Vaikea käsittää tätä. Koko asia tuntuu niin yksinkertaiselta.»

Ollakseen varma siitä, että hän oli navan saavuttanut, Peary kulki vielä 10 meripenikulmaa eteenpäin, kunnes havainnot osoittivat hänen kulkeneen navan poikki. Sitten hän vielä huomasi olevansa 4 tai 5 meripenikulmaa Behringin salmen puolella napaa ja kulki sen vuoksi 8 meripenikulmaa vastakkaiseen suuntaan ollakseen varma siitä, että napa oli sivuttaisessakin suunnassa hänen jälkiensä piirissä. Kulkemansa ristin päätekohdissa hän teki 13 aurinko havaintoa ja saattoi mielestään olla varma siitä, että oli navan määrännyt.

Lippuparaati navalla.

Viisi lippua hän pystytti navalle jääröykkiöitten päähän: Rauhan lipun, jonka »Amerikan vallankumouksen tyttäret» olivat lahjoittaneet ja joka edusti tasa-arvon ja vapauden maailman ihannetta, »Punaisen ristin» lipun sen armeliaisuuden symboliksi, joka ei tee eroa ystävän eikä vihollisen välillä, »Delta-Kappa-Alumni-yhdistyksen» lipun muistoksi ammoin menneistä opintovuosistaan, Peary Arctic Clubin lipun ja Yhdysvaltain silkkisen tähtilipun, jota hän oli kantanut ympärinsä kiedottuna jo monta vuotta. Kiikarilla hän tarkkaan tähysti taivaanrannan, näkemättä millään suunnalla maata.

Napa syvällä merellä.

Meren syvyyttä hän ei kuitenkaan voinut aivan navalla mitata, kun ei ollut kyllin ohutta nuorta jäätä, mutta koko se syvyysmittauksien jakso, joka oli pitkin matkaa mitattu, osoitti navan epäilemättä olevan syvän valtameren päällä.

Paluumatka täytyi suorittaa niin nopeaan kuin suinkin, että päästäisiin mannermaalle ennen seuraavaa täysikuuta, jonka aikana tulvavuoksi aina repi mannerlaatan kohdalla jääkenttiin leveitä railoja, sillä nämä olisivat voineet viivyttää viikkokausia. Sitä varten kuljettiin kahdenkertaisia päivämatkoja, jota vanhat jäljet, valmiit iglut ja suotuisat säät helpottivatkin. Voimallinen pohjatuuli edisti matkan tekoa ja varsinkin ajoi jääkenttiä rantaan, niin että railot sulkeutuivat. Sekä meno- että paluumatkalla nähtiin jotkut karhun jäljet ja ketunkin jäljet sangen kaukana napamerellä. Suuri mannerrailo oli jäätynyt, mutta jää oli hyvin heikkoa ja retkikunnan täytyi noudattaa mitä suurinta varovaisuutta yli päästäkseen, samoin kuin senkin railon yli kuljettaessa, joka erotti merijään mantereen jääpaarteesta. Kun retkikunta vihdoin pääsi tälle, »luulin eskimoitteni tulleen hulluiksi. He huusivat, kiljuivat ja hyppelivät, kunnes paljaasta uupumuksesta kaatuivat nurin. Kun Ootah vaipui kelkalleen, sanoi hän: 'Piru nukkuu, tai riitelee se akkansa kanssa, muutoin emme koskaan olisi näin helpolla takaisin päässeet'.»

Huhtikuun 23:ntena retkikunta saapui Kap Columbiaan vanhoihin igluihinsa, oltuaan vähän yli pari viikkoa paluumatkalla. Kuudessatoista päivämatkassa se oli kulkenut 413 meripenikulmaa. Koko matkalla Kap Columbiasta navalle ja takaisin se oli viipynyt viisikymmentäkolme päivää, joista neljäkymmentäkolme oli ollut marssipäivää. Edullisia säitä oli etupäässä kiittäminen siitä, että kaikki oli käynyt näin hyvin ja sukkelaan.

