IKUISEN JÄÄN POHJOLA. (continued 3)

Jo toukokuun 8:ntena Payer lähti uudelle retkelle, tutkiakseen Sabinen saaren kohdalla olevia suuria vuonoja. Suojat, likomärät kelit vaikeuttivat nyt tavattomasti kulkua.

Kesäkuussa Koldewey valmistautui lähtemään paluumatkalle, mutta vasta heinäkuun 22:ntena väylä aukeni. Kun kesä näytti suotuisalta, koetti hän laivalla tunkeutua pohjoista kohti, mutta jäät tuota pikaa sulkivat tien. Hän kääntyi silloin etelää kohti ja sinne päin oli sulaa. Kap Franklinin tuolla puolen löytyi erään vuonon suu, jota ei kartoilla ollut ensinkään; tämän vuonon löydöstä ja tutkimisesta tulikin sitten koko matkan loistokohta.

Payer nimitti vuonon hallitsijansa kunniaksi »Keisari Frans Josefin vuonoksi».

Frans Josefin vuono.

Vuonon suulla kohosi suoraan merestä 1 200 metrin korkuiset äkkijyrkät kallioseinämät ja näille Payer kiipesi, nähdäkseen vuonon sisustaan. »Mikä odottamaton näkö täällä ihastuneelle katseelle paljastui! Suunnaton, lukemattomien hohtavien jäävuorien peittämä vuono lepäsi lännessä jalkaimme alla, sulkien haaroineen helmaansa korkeita, jäätikön peittämiä kallioita, osaksi todellisia saaria, jyrkkäin kallioseinämäin piirittämättä, vuonon suu täynnään lukemattomia pieniä saaria. 70 km kauempana lännessä näimme erään vuonon päähaaroista poikkeavan länttä kohti 2400 m korkuisen vuorenharjanteen juurella. Etelässä Parryn yksinäinen kallioniemi pisti kauas mereen, ahtojäiltä tien sulkien, ja yli vielä selvittelemättömäin lahtien, niemensuikaleitten, vuorenjonojen ja jäävirtain vaelsi katse 100—110 km päässä olevalle, ehkä 3000 metriä korkealle 'Wernerin vuoristolle', jonka muodot muistuttivat Tyroolin Dolomiittteja».

»Germania» lähti paikalla sulaan vuonoon sitä kartoittamaan ja tutkimaan. Se haara, johon se laski, oli noin 7—10 km levyinen ja niin syvä, ettei 1,000 metrin luotilangalla tavattu pohjaa. Rannat olivat äkkijyrkkiä kallioseinämiä ja yli 600 metrin korkuisia jäävuoria uiskenteli vuonon pinnalla. Valtavia jäävirtoja päättyi monen kilometrin leveisin rintamin vuonoon.

Höyrykattilan huonon kunnon vuoksi »Germania» ei saattanut tutkia vuonon kaikkia mutkia, vaan retkikunnan täytyi tyytyä siihen, että kiipesi korkealle vuorelle saadakseen sieltä yleissilmäyksen. »Alppilaaksojemme reheväin niittyjen asemasta lepäsi täällä jalkaimme alla 2,100 metrin syvyydessä vuonon tumma vedenpinta. Lukemattomia jäävuoria, etäältä nähden kuin hohtavia helmiä, uiskenteli sen pinnalla ja hirmuinen vuorenseinä näytti suistuvan siihen äkkijyrkkänä. Kaikilta vuoripengermiltä, joka laaksosta laskeutui jättiläismäisiä jäävirtoja valtavan kalliosolan syvyyteen, ja niiden alapään korkeista jääseinämistä lohkeilivat nuo uljaat jäävuoret, jotka luode ja vuoksi ja merivirta sitten kuljettivat vuonon sokkeloista ulos valtamereen. Enemmän kuin mikään muu kiinnitti huomiotamme lännessä näkyvä valtava jääpyramidi. Se kohosi noin 1,520 metriä yli korkean vuorenharjanteen, joka kulki pohjoisesta etelään.» Sille annettiin nimeksi »Petermannin huippu», mutta Payer erehtyi koko joukon sen korkeudesta, uudempien mittauksien mukaan Petermannin huipun korkeus kaikkiaan on 2,800 metriä. Siitä laskeutui mereen jäävirta, jonka rintamaseinän leveys oli 6—7 kilometriä.

70 kilometriä »Germania» vielä kulki keisari Frans Josefin vuonoa länteen päin, löytäen yhä uusia salmia, joita se ei kuitenkaan voinut tutkia. Välttääkseen toisen talvehtimisen sen täytyi kesken lähteä paluumatkalle. Kun se syyskuun 11:ntenä 1870 saapui takaisin Weserin suulle, ei sieltä saatu luotsia, ei nähty merimerkkejä ja kaikki oli hiljaa kuin haudassa. Retkikunnan poissa ollessa oli puhjennut Saksan ja Ranskan välinen sota. »Hansan» miehistö oli saapunut kotimaahan kymmenen päivää aikaisemmin.

Retkikunnan sekä maantieteelliset että luonnontieteelliset tulokset olivat mitä suuriarvoisimmat, vaikk'eivät ne herättäneetkään yleistä huomiota, kotimaassa kun sota täytti kaikkien mielet. Geologiset tulokset valaisivat paljon sitä maayhteyttä, joka Grönlannin ja Euroopan välillä on ennen muinoin ollut ja jonka tunteminen on elimellisen luomakunnan levenemisen ymmärtämiselle niin tärkeä.

Grönlannin maajäätikkö.

Paljon ennen kuin Grönlannin rannat olivat kauttaaltaan tunnetuiksi tulleet, oli sen laaja sisäosa kiihoittanut tutkijain uteliaisuutta ja mielenkiintoa. Kaikkialla, missä vain oli vähänkin matkaa merenrannasta kuljettu, oli kuitenkin tullut vastaan valtava, yhtämittainen, ylipääsemätön jääpenkka, jonka haljenneiden, kuiluisten jyrkänteiden päälle näytti toivottomalta yrittääkään. Mitä oli tämän suunnattoman jäämuurin takana? Eskimot sitä pelkäsivät taikauskoisella kammolla eivätkä uskaltaneet lähteä sen päälle yrittämäänkään, valkoisten mielikuvitus sijoitti sinne ihania laaksoja ja vihantia nurmikoita, sillä sisämaasta rannikolle puhaltava tuuli oli kumman leuto.

Paars.

Jo v. 1728 lähti tanskalainen majuri Claus Enevold Paars tätä kysymystä ratkaisemaan. Hänen aikomuksensa oli kulkea sisämaan poikki itärannalle pakottamaan Eystribygdiä veroa maksamaan. Paarsilla oli sitä varten kerallaan sotaväkeä ja yksitoista hevosta. Hevoset kuolivat jok'ainoa, ennenkuin oli jäätiköllekään päästy, eivätkä sotamiehetkään, joilla oli mukanaan vaimot ja lapset, päässeet maajäätikön reunaa edemmäksi. Parikymmentä vuotta myöhemmin yritti kauppias Lars Dalager tätä tietä päästä vanhoja veriheimolaisiaan tavaroineen onnellistuttamaan, mutta 13 kilometriä kuljettuaan hänen oli kauniisti palaaminen takaisin koruineen, helyineen.

Sitten kului päälle 100 vuotta, ennenkuin seuraava yritys tehtiin. Amerikkalainen naparetkeilijä Isaak Hayes nousi, kuten olemme ennen kertoneet, Foulke vuonossa Luoteis-Grönlannissa maajäätikölle ja väittää kolmessa päivässä kulkeneensa sitä pitkin 90 kilometriä. Nansen ei kuitenkaan pidä tätä mahdollisena.

Vähän myöhemmin, v. 1867, yrittivät englantilaiset alppikiipeilijät Brown ja Whymper nousta maajäätikölle, mutta heidänkin yrityksensä meni aivan myttyyn. He tapasivat jäätä, jolta kesälämpö oli sulattanut kaiken lumen, ja tämä jää oli niin täynnään lukemattomia rosoja, etteivät he päässeet eteenpäin kuin moniaita kilometrejä, ennenkuin koirain vetämät reet särkyivät aivan kelvottomiksi.

Nordenskiöld maajäätiköllä.

Grönlannin maajäätikkö herätti kuitenkin yhä suurempaa mielenkiintoa tieteellisessä maailmassa ja v. i 1870 A.E. Nordenskiöld teki matkan Länsi-Grönlantiin tämän maantieteellisen kysymyksen valaisemiseksi.

Hän lähti yhdessä Lundin kasvitieteen professorin Berggrenin kanssa sisämaanmatkalleen Aulatsivik-vuonosta, joka on 100 kilometriä Jakobshavnista etelään, toivoen siellä tapaavansa semmoisen kohdan maajäätikön reunaa, joka olisi verraten liikkumaton ja jossa sen vuoksi olisi vähemmän halkeamiakin. Ja nousu maajäätikölle heille onnistuikin. Kahdeksassa päivässä he pääsivät etenemään sen lakea piikin 50 kilometriä. Mutta sitten eskimot, jotka olivat heidän kuormankantajinaan, tekivät tenän ja Nordenskiöldin täytyi palata takaisin. Hän oli kuitenkin ensimmäisenä saanut käsityksen tämän suunnattoman jääpeitteen yläpinnalla vallitsevista omituisista oloista, lumi-ilmiöistä, joita tuskin missään muualla tapaa, järvistä, lumisoista, puroista, joista, joita jäätikön pinnalla juoksee, ja mahtavista könkäistä, jotka suistuvat maajäätikön halkeamiin synkkiin syvyyksiin ja jäätunneleissa jatkavat matkaansa ikäänkuin Karstin kalkkialueen maanalaiset joet, vuorenhuipuista, »nunatakeista», jotka reunoilla kohoavat jäätikön syleilystä kuin yksinäiset tulivuorenkeilat valtameren keskeltä.

Seuraavan yrityksen teki Jensenin johtama tanskalainen retkikunta v. 1878. Se oli mitä parhaiten varustettu, mutta kohtasi niin vaikeata jäätä, sumua ja lumimyrskyjä, ettei se kolmisen viikkoa kestäneellä retkellään päässyt paljoakaan kauemmaksi kuin Nordenskiöld. Ruokavarain puute ja jalkineiden hajoaminen pakotti sen rannikolle palaamaan.

V. 1883 Nordenskiöld teki uuden yrityksen, joka onnistui paljon paremmin. 18 päivässä hän kulki jäätikön reunalta 117 kilometriä sisämaahan päin ja saavutti 1,500 metrin korkeuden. Edellisellä yrityksellä saavutettu korkeus oli ollut vain 600 metriä. Maajäätikkö siis kilven tavoin kohoamistaan kohosi. Paluukohdaltaan Nordenskiöld lähetti molemmat mukanaan olevat lappalaiset vielä kauemmaksi yrittämään, ja he väittivät 58 tuntia kestäneellä hiihtomatkallaan edenneensä vielä 230 kilometriä kauemmaksi. Nansen ei kuitenkaan luule heidän päässeen 70 kilometriä etäämmäksi. Vaikk'eivät lappalaisetkaan etäisimmästä kohdastaan nähneet muuta kuin samaa ainaista lumikenttää, oli Nordenskiöld kuitenkin edelleenkin vakuutettu siitä, että Grönlannin sisäosat olivat sulat. Hän arveli ehkä joutuneensa jääselänteelle, joka kulki tämän sulan alueen poikki. Nordenskiöldin käsityksen mukaan ei Grönlannin lumentulo olisi riittänyt koko maata jäähän peittämään. Mutta Grönlannin maajäätikkö lieneekin jääkauden aikuinen. Nykyisin se kaikkialla reunoillaan taantumistaan taantuu. V. 1886 Peary ja Maigaard kulkivat maajäätiköllä 160 km 23 päivässä, mutta heidän matkailmoitustaan toiset epäilevät.

Nansenin hiihtoretki Grönlannin poikki.

Kun oli kulunut muutamia vuosia Nordenskiöldin toisesta retkestä, esitti eräs nuori norjalainen, Fridtjof Nansen nimeltään, uhkarohkean tuuman Grönlannin sisäosien salaisuuksien paljastamiseksi. Hän lupasi hiihtää Grönlannin poikki autiolta itärannalta länsirannalle, jolla melkein kaikki siirtokunnat ovat ja jonne siis on uupuneena turvallisempi saapua.

Tuumaa pidettiin mielettömän uhkarohkeana, mutta siitä huolimatta Nansen sen toteutti. Yhdessä Otto Sverdrupin, kahden muun norjalaisen ja kahden lappalaisen keralla hän norjalaisella pyyntialuksella kulki Grönlannin itärannikolle. Hänen aikomuksensa oli nousta maihin Sermilik vuonossa, mutta laiva ei päässyt tunkeutumaan ahtojäiden läpi, vaan jätti retkikunnan veneineen varustuksineen etelää kohti matkaavien jäiden ulkoreunaan, ja ennenkuin Nansen suunnattomien ponnistusten kaupalla ja monet vaarat vältettyään pääsi ahtojäiden poikki rannalle, olivat jäät kuljettaneet retkikuntaa Umivikiin saakka, joka on 65:llä leveyspiirillä. Aikaakin kului tämän kautta hukkaan kuukauden päivät, mutta sen sijaan oli maajäätikölle nousu Umivik vuonon rannalta vähän helpompaa. Sangen suuren työn takana se oli sittenkin ja paljon vaarallisia halkeamia oli kierrettävä tai niiden yli kuljettava.

Ilman lämpöisyyden vuoksi kuljettiin alussa yöllä. Mutta sitten yöt muuttuivat kovin kylmiksi — kesä teki jo loppuaan, ja toisina öinä oli -50° pakkasta — ja reet luistivat kuivan lumen pinnalla niin huonosti, että kuljettiin päivällä. Suunta oli ensin luoteinen, sillä Nansen aikoi saavuttaa Kristianshaabin siirtokunnan, joka on lähellä Disko-saarta ja Jakobshavnia, mutta kun kahtenatoista päivänä oli halkeamien, lumimyrskyjen ja sateitten vuoksi päästy vasta muutama kymmen kilometriä eteenpäin, muutettiinkin suunta etelämmäksi, kohti Godthaabia. Nansen toivoi siten saavuttavansa länsirannan, ennenkuin viimeinen laiva ennättäisi lähteä Eurooppaan. Vähitellen jäätikön pinta parani, kuta korkeammalle noustiin, halkeamat katosivat, viimeisetkin nunatakit vaipuivat näköpiirin alle ja rannaton aaltoileva lumikenttä oli edessä. Mutta tämä lumilakeus kohosi kohoamistaan, kuten ilmapuntari ja punnituskone osoittivat, kunnes retkikunta oli 2,700 metriä merenpinnan yläpuolella. Tältä korkeudelta lumikentän pinta taas alkoi aleta, ensin hyvin verkkaan, sitten reunoja kohti nopeammin. Kelit, jotka jääkilven keskiosissa pehmeän lumen ja ankaran pakkasen vuoksi olivat huonot, paranivat länsirinteellä ja pitkiä matkoja retkikunta saattoi kulkea purjein kovan hangen pintaa. Jääkilven länsireuna oli täynnään suunnattomia halkeamia ja alas laskeminen oli ylen vaarallista ja aikaa vaativaa. 40 päivää kestäneen vaelluksen jälkeen oli kuitenkin tuo 560 km pitkä matka maajäätikön poikki kuljettu ja saavuttiin Ameralik vuonon rannalle. Siellä rakennettiin kiireesti vene kepeistä ja öljykankaasta, ja sillä kuljettiin Godthaabiin. Viimeinen laiva oli kuitenkin ennättänyt jo lähteä ja retkikunnan täytyi viettää talvi Grönlannissa. Tämän talven kuluessa Nansen perehtyi eskimoitten elämänlaatuun ja se oppi oli hänen pelastuksensa myöhemmin, »Framin» suurella napamatkalla.

Vaikka Nansen olikin kulkenut vain Etelä-Grönlannin poikki, osoitti hänen matkansa kuitenkin epäämättömästi, ettei sisämaa voinut olla sulaa, kuten Nordenskiöld oli otaksunut, vaan vielä monta vertaa, vahvemmalti jään peitossa kuin reunat. Ja samaan kokemukseen ovat tulleet kaikki muutkin, jotka myöhemmin ovat Grönlannin maajäätikölle nousseet. Nansenin jälkeen teki ennen muita Peary moisia, vielä paljon pidempiäkin matkoja, vieläpä aivan Grönlannin pohjoisimmissa osissa, ja hänen havaintonsa täydelleen vahvistivat Nansenin huomiot.

Itävaltalaisten retki Frans Josefin maalle.

Huippuvuorien itäpuolinen meri yleensä on jäitä täynnään, mutta norjalaiset valaanpyytäjät ovat kuitenkin usein tavanneet verraten aukeatakin vettä. Petermann piti tätä seikkaa uutena todistuksena siitä, että napameri perältäkin on sula, ja hänen kehoituksestaan kaksi itävaltalaista upseeria, Karl Weyprecht ja Julius Payer, jälkimmäinen meille jo tunnettu Itä-Grönlannin tutkijana, v. 1871 teki sille suunnalle lyhyen tiedusteluretken norjalaisella laivalla, tavatenkin todella laajalti sulaa merta. Tämä partioretki suuresti vahvisti sitä luuloa, että Golf-virta todella pitää Huippuvuorien ja Novaja Zemljan välillä merta sulana niin kauas pohjoista kohden, että sillä suunnalla muka on vapaa reitti pohjoisnavalle. Petermann tulisella innolla kehoitti tätä tietä yrittämään ja kaksi ylimystä, kreivit Wilczek ja Zichy, hankkivat itävaltalaisen retkikunnan varustamiseksi varoja. Payer ja Weyprecht saivat tämän oivallisesti varustetun retkikunnan johdettavakseen. Sen tehtävänä oli Novaja Zemljan länsipuolitse pyrkiä pohjoisnavalle ja sitten palata, mikäli mahdollista, Beringin salmen kautta, toisin sanoen kulkea koillisväyläkin yhden tien. Retkikuntaa varten rakennettiin varta vasten uusi laiva, »Tegetthoff», ja jo v. 1872 se saattoi Bremerhavenista lähteä matkaan.

Heinäkuun puolivälissä »Tegetthoff» sitten lähti edelleen Tromsasta ja saapui Novaja Zemljan luoteisrannalle tavaten siellä kreivi Wilczekin, joka oli norjalaisella pyyntialuksella tullut lisävarastoja tuomaan.

Kesä 1872 oli kuitenkin sangen epäsuotuisa, meri oli täynnään jäitä, jotka ilman varmaa suuntaa tuulen keralla ajelivat minne milloinkin, ja nämä jäät heti kreivi Wilczekin takaisin lähdettyä ympäröivät pohjoista kohti pyrkivän »Tegetthoffin», eivätkä sitä sen koommin irti laskeneet.

Kohtalokas päivä.

»Se oli kohtalokas päivä alusta loppuun», kirjoittaa Payer. »Tuskin olimme saaneet laivan jäälauttaan kiinnitetyksi, ennenkuin joka puolelta alkoi tunkeutua jäitä päällemme, saartaen meidät täydelleen Epätoivo olisi varmaan vallannut meidät, jos tänä iltana olisimme tienneet, että tästä hetkestä alkaen olimme tuomitut tahdottomina seuraamaan jään oikkuja, ettei laiva koskaan enää pääsisi päämääräänsä pyrkimään, että kaikki ne toiveet, joilla ystävämme vain pari tuntia takaperin olivat nähneet 'Tegetthoffin' höyryn voimalla pyrkivän pohjoista kohti, jo nyt olivat kokonaan tuhotut ja että samalla kaikki suuret toiveemme olivat rauenneet — ettemme enää olleet tutkimusretkeilijöitä, vaan vasten tahtoamme jäälauttain matkustajia. Mutta tässä tilassa me toivoimme päivästä päivään, vuodesta vuoteen, että vapautuksen hetki vihdoinkin tulisi. Ensin odotimme sitä tuntikaupalla, sitten päivä- ja viikkokaupalla, sitten vuodenaikain mukana tuulien kääntyessä ja vihdoin uudenvuodenlahjana. Mutta tämä hetki ei lyönyt milloinkaan.»

Retkikunnalle alkoi todella ylen ikävä aika. Ajojäiden mukana laiva kulki milloin yhtäänne, milloin toisaanne, sen mukaan mistä milloinkin tuuli puhalsi. Viikosta viikkoon Novaja Zemljan korkea kolkko ranta alenemistaan aleni, kunnes se vihdoin kokonaan katosi näkyvistä ja jääerämaa joka puolella ympäröi laivaa.

Kammon talvi.

Vuoden 1872 syksy oli tavattoman kylmä ja laivaa ympäröivät ajojäät jäätyivät pian yhteen. Ei ollut ajattelemistakaan, että sahaamalla enää olisi päästy vapaiksi, sen enempää kuin räjähdysaineillakaan. Lokakuun 13:ntena tämä hyinen ympäristö kuitenkin taas havahtui turtumuksestaan ja alkoivat kamalat jään puserrukset, jotka uhkasivat tuhota laivan ja joita kesti kaiken talvea. »Lokakuun 13:ntena jää halkesi aivan laivamme alta… jouduimme saarroksiin… Jäälauttamme ruhjoutui ja sinne ja tänne pusertuen jäälohkareet piiloutuivat röykkiöiksi, jotka kohosivat monta syltä laivaamme korkeammiksi ja painoivat jykeviä tammikaaria laitoihin. Laivan alle tunkeutunut jää alkoi sitä kohottaa ja valmistauduimme hylkäämään sen, jos se, kuten näytti varmalta, ruhjoutuisi… 'Tegetthoff' kallistui ja valtavat jääröykkiöt uhkasivat vyöryä sen päälle, mutta sitten puserrus kuitenkin laukesi.»

