SISÄ-AASIAN VUORISTO!SSA, ERÄMAISSA JA YLÄNGÖILLÄ.

Aasian reunamaat, sen laajan keskuskohoaman ympärystät, olivat yhdeksännentoista vuosisadan alkaessa suurin piirtein tunnetut. Tosin oli entinen osittain täydellisempikin maantuntemus jälleen suureksi osaksi menetetty, mutta kuitenkin voitiin arvata, ettei ympärysmaissa enää olisi suuria maantieteellisiä yllätyksiä, vaikka ne uudenaikaisen tutkimuksen kannalta katsoen olivatkin perin vaillinaisesti tunnetut.

Mutta tuo Sisä-Aasian täyttävä tunturimaailma, »maailman katto», valtavain vuoristoiden, tunturiröykkiöiden, ikuisen lumen piirissä värjöttäväin ylänköjen hyinen maailma, se oli vuosisadan alussa kartoilla vielä tyhjää täynnään. Suurten valloittajain ja valtakuntain perustajain tie ei ollut sinne vienyt, siksi valtavat olivat siellä luonnon rakentamat esteet, siksi niukka valloittajaa odottava saalis; eivätkä ne rosvoineen, hyisine hirmuineen, harvoine asutuksineen houkutelleet kauppiaitakaan. Vasta uudenaikainen tieteellinen löytöretkeilijä oli se mies, jolle Tibetkin oli siksi viehättävä maa, että siihen tutustuakseen kannatti nähdä suurimmatkin vaivat ja uhraukset; ja ehtymättömänä virtana on heitä joka taholta kiipeillyt- tuonne maailman ylisille huolimatta siitä, että asukkaat, jotka heidän käsittämätön itsepintaisuutensa on täyttänyt levottomuudella ja pelolla, ovat liittäneet vihamielisyytensä luonnon luotaan torjuvaan ynseyteen.

Aivan aiheeton ei Sisä-Aasian vuorelaisten pelko ole ollutkaan. Heidän maansa ei tarjoa rikkauksia, mutta sillä on jonkin verran valtiollista merkitystä suurvaltain kilpailun vuoksi. Venäjän saavuttua keskuskohoaman luoteiskulmilla vuoriston juurelle, oli sen seuraava askel tunkeutua itse maailman katolle ja seuraavana olisi ollut — laskeutua sieltä Intiaan. Tämän englantilaiset jo varhain älysivät ja ryhtyivät vastatoimiin. Etenkin Pamir tuli näitten molempain maitten kilpailun johdosta kauttaaltaan kuljetuksi.

Intia XIX:llä vuosisadalla.

Englantilainen Itä-Intian komppania jatkoi nopeaan valloituksiaan Etu-Intian niemimaalla. Tuskin oli Mysoren ruhtinaat, Hyder Ali ja Tippu, voitettu ja heidän pääkaupunkinsa valloitettu, kun sen jo täytyi lähteä sotaan omia liittolaisia, mahratteja vastaan, jotka Hindustanin eteläpuolella olevista mäkimaistaan käsin harjoittivat laajalti rosvoutta ja ylläpitivät ainaista levottomuutta. Mahrattisodista oli varsinkin toinen englantilaisille kunniakas. He saivat monta loistavaa voittoa, vaikka ranskalaiset apujoukkoja lähettäen koettivat parhaan taitonsa mukaan pysäyttää heidän voittokulkunsa, ja v. 1803 he valloittivat Delhin ja Agran.

Kymmenkunta vuotta myöhemmin Intian brittiläisten vallanpitäjäin täytyi lähteä taisteluun Nepalin ghurkoja, Intian sotilaskastiin kuuluvaa heimoa vastaan, jok oli alistanut Nepalin valtansa alle ja tullut sinne vallitsevaksi luokaksi. Ghurkot voitettiin ja sopien heidän kanssaan englantilaiset saivatkin heisiä oivalliset liittolaiset, jotka sittemmin ovat antaneet Intian armeijaan sen parhaat sotilaat. V. 1818 kukistettiin kolmannen mahrattisodan jälkeen Goan ja Gwaliorin väliset mahrattivaltiot.

Ensimmäinen sota siihen aikaan itsenäistä ja verraten pitkälle kehittynyttä Burmaa vastaan käytiin v. 1824. Assam ynnä Arakan ja Tenasserim olivat tämän sodan saavutukset.

Punjabin sikhiläisvaltioiden vuoksi täytyi englantilaisten lähteä sotimaan Afghanistania vastaan, ja nämä sodat olivat, Afghanistaniin johtavien vuorisolien vaarallisuuden vuoksi, vaikeimpia, mitä englantilaiset ovat Intiassa käyneet. V. 1841 täytyi 4000-miehisen armeijan, jolla oli 12,000 kantajaa, suin päin paeta Kabulista, mutta solissa se surmattiin tai vangittiin niin tarkkaan, että vain yksi mies pääsi Intiaan kertomaan armeijan tuhosta. Moiset onnettomuudet olivat omiaan perusteellisesti valaisemaan maantieteellisiä oloja Induksen laakson luoteiskulmilla, ja niistä otettiinkin sikäli oppia, etteivät samanlaiset tapahtumat enää toiste uusiintuneet. V. 1842 Kabul valloitettiin ja sen jälkeen englantilaisilla oli Afghanistanissa määräävä sananvalta, vaikkeivät he tätä jylhää maata ja sen itsenäistä sotaista kansaa yrittäneetkään alamaisikseen pakottaa.

V. 1843 valloitettiin Sindh (Induksen suistamo-maakunta), 1845—49 sikhien maa ja Punjab, 1856 Oudh ja paljon pieniä vasallivaltioita. V. 1852 oli toinen Burman sota ja Pegu liitettiin brittiläisiin alueihin.

V. 1857 sepoyt, hinduista harjoitetut sotamiehet, tekivät suuren kapinansa, jonka kukistamisen jälkeen Englannin kruunu otti tämän valtavan ja rikkaan valtakunnan välittömän hallintonsa alaiseksi. Sillä oli jo sitä ennenkin ollut määräävä sananvalta komppanian hallinnossa. Kauppayksinoikeutensakin oli Itä-Intian komppania menettänyt jo vuosisadan alkupuoliskolla.

Sodista ei silti loppua tullut, mutta ne ovat olleet pienempiä, käytyjä pohjoisen ja läntisen rajan vuoristoissa asuvia sotaisia kansoja vastaan, jotka eivät ole tahtoneet luopua vanhasta tavastaan tehdä ryöstöretkiä Intian rikkaihin alamaihin. Englantilaiset ovat tavallisesti joka sodassa rakentaneet hyvän tien niin pitkälle kuin ovat tunkeutuneetkin, ja siten ovat nämä retket pysyväisesti liittäneet vuorimaatkin brittiläisiin alusmaihin.

Maantuntemus edistyi rinnan brittiläisen vaikutusvallan kanssa. Ja brittiläisten luomien hallintolaitosten kehittyessä se syveni yhäkin. Jo v. 1784 oli perustettu Bengalin aasialainen seura, joka lukuisien haaraosastojensa avulla aloitti suuripiirteisen maantieteellisen tutkimuksen. Intian brittiläiset virastot ovat koonneet suurenmoisen ainesvaraston, joka on yhdistetty toistakymmentä osaa käsittäväksi lähdeteokseksi. Intia on kaiken kaikkiaan parhaiten tunnettu troopillinen maa, eikä missään muualla tutkijalla ole yhtä hyvää tilaisuutta tutustua kuuman ilmanalan kaikkiin elämän ilmiöihin kuin tässä uudenaikaisesti hallitussa ikivanhassa sivistysmaassa. Mutta niin rikas on Intian maailma, että Dekkanin sisäosissa kansatieteilijöillä vielä tänä päivänäkin on melkein koskemattomia työmaita.

Matkoja Intiasta Länteen.

Luonnollista on, että englantilaiset Intiasta käsin kokosivat tietoja naapurimaista, vaikka tämä olikin yksityisille matkustajille hyvin vaarallista sekä niissä vallitsevan uskonkiihkon että myös kaikenpuolisen turvattomuuden vuoksi. Aina on kuitenkin rohkeita, yritteliäitä luonteita, joita vaarallisimmatkin seikkailut houkuttelevat, etenkin kun niihin liittyy yhteishyöty.

Afghanistanista kokosi v. 1808 maantieteellisiä aineksia brittiläinen lähetystö, joka matkusti Peshawariin Afghanistanin emiiriä tapaamaan. Näiden tietojen nojalla laadittiin siitä ensimmäinen kartta. Paluumatkalla lähetystön jäseniä kävi Suliman vuoriston korkeimmalla kukkulalla, Takt-i-Sulimanilla, jolle vanhan tarun mukaan Noan arkki tarttui vedenpaisumuksen jälkeen.

Pari vuotta myöhemmin lähti kaksi englantilaista upseeria, Christie ja Pottinger, seikkailurikkaalle tutkimusretkelle Intian lännenpuoleisiin maihin.

Belutshistanin väestö oli viime vuosisadan alkupuolella yhtä uskonkiihkoista kuin Arabiankin, niin että kristityn olisi ollut mahdoton maassa matkustaa muuta kuin valepuvussa. Molemmat upseerit pukeutuivat kabulilaisiksi hevoskauppiaiksi, kulkivat merenrannalta Kelatiin, Belutshistanin pääkaupunkiin, ja sieltä aution, harvaan asutun erämaan poikki Afghanistanin rajalle. Sieltä he jatkoivat matkaa Persiaan eri teitä ja välttivät onnellisesti Sindhin emiirin lähettämät takaa-ajajat. Kapteeni Christie kulki erämaan poikki Hilmendin, Afghanistanin tärkeimmän joen rannalle, vaihtoi sitten hevoskauppiaan puvun pyhiinvaeltajan pukuun ja matkusti edelleen Heratiin, Afghanistanin läntiseen rajakaupunkiin. Heratissa hän uudelleen rupesi hevoskauppiaaksi ja kuukauden siellä viivyttyään jatkoi matkaa Persian Jesdin kautta Isfahaniin, jossa luutnantti Pottinger jälleen yhtyi häneen. Viimeksimainittu oli niinikään vaihtanut valepukua ja Belutshistanin pohjoisosain kautta sekä Kirmanin kautta retkeillyt Isfahaniin. Hän oli niin hyvin näytellyt pyhiinvaeltajan osaa, että hänen oppaansa, joka oli kaksi kuukautta vähääkään epäilemättä kunnioittanut hänen suurta pyhyyttään, kauhistui sanattomaksi nähdessään, mikä mies hänen pyhä »pyrzadehinsa» oikeastaan oli.

Näiden matkain kautta saatiin paljon uusia tietoja maista, jotka jälkeen klassillisien aikojen ja Aleksanteri Suuren valloitusretken olivat saaneet häipyä tarujen ihmepiiriin. Belutshistan ei ole vielä: tänä päivänäkään kunnolla tunnettu. Se on tavattomien lämpövastakohtien maa. Kelatissa oli helmikuussa niin kylmä, että maahan valettu vesi paikalla jäätyi, jota vastoin muutama kymmenkunta penikulmaa lähempänä lämpömittari oli osoittanut -51°C varjossa.

Afghanistanin asukkaat, jotka ovat vanhaa aarialaista juurta, ovat uskonvimmansa ohella mitä pahimpia rosvoja. Vieraanvaraisuuden käskyä kunnioittaen he tosin suojelevat kestivierasta, niinkauan kuin hän on heidän kattonsa alla, mutta tämä ei estä heitä punomasta juonia, miten saisivat hänet sitten matkalla ryöstetyksi.

Matkustajain huomiota on herättänyt, että afghanilaisten kesken tapaa sekä miehiä että varsinkin naisia, joilla on erikoisen juutalaiset kasvonpiirteet. Ja maan vallitseva heimo; durani-afghaanit, väittääkin olevansa Ben-i-Israel, s.o. polveutuvansa niistä heimoista, jotka Babylonian kuningas Nebukadnezzar vei Palestiinasta Mediaan vankeuteen.

Afghanistanissa on tavattu paljon vanhain kaupunkien pohjia, jopa Aleksanteri Suuren ajoilta saakka, mutta maassa vallitsevan turvattomuuden vuoksi ne vielä ovat tutkimatta.

Vanhemmista matkustajista mainittakoon vielä luutnantti Broadfoot, joka v. 1839 tutki karavaanitien Afghanistanrn Ghasnista Dera Ismail Khaniin Induksen rannoille. Hän pukeutui kauppiaaksi ja liittyi erääseen karavaaniin, joka aikoi kulkea Suliman vuoriston poikki. Reitti oli eurooppalaisille siihen saakka tuntematon luonnonvaikeuksiensa ja asukkaitten hurjuuden vuoksi. Broadfoot kertoo: »Kaksikymmentä päivää kuljin valtavien vuorijonojen keskellä näkemättä hevosta, lehmää, koiraa taikka yleensä mitään muuta elon merkkiä kuin yölliset rosvot, jotka väijyivät karavaania.»

Gangeen lähteet.

V. 1808 Itä-Intian komppania lähetti retkikunnan etsimään Gangeen, hindujen pyhän joen, lähteitä, joista kulki sangen ristiriitaisia tietoja. Luutnantti Webb nousi joen vartta kautta hedelmällisien lakeuksien, mutta joutui, ne taakseen jätettyään, niin valkeihin seutuihin, että hän itse jäi välille ja lähetti vain osan miehistään matkaa jatkamaan. Nämä kävivätkin perillä saakka, niin he vakuuttivat, ja näkivät mi joen virtaavan korkean kallion kahden puolen, mutta sitä edemmäksi oli mahdoton päästä, koska korkea kallioseinämä sulki tien. Ganges muka näytti saavan alkunsa tämän vuoren juurella olevasta lumesta. Joen lähde heidän mielestään oli lehmän suun näköinen, ja tästä näköisyydestään se muka oli saanut erään hindulaisista nimistään (Gauomokhi).

V. 1817 kapteeni J.A. Hodgson kävi Gangeen ja sen syrjäjoen Jumnan lähteillä, kartoittaen seudun. Hän sanoi Gangeen alkavan suunnattomasta lumijäätiköstä ja matalan jääkaaren alitse ilmestyvän päivän valoon. Paikan korkeus merestä oli 3,900 metriä. Samanlaisesta vuorijäätiköstä näytti Jumna alkavan.

V. 1812 William Moorcroft ja kapteeni Hearsey johtivat retkikuntaa, joka oli lähetetty Baltistaniin, Nepalin pohjoispuoliseen vuorimaahan, hankkimaan lauman Kashmirin kuuluja vuohia sekä samalla tutkimaan Manasarowarin, hindujen pyhän järven maantiedettä. Hindulaisiksi pyhiinvaeltajiksi puettuina he viidenkolmatta seuralaisen keralla lähtivät matkaan, suunnaten ensin kulkunsa Nepaliin. Ainoa keino matkain mittaamiseksi oli erään retkeläisen askelten lukeminen; hän oli sitä varten sitoutunut aina astumaan neljän jalan mittaisia askeleita.

Kuljettuaan Himalajan poikki retkikunta saapui Gartok nimiseen pyhään kaupunkiin, jonka muuri oli rakennettu paljaista rukouksilla kirjoitetuista kivistä. Sieltä oli verraten lyhyt matka Manasarowar-järvelle, joka on Himalajan pohjoispuolisen rinnakkaisvuoriston alla, laajan viettävän niittymaan juurella. Hindut väittivät Gangeen, Sutlejn ja Kalin alkavan tästä järvestä, mutta Moorcroftin tutkimuksien mukaan siitä ei lähtenyt ainoatakaan jokea. Sven Hedin viimeisellä matkallaan uudelleen tutki tätä asiaa ja tuli siihen johtopäätökseen, että järven laskuväylät ovat maanalaisia. Korkealla vedellä siitä kuitenkin lähtenee Sutlejhin joki. Paluumatkalla retkikunnan johtajat Nepalissa tunnettiin ja heille luultavasti olisi käynyt huonosti, ellei muuan karjapaimenista olisi päässyt karkaamaan Intiaan viemään brittiläisille viranomaisille sanaa heidän pulastaan. Intiasta heille toimitettiin apua.

Moorcroft matkusti myöhemmin sekä Ladakhissa, Kashmirissa että Afghanistanissa ja Bukharassakin.

Manning Lhasassa.

Thomas Manning oli ensimmäinen englantilainen, joka pääsi Lhasaan, Tibetin pyhään kaupunkiin. Hän matkusti v. 1811 lääkärin valepuvussa, tapasi Tibetin rajalla kiinalaisen sotajoukon, jonka päällikkö oli sairas, ja pääsi hänen lääkärinään Lhasaan. Kaupunki itse kammottavassa likaisuudessaan ei suurestikaan herättänyt hänen mielenkiintoaan, mutta Potalaa, dalailaaman palatsia, hän ei voinut kyllin ihailla. Eikä maailmassa olekaan toista rakennusta, joka mahtavan aseman ja laajuuden puolesta voittaisi tämän Keski-Aasian Vatikanin. Manning viipyi Lhasassa monta kuukautta ja pääsi dalailaaman, omituisen näköisen kauniin pojan, puheille.

Himalaja.

Gangeen lähteitten etsiminen oli Himalajan tutkimuksen alkuvaiheita. Viime vuosisadan keskivaiheilla mitattiin Himalajan korkeimmat kukkulat. Mount Everest, maailman korkein kukkula, sai nimensä Sir George Everestistä, joka saattoi loppuun Himalajan kolmiomittauksen. Sen jälkeen korkein kukkula, K2, on saanut nimen Goodwin-Austenista, joka vuosikymmen myöhemmin kartoitti,Kashmirin, mutta usein sitä myös mainitaan geodeettisella kolmiopistenumerollaan. Himalajan kukkulain korkeus on kuitenkin mitattu yksinomaan geodeettisesti kulmamittauskoneilla, eivätkä arvot, koneiden tarkkuudesta huolimatta, sen vuoksi ole varmat, koska tämä korkea vuoristo liiaksi poikkeuttaa luotilangan suunnastaan eikä siis koneita voida asettaa tarkkaan vaakasuoraan. Ei myöskään varmaan tunneta valontaittumista lumipeitteisten kukkulain yllä olevassa ohuessa ilmassa, ja lisäksi kukkulain korkeus voi jonkun verran vaihdella eri vuosina. Jos nämä seikat otetaan huomioon,niin lienee Kangtshenjunga toinen ja K2 vasta kolmas järjestyksessä. Luultiin Mount Everestin pohjoispuolella olevan vielä korkeampia kukkuloita, mutta kun vuoristoa on Tibetin puolelta tarkastettu, on huomattu tämän luulon perättömyys. Mount Everest sieltä katsoen erinomaisen selvään erottuu kaikista muista kukkuloista ja kohoaa korkealle niitä ylemmäksi. V. 1903 Nepalin asukkaat suuressa durbarissa antoivat kapteeni Woodille luvan nousta Kathmandun lähellä oleville kukkuloille, joilta hän saattoi selvittää sekä kukkulain että vuorenharjanteidenkin suhteet. Hän saattoi todeta, ettei Himalajassa ole varsinaista pääharjannetta, jolla korkeimmat kukkulat olisivat, vaan on sen rakenne sangen monimutkainen. Gaurisankar, jota on luultu samaksi vuoreksi kuin Mount Everest, onkin aivan erillinen ja koko joukon matalampi vuoristosuuruus.

Himalajan luoteispäätä ja Karakorumia ovat varsinkin F. Younghusband ja H.H.P. Deasy tutkineet, selvitellen vedenjakajain suhteita sillä puolella. Muut Himalajan osat ovat paljon paremmin tunnetut, mutta matkustajani luku on liian suuri, jotta voisimme mainita muuta kuin muutamia vanhempia. Kuulu englantilainen kasvitieteilijä Sir Joseph Hooker (1817—1912), joka John Rossin etelänaparetkellä ensimmäisenä tutustui Antarktikan köyhään kasvistoon, työskenteli vuosina 1847—51 Etu-Intiassa ja nousi Gangeen laaksosta Himalajalle, ensinnä Nepalin itä-osiin, jossa hän muun muassa ihaili Kangtshenjengan suurenmoisia kukkulamaisemia, sitten Sikkimiin, siihen pieneen ruhtinaskuntaan,. joka on Nepalin ja Bhutanin välillä ja jonka kautta tie Tibetiin kulkee. Monessa paikassa hän oli ensimmäinen eurooppalainen. Sikkimistä Hooker laati kartan, joka kauan oli ainoa, mikä siitä oli olemassa. Hookerin toveri James Thompson tutki Karakorum-vuorta, jonka kautta tie kulkee Ladakhista Jarkentiin.

1850-luvulla työskenteli Intiassa ja Tibetissä kolme saksalaista Schlagintweit veljistä, Hermann, Adolf ja Robert. Milloin yhdessä, milloin erikseen retkeillen he laajalti tutkivat Himalajaa, Karakorumia ja Kuenlunia.