Päiväkirjaansa Peary kirjoitti:

»Kap Columbia, huhtikuun 23 päivä. — Elämäntyöni on päättynyt. Se mitä oli alun alusta päätetty, että minä tekisin, jonka luulin mahdolliseksi tehdä ja jonka luullakseni olen tehnyt. Olen saavuttanut pohjoisnavan kaksikymmentäkolme vuotta kestäneen pyrkimyksen, ankaran työn, pettymysten, vaikeuksien ja rasitusten, suurempien ja pienempien kärsimysten ja melkoisien vaarainkin jälkeen. Olen voittanut viimeisen suuren maantieteellisen voitonseppeleen, pohjoisnavan Yhdysvalloille. Tämä työ on maailman sivistyskansain lähes neljäsataa vuotta kestäneiden ponnistusten, ihmishenkien menetyksen ja suurien kustannuksien loppupäätös, ja vihdoinkin se on suoritettu aito amerikkalaiseen tapaan. Olen tyytyväinen.» Kap Columbiassa Peary eskimoittensa keralla nukkui yhteen mittaan kaksi vuorokautta, sen verran vain välillä heräten, että ennättivät vahvistaa itseään ruoalla, jaksaakseen paremmin nukkua. Tämän jälkeen hän pitkin rantaa jatkoi matkaa »Rooseveltiin».

Mies menetetty.

Siellä häntä kuitenkin odotti surusanoma, joka muutti murheeksi jälleennäkemisen ilon. Professori Marvin oli paluumatkalla pudonnut isoon railoon ja hukkunut. Hän oli lähtenyt yksin, eskimoittensa vielä ollessa leirissä, isoa railoa peittävälle ohuelle jäälle, joka näyttää vähitellen ohenemistaan ohenneen, kunnes petti. Eskimot olivat siksi kaukana, etteivät he kuulleet hänen huutojaan. Kun he lopulta tulivat paikalle, tapasivat he vain jäässä reiän, johon heidän johtajansa oli hukkunut. Lapsellisessa taikauskossaan he leiriytyivät jäälle odottamaan, että johtaja tulisi reiästä takaisin. Kun Marvinia ei kuitenkaan kuulunut, käsittivät he, että hän oli hukkunut, jonka vuoksi he heittivät reistä jäälle kaikki vainajan tavarat, että hänen henkensä löytäisi ne siitä, eikä lähtisi heitä takaa ajamaan. Onneksi he kuitenkin unohtivat pienen purjekangaspussin, jossa vainajan muistiinpanot ja havainnot olivat.

Kaikki muut apuretkikunnat olivat onnellisesti saapuneet takaisin laivaan.

Heinäkuun 18:ntena »Roosevelt» lähti talvisatamastaan kotomatkalle, laskien keskelle Robesonin kanavaa, jossa jäät olisivat sen kuljettaneet Baffinin lahteen, vaikk'ei se olisikaan kyennyt itse taivalta tekemään. Niin lujan laivan ei tarvinnut pelätä ruhjoutuvansa merivirran mukana matkaavain jäätelien tungoksessa. Smithin salmessa maissa poiketessaan ja eskimot kotiaan saattaessaan runsaasti palkittuina Peary kuuli ensimmäisen viestin t:ri Cookin retkistä.

Syyskuun 5 p. »Roosevelt» saapui Labradorin rannalle langattomalle lennätinasemalle ja Peary saattoi lähettää kotiaan ja kotimaahansa ensimmäiset tiedot matkansa onnistumisesta. Bretonin saarelta Sydneystä, jossa hän oli usein matkoillaan poikennut, saapui Associated Press toimiston kirjeenvaihtajia erikoisella laivalla 800 kilometriä merelle valloittajaa vastaanottamaan ja vähän myöhemmin Canadan hallituksen höyryllä 23 sanomalehtimiestä ja vihdoin erään hiilikuninkaan upealla huvipurrella rouva Peary lapsineen.

Riemu raikuu…

Sydneyssä oli vastaanotto riemastunut, kun »Roosevelt», mastossaan pohjoisnapalippu, laski sen satamaan. Sydneystä Peary matkusti junalla kotia, astuen kuitenkin taas »Rooseveltiin», kun se syyskuun viimeisenä päivänä saapui New Yorkiin. Lokakuun 1:senä Hudson-joella oli suuri laivastoparaati, johon »Roosevelt» saapui, saaden kaikkien kansain sotalaivoilta ja sadoilta muilta höyrylaivoilta vastaanoton niin meluisan ja suurenmoisen kuin vain Amerikka kykenee antamaan. Nyt vihdoinkin alkoi pohjoisnavan valloitus tuntua päivän sankarista suloiselta eikä vaikutusta suinkaan pilannut se, että Yhdysvaltain presidentti korotti hänet amiraaliksi ja entinen presidentti Roosevelt kirjoitti hänen teoksensa esipuheen.