Lukemattomat kerrat huudettiin miehet kannella olemaan valmiit lähtemään laivasta, jos se uppoisi — lähtemään synkkään napayöhön tietämättä minne! Laiva ei kuitenkaan uponnut, vaan puserrukset kohottivat sitä yhä korkeammalle ja korkeammalle. Onneksi ei sattunut semmoisia lumimyrskyjä, kuin Payer oli Grönlannissa kokenut.

»Tegetthoff» varustettiin talvikuntoon, mutta samalla rakennettiin jäälle maja, johon vietiin kivihiiliä ja muita tarpeita siltä varalta, että täytyisi hylätä laiva. Tämän jälkeen ryhdyttiin tieteellisiin töihin, voimisteltiin, tehtiin lyhyitä retkiä ja silloin tällöin ammuttiin jääkarhuja, joita tuli laivalle utelemaan.

Näin kului talvi ja kun palaava aurinko loi riutuneeseen miehistöön ensimmäiset säteet, tuntui kaikista tietämättömin mies lausuvan julki kaikkein oppineimpainkin sisimmät tunteet, kun hän sanoi: »Siunattu auringonvalo!»

Auringon mukana alkoi tulla jääkarhuja niin suurella joukolla, että retkikunta niistä sai tuntuvan lisän ruokavaroihinsa. Mutta ne olivat niin vihaisia, että niitä vastaan täytyi olla alati varuillaan.

Helmikuusta alkaen laiva ajautui ensin luodetta ja sitten pohjoista kohti, saavuttaen itäisimmän kohtansa, 71° it. pituutta, leveydellä 79°. Kesällä se hitaasti kulki länttä kohti aina pituudelle 59°05'. Laivan suuntia hallitsivat lounaistuulet ja pohjoisessa olevan, silloin vielä tuntemattoman maan vastavaikutus.

Kesä ei sanottavasti muuttanut jääsuhteita, mutta linnuista, hylkeistä ja jääkarhuista saatiin siksi paljon tuoretta lihaa, että terveydentila laivalla pysyi hyvänä. Joskus ilmestyi taivaanrannalle railoja, mutta niihin oli mahdoton päästä. Joka päivä vähenivät toiveet, että laiva edes kesällä vapautuisi kahleistaan, ja surullisella mielellä retkikunta jo valmistautui uutta talvea vastaanottamaan.

Maata!

»Odottamatta tilanne silloin muuttui suotuisammaksi. Jo kauan olimme jäälauttamme kuljettamina olleet seuduissa, joita ei ihmissilmä ollut koskaan ennen nähnyt. Mutta turhaan olimme siihen saakka kurkkineet ja kurkkineet, eikö mistään näkyisi uutta maata. Mitä suurin yllätys ja retkikunnalle tärkeä tapaus sen vuoksi oli, kun elokuun 31:ntenä äkkiä näimme pohjoisessa sumuista selviytyvän korkeita maita, joille oli noin 26 km matkaa. Päämaan etelärintama näytti olevan 80:lla leveysasteella. Samalla näimme nyt ensi kerran ympärillämme suuret määrät jäävuoria.» Tällä maalla oli nimittäin paljon jäävirtoja, joista jäävuoria lohkeili. Lähin niemi, joka sai Tegetthoffin nimen, oli korkea, jyrkkä ja kallioinen, mutta monta matalampaakin saarta näkyi. Kapteeni Weyprecht komensi paikalla miehistön kannelle, veti lipun mastoon, piti puheen ja hurraahuutojen kaikuessa nimitti maan hallitsijansa mukaan »Frans Josefin maaksi.»

Frans Josefin maa.

Luutnantti Payerille kuului johto maalla, samoin kuin Weyprechtille, joka oli meriupseeri, merellä, ja viipymättä hän ryhtyi toimiin lähteäkseen tälle uudelle maalle. Mutta välillä oli niin paljon railoja, ettei se ollut mahdollista, vaikka Payer sanoo tunteneensa todellisia Tantaluksen tuskia kiihkeästi himoitessaan uudelle työmaalleen. Kuukausimääriä retkikunnan täytyi maata tämä uuden maan edustalla voimatta sitä saavuttaa. Vielä syys- ja lokakuunkin laiva tuulien oikkujen alaisena ajelehti pitkin tämän maan rantoja. Jos retkikunta olisi laivasta lähtenyt, olisi se auttamattomasti tullut siitä eristetyksi. Lokakuun lopulla »Tegetthoff» kuitenkin odottamatta ajautui viiden tai kuuden kilometrin päähän eräästä pienemmästä saaresta, ja nyt maihin meno kävi mahdolliseksi. Payer ei enää viivytellyt, vaan kulki röykkiöisen jään poikki lähimpään rantaan ja otti sen Itävallan omaksi, rakensi rannalle kivipyykin ja kätki siihen lyhyen kertomuksen retkestä. Kolkompaa, yksinäisempää saarta tuskin olisi voinut kuvitella kuin tämä itävallan kruunun uusin alusmaa, jonka kivikoita lumi ja jää peittivät, mutta retkikunnalle se oli kunnian pelastus.

Lokakuun 22:ntena alkoi jälleen napayö, mutta muutamia lyhyitä rekiretkiä kuitenkin tehtiin, vaikk'ei valon puutteen vuoksi ollutkaan mahdollista saada käsitystä uudesta maasta, oliko se vain pieni saaristo, vaiko suuri manner. Näihin kysymyksiin ei ollut mahdollista saada vastausta ennenkuin seuraavana keväänä, auringon taas noustessa — jos »Tegetthoff» jäälauttoineen silloin vielä oli entisellä paikallaan. Retkikunta pelkäsi nyt, että pohjoistuulet talven kuluessa jälleen ajaisivat sen kauas merelle.

Toinen talvi.

Onneksi pysyi »Tegetthoff» kuitenkin koko talven paikallaan. Jäät pysyivät rauhallisina, eivätkä pusertaneet laivaa, jolla talvi sen vuoksi nyt kului hauskemmin ja kaikki tieteelliset työt voitiin suorittaa paremmassa rauhassa. Mutta ankaria lumituiskuja oli ja monet viikot oli niin pimeä, että oli mahdoton erottaa päivää yöstä, ja viikkokausia oli elohopea jäässä. Jääkarhuja tuli tavan takaa vierailemaan, sen koommin takaisin palaamatta, ja niiden liha oli retkikunnalle oivallinen apu keripukkia vastaan. Mutta kolmatta talvea ei luultu enää kestettävän, ja kun »Tegetthoffin» vapautumisesta ei enää näyttänyt olevan toivoa ja oli pelättävä, että se kesällä lumen sulaessa kaatuisi, päätti retkikunta hylätä sen seuraavassa toukokuussa ja merijään poikki vetää veneet sulaan veteen ja pyrkiä niillä takaisin ihmisten ilmoille. Sitä ennen aiottiin kuitenkin rekiretkillä tutkia uusi maa.

Payerin rekiretket.

Julius Payerin keväällä tekemät rekiretket kuuluvat napatutkimuksen rohkeimpiin. Kun täytyi lähteä varhain liikkeelle, niin oli kestettävä ulkoilmassa lähes viidenkymmenen asteen pakkasia. Tuulet puhalsivat myrskyn voimalla, niin että kuormatut reet usein kulkivat pitkät matkat purjeiden vetäminä. Koirat olivat erinomaisia juhtia. Suurinta haittaa tuotti eväiden ja polttoaineitten niukkuus.

Ensimmäinen rekiretki tehtiin jo maaliskuussa luodetta kohti, saariston läntisen päämaan rantaa seuraillen, nousten 760 metrin korkuisille vuoriniemille.

»Vailla minkäänlaisia elonmerkkejä makasi edessämme maa. Joka puolella laskeutui valtavia jäävirtoja autioista vuoristoista, joiden vallitseva doleriittimuodostumaa kohosi jyrkiksi keilavuoriksi ja pöytämiksi. Kaikki lepäsi häikäisevän valkoisessa valossa ja symmetristen vuorikerrosten patsasrivit kannattivat lakeaan kuin sokerileivoksen päällykset. Kiven luonnollista väriä ei täällä näkynyt missään, vaikka se Grönlannin, Huippuvuorien ja Novaja Zemljan kaltaisissa arktisissa maissa kylläkin esiintyy. Tämä oli seuraus runsaista sateista ja höyryjen tiivistyksestä kylmille vuorenseinämille. Ilman tavaton kosteus oli myös syynä siihen, että täällä, toisin kuin muissa arktisissa maissa, helposti arvasimme etäisyydet liian suuriksi, jota paitsi selkeitä päiviä oli vähän.» Ankarain pakkasten vuoksi tuottivat varsinkin yöt retkeilijöille paljon kärsimyksiä.

Palattuaan maaliskuun 16:ntena takaisin laivaan Payer paikalla rupesi valmistelemaan toista retkeään, jonka tuli kestää 30 päivää ja jonka päämäärä oli saariston pohjoisulottuvaisuuden tutkiminen. 24 p. hän taas lähti matkaan, kuusi miestä kerallaan. Vain kolme koiraa oli vetokunnossa, enimmäkseen miehet itse saivat vetää 800 kg painoista rekeään. Pakkaset eivät enää olleet yhtä kovat — kovin oli -32°C — mutta lumituiskuista, suojista, railoista ja jäälle kohonneesta merivedestä oli paljon vastusta. Saariston läpi kulkee etelästä pohjoiseen leveä salmi, jonka Payer nimitti Austrian salmeksi, ja sitä hän matkasi pohjoista kohti, lukemattomien jäävuorien ja röykkiöitten keskitse, ampuen pitkin matkaa jääkarhuja eväitten vahvistukseksi. Lopulta Payer jätti osan miehistään leiriin ja jatkoi vain kahden miehen keralla matkaa, kulkien Kruununprinssi Rudolfin saaren poikki suoraan pohjoista kohti. Payer, merimies ja koirat vetivät, vänrikki Orel kulki perässä ja työnsi.

Jäätikön halkeamassa.

Tie kulki alkumatkalla valtavan jäävirran poikki, jonka siltain Payer otaksui vielä kestävän, pakkaset kun olivat kovat. Tuskin olivat he kuitenkaan kulkeneet jäätikön pintaa parikymmentä metriä, kun Orel, joka oli kääntynyt taakseen katsomaan, eikö tavaroista ollut mitään jäänyt levähdyspaikalle, kuuli kovan romahduksen ja taas matkan suuntaan kääntyessään huomasi, että ihmiset, reki ja koirat olivat kadonneet ja että hän oli yksinään jäätikön pinnalla. Ruvetessaan kauhun valtaamana etsimään hän näki jäätikön pinnassa ammottavan aukon — sinne, jäätikön halkeamaan, olivat kaikki kadoneet. Payer oli onneksi jäänyt vetohihnasta riippumaan ja oli painautunut halkeaman toiselle partaalle jäälle vatsalleen. Tämä oli sen kautta mahdollista, että reki oli tarttunut halkeamaan poikittain. Orel kävi niinikään jäätikön pinnalle vatsalleen ja ryömi nelin kontin halkeaman reunalle. Payerin hän näki makaavan neljä metriä syvällä ja kuilun syvyydestä kuului merimiehen valitus ja hihnain päässä killuvain koirain uikutus. Orel heitti Payerille taskuveitsen, jolla hän saattoi leikata hihnansa poikki ja pelastua. Merimiehelle he sitten huusivat syvyyteen, ettei hänen millään ehdolla pitänyt istua, muutoin hän ehdottomasti kohmettuisi. Sitten he sukkasillaan henkensä edestä juoksivat ne 11 kilometriä, jotka he jo olivat kulkeneet taakse jääneitten toverien luota, toivat tankoja ja köysiä ja yhden apumiehen ja saapuivat 3 1/2 tunnin kuluttua takaisin halkeamalle. Apumies, joka oli tiroolilainen vuorikiipijä, laskettiin halkeamaan, josta hän toikin merimiehen, koirat ja reen jälleen jäätikön pinnalle.

Vaikka matka oli ollut vähällä näin lyhyeen päättyä, jatkoi Payer sitä kuitenkin rohkealla mielellä, muuttaen vain suuntaa. Kruununprinssi Rudolfin maan länsirannalla retkikunnan yllätti kevätsuoja ja kaikilla kallioilla oli tuhansittain ruokkeja ja muita arktisia lintuja, jotka olivat tulleet sinne pesimään, karhun, ketun ja jäniksen jälkiä oli kaikkialla ja hylkeitä loikoili jäällä. Jää huononi huononemistaan ja lopulta oli edessä sula meri ja matkaa täytyi jatkaa maisin. Kap Fligelystä leveydeltä 82°5' Payer vihdoin kääntyi takaisin. 300 metrin korkuiselta kallioniemeltä näkyi edessäpäin yhä laajoja vuorisia maita.

Paluumatkalla oli Austrian salmen eteläosa luonut jäänsä ja retkikunnan täytyi kulkea pitkiä kierroksia pitkin vaarallisia maajäätiköitä, ennenkuin se saavutti kohdan, missä saattoi kulkea salmien yli. Laiva oli vielä samassa paikassa, jossa se oli menomatkallakin ollut, ja siten rekiretkikunta pääsi raskaasta huolesta.

Toukokuun alussa Payer kahden kumppanin keralla teki vielä kolmannen retken länttä kohden, tavaten siellä 1,520 m korkean kukkulan, joka on koko saariston korkein.

Tämän retken päätyttyä täytyi ruveta ajattelemaan kotimatkaa ja toukokuun 20:ntenä 1874 raskaalla mielellä hylätä »Tegetthoff». Neljä venettä ja neljä rekeä mukaan ottaen koko miehistö — yksi oli talven kuluessa kuollut keuhkotautiin — lähti pyrkimään jään poikki etelää kohti. Kokoelmat, varustukset, suurin osa ruokatavaroista täytyi jättää laivaan. Alussa haittasi matkan tekoa vahva lumi. Sitten alkoi kulku lukemattomien railojen poikki. Matka edistyi niin hitaasti, että itsepintaiset etelätuulet ajoivat jäitä ja retkikuntaa niiden mukana saman verran taapäin kuin se eteenpäin ponnisti. Toisen kuukauden lopussa ei oltu päästy kuin 15 kilometrin päähän laivasta. Näytti jo siltä, kuin täytyisi palata takaisin ja viettää laivassa vielä kolmaskin talvi. Heinäkuun jälkipuoliskolla pohjatuulet ja sateet kuitenkin paransivat asioita sen verran, että parissakymmenessä päivässä päästiin 450 km eteenpäin. Elokuun alussa alkoi jäitten keskellä tuntua isoa maininkia, joka ilmaisi avoimen meren olevan lähellä, ja elokuun 14:ntenä veneet pääsivät sen reunaan. Elokuun 18:ntena ne saapuivat Novaja Zemljan rannalle ja sitä kuusi päivää etelää kohti matkattuaan tapasivat kaksi venäläistä pyyntialusta, joista toinen vei retkikunnan Ruijan Vesisaareen.

Paluumatka Euroopan kautta Itävaltaan muodostui triumfiretkeksi, tämmöiset yritykset kun olivat Itävallan aikakirjoissa aivan harvinaisia.

Payer luuli Frans Josefin maata alaltaan yhtä suureksi kuin Huippuvuoret ovat. Hän päätti, että se oli saaristo, johon kuului pari kolme suurempaa ja hyvin monta pientä maata. Erään suuremmista maista, hän nimitti Wilczekin maaksi, toisen Zichyn maaksi. Payerin isot maat ovat kuitenkin myöhemmin tarkemmin tutkittaissa hajaantuneet moneksi pienemmäksi, ja moni maa, jonka hän pohjoiskulmilla karttaansa piirsi, olikin sitten Nansenin havaintojen mukaan olematon. Syynä näihin erehdyksiin epäilemättä olivat saariston suuret maajäätiköt ja ehkä toiselta puolen merijäidenkin korkeat röykkiöt, jotka jonkun matkan päästä nähtyinä saattoivat näyttää etäisiltä vuoristoilta. Vuoriensa ja maajäätiköittensä puolesta tämä saaristo suuresti muistutti Huippuvuoria, mutta se oli paljon köyhempää kasvullisuudesta kuin mainittu saaristo, Grönlanti tai Novaja Zemlja.

Kului sitten monta vuotta, ennenkuin Frans Josefin maa sai uusia vieraita. V. 1880 Leigh Smith, varakas englantilainen, huvilaivallaan »Eiralla» tutki saariston etelärannikon. Sillä kohdalla, mihin »Tegetthoff» oli jätetty, aaltoili nyt sula meri. V. 1881 Smith teki uuden matkan, mutta menetti laivansa, joka jäissä sai vuodon. Vaikka »Eira» upposi parin tunnin kuluttua siitä, kuin vuoto huomattiin, sai Leigh Smith siitä kuitenkin sen verran pelastettua, että hän saattoi viettää saaristossa talven ja seuraavana kesänä veneillä kulkea jäiden ja meren poikki Novaja Zemljahan, jossa hollantilainen tieteellinen retkikunta otti haaksirikkoiset laivaansa. Smith retkellään huomasi, että Frans Josefin saariston kasvisto ja eläimistö sentään olivatkin paljon runsaammat kuin Payerin kertomuksesta saattoi luulla.

Eteenpäin koillisväylällä.

Kara-meri.

Hollantilaiset ja englantilaiset purjehtijat, jotka kuudennella- ja seitsemännellätoista vuosisadalla yrittivät purjehtia Aasian pohjoispuolitse Intiaan, eivät ponnistuksistaan huolimatta ainoakaan päässeet Kara-merta kauemmaksi, ja siitä pitäen tätä merta pidettiin oikeana »jääkellarina», jossa ei milloinkaan tavattaisi sulaa vettä. Aina viime vuosisadan keskivaiheille saakka ja siitä ohikin tämä käsitys piti sitkeästi puoliaan, mutta lopulta oli senkin väistyminen, ainakin sitä oli melkoisesti muodostettava.

1860-luvun lopulla alkoivat norjalaiset valaanpyytäjät käydä Novaja Zemljan itäpuolisissa vesissä, ja he huomasivat Kara-meren mitä antavimmaksi pyyntialueeksi ja eräinä aikoina vuodesta jäistä sangen vapaaksi. Elling Carlsen, Huippuvuorien ensimmäinen ympäripurjehtija, ja skotlantilainen Palliser tapasivat Kara-meren niin vapaana jäästä, että he v. 1869 vaivatta pääsivät risteilemään sen poikki Samojedi-niemimaalle saakka, ja vielä samana kesänä norjalainen E.H. Johansen kulki kahdesti tämän meren poikki idästä länteen ja kahdesti pohjois-eteläsuuntaan. V. 1870 Johansen purjehti Novaja Zemljan ympäri, kuten ennen mainitsimme, ja seuraavana vuonna suuri joukko norjalaisia pyyntimiehiä teki kokonaista kuusikymmentä onnistunutta pyyntiretkeä Novaja Zemljan vesille, jota vastoin kahtena sitä seuraavana vuonna jääolot olivat niin vaikeat, että useimmat pyyntiretket epäonnistuivat ja itävaltalainen naparetkikuntakin avuttomana ajeli jäitten keralla Frans Josefin maahan.

Parempi tutustuminen Kara-mereen herätti uudelleen vireille tuon vanhan aatteen, että sen kautta ehkä perältäkin oli mahdollista ainakin päästä Siperian suuriin jokiin kauppalasteja viemään, vaikkei koillisväylä Olisikaan mahdollinen.

Ajatus näyttää heränneen monellakin taholla, mutta englantilainen merikapteeni J. Wiggins oli ensimmäinen, joka lähti meritse viemään Siperiaan lastia. Lähtien matkaan kesällä 1874 hän pääsi vastuksia kohtaamatta oikopäätä Obin suistamoon ja alkoi sitten tehdä tällä välillä kauppamatkoja.

Nordenskiöldin matka Jenisseille.

A.E. Nordenskiöld oli ajatellut samaa asiaa ja purjehti seuraavana vuonna vielä edemmäksi, Jenissein suulle saakka. Tukkukauppias Oscar Dicksonin avulla hän vuokrasi »Pröven» nimisen norjalaisen jahdin, joka oli erikoisesti rakennettu jäämeren, matkoja varten, ja palkkasi siihen norjalaisen valaanpyyntimiehistön. Tieteellisinä apulaisina seurasivat retkelle botanistit t:ri F. Kjellman, joka oli ollut mukana Huippuvuorillakin, ja dosentti N. Lundström ynnä eläintieteilijät t:ri FL Théel ja ylioppilas Anton Stuxberg.

Kesäkuun 8:ntena v. 1875 Tromsasta lähdettyään »Pröven» parin viikon kuluttua saapui Novaja Zemljahan. Milloin vain sää myöden antoi, mittasivat tiedemiehet meren syvyyttä, vedon lämpötiloja eri syvyyksissä, ja tutkivat merieläimistöä. Kolmatta viikkoa retkikunta toimitti tutkimuksia Novaja Zemljan eteläsaaren länsirannalla ja Matotshkin-Sharrissa, joka erottaa saaren molemmat puoliskot. Sitten tuli vastaan niin paljon jäitä, ettei Nordenskiöld voinutkaan purjehtia Novaja Zemljan ympäri pohjoispuolitse, ja kun Matotshkin-Sharrkin ja Kara-meren portti samoin olivat tukossa, täytyi hänen yrittää Jugor-salmen kautta, joka on Waigatshin saaren ja mannermaan välillä, ja se todella oli puhdas jäistä. Ohimennen tiedemiehet poikkesivat Waigatshiin.