Himalajan maisemat, etenkin solat, ovat sanomattoman mahtavat, mutta silmä ei helposti opi niiden mahtia käsittämään. Sveitsin Alppien kukkulat näyttävät yhtä mahtavilta kuin jotkut Himalajan korkeimmista. Mont Blancista näkyy lähellä Chamonixia samalla haavaa 3,500 metriä korkea rinne, Mount Everestistä vain 2,400 metriä. Himalajan mahtavin kukkula silmällä nähden on Nanga Parbat, sillä siitä näkyy lähes 7,000 metriä rinnettä. Euroopan alpit ovat vihantine laitumineen, kylineen, metsineen ja karjataloineen, ihanine järvineen, paljon luonnonkauniimmat kuin Himalajan jylhät, ruskeat, alastomat, auringon paahtamat rinteet, joiden harjanteet enimmäkseen peittyvät tasangolta kohoaviin autereihin. Harvat eurooppalaiset toden teolla saavat nähdä Himalajaa, vaikka olisivat lähelläkin sen näköpiirissä. Vielä harvempi voi sattuvilla sanoilla vaikutuksensa kiinnittää. Tietoisuus nähtyjen kukkulain korkeudesta kehoittaa liioittelemaan vaikutusta. Himalajan rinteillä ovat maailman sateisimmat seudut, ja rankoilla sateilla kokoontuu vuoripuroihin niin suunnattomasti vettä, että ne lyhyessä ajassa voivat kokonaan muuttaa suurien maisemien ulkomuodon, huuhtoa pois mäkiä ja vaaroja, repiä rotkolaaksoja, avata uusia väyliä. Himalajan etelärinteillä on siitä syystä yhä vielä monessa paikassa äsken suoritetun luomistyön leima.

V. 1868 R.B. Shaw, brittiläinen teekauppias, kulki Ladakhin Lehin pohjoispuolella olevien korkeitten solien poikki Jarkentiin, vieläpä kauppakaravaanin keralla, ja hän oli ensimmäinen, joka onnellisesti palasikin tältä retkeltä. Heti hänen jälkeensä suoritti saman matkan Brittiläisen maantieteellisen seuran lähettämä J.W. Hayward, joka Karakorum-vuoriston glasierien keskeltä löysi Jarkent joen lähteet.

Pundiitit.

Kun eurooppalaisten kartoittajain oli vaarallista ja usein mahdotontakin tunkeutua Intian rajamaihin, varsinkin Tibetiin, niin alkoivat Intian geodeettisen mittauksen johtajat opettaa älykkäitä hinduja kulmamittauskoneita käyttämään ja lähettää heitä pääsemättömistä maista karttoja laatimaan. Näiden löytöretkeilijäin nimet pidettiin tarkkaan salassa, jotta he saattoivat kulkea epäilyksiä herättämättä ja usean kerran samoilla paikoilla.

Muuan nuori bramiini, joka kävi »ensimmäisen pundiitin» nimellä, tunkeutui 1865—66 Intiasta Nepalin kautta Lhasaan ja nousi sitten Brahmaputran latvapuolta länteen päin aina lähteille saakka, jotka ovat lähellä Manasarowar-järveä suurissa glasiereissa. Sieltä hän Himalajan poikki palasi Intiaan. Hän kulki tällä matkalla noin 1,300 kilometriä aivan tuntemattomia seutuja, tehden tähtitieteellisiä havainnolta ja topograafisia muistiinpanoja. Ammatiltaan hän oli olevinaan kauppias, mutta laatikoissa, joissa hänen kauppatavaransa olivat, oli kahdenkertaiset pohjat ja niiden välissä hän piti koneitaan. Välimatkoja hän mittasi lukemalla askelensa, pudottaen rukousnauhassaan yhden helmen aina sadalta askelelta. Kädessään hän kantoi pientä rukousmyllyä, jommoiset ovat Tiketissä yleisesti käytännössä hartaudenharjotuksissa, ja tämän myllyn onttoon sisustaan hän pisti paperiliuskat, joihin oli muistiinpanonsa kirjoittanut. Brahmaputran latvaosa eli Sangpo oli hänen tietojensa'mukaan aluksilla kuljettava vielä 130 kilometriä Lhasan yläpuolellakin, jossa sen korkeus merenpinnasta on 4,000 metriä. Hän tutki myös Lhasan eteläpuolella olevan Jamdok-järven, joka on siitä merkillinen, että sen melkein kokonaan täyttää niemimaa, jota luultiin täydelliseksi saareksi.

Pundiitti 2, joka oli edellisen veli, kävi Gartokin kaupungissa Länsi-Tibetissä ja palasi sieltä eri teitä, yhdistäen reittinsä intialaiseen kolmioverkkoon.

V. 1867 nämä molemmat pundiitit erään kolmannen keralla lähetettiin tutkimaan Sutlejn yläjuoksua, Induksen latvahaaroja ynnä Gartokin itäpuolella olevia kulta- ja suolakaivoksia. He totesivat oikeaksi huhun, että Induksella olisi itäinenkin latvahaara, vieläpä osoittivat, että itäinen latvahaara oli pidempi. Alkuasukasten kesken sitä mainitaan »Leijonan kidaksi». Kulkiessaan Gartokin läheisyydessä Tibetin alueelle he taas matkasivat kauppiaina. Matkallaan he näkivät tavattomat määrät antilooppeja, villiaaseja, jakkeja, harmaita susia ja jäniksiä ja pienet lammet olivat täynnään vesilintuja. Etsimänsä kultakaivokset he löysivät keskeltä aavaa ruskeata tasankoa, jolla kävi niin kylmät tuulet, että kullankaivajat olivat pystyttäneet telttansa kolmatta metriä syviin kuoppiin. Pundiitit vaihtoivat itselleen koralleilla kultaa.

V. 1871 eräs pundiitti löysi Sikkimin ja Tibetin joilla melkoisen järven ja kulki sitten Tashi-laaman pääkaupunkiin Shigatseen, josta hän Nepalin kautta palasi takaisin.

Eräs toinen pundiitti, joka oli tibetiläinen synnyltään, lähetettiin tutkimaan Brahmaputran pohjoispuolisia tuntemattomia seutuja. Hänellä oli kuormajuhtina viisikymmentä tibetiläistä lammasta, lammas kun oli ainoa eläin, joka kesti niiden seutujen ankaraa kylmyyttä. Marraskuussa 1871 pundiitti lähti Shigatsesta ja tammikuussa saapui Nientshentangla vuoristoon, joka on Shigatsen pohjoispuolella, osa Sven Hedinin myöhemmin tutkimaa suurta Trans-Himalajaa. Siellä oli paljon kuumia lähteitä, jotka höyrypatsaineen olivat omituinen vastakohta muun maiseman tuimalle kylmyydelle.

Pamir.

Pamir, jota aikanaan luultiin aarialaisen rodun kehdoksi, oli kauan salaperäisyyden verhoama tarumaa, mutta vihdoin on sekin saatu tutkituksi, suureksi osaksi Venäjän ja Suur-Britannian välisen valtiollisen kilpailun kiihoituksesta. Tiedämme sen nykyjään korkeaksi ylänkömaaksi, jota kolmella puolella piirittävät vielä korkeammat lumiset vuoristot ja jonka kautta moneen suuntaan kulkee matalampia vuorijonoja. Näiden vuorijonojen välillä on leveitä matalia laaksoja, jotka länttä kohti syvenevät rotkolaaksoiksi. Näiden laaksojen pohjalla rientävät länttä kohti Amu-darjan latvahaarat. Ei puita eikä pensaita ole koko Pamirissa ja ruohoakin kasvaa vain siellä täällä jokien rannoilla, joilla kirgiisit kesällä syöttelevät karjojaan. Lämpöerotukset ovat tavattoman jyrkät, lunta on kylmyydestä huolimatta niukasti. Pamirissa asustaa suurin kaikista kesyttömistä oinaista, Ovis Poli.

1870-luvulla pundiitit tekivät Pamiriin useitakin matkoja. Kokandin valloitettuaan v. 1876 venäläiset alkoivat tunkeutua sinne pohjoisesta päin. Veljekset Gregor ja Mihail Grum-Grshimailo vv. 1885-87 vaelsivat Pamirin joka suuntaan, ja v. 1887 ranskalaiset Capus ja Bonvalot keskellä talvea suorittivat sangen vaikean matkan Pamirin poikki. He olivat ensimmäiset, jotka kulkivat Venäjän Turkestanista oikotein Intiaan. Venäläinen eversti Grombtshevski täydensi v. 11885 ja seuraavina vuosina moneen suuntaan Pamirin tuntemista, ja v. 1890 oli englantilainen F.E. Younghusband siellä toimessa. Hän kulki Pamirin poikki moneen kertaan.

V. 1886 Ney Elias teki matkansa Pamirin poikki ja tutki Rang-kul järven, jota luullaan buddhalaisten pyhäksi Louhikäärme-järveksi. Rannat olivat suolakerroksen peittämät, mutta järven vettä sanottiin suolattomaksi. Järven rannalla on eräässä kohdassa äkkijyrkkä kallioseinämä, jonka yläosassa eräässä luolassa palaa ainainen tuli. Ney Elias itse kaukoputkellaan selvään näki tämän tulen ja luuli sitä fosfori-ilmiöksi, mutta kirgiisit ja muut, joille ilmiö oli tuttu, väittivät sitä timantiksi, joka oli aarteita vartioivan louhikäärmeen päässä.

V. 1891 venäläiset anastivat Pamirin, mutta viisi vuotta myöhemmin saatiin Venäjän ja Suur-Britannian välillä aikaan sopimus, jonka kautta tämä vuoriylänkö jaettiin kummankin välillä vaikutusalueihin. Raja kulkee Viktoria-järven poikki. Seuraavana vuonna englantilainen lordi Curzon julkaisi Pamirista suuren teoksensa, joka m.m. sisälsi siitä ensimmäisen tarkan kartan. Sven Hedin v. 1894 tutki Pamirin järviä ja ilmastoa ja seuraavina vuosina Mustag-Ataa. Monta muuta tutkijaa on sittemmin »maailman katolla» retkeillyt, muun muassa kaksi tanskalaista retkikuntaa. Pamir on yksi Intian avaimia, siinä pääsyy, miksi se on niin vilkkaan huomion alaiseksi joutunut. Vaikka se on niin korkea ja sen ilmasto niin kylmä, ei armeijan kuitenkaan liene aivan toivotonta yrittää sen poikki etelän uhkuviin maihin.

Amu-darjan lähteet.

John Wood, joka vv. 1836—38 seurasi Burnesia Kabuliin, teki sieltä käsin retken Pamiriin ja löysi järven, josta Amu-darjan pohjoinen lähdehaara saa alkunsa. Hän kulki uzbekiläisestä Kunduz kaupungista ylöspäin ja kävi Faisabadissa, jonka lähellä ovat, Koktshan rannalla, vanhastaan kuulut lapislazuli-louhimot. Sieltä hän jälleen palasi Amun laaksoon, tavaten sen lähellä vanhoja rubiinikaivoksia. Issarissa, 3,000 metriä merenpinnan yläpuolella, joki haarautui ja Wood alkoi seurata pohjoista lähdehaaraa, koska sen vesi oli paljon kylmempää ja siis tuli korkeammalta ja koska kirgiisit sanoivat sitä päähaaraksi. Alussa matka kävi sangen vuorisen maan kautta, mutta jo toisena päivänä joki oli niin vahvassa jäässä, että Wood saattoi sitä pitkin matkata. Tulta ei voitu tehdä muuten kuin kirgiisien vanhain kesäleirien pohjille, joista oppaat lumen alta kaivoivat kameelin lantaa ja sitä polttivat. Muutaman päivän kuluttua Wood saapui siihen osaan Pamiria, jonka nimi on Bam-i-Duniah (maailman katto) ja näki jalkainsa alla Sirikul järven. Maisemaa hän kuvaa seuraavin sanoin: »Tämä ihana järvi on puolikuun muotoinen, noin 14 mailia pitkä ja keskimäärin yhtä leveä. Kolmella puolella sitä piirittävät paisuvat, pari sataa metriä korkeat mäet, pohjoispuolella taas 1,000 metrin korkuiset vuoret, joilla on ikuinen lumi (niiden korkeus on 5,700 metriä merestä) ja sieltä järvi saa ehtymättömät vetensä. Ja niiltä saa samalla alkunsa tuo kuulu joki, joka purkaa vetensä Aral-järveen. Maiseman ulkonäkö oli sanomattoman talvinen. Joka puolella maata verhosi häikäisevä lumipeite ja taivaankansi oli tumma ja ankaran näköinen. Pilvet olisivat silmää virkistäneet, mutta ei ainoatakaan näkynyt. Ei pientäkään tuulenhenkäystä tuntunut jäätyneen järven pinnalla, ei ainoatakaan eläintä, ei edes lintua näkynyt.» Mutta olikin silloin talviaika. Wood toi kerallaan tietoja kirgiisien paimentolaiselämästä muuttoineen ja jakista, joka on kirgiiseille yhtä tärkeä kuin lappalaisille poro.

Venäläisiäkin matkustajia oli jo varhain näillä kulmilla liikkeellä. V. 1858 Valikanov pohjoispuolelta kulki Tianshan vuoriston poikki Kashgariin, toiset tutkivat Issyk-kulista sinne johtavat tiet, Tianshanin länsipään ja Tersa joen hiilikentät ja kultalöydöt. Toiset kartoittivat Nälkäaron, jonka karuja aavikoita ennen muinoin' Serawshan vedellään kostutti.

Vambery Turkestanissa.

Suurimman kuuluisuuden saavutti Turkestanin matkustajana unkarilainen kielentutkija Vambery.

Vambery, joka syntyperältään oli juutalainen, oleskeli ensin kuusi vuotta Konstantinopolissa kieltenopettajana ja perehtyi siellä niin perusteellisesti turkkiin ja muihin itämaisiin kieliin ja tapoihin, että hän v. 1863 saattoi eurooppalaisuutensa salaten kulkea Armenian ja Persian kautta Bukharan pyhään kaupunkiin Samarkandiin ja perusteellisesti tutustua Turkestanin keidasvaltioihin.

Vamberylla oli hyvät suhteet sekä englantilaisiin että turkkilaisiin mahtimiehiin, joten hän turkkilaisilta viranomaisilta sai hankituksi väärän, Turkin alamaiselle annetun passin. Näin varustettuna hän ensin matkusti Teheraniin, pukeutui siellä köyhäksi dervishiksi ja liittyi sitten pyhiinvaellusretkikuntaan, joka palasi Mekasta Turkestaniin.

Karavaani kulki Kaspian meren kaakkoiskolkan poikki, jonka jälkeen matka osaksi jalan, osaksi kameeleilla kävi Kara-kumin eli Mustan erämaan poikki Khivaan, joka silloin (v. 1863) vielä oli itsenäinen. Paljon kurjuutta Vambery sai kokea retkellään arojen villien ja tietämättömien, vaikka samalla rehellisten ja hyväntahtoistenkin ihmisten parissa, nukkuen heidän teltoissaan paljaalla maalla. Hän koetti silloin tällöin tehdä muistiinpanoja, mutta se herätti aina epäluuloa, ja hänen täytyi luovuttaa pois lyijykynänsäkin. Amu-darjan laakson soissa ja rämeissä Vambery seuralaisineen monta kertaa oli hengenvaarassa, mutta pääsi kuitenkin Khivaan.

Khivassa Vamberya niinikään epäiltiin eurooppalaiseksi ja hänet vangittiin. Kaanin eteen vietynähän kuitenkin osasi puolustautua niin taitavasti — hän oli perinpohjainen koraanin tuntija — että kaani jälleen laski hänet vapaaksi.

»Ressid effendi» — se oli Vamberyn valenimi — tekeytyi edelleenkin kiihkeäksi muhamettilaiseksi matkaansa jatkaessaan ja noudatti mitä ankarimmin kaikkia koraanin säädöksiä. Hirmuisten myrskyjen ja paahtavan auringon vaikutuksesta hän sitten erämaan matkalla vaarallisesti sairastui ja oli köytettävä kiinni kameelin selkään, ettei putoisi. Amu-darjan yli kuljettuaan hän matkusti Bukharaan ja Samarkandiin, jossa häntä niinikään epäiltiin ja vietiin emiirin luo. Puolen tuntia emiiri häntä kuulusteli, mutta Ressid effendi suoriutui kiirastulesta jälleen niin hyvällä menestyksellä, että emiiri laski hänet vapaaksi ja antoi hänelle vielä sievoisen lahjankin.

Matkaa jatkaessaan Vambery edelleenkin joutui moneen vaaraan ja pulaan, etenkin erään afghanilaisen vuoksi, jonka kanssa hänen täytyi matkustaa. Afghanilainen oli alun pitäen epäillyt häntä eurooppalaiseksi vakoojaksi ja yllytti kaikkialla asukkaita häntä vastaan. Muuan kunnon sheikki kuitenkin suojeli Vamberya ja takasi hänen oikeauskoisuutensa ja kuntonsa. Vambery perehtyi villien turkmeenien elämään ja tapoihin mitä perusteellisimmin.

Heratissa Vambery erosi dervisheistä ja matkusti erään karavaanin keralla Teheraniin ja sieltä maaliskuussa 1864 Trebisondin ja Erzerumin kautta Konstantinopoliin.

Vambery saavutti palatessaan sekä Turkin että Englannin hallituksen kiitollisuuden antamalla niille tietoja Venäjän etenemisestä Keski-Aasiassa; hän oli venäläisten ja heidän toimiensa vastustaja. Lontoossa käydessään hän sai mitä parhaan vastaanoton, ja vaikka hänen matkakertomuksensa olikin puutteellinen, kun hänellä ei ollut muistiinpanoja, saavutti se kuitenkin kuvaamainsa omituisten olojen, kirjoittajan kokeman kurjuuden ja kärsimysten ynnä suoran, yksinkertaisen esitystapansa johdosta suurta suosiota.

Vambery oli turkkilaisten ihailija ja koetti todistaa unkarilaisten olevan alkujuureltaan turkkilais-tataarilaisia, mutta tämän väitteen aiheuttamissa tieteellisissä riidoissa hän joutui alakynteen. Vambery nimitettiin itämaisten kielten professoriksi Budapestin yliopistoon ja kuoli v. 1913.

Venäjä valloittaa Khivan, Bukharan ja Kokandin.

Venäläiset olivat vähitellen vallanneet kirgiisien arot ja ryhtyivät nyt ahdistamaan Turkestanin keidasvaltioita.

Ensimmäinen yhteentörmäys tapahtui Khivan kanssa, jonka alamaisiin kuuluvat paimentolaisheimot tekivät rosvoretkiä Venäjän alueelle. Kenraali Perovskij lähti v. 1839 Orenburgista liikkeelle, mutta hänen retkensä päättyi sangen huonosti. Menetettyään aroilla lumimyrskyissä neljännen osan armeijastaan ja toistakymmentätuhatta kameelia hänen täytyi palata takaisin, ennenkuin oli Allat Kuli kaanin joukkoja edes nähnyt.

Kymmenen vuotta myöhemmin Kokandin kaani kirgiisien avulla koetti karkoittaa venäläiset Syr-darjan alijuoksulta, mutta siitä oli seurauksena, että venäläiset vain vahvistivat asemiaan, perustaen v. 1853 Perovskin, uhkaamaan Kokandia. Krimin sodan johdosta eteneminen joksikin aikaa seisahtui, mutta 1860-luvun alkuvuosina venäläiset jälleen sekä valloittivat Tshun laakson yläpään että tunkeutuivat Syr-darjan laaksoa Turkestan nimiseen kaupunkiin ja sen ohi Tshimkandiin.

Bukharan ja Kokandin jouduttua keskenään sotaan venäläiset v. 1865 valloittivat maankastelulaitoksistaan ja hedelmäpuistoistaan kuulun Tashkentin, ennenkuin Bukhara ennätti sen itselleen riistää. Venäläiset tämän johdosta joutuivat sotaan Bukharankin kanssa, voittaen emiirin armeijan ja valloittaen v. 1866 Khodjentin, ihanan Ferghanan avaimen. V. 1868 kenraali Kaufmann valloitti ikivanhan Samarkandin, Timur Lenkin entisen pääkaupungin. Bukharan täytyi luovuttaa Venäjälle koko Serawshanin laakso, paras maakuntansa, ja tyytyä itse vasallivaltion asemaan.

Kirgiisien ja turkmeenien rosvoretket lopettaakseen ryhtyivät venäläiset seuraavalla kymmenluvulla uudelleen sotaan Khivaakin vastaan, hyökäten v. 1873 monelta puolelta samalla haavaa sen kimppuun. Kaanin täytyi ruveta Venäjän vasalliksi. Pari vuotta myöhemmin antoi Kokandissa syttynyt sisällinen sota Venäjälle aiheen käydä tämänkin valtakunnan kimppuun ja keväällä v. 1876 liittää koko Ferghana alueihinsa.

Epäilemättä olisivat venäläiset jatkaneet valloituksiaan myöskin itäänpäin ja anastaneet Tariminkin syvänteen, joten he olisivat saaneet haltuunsa Kiinaan vievän ikivanhan kauppatien pitkin pituuttaan, mutta Kiinan onnistui sitä ennen tehdä loppu siellä vallitsevasta s sekasorrosta ja laskea koko Itä-Turkestan vuoristoa myöten valtansa alle. Tämä ratkaisu oli Englanninkin etujen mukainen.

