IKUISEN JÄÄN POHJOLA. (continued 5)

Suurenmoiset olivat tämän retkikunnan saavuttamat tulokset, mutta paljon suurempi, kuin menestyksen tuottama ilo oli Tanskassa suru sen sydäntä särkevästä perikadosta. Samoille maille lähetettiin uusi retkikunta, kun vainajain kohtalo oli kotimaassa tullut tunnetuksi, ja tämän retkikunnan mukana ollut kapteeni Einar Mikkelsen sai pelastetuksi Mylius-Erichsenin kartat ja muut tutkimustulokset. Mikkelsen itsekin oli sille tielle jäädä, mutta pelastui rupeamalla täydellistä raakalaiselämää elämään. Häntä tuskin valkoiseksi mieheksi tunnettiin, kun eräs norjalainen kalastajalaiva v. 1910 hänet rannikolta löysi ja pelasti.

Rasmussen Luoteis-Grönlannissa.

Grönlannin luoteisrannan olivat tosin jo englantilaiset ja amerikkalaiset retkikunnat kartoittaneet, mutta työ oli kuitenkin siksi puutteellisesti suoritettu, että se kaipasi perusteellista täydennystä. Kirjallisen retkikunnan mukana ollut Knud Rasmussen oli Wolstenholmen vuonon rannalle perustanut Thule nimisen aseman, josta nyt tuli lähtökohta luoteisrannikon tutkimiselle. Ollen itse Grönlannissa syntynyt ja äidin puolelta eskimo tunsi hän erinomaisen perusteellisesti eskimot ja tutustui Smithin salmenkin seuduilla ja siitä pohjoiseen asuviin heimoihin paremmin kuin kukaan ennen häntä.

V. 1912 Rasmussen eskimoitten ja yhden valkoisen seuralaisen keralla matkusti Independence-vuonolle ja osoitti, ettei se ollut salmi, kuten Peary oli otaksunut, vaan että Pearyn maa kuului muun Grönlannin yhteyteen.

Vasta v. 1916, keskellä maailmansodan riehunaa, hän saattoi ryhtyä työtään jatkamaan. Tanskalaisen geologin Lange Kochin kanssa hän aikoi kartoittaa luoteisrannikon ja sen vuonot aina Grönlannin pohjoiskärkeen saakka. Retkikunta aikoi »elää maasta», metsästyksen ja pyynnin saaliilla, ja saattoi täten lähteä pienin varustuksin.

Tutkittuaan ensin Melvillen lahden jäävirtoja Rasmussen saapui Thuleen ja tapasi siellä erään amerikkalaisen retkikunnan, joka oli talvehtinut hänen vanhalla asemallaan. Yhdessä amerikkalaisten kanssa Rasmussen täällä tutki eskimoitten vanhoja asuinpaikkoja.

Huhtikuun alkuviikolla 1917 Rasmussen lähti pitkälle matkalleen pohjoista kohti. Seuraan oli liittynyt Ruotsista tullut kasvitieteilijä Thorild Wulff. Neljäskin valkoinen oli matkassa, ja kolme eskimoa. Pohjoisempaa otettiin vielä mukaan eskimo-apuretkikuntiakin. Eväinä oli pääasiallisesti hylkeen, mursun ja myskihärän lihaa. Huhtikuun 20:ntena retkikunta saapui Humboldtin jäävirran pohjoispuolella olevaan maahan, Akiaan, ja kulki edelleen Hallin maan ohi, josta sen varsinainen työmaa alkoi.