Elokuussa »Pröven» kulki Jugor-salmen kautta ja tuli Kara-mereen. Tämä pelätty vesi tavattiin aivan vapaana jäistä ja »Pröven» saattoi suunnata sen poikki suorinta tietä Jalmal-niemen keskivaiheille. Tuuli oli hyvin heikko ja kulku sen mukaan hidasta, mutta tästä oli se etu, että tiedemiehet saattoivat laahusverkollaan ja muilla kojeillaan mitä tuloksellisimmin tutkia tätä merta, jolla ei siihen saakka ollut käynyt ainoakaan tieteellinen retkikunta.

Elokuun 8:ntena retkikunta saapui Jalmalin rannalle, jossa tiedemiehet pikimältään kävivät maalla. Sitten matka kävi pohjoista kohti, kunnes vahvat ajojäät kokonaan sulkivat tien, mutta Jalmalin pohjoiskärki oli jo aikoja sitten sivuutettu, niin että tie itään oli vapaa. Elokuun 15:ntenä »Pröven» kohotti haarukkansa nokkaan Ruotsin lipun, tervehtiäkseen ensimmäisenä Euroopasta tulleena laivana Siperian mahtavaa Jenisseitä, jonka suuhun se oli saapunut. Ankkuripaikan Nordenskiöld nimitti »Dicksonin satamaksi».

Nordenskiöld jakoi täällä retkikuntansa. Kjellmanin hän lähetti laivalla takaisin Norjaan purjehtimaan, itse hän Lundströmin ja Stuxbergin kanssa lähti mukanaan tuomallaan norjalaisella soutuveneellä nousemaan Jenisseitä, palatakseen Turuhanskin ja Jenisseiskin kautta kotia.

»Prövenin» paluumatka.

Elokuun 19:ntenä Dicksonin satamasta lähdettyään »Pröven» merivirtauksen auttelemana jo 23:ntena saapui Novaja Zemljan koillisrannalle, jossa Kjellman viikon päivät, tyyntä pitäessään, kalasti laahusverkolla. Meressä oli niin runsaasti eläimiä, että kun verkko sai olla pohjassa parikin minuuttia, se paikalla aivan täyttyi väriuhkeista meritähdistä, valtavista pensasmaisista alektoista, äyriäisistä ja likoeläimistä.

Elokuun 28:ntena »Pröven» jatkoi matkaansa pitkin rannikkoa, jolta laskeutui mereen valtavia jäävirtoja. Ranta oli jyrkkä ja jylhä. Uddelahdessa oli merikasvisto erinomaisen uhkuvaa, vaikka Kara-merta siihen saakka oli pidetty kasveista köyhänä. Maakasvisto sitä vastoin oli ylenmäärin niukkaa. Siellä täällä näkyi pari surkastunutta pajua. Unikukka vielä kukki. Luonto tuntui sanomattoman autiolta.

Syyskuun 3:ntena »Pröven» laski Matotshkin-Sharriin, jonka läpi oli vapaa kulku ja jossa retkikunta viipyi syyskuun 11 päivään saakka. Lokakuun 3:ntena se kävi Tromsan satamassa ankkuriin, erinomaisen onnistuneen, tutkimukselle tärkeän, maailmankaupalle uran aukaisevan matkan suoritettuaan.

Nordenskiöldin venematka Jenisseillä.

Nordenskiöld lähti seuralaisineen nousemaan Jenisseitä samana päivänä, jona »Prövenkin» lähti paluumatkalle. Joen suupuolessa kasvullisuus oli sangen laihaa. Suuret pensaat, vaivaiskoivutkin, puuttuivat kokonaan eikä maata missään peittänyt oikea nurmikko. Hyljättyjen kylien pohjilla vain kasvullisuus oli niin rehevä, että se kävellessä haittasi. Veden lämpö oli Krestowskojen aution kylän kohdalla 11°C. Jewremow Kamenin eteläpuolella alkoivat Jenissein itärannalla loivat hiekkatörmät. Siitä alkoi niinikään rannaton tundra, loivasti aaltoileva lakeus, joka oli täynnään alavia soita ja pieniä matalia lampia. Tundralla kasvoi karu kasvisto, joka jo oli lakastumaisillaan. Marjoja sitä vastoin oli toisin paikoin runsaasti. Shaitanskiniemi oli vaivaiskoivun pohjoisin kasvupaikka. Toisilla niemillä oli suunnattomat ryteiköt joen tuomia ajopuita. Lähinnä vettä makaavat puut olivat vielä aivan tuoreet, kauempana maalla makaavat sitä vastoin, joista toiset olivat vuosisatoja siinä lojuneet, olivat mikä mitenkin paljon lahoneet. Ylempänä ajopuut sitä vastoin vähenemistään vähenivät. Ruohojen ja vesikasvien luku alkoi lisääntyä, nurmi käydä vehmaammaksi, mutta imettäväisiä, lintuja ja hyönteisiä oli huomattavan niukasti. Ei edes sopuleja ollut täällä sanottavasti, vaikka niiden kolot Novaja ZemIjallakin risteilivät maassa joka suuntaan.

Mesenkinin, pienen, oikealta puolelta tulevan syrjäjoen suulta retkikunta sai kasakan oppaakseen. Tämä paikka oli paremmin suojattu pohjoistuulilta, jonka vuoksi siellä jo kasvoi puolentoista metrin mittaisia leppäpensaitakin. Kasviston lajirikkauskin oli tuntuvasti suurempi, vaikka tämä paikka oli vain 40 km edellisestä etelään. Kulkukivien puutteesta Nordenskiöld päätteli, ettei Jenissein jokilaakson muodostuma ollut jääkauden muodostama, mutta kallioissa hän luuli huomaavansa jääkauden naarmuja, jonka mukaan siis Siperiallakin kuitenkin oli ollut jääkautensa — myöhemmät tutkijat tämän kielsivät, mutta nykyään siitä ollaan varmat. Nordenskiöld kokoili fossiileja ja kivennäisiä pitkin matkaa ja hankki kokoelman Jenissein kaloja, jonka hän vei Ruotsiin; Jenissei on, kuten tunnettua, erittäin kalaisa.

Elokuun 31:ntenä retkikunta saapui Dudinskiin, jossa tundrat loppuivat, ja pääsi sieltä kesän viimeisellä höyrylaivavuorolla Jenisseiskiin ja sieltä Irkutskiin, josta se maatietä matkusti Pietariin. Siperiassa ja Venäjällä tämä retki herätti mitä suurinta huomiota, samoin kuin koko Euroopassakin. Nordenskiöld kuvaili Jenissein laakson suurenmoisia luonnonrikkauksia, jotka tämän matkan kautta olivat tulleet maailmankaupan liikeväyläin varteen. Hän todella oli tullut vakuutetuksi siitä, että yksin tundratkin, joita siihen saakka oli pidetty karuuden ja autiuden perikuvina, kykenivät elättämään suuria karjoja.

Viipymättä Nordenskiöld uusilla retkillä osoitti, ettei hänen ensimmäinen onnistunut matkansa riippunut vain onnellisesta sattumasta, vaan että Kara-meren poikki todella on säännöllinen väylä, kun vain otetaan vaari oikeasta vuodenajasta. Vasta loppukesällä ovat jääolot Siperian rannikolla semmoiset, että laivaliike on siellä mahdollinen. Vasta elokuussa sulavat rannoilta jäät, etupäässä sen lämpöisen veden vaikutuksesta, jota Siperian suuret joet kaukaa ylämaista purkavat Jäämereen. Ainoastaan Novaja Zemljan eteläpuolisiin salmin jäät pyrkivät patoutumaan ja niissä sen vuoksi useinkin on vaikein vastus voitettavana Juuri nämä salmet ja liian aikainen matkaan lähtö tekivät tyhjiksi kaikki varhaisemmat yritykset saavuttaa Siperian jokien suistamo.

Nordenskiöld oli kuitenkin jonkin verran liian sangviininen. Myöhempi kokemus on osoittanut, että tällä väylällä on hyvät ja huonot vuotensa. Kaikkina vuosina eivät olot ole olleet niin suotuisat, että laivat olisivat matkansa päähän päässeet. Vuodesta 1874 vuoteen 1890 28 Siperian matkaa epäonnistui ja 25 onnistui. V. 1893 pääsi Jenisseihin 6 ja v. 1897 kokonaista 11 höyryä, jotka kuljettivat Siperian rataa varten rakennustarpeita, ja vielä samana vuonna ne palasivat takaisin Eurooppaan. Epäilemättä voidaan väylän turvallisuutta paljon parantaa, kun sen varteen saadaan vakinaiset havaintoasemat, jotka langattomalla lennättimellä antavat tiedon jääsuhteista.

»Ymerin» retki.

Nordenskiöld lähti v. 1876 viemään Siperiaan kauppatavaroita, yhden lähetyksen maata, toisen vettä myöden. Itse hän kulki vettä höyrylaiva »Ymerillä», joka heinäkuun 30:ntenä saapui Matotshkin-Sharriin, ja sen kautta kulki Kara-mereen. Tämä meri näytti kuitenkin nyt olevan täynnään ajojäitä. Siitä säikähtämättä Nordenskiöld kuitenkin jatkoi matkaa rantasulaa pitkin ja lopulta, vain parin päivän viivytyksen koettuaan, pääsikin sulaan veteen ja lyhyessä ajassa saavutti Jenissein suistamon. Hän ajoi nyt jokea ylöspäin, niin pitkälle kuin vettä oli riittävästi, toivoen tapaavansa etelästäpäin tulevat tiedemiehet. Mutta pari kolme viikkoa hän sai turhaan odottaa. Tavarat täytyi lopulta purkaa laivasta, viedä maalle ja muiden suojain puutteessa tallettaa erääseen kesäkylään, ja syyskuun 2:na »Ymer» Jenisseiltä lähti paluumatkalle ja saapui takaisin Ruotsiin näkemättä nyt koko matkalla tuskin ensinkään jäitä. Kara-meri varsinkin oli sulana, vaikka Nordenskiöld kulki sen poikki paljon pohjoisempaa reittiä kuin ennen. Paluumatkallakin »Ymer» kulki Matotshkin-Sharrin kautta ja saapui syyskuun 18:ntena Hammerfestiin.

T:ri Théelin johtama maaretkikunta, johon ruotsalaisten Frybomin ja Arnellin ohella kuuluivat suomalaiset rehtori Brenner ja t:ri Sahlberg, oli jo heinäkuun 17:ntenä lähtenyt Turuhanskista Jenisseitä laskemaan, mutta höyrylaiva ei millään ehdolla suostunut viemään heitä niin kauas, että he olisivat Nordenskiöldin tavanneet, eivätkä he saaneet soutajiakaan tälle matkalle, vaikka heidät Nordenskiöldistä erotti vain 40 km. Yhtä mahdotonta oli Nordenskiöldin ollut saada venettä viemään tietoa itsestään. Vasta Nordenskiöldin lähdettyä sai maaretkikunta sanoman hänen lähdöstään. Syynä tähän haluttomuuteen olivat Siperian kauppiaitten juonet, he kun pelkäsivät etujensa kärsivän hallaa, jos meriteitse näin alkaisi tulla halpoja tavaroita.

Rikas siperialainen kauppias AlekSanteri Sibiriakow ei kuitenkaan kuulunut näihin ahdasmielisiin, vaan hän ryhtyi kaikella tarmollaan tätä kauppatietä käyttämään, vaikka ensimmäinen, kapteeni Wigginsin johtama laiva, kärsikin haaksirikon Jenissein suussa. Kauppias Sibiriakowin tilaama lasti kuitenkin tuli onnellisesti perille.

V. 1877 kävi eräs Bremenin laiva 42 päivässä Jenisseillä, Sibiriakowin lastia viemässä. Muuan englantilainen höyry kävi Hullista Obilla ja Tobolskissa saakka 65 päivässä. Seuraavana vuonna kävi Siperian joilla kuusi laivaa ja joku niistä toi paluulastinkin. Mutta v. 1879, jolloin kymmenkunta laivaa lähti Siperiaan, olivat kaikki Kara-mereen vievät salmet tukossa, niin että vain yksi laiva, joka odotti muita kauemmin, syyskuun alussa pääsi tuon meren poikki, joka silloin taas oli jäistä vapaa. Sama laiva pääsi vielä takaisinkin, vaikka Kara-meren salmet olivatkin sen pidättää.

"Vega" purjehtii koillisväylän.

Yllämainittujen valmisteleväin matkainsa jälkeen Nordenskiöld saattoi ryhtyä täydellä todella suunnittelemaan tuon vuosisataisen suurtehtävän ratkaisemista, jonka vuoksi uuden ajan alusta saakka oli niin paljon uhrauksia tehty: laivamatkaa Aasian pohjoispuolitse Tyynelle merelle. Kenellä toisella olisikaan ollut siihen yhtä hyvät edellytykset! Amerikkalainen napamatkustaja Greely lausuu hänestä:

»Tämän nukkuvan kysymyksen saattoi jälleen päiväjärjestykseen ponnistuksillaan mies, jonka harrastukset ja toimet arktisissa asioissa olivat semmoiset, että ne kysymyksen ratkaisemiseen takasivat tieteellisen ja tarmokkaan pyrkimyksen; tämä mies oli Adolf Erik Nordenskiöld. Suomessa syntyneenä v. 1832 hän oli napamaissa toiminut laajemmalta kuin ainoakaan toinen tutkija ja hänen työnsä on ennen kuulumattomassa määrässä rikastuttanut ja hyödyttänyt ihmiskuntaa tärkeillä tuloksilla. Beringin merestä Grönlantiin, Huippuvuorilta Novaja Zemljahan ja Pohjois-Aasiaan saakka ovat hänen matkansa poikkeuksetta edistäneet tieteen asiaa, hyödyttäneet kauppaa ja olleet muille tutkijoille rohkaisuksi.»

Niin pitkän, menestyksellisen ja suuressa määrin onnenkin suosiman arktisen tutkijatoiminnan jälkeen Nordenskiöldin ei ollut vaikea saada varoja ja kannatusta yritykselle, josta oli tuleva hänen arktisen tutkijatoimensa suurin saavutus. Suurimman osan koillisväylän kulkemiseen tarvittavissa varoista, 300.000 markkaa, antoi jälleen gööteporilainen Oscar Dickson, kuningas Oskar antoi 11.000 mk ja kauppias Sibiriakow saman verran. Ruotsin valtiopäivät antoivat varoja »Vega» nimisen pyyntialuksen varustamiseen.

»Vega» ei tosin ollut erikoisesti rakennettu tätä retkeä varten, mutta samanlaisia vaikeuksia se kyllä oli suunniteltu kestämään, se kun oli puolta vuosikymmentä aikaisemmin rakennettu Jäämerelle valaanpyyntilaivaksi. Se oli kauttaaltaan tammea, jäänpuristusta varten vahvistettu, ulkopuolelta vahvalla kovapuisella jäänsuojuksella peitetty, tilavuudeltaan 357 tonnia. Sillä oli höyrykone, jonka voimalla se kulki noin 6—7 solmua tunnissa, sekä parkkitaklaus. Matkaa varten sitä tietysti oli koko joukon muutettava, varsinkin sisustusta, mutta kaiken kaikkiaan se oli tarkoitukseensa niin hyvä laiva kuin toivoa saattoi. Laivan päällikkönä oli Arnold Louis Palander, joka jo ennen oli purjehtinut Nordenskiöldin keralla (»Polhemin» kapteenina vv. 1872—73). Tiedemiehiä lähti mukaan F.R. Kjellman, kasvitieteilijä, A.J. Stuxberg, eläintieteilijä, ja E. Almqvist, lääkäri, jäkäläin tuntija, jota paitsi laivan upseerit niinikään hoitivat kukin tieteellistäkin työvelvollisuutta, italialainen G. Bove meritutkimuksia ja tanskalainen A. Hovgaard magneettisia ja ilmatieteellisiä havainnolta. Suomalainen O. Nordqvist seurasi mukana tulkkina ja apulais-zoloogina. Laivan miehistö oli Ruotsin laivastosta valittu, kauttaaltaan koeteltua, kunnollista väkeä. Kolme mursunpyytäjääkin oli mukana. Kolme laivaa seurasi mukana alkumatkalle noustakseen tavarakuormineen Siperian jokiin, höyrylaiva »Fraser» ja purjelaiva »Express» Jenisseihin ja uusi pieni »Lena» niminen höyrylaiva Lenaan.

»Vega» lähti Gööteporista heinäkuun 4:ntenä 1878, suunnaten ensin Tromsaan, josta Nordenskiöld itse tuli laivaan. Ankarat myrskyt pidättelivät siellä laivaa. Kara-merestä palaavat valaanpyytäjät pelottelivat retkikuntaa sillä tiedolla, että muka jääsuhteet siellä paraillaan olivat niin epäsuotuisat kuin suinkin. Matkalla Novaja Zemljahan ei kuitenkaan näkynyt jäitä ensinkään ja »Vega» kulki vastuksia kohtaamatta Waigatshin ja mantereen väliseen Jugor Sharriin, johon se pienen Habarowa nimisen pyydystäjäkylän eteen kävi ankkuriin; tämä nimittäin oli kaikille laivoille edeltä määrätty yhtymäpaikka.

Waigatshilla.

Täällä asui kesällä koko joukon samojedeja, joiden porolaumat kävivät laitumella Waigatshilla ja mannerrannikon tundroilla, sekä venäläisiä ja venäläistyneitä suomalaisia, kauppiaita, kalastajia ja pyyntimiehiä. Nordenskiöld oli jo kolme vuotta aikaisemmin käynyt Habarowassa, joten hän tuli vanhana tuttuna. Nyt hän käytti tilaisuutta hankkiakseen samojedeilta kansatieteellisiä esineitä, varsinkin epäjumalankuvia ja naisten vaatteita. Eräs venäläinen opasti hänet Waigatsh saarella olevalle samojedilaiselle uhrikummulle, vaikka venäläisetkin niitä taikauskoisen pelon vuoksi kammosivat. Tämä käynti ei kuitenkaan häirinnyt ystävällistä seurustelua samojedien kanssa, jotka tyytyivät siihen vakuutukseen, että kyllä jumalat kostavat puolestaan.

Kara-merellä, koillisväylän pahamaineisessa »jääkellarissa», ei nyt tavattu jäitä paljon ensinkään. Idempänä veden suolapitoisuus väheni siihen määrään, että se melkein kelpasi juotavaksi, mutta väriltään se oli keltaisenharmaata ja läpinäkymätöntä, niin että laivat kulkivat kuin savivellissä. »Olemme epäilemättä Ob-Jenissein virta-alueella». Meren syvyys oli monessa kohden vain kymmenkunta metriä, mutta kun pohja oli hyvin laakeata, ei karille ajosta ollut paljoakaan pelkoa. Elokuun 6:ntena »Vega» laski Jenissein suuhun Dixonin satamaan, jonka Nordenskiöld oli v. 1875 löytänyt ja jonka hän suojatun asemansa ja hyvän ankkuripohjansa vuoksi luuli tulevaisuudessa kehittyvän tärkeäksi kauppapaikaksi, vaikka siinä vielä v. 1878 samoili jääkarhuja ja peuroja.

Jenissein ajopuut.

Sama lienee kyllä laita vielä tänäpäivänäkin. Satamassa oli niin kosolta ajopuita, että merenkulkija sieltä helposti sai polttopuu-tarpeensa. Suurin osa Jenissein tuomista ajopuista kulkee kuitenkin mereen, jossa ne ajelevat edelleen merivirtain keralla, kunnes joko vettyneinä vajoavat pohjaan, tai kulkevat Novaja Zemljan, Siperian, Huippuvuorien ja Grönlanninkin rannoille saakka. Osa puista juuttuu Jenissein omaan uomaan, ennenkuin on vielä mereen ennättänytkään, tai muodostaa rannoille suuria ryteikköjä.

Jalmal.

»Lena» oli poikennut Jalmalin niemimaan pohjoispään edustalla olevaan Beli Ostrow saareen tarjotakseen Hovgaardille, Nordqvistille ja Almqvistille tilaisuuden tutkia saaren kasvi- ja eläinkuntaa. Saaren rantavedet olivat niin matalat, ettei sitä päässyt lähestymään 300 metriä lähemmä tavallisella meriveneelläkään. Beli Ostrow on pelkkää hienoa hietaa, eikä sillä löydetty pienintäkään kiven mukulaa. Kasveja ei ollut kuin nimeksi, ja nekin ruohot, mitä oli, olivat vain jonkun sentin korkuisia, kitukasvuisia. Vaikka jäkäläkasvullisuuskin oli kovin lyhyttä, nähtiin saarella kuitenkin peuralaumoja. Retkeilijät kulkivat sitten salmen poikki Jalmalin puolelle ja näkivät niemimaan aavalla rannalla ryhmän samojeditelttoja, pääsemättä kuitenkaan niiden lähettyvillä maihin rannan mataluuden vuoksi. Tuonnempana maihin meno kuitenkin onnistui ja olivat nämä kolme miestä ensimmäiset luonnontutkijat, mitä Jalmalin pohjoisrannalla oli käynyt. Niemimaa oli koko joukon vehmaampaa maata kuin Beli Ostrow. Otettuaan näytteitä kasvi- ja eläinkunnasta retkeilijät palasivat »Lenaan», joka sitten muitten perässä laski Jenissein suuhun.