Pearyn voitonriemua häiritsi kuitenkin ikävä välinäytös. Muutama viikko ennen hänen paluutaan oli Grönlannista tanskalaisella laivalla saapunut Köpenhaminaan t:ri F.A. Cook, joka väitti saavuttaneensa pohjoisnavan jo vuotta ennen Pearya, huhtikuussa 1908. Matkan hän muka oli suorittanut Sverdrupin löytämien uusien maitten kautta, siis paljon lännempää reittiä kuin Peary. Cookin juttua uskottiin ja Köpenhaminassa hänen osakseen tuli innostunut vastaanotto. Cook oli Pearyn vanha tuttava, hän kun oli ollut hänen retkikuntansa jäsen v. 1891. Myöhemmin hän oli ollut belgialaisella etelänaparetkellä, jolla Amundsenkin oli mukana, ja v. 1906 hän väitti kiivenneensä Alaskassa Mac Kinleyn vuorelle, Pohjois-Amerikan korkeimmalle kukkulalle, vaikka tätä väitettä hyvillä syillä epäiltiin.

Cookin nuhjailut.

Cook väitti alkaneensa matkansa Smithin salmen itärannalta Etahista helmikuussa 1908 11 eskimon keralla, mukanaan 11 103 koiran vetämää kuormarekeä, ja kulkeneensa Ellesmeren maan poikki Nansenin salmelle ja Axel Heibergin saarelle, koska hän toivoi lännempänä tapaavansa napameressä jäätä, joka ei ajautuisi yhtä nopeaan itää kohti kuin Grantin maan pohjoispuolella. Maaliskuun 18:ntena 1908 hän muka oli lähtenyt Axel Heibergin saarelta napamerelle ja kolmen päivän kuluttua lähettänyt takaisin viimeisen apuretkikuntansa. Kahden eskimon ja 36 koiran keralla hän sitten oli lähtenyt ponnistamaan napaa kohti. Jonkun verran häntäkin viivytti mannerlaatan ulkoreunalla iso railo, mutta sitten oli matka napaa kohti edistynyt jotenkin säännöllisesti. Hän oli nähnyt maata samoilla asteilla, joilla Pearyn näkemän Crockerin maan piti olla (tämä maa on olematon), mutta ei muka joutunut sitä tutkimaan. Pohjoista kohti jää oli parantunut ja kulkunopeus sen mukaan lisääntynyt ja 21 p. huhtik. 1908 hän väitti saavuttaneensa leveyden 89°59'46', joten navalle ei ollut kuin joku metrisata matkaa. Paluumatkalla jäiden ränstyminen ja itää kohti ajelu oli tuottanut haittaa, ja vasta kesäkuun puolivälissä hän oli Kruununprinssi Kustavin merellä. Nuoren heikon jään vuoksi hän ei voinut poiketa Axel Heibergin maalle, jolla hänellä muka oli varastoja, vaan oli hänen täytynyt nälkää nähden matkata North Devonin saarelle ja Jonesin salmelle sekä olla North Devonin itäpäässä talvea. Eskimot olivat alkuperäisillä aseillaan tappaneet karhuja, myskihärkiä ja susia, ja niin he olivat pysyneet hengissä kevääseen saakka ja sitten matkustaneet Grönlantiin.

Cookin kertomusta uskoivat sekä Amundsen että Sverdrup ja heidän kerallaan Tanska ja Norja ja laajalta sitä uskottiin muuallakin, Amerikassakin, mutta toiselta puolen sitä vielä jyrkemmin vastustettiin, eikä varsinkaan Peary säästänyt sanojaan leimatakseen entisen toverinsa valehtelijaksi, — joka hän epäilemättä olikin. Yhdysvaltain yleinen mielipide ja viranomaiset kannattivat Pearya ja kongressi antoi hänelle elinkautisen eläkkeen.

Kööpenhaminan yliopisto asetti tieteellisen komitean tutkimaan Cookin esittämiä havaintoja ja muita asiakirjoja, ja perusteellisen tutkistelun jälkeen komitea lausui vakaumuksenaan, etteivät ne todistaneet hänen navalla käyneen. Ja epäilemättä se on jäänyt vallitsevaksi vakaumukseksi, etenkin kun t:ri Cook ei sen koommin ole asiaansa ajanut.