Retkikunta sai kuitenkin täällä kokea suuren pettymyksen, joka suuresti vähensi sen työmahdollisuuksia. Vuonot, joita edelliset retkikunnat olivat rannikkoon piirtäneet niiden ohitse matkustaessaan, olivatkin todellisuudessa paljon pienemmät, kuin he olivat otaksuneet, ja niiden ympäristössä oli paljon vähemmän jäätöntä maata. Siitä taas johtui, että riistaa oli liian niukasti, jotta retkikunta olisi voinut maasta elää, ja sen täytyi sen vuoksi suuresti supistaa työtään, eikä Rasmussen päässyt Pearyn maan pohjoiskärkeen saakka, kuten hän oli halunnut. Joitakuita vanhoja eväsvarastoja tosin tavattiin, joissa neljäkinkymmentä vuotta vanhat ruokatavarat vielä olivat moitteettomassa kunnossa, mutta siitä huolimatta pakotti nälkä kesäkuun lopulla, lähtemään paluumatkalle. Rantajäillä oli kulku kuitenkin kovin vaivalloista paljon veden vuoksi ja riistaa oli kovin niukalta. Olsen katosi eräällä pyyntiretkellä, eikä häntä sen koommin nähty. Lopulta retkikunnan täytyi nousta maajäätikölle ja ruveta koiriaan syömään.

Kun oltiin viikon matkan päässä Etahin eskimokylistä, ei Wulff enää jaksanut kulkea kauemmaksi, jonka vuoksi Rasmussen yhden eskimon keralla lähti apua hakemaan ja muut verkalleen matkasivat jäljessä. Heti Etahiin saavuttuaan Rasmussen lähetti melkoisen apuretkikunnan jäljelle jääneitä noutamaan, mutta ennenkuin se ennätti perille, oli Wulff kuollut, häntä kun ei saatu syömään jäniksenlihaa. Kochin mielestä hän oli menettänyt halun elää. Vain peuranlihaa hän luuli voivansa syödä ja peuroja retkikunnan muut jäsenet sen vuoksi lähtivät etsimään, asetettuaan Wulffin suojaiseen paikkaan. Peuranlihaa he eivät kuitenkaan saaneet, ennenkuin apuretkikunta saapui, ja silloin arveltiin Wulffin jo heittäneen henkensä, jonka vuoksi apuretkikunta muut jäsenet tavattuaan palasi takaisin. Myöhemmin tehtiin kaksikin yritystä t:ri Wulffin ruumiin löytämiseksi, mutta lunta oli jo satanut niin vahvalta, että se oli mahdotonta.

Matkallaan Rasmussen tuli vakuutetuksi siitä, etteivät eskimot ole voineet muuttaa Grönlannin länsirannikolle pohjoisen kautta, koska hän ei tavannut pohjoisrannalla vakinaisten talviasumusten pohjia.

Uusia retkiä Grönlannin poikki.

Rekiretkeilytaidon kehityttyä viime aikoina niin suuresti eivät tutkimusmatkailijat enää pelkää vaikeimpiakaan tehtäviä. Grönlannin sisämaan jäätikön poikki on viime aikoina kuljettu kahdestakin paljon leveämmästä kohdasta kuin Nansen kuululla hiihtoretkellään.

V. 1912 sveitsiläinen maantieteilijä A. de Quervain matkusti hyvin varustetun retkikunnan keralla Grönlantiin, jossa hän jo muutama vuosi aikaisemmin oli käynyt glasiologisia tutkimuksia varten. Osa retkikunnasta jäi länsirannalle jääilmiöitä tutkimaan, de Quervain itse jatkoi laivalla matkaa Disko-lahteon ja kulki sitten kolmen seuralaisen keralla tämän lahden pohjasta maajäätikön poikki Angmagsalikiin itärannalle. Matka kesti vain kesäkuun 10 päivästä elokuun 1 päivään. Nansenin maajäätikköretki oli 560 kilom. pitkä, de Quervainin 700 kilom. Ilmapuntarimittausten mukaan oli jäätikkökilven korkeimman kohdan korkeus merenpinnasta Nansenin reitillä 2,716 m, de Quervainin reitillä vain 2,225 m.

Kochin retki.

V. 1912 lähti liikkeelle toinenkin retkikunta, jota johti tanskalainen kapteeni J.P. Koch, kerallaan marburgilainen ilmatieteilijä t:ri A. Wegener. Koch oli kokenut naparetkeilijä, hän kun oli ollut mukana Mylius-Erichsenin retkellä.