»Fraser» ja »Express» nousivat nyt Jenisseihin kuormaa ottamaan; »Vega» ja »Lena» lähtivät itää kohti viilettämään, pitkin vaikeata, luotoista väylää, jonka kartoitukseen ei ollut luottamista. Sankka sumu toisin ajoin pakotti käymään ankkuriin, ja silloin tiedemiehet poikkesivat maihin rannikon luontoa tutkimaan. Eläinmaailma oli tällä kaamealla rannikolla kuitenkin tavattoman köyhä esim. Huippuvuoriin verraten. Nisäkkäitä ei näkynyt ensinkään, »ei edes aution jäämerikallion tavallista asukasta, jääkarhuakaan, joka tavallisesti sellaisissa seuduissa, missä eivät pyydystäjäin luodit eivätkä keihäät ole sen rauhaa häirinneet, luottaen voittamattomuuteensa, jonkun jäälohkareen tai kallion nenästä rohkeasti katselee lähestyviä vieraita». Lintuja nähtiin vain kuutta lajia, joista varsinkin pulmunen herätti huomiota. Vielä nähtiin pari kahlaajaa. Tapettujen lintujen kuvut olivat usein täynnä hyönteisten jäännöksiä, vaikka luonnontutkijan täällä, autioilla kolkoilla Jäämeren saarilla, usein täytyi etsiä tuntikausia löytääkseen edes kymmenkunnan sääskeä tai muuta samanlaista hyönteistä. Matkaa jatkettaessa alkoi olla yhä enemmän jäitä, vaikk'eivät ne vielä kulkua haitanneet. Pitkin rantaa oli talven jäljeltä korkea jää- eli lumipaarre, vaikka maa itse oli sulana. Merivesi alkoi jälleen olla kirkasta ja suolaista, jonka vuoksi pohjasta saatiin naaraushaaviin paljon sekä leviä että pohjaeläimiä.

Tajmyrin niemimaan länsirantaa pohjoista kohti purjehdittaessa oli sumua niin usein, että kartan oikominen jäi summittaiseksi, ja kun ei aurinkoa nähty kertaakaan, ei voitu saada luotettavaa paikanmääräystäkään ennenkuin Kap Tsheljuskinilla.

Aasian pohjoisin nokka.

»Elokuun 19:ntenä sumu esti kauas näkemästä ja pelkäsin jo Aasian pohjoisimman nokan olevan niin jäiden ympäröimänä, ettemme pääsisi siihen maihin. Mutta pian alkoi musta, jäätön niemi häämöttää koillisesta sumun seasta. Mantereeseen pisti tällä kohden pohjoista kohti aukea lahti, ja tähän laskettiin molemmat laivat ankkuriin k:lo 6 i.p.

»Nyt olimme saavuttaneet sen suuren päämäärän, johon vuosisatoja oli turhaan pyritty. Ensi kerran kävi laiva Vanhan Maailman pohjoisimman niemen edustalle ankkuriin. Ei kumma siis, että vedimme liput liehumaan ja panimme tykit paukkumaan. Kun olimme vähän maissa käyneet, panimme laivassa toimeen pidot, joissa maljoja ahkeraan kallistettiin.

»Samoin kuin Jenisseille tullessamme vastaanotti meitä täälläkin iso jääkarhu, joka laivaa ankkuriin laskettaessa käyskenteli edes takaisin rannalla, silloin tällöin vilkaisten ja nuuskien merelle päin ikäänkuin tutkiakseen, mitä kummallisia vieraita nyt ensi kertaa oli saapunut hänen valtakuntaansa. Vene laskettiin vesille ja Brusewitz valittiin antamaan karhulle tervehdykset turkkiin, mutta sepä ei huolinut tällä kertaa lähemmin tutustua pyssyihimme. Tykkien pauke säikäytti äijää niin peräti, ettei hän karhujen tapaan palannut seuraavanakaan päivänä.

»Aasian pohjoiskärki on pitkä, lahden kahtia jakama niemi, jonka oikeanpuolinen haara pistää vähän kauemmaksi pohjoiseen kuin vasemmanpuolinen. Luisurinteinen vuorenharjanne kulkee eteläiseen suuntaan itäisestä niemestä mantereeseen päin ja näkyy jo silmäkantaman päässä nousevan noin 300 metrin korkuiseksi. Sen laki oli lumeton, samoin kuin juurella oleva tasankokin. Ainoastaan vuoren rinteillä ja syvissä, vesipurojen kaivamissa uomissa sekä tasangon laaksoissa näkyi suuria valkoisia lumilaikkoja. Rannalla oli yhä vielä monessa kohden matala jääpaarre. Mutta vuorien rinteiltä ei siintänyt valtavia jäävirtoja, maisemaa eivät kaunistaneet järvet, ulkonevat kalliopolvet eivätkä korkeat vuorenhuiput, se oli yksitoikkoisinta ja autiointa maisemaa, mitä olen pohjan perillä nähnyt.»

Kasvisto oli täällä yhä köyhempää ja kitukasvuisempaa. Useat ruohokasvit pyrkivät muodostamaan hyvin tiheitä pyöreitä mättäitä, suojellakseen itseään tehokkaammin ilman sanomatonta kolkkoutta vastaan. Hyönteisiä nähtiin joku kärpänen, vieläpä kovakuoriainenkin, lintuja vikloja ja suuri parvi sepelhanhia, jotka epäilemättä olivat muuttoretkellä vielä kauempaa pohjoisesta, muutamia lokkeja sekä pöllöjen jäännöksiä. Meressä nähtiin mursu, joitakuita kiehkuraishylkeitä sekä pari maitovalasparvea. Nordenskiöld oli kuitenkin vakuutettu siitä, että luonto vähän kauempana maan sisässä oli paljon vehmaampaa. Vanhaan napamatkustaja-tapaan Nordenskiöld niemelle kasasi komean muistomerkin kivistä.

Umpimutkassa.

Tsheljuskinin niemestä »Vega» suuntasi suoraan itään Uuden Siperian saaria kohti nähdäkseen, eikö väliltä löytyisi ennen tuntematonta maata. Elokuun 20:ntenä ja 21:ntenä »Vega» kulki siihen suuntaan esteitä kohtaamatta, mutta sitten tuli vastaan niin paljon jäitä, että täytyi kiiruumman kautta palata takaisin rantavesille, etenkin kun sakea sumu esti jäälauttain välisiä sulia uomia näkemästä ja täällä lisäksi olisi voitu auttamattomasti sotkeutua ylivoimaisiin jääesteihin, jotka olisivat tehneet paluun mahdottomaksi. Jäitä oli kuitenkin etelässä, idässä ja lännessä niin paljon, ettei niihin suuntiin ollut mahdollista tunkeutua. Ei sen vuoksi ollut muuta neuvoa kuin palata pohjoista kohti etsimään samaa aukkoa, josta oli näihin jääkenttiin tultu. Tilanne oli sitä arveluttavampi, kun tuuli oli kääntynyt ja nyt puhalsi jotenkin kovaa luoteesta, uhaten tuoda napamerestä vahvaa jäätä vastaan. Illalla »Vega» kuitenkin pääsi pois siitä pussin muotoisesta sulasta, johon se edellisenä päivänä oli tunkeutunut.

Napameren harhanäöt.

»Tuskinpa kukaan», kirjoittaa Nordenskiöld, »joka ei ole itse kokenut, voisi kuvitella, mitä harhanäköjä sumu saa aikaan semmoisissa seuduin, missä usvasta haamoittavien esineiden koko ei ole ennaltaan tunnettu, jonka tähden katsoja ei saata arvata, minkä matkan päästä ne näkyvät. Käsityksemme etäisyydestä ja koosta riippuu sellaisissa tiloissa tykkänään satunnaisista syistä. Tähän tulee lisäksi, että katsoja usein tietämättään muodostaa sumuun peittyneiden esineiden epäselvät haahmot oikullisiksi haavekuviksi. Hinlopen Straitissa (Huippuvuorilla, Koillismaan lounaispuolella) meidän kerran piti ajojäiden läpi soutaa muutaman kilometrin päässä olevaan saareen. Venettä vesille laskettaessa oli selkeä ilma, mutta lintuja paraillaan päivälliseksi ampuessamme nousi merelle äkkiarvaamatta niin sakea sumu, ettemme ehtineet tehdä kompassipeilausta saaren asemasta. Täytyi siis soutaa salmessa umpimähkään, sinne tänne ajelehtivien jäälauttain välitse. Kaikki teroittivat silmiään minkä saattoivat erottaakseen saaren, jonka rantaan pyrimme turvaan. Sitten taivaanrannalle ilmestyi haamoittava tumma juova. Otaksuimme tämän saareksi, johon pyrimme, eikä tuon tumman juovan äkillinen kohoaminenkaan ensin oudostuttanut, koska luulimme sen tulevan siitä, että maat sumun hälvetessä tulivat enemmän näkyviin. Kohta ilmestyi tuon maan kummallekin puolen valkoinen jäävirta ja heti senjälkeen muuttui maisema vuorensuuruisen mursunpään näköiseksi merihirviöksi. Tämä alkoi liikkua ja vihdoin supistui kaikki veneen lähellä olevalla jäälautalla lojuvan mursun pääksi; valkoiset hampaat näyttivät jäävirroilta, mustanruskea, pyöreä pää vuorelta. Tuskin oli tämä harhanäkö hälvennyt, ennenkuin joku miehistä huusi 'Maata keulan edessä, korkeata maata'. Kaikki näimme nyt korkean alppimaan vuorenhuippuineen, jäätiköineen, mutta tämäkin supistui seuraavassa silmänräpäyksessä tavalliseksi matalaksi, mullasta mustuneeksi jään syrjäksi. Keväällä 1873 tein Palanderin ja yhdeksän miehen kanssa rekiretken Koillismaan ympäri. Tällä matkalla' ammuimme koko joukon karhuja. Kun karhu rekeä vetäessämme tuli näkyviin, pysähdyimme tavallisesti ja kyyristyimme joka mies rekien suojaan, ettei otus säikähtyneenä lähtisi pakoon. Ainoastaan ampumamies hiipi johonkin sopivaan paikkaan odottaen siinä, kunnes karhu tuli niin lähelle, että hän varmaan tiesi sen kaatavansa. Sellaisessa tilassa sattui kerran sumuilmassa…, ettei karhu, jonka joka mies oli selvään nähnyt ja jota vaan varrottiin tulevaksi, lähestynytkään kuten tavallisesti suikeasti mutkaillen ja nuuskien, tutkistellakseen, kelpaisivatko vieraat poskeen pistettäviksi, vaan että se, juuri ampumamiehen tähdätessä, levitti jättiläissiipensä ja lensi matkoihinsa pienen jäälokin haahmossa. Samalla matkalla kuulimme kerran, teltassa levähtäessämme, ulkopuolella puuhailevan ruuanlaittajan huudon: 'karhu, iso karhu; ei, peura, hyvin pieni peura'. Samassa paukahti pyssyn laukaus, ja karhupeura olikin hyvin pieni kettu, joka hengellään sai maksaa sen kunnian, että sitä muutama silmäräpäys oli pidetty jalompana otuksena. Näistä kertomuksista voi päättää, kuinka vaikeata tuntematonta reittiä on sumussa ja jäitten keskellä purjehtia.»

Meren pohjasta saatiin Tsheljuskinin niemen edustalta erinomaisen runsaat saaliit meritähtiä, krinoideja, spongioita, holoturioita, tavattoman iso merihämähäkki, matoja ja simpukoita, vaikka pohjaveden lämpö oli puolentoista astetta jäätymäpisteen alapuolella ja vaikka pohjalla suurimman osan vuotta jääpeitteen vuoksi vallitsee pimeys.

Taimyrin niemimaan rannalla.

23:ntena tuli maa jälleen näkyviin matala, lumeton ranta. Meri oli 10 kilometrin päässä rannasta vain 13—15 metriä syvää. Rannikon suunta oli pohjoisesta etelään; se oli Taimyrin niemimaan itäranta. Maa yleni vähitellen etelää kohti ja vähässä matkaa rannikosta alkoi näkyä kauniita, noin 600—900 metrin korkuisia vuorenharjanteita. Vain rotkoissa näkyi näillä vuorilla olevan lunta, ehkä parissa lyhyet jäävirratkin. Paljon mursuja uiskenteli jäättömässä meressä, jopa lintujakin. Elokuun 24:ntenä tuli näkyviin Preobrashenie saari, jonka kaakkoispuolelle, lähelle lintuvuorijyrkännettä, »Vega» kävi ankkuriin. »Kahtena viimeisenä päivänä olimme purjehtineet seutuja, jotka uusimmilla kartoilla näkyivät maana. Tästä kävi selväksi, että Pohjois-Siperian kartta on oikaistava».

Preobrashenie saaren äkkijyrkkien rantakallioiden koloissa pesi suunnattomat parvet pohjan kiisloja (Uria Brünnichii), kolmivarpaisia lokkeja (Larus tridactylius), sekä riskilöitäkin (Uria grylle, kaikkkein) korkeimmilla kallioilla valkosiipi-lokkeja, ja rantapiissä juoksenteli kahlaajia, loivemmilla mailla valkoinen tunturipöllö väijyi saalistaan. Lintuvuoren juurelta tavattiin kaksi jääkarhua, jotka lienevät tulleet sinne lintuja pyydystelemään; ne ammuttiin. Meressä nähtiin paljon hylkeitä ja mursuja uiskenteli laumoittain. Kasvistokin oli täällä rehevämpää ja eteläisempää kuin Tsheljuskin-niemellä. Paitsi seudun etelämpää asemaa lienee tähän vaikuttanut Khatanga joen lämmin vesikin, joka saaren rantoja huuhtelee.

Muutaman tunnin vain Nordenskiöld ennätti viipyä tällä tieteellisesti tärkeällä saarella; samana iltana »Vega» jo nosti ankkurin ja lähti matkaa jatkamaan. Yöllä elokuun 28 päivää vastaan »Lena» erosi »Vegasta» lähteäkseen Lenaan nousemaan, ollen ensimmäinen höyrylaiva, joka mereltä nousi Itä-Siperian suureen valtajokeen. Tehtävä oli kuitenkin sangen vaikea, koska suistamo venäläisten suorittaman kartoituksen jälkeen oli suuresti muuttunut, luotoja maatunut suuriksi saariksi, toisia saaria aivan kadonnut, uomat muuttuneet aivan toisiksi. Kun ei ollut minkäänlaisia merimerkkejä eikä luotseja, ei edes oppaita, niin täytyi »Lenan» kulkea luodilla tunnustellen, mutta onnellisesti se kuitenkin saapui Jakutskiin, asukkaitten pitkin jokea innokkaasti vastaanottamana.

Matkasta tähän saakka Nordenskiöld lausui vakuutuksenaan, että jos hän olisi koko ajan seurannut rantavesiä, ei olisi jäistä Lenan suistamoon saakka ollut vähintäkään haittaa, ja hän otaksui asianlaidan olevan pitkin Aasian pohjoisrannikkoa joka vuosi saman, kunhan oli Kara-merestä yli päästy.

Ljahow-saari.

»Vega» purjehti Lenan suistamosta suoraan Ljahow-saarta, Uuden Siperian saariston eteläisintä saarta, kohti. Vaikka reitti kulki kaukana mannermaasta, oli kuitenkin pitkillä matkoilla vettä vain 6—7 metriä. Tämä meri oli erinomaisen köyhää kaikenlaisesta elämästä. Meren pohjana oli paikoittain jäätynyt hieta, eikä tutkijain haaveihin eksynyt ainoatakaan eläintä. Elokuun 30:ntena retkikunta saapui Ljahow-saaren kohdalle. Nordenskiöld olisi mielellään poikennut sille, ellei hän olisi pelännyt matkan sen kautta viivästyvän niin paljon, ettei olisikaan enää jouduttu sulan aikana Beringin salmeen. Hän laski sen vuoksi saaren ja mantereen väliseen salmeen, jatkaakseen rantavesiä eteenpäin. Ljahow-saari oli vuorotellen korkeita rosoisia kukkuloita ja tasankoja, joilta oli löydetty paljon mammutin luita ja muitten entisten eläinten jäännöksiä. Maa oli nyt aivan lumetonta eikä maajäätiköitä näkynyt ensimmäistäkään. Nordenskiöld ei luullut Pohjois-Aasiassa ennenkään olleen suuria maajäätiköitä, ei edes jääkaudella.

»Vega» ohjasi nyt hieman ulommatse Karhusaarille, jotka ovat Kolyman suistamolahden edustalla, saapuen sinne syyskuun 3:ntena. Edellisenä yönä satoi lunta, niin että laivan kansi, samoin kuin saaretkin, olivat valkoisenaan.

»Näihin asti olimme pitkin rannikkoa purjehtiessamme tuskin tavanneet muita ajojäitä kuin syöpyneitä, monasti jäähyhmäksi muuttuneita, tasaisia, ohuita ja haperoita jäälauttoja, ilman jääpaarretta ja usein pinnaltaan likaisia. Ei ainoatakaan jäävuorta ollut näkynyt eikä myöskään sellaisia suuria glasierilohkareita, jotka Huippuvuorien rannoilla edustavat grönlantilaisia jäävuoria. Mutta Svjatoinosista, Ljahow-saaren salmesta, alkaen jää oli paksumpaa, samanlaista kuin Huippuvuorten pohjoispuolella. Se oli täällä puhtaampaakin ja lepäsi kovalla vedenalaisella, purjehdusta haittaavalla jääpaarteella.» Karhusaarten itäpuolella oli rannikkoa vastaan ahtautunut jotenkin paljon paksua merijäätä, mutta pitkin rantaa kulki kuitenkin vielä sula uoma. Ympäröivä meri oli, ehkä vuodenajan myöhäisyyden vuoksi, vallan autiona. Ei näkynyt jääkarhuja, ei mursuja, hylkeitäkin vain joku harva. Tuntikausiin ei näkynyt ainoatakaan vesilintuakaan. Ainoastaan alempaa eläimistöä oli jotenkin runsaasti sekä pinnalla että pohjassa.

Kolyman suulla.

Karhusaarten itäpuolella yritettiin jälleen oikaista ulapan poikki, mutta sotkeuduttiin tuota pikaa niin laajain jäälauttain sekaan, ettei sulaa näkynyt millään suunnalla. Jäälauttain välitse pujotellen »Vegan» sen vuoksi täytyi palata 8—12 kilometrin levyiseen rantasulaan, jota tällä kohdalla Kolyman lämmin vesi ylläpiti. Syyskuun 6:ntena retkikunta Tshaun lahden sivuitse kulkien saavutti Kap Shelagskoin, josta Aasian koillisniemi, laaja Anadyr niemimaa alkaa.

Ensimmäiset tshuktshit.

»Purjehdus pitkin Aasian pohjoisrannikkoa alkoi käydä jotenkin yksitoikkoiseksi. Hartainkin napamatkustaja voi lopulta kyllästyä pelkkään jäähän, matalikkoihin ja sumuun, ja yhä vain sumuun, matalikkoihin ja jäähän. Nyt tuli kuitenkin vähän vaihtelua. Koko matkalla Jugor-Sharrista Kap Shelagskoihin emme olleet nähneet ainoatakaan ihmistä eikä ihmisasuntoa, lukuun ottamatta vanhaa autiota tupaa Tsheljuskin-niemen ja Khatangan välillä. Mutta ollessamme syyskuun 6:ntena Kap Shelagskoin edustalla huomasimme kaksi venettä. Joka mies hyökkäsi kannelle, lukuun ottamatta kokkia, jota ei mikään tapaus saanut padoistaan ja paistinpannuistaan erkanemaan ja joka kiersi Aasian ja Euroopan kenties kertaakaan maissa käymättä. Veneet olivat tehdyt nahkasta samoin kuin eskimoitten umiakit eli naisten veneet. Niissä oli täysi kuorma nauravia ja juttelevia miehiä, vaimoja ja lapsia, jotka huutaen ja viittoen ilmoittivat haluavansa tulla laivaan. Kone seisautettiin, veneet kävivät laivan kyljelle ja partaan yli kiipesi nahkapukuisia, avopäisiä olentoja, jotka nähtävästi olivat ennenkin laivoissa käyneet. Alkoi vilkas puhe, mutta pian huomasimme, ettei kukaan veneitten eikä laivan väestä osannut molemmille yhteistä kieltä. Se oli kylläkin ikävää, mutta viittominen sai astua puheen sijaan. Se ei kuitenkaan estänyt juttelemasta ja vieraat ihastuivat suuresti etenkin lahjoja, tupakkaa, tupakkaa ja hollantilaisia savipiippuja saatuaan. Ei yksikään, kumma kyllä, osannut venäjän sanaa, mutta eräs poika laski englanniksi kymmeneen, joka osoittaa täkäläisen väestön olevan enemmän tekemisissä amerikkalaisten valaanpyytäjien kuin venäläisten kauppiaitten kanssa. Itse he nimittivät itseään tshuktsheiksi eli tshantshuiksi.