Viimeiseksi tuli villien turkmeenien vuoro, jotka vallitsivat Kaspian meren itäpuolella olevia aroja. Kenraali Skobelev valloitti näiden rosvojen lujan linnan Gök-Tepen v. 1881 urhean puolustuksen jälkeen ja ulotti Venäjän alueen Persian rajalle saakka. Samalla venäläiset rakensivat Trans-Kaspian radan alkupään. Samalla vuosikymmenellä syntyi Venäjän ja Englannin kannattaman Afghanistanin välillä riita Merwinkin keitaasta, joka yhteisellä sopimuksella sitten myönnettiin Venäjälle.

Näin Venäjä oli saavuttanut ne rajat, joitten eteläpuolelle Englanti tuskin olisi sitä sodatta laskenut. Pamirin kautta Venäjä kuitenkin koetti avata itselleen tien Intiaan, samalla kuin se alkoi sekaantua Persiankin asioihin, saadakseen sen kautta pääsyn Intian merelle.

Przevalski Tarimin syvänteessä ja Tibetissä.

Tarimin syvänne keitaineen ja karavaanireitteineen, vanhastaan kuuluine järvineen, oli mitä houkuttelevin tutkimusalue löytöretkeilijöille, mutta epävarmat olot estivät siellä matkustamasta. Jo toisella vuosisadalla e.Kr. maa tuli Kiinan haltuun ja buddhan oppi tuli vallitsevaksi — nestoriolaisillakin oli siellä tunnustajia — mutta kymmenennellä vuosisadalla muhamettilaisuus tunkeutui sinnekin. Kuuluttuaan Tshingis-kaanin valtakuntaan ja oltuaan myöhemmin kalmukkien vallan alaisena Itä-Turkestan v. 1757 jälleen joutui Kiinan alle, kunnes se v. 1865 joksikin aikaa vapautui ja Jakub-Bekin johdolla muodosti itsenäisen valtakunnan. Jakub-Bekin kuoltua kiinalaiset v. 1877 uudelleen laskivat Tarimin syvänteen valtansa alle ja sikäläiset olot alkoivat vakaantua.

Seuraavina aikoina, jopa vähän ennenkin, sinne alkoi saapua matkustajia, jotka ovat sen maantieteelliset olot pääpiirtein selvitelleet ja muun muassa todenneet Marco Polon kertomuksen siitä oikeaksi ja tosioloihin perustuvaksi.

Ennen muita on näistä matkustajista mainittava kenraali N. Przevalski.

Nikolai Mihailovitsh Przevalski (1839—1888), kuuluin. Itä-Aasian venäläisistä tutkijoista, oli strateegisen maantieteen opettajana Warsowan sotilaskoulussa, kun hänet lähetettiin Irkutskiin ja edelleen Ussurin maahan sikäläisiä maantieteellisiä oloja tutkimaan. Siellä työnsä tehtyään hän Kalganista käsin teki muutamia matkoja Pohjois-Kiinaan ja v. 1872 lähti pitkälle matkalle, joka perusti hänen maineensa.

Kuukauden kuljettuaan kiinalaisen karavaanin mukana Przevalski erosi siitä ja mukanaan sangen vähäiset varustukset matkusti Koillis-Tibetin Kuku-nor järvelle maan kautta, joka vielä oli äskeisen kapinan jäljeltä levottomuutta täynnään. Kuku-norin taajaan asutuilta rannoilta hän kameeleja ostettuaan kulki vuoriston poikki Altyn-tagin eteläpuolella olevaan Tsaidamin seutuun, jonka hän huomasi suunnattoman laajaksi ruokoa kasvavaksi suolarämeeksi. Maan asukkaat kertoivat tämän suon muka ulottuvan länttä ja pohjoista kohti salaperäiselle Lop-norille saakka. Tsaidamista Przevalski kulki Pohjois-Tibetin karuille autioille ylängöille, joissa tuskin oli ainoatakaan ihmisasuntoa, sitä enemmän sen sijaan nelijalkaista arokarjaa, etenkin kesyttömiä jakkeja. Seutu oli 4,000—4,500 metriä merenpintaa korkeammalla. Sieltä hän löysi Jangtsekiangin, Kiinan jättiläisjoen, latvaosan. Hän oli päässyt noin kuukauden matkan päähän Lhasasta, kun kameelien uupuminen ja varojen loppuminen pakotti hänet palaamaan Kiinaan.

Seuraavana vuonna Przevalski kulki Alashanista Gobin erämaan poikki Urgaan, jota reittiä ei ennen häntä kukaan eurooppalainen ollut matkustanut. »Tämä erämaa on niin kamala», hän kirjoitti Gobin pahimmasta osasta, »että Pohjois-Tibet sen rinnalla on viljava. Siellä on edes laaksoissa vettä ja hyviä laitumia, mutta täällä ei ole kumpaakaan, ei ainoatakaan keidasta. Kaikkialla vain kuolonlaakson hiljaisuus.»

Przevalski oli ensimmäinen tieteellisesti sivistynyt maantieteilijä, joka loi valoa Lop-norin vanhastaan kuuluihin seutuihin. V. 1876 hän lähti Kuldshasta, Venäjän alueen rajalta, Tianshanin poikki vuoriston yläpuolella olevaan erämaahan ja saavuttuaan Tarim-joelle seurasi tämän joen laaksoa, kunnes saapui laajaan rämeeseen, joka hänen vakuutuksensa mukaan oli taruperäinen Lop-nor. Järven itä- ja eteläpuolisista erämaista hän löysi kesyttömän kameelin, josta maan asukkaat olivat huhuja kertoneet, ja saapui sitten mahtavalle vuoristomuurille, joka etelän puolella rajotti lakeuden, vaikk'eivät kiinalaiset kartat siitä mitään tienneet. Lopin erämaa, jossa Marco Polo 13:nnella vuosisadalla kuuli kummituksia (I, s. 344), oli Przevalskin mielestä autioin ja karuin, mitä hän oli milloinkaan nähnyt. Lop-nor tuskin järven nimeä ansaitsi, se oli vain tulvillaan oleva räme, satakunta kilometriä pitkä, ja sen itäpää katosi suolasuohon. Länsipäässä vesi oli suolatonta, syvyys oli metri toista, toisin paikoin kolme tai neljäkin metriä. Järvessä kasvoi kuutta metriä pitkää ruokoa ja näissä ruo'ostoissa vielä oli kahta lajia kalaa.

V. 1879—80 tapaamme Przevalskin jälleen uudella retkellä. Hän nousi nyt Saissan-norin rannoilta Irtyshiä ja sen syrjäjokea Urungua Altai-vuoristoon ja sieltä kulki erämaan poikki Tianshanin juurelle. Siellä hän löysi villihevosen, jota hänen nimellään mainitaan, ja näki jälleen villikameelinkin. Tämän jälkeen hän löysi Nanshan vuoriston, Altyn-tagin itäisen jatkon, ja kulki sen kimaltelevien lumikenttien poikki Tsaidamin syvänteeseen. Itää kohden kääntyen hän sitten tuli samalle tielle, jota v. 1873 oli kulkenut, ja pyhiinvaeltajain reittiä seuraten pääsi 270 kilometrin päähän Lhasasta, mutta sitten laamat sulkivat häneltä tien ja pakottivat hänet palaamaan takaisin.

Urgasta lähtien Przevalski v. 1883 kulki Gobin itäosan poikki Alashaniin ja aikaisin seuraavana vuonna Tsaidamin kautta saapui Hoanghon lähteille, seutuun, jota kiinalaiset maantieteilijät sanoivat »tähtien mereksi», mongoolit taas Odon taiaksi eli »tuhanneksi lähteeksi». Tämä suoseutu, joka on Koillis-Tibetin sekä vain vuorijonojen keskellä, on nykyisin täynnään pieniä järviä, mutta ennen se on ollut suurena sisämerenä. Przevalski oli ensimmäinen «eurooppalainen sen näkemään. Sen korkeus merestä on 4,000 metriä. Sieltä hän kulki Itä-Tibetin poikki Jangtsekiangin latvaosalle, mutta kun kameeleja oli mahdoton kuljettaa joen poikki, palasi hän takaisin, tutkien molempien jokien latvain välisiä kylmiä soisia seutuja. V. 1885 hän jatkoi matkaa Tsaidamista länttä kohti, seuraillen sen etelärantaa, johon Tibetin korkeat vuoristot rajoittuivat. Hän löysi tällä matkalla Altyn-tagin ja Kuenlunin välisen Tuulien laakson ja jatkoi sitten tutkimuksiaan Lop-norin seuduilla. Sieltä hän kulki Kuenlunin autioita rinteitä seuraillen länttä kohti Khotaniin, poiketen Tjertjenin, Kerijan ja Nian keitaissa, jotka ovat Takla-Makan erämaan etelälaidassa. Seuraillen sitten Khotan-darjaa hietaerämaan kautta pohjoista kohti hän keskellä hietaerämaata löysi Mazar-tagin, kaksi yhdensuuntaista vuorijonoa, joista pohjoispuolinen oli valkoista alabasteria. Näiden vuorien takana Khotan-darja vähitellen kuivumistaan kuivui, kunnes se 130 kilometrin päässä Tarimista kokonaan katosi hiekkaan, pääjokeen ennättämättä. Suuri järvi, joka ennen oli ollut Khotan-joen latvaosan länsipuolella, oli kokonaan kadonnut.

Enemmän kuin kukaan ennen häntä oli siis Przevalski valaissut Keski-Aasian maantiedettä. Hän oli kulkenut Gobin karujen, myrskyjen lakaisemien aavikkojen poikki moneen suuntaan, tutkinut Kuenlunin, »Aasian selkärangan», tuntemattomia osia, hän oli kartalle sijoittanut aivan uusia vuoristolta, valmistellut Lop-norin erämaan tarkempaa tutkimista ja valaissut kaikkien näiden seutujen eläimistöä. Kuolema katkaisi hänen ratansa kesken uuden retken valmistuksia.

Maailman korkeimmassa maassa.

Tibetille paremminkin kuin Pamirille olisi sopinut nimitys »maailman katto». Niin laajalla alalla kuin Saksa, Ranska ja Itävalta-Unkari yhteensä se kolkkoine, autioine ylätasankoineen lepää mahtavien vuoristoiden harteilla, toisin paikoin kauttaaltaan 5,400 metriä merenpintaa korkeammalla. Ei koko maan pinnalla ole toista siihen verrattavaa paisumaa. Keskimääräkorkeus merestä on 4,200 metriä. Ilma on niin korkealla jo siksi ohutta, etteivät ihmiset eivätkä varsinkaan kuormajuhdat siellä kestä, ja tämä onkin suurimpia vaikeuksia, mitä kaikkien Tibetin tutkijain on voitettava. Heti Himalajan pohjoispuolella on verraten asuttu vyöhyke, jonka tutkimisen etupäässä Tibetin hallitus on niin vaikeaksi tehnyt. Sen pohjoispuolella on vyöhyke, joka viimeiseen saakka on pysynyt kartoilla valkoisena, kunnes Sven Hedin viimeisellä matkallaan saattoi siihen piirtää itse Himalajan kanssa kilpailevan valtavan vuorijonon. Tämän vuoriston pohjoispuolella on ylävä Keski-Tibet, Tshang-tang, jonka laitumilla käy paimentolaisheimoja karjoineen, ja pohjoisimpana vihdoin on laaja asumaton erämaa, jonka ikivanha mahtava Kuenlun pohjoisen puolessa rajoittaa. Tibetin suolaisilla ylängöillä, joilla sademäärän niukkuuden vuoksi kaikkialla on arojen luonne, on kasvisto verraten niukka, laitumet laihat, mutta siitä huolimatta niillä saa toimeentulonsa lukemattomat laumat kaikenlaista kesytöntä karjaa. Puita ei ole nimeksikään, mutta ruohoa on suojaisilla ja riittävän kosteilla paikoilla. Przevalski tapasi vain kolme pensasta, joista paju kasvaa puolta jalkaa korkeaksi, molemmat toiset eivät voi maasta ensinkään päätään kohottaa. Mutta eläimiä sama tutkija tapasi viisi petoeläinlajia ja yksitoista suurta ruohonsyöjää, ja toisinaan hän yhtenä päivänä näki satoja kesyttömiä villiaaseja, antilooppilaumoja, eivätkä nämä eläimet ymmärtäneet ihmistä pelätä. Nämä karjat ovat monella tavalla helpottaneet tutkijain matkoja Tibetin poikki, ehkäpä kaikkein enimmän sen kautta, että niiden kuivuneesta lannasta saadaan polttoainetta — muuta poltettavaa kun ei ole laajoilla aloilla.

Hucin ja Gabet'n matka.

Manningin jälkeen kävi Tibetin pääkaupungissa Lhasassa William Moorcroft, jos apotti Hucin saamat tiedot ovat oikeat. Moorcroft'in, jonka matkoista jo olemme maininneet, oli luultu saaneen surmansa Afghanistanin rajalla v. 1825, mutta Hucin tietojen mukaan hän v. 1826 saapui Lhasaan, asuen siellä muhamettilaisena kaksitoista vuotta. Lähdettyään Lhasasta v. 1838 hänet kotimatkalla murhattiin ja tällöin löytämistään kartoista ja piirustuksista tibetiläiset ensi kerran näkivät, mikä mies hän oli ollut.

Seuraava Lhasassa kävijä oli apotti Evariste Régis Huc, joka Josef Gabet nimisen latsaristimunkin ja erään kristinuskoon kääntyneen tibetiläisen keralla yritti perustaa sinne lähetysaseman.

Huc, joka oli ranskalainen, samoin kuin Gabet'kin, oli saapunut Kiinaan v. 1839 ja siellä toiminut lähetyssaarnaajana. Oleskeltuaan monessa osassa maata hän vihdoin asettui Mongolian rajalle suuren muurin taa, He Shuyn laaksoon, jonne Kia-Kingin vainon aikana oli paennut paljon kristityitä. Mongolian apostolisen vikaarin kehoituksesta Huc, joka oli perehtynyt tataarienkin kieleen, v. 1844 lähti Tibetiin, hankkiakseen maasta ja sen asukkaista tietoja.

Retkikunta pukeutui laamoiksi, s.o. tibetiläisiksi papeiksi, herättääkseen niin vähän huomiota kuin suinkin. Hoanghon yli kuljettuaan Huc tovereineen saapui kamalaan hiekkaiseen Ordos-erämaahan, jossa veden puute ja kylmyys tuottivat heille loppumattomia kärsimyksiä. Kansuun tultuaan retkeilijät uudelleen kulkivat Hoanghon poikki, joka oli tulvillaan ja peitti vedellään valtavan laajalti maata, ja vasta tammikuussa 1845 he saapuivat Tang-Kiuliin, Tibetin rajalle.

Kun täältä olisi ollut neljän kuukauden vaarallinen matka Lhasaan, päätti Huc odottaa kahdeksan kuukautta Pekingistä palaavaa Tibetin lähetystöä matkustaakseen sen mukana. Väliajan hän toverinsa keralla käytti tibetin kielen ja buddhalaisen kirjallisuuden tutkimiseen, oleskellen kolme kuukautta Kumbum nimisessä laamaluostarissa, jossa vakuutettiin asuvan 4,000 laamaa. Syyskuun lopulla saapui palaava lähetystö, johon kuului 2,000 henkeä ja 3,700 juhtaa, ja siihen Huc tovereineen liittyi.

Matka piti ensin Koko-Norin erämaitten poikki samannimiselle suurelle järvelle, jonka saarilla asuu erakkolaamoja, ja sitten edelleen vaikeita mutkittelevia teitä lumipeittoisten vuorien poikki, kunnes tammikuun 29 p. 1846 saavuttiin Lhasaan.

Tibetiläiset viranomaiset ottivat Hucin ja hänen toverinsa suosiollisesti vastaan, niin että hän saattoi avata pienen kappelin ja ruveta lähetysasemaa perustamaan, mutta sitten Kiinan lähettiläs alkoi juonitella heitä vastaan — Tibet oli Kiinan yliherruuden alainen — ja lopun lopuksi tibetiläiset viranomaiset heidät karkoittivat, lähettäen heidät erittäin vuorisia teitä aseellisen saattojoukon seuraamina Kiinan Szetshuan maakuntaan, josta he matkustivat edelleen Kantoniin.

Huc julkaisi Tibetin retkestään erinomaisen viehättävän matkakertomuksen. Hänellä ei tosin ollut maantieteellisiä tietoja eikä edes silmää huomaamaan maantieteellisiä seikkoja, mutta hän oli loistava kertoja ja kuvaili ihmisiä erinomaisen sattuvasti. Hucin kirjassa kerrottiin paljon niin oudostuttavia asioita, että toisten on tehnyt mieli leimata hänet valehtelijaksi, mutta myöhemmät matkustajat ovat voineet todeta, että hänen kertomansa seikat perustuivat tosiasioihin.

Hucin ja Gabetin jälkeen ei ainoakaan eurooppalainen päässyt Lhasaan tunkeutumaan, ei julkisesti eikä salapuvussa, ennenkuin aseellinen armeija Intiasta käsin valloitti sen tämän vuosisadan alkuvuosina.

Muissa Tibetin osissa on sitä vastoin paljon matkustettu, niin että Tibetin maantieteen pääpiirteet nyt tunnetaan.

Careyn ja Dalgleishin matka.

Vuosina 1885—87 A.D. Carey ja Dalgleish suorittivat Keski-Aasiassa huomattavan matkan, kulkien melkein koko Itä-Turkestanin ympäri ja tunkeutuen Pohjois-Tibetiinkin. Ladakhin Lehistä retkikunnan matka ensiksi piti vuoristojen ja ylänköjen poikki Kuenlunille ja Khotanin keitaaseen, jonka jälkeen se kulki pohjoisen kautta Tarimin syvänteen ympäri Lop-norille, tunkeutuakseen sieltä jälleen Tibetiin. Altyn-tagin ja Kuenlunin välillä se kahdeksankymmentä päivää samoili oppaitta, paljon kurjuutta kärsien, ennenkuin löysi Kuenlunin poikki solan ja jälleen pääsi seuduille, joilla silloin tällöin kulki kauppamatkueita. Ja todella löytyikin äsken matkanneen karavaanin jäljet, josta turkmeenilaiset palvelijat niin ilostuivat, että heittäytyivät kasvoilleen, suutelivat jalanjälkiä ja ilosta itkivät. Retkikunta pääsi Matshu-joelle saakka, noin 600 kilometrin päähän Lhasasta, mutta siitä sen täytyi palata takaisin ruokavarain puutteen vuoksi, tosin uutta reittiä kulkien.

Rockhill.

Paria vuotta myöhemmin amerikkalainen W.W. Rockhill matkusti Tsaidamista Itä-Tibetin kautta etelää kohti Dretshu nimiselle Jangtsekiangin lähdehaaralle ja sieltä Dergen ja Nyarongin vaikeiden seutujen kautta, joihin parikymmentä vuotta aikaisemmin roomalaiskatoliset lähetyssaarnaajat olivat suotta yrittäneet tunkeutua, Kiinan Szetshuaniin. Rockhill matkusti kiinalaiseksi virkamieheksi puettuna. Tsaidamin itäosissa turvattomuus oli niin suuri, että kahden matkueen toisensa kohdatessa voimallisempi piti luonnollisena asiana heikomman ryöstämisen. Riistaa oli kaikkialla, niin että Rockhill kerrankin kolmen päivän kuluessa näki ainakin tuhannen villiä aasia. Monelta taholta hän kuuli semmoistakin huhua, että muka Itä-Tibetin pääsemättömissä vuoristoissa eli karvaisia villi-ihmisiä. Vuosina 1891 ja 1892 Rockhill teki uuden matkan toisia teitä, mutta ei nytkään päässyt Lhasaan, vaan täytyi hänen sen pohjoispuolisilta heinäaroilta palata takaisin. Rockhill hallitsi täydelleen tibetin kieltä.

Pevtsov.

M.V. Pevtsov, joka oli ollut Przevalskin mukana eräällä hänen matkallaan, teki vv. 1889—90 laajoja tutkimusretkiä Keski-Aasiassa, tutkien varsinkin Tibetin ylängön pohjoisia rinteitä. Kuenlunin pohjoisrinteen laaksoissa hän tapasi luola-asukkaita, jotka taikauskoisella kammolla puhuivat eteläisistä suurista erämaista, »maasta, joka on pilvien takana». Sama retkikunta löysi Tianshanin itäpään eteläpuolelta Luktshunin syvänteen, jonka pohja on 220 metriä merenpintaa alempana.

Bower.

Kapteeni A. Bower lähti Ladakhin Lehistä v. 1891 ja kulki melkein suoraan itää ja kaakkoa kohti Keski-Tibetin halki, kolmesataa kilometriä Lhasan pohjoispuolitse. Hän tutki pitkän sarjan järviä, joita ei ennen häntä kukaan eurooppalainen ollut nähnyt. Tämä laaja autio keskusylänkö on tibetiläisten Tshang-maa. Se on täynnään mäkiä ja vuoristoita, joiden välissä joet virtaavat missä mihinkin suuntaan, kukin suolajärveensä päättyen. Viiden kuukauden aikana ei kertaakaan tehty leiriä Mont Blancin huippua matalammalla, eikä ainoatakaan puuta kasvanut sillä laajalla alueella, jonka kautta tällä ajalla kuljettiin. Muuan löydetyistä järvistä oli 5,300 metriä korkealla, saaria täynnään. Melkein koko matkaa varten, joka päättyi Kiinassa, Bowerin täytyi kuljettaa mukanaan kaikki varastot, mitä karavaani tarvitsi.