Koch vei retkikuntansa laivalla 77:lle leveysasteelle Kap Bismarckiin, pohjoisimpaan kohtaan, minkä Payer rekiretkellään oli saavuttanut, alkaakseen matkansa kuningatar Luisen maasta, jonka Mylius-Erichsen oli tutkinut, huomaten sen odottamattoman kuivaksi ja lämpöiseksi seuduksi jääerämaan keskellä. Jo alkumatkalla, talvehtimispaikkaa etsittäessä, olivat tapaturmat tehdä lopun koko retkestä. Wegener taittoi pudotessaan kylkiluun ja Koch toisen säärensä syvään jäätikön halkeamaan suistuessaan. Talvimajaa ei voitu kuljettaa niin kauas Kuningatar Luisen maalle kuin oli aiottu, vaan vietti retkikunta talven suurella jäävirralla.

Huhtikuun 20:tena 1913 retkikunta lähti matkaan. Koirien sijasta se oli ottanut kuormajuhdiksi pieniä Islannin hevosia, mutta mukaan otetuista 13:sta oli vain 5 elossa, kun matka sisämaanjäätikön poikki alkoi ja näistäkin 3 pian uupui.

Toukokuun 6:ntena vaipui itärannikon viimeinen nunatakki taivaanrannan alle, eikä sitten neljäänkymmeneen päivään näkynyt muuta kuin lumilakeutta. Sää oli kauheata, tuiskut niin ankarat, että täytyi maata 12 päivää teltoissa alallaan. Sisämaan jäätikön harjaa lähestyttäessä tuulet laimenemistaan laimenivat. Korkein kohta oli täällä päinvastoin kuin etelämpänä lähempänä länsirantaa; sen korkeus merenpinnasta oli noin 3,000 metriä. Ilman ohuus ja auringonpaisteen kuumuus tuottivat retkeilijöille paljon tuskia.

Maajäätikön länsirinteellä tuuli muuttui myötäiseksi, niin että voitiin käyttää purjeita. Heinäkuun 2 päivänä kohosi lännessä ensimmäinen nunatakki näkyviin kuudenkymmenen kilometrin päässä maajäätikön länsireunasta. Muutama päivä myöhemmin retkikunta, viimeisenkin hevosensa menetettyään, saapui Laxefjordin rannalle, josta se kuitenkin vasta suuria vaikeuksia voitettuaan pääsi Prövenin siirtokuntaan.

Kochin retkikunnan kulkema reitti oli 1,150 kilometriä pitkä. Rasmussen kulki v. 1912 Pohjois-Grönlannissa reitin, joka oli vielä vähän pitempi, 1,230 km.

Grönlannin sisäosista ollaan siis nyt sikäli selvillä, ettei siellä millään kohdalla liene sulia aloja, mutta maantieteilijät yhä tahtoisivat tietää, kuinka vedenjakaja kulkee ja mikä sen korkeus kauttaaltaan on, ja kehoittavat sen vuoksi jotakuta kulkemaan keskeltä saarimaan halki pohjoisesta etelään. Tehtävistä alkaa olla puutetta, jonka vuoksi sekin matka epäilemättä vielä suoritetaan.

Muut napamaat.

Huippuvuorilla.

V. 1892 nousi Charles Rabot useiden ranskalaisten oppineiden keralla Jäävuonon perukasta maihin kulkeakseen Länsi-Huippuvuorien sisäosiin, mutta vain Sassendalen hän sai osaksi tutkituksi.

Neljä vuotta myöhemmin englantilainen alppikiipijä M. Comvay ensi kerran kulki pääsaaren poikki lännestä itään ja takaisin. Hän huomasi Länsi-Huippuvuorien sisäosien olevan täynnään syviä laaksoja ja jyrkkiä vuorenharjanteita, jotka jyrkästi erottavat toisistaan eri glasieerialueet. Se ei siis ole yhtenäisen maajäätikön peittämä kuten Koillismaa.

Ruotsalais-venäläinen astemittaus.

Vuosina 1898—1902 ruotsalaiset ja venäläiset suorittivat Huippuvuorilla uuden astemittauksen, josta toivottiin entistä tarkempaa arvoa maan napain litistymiselle. V. 1898 suoritettiin valmistavat työt, valittiin soveliaat paikat asemamittaukselle sekä pystytettiin tähystysmerkit ja seuraavana vuonna alkoi varsinainen mittaus.