»Heissä oli monta pitkää, kookasta ja soreavartaloista miestä. Pukuna olivat säärenmukaiset nahkahousut ja peuran nahkainen peski. Pää oli paljas, tukka lyhyeksi keritty lukuun ottamatta kapeata tupsua, josta riippui otsalle neljän sentin mittaisia hiuksia. Monella oli vyössään samanlainen lakki kuin Habarowan venäläisillä, mutta arvatenkin pidettiin ilmaa vielä liian lämpöisenä, että olisi viitsitty käydä lakki päässä. Useimpien tukka oli sinimusta ja hyvin sakea. Naiset olivat piirrelleet otsaan ja nenään mustia ja mustansinisiä viivoja, vieläpä leukaankin ja poskiin joitakuita kirjauksia. Kasvonpiirteet eivät olleet niin vastenmieliset kuin samojedien ja eskimoitten. Olipa nuorissa tytöissä niitäkin, jotka eivät olleet peräti rumia. Samojedeihin verraten heidän ihonsa oli jotenkin puhdas ja valkoisen punainen. Pari miestä oli aivan vaaleaveristä. Luultavasti he olivat sellaisten venäläisten jälkeläisiä, jotka syystä tai toisesta, sotavankeina tai karkulaisina, olivat joutuneet tshuktshien joukkoon ja heihin perehtyneet.»

Tshuktshit saivat venäjänlehtiä, savipiippuja, rihkamaa ja vanhoja vaatteita, niin paljon kuin kantaa jaksoivat, ja lähtivät taas erinomaisen tyytyväisinä veneihinsä, jonka jälkeen »Vega» jatkoi matkaa. Kaikki olivat sitä mieltä, että annetut tavarat hyvin joutivat pois, sillä varmasti toivottiin, että lyhyen ajan kuluttua päästäisiin vesille, missä ei talvivaatteita tarvittaisi, ja satamiin, joissa voitaisiin ostaa rahalla.

Tshuktshien vieraina.

Syyskuun 18:ntena kävi maanasukkaita jälleen laivalla, jossa heidän osakseen tuli yhtä herttainen vastaanotto. Tshuktshit puolestaan pyysivät retkeilijöitä maalia käymään, ja kun sumun vuoksi oli mahdoton matkaa jatkaakaan, lähti Nordenskiöld useiden muiden keralla heidän kyläänsä. Rantana oli meren ja pienen laguunin välinen hiekkasärkkä; etäämpänä maa verkalleen kohosi kaljuiksi tai vitilumen peittämiksi vuorenharjanteiksi.

Tshuktshit tavallisesti pystyttävät majansa laguunin ja meren väliselle särkälle. Nämä majat ovat avaroita nahkatelttoja, joiden sisässä on peurannahkoista tehty, lamppujen valaisema ja lämmittämä makuuhuone. Tässä sisähuoneessa perhe kesällä nukkuu ja talvella oleskelee päivätkin. Kesällä, harvemmin talvella, ulkotelttaakin lämmitetään puilla.

»Joka paikassa meidät otettiin ystävällisesti vastaan. Ravintoaineita oli sillä kertaa runsaasti. Eräässä teltassa keitettiin peuranlihaa suuressa valurautaisessa padassa. Toisessa parastaikaa puhdistettiin ja paloiteltiin kahta hiljan ammuttua tai teurastettua peuraa. Kolmannessa akka ammensi peurojen mahalaukuista viheriäistä rapaa ja sulloi sitä talven varaksi peurannahkaiseen säkkiin. Käsi toimitti tässä työssä kauhan virkaa, ja eukon käsivarret olivat korkealle tämän vastenmielisen syötävän tahraamat; Grönlannin tanskalaiset eivät kuitenkaan sano sen maistuvan pahalta. Pitkin seiniä seisoi säkkejä, jotka olivat traania täynnään.

»Traania tarjoiltiin meillekin kaupan ja kummasteltiin, kun se ei kelvannut. Joka teltassa näkyi paloiteltuja hylkeitä, joista päättäen hylkeen saanti oli viime päivinä ollut runsas. Erään teltan edustalla oli kaksi tuoretta mursunpäätä, joissa oli suuret kauniit torahampaat. Turhaan koetin vaihtaa näitä päitä itselleni, mutta seuraavana päivänä tarjottiin meille hampaat. Joku taikausko näyttää estävän tshuktsheja myymästä kuolleiden eläimien päitä. Vanhemmat matkustajat kertovat heidän palvelevankin mursunpäitä.

»Lapsia oli paljon, terveitä ja lihavia. Sisäteltassa kuljeskelivat isommat lapset melkein alastomina, ja sieltä näin niiden avojaloin ja alastomina lähtevän ulos juoksemaan pitkin härmäistä maata… Pienempiä, jotka vahvassa pukimessaan olivat kuin mitkäkin karvatukot, kantoivat sekä miehet että vaimot hartioillaan. Lapsia kohdeltiin erinomaisen ystävällisesti, eikä kertaakaan kuultu aikuisten lausuvan niille pahaa sanaa. Vaihdoin itselleni täällä paljon huonekaluja ja pukuja»…

Sumu pidätteli »Vegaa» tällä rannalla siksi kauan, että retkikunta ennätti perehtyvä sen luonnontieteellisiin oloihin. Kasvullisuus oli verraten runsas, vaikka maa lähellä pintaa onkin ainaisessa jäässä; kesemmällä se tietenkin olisi ollut vielä paljon runsaampi.

Vaihtokauppaa tshuktshien kanssa jatkettiin edempänäkin, mutta pian loppui lehtitupakka, eikä »Vegalla» ollut sanottavasti muuta vaihtotavaraksi kelpaavaa; rahasta taas tshuktshit eivät huolineet. He olivat viekkaita ja puolensa pitäviä kaupanteossa; mutta heidän käsiensä kautta osaksi kulkikin Amerikan puolelta Siperian markkinoille suuntautuva turkiskauppa. Tämän vaihtokaupan markkinapaikka oli Nordenskiöldin tietojen mukaan joku Beringin salmen saarista.

Yöllä vasten syyskuun 10:rnnettä päivää meni meri jotenkin vahvaan jäähän, jonka vanhat jääkappaleet kuitenkin mursivat rikki. »Vegan» täytyi nyt tuurilla ja kirveillä raivata tietä pahimpien paikkojen läpi. Kun jäistä oli päästy, teki taas sumu haittaa. Irkaipiin, Cookin v. 1778 näkemän läntisimmän niemen edustalla, tuli vastaan niin lujaa jäätä, että kävi mahdottomaksi tunkeutua sen läpi. Nordenskiöldin täytyi odottaa aina syyskuun 18:nteen, ennenkuin hän saattoi jatkaa matkaa.

Onkilon

Rannalla tavattiin Onkilon kansa nimisen muinaiskansan majan pohjia, joista retkikunnan jäsenet kaivoivat esiin kivisiä ja luisia aseita ja kosolta eläinten luita. Tshuktshien kertomuksen mukaan oli Onkilon kansa hallinnut koko Anadyr-rannikkoa parisataa vuotta takaperin, kunnes tshuktshit karkoittivat sen meren taa maahan, jonka he sanoivat selkeällä säällä näkyvän Irkaipiin vuorelle. Wrangel, jolle he tämän jutun kertoivat, luuli huhuttua maata tarunomaiseksi, mutta englantilainen Kellett sen myöhemmin löysi ja kartoilla on sillä nyt Wrangelin nimi.

Syyskuun 18:ntena Nordenskiöld lähti Irkaipiista edelleen pyrkimään, vaikka rantasula olikin niin kapea, että »Vegan» kölin alla oli vain metrin verran vettä, eikä aina sitäkään. 27:ntenä oli vähitellen päästy Koljutshin lahdelle, Anadyrin niemeen syvälle pistävälle vuonolle saakka. Ilma oli tyyntä ja kaunista, mutta ajojäiden välille syntyi herkeämättä uutta jäätä, missä ajojäitä oli enemmän yhteen ahtautunut. Jäiden seassa parveili sadoittain kiehkuraishylkeitä, mutta lintuja oli enää vähän. »Vega» kulki vuonon poikki sen itärannalle ja pieni höyrypursi lähetettiin edelle väylää tutkimaan.

»Sillä aikaa kävin minä muutamien luonnontutkijaan keralla maissa… Johnson kertoi kuulleensa mäenkukkulalle melua ja hälinää sekä sinne erottaneensa valkeita niemen toisella puolella olevasta telttapaikasta. Hän arveli maanasukasten siellä viettävän jotakin juhlaa. Minun teki mieleni lähteä sinne 'tshuktsheja hyvästelläkseni', sillä olin vallan varma siitä, että muutaman päivän päästä purjehtisimme Isolle valtamerelle. Mutta nyt oli jo iltamyöhä ja pimeä, jota paitsi emme vielä tunteneet tshuktshien luonnetta kylläksi uskaltaaksemme, ilman todellista syytä, harvalukuisina ja vain metsästysaseilla varustettuina lähteä meille tuiki tuntemattomalle telttapaikalle. Vasta sittemmin tulimme tietämään, ettei tshuktsheja yleensä tarvinnut pelätä. Sen vuoksi viivyimme, kosk'ei laiva missään tapauksessa voinut sinä iltana enää ankkuria nostaa, vielä muutamia tunteja rannalla ja rakensimme ajopuista aika nuotion, jonka ääressä iloisesti juttelimme loppumatkastamme. Se oli kulkeva vesillä, joilla ei haittaisi pakkanen vaan lämmin, joilla eivät ainakaan jäät, ainaiset sumut eivätkä tuntemattomat salakarit matkaamme estäisi. Ei kukaan meistä silloin aavistanut, että me tropiikin kuumuuden asemesta saisimmekin lähimpinä kymmenenä kuukautena kokea pakkaisnavan talven, jäiden saartamina aukealla rannikolla, jolla raivoavat melkein alituiset lumimyrskyt ja jolla ilman lämpö usein laskee paljon alemma elohopean jäätymäpistettä. Ilta oli ihana, taivas kirkas ja niin tyyni, että nuotion liekit ja savu kohosivat pystysuoraan korkealle taivasta kohti. Valkea kuvastui veden mustaan, ohuen jäähileen peittämään pintaan lankasuorana tuliväylänä. Tämän rajana oli etäällä jäävyöhyke, jonka epätasaisuudet pimeässä näyttivät etäisen korkean vuorenharjanteen huipuilta. Ilma tuntui lauhkealta ja lämpömittari laski vain 2° alle jäätymäpisteen. Tämä kylmä kattoi kuitenkin yöllä meren ohueen jääpeitteeseen, joka tosin, kuten seuraavana päivänä nähtiin, aukeammilla paikoilla ainoastaan voi viivyttää, vaan ei pysäyttää »Vegaa», mutta joka kuitenkin liitti rannikon ulkopuolelle kasaantuneet ajojäälautat niin kovaan yhteen, että laiva tuskin höyrynkään voimalla olisi voinut päästä siitä kulkemaan.»

Kun »Vega» seuraavana päivänä oli purjehtinut Koljutshin lahden itäisen suuniemen ympäri, kävi nuoren jään peittämä väylä äkkiä niin matalaksi, että sen täytyi pysähtyä ja kiinnittää itsensä pohjaan tarttuneeseen jäälauttaan, odottamaan väylän levenemistä. Nordenskiöld oli yhä vakuutettu siitä, että tuulen kääntyessä väylä jälleen aukeaisi ja retkikunta voisi kulkea ne muutamat penikulmat, jotka vielä erottivat sen Beringin salmen aukeista selistä, sillä valaanpyytäjät olivat usein vasta lokakuun keskivaiheilla lähteneet näiltä seuduin. Todella oli nytkin sulaa vettä ainoastaan neljän tai viiden penikulman päässä tästä paikasta, josta tuli »Vegan» talvimaja.

»Tulevaisuus on osoittava, oliko purjehduksemme pitkin Aasian pohjoisrannikkoa Koljutshin lahdella onnen sattuma vai eikö. Minä ainakin uskon, että se oli usein uudistuva sattuma. Mutta se on varmaa, että jäihin salpautumisemme näin kauas päästyämme riippui aivan satunnaisista seikoista ja syksyn tavattomista jääsuhteista Beringin meren pohjoisosissa.»

Talvimaja.

Muutaman päivän kuluttua Nordenskiöldille selvisi, että hänen täytyi talvehtia Koljutshin lahden suulla. Tämä oli sitä harmillisempaa, kun vain muutaman tunnin aikaisempi saapuminen olisi tehnyt mahdolliseksi matkan jatkamisen yhtä painoa ja nämä tunnit, jopa päiviäkin, olisi voitu helposti säästää matkan kuluessa. Laivan asema ei suinkaan ollut turvallinen. »Vega» oli nimittäin avoimella rannalla 9 1/2 metrin vedellä pohjajäähän kiinnitettynä, noin 1,400 metrin päässä maasta. Talvimyrskyjen synnyttämää jäänpuserrusta vastaan ei tässä ollut muuta turvaa kuin nousuveden aikana matalalle ajautunut pohjajää, jonka nousuvesi voisi paikaltaan siirtää. Onneksi näyttää vesi kuitenkin sillä kertaa olleen korkeammalla kuin: milloinkaan sittemmin talven kuluessa. Jäävuoret irtaantuivat vasta myöhään kesällä 1879, sitten kun niiden vedenpäällinen osa enimmäkseen oli sulanut. Vähältä piti, ettei »Vega» joutunut paljon huonompaan talvisatamaan. Se kiinnitettiin nimittäin ensiksi lähelle maata ajautuneihin pienempiin lauttoihin, mutta muutettiin siitä pois, sillä paikalla oli kölin alla vain muutama tuuma vettä. »Jos laiva olisi jäätynyt kiinni tähän paikkaan, olisi meidän käynyt onnettomasti. Rajut syysmyrskyt painoivat, varsinkin joulukuun 14 ja 15 päivän välisenä yönä, uuden jään näitä jäälauttoja vastaan, jotka siitä siirtyivät paljon lähemmäksi maata. Noin puolen metrin paksuinen jääpeite musertui silloin hirmuisella jyskeellä tuhansiin kappaleihin, jotka kasautuivat alla olevalle pohjajäälle mahdottomaksi 'torossiksi', eli irtaimien, särmäisten jäälohkareitten muodostamaksi muuriksi. Niihin jäihin kiinnitetty laiva olisi jo talven alussa ajautunut matalalle, peittynyt jäälohkareiden alle ja musertunut pirstoiksi.»

Jo lokakuun 2:na kesti uusi jää kulkea maalle ja seuraavana päivänä tuli tshuktsheja jalan laivalle. Merelle päin oli ajojäitä silmän kantamattomiin, mutta tumma kajastus idän taivaalla, n.s. »vesitaivas», ilmaisi kuitenkin, ettei sulaan sillä puolella ollut aivan paljoa matkaa. Uusi jää kasvoi talven kuluessa sangen paksuksi, ollen vahvimmillaan toukokuun puolivälissä, jolloin sen vahvuus oli 162 senttiä. Talven kuluessa repesi jääkenttiin halkeamia ja railoja, milloin jäiden liikkumisesta, milloin pakkasesta. Se pohjajää, johon »Vega» oli kiinnitetty, oli noin 40 metriä pitkä, 25 metriä leveä möhkäle, jonka korkein kohta oli kuusi metriä ylempänä veden pintaa. Tosin siirtyi tämäkin pohjaan tarttunut jää, samoinkuin sen rannan puoleinen jääkenttäkin ja »Vega» niitten mukana syysmyrskyjen painosta paljon lähemmä rantaa. Mutta vaikka laiva silloin jäiden puristuksesta rytisi, ei se kuitenkaan saanut vahinkoa, sen enempää kuin pakkasestakaan, vaikka se jääti laitoihin tunkeutuneen veden, avaten niihin suurella paukkeella rakoja. »Kylmä, että nurkat paukkuu, on yleinen sananparsi», sanoo Nordenskiöld, »joka tavallisesti meissä herättää hauskoja muistoja kotitakan ääressä vietetyistä kylmistä talvi-illoista, mutta täällä eivät pakkasen varsinkin öisin hytteihimme kuuluvat paukkumiset olleet ensinkään ilahuttavia, koska oli syytä pelätä, että pakkasen repimät halkeamat saisivat laivan pahasti vuotamaan. Koska rauta pakkasessa kutistuu enemmän kuin puu, upposivat talvella niiden rautapulttien päät, joilla laivan puuainekset olivat jamatut, syvälle laidoitukseen. Mutta ei tästäkään syntynyt mitään isompaa vuotoa, kenties sen tähden, ettei pakkanen päässyt iskemään vedenpinnan alla olevaan osaan.»

Tshuktshien viittomisista Nordenskiöld käsitti, että idempänä, Serdzekamenin luona, oli paraillaan joku pyyntilaiva, ja lähetti luutnantti Brusewitzin sitä tapaamaan. Hän ei kuitenkaan löytänyt mitään, kun ei käynyt kyllin kaukana. Eräs amerikkalainen pyyntilaiva todella kävi Serdzekamenissa pari päivää sen jälkeen, kuin »Vegalta» matka loppui, se purjehti kuitenkin pian pois. Paikan etäisyys »Vegan» talvisatamasta oli 70 kilometriä.

Mannerrannikko oli aaltomaista, sisämaata kohti viettävää tasankoa, johon joet olivat uurtaneet laaksojaan. Lunta ei vielä ollut, minkä vuoksi kasvitieteilijät vielä saattoivat tehdä tutkimuksiaan. Puita ei kasvanut ensimmäistäkään, vaikka meidän maassamme samalla leveydellä on metsiä, mutta kauempana ylämaassa tavattiin kuitenkin matalia raitoja. Muutamia kukkakasvejakin näytti tällä kolkolla rannikolla viihtyvän, muun muassa puola, muurain ja maitiaiset, vaikka ne tietysti jo olivat lakastuneet.

Kun täytyi täydellä todella ryhtyä talvivarustuksiin, ei lunta enää laastu pois kannelta, vaan annettiin sitä keräytyä yhä enemmän, kunnes kannella oli 30 sentin vahvuinen tiiviiksi tallattu lumi- eli jääkerros. Kansi siitä piti paljon paremmin pakkasta. Laivan laitoja vastaan luotiin korkeat lumivallit. Kannelta jäälle rakennettiin uljaat jääportaat. Kannelle viritettiin iso teltta, joka ulottui komentosillasta etukeulaan saakka, jättäen vain perän puolen avoimeksi. Keulan puolessa olevasta aukosta ilma pääsi vapaasti virtaamaan teltan alle. Pimeinä talvipäivinä paloi teltan alla usein vireä sysivalkea, jonka ympärille kokoontui tshuktsheja ihmettelemään sepän taitoa, hänen hehkuvaa rautaa takoessaan. Täällä jakeli kokki heille tähteeksi jäänyttä lihalientä ja ruokaa sekä leipäsiä, joita laivassa aina leivottiin erikseen heitä varten. Täällä oli myös vastaanottohuone, jossa vaimoille ja lapsille jaettiin tupakkaa ja sokeria ja jossa joskus pyydystäjä tai rahtimies kylmästä tultuaan sai kelpo naukun. Täällä hinnoiteltiin kaupaksi tuodut polttopuut ja muut tavarat sekä keskusteltiin eri suunnille tehtävistä rekiretkistä.

Jään ankara liikkuminen yöllä joulukuun 15 päivää vastaan muistutti retkikuntaa, että laiva saattoi äkkiarvaamatta ruhjoutua ja kaikki varustukset ja eväät sen mukana tuhoutua. Turvatakseen retkikunnan moisen onnettomuuden seurauksia vastaan — tshuktsheilta tuskin olisi apua saatu, heillä kun ei itselläänkään ollut minkäänlaisia varastoja Nordenskiöld vei maihin kolmenkymmenen miehen muonan sadaksi päiväksi ynnä pyssyjä ja ampumatarpeita. Nämä tavarat kasattiin rannalle ja peitettiin purjeilla. Vaikka ne olivat lukitsemattomat eikä niitä vartioitu, ei niistä kuitenkaan mitään kadonnut, vaikka tshuktshit talven kuluessa itse toisinaan näkivät kovastikin nälkää.

Maalle, puolentoista kilometrin päähän laivasta, tehtiin magneettinen havaintohuone, joka yhdistettiin laivaan jääpatsaitten päähän kiinnitetyllä ohjausköydellä, koska lumimyrskyillä muutoin olisi ollut mahdoton osata takaisin laivaan. Laivan viereen hakattiin kaksi avantoa, toinen tulipalon varalta, toinen vedenkorkeuden vaihtelujen mittaamiseksi. Ilmatieteelliset havainnot muutoin osoittivat, ettei talvi tällä rannikolla ollut yhtä kylmä kuin kauempana maan sisässä, jossa on yksi maapallon pakkasnapoja, mutta se oli tavattoman myrskyinen. Myrsky neljänkymmenen asteen pakkasessa taas on sangen vaarallinen, ellei sitä vastaan ole hyvin varustettu. Sattuikin koko joukon paleltumisia, kunnes kaikki oppivat itsestään huolta pitämään. »Vegan» väellä oli muutoin sangen tarkoituksenmukainen puku, jonka Nordenskiöld edellisillä matkoillaan saavuttamansa kokemuksen nojalla oli sommitellut. Itse laivassa oli jotenkin lämmin, öisin vain lämpötila joskus laskeutui viiteen lämpöasteeseen ja hyttien seinille tuli härmää. Laivan ruumassa lämpötila ei koskaan laskeutunut jäätymäpistettä alemmaksi, se kun kokonaan oli vedenpintaa alempana. Puhtaudesta pidettiin tarkka huoli; sitä ei koskaan saa laiminlyödä pohjan perillä talvimatkoilla, se oli Nordenskiöldin kokemus. Terveydentila oli pitkin talvea erinomainen eikä ainoatakaan keripukin tapausta sattunut.