Bonvalot.

Ranskalainen Gabriel Bonvalot, kerallaan eräs katolilainen munkki ja Orleansin prinssi Henri, lähti marraskuussa 1889 Tjartshlikista, Lop-norin lounaispuolelta, ja melkein suoraan etelää kohti matkustaen saapui seuraavana vuonna helmikuussa Tengri-norin itäpäähän. Sieltä hän, yhä etelää kohti matkaten, kulki Nientshentangla vuoriston poikki lähelle Lhasaa. Tibetiläiset viranomaiset kuitenkin pakottivat hänet kääntymään takaisin ja kulkemaan teekaravaanien reittiä Kiinan Tibetin kautta Jangtsekiangin yläjuoksulle ja Kiinan länsirajalle. Bonvalot näki Pohjois-Tibetissä sammuneita tulivuoria.

Dutreuil de Rhins.

Surullinen kohtalo oli eräällä toisella ranskalaisella, Dutreuil de Rhnsillä, joka Ferdinand Grenard'in keralla v. 1893 lähti Lop-norin lounaispuolella olevasta Tjertjenistä, Lhasa matkan määränä. Matkattuaan ensinnä etelään, retkikunta Keski-Tibetin järviseudulle tultuaan kulki kaakkoa kohti, kunnes saapui Tengri-norin rannalle, mutta siellä tibetiläiset viranomaiset sen pysäyttivät, ja turhaan lupaa odotettuaan sen oli käännyttävä koillista kohti Kiinaan. Matka piti suureksi osaksi aivan tuntemattomia teitä. Ennenkuin päästiin Kuku-norin rannalle, hyökkäsivät rosvot retkikunnan kimppuun, surmaten sen johtajan. Grenard pelasti kuitenkin sen tärkeät tieteelliset kokoelmat ja kartat ja saapui onnellisesti kotimaahan.

Edellisinä vuosina oli eräs englantilainen naislähetyssaarnaaja, neiti A.R. Taylor, koettanut Kiinan Kansusta päin tunkeutua Lhasaan vain viisi aasialaista matkaseuranaan, mutta hänetkin tibetiIäiset viranomaiset pakottivat palaamaan takaisin tyhjin toimin.

Littledale.

Englantilainen George A. Littledale, joka oli aikaisemmin tehnyt rohkeita matkoja Pamirissa ja Gobin erämaassa, kulki v. 1895 vaimonsa keralla Tibetin halki pohjoisesta etelään ja pääsi 80 kilometrin päähän Lhasasta, mutta sitten oli hänenkin poikettava länttä kohti ja matkustettava Ladakhin Lehiin. Littledale kulki uutta reittiä, tutkien muun muassa kappaleen matkaa Nientshentanglaa, jota jo silloin pidettiin Himalajan pohjoisena rinnakkaisharaänteena. Pohjois-Tibetin erämaissa sudet olivat syöneet kaikki retkikunnan lampaat, niin että sen täytyi suurimmaksi osaksi elää riistalla. Jo paljon aikaisemmin Littledale sai käskyn kääntyä takaisin, mutta hän ei tibetiläisten viranomaisten käskyistä välittänyt, vaikka he joka vuorensolassa kalistelivat aseitaan. Lopulta kuitenkin täytyi totella. Paitsi tiekarttojaan Littledale toi matkaltaan kymmenen uutta kasvia.

Sven Hedin.

Kuuluin kaikista Tibetin matkustajista on ruotsalainen Sven Hedin. Jo kahdennellakolmatta ikävuodellaan hän alkoi tutkimusretkensä Aasiassa. Tehtyään ensin pari valmistelevaa matkaa Persiaan ja Bukharaan hän v. 1894 matkusti Pamiriin ja alkoi siten tutkimuksensa, jotka hänelle tuottivat maailmanmaineen. Hän nousi mainittuna vuonna kuululle Mustaghatalle eli »Jäävuorien isälle» kuudentuhannen metrin korkeuteen, mutta sen kolmenkertaiselle taruissa kuululle lumihuipulle hänen oli mahdoton päästä. Kirgiisit väittävät, että kotkainkin on mahdoton päästä tämän vuoren kukkulalle. Siellä muka on taivaallinen kaupunki, Janaider, jonka puutarhoissa kuolema, kylmyys, pimeys ja suru ovat tuntemattomat. Tämä, vuori on Pamirin ylängön voimallisin itäinen rajavartija ja Himalajan, Karakorumin ja Tibetin korkeiden kukkulain viimeinen etuvartija luoteen ilmalla. Hedin tarkkaan kartoitti sen laajat glasierit ja laajensi ympäristöjen karttaa kauas Pamirin sisäosiin saakka.

Seuraavana vuonna Hedin teki vaarallisen ja uhriensa vuoksi kamalan matkan Jarkentista Khotaniin Takla-makanin erämaan poikki.

V. 1896 hän kulki Takla-makanin poikki Khotanista Shahjariin, Tarimin rannalle. Tällä retkellä hän löysi kaksi muinoista kaupunkia, jotka olivat vuosisatoja maanneet liikkuvan hietameren alla, jälleen paljastuakseen hieta-aaltojen kulkiessa tuulen mukana eteenpäin.

Samana vuonna Sven Hedin vielä valaisi Lop-norin aluetta, jonka omituisiin soihin ja järviin Tarimin vesi jää. Hän löysi suuren muinaisen järven kuivuneen uoman metsäisine rantoineen ja luuli tätä uomaa varsinaiseksi historialliseksi Lop-noriksi. Przevalskin Lop-nor on kauempana etelässä eikä sen rannalla ole mitään metsiä.

Lop-norin seuduilta Hedin jatkoi matkaansa Tibetiin ja tämän myrskyjen lakaiseman ylängön eräästä tuntemattomasta osasta löysi melko jakson suolajärviä, joiden »korkeat smaragdiviheriät aallot metallisella soinnulla iskevät rantojaan» keskellä erämaan suurta hiljaisuutta. Vuosina 1899—1900 hän tarkkaan tutki ja kartoitti Jarkent-joen ja sen jatkon Tarimin, laskien sitä veneellä aina Przevalskin Lop-noriin saakka. V. 1901 hän vielä tarkemmin tutki nämä järvet ja rämeet, joihin Tarim pitkän juoksunsa jälkeen riutuu, ja lähellä sitä kuivanutta uomaa, jota hän itse pitää oikeana Lop-norina, löysi vanhan hylätyn buddhalaistemppelin, jossa oli lähes tuhat vuotta vanhoja käsikirjoituksia.

Toukokuussa 1901 Sven Hedin tällä neljännellä matkallaan lähti Tsharkhlikista, Takla-makan erämaan eteläreunalta, kulkeakseen koko Tibetin poikki Induksen lähteille. Hän kulki korkean Arka-tagin ja useiden muitten itä-länsisuuntaisten vuorijonojen poikki, mutta viiden päivämatkan päässä Lhasasta hänet pysäytettiin ja palautettiin takaisin. Hän matkusti nyt muiden tutkimia seutuja Lehiin ja sieltä Intiaan. Hänen tarkat ja seikkaperäiset karttansa, järvimittauksensa, vesistötutkimuksensa ynnä geologiset ja meteorologiset havaintonsa saivat tiedemiesten puolelta mitä parhaan mainesanan.

Viidennellä matkallaan (1906—1908) Sven Hedin matkusti Turkin Armenian, Persian ja Belutshistanin kautta Intiaan, aikoen sieltä Himalajan poikki kulkea Brahmaputran latvaosan Tsangpon laaksoon ja tutkia sen pohjoispuolella olevan tuntemattoman alueen. Englannin hallitus kuitenkin kielsi häneltä pääsyn Tibetiin, joka Younghusbandin Lhasaan tekemän sotaretken jälkeen oli kokonaan suljettu eurooppalaisilta, ja Hedinin täytyi sen vuoksi kulkea Kashmirin kautta Ladakhiin ja sieltä muka Itä-Turkestaniin lähdettyään poiketa matkalla Tibetin keskiosiin, lähestyäkseen pohjoisesta valitsemaansa tutkimusaluetta. Hänellä oli Lehistä lähtiessään oivallisesti varustettu karavaani ja runsaasti hevosia ja muuleja, mutta vuodenaika oli myöhäinen, Tibetin ylängöllä talvisydän, ja siitä tuli todellinen »kuolonmarssi» hänen kuormajuhdilleen. Ankarissa myrskyissä ja pakkasissa niitä sortui kuolemaan melkein joka leiripaikalle, ja susilaumat ja korpit sen vuoksi olivat hupenemistaan hupenevan karavaanin uskolliset saattajat. Mutta laitumesta ei näillä myrskyisillä ja melkein lumettomilla ylängöillä ollut puutetta, sen enempää kuin vedestäkään, ja aroriistaa, kesyttömiä jakkeja, antilooppeja ja kulaaneja eli villiaaseja oli laumoittain melkein kaikkialla. Ngangtsetso järvelle päästyään Hedin suoritti tarkkoja syvyysmittauksia ja kartoitti järven, mutta siellä hänen tiensä oli nousta pystyyn. Piirin maaherra aikoi kieltää häntä edelleen Shigatseen matkustamasta, mutta peruutti kiellon, kun Hedin sinne sai Intiasta lähetetyn postinsa tashilaaman, koko Tibetin ylimmän hengellisen herran toimesta. Hän kulki nyt matkaa jatkaessaan ensi kerran Trans-Himalajan poikki ja saapui asutumman maan kautta onnellisesti Shigatseen. Kiinalaisen vaikutuksen kautta hän siellä sai nähdä tibetiläisten hengelliset uudenvuodenjuhlat ja pääsi itse tashilaaman, buddhalaisten paavin, puheille. Matkaa jatkaessaan Hedin aikoi käydä Dangra-jum-tso järvellä, mutta tibetiläiset estivät tämän, samoin kuin menomatkallakin, koska järvi oli pyhä. Tällä retkellä Hedin tuli kulkeneeksi kahdesti Trans-Himalajan poikki. Palattuaan Tsangpon laaksoon hän Tradumin kohdalla kulki Nepalin rajan poikki ja kiertoteitä matkaten löysi tämän kuulun joen lähteet pyhän Manasarowar-järven eteläpuolelta Himalajan pohjoisimmasta harjanteesta, suuresta Kubigangri nimisestä glasierista. Tämän jälkeen hän tutki Sutlejn lähteet ja Manasarowar-järvet ynnä niiden maanalaiset laskuväylät. Nämä työt suoritettuaan hän matkusti Gartokiin ja sieltä edelleen Lehiin. Tärkein tulos hänen matkastaan oli tieto Trans-Himalajasta, jonka hän huomasi ulottuvan Tengri-norista Gartokin pohjoispuolelle saakka.

Lehistä käsin hän teki vielä toisen retken Tsangpon pohjoispuolisiin seutuihin ja päätti nyt Transhimalajan selvittelyn. Seuraavassa kerromme lähemmin tämän aikamme onnekkaimman Aasian-tutkijan matkoista.

Sven Hedin Pamirissa, Itä-Turkestanissa ja Tibetissä vv. 1894—1897.

Saavuttuaan arojen poikki ihanan Ferghanan pääkaupunkiin Margelaniin, Hedin päätti kulkea Kashgariin »Maailman katon» poikki, vaikka kaikki olojen tuntijat varoittivat häntä lähtemästä talvella Pamiriin. Turkestanin venäläinen kenraalikuvernööri lähetti alueen kirgiiseille käskyn, että heidän piti jurttineen, polttoaineineen ja ruokatavaroiden tulla määrätyille paikoille matkustajaa vastaanottamaan, ja huolimatta lumimyrskyistä, kammottavista pakkasista, korkeista alppisolista kaikkine talvisine vaaroineen kirgiisit uskollisesti noudattivat tätä käskyä. Sittenkin oli matka vaikeuksia ja vaaroja täynnä.

Alain poikki talvikelillä.

Isfairanin laaksoa nousten, vaarallisia iljankopolkuja matkaten, Hedinin retkikunta nousi lähes 4,000 metriä korkeaan Tengis-bajsolaan, yhteen niistä monista, joita Ferghanasta kuljetaan 6,000 metrin korkuisen Alai-vuoriston poikki Pamirin pohjoisosassa olevaan Kysyl-sun laaksoon. Helmikuun loppu oli lumimyrskyjen ja lumivyöryjen vuoksi vaarallisin aika solamatkalle.

Kymmenkunta kirgiisiä kulki edellä raivaamassa tietä kinoksien läpi ja hakkaamassa jäätiköihin portaat. Matkustajan kaikki tavarat oli sälytetty pienien vuorihevosten selkään, jotka ihmeteltävän ketterästi suoriutuivat näillä vaarallisilla vuoriteillä, laskien luisua tai takakintuillaan laahustaen rinteitä pitkät matkat, kiiveten ketterästi kuin kissat jyrkänteille ja uskomattoman varmasti astellen kapeita livettäviä polkuja, jotka useimmiten olivat iljangalla, äkkijyrkkä kuilu allaan. Suurenmoisten rotkolaaksojen pohjaa nousi tie yhä korkeammalle, kulkien Isfairan joen poikki hataria, osasta puolilahoja siltoja. Luonto oli samalla sekä ihanaa, että kammottavan kolkkoa. Jossain paikassa oli äsken pudonnut lumivyöry täyttänyt koko laakson pohjan, haudaten sekä joen että tien alleen; joki oli puhkaissut vyöryn läpi tunnelin itselleen, mutta retkikunnan täytyi kiivetä lumimäen poikki, joka oli niin jyrkkä, että tarvittiin kuusi kirgiisiä joka hevosta mäen päälle työntämään. Laakson pohja ja polku sen mukana nousi lopulta niin jyrkäksi, että kuormat oli miesten selässä vähin erin kannettava pelättyyn Tengis-bajsolaan, joka katkaisee Alain selänteen.

Joka puolella näkyi solasta lumisia vuorenselänteitä, siellä täällä vain kurkisti lumesta paljas kallionkeila. Kaakossa hohti Alain terävien selänteitten takaa etäisyydestä sinisenä ja valkoisena ihana Trans-Alai pilviin katoavine huippuineen ja häikäisevän kirkkaine lumikenttineen. Takanapäin laskivat vedet Syr-darjaan, edessäpäin Amu-darjaan. Tie laskeutui vedenjakajalta taas jyrkkään ja toisen laviinikeilan poikki toisensa jälkeen täytyi retkikunnan kiivetä. Suurin lumivyöry oli lähes puolta kilometriä leveä ja pariakymmentä metriä paksu. Moinen lumivyöry olisi alleen haudannut vaikka mimmoisen matkueen, ja kun laviinin alaosa aina paineen vuoksi paikalla muuttuu jääksi, olisi sen alta ollut mahdoton pelastua. Lumi suli jo kaikkialla, ja muiden vaikeuksien lisäksi oli aina vähän väliä kahlattava purojenkin poikki. Kun alkoi sataa lunta ja ilma kävi aivan sakeaksi, täytyi yhden miehen edellä kulkien tunnustella pitkällä tangolla tien pohjaa. Pahemmitta tapaturmitta retkikunta kuitenkin pääsi Alain laaksoon sillä kohdalla, jossa Kokandin entisen hallitsijan vanhan linnan savimuurit vielä muistuttelivat Pamirin menneitä valtiollisia oloja; mutta jos matka olisi tapahtunut päivää myöhemmin, olisi lumimyrsky,, buraani, sen solassa tavannut ja silloin sen olisi voinut periä ellei tuho, niin ainakin pitkällinen viivytys.

Talvinen Pamir.

Alain laakso, jonka läpi Kisil-su juoksee, on Pamirin lumisin osa. Kirgiisit hankkivat täällä kaksi kameelia edellä kulkemaan, ja nämäkin saattoivat toisin paikoin vaipua lumeen melkein näkymättömiin. Öillä oli -20° pakkanen. Kun lunta on laaksossa oikein vahvalti, täytyy kirgiisien solista toiseen kulkiessaan ajaa edellään jakkeja, jotka kahlaavat ja puskevat puhki pahimmatkin kinokset.

Seurattuaan jonkun aikaa Kisil-sun pohjoisrantaa retkikunta kahlasi sen poikki ja lähti nousemaan mahtavaan Trans-Alain vuoristoon, jonka korkein kukkula kohoaa 7,000 metriä merenpinnasta. Urtakin luona eivät retkikuntaa odottaneetkaan jurtat eikä valmiit valkeat, koska se kylänvanhin, jonka velvollisuudeksi tämä oli annettu, oli Attjollin solassa joutunut buraaniin, joka esti häntä matkaa jatkamasta ja eräältä paimenelta hautasi lumeen 40 lammasta. Hän oli lähettänyt kuusi miestä Hediniä vastaan, mutta yhdeksän päivää ponnistettuaan lumisessa solassa ja hevosen menetettyään oli näiden täytynyt jättää sekä jurtta että poltokset solaan. Kaksi miestä oli kadonnut. Neljä oli kuitenkin päässyt Djipptikin kirgiisien luo, joilta he olivat saaneet lainaksi jurtan ja poltoksia, tuoden ne myöhemmin illalla Urtakiin. Näistä neljästä oli yksi palelluttanut jalkansa ja toinen tullut lumisokeaksi; kaksi tervettä miestä oli suojellut silmänsä jouhiverkolla ja nahkaremmillä. Yöllä oli tällä asemalla -34° pakkanen; mutta maalisk. 5 p. osoitti lämpömittari auringonpaisteessa +52° C. Susilaumain jälkiä näkyi ja kirgiisit kertoivat niistä paljon kamalia juttuja.

Aamulla maalisk. 9 p. kaikki kirgiisit polvistuivat lumeen rukoillakseen Allahilta onnellista matkaa pelätyn Kisil-art-solan poikki, jossa buraanit ovat kovin äkilliset ja vaaralliset, mutta Hedinin retkikuntaa suosi solassa mitä paras sää. Vedenjakajalla on solan korkeus 4,271 metriä. Solan eteläpuolella lumi nopeaan väheni, maa oli laajalti aivan paljastakin, laaksot olivat avarammat ja vuoret suhteellisesti matalammat, maan yleinen tasapinta kun oli niin korkea.

Kara-kul.

Karavaaninsa jakaen Hedin teki matkan Kara-kul nimiselle suolajärvelle mitatakseen sen syvyyden. Jää, joka toisin paikoin oli yli metriä paksu, paukkui ja soi kummasti jalkain alla. Mukana olevat sarttilaiset luulivat äänen johtuvan siitä, että suuret kalat puskivat jäähän päätään, mutta kirgiisit tiesivät, ettei järvessä ollut kaloja ensinkään. Suurin mitattu syvyys oli 230 metriä. Järven toisella rannalla Hedin erään seuralaisensa keralla eksyi joukostaan ja heidän täytyi viettää yönsä taivasalla kirgiisiläiseen tapaan polvillaan, pää maahan taivutettuna ja korot tuulessa. Kirgiisi tässä asennossa nukkui makeasti. Hedin ei tosin saanut unta, mutta hänen täytyi myöntää, että se paremmin kuin mikään muu suojeli vilulta.

Kara-kulin eteläpuolella, avarassa Mus-kol laaksossa, jossa maa oli kokonaan rapautumisesta syntyneen soran peitossa, kuten Pamirissa yleiseenkin, ja lunta oli vähän, oli vastassa Pamirskij Postista lähetettyjä juhlapukuisia kirgiisejä, jotka olivat siellä jo odottaneet viisi päivää telttoineen, lampaineen ja polttoaineineen. Laakson eteläpäässä oli kuljettava 4,682 metriä korkean solan poikki lumituiskussa. Maalisk. 18 p. Hedin vihdoin saapui Pamirskij Postiin, jossa häntä jo oli kauan huolestuneina odotettu ja jossa hänet nyt sitä sydämellisemmin ja vierasvaraisemmin vastaanotettiin.

Toukokuun lopulla ja kesäkuun alussa, runsaan ruohon ruvettua rehoittamaan, tulevat Ferghanan rikkaat ja hyvin toimeentulevat kirgiisit vuoriston poikki karjoineen Alai-laaksoon, pystyttäen Kisil-sun rannalle kesäleirinsä. He panevat silloin toimeen ratsumieskarkelonsa, pitävät kestejä, viettävät häitä. Parin kolmen kuukauden kuluttua suurin osa palaa takaisin Ferghanaan. Alai-laakson kautta kulkee kesällä tärkeä liikennereitti Itä-Turkestanista Amu-darjan laaksoon. Sitä kulkevat sekä kauppiaat että matkustajat.

Huhtik. 7 p. Hedin lähti vieraanvaraisesta Pamirskij Postista pyrkimään Pamirin itäosan korkeimmalle kukkulalle Mustag-atalle, joka kohottaa lakeaan kokonaista 7,860 metriä merenpinnan yläpuolelle, lähes vetäen vertoja Himalajan korkeimmille kukkuloille. Matkustajan kunnianhimona oli tämän kukkulan valloittaminen.

Mustag-atalle.