Venäläiset, joiden osaksi oli sovittu pääsaaren kolmiomittaus ja suuremman kaariosan mittaus, saivat työnsä valmiiksi jo kesällä 1901.

Ruotsalaiset sitä vastoin, joiden tehtävänä oli Koillismaan kolmiomittaus ja mittauksen jatkaminen sen pohjoispuolella olevien Seitsensaarien pohjoisimpaan kärkeen saakka, saivat vaikeiden jääolojen vuoksi työnsä loppuun suoritetuksi vasta kesällä 1902.

Vaikka tämän astemittauksen vuoksi oli liikkeellä kymmenen laivaa ja satoja ihmisiä, ei kuitenkaan menetetty ainoatakaan henkeä.

Mitatun meridiaanikaaren pituus on 4°11' eli 460 km. Mittauksen tarkkuus oli niin suuri, että 6,225 metriä pitkän asemasivun suurin mahdollinen mittausvirhe on vain 7,2 millimetriä.

Samaan aikaan toimitettiin tarkkoja painomittauksia, leveysmääräyksiä ja topografinen korkokartoitus 20 metrin korkeusvyöhykkein, niin että piakkoin voidaan Huippuvuorista julkaista erikoiskartta, joka täyttää mitä suurimmat nykyaikaiset vaatimukset. Tämän työn aikana kävi ilmi, ettei pääsaaren eteläosassa oleva Homsundstind, jolle Conway kiipesi, olekaan saariston korkein kukkula (korkeus 1,390 m), vaan voittavat sen useat kukkulat saaren sisäosissa, varsinkin Chydeniuksen vuori, jonka korkeuden huomattiin olevan 1,700 m.

Monacon ruhtinas Albert, nykyajan ansiokkaimpia meritutkijoita, kävi v. 1906 hyvin varustetulla laivallaan Huippuvuorien vesillä, mukanaan eri kansallisuuksiin kuuluvia tutkijoita, ja tällöin valaistiin monella tavalla saariston omituisia vesioloja. Kaiken kaikkiaan ovat Huippuvuoret 'Grönlannin keralla nykyisin parhaiten tunnetut kaikista napamaista.

Vuodesta 1896 Huippuvuoret kesäaikaan ovat olleet säännöllisen matkailijaliikkeen päämääränä. Suomalaisetkin höyryt ovat sinne kuljettaneet suurista sivistysmaista varakkaita retkeilijöitä, jotka ovat halunneet päästä näkemään alkuperäistä luontoa ja pohjan perän jylhää hyistä suuruutta. Sinne rakennettiin hotelli ja perustettiin maailman pohjoisin postitoimistokin, mutta enemmän haittaa kuin siunausta on saaristolla tästä matkailijatulvasta. Se uhkaa sukupuuttoon hävittää sen eläimistön, varsinkin peurat, niin että saariston rauhoitus jo on ajan polttava kysymys. Matkailijain keralla tätä eläimistöä hävittävät työmiehetkin, jotka v. 1900 alkoivat Advent-baissa, Jäävuonon etelärannalla, hiiliä kaivaa. Nykyään Huippuvuorilla on monella kansallisuudella hiilikaivoksia.

V. 1920 suurvallat tunnustivat Huippuvuoret Norjan alueeksi, pidättäen siellä kuitenkin kaikkien maitten alamaisille samanlaiset kaivos- ja pyyntioikeudet.

Frans Josefin maa.

Frans Josefin maata pidettiin parhaana lähtökohtana pohjoisnavan saavuttamiseksi, ja siinä mielessä Fredrik G. Jackson purjehti sinne kirjankustantaja Alfred Harmsworthin varustamalla laivalla v. 1894. Pian hän kuitenkin tuli vakuutetuksi siitä, että pohjoisnavan saavuttaminen sieltä käsin oli paljon vaikeampi kuin oli otaksuttu, ja ryhtyi sen sijaan oikaisemaan ja täydentämään saariston karttaa. Pari viikkoa saariston rannikolla risteiltyään »Windward» löysi kunnollisen ankkuripaikan ja pian sitten jäätyi. Kap Floraan rakennettiin verrattain mukava huone, jossa retkikunta vietti kolme talvea mitä parhaassa voinnissa. Varustukset olivat niin oivalliset, ettei Jackson koko aikana menettänyt ainoatakaan miestä, eikä ainoatakaan vaikeata sairaustapaustakaan sattunut. »Windward» ensimmäisen talven jälkeen palasi kotiin ja toi molempina seuraavina kesinä vereksiä ruokatavaroita. Laivaväestä kolme miestä kuoli keripukkiin.