Tästä jupakasta oli kuitenkin vielä sekin seuraus, että useat, ja sangen pätevät maantieteilijätkin, alkoivat epäillä Pearyakin, tokko hänkään oli navalla käynyt. Epäilyksiin antoi aihetta muun muassa se, että Peary oli ottanut vain neekerinsä lopputaipaleelle, Bartlettin sitä vastoin lähettänyt takaisin, ja että hän oli valkoisista seuralaisistaan erottuaan matkannut niin nopeaan. Nämä älyttömät epäluulot katkeroittivat vanhan naparetkeilijän loppuikää, miehen, joka tosin oli jäykkä ja karkea käytöksessään, mutta rehellinen, kuten semmoiset miehet tavallisesti ovat.

Ainoastaan nurjamielinen viisastelu voi herättää epäluuloja tämän ankaran taistelijan voittoa kohtaan.

Peary kuoli v. 1920.

Uusin Grönlannin tutkimus.

Grönlannin tutkimuksesta ovat tanskalaiset suorittaneet suurimman osan, mutta runsaasti ovat muutkin kansallisuudet olleet edustettuina. Aina 1870-luvulta alkaen on Tanskan hallitus säännöllisesti julkaissut etenkin virallisia tutkimustuloksia, joissa tämän suuren maan oloja on mitä monipuolisimmin valaistu.

Hitaimmin edistyi luonnollisestikin jäiden saartaman itärannikon kartoitus.

V. 1883 A.E. Nordenskiöld, palatessaan länsirannalta, tunkeutui ahtojäävyöhykkeen läpi paljon etelämpänäkin kuin yllä mainitut retkikunnat ja ensimmäiseksi osoitti, että Grönlannin itärannikonkin eteläosat oli mahdollinen laivalla saavuttaa.

1891—92 tanskalaiset tutkivat ja kartoittivat monisokkeloisen laajan Scoresbyn vuonon, josta siihen saakka vain suu tunnettiin.

Scoresbyn vuonossa.

Tämä retkikunta, jota Ryder johti ja jonka mukana oli Otto Nordenskiöld, kuulun napatutkijan veljenpoika, huomasi Scoresbyn vuonon, joka suustaan on kapea, syvempänä leviävän melkoisen laajaksi, melkeinpä pieneksi sisämereksi. Sen rannoilla kohoaa korkeita gneissivuoria — gneissi näyttääkin olevan sisämaajäätikön varsinainen pohja, vaikka rannoilla on paljon purkautuneita vuorilajeja. Kapeita haaravuonoja ulottuu korkeitten rantain välissä syvälle maan sisään. Retkikunta koetti tunkeutua pohjoisimpaan näistä haaravuonoista, joka on niistä kaikista jylhin. Kauas ei kuitenkaan päästy, ennenkuin tie oli kokonaan tukossa.

Nordenskiöld kirjoittaa: »Oli säteilevä, paahtavan kuuma kesäpäivä, vaarallisin sää liikkua äkkijyrkkien, jopa meren ylikin kallistuvien jäävuorien välitse, joita ympärillämme oli liiankin paljon. Niitä uiskenteli joka puolella, kaiken kokoisia ja kaiken muotoisia, pienistä särmikkäistä lohkareista suuriin jäätemppeleihin, joista kohosi ilmoihin sakaraisia torneja taikka valtavia linnoja muurineen ja tornineen. Tiemme oli lopulta niin saarrettu, ettei näyttänyt mahdolliselta päästä pois millekään suunnalle, ei eteenpäin eikä taapäin, kaikkialla sulkivat valkoiset jäävuoret tien. Vähän väliä irtaantui kappale jostakin esiin pistävästä kulmasta ja putosi raskaasti veteen. Aallokko sai jäävuoren keinumaan ja äkkiä syntyi kaikkialla ympärillämme elämää. Yhä rajummaksi kävi keinuminen, toinen lohkare suistui veteen toisensa jälkeen, milloin korkealta jääseinämän yläreunasta, milloin matalammalta, ja merenpinta tuli täyteen jääsiruja, kunnes äkkiä koko vuori mukelsi nurin ja asettui uuteen tasapainoasentoon, niin ettei sitä mistään enää ollut mahdollinen entiseksi tuntea. Tämän mahtava laine sai toisetkin jäävuoret liikkeelle, ja pian oli koko meri kuohuissa. Hukka perisi laivan, joka silloin sattuisi olemaan liian lähellä noita jättiläisiä.»