Lunta ei satanut kovin paljoni, mutta kun ei koko talvena suojannut, niin pysyi se hyvin kuivana ja nousi kovilla tuulilla ilmaan niin sakeana, ettei voinut nähdä muutamaa metriäkään eteensä. Joka semmoisessa ilmassa eksyi, oli hukassa, ellei hän voinut tshuktshien tavoin lumikinoksessa odottaa myrskyn loppua.

Tshuktshit.

»Vegan» talvimajan läheisyydessä oli rannikolla kaksi tshuktshilaiskylää, Pitlekai ja Jinretlen, kummassakin seitsemän telttaa. Pitlekain asukkaat kuitenkin muuttivat talven kuluessa lähemmä Beringin salmea kalaisempaan seutuun. Verraten lähellä oli useita muitakin tshuktshilaiskyliä, joiden asukkaat pitkin talvea kävivät »Vegalla». Kaiken kaikkiaan lienee näissä kylissä asunut 300 hengen vaiheille. He seurustelivat alun pitäen mitä herttaisimmin retkeläisten keralla, eikä hyvää väliä kauan häirinnyt sekään, ettei heitä — siivottomuuden pelosta — laskettu kannen alle muuta kuin poikkeustiloissa. Aluksi se kyllä suututti heitä kovasti ja muuan kostonhimosta kielsi retkeläisiä menemästä telttansa makuuhuoneeseen. Retkeläisten järkähtämättömyys ja samalla ystävällisyys sai heidät kuitenkin rauhoittumaan, »eikä heidän kuitenkaan käynyt kieltäminen meitä sisäteltoistaan, koska aina tullessamme toimme makeisia ja tupakkaa sekä heille itselleen että heidän vaimoilleen ja lapsilleen.»

Laivankannelle viritetty teltta muuttui vähitellen lähiseutulaisten vastaanottopaikaksi. Koiravaljakoita seisoi tai oikeammin makasi nietoksissa rivittäin kaiket päivät »Vegan» jääportaitten edustalla, maltillisesti odottaen isäntiänsä tai pemmikaania, jota silloin tällöin sääliväisyydestä jaettiin näille nälkiintyneille raukoille. Harvinaisia vieraita käytiin joskus etäämmältäkin katsomassa ja »Vega» muuttui pian levähdyspaikaksi, johon jokainen ohimenevä koirineen pysähtyi muutamaksi tunniksi uteliaisuuttaan tyydyttämään tai hyvästä puheesta tai tavarasta saamaan lämmintä ruokaa, vähän tupakkaa ja joskus pahalla säällä ryypynkin, jota tshuktshit sanoivat »rämiksi». Tshuktshit saivat kuljeskella kannen päällä, missä halusivat, mutta laivalta ei silti koskaan kadonnut pienintäkään esinettä, vaikka varastamista olisi paljonkin ollut. Mutta heidän kerjuunsa kävi sitä rasittavammaksi. Ja vaihtokaupassa he pettivät, minkä suinkin taisivat. Vaihtokaupalla retkikunta hankki täydellisen kokoelman heidän aseitaan, pukujaan ja huonekalujaan. Kaikki seudun tshuktshit olivat pakanoita, eivätkä tainneet muuta kuin omaa kieltään. Nordqvist kokosi tuota pikaa melkoisen tshuktshilaisen sanavaraston ja perehtyi muutoinkin heidän kieleensä, niin että heidän kanssaan voitiin keskustella.

Lokakuun 5:ntenä oli laivan lähellä hyvä luistinjää ja retkeläiset viettivät iloisen luistinjuhlan. Tshuktshilaisten vaimot ja lapset onkivat rannalla avannoista särkiä. Mies kulki aina edellä avannoita tehden, vaimo onki, viipyen kuitenkin vain vähän aikaa joka avannolla. Omituisella jääseulalla avantoa puhtaana pitäen hän kyyhkysillään istuen koetti kummallisella naksutuksella houkutella avantoon kaloja; vasta kalan nähdessään laski hän avantoon luisen koukun, jossa oli kalansuolta syöttinä. Miehet noukkivat kaloja jään päälle pienellä ahraimella, jota he erinomaisen kätevästi käyttelivät. Jään vahvistuttua oli avantopyynti mahdotonta.

Lokakuun 6:ntena lähestyi laivaa joukko tshuktsheja, vetäen koirareellä suorana makaavaa miestä. Aluksi häntä luultiin sairaaksi, mutta se pian huomattiin erehdykseksi, kun hän sangen ketterästi kiipesi laivaan, teki ristinmerkin, laati arvokkaan tervehdyksen ja huonolla venäjän kielellä ilmoitti olevansa peräkunnan mahtimies. Hän oli porotshuktshien vanhin, Wassili Menka nimeltään, pieni mustaihoinen mies, puettu valkoisenkirjavaan peurannahkaiseen peskiin, jonka alta sinistä villapaitaa vähän näkyi. Tätä mahtimiestä tietysti kestittiin mitä parhaiten ja hän oli ensimmäinen tshuktshi, jonka keralla voitiin keskustella. Kun tämä mies pikapuoleen lupasi käydä Anadyr joen laaksossa Markowan kauppapaikassa, josta oli postiyhteys muuhun maailmaan, kirjoitti Nordenskiöld hänen kerallaan avoimen kirjeen Ruotsin kuninkaalle, ilmoittaen »Vegan» pakollisen talvenvieton, ja tämä viesti saapuikin kuningas Oskarille, vaikka vasta toukokuussa. Levottomuus »Vegan» kohtalosta oli silloin ylimmillään, ja Ruotsin kuningas palkitsi kultamitalilla Menkan uskollisuuden.

Porotshuktshit.

Nordqvist ja Hovgaard kävivät Menkan keralla kauempana sisämaassa porotshuktshien luona. Kolmilla koiravaljakoilla lähdettiin matkaan. Menkan veljen leiri oli vuorien ympäröimässä laaksossa, jossa paikoittain kasvoi metrin korkuista pajukkoa. Siinä oli 18 telttaa ja vastaanotto oli mitä paras. Porotshuktshit olivat paljon varakkaampia kuin rannikolla asuvat kalastajatshuktsh.it, hyötyen muun muassa vaihtokaupasta, jota he kävivät Beringin salmella. Heidän kirveensä, puukkonsa ja poransa olivat järjestään rautaa tai terästä, vedenkeittoastiat vaskesta. Puvut olivat yksinomaan poronnahkaa, jota vastoin rantatshuktshit käyttivät myös hylkeennahkaa. Venäläisiä mekkoja ja koruja heillä sitä paitsi oli. Toisenkin matkan porotshuktshien luo Nordqvist teki, ollen yötä heidän kylläkin kuumissa, mutta inhottavan likaisissa teltoissaan.

Nordqvistin piti marraskuussa käydä Boven keralla Nishnij-Kolymskissa saakka viemässä varmempaa tietoa retkikunnan kohtalosta, mutta kun tshuktshit, joiden piti lähteä heitä koiravaljakoillaan saattamaan, pettivätkin lupauksensa, oli tämä matka jätettävä sikseen.

Kun jää kauttaaltaan kannatti, alettiin tehdä pyyntiretkiä eri suunnille. Riistaa kuitenkin oli niukasti, jääkarhuja ei ensinkään, susia, valkoisia, punaisia ja mustia kettuja runsaammin, enimmän kuitenkin jäniksiä, jotka kävivät laitumella kylien ympärillä, koska niiden luona oli runsain kasvullisuus. Linnuista kelpasi syödä vain riekko.

Joulu.

Joulu vietettiin välikannella, joka oli lipuilla ja viireillä koristettu. Joulupuu oli rakennettu pajunoksista, niitä yhteen sitomalla, pienillä lipuilla, kynttilöillä, paperinkaistaleilla ja lähes parillasadalla joululahjalla koristettu. Kello 6 kokoonnuttiin puun ympärille ja lahjat arvottiin kuusi kullekin. Tämän jälkeen syötiin illallinen mitä iloisimman mielialat vallitessa — ei kukaan muistanutkaan, että ulkopuolella vallitsi napayön pimeys ja 35 asteen pakkanen. Uutta vuotta tervehdittiin tykinlaukauksilla ja ilotulituksella. Sitä paitsi vietettiin iloisia juhlia aina, milloin vain oli vähänkin tilaisuutta, etenkin kaikkien niiden hallitsijain merkkipäivinä, joiden alamaisia tässä oli koolla.

Uuden vuoden alussa löyhdyttelivät itä- ja etelätuulet jäitä, niin että jälleen ilmestyi suuria sulia ja tshuktshit alkoivat puhua jäiden lähdöstä. Niin lähelle laivaa railot eivät kuitenkaan ulottuneet, että se olisi voinut liikkeelle lähteä, ja tämä kaiken kaikkiaan olikin onni, sillä sydäntalvella liikkeelle lähtö olisi helposti käynyt tuhoisaksi. Jäät menivät taas umpeen ja vesitaivaskin katosi kokonaan, niin että tshuktshien täytyi lähteä Pitlekaista ja muuttaa lähemmä Beringin salmea pyyntiään harjoittamaan. Helmikuussakin jäät samoin löyhtyivät ja kauempana merellä näytti olevan laajalti sulaa, mutta niin kaukana laivasta se pysyi, ettei ollut ajattelemistakaan lähtöä.

»Irgunnukin tshuktshien onnistui nyt saada jääkarhu ja seitsemänkymmentä hyljettä, joista osa kerskaavasti asetettiin silavakaistaleiden rinnalle pitkin telttojen ulkoseiniä; toinen osa pantiin silava-aittoihin, jotka pian täyttyivät. Jinretlenin lähempänä meitä olevalla telttapaikalla oli sitä vastoin saatu vain kahdeksan hyljettä. Ilo ja huolettomuus huomisesta näytti kuitenkin olevan täälläkin vallalla ja nahkapukuiset ystävämme käyttivät tilaisuutta osoittaakseen, kuinka he halveksivat »Vegan» halpaa ruokaa, jota kuitenkin edellisenä päivänä olivat surkeasti kerjäilleet ja johon heidän parin päivän päästä oli jälleen turvautuminen. Lapset, jotka jo olivat näyttäneet jotenkin riutuneilta, alkoivat, samoin kuin aikuisetkin, jälleen äkisti turvota… Lämpömäärän taas alentuessa jäätymäpisteen alle täytyi tshuktshien lopettaa pyyntiinsä. Sen sijaan näimme heidän eräänä päivänä peräkanaa astuvan laivaa kohti, melkein kuin vangit egyptiläisessä tai assyrialaisessa voittopatsaassa, kantaen kukin selässään jotain, jota emme kauaksi voineet erottaa. Se oli jäätä, jota he, kekseliäisyydestään mielissään, nyt toivat kyökkimestarille, saadakseen häneltä sen sijaan sitä »kaukaa», jota joku päivä ennen olivat halveksineet.

Pitkin talvea lappoi »Vegan» ohi Beringin salmelle matkaavia tai sieltä palaavia koiravaljakoita, ja kaikki poikkesivat laivalla juttelemassa, syömässä ja naukut saamassa, kuten ravintolassa ainakin, he vain saivat kaikki ilmaiseksi. »Vegan» miehistö puolestaan matkaili uutterasti joka suunnalle, vaikkei Nordenskiöld uskaltanut heitä aivan pitkälle laskea, koska oli mahdollista, että laiva milloin tahansa saattoi irtaantua ja ehkä olisi ollut pakko matkaan lähteä. Kapteeni Palander kävi Kjellmanin keralla porotshuktshien luona, kertoen muun muassa seuraavan näkemänsä tapauksen.

Tshuktshi ja hänen poronsa,

»Huonosti maattuamme nousimme kello puoli 7 seuraavana aamuna. Teltasta tullessamme lähestyivät porot taajassa jonossa. Edellä kulki vanha suurisarvinen poro, joka meni isäntänsä luokse (hän oli astunut porolaumaa vastaan) ja tervehti häntä pyyhkäisten kuonoaan hänen käsiinsä. Muut porot seisoivat sill'aikaa järjestetyissä riveissä aivan kuin miehistö sotalaivoissa. Omistaja meni sitten joka peuran luo ja antoi niiden pyyhkäistä kuonoaan hänen käsiinsä. Hän puolestaan otti jokaista poroa sarvista ja tutkisteli sitä tarkkaan. Katselmuksen jälkeen koko lauma isännän merkin annettua kääntyi ja lähti, vanhus etupäässä, edellisen päivän laitumelle. Koko komento teki meihin hyvän vaikutuksen; tässä ei julma kovasydäminen villi-ihminen hirmuisella tavalla osoittanut herruuttansa eläimille, vaan hyvä isäntä katsasti niitä lempeästi ja lausui ystävällisen sanan kullekin. Täällä oli isännän ja eläimen väli hyvä. Itse hän oli uljas nuori mies, katsantonsa järkevä ja ruumiinsa sorea ja suora. Hänen vaatteensa olivat erinomaisen kauniista peuran nahkasta hyvin tehdyt, niin että hänen soma vartalonsa ja uljas käytöksensä pääsivät esiintymään, etenkin hänen liikkeellä ollessaan.»

Kevät.

Aurinko nousi ylemmäksi ja ylemmäksi, mutta kovin hidasta oli siitä huolimatta kevään tulo. Huhtikuun keskilämpö oli vain -18°, 9 ja toukokuu alkoi -20° pakkasella, joka kolmantena päivänä vielä paransi -20,8°:ksi. Kesäkuun 3:ntena oli -14,3° ja kuukauden 13:ntenä sydänyön aikaan -8°, mutta samana päivänä tuuli kääntyi etelään ja lumi alkoi sulaa sitä kyytiä, että maa parin viikon kuluttua oli aivan paljaana. Jo huhtikuun lopulla alkoi tulla muuttolintuja, ensimmäisenä pulmunen, sitten suurissa parvissa hanhia, haahkoja, alleja, lokkeja, monta lajia kahlaajia ja laululintuja. Laululinnuista ensimmäinen oli pieni soma Sylvia Ewersmanni, joita toukokuun alussa laskeutui suuret parvet »Vegan» mustalle kannelle, ainoalle tummalle esineelle, mitä oli koko seudussa. Kaikki näyttivät olevan aivan uuvuksiin väsyneet ja suojainen lepopaikka epäilemättä oli niille tervetullut. Samalla alkoivat retkikunnan jäsenet suurella innolla tutkia seudun lintuja ja nisäkkäitä.

»Mitä ennestään omilla matkoillani olin nähnyt», kirjoittaa Nordenskiöld, »ja muutoin pohjanperäisistä linnustoista tiesin, oli minussa synnyttänyt sen väärän luulon, että Euroopan, Aasian ja Amerikan napamaissa kaikkialla tapaisi samoja lintuja. »Vegan» retkellä saamamme kokemus kuitenkin osoittaa, ettei asian laita suinkaan ole semmoinen, vaan että Aasian koillisniemi, tshuktshien niemimaa, tekee tästä täydellisen poikkeuksen. Linnut ovat täällä vähälukuisemmat, mutta paljon monimuotoisemmat kuin Novaja Zemljalla, Huippuvuorilla ja Grönlannissa, jonka vuoksi tshuktshien niemimaan linnusto kokonaisuudessaan suuresti eroaa atlanttisten napamaitten linnustoista.» Omituisia haahkoja ja hanhia tavattiin ja latuskanokkainen vikla, jota ei ennen ole tavattu kuin kuumissa maissa hyvin harvinaisena.

Kesäkuun 'lopulla maa alkoi vihoittaa ja kaikenlaisia kukkia ilmestyä ja vähin hyönteisiä liikkua. Molemmatkin antoivat paljon työtä keräilijöille. Rantalaguunien sulassa pyydystettiin, pintavedestä tuntematonta, sangen hyvänmakuista kalaa, jonka talvehtiminen suuresti kummastutti tiedemiehiä, koska laguunit luultavasti jäätyvät pohjaa myöden.

Vapautuksen sanoma.

Heinäkuun puolivälissä rantajää vielä oli niin vahvaa, että Nordenskiöld arveli kuluvan ainakin pari viikkoa väylän aukeamiseen, jonka vuoksi hän aikoi lähteä tutkimaan mammutin torahammasta, jonka tshuktshit sanoivat pistävän esiin erään joen äyräästä, mutta hänen tätä retkeä puuhaillessaan alkoi »Vega» odottamatta hiljalleen keinua, retkeläisten paraillaan päivällisillä istuessa. »Palander syöksyi heti kannelle, näki jään liikkuvan, käski lämmittää koneen, joka jo oli kauan ollut täydessä kunnossa äkkilähdön varalta, ja kahden tunnin kuluttua kulki »Vega» jälleen, heinäkuun 18:ntena klo 3 t. 30 m. i.p., höyryn ja purjeiden voimalla, lippujen liehuessa, määräänsä kohti. Me huomasimme nyt, että jäähän oli revennyt rako laivan ja rantasulan välille, sekä että jäälautat olivat pohjajäämme vasemmalta puolelta siirtyneet siksi kauas merelle, että »Vegalla» oli tarpeeksi syvä vesi edessään. Kiertääksemme lähinnä olevia ajojäitä asetettiin suunta aluksi luoteeseen, sitten pitkin Beringin salmen rannikkoa. Jinretlenin kohdalla seisoivat kaikki kylän miehet, vaimot ja lapset rannalla katsomassa sitä tulihepoa — tshuktshit ehkä sanoisivat tulikoiraa eli tulipeuraa — joka ainiaksi vei heidän talviset ystävänsä pois näiltä kolkoilta kylmiltä rannoilta. Pitkän matkan päästä emme voineet erottaa, vuodattivatko he todella eron hetkellä kyyneliä, kuten useimmat olivat ennustaneet tekevänsä. Mutta mahdollista kyllä on, että villi-ihmisen herkkätunteisuus pakotti heidät itkemään. Varma on, että eron hetken surumielisyys meissäkin vähän himmenti sitä ilon tunnetta, joka nyt hehkui jok'ainoan Vega-miehen rinnassa.»

Serdzekamenin ohi kuljettiin sumussa yöllä heinäkuun 17:nnettä vasten, mutta sumun päällitse haamoitti tämän jäämerenkulussa kuulun niemen korkeita vuoria, jotka ovat pirstautuneet jättiläispilareiksi ja raunioiksi, samoin kuin Karhusaartenkin kalliot. Meri oli kirkas kuin peili, joku mursu kohotti silloin tällöin sumun suurentamaa päätään vedestä laivan läheisyydessä, hylkeitä uiskenteli joukottain sen ympärillä ja ylitse lenteli edes takaisin lintuja, joilla arvatenkin oli pesänsä Serdzekamenin jyrkillä kalliorinteillä. Merenpohjasta nosti haavi runsaasti matoja, nilviäisiä, äyriäisiä y.m.

Itäniemi!

Maa katosi sitten kokonaan sumuun, mutta 20 päivän aamulla alkoi jälleen häämöittää synkkiä kukkuloita. Ne olivat Itäniemen kukkulat. Nordenskiöld nimitti tämän niemen »Deshnewin niemeksi» sen rohkean kasakan muistoksi, joka 230 vuotta aikaisemmin oli sen ensi kerran laivalla kiertänyt. Kello 11 a.p. »Vega» oli keskellä sitä salmea, joka yhdistää Pohjoisen Jäämeren Tyyneen mereen, ja tässä 'tervehdittiin Vanhaa ja Uutta maailmaa lipuilla ja tykkien paukkeella.

»Vihdoin viimein oli siis se päämäärä saavutettu, johon niin monet kansat olivat pyrkineet aina siitä alkaen, kun Sir Hugh Willoughby tykkien paukkuessa, juhlapukuisten matruusien hurratessa ja lukemattoman ihmisjoukon riemuitessa v. 1553 hyvässä toivossa pani koillisretket alkuun… Sir Hugh sortui kaikkine miehineen raivatessaan tietä Englannin merenkululle sille hyiselle merelle, joka pohjoisessa rajoittaa Aasian ja Euroopan. Lukemattomat retkikunnat ovat sen jälkeen menestyksettä ja useimmiten laivansa ja monen urhokkaan merimiehen hengen ja terveyden menettäen lähteneet samalle tielle. Vasta nyt, 336 vuoden kuluttua, kun useimmat meriasiain tuntijat jo olivat asian mahdottomaksi arvostelleet, koillisväylä vihdoinkin avattiin. Meriväkemme ja heidän päällystönsä järjestyksen, pontevuuden ja kunnon ansioksi on luettava, että tämä on tapahtunut ilman kuoleman ja taudin tapauksia ja oloissa, jotka osoittavat matkan ehkä voitavan tehdä joka vuosi muutamassa viikossa. Eipä kumma siis, että me asiain näin ollen uljain mielin näimme sinikeltaisen lippumme maston latvaan nousevan ja kuulimme ruotsalaisten tervehdyslaukausten jyrähtelyä siinä salmessa, jossa Vanha ja Uusi maailma toisilleen kättä ojentavat. Tosin ei nyt kulkemaamme väylää enää kaivattu Euroopan ja Kiinan väliseksi kauppatieksi; mutta tämän ja lähinnä edellisten ruotsalaisten retkikuntain on onnistunut avata merenkulku uudella valtamerellä sekä saattaa lähes puolet kokonaisesta maanosasta valtamerien yhteyteen.»