Kesäkuukausina tehtiin varsinkin saariston länsiosiin reki- ja veneretkiä ja paljon saaria näillä retkillä kartoitettiin.

Jackson kuvaa saariston luonnetta seuraavin sanoin: »Siellä täällä jääpeitteen puhki lähellä rantaa pistää basalttikallioita, jotka ovat saariston ainoat selvät maamerkit. Näiden kallioiden edustalle on kallioista murennut sora muodostanut pengermän eli rantueen, jolla tapaa jonkun verran kituvaa kasvullisuutta. Siellä on joku vähä kivirikkoja, unikukkia, sammalia, jäkäliä y.m. Mutta vaaksaa korkeammalle ei mikään pääse maasta ylenemään. Muualla kaikkialla, moniaita matalia saaria lukuun ottamatta, jääpeite on ylivaltainen. Tavallisesti asuu tämän maan päällä sankat sumut. Rajut myrskyt, lumisateet ja pyryt ovat tavallisia.» Jackson huomasi Payerin piirtämien suurien maiden hajautuvan moneksi pieneksi saareksi. Muutoinkin huomattiin Payerin kartassa paljon korjattavaa. Zichyn maan hän oli nähnyt »laajaksi vuoristoksi»., mutta Jackson huomasi sen suureksi ryhmäksi pienempiä saaria. Samaan aikaan kuin Jackson asui Flora-niemellä mukavassa huoneessaan, viettivät napamereltä tulleet Nansen ja Johansen kurjan talven pienessä kivimajassa saariston luoteismaalla, kuten olemme kertoneet.

Abruzzien herttuan ja amerikkalaisen Zieglerin varustamat retkikunnat korjailivat niinikään saariston karttaa.

Novaja Zemlja.

Novaja Zemljan maantieteellisiä oloja, luontoa ja luonnontuotteita valaisi kesinä 1821—24 Venäjän hallituksen lähettämä, Fredrik Benjamin Lütkenin johtama suuri retkikunta.

Luutnantti Pietari Pahtusow jatkoi näitä tutkimuksia vuosina 1832—1835 monia vaaroja ja vastuksia kokien.

Ensimmäinen perusteellinen tieteellinen tutkija, joka kävi Novaja ZemIjassa, oli kuulu luonnontieteilijä Karl Ernst v. Baer (1837).

Seuraavana vuonna hallitus jälleen lähetti retkikunnan kaksoissaarten kartoitusta täydentämään, mutta kun luutnantti Ziwolka ja useita hänen miehistään tällä retkellä heitti henkensä, sai saaren tutkiminen moneksi vuosikymmeneksi keskeytyä..

Puolen vuosisataa takaperin norjalaiset valaanpyytäjät alkoivat retkeillä Kara-mereen saakka ja tällöin Novaja Zemljakin uudelleen tuli entistä suuremman huomion alaiseksi. Kapteeni E.H. Johansen purjehti v. 1870 koko saaren ympäri, jota ei ollut Loshkinin matkasta pitäen tapahtunut. Hänen matkansa kautta pohjoissaaren koko koilliskulma sai aivan toisen muodon, siirtyen kokonaista neljä pituusastetta länteen. Jälkeenpäin sitä kuitenkin taas siirrettiin jonkun matkaa taapäin.

Myöhemmistä tutkijoista varsinkin Nordenskiöld edisti kaksoissaarten tuntemista. Saaren sisäosia sitä vastoin alettiin tutkia vasta sitten kuin kansainvälinen napa-asema oli sinne perustettu ja Karmakuli lahteen samojedisiirtokunta.