Luutnantti Amdrup tutki vuosina 1898—1900 Scoresbyn vuonon ja Angmagsalikin v. 1894 perustetun lähetysaseman välisen rannikon lukemattomine vuonoineen osaksi maisin, osaksi veneillä retkeillen. Jääkarhut toisinaan ahdistivat retkikuntaa niin itsepintaisesti, että sen jäsenet hädin tuskin pelastuivat niiden kynsistä. Angmagsalik on ainoa eurooppalainen siirtokunta Grönlannin itärannikolla, ja siellä tekevät itärannikon eskimot kauppansa. Kerran vuodessa saapuu sinne laiva, joka samalla tuo postin ja tietoja muusta maailmasta. Sen lähellä kohoavat tunturit ovat luulon mukaan vanhain islantilaisten Hvitsärk eli »valkeapaita».

Frans Josefin vuonossa.

V. 1899 tunnettu ruotsalainen kasvitieteilijä A.G. Nathorst, etsittyään Koillis-Grönlannin rannikolta turhaan Andréen palloretkikuntaa, tunkeutui ahtojäiden läpi Frans Josefin vuonoon, jossa ei kolmeenkymmeneen vuoteen, siitä kuin »Germania» sen löysi, kukaan ollut käynyt. Hän tunkeutui siihen paljon syvemmälle kuin saksalainen retkikunta ja kartoittaessaan sitä huomasi sen jatkuvan kauas etelää kohti. Vuonon eteläpuoliskon hän nimitti »kuningas Oskarin vuonoksi». Näiden vuonojen äkkijyrkät rannat ovat osalta 2,000 metriä korkeat, mutta Payerin nimittämän Petermannin kukkulan korkeus huomattiin vain 2,800 metriksi. Suojaisissa paikoissa tavattiin vanhoja eskimoasutusten pohjia ja verraten rehevä kasvullisuus. Heti Nathorstin jälkeen teki hänen maamiehensä G. Kolthoff samaan vuonoon eläintieteellisen retken.

Kuningas Oskarin ja Frans Josefin vuonojen rannoilla vuoret ovat siluri- ja devonikauden kallioisia. »Äkkijyrkkinä tunturien seinämät kohoavat kapeasta sinisestä vuonosta, jonka pinnalla jäävuoret uiskentelevat kuin marmorikirkot, valtavan suurina verrattuina semmoisiin kääpiömäisiin ihmiskäden töihin, kuin laivamme on, mutta itse puolestaan varsin vähäpätöisinä verrattuina ympäröivään tunturiluontoon. Toisin paikoin tunturit ovat ylänköluontoisia, tosin paikoin, varsinkin missä kerrokset ovat poimuttuneet, ne kohoavat kammottavan jyrkiksi, teräviksi huipuiksi. Mutta suurimman lumouksensa tämä luonto saa uhkeista väreistään, joita napaluonnolta yleensä puuttuu. Napaseuduilla tosin valkoinen ja sininen muodostavat mitä ihmeteltävimpiä valovivahduksia, mutta kaiken kaikkiaan väritys on yksitoikkoista. Täällä sitä vastoin itse peruskallio on ihmeteltävän kirjava, missä on tummia, missä violetteja, missä viheriäisiä, keltaisia taikka valkoisia ja vielä enemmän kirkkaita punaisia värejä. Kasvullisuus ei missään estä kallion luontaista väriä näkymästä, vasta ylinnä peittää sen hohtava sinivalkoinen jäänauha, vahva peite, joka vain suuren etäisyytensä vuoksi näyttää niin ohuelta. Ainoastaan eräissä erämaissa (kuten Pohjois-Amerikassa Kalliovuorien länsipuolella) näkee paljaan kallion näin välittömin värisävyin, mutta siellä taas puuttuu se eloisa vastakohta, jona meri ja jäät ovat grönlantilaisessa jäävuonossa.»

Hiili- ja jurakaudelta on löydetty kerroksia, jotka osoittavat Grönlannissa silloin kasvaneen samanlaisia kasveja kuin ne puut, joista maailman suurimmat kivihiilikerrokset ovat muodostuneet. Ja vielä tertiääriajalla, jolloin luultavasti alkoivat nuo suuret tulivuorenpurkaukset, oli Grönlannissa samoja metsiä kuin, nykyisin Floridassa ja Californiassa.

Mutta niin kolkkoa kuin äärettömästä maajäätiköstä ja sen lukemattomista glasieereista tekisi mieli päättää, ei tällä rannikolla nytkään ole.