Lumipeite oli jo ohut, järvet tosin vielä jäässä, mutta salmet olivat auki ja niihin oli jo kokoontunut suuret määrät sorsia. Mitattuaan Rang-kul järven syvyyden Hedin saapui Kiinan rajalle. Epäluuloistaan huolimatta eivät kiinalaiset rajavartijat voineet estää niin voimallisesti passitettua matkustajaa eteenpäin kulkemasta, vaikka tekivätkin hänelle paljon pientä kiusaa. Suurimman osan karavaaniaan jälkeensä jättäen Hedin muutaman miehen keralla lähti vuorelle pyrkimään. Kirgiisit vakuuttivat kaikki yhteen ääneen, että vuorelle oli mahdoton nousta. Jyrkänteet ja rotkot muka sulkivat kaikkialla tien, vuoren rinteet olivat kirkasta jäätikköä, ja myrsky, joka muka korkeudessa oli yksinvaltias, pyyhkäisisi kaikki mukaansa kuin hiekkajyväset. Heidän kammoonsa oli suurena syynä taikausko. Vuorta pidettiin pyhänä ja siihen liittyi monenlaisia taruja. Yleinen luulo oli, että sen luoksepääsemättömällä laella oli maallinen paratiisi.

Nimi merkitsee »Jäävuorien isä», ja kuten isä lastensa keskellä tämä vuori kohottaakin valkoista päätään korkealle yli läheisten kukkulain, vaikka nämäkin ovat korkeita, valkoisiin vaippoihin puettuja ja jääpanssarilla suojeltuja. Kuten majakka se luo hopeista hohtoaan kauas erämaitten piiriin. Vuoren juurella kirgiisit eivät kuitenkaan pelänneet Mustag-ataa samassa määrässä kuin Pamirin sisäosissa asuvat, vaan lupasivat mielellään auttaa Hediniä vuorelle pääsemään. Hekään eivät kuitenkaan luulleet yritystä mahdolliseksi. Metsämiehet, jotka olivat joutuneet vuoren yläosiin, olivat ilman »raskauden» vuoksi tunteneet pyörrytystä, eivätkä edes ketterät ja nopsat arkkari-oinaat takaa-ajettuinakaan uskaltaneet korkeuksiin lähteä, joiden jyrkillä iljanne-rinteillä oli mahdoton saada jalansijaa. Yksin kotkankin siivet raukesivat, ennenkuin sen laelle ennätti.

Huhtikuun 17:ntenä Hedin lähti isäntänsä Togdasin-Bekin varakkaasta, vierasvaraisesta leiristä matkaan. Matkassaan hänellä oli kuusi ahavoittunutta, lämpimiin lammasnahkaturkkeihin puettua kirgiisiä, joilla oli pitkät sauvat kädessään, yhdeksän suurta mustaa, hyväntuulista jakkia ja kaksi lammasta. Jakit kantoivat eväitä, lapioita, tuuria, kirveitä, köysiä, turkkeja, huopia, huopamattoja, valokuvauskoneita y.m. Koneita kantoivat kirgiisit laukuissa. Muut jakit satuloitiin, jonka jälkeen miehet nousivat selkään ja hitaasti alkoivat luoteispuolelta nousta vuorelle. Jakkia ohjattiin turparuston läpi pistetystä nuorasta. Enimmäkseen tämä juhta kuitenkin kulkee, miten itse haluaa, turpa maassa kiinni, ja läähättää kuin höyrysaha…

Vuorijättiläisen rinteillä.

Rinne kohosi sangen jyrkkään. Ensimmäisten glasieerikielien ohi kuljettiin jo sangen alhaalla. Kiinteätä kalliota ei näkynyt missään, niin vahvalti oli vuoren rinteellä kaikenkokoisia gneissipaasia. Ensimmäinen yö vietettiin rinteellä lähes 4,500 metrin korkeudessa. 5,336 metrin korkeudessa retkikunta joutui niin ankaraan lumimyrskyyn, että sen monta tuntia täytyi olla alallaan. Illaksi se palasi takaisin leiriinsä, jonne Togdasin-Bek oli lähettänyt jurtan, lisää evästä ja polttoaineita. Huhtikuun 19:ntenä raivosi leirin seuduilla lumimyrsky, kirgiisit sairastivat vuoritautia ja Hedin muutaman miehen keralla tutki mahtavan Jambulak-glasieerin alapäätä. Seuraavana päivänä piti tehtämän uusi yritys korkeutta kohti vuoren eteläpuolelta, mutta Hedin itse sai nyt silmätulehduksen, joka pakotti hänet palaamaan karavaaninsa luo, pyrkiäkseen Kashgariin lepäämään.

Kashgariin.

Paljon lunta oli satanut, joet olivat tulvillaan, matka vaikeata, mutta reippaan väkensä keralla Hedin hyvin suoriutui vaikeuksista. Pamirilta alas laskeuduttaissa lämpeni ilma nopeaan ja luonto muuttui vehmaammaksi ja toukok. 1:senä matkustaja saapui Kashgariin, jossa hän vanhan ystävänsä, venäläisen pääkonsulin Petrovskijn luona sai mitä vierasvaraisimman asunnon.

Hedinin aikomus oli ensiksi lähteä Lop-norille, mutta kesäkuun alussa tapahtui säänmuutos, joka sai hänet muuttamaan mielensä. Aasialainen kesä lähestyi jättiläisaskelin, »päivän tähti hehkui kuin valtava sulatusuuni, varjossa kohosi kuumuus 38 asteeseen, yö ei ennättänyt jäähdyttää Itä-Turkestanin hehkuvaa ilmakehää, ja joka ilta peittivät tulikuumat, hienoa pölyä tuovat aavikkotuulet Jakub-Bekin vanhan pääkaupungin sakeaan tukahduttavaan utuun.» Vielä kuumempi olisi idässä, Tarimin rannoilla, ollut, ja Hedin sen vuoksi päätti palata kesäksi vuoristoon, uudistaakseen yrityksensä nousta Mustag-atalle. Kesäk. 21 p. illalla hän jälleen lähti Kashgarista matkaan.

»Laskevan auringon tulikuumissa säteissä pieni karavaanimme hitaasti eteni poppelien ja piilipuiden välitse leveää maantietä, jonka Jakub-Bek aikanaan rakensi ja jolla nyt, basaaripäivänä, vallitsi mitä vilkkain liike. Mandariineja, millä korkeampi, millä matalampi nuppi hatussaan, ajeli tiellä pienillä sinisillä vaunuillaan, joita kulkusin ja helyin koristetut muulit vetivät. Kiinalaisia upseereja ja sotamiehiä ratsasti kirjavissa univormuissaan. Jangi-hissarista tai Jarkentista tuli isoja maalauksellisia araboja, joiden kuperan olkikaton alla istui melko seurat kiinalaisia ja sartteja ja joita neljä kulkusin ja kelloin runsaasti koristettua hevosta veti, yksi aisoissa, kolme kaukana edellä kulkien ja köysistä kiskoen. Nämä käytännölliset ajoneuvot ovat Itä-Turkestanin diligenssejä ja 10 tengehillä (noin 3 mk), mitättömällä maksulla siis, voi täten kulkea neljä pitkää päivämatkaa Jarkentiin saakka.

»Tavarakaravaaneja kulkee ohi toinen toisensa perässä, ojanpartaalla istuu kaikenlaisia raajarikkoja ja kerjäläisiä, vesikauppiaita suurten saviruukkujensa vieressä, leipureita ja hedelmäkauppiaita pienien kojujensa ääressä, ja pieniä ruskettuneita poikia ui tien vieressä ojain mutavedessä. Kuljemme pyhimyshautain ohi, Adolf Schlagintweitin muistopatsaan ohi, jota tulvavesi on vahingoittanut, jälkeemme jää Jakub-Bekin sortunut linna Dovlet-bag (rikkauden puutarha) ja Kisil-su, joka punaisenruskeana savivellinä virtaa kahdenkertaisen siltansa alitse.

»Vasemmalle kädelle jää kiinalaiskaupunki, Jangi-shahr, tulemme autiolle hiljaiselle maaseudulle, joka tasaisena ja rannattomana leviää etelää ja itää kohti silmän siintämättömiin. On tullut pilkkopimeä, jonka vuoksi k:lo 9 pysähdyimme Jiggde-arikin kylään illastamaan ja kuun nousemista odottamaan. Vasta kahden aikaan aamulla saavuimme Japptjaniin, joka oli matkan lähin päämäärä.»

Matka kävi aluksi suoraan etelään keidasalueen kautta ja joskus hietanietoksien poikki, läpi kylien, joissa kiinalaiset viranomaiset, Kashgarin daotain määräystä noudattaen, nyt kohteliaammin ottivat vastaan ruotsalaisen matkustajan. Yöllä matkattiin — päivällä levättiin. Eräässä paikassa Hedin näki pienen rautakaivoksen, jossa malmi saadaan maa- ja savikerroksista sekä sitten kuljetetaan Igisjariin sangen alkuperäisellä tavalla pelkistettäväksi.

Vuoristo alkoi vähitellen lähestymistään lähestyä, lakeudelta nousta laaksoja, joita pitkin kirgiisit ajoivat karjojaan ylämaahan. Kengkol laakson alaosassa oli hyvät laitumet ja siellä täällä puitakin. Joka ilta ajettiin lampaat ja vuohet auliin lypsettäviksi sekä teljettiin sitten avariin karsinoihin, joissa vihaiset koirat yöllä vartioivat niitä susilta, sillä niitä seudussa oli kovin runsaasti. Asukkaat kuuluivat kipptjakkirgiiseihin. Korkeammalle kohottaessa laakso kapeni ja oli kuljettava vedenjakajan poikki Jarkentin laaksoon. Vedenjakajalla paimennettiin Jarkentin sarttilaisten omistamia suuria hevoslaumoja.

Maisemista oli omituisin pitkä kapea kuru, jonka pohjaa tie vaahtoavan vuoripuron keralla kohosi paasirytelkköjen keskitse Mustag-atan liepeille. Tuskin oli matkue päässyt tästä vaarallisesta solasta, kun joki äkkiä latvoillaan sataneesta vedestä alkoi rajusti nousta; jos tulva olisi matkueen solassa tavannut, olisi se voinut tuhoutua.

Kulkien Mustag vuoriston pääharjanteelle Hedin tuli Tag-arma lakeudelle Mustag-atan eteläpuolelle, ihaillen sen erinomaisia laitumia, joilla suuria jakki- ja lammaslaumoja söi. Kiertäen sitten vuoren länsipuolelle Sarik-kolin laaksoon hän tutki jättiläisvuorta, jonka ympäri hän täten tuli kulkeneeksi, ja jäävirtoja, joita säteili sen laelta joka suunnalle. Sarik-kolin laaksossa hän taas tapasi tuttavansa Togdasin-Bekin ja sai saman herttaisen vastaanoton sekä hänen että laakson kaikkienkin kirgiisien puolelta. Läheltä ja kaukaa heitä tuli hänen vieraikseen, tuoden lahjaksi lampaita, sorsia, peltopyitä, leipää, jakin maitoa ja kermaa, ja kun Hedin vaelluksillaan lähestyi jotakuta aulia, tuli ratsumies aina häntä vastaan, opastaen hänet bekin (s.o. ruhtinaan) jurttiin, jossa hänelle tulen ääressä osoitettiin kunniasija ja tarjottiin »dastarkhani», s.o. ryyppy purtavineen. Hyvää suhdetta todistaa sekin, että Togdasin-Bek heinäk. 11:ntenä vieraansa kunniaksi pani toimeen »bajgan» eli kirgiisiläisen ratsumieskarkelon, joka kieltämättä johtaa muistoon arokansain muinaisia mahtiaikoja. Hedin kertoo siitä:

Kirgiisien bajga.

»Aamun kuluessa karautti seudun paras miehinen väestö etelää kohti pienissä joukoissa, sillä Irik-jakin kentällä sikäläisten ylempien aulien luona oli tämän hurjan karkelon määrä tulla esitetyksi. Kun puolenpäivän aikaan lähdin heidän jälkeensä, saatteli minua 42 kirgiisiä, yllään parhaat, kaiken kirjavuiset halaatit, vyötäisillä kirjavat vyöt, tikarit ja puukot, kalisevia nippuja, joissa oli tuluksia, naskaleita, tupakkakukkaroita y.m. pieniä esineitä. Päähineitä oli monenlaisia, useimmilla kuitenkin vuodenajan takia pienet pyöreät mustat patalakit, punaisin, keltaisin ja sinisin kirjauksin. Tämän juhlapukuisen rahvaan keskellä, joka taajana joukkona minua ympäröi, tunsin yksinkertaisessa harmaassa matkapuvussani olevani kuin dervishi parempien ihmisten joukossa.

»Arvoltaan ja puvultaan etevimmät olivat kuitenkin Togdasin-Bek, yllään tulikeltainen, kullalla kirjailtu kunniahalaatti, jonka olin Kashgarista tuonut ja hänelle lahjoittanut, sekä Togda Muhammed-Bek, Mustag-atan itäpuolella asuvain kirgiisien päällikkö. Tämän puvussa näki kylläkin rohkeita väriyhdistelmiä, joitten luultavasti oli sattumaa kiittäminen siitä, että ne olivat samalla ihmisruumiilla sijansa saaneet; pitkä halaatti oli merensininen, leveä vyö vaaleansininen ja päässään hänellä oli korkea sinipunerva, kultareunuksellinen pipolakki. Tämä puku somisti pitkää, oikein alkurotuista kirgiisiä, jolla oli vinot kapeat silmät, ulkonevat poskipäät, harva musta leukaparta ja jouhevat viikset, ja ratsu hänellä oli jättiläismäinen, sysimusta, vierasrotuinen. Kun vielä lisäämme, että hänen kyljellään roikkui koukkumiekka mustassa huotrassaan, niin on meillä edessämme oikea aasialainen Don Quixote.

»Ylempien kylien luona näkyvistä laajenevista ratsumiesjoukoista voimme arvata olevamme perillä, ja keskelle kenttää oli varattu avopaikka, jolle pysähdyimme. Tässä meitä odotti sadanyhdentoista vuotias Khoat-Bek viiden poikansa keralla, jotka hekin jo olivat harmaantuneita vanhuksia, saattonaan parikymmentä muuta ratsumiestä. Khoat-Bek istui satulassa yhä yhtä karskina ja varmana kuin konsanaankin, vaikka selkä olikin jonkun verran iän koukistama. Yllään hänellä oli nahkareunainen violetti halaatti, ruskeat nahkasaappaat ja ruskea turbaani. Kasvonpiirteitä oli lyhyt valkea täysiparta, iso kotkannenä ja syvät harmaat silmät, jotka enimmäkseen näyttivät viihtyvän menneiden aikain muistoissa.

»Kaikki osoittivat hänelle mitä suurinta kunnioitusta ja bekitkin laskeutuivat hevosen selästä häntä tervehtiäkseen, ja hän istui siinä levollisena kuin jumala ja otti vastaan heidän kunnianosoituksensa. Vanhus oli ennen vanhaan ollut Sarik-kol-kirgiisien tjong-beki eli suurpäällikkö, joka arvo oli ollut seitsemällä hänen esi-isistäänkin, osaksi itsenäisinä, osaksi vieraan vallan alaisina. Milloin hän ei vaipunut omiin muisteluihinsa, oli hän sangen puhelias ja kertoi ilmeisestikin hyvin mielellään muistoistaan ja perheoloistaan.

»Hänellä oli seitsemän poikaa ja viisi tytärtä, 43 lastenlasta ja 16 lastenlastenlasta. Kaikki he asuivat samassa yhteiskunnassa, suuressa aulissa, joka kesäisin on Kara-kulin luona, talvella Bassik-kulin seuduilla. Vanhin poika, Oshur-Bek, josta vähitellen tuli minun miehiäni, oli erittäin leikillinen ukko. Hän kertoi, että Khoat-Bekillä eläissään oli ollut neljä kirgiisiläistä vaimoa, joista kaksi yhdeksänkymmenen ikäistä vielä eli, ja sitä paitsi satakunta sarttilaista, joita oli eri aikoina ostettu Kashgarista ja sitten toinen toisensa jälkeen hylätty.

»Khoat-Bek mielistyi siihen määrään silmälaseihini, että pyysi saada ne omikseen, mutta kun minulla ei ollut niitä liikenemään, niin sanoin hänelle, että kun hän oli tullut niittä toimeen satayksitoista vuotta, niin varmaan hän tulisi niittä toimeen eteenkinkäsin. Lahjoitin hänelle sen sijaan kankaita, lakkeja ja huiveja. Syksymmällä vanhus erään poikansa keralla ratsasti Jangi-hissariin solan kautta, joka oli vain sataa metriä Mont Blancia matalampi. Hän omisti siellä maata ja tahtoi lisäksi vähän huvitella ennen talvea.

»Pukki kiskotaan eteemme, kirgiisi yhdellä iskulla katkaisee siltä kaulan ja antaa veren juosta, kunnes se tyrtyy. Teurastettu eläin on nyt kisan keskustana, kisaavat kun kilpailevat siitä, kuka saa sen itselleen anastetuksi.

»Muuan ratsumies vie sen kerallaan pois ja odotamme sitten hetkisen. Etäisyydessä näkyy ratsumiesjoukko; se lähestyy hurjaa vauhtia; kahdeksankymmenen hevosen kaviot räikkyvät kovalla tanterella, jonka nurmen lammaslaumat jo ovat kalvaneet juuriaan myöten. Melu käy huumaavaksi, siihen sekaantuu hurjia huutoja ja jalustimien kalinaa. Pölypilvessä he kiitävät aivan ohitsemme. Eellimmäinen heittää pukin ruumiin hevoseni etujalkoihin. Kuten hunnit tai hävittävä rosvojoukko he laukkaavat pois, tekevät arolle kierroksen, mutta palaavat jo samalla takaisin. Se, jonka eteen pukki heitetään, kiittää tästä kunniasta siten, että kutsuu joukon pieniin kemuihin, kuten kirgiisit tavallisesti tekevät, taikka antaa heille kourallisen hopeatengehiä, kuten minä tein.

»Tuskin olemme kuitenkaan ennättäneet hieman peräytyä, ennenkuin hurja joukko taas palaa ja hyökkää pukkirievun kimppuun, jonka ruumis ei vielä ole ennättänyt jäähtyä. Nyt siitä syntyy taistelu, ikäänkuin olisi se kultia täynnään — siinä on nyt selittämätön sekasotku hevosia ja miehiä, kaikki pölypilven peittäminä. Hevosia kompastuu, toisia karkaa pystyyn, ryöstää. Miehet yhä satulasta kiinni pitäen heittäytyvät suin päin maata kohti ja tapailevat palkintoa. Toisia on pudonnut hevosen selästä ja he ovat vähällä sotkeutua jalkoihin, toisia puoleksi riippuu hevosten alla, mutta kaikki kiistävät ja teutaroivat hurjimmassa epäjärjestyksessä nahkan anastaakseen.

»Jäljelle jääneet tai äsken tulleet ratsastajat karauttavat täyttä laukkaa keskelle joukkoa, ikäänkuin tahtoisivat he ajaa tämän pölyyn kietoutuneen, kirkuvan ja elämöivän hevos- ja ihmisvuoren yli. Pienet metkut ovat luvallisia. Mikä nykäisee naapurin hevosta suitsista päästäkseen lähemmä nahkaa, mikä sivaltaa ruoskan varrella kuonoon saadakseen sen pystyyn karkaamaan taikka taapäin peräytymään, tahi koettavat he pudottaa toinen toisensa satulasta.

»Sekasortoa vielä lisäsi pari miestä, jotka ratsastivat suipposarvisilla jakeilla. Jakit ryteikköön tunkeutuessaan tietysti kutittelivat hevosia sarvillaan ja nämä siitä potkimaan jakkeja, jotka vuorostaan vihastuivat puskemaan, niin että kisa hieman muistutti härkätaistelua. Vihdoin on joku miehistä saanut nahkasta kiinni, pistää sen oikean reitensä ja satulan väliin ja kiitää nopeaan kuin tuuli laajaa piiriä pitkin lakeutta muiden takaa-ajamana. He katoavat etäisyyteen, mutta palaavat parin minuutin kuluttua takaisin. Taas kuulemme kavioiden iskevän tantereeseen. Ratsumiehet syöksyvät suoraa päätä meitä kohti, esteistä välittämättä; seuraavassa silmänräpäyksessä he hyökkäävät päällemme ja musertavat meidät; emme ennätä alta — mutta parin askeleen päässä ja yhä hurjimmassa vauhdissaan he äkkiä ponnahtavat syrjään, nakattuaan ensin eteemme nahkan, joka nyt oli muuttunut muodottomaksi tukoksi, jonka jälkeen taistelu alkaa uudelleen.

»Togdasin-Bekikin lopulta kiihtyi taistelun hälinästä niin, että hyökkäsi joukkoon ja tosiaan saikin palkinnon kerran anastetuksi, mutta keikahdettuaan nurin hevosineen päivineen ja saatuaan naamaansa ja nenävarteensa muutamia punaisia kiinalaisia kirjaimia, talttui hän lauhkeaksi kuin lammas ja jäi kauniisti meidän luoksemme.