Itäniemen eli Kap Deshnewin ohi purjehdittuaan Nordenskiöld poikkesi St. Lawrence lahteen, joka sen eteläpuolella pistää tshuktshien niemimaahan, selvittääkseen sikäläisiä luonnontieteellisiä oloja. Jäät kuitenkin salpasivat vuonon. Ohimennen tutustuttiin tällä rannalla asuviin tshuktsheihin.

Alaskan rannalla.

Paremmalla onnella »Vega» pyrki Alaskan rannalla olevaan Port Clarence lahteen, jonka oivaan satamaan se kävi ankkuriin; se oli ensi kerta, kun se Taimyrin niemimaan länsirannalta lähdettyään saattoi ankkuroida oikeaan satamaan, vaikk'ei Port Clarencekaan voinut tarjota minkäänlaisia taiderakennuksia pitkämatkaisten kulkijain mukavuudeksi. Eskimot nahkaveneissään olivat ainoat vieraat, jotka laivalla kävivät. Näiden talous- ja pyydyskalut, kirveet, puukot, sahat, takaaladattavat kiväärit ja revolverit olivat enimmäkseen amerikkalaista tekoa, mutta niiden ohessa käytettiin vielä tai säilytettiin telttain romukätköissä jousia ja nuolia, linnunkeihäitä, luisia keksejä ja kaikenlaisia kiviaseita. Tulta tehtiin rauta- ja piituluksilla, puutuluksilla ja myös amerikkalaisilla tulitikuilla. Nämä eskimot siis elivät täyttä murrosaikaa. Turhiksi käyneillä talvivarustuksillaan Nordenskiöld vielä saattoi vaihtaa itselleen erinomaisen täydellisen kokoelman eskimoittenkin kansatieteellisiä esineitä. Kasvitieteilijät saivat erittäin rikkaan kasvisaaliin, joka oli tärkeä vertauksen vuoksi tshuktshien niemimaan kasvistoon.

Port Clarencesta Nordenskiöld jälleen kulki Beringin salmen poikki Konyam lahteen tshuktshien niemimaalle, vähän etelämmäksi kuin ensi kerralla, antaakseen luonnontutkijoille tilaisuutta kokoelmiensa täydentämiseen. Seudussa asui poro-tshuktsheja, jotka poronhoidon lisäksi harjoittivat kalastusta ja hylkeenpyyntiä. Jäät olivat vähällä työntää »Vegan» täällä maalle, jonka vuoksi sen kiiruumman kautta täytyi paeta ankkuripaikastaan.

Lawrence saarella.

Tämän jälkeen »Vega» poikkesi Beringin meren suurimmalle saarelle, S:t Lawrence saarelle, jolla asui muutamia eskimoperheitä. Saarelta saatiin erinomaisen runsas kokoelma kasveja ja alempia eläimiä.

Kotzebue kävi tällä saarella vuosina 1816 ja 1817 ja oli ensimmäinen, joka joutui tekemisiin sen asukkaiden kanssa. Hän kertoo tästä: »Sillä välin kuin luonnontutkijat samosivat vuorilla, seurustelin minä uusien tuttujeni kanssa, jotka huomattuaan minut päälliköksi, haastoivat tulemaan telttoihinsa. Siellä levitettiin permannolle likainen talja, jolle minun tuli istua, ja sen jälkeen astui toinen toisensa perästä minua syleilemään, hieroi nenäänsä minun nenääni ja päätti hyväilynsä sillä, että sylkäisi käsiinsä ja silitteli sitten kasvojani. Vaikk'eivät nämä ystävyyden osoitukset minua suuresti miellyttäneet, suvaitsin kuitenkin kärsivällisesti niiden tapahtua; vähän hillitäkseni heidän hyväilyintoansa jakelin heille tupakinlehtiä. Ne herättivät tosin suurta mieltymystä, mutta hyväilystä he eivät tahtoneet silti luopua. Nyt rupesin yht'äkkiä jakamaan heille puukkoja, saksia, helmiä y.m. ja sain siten uuden hyökkäyksen estetyksi. Mutta vielä pahempaan pulaan jouduin, kun he minua ruumiillisesti virvoittaakseen kantoivat eteeni valaansilavaa puukaukalossa. Vaikka moinen ruoka onkin eurooppalaisen mielestä iljettävää, kävin kuitenkin rohkeasti sen kimppuun. Tämä temppu ja lisälahjat painoivat suhteisiimme ystävyyden sinetin. Aterian jälkeen isäntä pani toimeen tanssia ja laulua, jota säestettiin pienellä rummulla.»

Nyt olivat olot melkoisesti muuttuneet, vaikka St Lawrence saarella ei usein poikkeakaan laivoja. Asukkaat juoksivat retkeläisten perässä, missä vain näkivät heitä, vaivaten heitä kerjuullaan. Vaikka he olivat eskimoita, oli heidän pukunsa kuitenkin tshuktshilainen, sillä tshuktshien kanssa he tekivät kauppaa.

Nordenskiöldin aikomus oli alkuaan viipyä kauemminkin tässä meressä, joka luonnontutkijoille tarjosi kovin runsaan työmaan, mutta pakollinen talven vietto tshuktshien rannalla oli suuresti lyhentänyt hänen aikaansa, etenkin kun hänen oli pyrittävä niin pian kuin suinkin johonkin sivistyneeseen satamaan voidakseen lähettää kotimaahan tiedon retkikunnan kohtaloista, ennenkuin sieltä ennätettiin apuretkikuntaa lähettää. Hän ei sen vuoksi ennättänyt poiketa Kamtshatkan niemelläkään, kuten olisi halunnut, mutta Beringin saarella, löytöretkien historiassa kuululla, hän kaikesta huolimatta halusi käydä. »Vegan» keula sen vuoksi suunnattiin Kamtshatkan ulkopuolella olevia Komentajan saaria kohti, jotka »komentaja» Bering löysi 15 p. marrask. v. 1741 ja joilla hän kuoli. Beringin saari tuli kuuluksi varsinkin ihmeellisen, osaksi jo sukupuuttoon surmatun eläimistönsä vuoksi. Nordenskiöldin tarkoitus oli pelastaa Ruotsin museoihin tämän eläimistön jäännöksiä.

Beringin saarella.

Beringin saari, saariston suurin, on yli 70 km pitkä ja lähes 25 km leveä. Se kuuluu Venäjälle, mutta amerikkalaiset olivat hankkineet itselleen pyyntioikeuden, pitäen siellä kauppa-asemaa, joka asukkailla osti varsinkin merikissa- eli merikarhu-hylkeiden nahkoja. Kylässä oli venäläisiä viranomaisia ja koulu, jossa alkuasukkaiden lapset oppivat lukemaan ja kirjoittamaan. Amerikkalaisista lehdistä Nordenskiöld täällä näki; kuinka huolestuneita kotimaassa oltiin retkikunnan kohtalosta, ja tämä pakotti häntä lyhentämään oleskeluaan täälläkin. Hyvin aikansa käyttäen hän kuitenkin sai mukaansa mitä arvokkaimman tieteellisen kokoelman.

Tarkkain kyselyjen kautta hän sai selville, että Stellerin merilehmä vielä eli täällä viime vuosisadan keskivaiheilla, vaikka matkustajat väittävät sen jo kahdeksannentoista vuosisadan lopulla tulleen sukupuuttoon hävitetyksi. Edelliset tiedemiehet olivat turhaan koettaneet saada kokoon täydellistä luurankoa ja saaren eurooppalaiset epäilivät, tokko se Nordenskiöldillekään onnistuisi. Hän kuitenkin ryhtyi toimiin ja sai jo alkuasukkaitten majoistakin kokoon ison joukon, hyvän hinnan niistä maksaessaan. Kaikki rupesivat nyt kilvalla niitä etsimään, niin että Nordenskiöld sai kootuksi 21 suurta laatikkoa ja tynnöriä Rhytinan luita, muun muassa kolme ehjää, erittäin kaunista pääkalloa ja useita rikkinäisiä. Luita etsittiin sakeaa nurmea kasvavista rantaäyräistä, noin 2 tai 3 metriä ylempää merenpintaa, puolta metriä vahvan multa- ja sorakerroksen alta. Rautateikeillä ja paineteilla maita tunnustellen saarelaiset saivat selville, missä niitä oli kätkössä, niin ettei tarvinnut turhaan kaivaa. Elfenluun kaltaisista kylkiluista asukkaitten oli tapana tehdä reenanturoita ja koruesineitä; kylkiluut sen vuoksi olivat harvinaisempia ja sormiluut näyttävät kokonaan lahonneen olemattomiin. Niitä oli mahdoton saada ainoatakaan, enempää kuin viimeisiä pystönikamiakaan. Tukholmassa näistä luista voitiin koota melkein täydellisiä luurankoja, ja myöhemmin ovat muut tutkijat seuranneet esimerkkiä, niin että merilehmän luusto nyt on jotenkin hyvin edustettuna sivistysmaiden museoissa.

Naalit ja merisaukot, joita saarella oli suunnattomasti Stellerin siinä oleskellessa, olivat jo häviämäisillään sukupuuttoon. Merikarhu oli ainoa eläin, jota siellä vielä oli kenties yhtä paljon kuin silloin. Niiden pyynti oli lain kautta tarkasti rajoitettu, muuten tuho epäilemättä olisi tullut niittenkin osaksi. Naaraksia ja poikasia tapettiin vain poikkeustapauksessa. Naineet uroot, eli oikeammin ne uroot, joissa oli kyllin miehuutta vaimoväkeään puolustaakseen, säästyivät tavallisesti teurastukselta, ellei muusta niin siitä syystä, että niiden turkki tavallisesti oli niin kulunut, hankaantunut ja repaleinen. Poikamiehet etupäässä saivat turkkinsa luovuttaa.

Merikarhut kokoontuvat joka kesä määrätyille mereen pistäville niemille, viettäen niillä satatuhantisina laumoina kuukausimääriä mitään syömättä. Ensiksi saapuvat uroot, härät, suurin osa toukokuussa tai kesäkuun alussa. Tulisissa kahakoissa, joissa monikin henkensä heittää, riidellään nyt noin sadan neliöjalan suuruisista aloista, jommoisen kukin uros arvelee kodikseen tarvitsevansa. Väkevimmät ja sodassa voittaneet ottavat itselleen parhaat paikat lähellä rantaa; heikompien täytyy kämpiä ylemmäksi, jossa vaimojen hankinta käy hankalaksi. Ottelussa tehdään usein hyökkäyksiä ja väistellään vain näön vuoksi. Aluksi tapellaan omistusoikeudesta maahan. Kotipiiriinsä asettunut ei siis koskaan seuraa vihollistaan alueensa rajan poikki, vaan vastustajan karkoitettuaan laskeutuu ylpeänä levolle, kootakseen voimia uusiin tappeluihin. Taikka röhisee se mielissään, heittäytyy selälleen, raapii itseään etujaloillaan, somistaa nahkaansa tai vilvoittelee, toista takajalkaansa viuhuttaen, mutta on aina valmis uuteen tappeluun, kunnes tulee vielä väkevämpi, joka ajaa sen edemmä rannasta. Omituista näille eläimille on, että ne maalla ollessaan yhtenään käyttävät takajalkojaan viuhkana ja joskus päivän varjostimenakin. Lämpöisenä päivänä voi parituspaikalla toisinaan yhtäaikaa heilua satakintuhatta sellaista viuhkaa.

Kesäkuun puolivälissä naaraat nousevat merestä. Väkevät uroot, jotka ovat anastaneet rannimmaiset paikat, ottavat kaunottaret sangen kohteliaasti vastaan vesirajassa ja vievät ne asuntoonsa. Mutta tuskin on uros n:o 1 saattanut merestä nousseen naaraan kotipiiriinsä, ennenkuin se jo tapailee merestä toista kaunotarta. Koiras n:o 2 ojentaa sillä aikaa kaulaansa ja vetää arvelematta luokseen n:o yhden ensimmäisen vaimon, jonka koiras n:o 3 vuorostaan, ryöstää siltä. Naaraat sallivat tämän kaiken tapahtua kipujaan valittamatta, vaikka saavat kylläkin vammoja, uroitten niitä tullen mennen raastaessa. Kaikki naaraat jakautuvat siten tuimain voimankoetusten jälkeen uroille, joista rannimmaiset saavat 12—15 puolisoa kukin. Edempänä rannasta saadaan tyytyä neljään tai viiteen. Maalle noustuaan naaraat tuota pikaa-synnyttävät poikasensa, joista ei suurta huolta pidetä ja joita isäpuoli puolustaa vain haareminsa rajain piirissä. Sitten alkaa kiima-aika, jonka loputtua järjestyksen pito ja perhe-elämän siteet käyvät höllemmiksi. Vähitellen kolmen kuukauden paastosta perin laihtuneet koirakset lähtevät pois paritustiloilta, joihin naaraat, poikaset ja nuoret koirakset nyt asettuvat. Syyskuun puolivälissä, poikasten opittua uimaan, kaikki lähtevät paikaltaan joitakuita lukuun ottamatta, jotka syystä tai toisesta jäävät jälkeen. Pitkällisen ja ankaran sateen aikana osa merikarhuista pakenee mereen, palaten kuitenkin sateen lakattua. Sama on laita isoilla helteillä.

Kuutta vuotta nuoremmat koirakset seurustelevat nuorimpien naaraitten keralla varsinkin paritustilain ulkopuolella, milloin leikkiä tepastellen kuin koiranpenikat, milloin merkin mukaan paiskautuen. maahan jos jonkinlaisiin asentoihin. Nämä alaikäiset koiraat ne ovat, joita pyydystäjät valitsevat teurastettaviksi. Pyydystäjät ajavat niitä edellään hiljalleen teurastuspaikkalle kilometrin verran tunnissa ja aina väliä pitäen. Naarakset, pojat ja huononahkaiset ajetaan pois joukosta ja jäljelle jääneet saavat iskun päähän, niin että ne menevät tainnoksiin, jonka jälkeen puukon pisto lopettaa niiden nuoren elämän.

Nordenskiöld kävi katsomassa erästä tämmöistä merikarhu-»ruukeria», siihen asianomaisen luvan ja oppaat saatuaan. Matka tehtiin kymmenen koiran vetämissä reissä lumettomien, pyöreähköjen, jotenkin niukan kasvullisuuden peittämien vuorien ja vuoritasankojen yli ja kautta metsättömien laaksojen, joissa rehoitti uhkeasti vihannoivia yrttejä, loistavia liljakasveja, putkia y.m. Koiravaljakot jätettiin jotenkin kauas pesimäpaikoilta, etteivät hylkeet säikähtäisi, ja lähestyttiin merikarhuja jalan, vastatuuleen kulkien. Näin Nordenskiöld oppaineen pääsi aivan lähelle merikarhu-yhteiskuntaa, jossa väitettiin, arvatenkin liioitellen, olevan 200,000 eläintä. »Saimme luvan ryömiä oppaamme keralla aivan lähelle erästä vähän erillään olevaa ryhmää. Vanhemmat eläimet ensin oudostelivat huomatessaan meidän lähestyvän, mutta rauhoittuivat pian ja nyt näimme omituisen näytelmän. Näyttämönä oli kivikko, kuohuvien tyrskyjen huuhtoma ranta, taustana ääretön meri ja tuhannet omituiset eläimet näyttelijöinä. Muutamat vanhat uroot maata lötköttivät mitään välittämättä siitä, mitä niiden ympärillä tapahtui. Toiset lyhyillä jaloillaan konttailivat kivien välissä tai uiskentelivat ihmeen sujuvasti tyrskyjen keskellä, kisailivat, hyväilivät toisiaan tai haastoivat tappelua. Yhdessä kohdassa kaksi vanhempaa eläintä tappeli, pitäen omituista kähisevää ääntä ja asettuen taistellessaan ikäänkuin valmiiksi opittuihin hyökkäys- ja puolustusasentoihin. Toisessa kohden tapahtui vale-kamppailu vanhemman elävän ja pojan välillä. Näytti siltä kuin poika olisi siinä saanut taisteluopetusta. Pieniä mustia penikoita ryömi joka taholla tullen mennen vanhojen viilissä aina väliin määkien emäänsä kuin karitsat. Usein penikoita tukehtui vanhempien jalkoihin, kun nämä säikähdyttyään hyökkäsivät mereen. Semmoisen melskeen jälkeen löytyi rannalta sadoittain kuolleita penikoita.»

Kolmetoistatuhatta eläintä, tavallista pienempi määrä, oli tapettu sinä vuonna, jona »Vega» rannalla majaili. Rannalla ruohokossa oli niiden nylettyjä raatoja, levittäen ylt'yleensä saastaista hajua. Merikarhut eivät kuitenkaan näyttäneet välittävän siitä mitään, tukehtuneiden tai taistelussa kaatuneiden toverien ruumiista kun levisi samanlaista löyhkää. »Näiden monilukuisten merikarhujen keskellä oleili korkean kiven nenässä yksinäinen merileijona, ainoa, minkä matkallamme näimme.»

Elokuun 19:ntenä »Vega» jälleen lähti Beringin saarelta matkaan, saapuen Jokohamaan syyskuun 2:n illalla. Niinkauan kuin kuljettiin kylmässä, pohjoisesta tulevassa jäämerivirrassa, oli myötätuulta ja ilma oli viileätä, meren pintalämpö noin +10°C. Elokuun 25:ntenä meriveden lämpö kuitenkin alkoi niin äkisti nousta, että pintaveden lämpö jo 28:ntena oli 23°,4. Tämä osoitti laivan tulleen kylmästä myötäisestä merivirtauksesta Kurosivoon, siihen suureen merivirtaan, joka pitkin Japanin itärantaa kuljettaa kuumaa troopillista vettä Tyynen meren pohjoisosiin. Tuuli kävi oikulliseksi, helle rasittavaksi, vaikka ukonilmat tuon tuostakin puhdistivat ilmaa. Elokuun 31:ntenä salama ankaralla jyrähdyksellä iski »Vegan» isoon mastoon, halkaisten sitä kappaleen matkaa, mutta suurta vahinkoa se ei aikaan saanut, vaikka kaikki tunsivat sähkötärähdyksen. Jokohamaan tultaessa joka mies oli terve ja »Vega» täydessä kunnossa, vaikka se pieniä korjauksia ja vaskivuorausta varten vietiinkin laivatelakkaan.

Japanissa.

Maine »Vegan» saapumisesta levisi nopeaan ja päättynyt suurtyö herätti maailmassa mitä suurinta innostusta. Olihan sen kautta napatutkimuksen ikä-arvoisin kysymys tullut loistavasti ratkaistuksi. Juhlallisuudet alkoivat Japanissa pitojen, puheitten ja muitten kunnianosoitusten loppumattomalla jaksolla ja mikado itse otti retkikunnan johtajan puheilleen. Suurimmalla alttiudella japanilaiset viranomaiset auttoivat retkikunnan jäseniä, heidän auringonnousun maassa uupumatta jatkaessa tutkimuksiaan. Nordenskiöld kävi sisämaassa Asamajamalla, toimivalla tulivuorella, joka on tunnettu suunnattomasta kraatteristaan. Japanin sisäosat olivat tosin silloin jo eurooppalaisille avoinna, mutta siitä huolimatta kävi joskus niin, että sisämaan majatalot vain poliisin vaatimuksesta avasivat suojansa kuululle »raakalaiselle». Poikettuaan muutamassa kohden Japanin sisämeren rannoilla Nordenskiöld kävi Kiotossa ja sieltä luonnonkauneudestaan kuululla Biwa-järvellä, kootakseen siitä vesieläimiä ja tutkiakseen järven geologista rakennetta. Mogista, Etelä-Japanista, koottuaan arvokkaan kokoelman kivettymiä hän Nagasakissa kaipauksella luopui nousevan auringon maasta, jonka tulevaisuudesta hän ennusti suuria. Suuren japanilaisen kirjaston, yli 1,000 nidettä, Nordenskiöld Japanissa ollessaan osti. Lähdettyään lokakuun 27:ntenä mainitusta satamasta »Vega» hyvällä myötäisellä purjehti Itä-Kiinan meren poikki Hongkongiin, josta käsin useat retkikunnan jäsenistä kävivät Kantonissa, Nordenskiöld tutustuakseen sikäläisiin nefriittihiomoihin.

Hongkongista, jonka eurooppalainen siirtokunta juhli retkikuntaa parhaimman mukaan, »Vega» suuntasi Borneon pohjoisrannalle Labuanin saareen, jonka äsken avatuista hiilikaivoksista Nordenskiöld toivoi löytävänsä kivettymiä päiväntasaajan seutujen entisten ilmasto-olojen selville saamiseksi. Etsiminen johtikin toivottuihin tuloksiin. Toisia retkeläisiä kävi höyrypurrella Borneon rannalla. Labuanista piti matka Singaporeen ja edelleen Ceyloniin, jonne »Vega» saapui joulukuun 5:ntenä. Ceylonista koottiin jäkäliä ja leviä ja retkikunnan johtaja tutki saaren jalokivikaivoksia.

Vega-miehistöä juhlitaan.

Ceylonissa retkikunta jätti kaiken tieteilyn, pyrkien nyt kotiin kiiruumman kautta. Adenin edustalla pieni italialainen laivasto, joka paraillaan oli matkalla Erythrean siirtokuntaa perustamaan, tervehti »Vegaa» tykinlaukauksin ja juhli retkikuntaa. Suezin kanavalta, jonne »Vega» saapui tammikuun 27:ntenä, suurin osa retkeläisiä kävi Kairossa ja pyramideilla. Egyptin maantieteellinen seura lähetti vastaan tervehdyslähetystön, jota amerikkalainen Stone pasha johti, ja pidoista pitoihin kävi matka. Nordenskiöld sai erämaasta puukivettymiä pari hevoskuormaa.