»Kapealla kaistaleella laajan maajään ja meren jäisen napavirran välillä», kirjoittaa O. Nordenskiöld, »voi kesällä olla aikoja, jolloin retkeilijä hetkeksi unohtaa olevansa pohjoisen pallonpuoliskon laajimmassa jäämaassa ja hetkisen voi pitää luonnollisena asiana, että tämä maa kerran sai »Viheriän maan» niinen.»

Semmoinen seutu on varsinkin Jamesonin maa Scoresbyn-vuonon pohjoispuolella. Ken luulisi tällä rannalla, Liverpoolin alppimaan takana, tapaavansa Gotlantia kahta kertaa laajemman alueen, jossa jäätiköitä ei ole ensinkään, joka enimmäkseen on vihantaa kanervanummea! Peruskallio on jura-ajalta ja siitä on löydetty paljon kivennäisiä, mutta Jamesonin maalla sitä tuskin pääsee näkemään muuta kuin vuorien reunoilla ja itäisillä rantajyrkänteillä. Jamesonin maan eteläosa on matalaa, verkalleen viettävää tasankoa, maakamara hienoa hiekkaa. Tältä alueelta vähitellen kohotaan lakealle ylängölle, jonka peittävät suuret, hyvin pyöristyneet kivipaadet.

»Viikon ajat olin erään seuralaisen keralla kulkenut ristiin rastiin tässä merkillisessä maassa, mukana peitto, pieni teltta, muutamia keittoastioita ja koneita. Ruokaa ja polttoaineita ei tarvitse mukana kuljettaa, niitä hankkii maa itse. Laaksoissa vihoittaa mehevä nurmi ja siellä käyvät laitumella suuret laumat napahärkiä, noita pohjoisen napamaailman ihmeellisimpiä eläimiä. Ne ehkä ovat oloihin mukautuneita jäännöksiä lämpöisemmiltä ajoilta, jolloin sekä kasvi- että eläinkunnan luonne oli toinen kuin nykyisin. Niitä on ennen elänyt Euroopassakin, nykyisin sitä vastoin ainoastaan Canadan autioimmissa seuduissa. Grönlannissa ja sen itäpuolella olevassa napasaaristossa. Ihmistä ne eivät pelkää, vaan hänen lähestyessään asettuvat pitkään riviin, vasikat ja hiehot vähän taaemmaksi, mahtava sonni eturintamaan johtajaksi. Kaikki päät pelättävine sarvineen lähestyjää kohti. Kun taistelurintama on muodostettu, alkavat ne pian hyökkäyksen. Ne näyttävät tahtovan musertaa vihollisen painollaan, hyökätessään kömpelösti laukaten häntä vastaan, pitkät karvat hajallaan, niin että ruumis näyttää aivan muodottoman leveältä. Hermoja kysytään niitten hyökätessä, mutta en ole kuullut, että ne milloinkaan olisivat ketään vahingoittaneet. Viime hetkessä lauma tekee käännöksen ja välttää ihmistä, jonka ne helposti painollaan musertaisivat.

»Napahärkää ei ole vaikea saada ammutuksi, varsinkin kun usein tapaa yksinään harhailevia eläimiä, mutta joka ei niitten väkevästä lihasta huoli, voi saada jäniksen paistiakin, sillä vielä vuorillakin tapaa kallioitten keskellä jotenkin yleisesti pientä valkoista napajänistä, joka ei ihmistä pelkää sen enempää kuin sen voimalliset toveritkaan alhaalla laaksossa. Kun riista on saatu, niin tehdään valkea napakanervasta (Cassiope ictragona), joka siroine kellomaisine kukkineen muodostaa nummien kasviston pääosan ja jonka vihannat, männynoksain kaltaiset lehvät palaessaan synnyttävät paksua savua. Raikasta lumivettä palan painimeksi — mitäpä muuta matkustaja tarvitsee Grönlannin kahtena suvikuukautena voidakseen paksusti?

»Napahärkä ja napajänis eivät ole Jamesonin maan ainoat asukkaat. Toisina vuosina siellä on suunnattomat määrät pientä sepelsopulia, eikä napakettukaan ole kaukana, vaikka sitä harvoin saa nähdä. Emme nähneet peuroja, vaikka niitä joku vuosi aikaisemmin oli kaikkialla ollut runsaasti. Ehkä on peurat sukupuuttoon surmannut napasusi, joka pohjoisesta päin on tulossa näihin seutuihin. Mutta se ei kuitenkaan ole vielä aivan yleinen, ja toisin paikoin peura ja susi tulevat hyvin rinnan toimeen, ainakin sitten kun peura oppii pitämään sutta vihollisenaan. Ehkä napahärkä, joka on lisääntymässä, on karkoittanut peuran entisiltä laitumiltaan. Taikka ehkä oli peura kesän kuumaksi ajaksi paennut korkeammille tuntureille.»