»Karkelon aikana olivat useimmat riisuneet halaattinsa, jopa toisilla oli yläruumiinsa koko oikea puoli paljaana. Harva siitä ehjin nahkoin suoriutui; monen naama oli verissään ja sitä nyt menivät läheiseen puroon hautomaan, ja onnahteli joku hevosistakin. Kentällä on hajallaan lakkeja ja ruoskia, joita omistajat vähitellen käyvät perimässä. Suuresti ihmettelin, ettei sattunut pahempia tapaturmia, mutta tämä tietysti riippuu siitä, että kirgiisit pienestä pitäen ovat hevosen selässä kasvaneet. Jännittävän ja vaarallisen leikin päätyttyä kutsuttiin arvohenkilöt dastarkhanille lähimmän bekin telttaan, jossa seudun soittoniekat aterian aikana ilahuttivat meitä sävelillään.»

Pieni Kara-kul.

Tämä ei ollut ainoa kerta, kun Hedinille näyteltiin näitä kisoja, ja joskus ne olivat vielä hurjempiakin. Hän asettui nyt leiriin Mustag-atan pohjoispuolelle Pienen Kara-kulin rannalle kartoittaakseen seutua ja tutkiakseen sen maantieteellisiä oloja. Tämä pieni alppijärvi oli viehättävä jylhän karussa ympäristössään, harmaitten, synkkäin jättiläisvuorien ympäröimänä, Mustag-atan valkoiset lumikentät muita korkeampina loistaen. Vain etelärannalla oli lakeus vehmaine laitumineen. Näköalain jylhyyttä vilkastuttivat järven räikeän kirkkaat värivivahdukset. Kaikkialla osoittivat moreenit, että seutu ennen oli kokonaan ollut jäätiköiden peittämä. Äkkituulet, rankkasateet, pyörremyrskyt haittasivat Hedinin työtä, mutta loma-aikoja vilkastutti kirgiisien ystävällinen seurustelu.

Suoritettuaan Kara-Kulilla työnsä Hedin nousi Mustag-atan rinteille tutkiakseen aluksi vuoren kymmenet jäävirrat. Vuoren louhisilla rinteillä hän ratsasti jakilla, joka ihmeteltävän taitavasti suoriutui pahimmistakin paikoista. »Milloin tuo raskas eläin astelee pitkin suuren lohkareen terävää reunaa, milloin ketterästi hyppää mustan ammottavan rotkon yli ja paikalla tapaa jalansijan seuraavalla paadella, milloin se taas liikkumattomin kankein jaloin laskee jyrkkää, pystyä sorarinnettä, jolla ei kaksijalkainen olento mitenkään pysyisi pystyssä.» Näitä jäätikkötutkimuksia paljon haittasi epävakainen sää, myrskyt, rae- ja lumisateet, sillä korkeuksissa alkoi talvi jo tehdä heinäkuun lopulla tuloaan.

Uusia hyökkäyksiä Mustag-atalle.

Elok. 6:ntena oli sää vihdoin siksi edullista, että Hedin saattoi uudelleen yrittää nousta Mustag-atalle, jonka läntinen rinne oli alhaalta katsoen näyttänyt kohoavan hyvin verkalleen, vain 20° kulmin. Matkaan lähdettäessä oli mukana seitsemän jakkia, kullakin ajajansa, mutta toinen toisensa perästä uupuivat juhdat ja miehet saivat niin ankaran silmä- ja päänsäryn, että heidän täytyi jäädä tielle. 5,300 metrin korkeudesta alkaen oli Hedinillä mukana vain kaksi jakkia ja kaksi kirgiisiä, jotka vuoron jälkeen ratsastivat toisella. Nämäkin valittivat päänsärkyä ja hengenahdistusta. 6,300 metrin korkeuteen päästyään Hedinin täytyi kääntyä takaisin noudattaen kirgiisien neuvoja, jotka varoittivat lähtemästä siitä alkavalle rinteelle, jolla nyt oli paljon verestä lunta ja jolla he alhaalta katsoen usein olivat nähneet valtavia lumivyöryjä. Jakitkin alkoivat lopen väsyä ja jalan olisi matkustaja tuskin jaksanut korkeammalle.

Syynä siihen, että Hedin oli vuoritanudilta säilynyt, oli se, ettei hänen ratsastaen tarvinnut rasittaa itseään. Paluumatka kävi nopeaan ja klo 7 aikaan olivat kaikki taas leirissä.

Seuraavana päivänä tehtiin uusi yritys ja otettiin mukaan pieni jurtta, Hedin kun aikoi viettää yön 6,000 metrin korkeudessa, jatkaakseen siitä toisena päivänä nousua. Puolenpäivän aikaan oli päästy noin 5,000 metrin korkeuteen. Vuoren yläosan kaikki kuperat pinnat ovat paksun jääpanssarin peitossa — koverilla paikoilla on jäävirrat — ja Hedin sattui nyt kohdalle, josta tälle panssarijäälle oli mahdollinen päästä. Alussa oli panssarijäätä verraten helppo kulkea, mutta pian alkoi tulla vastaan yhä suurempia halkeamia ja jääröykkiöitä. Kirgiisien neuvosta seurattiin vuorivuohien jälkiä, mutta monta kertaa jakkien sorkka putosi lumisillan läpi alla ammottavaan salattuun kuiluun. Nämä viisaat vuoristoeläimet eivät siitä kuitenkaan hätääntyneet, vaan tukivat eturuumistaan turvallaan, kiiveten taas ylös hangen pinnalle. Eräs lumisilta kuitenkin petti ja etumainen jakki sortui jäähalkeamaan, niin ettei näkynyt muuta kuin sarvia ja toista takasorkkaa. Puhkuen ja ähkyen jakki riippui ammottavan kuilun päällä, mutta ymmärsi pysyä siinä niin alallaan, että kirgiisit ennättivät kietoa köysiä sen sarviin ja ruumiin ympäri, jonka jälkeen miehet ja muut jakit yhteisvoimin kiskoivat sen ylös. Kun vielä kirgiisikin putosi jäähalkeamaan ja toinen jakki — molemmat kuitenkin pelastuivat — ei lopulta ollut muuta neuvoa kuin muutaman valtavan halkeaman pannalla kääntyä takaisin. Mustag-atalle oli ilmeisestikin mahdotonta nousta tältä puolelta.

Jatkettuaan vielä muutaman päivän glasieeritutkimuksiaan Hedin elokuun 16:ntena lähti neljättä kertaa yrittämään Mustag-atalle, mukanaan seitsemän miestä ja kymmenen jakkia. Pieni jurtta, jossa oli makuusija kolmelle, pystytettiin 6,300 metrin korkeuteen, mikäli aneroidi-mittauksiin oli luottamista — elohopea-ilmapuntari oli joku aika takaperin mennyt rikki — mutta pari miehistä sairasti jo niin kovaa päänsärkyä ynnä muita vuoritaudin vaivoja, että he saivat palata takaisin. Kaikki muutkin kirgiisit voihkivat koko yön, eikä ruoka eikä juoma maittanut ketään.

»Suurenmoisemmalla paikalla ei leirini ole koskaan ollut. Olinhan vuoren rinteellä, joka on maailman korkeimpia, allani jäävirtain kielekkeitä, vuoripuroja ja järviä yön hämärissä, vieressämme jäävirta, jota ihmeellisempää vuoristoissa saa harvoin nähdä. Meidän ei olisi tarvinnut astua kuin muutaman askeleen etelää kohti pudotaksemme 400 metriä syvään kuiluun glasieerin teräksen hohtavalle, sinisen kirkkaalle jäälle.» Kuu oli yöllä niin kirkas, että siihen tuskin saattoi katsoa. Näköala oli kuitenkin sekä päivällä että yöllä suurenmoisuudestaan ja äärettömästä laajuudestaan huolimaita niin sekavaa lukemattomine huippuineen ja selänteineen, ettei siitä ollut helppo löytää johtopiirteitä.

Yö oli sekä ulkopuolella että jurtassakin oleville niin kylmä, ettei kukaan saanut unta silmiinsä. Lisäksi alkoi tuima lounaistuuli suomia tunturin rinteitä. Miehet valittivat päänsärkyään, kuin olisivat olleet piinapenkillä. Aamun koittaessa oli tuuli kiihtynyt täydeksi myrskyksi ja hieno lumi lensi tuiskuna. Ulkona yönsä viettäneet kirgiisit olivat vilusta niin kohmettuneet, että tuskin pääsivät jurttaan kömpimään. Jakit seisoivat liikkumattomina kuin kivipatsaat samalla paikalla, mihin ne oli edellisenä yönä jätetty. Jumalan kiusaamista olisi näin ollen ollut lähteä lumimyrskyssä pyrkimään huipulle, jossa väijyivät jäähalkeamat, lumivyöryt ja tiesi mitkä tuntemattomat vaikeudet. Tosin kirgiisit olisivat alistuvalla mielellä suostuneet jatkamaan nousua, mutta vilpitön oli siitä huolimatta kaikkien ilo, kun johtaja antoi peräytymiskäskyn. Huimaavaa vauhtia riennettiin vuorelta alas. »Jakit» — joita vain ainaisin hoputuksin oli saatu ylöspäin kulkemaan — »heittäytyivät kerrassaan päistikkaa jyrkänteitä alas, sukelsivat kuin saukot kinoksien läpi eivätkä ruumiittensa painosta ja kömpelyydestä huolimatta kertaakaan kompastuneet tai nurin luiskahtaneet.»

Huolimatta kaikkien yritystensä myttyyn menemisestä ei Hedin kuitenkaan, luule mahdottomaksi nousta tälle korkealle vuorelle, itse kiipeäminen kun on verraten helppoa.

Käytyään elokuun lopulla pikimmältään Pamirskij Postissa ja Alitshur-Pamirissa, hän syyskuun lopulla palasi työmaalleen, mitaten nyt Pienen Kara-kulin syvyyden. Kun kirgiiseillä ei ollut aavistustakaan siitä, mikä kapine vene oli, eikä kymmenien penikulmien piirissä ollut muuta puuta kuin muutamia pieniä koivuja eräillä pyhimyshaudoilla, täytyi jurttakepeistä ja nahkoista kyhätä pieni — parin metrin mittainen — purjevene, jonka ulkolaidoille Hedin vielä kiinnitti ilmalla täytettyjä nahkasäkkejä, jotta pursi paremmin kesti tuulta ja lainetta. Erään kirgiisin keralla hän sitten tällä veneellä purjehti järven poikki moneen kertaan ja sai suoritetuksi kaikki mittauksensa, mutta pari kertaa oli myrsky upottaa uhkarohkean purjehtijan tovereineen.

Lokakuun toisella viikolla matkustajamme jälleen lähti Kashgariin.

Hedin käänsi nyt tutkijahuomionsa uusille aloille, siihen aavaan lakeuteen, joka leviää Pamirin itäpuolella Tianshanin ja Kuenlunin välillä, muodostaen Tarimin ja sen syrjäjokien vesistösyvänteen. Suurimmalta osalta tämä alue on mitä kamalinta hiekkaerämaata, mutta reunoilla on hyvin viljeltyjä keidasalueita, niin pitkälti kuin vuoristoista laskevien jokien vesi riittää maankasteluun. Kuuluimmat näistä keitaista ovat Kashgar ja alueen eteläreunalla Jarkent, Khotan, Kerija ja Tjertjen, pohjoispuolella, lähellä Tarimia, taas Maralbashi ja Aksu. Koko alue kallistui pohjoista kohti ja sitä laitaa sen vuoksi kiertää pääjoki Tarim. Etelästä siihen pyrkivät syrjäjoet nykyjään enimmäkseen juoksevat kuiviin Takla Makanin hiekkoihin, mutta lienevät ennen aikaan, ennenkuin hiekkamuodostus sai niin suuren vallan, vieneet vetensä avouomassa perille saakka.

Ikivanhoista ajoista saakka on tämä alue pikemmin yhdistänyt kuin erottanut Kaukaisen idän ja Lännen maita, sillä sen kahden puolen kulkivat suuret kauppatiet, joiden vaikutus kuvastuu länsimaitten oloihin jo klassilliselta ajalta saakka. Tieto Kiinasta ja Kiinan tuotteista saapui sen kautta, vaikka vasta Polo-veljekset ja heistä toisen poika Marco olivat ensimmäiset eurooppalaiset, joiden matkasta tämän alueen kautta on säilynyt jälkimaailmalle enemmän tietoja.

Paitsi maantieteellistä liittyi siis tärkeä historiallinenkin mielenkiinto siihen maahan, jonka kesken jäänyttä tutkimusta Sven Hedin nyt lähti jatkamaan, vieden sitä sangen tuntuvan kappaleen eteenpäin.

Kashgar-joen varrella.

Helmikuun puolivälissä 1895 Hedin kahdella neljän hevosen vetämällä araballa lähti Kashgarista uudelleen matkaan, tällä kertaa matkan lähimpänä määränä Maralbashi, joka on kauempana Kashgar-joen rannalla. Alussa matka kävi verraten asuttujen seutujen kautta, mutta jo kolmantena päivänä maisema oli vain autiota aroa, jolla oli niin vahvalti hienoa, tuulen ajelemaa pölyä, että arabat kulkivat kuin polsterilla ja kävelevän jalka melkein kokonaan vaipui siihen. Tuulen mukana pöly tunki kaikkialle, tehden matkustuksen työlääksi ja raskaaksi. Paikoitellen oli suuria metsiäkin, jotka täällä sisimmässä' Aasiassa ovat niin harvinaisia. 22 p. helmik. Hedin koko päivän ajoi poppelimetsässä, jossa sanottiin asustavan tiikereitä, susia, kettuja, hirvieläimiä, antilooppeja ja jäniksiä. Tie oli yleinen kiinalainen postitie ja sopivien matkain päässä oli aina asematalot. Polttopuu- ja heinävarastoineen, vajoineen ja rattaineen nämä usein olivat sangen maalaukselliset. Sarvikarja, lampaat, kissat, koirat ja kanat vilkastuttivat niiden elämää. Munia, maitoa ja leipää oli kaikkialla saatavana. Aasikaravaanit kuljettivat tätä tietä pumpulia, teetä, mattoja, vuotia y.m. Aksusta Kashgariin. Joka asemalla oli kiinalainen postinhoitaja, kolme muhamettilaista postinkuljettajaa ja kymmenen hevosta ja posti kulki täsmälleen ja nopeaan. Sitäpaitsi oli tällä välillä huolellisesti rakennettu sähkölennätinjohto.

Maralbashi oli pieni kaupunki kiinalaisine linnoineen, muurineen, moskeijoineen. Lähellä kaupunkia pyörittivät Kashgar-joesta johdetut kanavat myllyjä, seudussa kun viljeltiin paljon riissiä, maissia ja vehnää. Asukkaat olivat turkkilaista rotua, kuten yleensäkin Itä-Turkestanissa, jossa kuitenkin väestön sekoitus on hyvin suuri. Sotaväki ja ylemmät virkamiehet ovat kiinalaisia, kauppiaat osaksi hinduja.

Erämaan kangastuksia.

Hedinin aikomus oli nyt lähteä rohkealle matkalle Takla-makan erämaan poikki, toivoen tästä matkasta tärkeitä sekä maantieteellisiä että muinaistieteellisiä tuloksia. Pitkin keidasseutuja puhuttiin siitä, että muka erämaassa oli paljon suurien vanhojen kaupunkien raunioita ja salatuita aarteita ja Hedin oli vakuutettu siitä, että näillä huhuilla ja taruilla oli tosipohja, hiekkaerämaa kun kaikesta päättäen on Tarimin syvänteessä historiallisellakin ajalla vallannut keidasviljelykseltä alaa.

Matkaa varten hän tarvitsi kameeleja ja näitä oli hänen vakuutettu paraiten saavan Maralbashista. Siinä toivossa hän kuitenkin kokonaan pettyi; jonka vuoksi hän matkusti lounatta kohti Lajlikiin, joka on Jarkent-joen varrella, odotellakseen siellä matkavarustuksia ja kameeleja, joita hän lähetti miehensä hankkimaan. Matka Lajlikiin kulki laakeain seutujen kautta, joita kauan rinnakkain juoksevat Kashgar-darja ja Jarkent-darja osaksi tulvillaan, osaksi kaivettujen suurenmoisten kanavain kautta hedelmöittävät. Melkoisia poppelimetsiä kasvoi täälläkin monessa kohden, kylät olivat rauhallisia, matkustaja otettiin hyvin vastaan, ja kiinalaiset viranomaiset, joilla oli tieto Hedinin tulosta, pitivät kiitettävää huolta hänen toimeentulostaan ja viihtymyksestään. Monta hyvää tilaisuutta hänellä oli tutustua rahvaan elämään ja tapaan, jolla sitä hallittiin, varsinkin oikeudenkäyntiin, jota usein hoidettiin aito salomonilaiseen henkeen, mutta ehkä vielä useammin molempien riitapuolien vahingoksi. Maanviljelys on kokonaan keinotekoisen kastelun varassa, ja jos joet uomaansa muuttavat, joka lakeuksilla ei ole harvinaista, jäävät kylät ja kaupungit autioiksi, ellei niille voida keinotekoisilla laitoksilla vettä johtaa. Sateentulo on vähäinen vuoden umpeensa, talvi tosin kylmä, mutta melkein lumeton. Kun vallitsevat tuulet tulevat erämaan puolelta, ovat pölymyrskyt keidasalueella yleisiä ja silloin voi ilma käydä sakeaksi kuin sakeimmassa sumussa. Mihin kanavia ei voida suunnata, siellä on maa kuivaa aroa ja hiekka-erämaata, mutta missä vettä on saatavana, antaa se erinomaisia satoja.

Kaikissa näissä kylissä puhuttiin erämaan tarukaupungeista ja aarteista. Siellä oli muka torneja, muureja ja taloja, joissa oli hopeaa ja kultaa kasoittain. Mutta jos joku lähti sinne kameeleineen ja sälyytti näiden selkään kultaa ja hopeaa, niin ei hän päässytkään palaamaan, erämaan henget kun muka pidättivät hänet; vasta hopeat ja kullat pois annettuaan hän saattoi toivoa pelastuvansa. Muuan 80-vuotias ukko kertoi nuoruudessaan tunteneensa miehen, joka oli erämaassa eksyttyhän tullut autioon vanhaan kaupunkiin. Huoneissa oli ollut suunnattoman paljon kiinalaisia jalkineita, mutta ne olivat rauenneet tomuksi, kohta kun niihin oli koskenut. Muuan toinen oli tavannut kaupungin, jossa oli ollut paljon hopearahoja, mutta kun hän oli täyttänyt kaikki taskunsa ja mukana olleen säkin ja lähtenyt paluumatkalle, oli hänen kimppuunsa hyökännyt parvi villikissoja säikäyttäen hänet niin pahanpäiväisesti, että hän heitti pois kaikki hopeat. Kun hän jonkun ajan kuluttua palasi takaisin, koettaakseen uudelleen onneaan, oli hiekka haudannut alleen koko salaperäisen kaupungin.

Parempi onni oli eräällä muhamettilaisella papilla ollut. Hän oli velkaantunut ja lähtenyt erämaahan kuolemaan. Mutta sieltä hän olikin löytänyt niin paljon kultaa ja hopeaa, että hän nyt oli suunnattoman rikas. Mutta lukemattomia aarteiden etsijöitä oli erämaahan kadonnut ainiaaksi. Jos mieli pois päästä ja tuoda kulta mukanaan, täytyi voida karkoittaa henget pois. Nyt henget noituivat ne onnettomat, jotka erämaahan lähtivät. Heidän päänsä joutui pyörälle, niin että he tietämättään aina kulkivat piiriä ja palasivat entisille jäljilleen. Käveltiin ja käveltiin, kunnes uuvuttiin tai janoon sorruttiin. Jarkentista piti samaan aikaan lähteä kaksitoista miestä erämaahan aarteita etsimään. Näille retkille lähdettiin mieluimmin keväällä, koska luultiin hietamyrskyjen silloin paljastavan kullan. Kuukausi takaperin oli erämaahan lähtenyt mies, mutta hän ei koskaan palannut. Jarkentissa kerrottiin vaeltajan erämaassa tuon tuostakin kuulevan ääniä, jotka mainitsivat häntä nimeltä; jos hän lähti kulkemaan näiden äänien perässä, eksyi hän ja nääntyi janoon.

Nämä jutut sattuvasti muistuttavat niitä taruja, joita Marco Polo aikanaan kuuli Lopin erämaasta.

Sven Hedin olisi tahtonut tehdä tämän erämaanmatkan talvella, jolloin erämaassa olisi tullut mukaan otetulla vedellä paljon kauemmin toimeen, mutta kameelien viipymisen vuoksi myöhästyi retki, niin että lähtö saattoi alkaa vasta huhtikuun 10:ntenä. Vettä, jota kuljetettiin rautasäiliöissä ja nahkasäkeissä, oli arvion mukaan 25 päiväksi, ruokavaroja kuukausiksi, kameeleja varten öljyä, joilla niiden sanottiin tulevan erinomaisen kauan toimeen muutta ruoatta, ja erinomaisen runsaat muut varustukset, Hedinin aikomus kun oli Khotan-darjan laakson saavutettuaan jatkaa matkaa Tibetiin. Hän aikoi ensin kulkea koillista kohti Masar-tag nimiselle vuorelle, jonka luultiin Jarkent-darjalta kulkevan erämaan poikki sille Masar-tagille, jonka edelliset matkustajat olivat tavanneet Khotan-darjan luona, koska vuorijonon juurella saattoi toivoa sekä dyynittömämpää seutua että ehkä lähteitäkin.