Port Saidista ohjattiin sitten kulku Napolia kohti; siitä tuli ensimmäinen eurooppalainen satama mihin »Vega» poikkesi. Sinne saavuttiin helmikuun 14:ntenä päivällä. Merelle tuli vastaan kaksi liputettua höyrylaivaa ja ohimenevä amerikkalainen sotalaiva tervehti »Vegaa» 21:llä tykinlaukauksella. Satama oli liputettu ja virallisia henkilöitä, seurain edustajia tiedemiehiä saapui retkeilijäin laivaan, heti kun se oli ankkuriin käynyt. Retkikunta majaili ilmaiseksi kaupungin upeimmassa hotellissa, jossa lähetystöjä kävi päivän sankareita tervehtimässä ja adresseja tuomassa. Napolin hallitus kutsui retkikunnan suurenmoisille juhlapäivällisille ja juhlasali sai »Vega-salin» nimen. Teatterissa oli juhlanäytäntö, jossa juhlavieraita hyvähuudoin kunnioitettiin. Tehtiin retki tuliperäisille Flegreisille kentille, Averno järvelle, Serapiin temppelille y.m. geologisesti tai historiallisesti merkillisille paikoille. Viidentenä juhlapäivänä tehtiin juhlakomitean seurassa matka Pompeijiin, jossa syötiin aamiaista komeassa, hyvin säilyneessä roomalaisessa kylpyhuoneessa. Kuudentena juhlapäivänä saapui Wienin maantieteellisen seuran erikoinen lähettiläs kunniatervehdykselle ja tehtiin retki paraillaan savua, kiviä ja laavaa purkavalle Vesuviolle. Seitsemäntenä päivänä retkikunta matkusti Roomaan, jossa uudistuivat samat juhlat. Sielläkin se asui majatalossa, jossa juhlahuoneet ja vaunut olivat vapaasti käytettävinä. Tärkeimmät ohjelmakohdat olivat käynti edustajakamarissa, maantieteellisen seuran päivälliset, suuret pidot Palazzo Teanossa ja päivälliset Kvirinaalissa kuningas Umberton luona. Roomassa juhlittiin kuusi päivää. Napolissa sillä välin pidettiin hauskaa »Vegan» miehistölle. Roomasta useimmat tiedemiehistä matkustivat rautateitse Köpenhaminaan ja Tukholmaan, Nordenskiöld itse kulki »Vegalla», joka helmikuun 29:ntenä taas lähti Napolin satamasta.

Marseille vaati »Vegaa» poikkeamaan ensimmäisen napamatkustajan, Pytheaan, kotikaupunkiin, mutta Nordenskiöldin täytyi hylätä kutsumus. Lissabonissa, Henrik Navigatorin ja Vasco da Gaman synnyinmaassa hän sitä vastoin halusi käydä, viipyen siellä viisi päivää, monenlaisten kunnianosoitusten esineenä. Sumu viivytti »Vegaa» Englannin kanavassa, niin ettei se voinut poiketa Portsmouthiin, jossa oli ryhdytty juhlavalmistuksiin, ja Englannin maantieteellisen seuran suuret pidot jäivät pitämättä. Paljon yksityisiä juhlatilaisuuksia kuitenkin pantiin toimeen ja Englannissa olo kävi retkikunnan johtajalle kaikin puolin miellyttäväksi.

Huhtikuun 1:nä Nordenskiöld matkusti Englannista Pariisiin, mutta jo Boulognessa hänen täytyi pysähtyä sikäläisten kauppiaitten juhlittavaksi. Pariisissa hän asui Nobelin vieraana. Vastaanotto Ranskan pääkaupungissa oli suurenmoinen. Maantieteellisen seuran juhlakokouksessa Nordenskiöld piti puheen ruotsalaisista napatutkimuksista. Hänelle annettiin seuran suuri kultamitali. Sorbonnessa häntä juhlivat 28:n ranskalaisen oppineen seuran edustajat ja Jules Ferry, siihen aikaan opetusministeri, piti juhlapuheen ja tämän jälkeen Pariisin kaupunki juhli juhlavierasta Tuileriassa, antaen hänelle suuren taiteellisesti tehdyn kultamitalin. Tasavallan presidentti Grévy kutsui hänet päivällisille ja hyväksi lopuksi vielä vanha runoilija Victor Hugokin onnitellen vierastaan lämpimin, kaunopuheliain sanoin työnsä täyttämisestä.

»Siihen päättyi vierailumme Ranskan pääkaupungissa. Väsyneinä, mutta vieden mukanamme muistoja, jotka eivät sinä ilmoisna ikänä haihdu, lähdimme seuraavana päivänä rautateitse Vlissingeniin, jonne Brusewitzin piti viedä »Vega» Falmouthista. Ajan ja voimien puutteessa täytyi meidän kieltäytyä käymästä Hollannissa ja Belgiassa, vaikka meitä hartaasti ja ystävällisesti kehoitettiin sinne tulemaan.»

Helsingborg tervehti »Vegaa» liehuvin lipuin, kymmenkunta höyrylaivaa tuli sitä vastaan ylioppilaineen, lähetystöineen, puheineen, soittoineen. Kööpenhamina oli liputettu ja juhli sankareita useita päiviä, kuningas ja hovi etupäässä.

Kun kuningas Oskar oli lausunut toivovansa, että retkeläiset vasta Tukholman linnan edustalla astuisivat Ruotsin mannulle, ei »Vega» voinut poiketa Lundiin. Sen oli määrä saapua Tukholmaan huhtikuun 24:nnen illalla, mutta lähti, ajoissa perille saapuakseen, Tanskan pääkaupungista jo niin hyvissä ajoin, että sai olla yhden yön ankkurissa Tukholman saaristossa. 24:ntenä ankkurin nostettuaan »Vega» aamulla alkoi verkalleen kulkea Vaxholman linnan ohi Tukholmaa kohti. »Tiellä tuli vastaan lukemattomia lipuilla koristettuja höyryveneitä, joista tunnetut ja tuntemattomat ystävät riemuiten, ilohuudoin tervehtivät Vega-miesten kotiintuloa. Kuta lähemmäksi Tukholmaa tulimme, sitä enemmän karttui höyrylaivoja, ja kahdessa rivissä, »Vega» edellä, lähenivät kaikki hiljaa satamaa. Monen värisiä lyhtyjä sytytettiin laivoissa palamaan, ilotulituksia poltettiin ja tykkien jyske sekaantui tuhansien raikkaihin eläköön-huutoihin. Kun meitä vielä oli Kastelholman kohdalla tykeillä tervehditty, käytiin Tukholman virtaan ankkuriin k:lo 10 i.p.

»Mälarin ruhtinatar oli pukeutunut ihmeen loistavaan juhlapukuun. Kaupunki ja etenkin satamaa lähimmät rakennukset olivat valaistut. Vallankin oli H.M. Kuningas pannut parhaansa tehdäkseen 'Vegan' vastaanoton niin suurenmoiseksi kuin suinkin. Koko kuninkaallinen linna, joka kimalsi ja heloitti tuhansien liekkien valosta, oli vertauskuvilla ja nimikirjoituksilla kaunistettu, eikä 'Vegan' nuorimmankaan matruusin nimi niistä puuttunut.»

Tukholmassa juhlittiin viikkoja, ennenkuin yleisö oli mielestään saanut kylliksi kunnioitustaan ja mielihyväänsä osoittaa. »Joka päivä saimme vastaanottaa onnittelulähetystöjä, muun muassa Ruotsin ja Norjan valtiopäiviltä, Norjan ja Suomen suurimmista kaupungeista, Upsalan ja Helsingin ylioppilaskunnilta, Pietarin maantieteelliseltä seuralta, Pohjois-Venäjän naisilta y.m. Sanalla sanoen muodostivat Tukholman juhlat loistokohdan siinä merkillisessä juhlaretkessä, jonka teimme Japanista Tukholmaan ja jolla ei liene vertojaan juhlien historiassa.» Vielä retkikunnan hajaannuttuakin ja »Vegan» purjehdittua Göteporiin, jossa pyydysyhtiö taas sai sen haltuunsa yhtä ehona kuin ennenkin, vietettiin juhlia, ja kesällä ne alkoivat uudelleen, kun »Veganäyttely avattiin ja minä muutamia kuukausia myöhemmin kävin Berliinissä, Pietarissa ja vanhassa rakkaassa synnyinmaassani, Suomessa.»

Ratkaistun probleeman vanhuus ja suuruus ja »Vegan» ympäripurjehduksen kaikinpuolinen tapaturmaton onnistuminen hyvin selittävät tämän kansainvälisen suurenmoisen juhlimisen.

Arvollisempaan mieheen kuin A.E. Nordenskiöldiin se ei olisi voinut kohdistua. »Vegan» retki yksinään ei ehkä olisi ansainnut niin suurenmoisia mielenosoituksia, mutta se olikin vain viimeinen rengas elämän työstä, joka oli hyisen pohjolan tuntemiselle raivannut uudet tiet ja laskenut niiden tutkimisen pätevälle perustukselle.

Mutta kun näiden juhlain sankari sitten alkoi työhuoneensa hiljaisuudessa kyhätä maailmalle kertomusta merkillisen matkansa vaiheista, joutui hän jonkinlaiseen pulaan sen kautta, että hänellä oikeastaan oli hyvin vähän semmoista kerrottavaa, mikä olisi suurta yleisöä huvittanut ja mitä se niin suurenmoisten suosionosoitusten jälkeen epäilemättä piti oikeutenaan odottaa. Se osa matkasta — retki pitkin Siperian pohjoisrannikkoa, — joka oli merkitykseltä tärkein, joka kaikille edellisille merenkulkijoille oli ollut mahdottomuus, se oli »Vegalta» sujunut ilman minkäänlaisia seikkailuita, tasaisesti ja verraten nopeaankin kuin tunnetuilla valtaväylillä ja lisäksi käynyt seutujen kautta, jotka ovat maailman kaikkein yksitoikkoisimpia ja kolkoimpia. Seikkailujen puutteen hän korvasi sitä suuremmalla perusteellisuudella, kertoen samassa yhteydessä sekä koko koillisväylän historian että selvittäen sen mahdollisen merkityksen Siperian tulevaisuudelle ja kaupalle. Vega-retken tieteellisistä tuloksista hän julkaisi viisiosaisen monumentaalisen teoksen.

»Se mielisuosio, minkä 'Vegan' matkan onnistuminen on herättänyt», lausuu Nordenskiöld matkakertomuksensa loppulauseessa, »antaa aihetta siihen toivoon, että uusia tutkimusretkiä pannaan toimeen, kunnes siperialaisen jäämeren luonnonsuhteet saadaan täydellisesti selviksi; ja kunnes se hämärä, joka vielä helmoihinsa peittää äärettömät alat pohjois- ja etelänavan seuduilla, selvennetään, niin että ihminen vihdoinkin tulee tietämään sen taivaankappaleen rakenteen, joka on hänelle avaruudessa asuinsijaksi määrätty.»

Tämä toivomus on täysin määrin toteutunut. Nordenskiöld on saanut seuraajia ja napamaailman tutkimus on vakaasti ja loistavalla menestyksellä edistynyt sillä perustuksella, jonka etevin laskija hän oli.

Kansainväliset navanympärysasemat.

Jo yhdeksännentoista vuosisadan alussa oli napaseutujen tieteellisen tutkimuksen tärkeys selvään älytty, mutta vasta vuosisadan jälkipuolella olivat luonnontieteet retkikuntain jäsenten kesken tyydyttävästi edustetut. Suuri vaikutus napatutkimuksen tieteellisyyden syventymiseen oli Frans Josefin maan löytäjän, itävaltalaisen Karl Weyprechtin esittämällä kansainvälisellä yhteistyöllä.

»Tegethoffilla» saamainsa kokemusten johdosta hän v. 1875 Saksan tieteellisen liiton kokouksessa Gratzissa osoitti, kuinka arktisten seutujen perusteellinen tutkimus on välttämätön maapalloamme hallitsevien luonnonlakien ymmärtämiselle, jonka vuoksi tieteelliselle tutkimukselle olisi tulevaisuudessa annettava naparetkillä ensi sija, maantieteellisiä löytöretkiä taas olisi tehtävä vain semmoisiin seutuihin, mistä voitaisiin odottaa tieteellekin hyötyä. Hän ehdotti, että navan ympärille perustettaisiin rengas kansainvälisiä asemia, joilla samalla haavaa pantaisiin toimeen jatkuvia havainnoita yhden vuoden aikana. Ruhtinas Bismarck oli ajatukselle suosiollinen ja hänen myötävaikutuksellaan siitä tuli tosi. Kansainvälinen ilmatieteellinen kongressi kannatti Weyprechtin ja kreivi Wilczekin suunnitelmaa, jonka Harrypurin ja Bernin kansainväliset napakonferenssit vuosina 1879 ja 1880 hyväksyivät.

Asemat päätettiin perustaa ja viisitoista retkikuntaa lähetettiin matkaan. Tanska, Saksa, Venäjä ja Yhdysvallat perustivat kaksi asemaa kukin, Itävalta-Unkari, Suomi, Ranska, Suur-Britannia, Hollanti, Norja ja Ruotsi kukin yhden, jota paitsi kolmekymmentäneljä vakinaista observatoriota — kaksi kiinalaista joukossa — sitoutui tekemään samaan aikaan samat havaintosarjat.

Itävalta-Unkarin retkikunta, jonka kreivi Wilczek kustansi, saapui jo toukokuussa v. 1882 Jan Mayenin yksinäiselle tulivuorisaarelle Islannin ja Huippuvuorien välillä, muita vasta heinäkuun puolivälissä retkikunta pääsi maihin myrskyjen pieksämälle jylhälle saarelle. Ilmatieteellinen asema oli saarella toimessa aina elokuuhun v. 1883, jolloin laiva tuli ja nouti retkikunnan kotia. Luutnantti Emil von Wohlgemuth asematöidensä ohella jalan ja veneillä tutki ja kartoitti koko saaren, josta siihen saakka olikin hyvin vaillinaiset tiedot. Jan Mayenin tulivuori, Beerenberg, kohoaa suoraan merestä 2,545 metriä.

Tanskalainen asema, jota professori Paulsen johti, perustettiin Grönlannin Godthaabiin, jossa se työskenteli elokuun 31:nteen 1883. Tällä asemalla kiinnitettiin erikoinen huomio revontulien korkeuden mittaamiseen ja näistä mittauksista määrättiin niiden verraten pieni korkeus.

Tanskalainen luutnantti A.P. Hovgaard, joka oli ollut mukana »Vegan» retkellä, lähti »Dijmphna» nimisellä höyrylaivalla löytöretkelle, jolla hänen piti myös tehdä kansainvälinen havaintosarja, mutta syyskuussa 1882 hän tarttui Kara-meressä jäihin ja sai siten viettää talven. Vasta seuraavana syksynä »Dijmphna» pääsi palamaan Waigatshin salmen kautta, propellinsa menetettyään.

»Dijmphnan» seurassa vietti Kara-meressä talvea norjalainen höyrylaiva »Varnakin», jonka M. Snellenin johtama hollantilainen retkikunta oli vuokrannut, perustaakseen aseman Dicksonin satamaan Jenissein suuhun, pääsemättä kuitenkaan perille. Joulukuussa 1882 »Varna» sai niin pahan vuodon, että Snellenin retkikunnan ja laivan miehistön täytyi paeta »Dijmphnaan»; seuraavana juhannusaattona »Varna» upposi. Snellen toimitti merellä säännöllisesti havaintonsa ja lähti sitten elokuussa 1883 reillä ja veneillä Novaja Zemljahan ja sieltä Waigatshin etelärannalle, josta »Nordenskiöld» kuljetti retkikunnan Hammerfestiin.

Suomen asema oli Sodankylässä. Ensin sitä johti prof. Selim Lemström, joka säännöllisten havaintojen ohella teki sähkökokeita revontuliteoriansa todistamiseksi, hänen jälkeensä Ernst Biese.

Kautokeinossa oli ruotsalainen asema, jota S. Tromholt johti. Sillä niinikään tehtiin revontulihavainnoita.

Ranska lähetti retkikuntansa eteläiselle pallonpuoliskolle lähelle Kap Hornia, Tulimaan eteläpäähän. Retkikunnan laiva, fregatti »Romanche», tutki Tulimaan saariston hydrograafiset olot Magalhãesin salmeen saakka. Retkikunta toi mukanaan erinomaiset laajat ja arvokkaat luonnontieteelliset kokoelmat. Työnsä tulokset se julkaisi kahdeksassa kvarttoniteessä, jotka painatusasunsa ©ivallisuuden puolesta voittivat kaikkien muitten kansain julkaisut.

Saksa lähetti kaksi retkikuntaa, toisen pohjois-, toisen etelänavan seutuihin. Arktinen asema oli Kingawa-vuonon rannalla, Cumberland Bayn pohjassa Baffinin maan kaakkoisosissa. T:ri W. Giese lähti Saksasta kesäkuussa 1882 ja palasi lokakuussa 1883. T:ri Koch teki Labradorissa täydentäviä havaintoja. Antarktinen asema oli Etelä-Georgiassa, K. Schrader johtajanaan. Lahtea, jossa asema oli, reunustivat niin suunnattomat jäävirrat, ettei retkikunta voinut liikkua asemalta millekään suunnalle. Vuorien rinteet olivat niin jyrkät, että niiltä melkein joka päivä suistui lumivyöryjä ukkosen jyrinällä.

Suur-Britannia ja Canada laittoivat aseman Suuren Orjajärven rannalle Fort Raeen.

Norjan aseina oli Bossekopissa Ruijassa, jossa oli hyvä tilaisuus tutkia revontulia.

Venäläisistä asemista oli toinen Lenan deltassa, toinen Novaja Zemljan länsirannalla. Lenan aseman johtaja, luutnantti Jurgens, kartoitti tarkkaan koko deltan. Toukokuussa 1883 Grinewiskey kahden samojedin keralla ajoi koirilla Novaja Zemljan poikki Kara-meren rannalle.

Ruotsin asema, jonka johtaja N. Ekholm oli, laitettiin Jäävuonoon Huippuvuorille.

Yhdysvaltain aseman luutnantti A.W. Greely laittoi kauas pohjoiseen, Grinnellin ja Grantin maan rajalle. Tämä retkikunta suoritti samalla suurenmoisen maantieteellisen tutkimustyön, mutta oli tuhoutua, kun varastolähetykset eivät ajoissa saapuneet perille. Toinen asema oli Alaskan pohjoisrannalla.

Greelyn retkikunta Grinnellin maassa.

Amerikkalaisen retkikunnan vaiheet Grinnellin ja Grantin maassa kuuluvat arktisen tutkimuksen traagillisimpiin. Retkikunnan johtaja oli luutnantti A.W. Greely, jonka miehistöön kuului neljä upseeria ja 19 sotamiestä, tähtitieteilijä, valokuvaaja, ilmatieteilijä ja kaksi eskimoa. »Proteus» nimisellä hylkeenpyyntilaivalla retkikunta elokuun 11:ntenä saapui »Discoveryn» satamaan Robesonin kanavan eteläpäähän, jossa Naresin retkikunnan toinen laiva oli viettänyt talven 1875—76. Kun varustukset oli purettu ja viety maihin, palasi laiva takaisin, retkikunta rakensi asemansa valmiiksi ja alkoi viipymättä tieteellisen työnsä. Talvi alkoi näin kaukana pohjoisessa varhain ja oli tavattoman ankara ja napayötä kesti 135 päivää. Siitä huolimatta tehtiin jo syksyllä useita rekiretkiä, joilla t:ri O. Pavy kulki kuusi päivää — -58 C asteen pakkasessa ja luutnantti J.B. Lockwood kymmenen päivää -59 C asteen pakkasessa, lämpötiloissa siis, joita ei ainoakaan naparetkikunta ollut ennen kokenut rekiretkillään. Varustukset olivat niin hyvät, että heikoimmatkin miehet kestivät nämä kylmät, jonka vuoksi kaikki hyvällä luottamuksella odottivat kevään suuria rekiretkiä.

Yritys napaa kohti.

Tauti sorti talven kuluessa kaksikolmannesta rekikoirista, mutta pari pientä valjakkoa oli kuitenkin säilynyt ja Loisella näistä t:ri Pavy maaliskuun 19:ntenä 1882 lähti etsimään maata Grantin maan pohjoispuolelta, josta Markham kuusi vuotta aikaisemmin oli palannut tyhjin toimin. Pavy tapasi samanlaista suunnattoman röykkiöistä jäätikköä kuin Markhamkin. Neljä: meripenikulmaa maasta edettyään amerikkalaisen täytyi ankaran myrskyn vuoksi leiriytyä. Huhtikuun 23:ntena retkikunta kauhukseen huomasi, että myrsky oli repinyt meren auki ja että he olivat sulassa meressä uivalla jäälautalla. Suurella vaivalla t:ri Pavy pääsi takaisin Grantin maalle, mutta vain 'kaikkein välttämättömimmät tarpeet hän saattoi pelastaa, eikä sen vuoksi ollut muuta neuvoa kuin kiiruummiten palata laivaan. Pavy ei voinut tietää, että sula oli vain paikallinen laaja railo. Lockwood samaan aikaan tepasteli Grönlannin edustalla jäällä, joka näytti olleen alallaan luomisen aamusta alkain.