Kärppiäkin on itärannikon kallioilla, ja kesän aikana voidaan jääkarhuakin pitää maaeläimenä. »Omituista on nähdä tämän napamaailman pelätyn kuninkaan käyvän vihannalla nurmella laitumella, rauhallisena kuin lehmä. Mieluimmin se pistää poskeensa mustikoita ja variksenmarjoja, mutta ei halveksi tavallista ruohoakaan. Jonkun verran se tietysti aina herättää kunnioitusta, ja varsinkin silloin, kun sen aseetta sattuu näkemään — retkeilijä mieluummin vaeltaa päinvastaiseen suuntaan. Jos jääkarhu vainuaa ihmisen, niin se kyllä lähtee perään, enemmän kuitenkin uteliaisuudesta kuin saaliinhimosta…»

V. 1905 Orleansin herttua Filip, jonka aikomus oli tunkeutua Huippuvuorien kautta Frans Josefin maahan, muuttikin matkalla mieltään ja ohjasi Grönlannin koillisrannikolle. Jääolot, jotka olivat sulkeneet häneltä tien Frans Josefin maahan, olivatkin Grönlannin rannikolla sinä vuonna erinomaisen suotuiset. Etelänaparetkeltä tunnettu A. de Gerlache ohjasi »Belgicansa» Kap Bismarckin luo, jossa saakka ei siihen saakka ainoakaan laiva ollut käynyt, ja tästä Koldeweyn retkikunnan saavuttamasta pohjoisimmasta kohdasta ohjasi mantereen ja ahtojäävyöhykkeen välistä sulaa pitkin aina leveysasteelle 78°17' saakka, jossa tien sulkivat niin vahvat jäät, ettei niiden läpi ollut mahdollinen päästä. Rannikolta löydettiin täälläkin vanhojen eskimokylien pohjia ja niistä päätettiin, että eskimot olivat saapuneet Itä-Grönlantiin pohjoisesta käsin. Tanskalaiset tutkijat ovat kuitenkin toista mieltä.

Mylius Erichsenin kirjallinen retkikunta.

Suurisuuntainen yritys Länsi-Grönlannin tutkimiseksi oli Mylius Erichsenin johtama »tanskalainen kirjallinen retkikunta» (1902—1904), joka tutki varsinkin Grönlannin vähän tunnettua luoteisrannikkoa, Melvillen lahden seutua, johon sisämaan jäätikkö suistuu melkein yhtämittaisina, jäävuoria »vasikoivina» rintamina. Retkikunta lähti veneillä Upernivikistä, Grönlannin pohjoisimmasta tanskalaisesta siirtokunnasta, ja tutki niiden eskimoitten kieltä ja folklorea, jotka asuvat Grönlannin luoteisniemellä. Amundsen luoteisväylälle lähtiessään tapasi retkikunnan reippaalla mielellä, mutta skotlantilaisten valaanpyytäjäin tavatessa heidät loppukesällä 1903 Smithin salmen eskimoitten luona he olivat menettäneet veneensä ja olivat muutoinkin avuttomassa kunnossa. Skotlantilaiset antoivat heille jonkun verran varastoita ja puuaineita uuden veneen rakentamiseksi, mutta eivät sitä vastoin heille antaneet valmista venettä, eivät myöskään suostuneet viemään heitä lähimpään tanskalaiseen satamaan eivätkä edes kirjettä sinne toimittamaan, koska se olisi tuottanut heille ajanhukkaa. Siitä huolimatta tanskalaiset kuitenkin vielä toisenkin talven samoilla seuduilla vietettyään saapuivat onnellisesti Upernivikiin keväällä 1904. Tämä retki oli tärkeä varsinkin Grönlannin omituisen kansan tuntemiselle.