Ensimmäisen viikon ja alun toista piti matka koillista kohti varsinaisen hietaerämaan ja suurien dyynien rajaa seutujen kautta, joissa hietanietokset olivat pienemmät tai niitä ei ollut ensinkään, vaan maa oli kiinteätä aroa. Yksinäisiä puita, joskus metsiköltäkin tavattiin, mutta ei minkäänlaisia raunioita näkynyt. Toisin paikoin oli sangen hyvää vettä, osoittaen maan olevan kosteata melko kauas Jarkent-darjasta.

Erämaan järviä.

Eteisillä ilmoilla kohosi sitten näkyviin korkea vuori, joka oli ennen mainittu Masar-tag, Jarkent-darjan etelärannalla. Pian tuli sitten vastaan laaja poppelimetsä ja melkoinen kamishia kasvava järvi. Ihmisjälkiäkin täällä näkyi. Kauempana pohjoisessa järvi laajeni, metsät, joita kasvoi sen dyynirannoilla, kävivät yhä vehmaammiksi ja taajemmiksi, mitä ihanimpia näköaloja avautui erämaasta tulleille vaeltajille. Järvi luultavasti on jonkun Jarkent-darjan putaan muodostama, täyttyen joen kesällä tulviessa. Asukkaita ei näkynyt, ei kuulunut. Samanlaisia järviä oli edelleenkin, vaikka pienempiä, niiden vesi erittäin maukasta, ja kameeleille oli vehmasta laidunta. Vuorilta oli laajat näköalat vehmaille aroille. Kaiken kaikkiaan nämä seudut täällä erämaan kainalossa tuntuivat Hedinistä maalliselta paratiisilta. Vielä kauempana tavattiin muutamia Maralbashin miehiä, jotka olivat täältä suolaa keräämässä; muutoin seutu oli autio. Nämä miehet tiesivät, että alue näiden järvien ja Khotan-darjan välillä oli aivan vedetöntä hietaerämaata, ja viimeiselle kukkulalle noustessaan Hedin yhdellä silmäyksellä saattoi todeta, ettei Masar-tag suinkaan jatkunut erämaan poikki, kuten Przevalskij oli sen piirtänyt. Kaikesta päättäen oli nyt kuljettava mitä kamalimman erämaan poikki, jos mieli päästä Khotan-darjalle. Hedin arveli voivansa kulkea matkan kuudessa päivässä ja otti vettä mukaan vain kymmeneksi, jottei rautasäiliöitä tarvinnut kokonaan täyttää, kameelien kuormat kun muutoinkin olivat liian raskaat.

Kun oli kuljettu puolentoista tuntia viimeisen järven rannalta, oltiin täydessä hietaerämaassa.

Takla-Makanin hiekoissa.

Kauan ei tarvinnut kulkea, ennenkuin dyynit olivat 6—7 metrin korkuiset. Missä kaksi aaltosuuntaa kohtasi toisensa, oli hietanietoksia, jotka olivat kahta vertaa korkeammat ja pyramiidien tavoin kohosivat ympäristöstään. Jossakussa kohdassa, missä itse maaperä näytti olevan korkeampaa, kohosi oikeita hiekkavuoria, joilta oli suurenmoiset näköalat yli kammottavasti aaltoilevan hieta-aavikon. Hedinin mielestä tämä näköala hiljaisuudessaan ja levossaan oli sanomattoman kaunis. Hän yhä toivoi löytävänsä sen povesta salattuja tiedon aarteita.

Dyynien korkeus nopeaan lisääntyi, toisten harja oli 18—20 metriä aallon pohjaa korkeammalla. Kamalan vaikea oli päästä niiden poikki. Raskaista taakoistaan huolimatta kameelit kuitenkin kiipesivät niille sangen rivakasti ja varmoin jaloin luistelivat rinteitä alas; milloin joku sattui kompastumaan, ei se kuitenkaan jaksanut nousta ylös omin voimin, ennenkuin kuormaa oli puolennettu. Hediniä oli varoitettu, että hän oli kameelien selkään sälyttänyt liian suuret kuormat, ja varoitusten oikeutus tuli nyt piankin ilmi. Hän ei kuitenkaan hennonnut uhrata kallista varustustaan kuormia pienentääkseen. Pahimpain dyynien poikki täytyi lapioida polku, ennenkuin kameelit saattoivat niille nousta.

Vielä kauempana hietanietoksien korkeus oli 25—30 metriä; niiden harjaa kulkeva kameeli näytti kerrassaan pieneltä aallon laaksosta nähden. Kovaa maata ei enää tuntunut hieta-aaltojen pohjallakaan ja taakse olivat jääneet viimeisetkin tamariskit, jotka kaukana muusta kasvullisuudesta olivat uhmanneet erämaan kuumaa puhallusta. Ei näkynyt ainoatakaan kortta, lehteä, kaikki oli vain keltaista hiekkaa. Ei ainoatakaan lintua lentänyt ilman piirissä, gasellien ja hirvieläinten jäljet olivat jo ammoin kadonneet ja Masar-tagin uloinkin niemeke pölyyn häipynyt. Toinen koirista jäi jo ensimmäiselle erämaan taipaleelle, miesten luulon mukaan kuoltuaan auringonpistoksesta. Ensimmäisenä iltana löytyi vielä dyynien välistä pieni laikka kovaa savea, jossa kasvoi kaksi viimeistä tamariskia.

Kameelit paikalla kuorivat ne. Muuta laidunta ei tietenkään ollut, vaan juhtain oli tyytyminen öljyyn ja sesaminkuoriin. Tähän yritettiin kaivaa kaivo, mutta kun maa 70 sentin syvyyteen oli rutikuivaa, täytyi siitä luopua.

»Omituisin, selittämättömin tuntein pystytimme nyt ensi kerran leirimme maapallon autioimpaan erämaahan. Miehet eivät paljoa puhuneet eikä kukaan nauranut; omituisen vaiteliasta oli pienen tulen ympärillä, jota tamariskin juurilla vireillä pidettiin. Haudan hiljaisuus vallitsi seudussa. Tiu'utkin vaikenivat. Ei kuulunut muuta kuin kameelien pitkäveteistä, raskasta, säännöllistä hengitystä. Teltassani lepatteli kynttiläni ympärillä pari eksynyttä yöperhosta, jotka kaikesta päättäen olivat tulleet karavaanin mukana.»

Seuraavana aamuna puhalsi länsimyrsky, hieta lensi, mutta taivas oli tällä tuulella enimmäkseen verraten pölytön, se kun tuli keidaspuolelta. Hieta ei jaksanut nousta paria miehen mittaa korkeammalle. Aurinko paahtoi polttavan kuumasti. Lentohiekka tunkeutui kaikkialle, suuhun, sieraimiin, silmiin ja vaatteihinkin, niin että ihossa tuntui ilkeätä hiestausta, johon kuitenkin pian tottui.

Islam Baj, Hedinin oiva ferghanalainen palvelija, kulki kompassi kädessä edellä etsimässä dyynien lomitse parasta tietä. Usein oli melkein mahdoton päästä eteenpäin, jonka vuoksi karavaanin täytyi tehdä isoja kierroksia ja matkan pituus täten sangen tuntuvasti venyi. Ainainen jano alkoi vaivata matkamiehiä ja tuon tuostakin täytyi juoda. Kameelit väsyivät pehmeässä hiekassa ja alkoivat yhä useammin kompastella. Tämä viivytti matkaa. Kun oli kuljettu 13 kilometriä, olivat kaikki niin uupuneet, että oli jäätävä siihen yöksi.

Yöllä oli vain pari lämpöastetta ja seuraavana päivänä puhalsi koillistuuli, joka sekoitti ilman niin pölyiseksi, ettei aurinko päivällä päässyt liiemmäksi lämmittämään. Maisema oli niin sankan udun verhoama, että vain lähimmät dyynit näkyivät.

Kuolonhiljaisunden koti,

Mutta aamulla Hediniä odotti surullinen havainto. Rauta-astioissa ei ollut enää vettä kuin kahdeksi päiväksi, miehet kun olivat ottaneet sitä viimeisestä järvestä paljon vähemmän kuin käsky oli ollut. Jolltji, retkikunnan opas, vakuutti tämän hyvin riittävän Khotan-darjan laaksoon ja Hedin luotti hänen sanoihinsa, luullen sinne olevan saman verran matkaa kuin takaisin Masar-tagin järville.

Pölyssä oli entistä vaikeampi arvostella etäisyyksiä. Usein näytti joku dyyni olevan kaukana, vaikka katsoja seisoikin aivan sen juurella. Hiekkanietosten laaksoissa oli siihen saakka ollut omituisia savimultapengermiä, joita Hedin luuli entisen merenpohjan lietteistä syntyneiksi muodostumiksi, mutta nyt nekin katosivat ja kaikkialla oli paljasta hiekkaa. Yksi kameeleista uupui, pysähteli tavan takaa, lopulta kävi pitkäkseen, eikä enää suostunut liikkeelle lähtemään, ennenkuin sen kuorma oli muiden kameelien selkään sälytetty. »Kauhistus valtaa mielen, kun erämaan laiva, josta pelastus riippuu, täten tekee haaksirikon.»

Toivottomuus alkoi yhä enemmän vallata mieliä, mutta kun äkkiä paarma ilmestyi kameelien keskuuteen, muuttui mieliala taas mitä toivehikkaimmaksi. Toisin paikoin olivat korkeimmat dyynit 50—60 metrin korkuiset, alentuen taas puoleen tästä määrästä. Ensimmäinen kameeli oli täytynyt jättää jäljelle, josta sen möly kauan kuului, eikä tarvinnut kauaakaan odottaa, ennenkuin taivaalle ilmestyi korppi. Siitä taas kaikki ilostuivat, luullen Khotan-darjan olevan lähellä. Sitten teki suuri musta kameeli tenän ja oli leiriydyttävä. Todenteolla oli silloin kuljettu vasta kolmasosa varsinaisesta erämaan matkasta. Kaikki luulivat joelle olevan korkeintaan kolme päivämatkaa, vaikka todenteolla kului yhdeksän päivää tämän matkan kulkemiseen. Telttaan ilmestyi illalla kaksi sääskeä ja ne taas vuorostaan kohottivat mielialaa.

Hedin oli tähän saakka ratsastanut kameelilla, mutta lähtenyt, juhtain kuormaa huojentaakseen, jalan edellä kulkemaan. »Leiri ja kameelit katosivat pian taakseni näkyvistä; vain kärpänen, jota katselin erikoisen suopein silmin, teki minulle seuraa.» Dyynit kohosivat taas 40—50 metrin korkuisiksi, niiden jyrkempi puoli vietti itää kohti osoittaen luodetuulen puhaltaneen täällä viime päivinä. Tuulen mukana leijaili silloin tällöin ilman kautta joitakuita kevyitä kasviuntuvia ja erään nietoksen rinteellä oli kuivuneita takkiaisia. 13 kilometriä kuljettuaan Hedin uupuneena laskeutui nietoksen selkään odottamaan, kunnes karavaani hänet saavutti. »Tuolla tulivat kameelit horjuvin askelin. Niiden silmistä loisti raukea kuolonhohde. Katse oli alistunut ja välinpitämätön, se ei enää näyttänyt laidunta tähyilevän.» Niitä oli enää kuusi, kaksi oli jäänyt jäljelle, kaksi miestä niiden keralla, taluttamaan ne jäljestäpäin leiriin.

Dyynien välissä alkoi nyt olla sanomattoman hienoa, kuohkeaa ainetta, johon jalka upposi kuin liejuun, ja laakson pohjia oli vältettävä. Toisin paikoin hiekan pinnalla oli harva kerros pieniä teräväsyrjäisiä piikivenkappaleita; näillä oli hietanietoksiin sama vaikutus kuin öljyllä aaltoihin; dyynit olivat niiden kohdalla ikäänkuin litistettyjä. Eräästä dyynilaaksosta löytyi villihevosen luuranko, joka oli niin hauras, että se koskettaissa hajosi kuin tuhka. Hedin arveli, että tuo luuranko saattoi olla vaikka tuhannen vuoden vanha, sillä hiekan alla kaikki säilyy ihmeteltävän hyvin. Kun dyynit ainiaan vaeltavat, oli luuranko ehkä aivan hiljan voinut hiekasta paljastua. Yön viileydessä tulivat molemmat jäljelle jääneet kameelit leiriin.

Iltasella koetettiin dyynien lomassa paljastuneeseen savimaahan kaivaa kaivo. Suurella innolla miehet ryhtyivät työhön — dyynit olivat tässä taas verraten matalia, joten toivottiin erämaan päättyvän — ja innostus vielä kiihtyi, kun tuli vastaan yhä kosteampaa maata, kuta syvemmälle kaivettiin. Kameelitkin käsittivät, mitä oli tekeillä, ja kurottelivat kaulaansa vainutakseen kosteasta hiekasta veden hajua. Sitä kamalampi oli pettymys, kun parin metrin syvyydessä äkkiä tulikin vastaan rutikuivaa hiekkaa. Märkä kerros oli ehkä jonkun lumi- tai vesisateen vajonnutta kosteutta.

Yhden päivän vesivara oli enää jäljellä viimeisessä vesisäiliössä. Kameeleille ei oltu annettu vettä kolmeen päivään.

Seuraavana aamuna, huhtik. 27:ntenä, kevennettiin kameelien kuormia, jotta ne paremmin jaksaisivat. Kauan ei tarvinnut kulkea, ennenkuin hiekkanietokset taas kohosivat suunnattoman korkeiksi eikä ainoatakaan risua näkynyt korkeimmaltakaan hietavuorelta. Mutta erään dyynin kupeesta löytyi pieni hiekan värinen lisko, joka sukkelaan livahti hiekan sisään reikäänsä. Mistä se eli ja sai vettä? Korkealla ilmassa lensi kaksi hanhea luodetta kohti. Turhat olivat kuitenkin toiveet, joita ne herättivät; mitä merkitsi hanhille 30 penikulman laajuinen erämaa! Dyynit kohosivat nyt 60 metrin korkuisiksi, matka oli kuljettava kierrellen, kaarrellen, ja parhaatkin kameelit olivat niin uupuneet, että niiden polvet lotisivat.

Molemmat sairaat kameelit eivät enää jaksaneet seuraavaan leiriin. Ajajan jättäessä ne oman onnensa nojaan oli toinen maannut uupuneena, toinen vielä seisonut lotisevin säärin, sieraimet suurina, kiiluvin silmin, luoden surullisen, kaihoavan katseen karavaaniin, joka hietakummun taa katosi sen näkyvistä. Illalla näkyi lännessä pilviä ja toivottiin sadetta, mutta tämä toivo petti. Miehet väittivät, että karavaani oli noiduttu ja ettei se koskaan pääsisi erämaasta. Ei edes kompassiin uskottu, vaan väitettiin senkin kiertävän piiriä. Piintyneimmät eivät enää uskoneet aurinkoonkaan. Katkeralla ivalla he kehoittivat toisiaan rupeamaan hiekasta aarteita kaivamaan.

Huhtik. 28 p. puhalsi itäpohjoisesta hirveä hietamyrsky, »karaburaani», joka pimitti päivän. Vaikeata oli kulkea eteenpäin, mutta ilma oli viileätä eikä jano vaivannut niinkuin päivänpaisteisina päivinä. Eteensä ei nähnyt kuin lähimmän kameelin. Kaikkien täytyi pysytellä niin lähekkäin kuin suinkin, sillä auttamattomasti hukassa oli se, joka joukosta eksyi. Ilmassa kuului ihmeellistä sihinää ja suhinaa miljardien hiekkajyvästen ohi kiitäessä. Keltainen tai harmaa hämäryys vallitsi kaikkialla, muuttuen kuitenkin toisin ajoin pilkkopimeäksi. Kovimpien puuskien ajaksi miehet menivät kameelien taa suojaan ja kameelit taas kävivät maahan maata, perä tuuleen, ojentaen kaulansa maata pitkin. Yksi nuoremmista kameeleista sortui uupumuksesta eikä hietamyrskyssä kukaan uskaltanut lähteä sitä etsimään.

Illalla kevennettiin jälleen kuormia, jättäen ensinnäkin hiekkaan kolmen kuukauden eväät, talvivarustuksia, taloustarpeita y.m. Hedin merkitsi kuitenkin paikan toivoen voivansa vielä palata pelastamaan varustuksensa. Miehille jaettiin viimeisetkin vettä sisältävät konservit ja tultuaan vakuutetuiksi siitä, etteivät ne sisältäneet sianlihaa, söivät he ne mielihalulla. Vettä oli jäljellä vain kaksi litraa. Kameelien kurkku oli niin kuivanut, etteivät ne enää voineet syödä. Seuraavana aamuna, 29 p. huhtik., oli joku miehistä, epäluulon mukaan opas, juonut toisen vesilitran, niin että asema todella näytti toivottomalta. Rannattomana levisi erämaa edelleenkin joka puolella. Nyt olivat sitä paitsi dyynien jyrkät puolet vastassa, loivat puolet myötämaata, ne kun olivat itätuulella syntyneet. Päivän kuluessa tavattiin myyrän luuranko ja ikivanha juureton poppelin runko. Ne jälleen virittivät toiveita. Kameelit eivät syöneet enää mitään, laihtuivat nopeaan ja näyttivät surkean huonoilta. Tyynesti ja juhlallisen arvokkaasti ne siitä huolimatta astelivat eteenpäin. Päivä oli viileä, kuten edellisetkin, muutoin luultavasti sekä kameelit että miehet jo olisivat sortuneet.

30 p. huhtikuuta oli rautakannussa jäljellä kaksi lasia vettä. »Muiden miesten karavaania kuormatessa yllätti Islam Baj Jolltjin (oppaan) tämän selin tovereihinsa kohottaessa kannun huulilleen. Islam Baj ja Kasim hyökkäsivät vihasta kiehuen Jolltjin kimppuun, iskivät hänet nurin, löivät häntä kasvoihin, potkivat häntä ja olisivat hänet tappaneet, ellen ankarasti olisi käskenyt heitä lakkaamaan.» Puolet, noin 1/2 litraa oli vielä jäljellä. Tällä oli päivälliseksi kostutettava miesten huulia ja illalla oli loput jaettava viiteen yhtä suureen osaan.

Keskellä dyynimeren toivottomuutta kuultiin västäräkin viserrystä ja se jälleen herätti uutta toivoa. Jolltji jätätti itsensä jälkeen ja jätettiin erämaahan kuolemaan. Muut miehet olivat vakuutetut siitä, että hän oli ottanut niin vähän vettä mukaan ehdollaan hukuttaakseen karavaanin, varastettuaan sen verran itselleen, että pelastuisi ja voisi palata ryöstämään tavarat.

Janokuolema hieta-aavikolla.

Kun viimeinen vesierä oli illalla jaettava, olivat Kasim ja Muhammed Shah juoneet kaikki.

Yö vapunpäivää vasten oli kylmä, vappu valkeni kirkkaana ja kauniina. Aamulla varhain Jolltji saavutti karavaanin ja oli vakuutettu siitä, että tänään löydettäisiin vettä. Hedin, joka ei ollut edellisenä päivänä saanut juoda ensinkään, joi nyt mukana olevaa kiinalaista viinaa, mutta lamautui siitä niin, että tuskin pääsi kulkemaan. Vähän väliä hän kaatui; mutta kompuroi uudelleen jalkeilleen, jääden yhä kauemmaksi karavaanista, lopulta hän kuitenkin taas saavutti sen, kun viisi eloon jäänyttä kameelia oli lopen uupuneena laskeutunut eräälle dyynille maata. Vanha Muhammed Shah makasi hiekassa suullaan, mutisi rukouksia ja rukoili Allahilta apua, houraili, naureskeli, itki, jokelteli ja leikki hiekalla, suodattaen sitä sormiensa läpi. Kun hän ei enää kyennyt kulkemaan, täytyi karavaanin leiriytyä siihen päivän kuumimmaksi ajaksi ja yöllä jatkaa matkaa. Teltta pystytettiin ja sen varjoon tunkivat kaikki, koira ja eväiksi otettu lammaskin — ainoa elossa oleva kolmesta — joka uskollisesti oli kulkenut karavaanin mukana. Jolltji makasi ulkopuolella teltan suojassa, mutta Muhammed Shah jäi makaamaan siihen, mihin oli sortunut. Mukana olevat kanat vain olivat yhä virkeinä, kävellen ympäri ja nokkien kameelien satuloita ja eväspusseja. Kello oli vasta puolikymmenen e.pp. Hedin itse lepäsi alastomana vuoteellaan ja edellisen elämän vaiheet kulkivat kirjavina kuvina hänen sisällisen silmänsä ohi. Päivä oli loppumattoman pitkä, joka tunti oli kuin ikuisuus.