V. 1883 lääkäri Grinewezki ensi kerran kulki eteläsaaren poikki. viidessä päivässä ankarassa pakkasessa.

Nossilow vietti Novaja Zemljassa kolme talvea (1887—9) kooten tärkeän ilmatieteellisen havaintoaineiston, vaikka hänenkin oli kestettävä ankaria lumimyrskyjä. Hän kulki kolmeen suuntaan eteläsaaren poikki ja tunkeutui melkoisen matkan pohjoissaarenkin sisäosiin. Geologi Th. Tshernishew kulki v. 1895 uudelleen eteläsaaren poikki lännestä itään. Hän tuli havaintojensa kautta siihen johtopäätökseen, että Novaja Zemlja on samanlaisen ajan jaksoittaisen kohoamisen alainen kuin Fenno-Skandiakin, mutta että maajäätikkö siellä nykyisin on kasvamaan päin, päin vastoin siis kuin Grönlannissa, jossa sen on huomattu ylt'yleensä vähenevän. Jääkaudella Novaja Zemlja näyttää kauttaaltaan olleen syvällä merenpinnan alapuolella.

Vv. 1900 ja 1903 ruotsalainen Otto Ekstam oleskeli saarella, tutkien tarkkaan varsinkin eteläsaaren länsirannan.

Venäläinen taiteilija Borisow vuosina 1899 ja 1900 täytteli pohjoissaaren itärannan aukkoja. Matotshkin Sharr salmesta, joka erottaa pohjoissaaren eteläsaaresta, hän löysi laatikon, jossa oli maksimi- ja minimitermometri, arvatenkin v:n 1872 itävaltalaisen retkikunnan sinne unohtama. Sen osoittama korkein lämpö oli +15°C, suurin pakkanen taas -70°C. Novaja Zemlja kieltämättä on maapallomme kylmimpiä maita, Huippuvuoria paljon kylmempi.

Novaja Zemljan sisäosissa tuskin on eläimistöä ensinkään, ei muuta kuin siellä täällä joku harhaileva lintu, joku sopuli, napakettu, ruskea karhu tai jääkarhu ja toisin ajoin mannermaalta tulleita peuroja. Hyönteisiäkin on sangen niukasti. Merenrannikolla sitä vastoin on suunnattomia lintulaumoja, jotka tulevat sinne pesimään. Toisin paikoin on rantakallioilla miljoonia kiisloja. Monenlaisia sorsia on lukemattomat parvet ja eteläsaaren laaksoihin ja järviin saapuu joka kesä paljon hanhia ja joutsenia pesimään. Meressä on valaita, hylkeitä ja delfiinejä. Vain kahta lohilajia kannattaa kalastaa.

Jo vanhastaan on lintujen ja merieläinten runsaus houkutellut Novaja Zemljan rannoille ja rantavesiin Pohjois-Venäjän ranta-asukkaita, sekä venäläisiä että karjalaisiakin, jotka vielä tänä päivänä sanovat saarta »Uueksi muaksi». Jo kuudennellatoista vuosisadalla oli heidän pyyntimajojaan pohjoissaaren pohjoisimmissakin osissa. Monen monet viettivät saarella kesät talvet yhteen mittaan kärsimättä sanottavasti keripukista. Vienan meren jäiden vuoksi oli venäläisten pyyntialusten kuitenkin vaikeampi päästä Novaja Zemljan vesille kuin norjalaisten, jotka lienevät jo viikinkiajalla sinne retkeilleet. Venäjän hallituksen toimesta saarelle on viety useita samojeedisiirtokuntia.

Uuden Siperian saaret.

Uuden Siperian saarilla, jotka löydettiin jo 18:nnen vuosisadan alkupuolella, kävivät sitten usein sekä kasakat että maanasukkaat, koska siellä oli runsaasti mammutti-norsunluuta. Vasta yhdeksännentoista vuosisadan kuluessa ne kuitenkin tulivat tarkemmin tutkituiksi.

A. Bunge ja paroni E. v. Toll tekivät sinne vuosina 1885—86 ja 1893 matkoja Venäjän tiedeakatemian kustannuksella, löytäen paljon mammutteja ja muita sukupuuttoon kuolleita eläimiä ja todistuksia siitä, että puu mammuttiaikana kasvoi ainakin vie 74:nnellä leveyspiirillä.