Grönlannin saariluonne oli Pearyn retkien kautta tullut melkein varmasti todistetuksi, sen rannat kartoitetuiksi ja sisämaan jäätikkö sekä pohjoisesta, keskeltä ja etelästäkin tutkituksi ja samanlaiseksi valtavaksi jääkilveksi huomatuksi — Grönlannin eteläisimmän osan poikki kulki tanskalainen Garde, vaeltaen 280 km kahdessatoista päivässä ja nousten 2,300 m korkean »vedenjakajan» poikki — mutta maan koilliskulmalla oli vielä jotenkin pitkä kappale rantaa, jota ei ainoakaan valkoinen ollut voinut saavuttaa, ei edes Peary tuimista ponnistuksistaan huolimatta.

Grönlannin koillisniemi.

Tämän kolkan tutkimiseksi tanskalaiset v. 1905 lähettivät retkikunnan, joka oli mitä parhaiten varustettu vaikean tehtävänsä ratkaisemiseksi. Sitä johti Mylius Erichsen, jolla oli useita nuoria tiedemiehiä tovereinaan, ynnä pari koulusivistyksen saanutta eskimoa.

Retkikunnan laiva, »Danmark», asettui Danmarkhavniin Grönlannin itärannalle leveyspiirille 75°43' ja viipyi siinä kaksi vuotta. Laivalla tehtiin koko ajan säännöllisiä magneettisia ja ilmatieteellisiä havainneita ja rannikon tutkiminen pohjoista kohti toimitettiin reillä.

Vuoden 1907 rekiretkikunta huomasi Grönlannin koilliskulman ulkonevan paljon kauemmaksi itää kohti kuin oli otaksuttu ja siten venyvän paljon pidemmäksikin. Saavutettuaan koillisniemen, rekiretkikunta jakautui kahtia. Koch, Berthelsen ja eskimo Tobias kulkivat luodetta kohti ja tutkivat Independence-vuonon pohjoispuolella olevan Pearyn maan itärannan, saavuttaen sen pohjoisimman kohdan, joka on Kap Bridgmanin takana. Tältä suurelta matkaltaan retkikunta onnellisesti palasi takaisin talvimajoille, jonne se saapui kesäkuun 24:ntenä.

Mylius-Erichsenin tuho.

Mylius-Erichsen taas Hagenin ja Brönlund nimisen eskimon keralla seuraili rantaa länttä kohti vuonoon, jota he luulivat Pearyn etäältä näkemäksi Independence-vuonoksi. Mutta se olikin uusi suuri vuono ja sille annettiin Tanskan vuono nimeksi. Rannikkoa seuraillen he sitten tulivat siihen suureen salmeen, joka erottaa Grönlannin Pearyn maasta, kartoittaen salmen suistamon sekä pohjoisen että eteläisen rannan. kesäkuun 14:ntenä 1907 he olivat tulleet erään kallion näkyviin, joka oli Pearyn etäisin lännestä käsin saavuttama paikka, mutta sitten lumi kävi niin pehmeäksi, etteivät he koko kesänä voineet liikkua paikaltaankaan. Kun taas päästiin matkaa jatkamaan, niin täytyi viettää ajelehtivalla jäälautalla pari viikkoa Tanskan vuonon poikki pyrittäessä. Aurinko laskeutui heidän täällä ollessa taivaanrannan alle, napayö alkoi. Heiliä ei ollut enää ruokavaroja, uupuneita olivat sekä miehet että koirat ja laivalle oli vielä matkaa 800 kilometriä. Oli mahdotonta yrittääkään laivalle rantoja kiertäen, ainoa pelastuksen mahdollisuus oli oikotie maajäätikön poikki Koillis-Grönlannin niemimaan kannatse. Kamalimmissa vaaroissa ja vastuksissa, ainoastaan neljä nälkiintynyttä koiraa kerallaan, kaikkien varustuksien hajotessa ja rikki kuluessa he kulkivat 26 päivässä 250 kilometriä ja saavuttivat itärannikon 79 leveyspiirin kohdalla. Hagen kuoli matkalla. Mylius-Erichsen ponnisti eteenpäin ja melkein saavutti Lambertin saarelle menomatkalla jätetyt varastot, mutta heitti kuitenkin vähän ennen henkensä. Ainoastaan Brönlund saavutti varaston, mutta hän oli jo niin huonossa kunnossa, pilalle paleltunut, että hänkin paluumatkan kamalat kokemukset muistoon kirjoitettuaan kuoli yksinään keskellä napayötä. Seuraavana keväänä Koch lähti kadonneita etsimään, heti kun, matkustaminen kävi mahdolliseksi, ja löysi Brönlundin ruumiin.