Puolenpäivän aikaan heräsi tuulenhenki ja kolmen aikaan oli niin viileätä, että paljas ruumis kaipasi peitettä. Ja sitä myöden virkistyivät matkustajan voimatkin, niin että hän illalla tunsi olevansa aivan virkeä. Ja samalla hänessä heräsi toimintatarmo; hän ei tahtonut kuolla. Islam Baj ja Kasimkin alkoivat virkistyä. Hämärässä opaskin virkosi houreistaan, ryömi Hedinin luo, heristi nyrkkiään, huusi leikkaavalla kolealla ja uhkaavalla äänellä: »Vettä, vettä, antakaa meille vettä, herra!» Sitten hän lankesi polvilleen ja rukoili säälittävällä äänellä edes jotakuta tippaa vettä.

Leikattiin kukolta kaula poikki; siitä ei saatu monta tippaa verta. Teurastettiin lammas, vaikka miehet sen tekivät kovin vastenmielisesti, se kun oli niin uskollisesti ja toverillisesti jakanut ilot ja surut; mutta sen veri maistui niin iljettävältä, ettei kukaan voinut sitä juoda. Vielä epätoivoisemmin keinoin koettivat miehet janoaan sammuttaa.

Erotettuaan erilleen ne tavarat, jotka välttämättä oli koetettava pelastaa — Islam Bajn kehoituksesta puoli kameelinkuormaa hopeaakin — ja jätettyään molemmat hourailevat leiriin kuolemaan Hedin lähti Islam Bajn ja Kasimin keralla matkaa jatkamaan itää kohti; molemmat palvelijat jalan kulkien, hän itse kameelilla ratsastaen.

Kauan ei tarvinnut kulkea, ennenkuin yksi viidestä kameelista uupui ja laskeutui kuolemaan. Mutta muutkin kameelit olivat niin uupuneet, että ne aina vähän väliä pysähtyivät. Islam Baj oli niin sairas, että voihki isoon ääneen ja väänteli maassa kuin mato. Hedin laskeutui nyt alas edellä oppaana kulkeakseen, joka tehtävä yön pimeydessä ei ollut helpoimpia, vaikka taivas olikin tähdessä. Lopulta Islam Baj ei kuitenkaan jaksanut kulkea kauemmaksi ja hän sai sen vuoksi jäädä erämaahan kameelien keralla Hedinin lähtiessä Kasimin keralla, joka oli vielä jotakuinkin virkeä, jalan Khotan-darjaa kohti pyrkimään. Islam Baj oli erottaessa niin huonona — osaksi nauttimistaan iljettävistä juotavista — ettei Hedin luullut hänen enää elävän monta tuntia.

Jätettyään täten toukok. 2 p. kuolevan karavaanin Hedin Kasimin keralla lähti eteenpäin pyrkimään, tuntien itsensä nyt kokonaan vapaaksi ja esteettömäksi. Uupuneina, aina väliin torkkuen, kunnes vilu ajoi liikkeelle, nämä molemmat pyrkivät eteenpäin läpi dyynimeren. Aamulla puhalsi raikas länsituuli, joka edisti matkaa. Mutta puolenpäivän aikaan kuumuus kävi niin sietämättömäksi, että maailma alkoi mustua ja molempien vaeltajain täytyi asettua jyrkän dyynin varjopuolelle lepäämään, kaivautuen viileään hietaan, kaikki vaatteet päältään riisuttuaan. Sääski ja kaksi kärpästä tekivät heille seuraa; ne kuitenkin saattoivat olla tuulen tuomia pitkien matkojen päästä. Kuuden aikaan illalla molemmat vaeltajat lähtivät matkaansa jatkamaan, kulkien, vähän väliä seisahdellen, kello yhteen yöllä. Nukuttuaan eräällä dyynillä puoli viiteen he jälleen aamulla lähtivät eteenpäin kompuroimaan. Äkkiä Kasim seisahtui, tarttui Hediniä olkapäähän ja tuijotti ja osoitti itää kohti sanaakaan sanomatta. Tämä ei mitään nähnyt, mutta haukan silmillään Kasim oli etäisyydessä nähnyt tuoreen tamariskin. Siihen nyt kohdistuivat heidän kaikki pelastuksen toiveensa.

Tamariski.

»Suuntasimme suoraan tamariskia kohti, pitäen tarkkaan varamme, ettei se päässyt hukkumaan näkyvistä. Kun laskeusimme dyynien laaksoon, katosi se, mutta seuraavalta aallonharjalta se taas näkyi. Lähestyimme yhä enemmän. Saavutettuamme sen kiitimme Jumalaa, iloitsimme sen raikkaasta vihannuudesta ja pureskelimme kuin eläimet sen mehukasta kuorta.

»Se todella eli. Ilmeisestikin sen juuret ulottuivat pohjaveteen ja maanpäällinen vesi oli siis mahdollisuuden rajoissa. Se asui urheasti hietanietoksen kukkulalla eikä läheisyydessä näkynyt alkuakaan lakeasta maasta. Ihmeellinen on näiden vaatimattomien kasvien (Taniarix elongata) elämä. Korkeintain parin metrin korkeita sitkeitä runkojaan auringon paisteessa paahdattaen ne juurineen tunkeutuvat tuntemattomiin syvyyksiin, imien sieltä pohjavedestä kosteutta kasville, joka ulpukan tavoin uiskentelee hiekkameren liikkuvalla aaltoilevalla pinnalla.

»Nautinto oli tamariskin paljas katseleminenkin ja suloista oli joksikin aikaa lepuuttaa väsyneitä jäseniään sen hatarassa varjossa. Se oli öljypuun oksa, joka ennusti, että hiekkamerelläkin oli rajansa, uloin meren luoto, joka haaksirikkoisille ilmaisi maan läheisyyttä! Otin kokonaisen kimpun sen havunkaltaisia oksia ja nautinnolla hengitin niiden raikasta tuoksua. Toivoni oli nyt entistä varmempi ja rohkealla mielellä jatkoimme kulkuamme itää kohti.»

Dyynit olivat nyt vain kymmenkunnan metrin korkuisia ja parin välissä tavattiin ensimmäiset kamishikorret (Lasiagrostes splendens), joita molemmat pureskelivat. Klo 10 aikaan tuli vastaan toinen tamariski ja idässä päin niitä näkyi enemmänkin. Mutta päivän helle uuvutti molempain kulkijain voimat niin, että he vaipuivat voimattomina tamariskin varjoon, makasivat yhdeksän tuntia kuin kuolleet hiekassa alasti, ja Kasim tuskin enää jaksoi ajaa herransa päälle verestä hiekkaa. Hämärän tullessa he horjuvin askelin lähtivät matkaa jatkamaan. Kolmen tunnin kuluttua Kasim taas pysähtyi äkkiä ja huudahti »tograk» (poppeli)! Dyynien takaa todella löytyi kolme oivaa poppelia (Populits diversifolia), joilla on sangen mehukkaat lehdet. Niin karvaita ovat nuo lehdet kuitenkin, ettei niitä mielellään pureskele; mutta matkamiehet hieroivat niillä ihoaan, kunnes se kostui. Mukaan otetulla lapiolla he sitten koettivat kaivaa juurelle kaivon, mutta voimat uupuivat kesken ja hiekka tuskin oli kosteata. Sen sijaan he kuivista oksista tekivät suuren tulen Islamille merkiksi.

Kasim kärvensi lampaan lihavan hännän, jonka hän oli eväiksi ottanut, Hedin avasi hummeripurkkinsa ja suurella vaivalla he saivat vähän syödyksi. Aamulla oli taas edessä hiekka-aavikko, poppeleita ei enää näkynyt, tamariskejakin oli entistä harvemmassa. Klo 9 aikaan molemmat vaeltajat voimattomina vaipuivat tamariskin juurelle ja makasivat siinä kymmenen tuntia auringonpaahteessa. Kasim ei enää jaksanut kuoppaa kaivaa eikä luoda herransa päälle viileätä hiekkaa ja tämä sen vuoksi kärsi kovin kuumuudesta. Illalla Kasim ei enää jaksanut nousta, Hedin lähti yksin matkaa jatkamaan.

Toukokuun 5:ntenä aamuyöstä hän uupuneena vaipui tamariskin juurelle, koetettuaan turhaan tehdä tulta. Hän uinahti. Mutta kuuli äkkiä hiekan kahinaa, näki lähestyvän ihmishaahmon. »Sinäkö se olet, Kasim?» »Niin — herra». Kasim oli yön viileydessä virkistynyt ja lähtenyt eteenpäin kämpimään. Yhdessä lähtivät he pilkkopimeässä eteenpäin, lasketellen alamäet ja ryömien nelinkontin ylämäet. Sitten he tapasivat verekset ihmisjäljet ja kavahtivat ilmivalveille — ne olivat heidän omat jälkensä. Nukahtaen pimeän ajan he aamulla kompuroivat eteenpäin. Kasim näytti kamalalta, kieli oli ajettunut, valkoinen ja kuiva, huulet sinertävät, posket olivat kuopalla, silmät raukeat, lasikiiltoiset. Häntä vaivasi kouristuksen tapainen nikotus, ja koko hänen ruumiinsa vapisi. Kummankin kurkkua poltti sietämätön kuivuus. Silmät olivat niin kuivat, että niitä tuskin saattoi sulkea ja avata, nivelistä tuntuivat viimeisetkin rasvat lähteneen.

Metsä.

Auringon noustessa näkyi idän rannalla terävä syrjä. Molemmat hätkähtivät sen nähdessään. Se oli aivan toisen näköinen kuin tavallisesti. Ja vähän päästä näkyi selvä musta juova. Mikä ilo, mikä onni! Se oli Khotan-darjan metsä! Viiden aikaan he saapuivat vanhaan virran uomaan, jonka pohjalla kasvoi paljon poppeleita, mutta eivät jaksaneet kaivoa kaivaa. Eteenpäin ponnistaen he kapean hiekkavyöhykkeen poikki puoli kuuden aikaan tulivat taajaan metsään, joka jo oli puhjennut täyteen lehvään, luoden maahan raikkaan varjon. Metsässä vallitsi ihanin kevät.

»Kädellä otsaani pidellen seisahduin kuin lumottu tätä ihmettä katsomaan. Minun täytyi koota ajatuksiani, olin vielä ilmivalveilla kuin kamalasta unesta, hirmuisesta yöpainajaisesta herättyäni. Emmekö vast'ikään olleet viikkokausia ja polttavassa hiekassa hitaasti kuolemaa tehden laahanneet itseämme eteenpäin varjojen maassa — ja nyt! Mihin vain katsoimme, joka puolella vain paljasta elämää ja kevättä, linnunliverrystä, metsäkukkia, kaikenlaista vihannuutta, varjoa ja tuolla metsän vanhain runkojen välissä metsäeläimien jälkiä jos kuinka paljon: tiikerien, susien, kettujen, hirvieläinten, antilooppien, gasellien ja jänisten! Ilmassa hyöri kärpäsiä ja sääskiä, kovakuoriaisia lensi nuolen nopeaan ohitsemme ja niiden siipien ääni oli kuin urkupiipun hyminää, ja lukemattomat linnut lauloivat huomenlaulujaan. Metsä laajenemistaan taajeni. Siellä täällä verhosivat liaanit poppelien runkoja. Toisinaan ehkäisivät kulkuamme kaatuneiden puitten, risujen ja pökkelöiden muodostamat murrokset ja yhtä usein okaiset ja tiheät pensaat.»

Metsä vihdoin harveni ja nyt näkyi ihmisten ja eläinten jälkiä sekä hevosenlantaa. Ne kuitenkin saattoivat olla vanhoja. Päivällä oli kuitenkin metsässäkin niin kuuma, että vaeltajain täytyi olla alallaan, vaikka jano oli kauhea ja he arvelivat virran olevan aivan lähellä. Hämärässä piti lähdettämän matkaa jatkamaan, mutta Kasim ei enää kyennyt liikahtamaankaan, ei saanut edes sanaakaan sanotuksi, viittasi vain, että Hedin lähtisi vettä hakemaan ja juotuaan toisi sitä hänellekin, muutoin hän kuolisi siihen missä oli. Lapiosta varren tuekseen ottaen Hedin lähti matkaan, yhä itää kohti ponnistaen. Hämärsi ja tuli pimeä ja vähän väliä pysähtyen matkustaja lepäsi jonkun kaatuneen puun rungolla. Mutta sitten metsä äkkiä päättyi kuin tulella poikki leikattuna ja idässä oli rannaton lakeus, joka oli tasainen kuin permanto, tiiviistä savesta ja hiekasta muodostunut. Kun se oli paria metriä matalampana metsämaata, arvasi Hedin heti, että se oli Khotan-darjan uoma. Sitä osoittivat teräväreunaiset vaotkin, joita virta oli uurtanut. Mutta hieta oli kuivaa kuin erämaan dyynien, uoma tyhjä, odottaen vuorilta laskevaa kesätulvaa.

Arvellen kuitenkin, että uoma, samoin kuin Jarkent-darjankin monessa kohden, oli siirtynyt idemmäksi, Hedin lähti kulkemaan tämän lakeuden poikki, ennenkuin heitti kaiken toivon. Hän muutti nyt kuitenkin suunnan kaakkoiseksi, osaamatta itsekään sanoa, miksi. Hän kulki sitä suuntaa »vastustamattomasti kuin näkymättömän käden ohjaamana». Puolen kolmatta kilometriä eteenpäin ponnistettuaan kuutamossa yhä raukenevin voimin hän näki vastarannan metsän, joka yhä selveni, näkyi viidakko ja ruovokko ja puoleksi kaatunut poppeli nuokkui uomassa olevan syvennyksen yli. Äkkiä kohosi pelästynyt sorsa lentoon, kuului veden molskinaa ja samassa seisoi vaeltaja pienen, tuskin 20 metriä pitkän allikon partaalla, jossa oli raikasta, kylmää, ihanaa vettä!

Siitä hetkestä Hedin sanoo muistavansa, miltä vesi maistuu. Hän joi ja joi, ja sitä myöten alkoi veri suonissa virrata nopeammin, kädet käydä täyteläämmiksi, iho kostua ja norjistua ja otsa hiestyä. Ei koskaan ollut elämä hänestä tuntunut suloisemmalta. Hänestä tuntui, kuin olisi näkymätön käsi häntä ohjannut tähän allikkoon, sillä yhtenäistä virtausta ei Khotan-darjan uomassa tähän aikaan vuodesta ollut, siellä täällä vain pitkäin matkain päässä viime vuodesta säilyneitä allikotta. Pitkät matkat olisi tästä täytynyt kulkea kumpaankin suuntaan, ennenkuin olisi toisen allikon tavannut.

Levättyään ja virkistyttyään hän riisui pitkävartiset saappaansa jalastaan, täytti ne vedellä ja lapion varsi korentona lähti sukkasillaan tallustelemaan Kasimin luo. Mutta Kasimia oli sangen vaikea löytää. Hän sytytti metsään suuren tulen, huuteli, mutta ei kuullut vastausta. Vasta aamun tullen jälkensä tavattuaan hän löysi Kasimin, joka yhä makasi samassa asemassa, kähisten vain: »Minä kuolen!»

Kuultuaan saappaasta loisketta hän hätkähti, mörähti ja saappaan huulilleen saatuaan joi sen tyhjäksi yhdellä henkäyksellä ja paikalla sitten toisenkin. Ja Kasimissa tapahtui sama ihmeellinen muutos kuin Hedinissäkin. Hän oli kuitenkin niin heikko, ettei voinut tätä seurata allikolle, jonka vuoksi Hedin jätti hänet hiljalleen perässä tulemaan. Itse hän riensi edellä allikolle, joi, ui ja odotti tuntikauden ja kun Kasimia ei kuulunut, lähti hän nopeaan kulkemaan etelää kohti tavatakseen ihmisiä, ruokaa saadakseen ja Islam Bajn apuun päästäkseen. Kasimin hän otaksui tulevan vähitellen omin päin toimeen. Kauan sai hän kuitenkin etsiä, jonkun pienen allikon löytäessään joi ja joi, nukkui sitten rupeaman oikein sikeästi, tunsi herätessään nälän käyvän kahta vaativammaksi janon sammuttua, nieleskeli allikoista sammakonpoikasia, jotka olivat sangen karvaan makuisia. Ankara musta buraani alkoi raivota, täyttäen hänen mielensä synkillä ajatuksilla. Se tietysti hävittäisi kaikki jäljet, niin ettei Islam Baj näkisi perässä tulla, sen enempää kuin hänkään palata apuun ja tavaroitaan pelastamaan.

Seutu näytti ihmistyhjältä. Vettä kuitenkin oli joen uomassa siellä täällä edelleenkin. Leikaten ruokoja ja heiniä silpuksi ja siihen vettä sekoittaen matkustaja rakensi itselleen aamiaisen. Toisin paikoin dyynit vasemmalla rannalla ulottuivat aivan joen uomaan saakka. Eräässä paikassa Hedin löysi vanhan lammasnavetan, toisessa vereksiä ihmisjälkiä. Näytti siis kuitenkin siltä, kuin seudussa olisi ihmisiä. Toukok. 8:ntena iltahämärässä hän oli kuulevinaan omituista ääntä — äänen selvemmin toistuessa hän tunsi sen lehmän ammumiseksi. Hurjan toivon valtaamana hän lähti juoksemaan ääntä kohden, tunkien läpi okapensaiden, hyppien yli kaatuneiden puiden, syöksyen puhki kamishiruohikoiden, ja kuta kauemmaksi hän riensi, sitä selvemmin alkoi kuulua puhetta ja lampaiden määkinää, kunnes hän metsäaukiolla näki paimenen, joka sauva kädessä kaitsi karjaansa. Paimen tietysti hämmästyi suuresti, kun repaleinen outo mies, siniset silmälasit päässään, äkkiä hyökkäsi metsästä. Hetken tuijotettuaan hän pakeni, palatakseen kuitenkin vähän ajan kuluttua takaisin vanhemman miehen keralla, jonka kanssa syntyi keskustelu. Hedin kertoi seikkailunsa ja kuultuaan, ettei hän ollut syönyt kahdeksaan päivään, he veivät hänet pieneen risumajaan, jossa hän sai maissileipää ja lampaanmaitoa.

Nämä paimenet kaitsivat täällä erään Khotanin pohatan laumoja. Vuoden umpeensa he asustelivat täällä, kulkien paikasta paikkaan, sen mukaan kuin laidunta täytyi vaihtaa, ja rakentaen itselleen kaikkialle pienet risumajat. Tällä seudulla, jonka nimi oli Buksem, s.o. taaja metsä, he olivat olleet vasta viisi päivää ja aikoivat taas lähteä pian pois. Perheet asuivat Khotanissa, matkustavat kiinalaiset kun eivät olisi jättäneet naisia rauhaan, jos he olisivat asuneet täällä erämaassa. Paitsi maitoa he söivät etupäässä maissileipää, jota leivottiin kahdesti päivässä. Jauhot sekoitettiin veteen suolan keralla, vastattiin taikinaksi ja muodostettiin pyöreässä puuvadissa litteäksi leiväksi, joka pantiin hiillokselle paistumaan ja peitettiin kuumalla tuhkalla. Kolmen neljännestunnin kuluttua se oli valmiiksi paistunut ja maistui erinomaiselta. Sangen vieraanvaraisesti sitä annettiin tälle oudolle kulkijallekin, vaikka paimenet häntä epäilivätkin. Vaatteita heillä oli repaleinen mekko ja lammasnahka-lakki sekä vyö, johon teevarasto käärittiin. Jalassa oli jonkinlaiset lammasnahkalötöt, säärien verhoksi kiedottiin pitkät kangaskaistaleet. Taloustavaroita oli kolme erikokoista puuvatia, kuparipata, pumpun kuori vesiastiaksi, kauha, huopamatto ja kolmikielinen kitara. Tärkein työase oli kirves. Valkea tehtiin tuluksilla, mutta valkean kerran rakennettuaan he eivät päästäneet sitä sammumaan, niin kauan kuin seudussa viipyivät. Hiillos peitettiin tuhkalla ja kun illalla palattiin, oli siitä helppo saada uusi tuli kuiviin oksiin. Samanlaisia paimentolaisia oli Khotan-darjan laaksossa kauttaaltaan ja eteläänpäin yhä taajemmassa.

Iltapäivällä paimenet taas katosivat laumoineen ja Hedin oli ypöyksinään. Ohi kulki suuri, satakunnan aasia käsittävä karavaani, joka kuljetti riissiä Khotanista Aksuun. Vähän myöhemmin majan eteen ilmestyi kolme varakasta kauppiasta, jotka oivilla hevosilla ratsastaen matkasivat Aksusta Khotaniin. Kohteliaasti tervehtien he tulivat oikopäätä Hedinin luo ja kertoivat Buksemin pohjoispuolella tavanneensa joen vasemmalla rannalla puolikuolleen miehen, jonka kameeli oli metsänreunassa laitumella. Kun he olivat häneltä kysyneet, mitä hän tarvitsi, oli hän kähissyt »vettä, vettä», jota hänelle oli paikalla noudettu lähimmästä allikosta. Juotuaan suunnattomasti ja syötyään pähkinöitä, rusinoita ja leipää mies oli vironnut ja kertonut, kuinka hän oli siihen tullut. Sven Hedinin ei ollut vaikea älytä, että se oli Islam Baj, jonka hän oli luullut erämaahan kuolleen, mutta joka olikin pelastunut. Kauppiailta Hedin sai sylyksen vehnäleipää ja 18 hopearahaa, tengehiä, lainaksi.