V. 1901 paroni Toll lähti laivalla uudelle retkelle aikoen käydä Sannikowin saarella, jonka Sannikow niminen purjehtija oli nähnyt jo v. 1810, vaan jolla ei siihen saakka ollut kukaan käynyt. Vietettyään ensimmäisen talven Taimyrin mutkassa Toll seuraavana kesänä kulki pohjoista kohti aina Bennettin saarille saakka, mutta ahtojäät pakottivat hänet sitten palaamaa Kotelnojiin, jossa hänen täytyi viettää toinen talvi. Sannikowin saaresta hän ei uupumattomasta etsinnästään huolimatta ollut nähnyt merkkiäkään. Talven kuluessa hän teki retkiä Uuden Siperian muillekin saarille. Kun suunniteltu apuretkikunta oli saapunut Kotelnojiin, lähti eläintieteilijä Birula toukokuissa 1902 tutkimaan Uuden Siperian saariston koillisinta saarta. Kolme viikkoa myöhemmin lähti Toll itse tähtitieteilijä Seebergin kanssa talvikortteerista kulkeakseen Uuden Siperian niemitse Bennettin saarelle. Laivan piti syksyllä noutaa molemmat retkikunnat, mutta jääolot olivat niin vaikeat, ettei se päässytkään perille, vaan täytyi sen varalta tehdyn välipuheen mukaan lähteä Lenan suistamoon talvimajoille. Sieltä kokoelmat ja kaikki liikenevä miehistö lähetettiin Jakutskiin. Tollin ja Birulan täytyi viettää talvi työmaallaan. Birula palasi v. 1903 Siperiaan onnellisesti, mutta Tollia ei kuulunut, jonka vuoksi alettiin pelätä, että hän seuralaisineen c£i joutunut tuhon omaksi. Heti Birulan palattua lähetettiin sen vuoksi uusi apuretkikunta Bennettin saarelle — toinen oli lähtenyt jo helmikuussa 1905 — mutta tämä löysi vain Tollin muistiinpanoja, joiden mukaan hän oli kolme kuukautta viettänyt tällä 200 neliökilometriä laajalla, 460 metriä korkealla maalla, sen laaksoissa ja maajäätiköillä. Ei mitään muuta tietoa saatu Tollista eikä hänen seuralaisistaan. Luultavasti he apuretkikunnan saapuessa jo olivat tuhoutuneet. Turhaan häntä on myöhemminkin etsitty, tuntematon kohtalo avasi hänen hautansa. Paroni Toll oli kokeneimpia napamatkustajia ja yleistä osanottoa herätti hänen synkkä kohtalonsa.

Koillisväylän länsiosalla on kieltämättä kehittymässä melkoinen laivaliike. V. 1905 tutkittiin sen mahdollisuuksia uudelleen ja 24:stä sota- ja kuljetuslaivasta, hinaajasta ja lehteristä saapui 22 Jenissein suuhun, jossa kuormat muutettiin jokialuksiin. Siten kuljetettiin perille tarpeita Siperian rataa laajennettaessa kaksiraiteiseksi. Obin ja Jenissein suistamoissa on vedet mitattu ja kartoitettu. Kara-meren jääolojen selville saamiseksi on perustettu vakinaisia asemia, joista voidaan antaa langattomalla sähkölennätyksellä tietoja laivoille. Fridtjof Nansenkin on tehnyt Siperiaan retkiä laivaliikkeen edellytysten selville saamiseksi.

Koillisväylän itäosaa tutki viime kymmenluvun lopulla parikin retkikuntaa. T.A. Jolamtshew tutki v. 1909 Koliman ja Beringin salmen välisiä väyliä, korjasi melkoisesti karttoja ja osoitti, että Kolimaan oli helppo päästä laivoilla joka vuosi. V. 1911 tällä reitillä alkoikin laivaliike Vladivostokista käsin ja matkat menestyivät niin hyvin,, että liikkeellä toivotaan olevan jonkin verran tulevaisuutta. Koliman ja Lenan välistä rannikkoa on A.K. Volossowitsh tutkinut.