ALKUSANAT.

Kirjoittaessani tämän osan, joka on »Maantieteen ja löytöretkien» viimeinen, on minulla yleisten tietokirjain lisäksi ollut käytettävänäni seuraavat teokset:

R. Brown, The Story oF Africa and its Explorers. Daniel Bruun, Afrika. G.F. Scott, the Romance oF Australian Exploring. Ch. Morris, heroes of Discovery in America. A.W. Greely, handbook of Arctic Discoveries. F.A. v. HWllwald, Im Ewigen Eis. S. Günther, A. v. Humboldt. Daniel Bruunin esitys pohjoisnapatutkimuksista. D.G. Hogarth, The Penetration of Arabia. H. Clifford, Further India. H.R. Mill, The Science of the South Pole.

Stanleyn, Hedinin, Pearcy, Shackletonin, Scottin ja Mawsonin matkakertomukset ynnä Nordenskiöldin kertomus »Vegan» matkasta.

Teos on paisunut näin laajaksi, koska tarkoitukseni on enemmän ollut helposti luettavan ja kiinnosiavan, kuin tosiasioita esittävän teoksen kirjoittaminen.

Esitys maantieteen kehityksestä, ja varsinaisista tieteellisistä retkistä jälkeen yhdeksännentoista vuosisadan alun on täytynyt jättää pois sekä siitä syystä, että kirjani on paisunut niin laajaksi, että myös alaa käsitteleväin teosten puuttumisen vuoksi.

Maantiede on yhdeksännentoista vuosisadan alusta kehittynyt niin valtavasti joka suuntaan, että sen kehityshistoria vaatii oman teoksensa.

Hakemistossa ovat vain löylöretkeilijäin nimet jotenkin täydellisesti mainitut. Maantieteellisiä nimiä olen siihen ottanut vain mikäli ne välittömästi edustavat maantuntemuksen laajenemista.

Saateltuani löytöretkihistorian tällä osalla päätökseen haluan vielä mainita muutamia täydennyksiä, jotka olen jälkeenpäin selville saanut. Ne koskevat maanosamme vanhimpia, historiallisia ja esihistoriallisiakin aikoja, osalta myös keskiaikaa.

I osassa sivulla 10 on mainittu Gutien maa, jolla sanotaan tarkoitetun Armeniaa. Mieleeni juolahti, että siinä ehkä tapaisimme »goottien» vanhimman maininnan. Sen mukaan mitä myöhemmin olen lukenut gutun kansasta, joka, hallitsi Assyriaa noin v. 2500 e.Kr., se tuskin kuitenkaan saattoi olla sama kansa kuin pohjolan gootit — gutua pidetäänkin nykyjään seemiläisenä kansana.

Mutta toiselta puolen osoittavat Skandinaavian muinaislöydöt, että pohjolassa jo hyvin varhaisina aikoina on ollut sangen kehittynyt sivistys. Tämä seikka itsessään jo viittaa siihen, että pohjolalla myös on täytynyt olla yhteyttäkin etelän sivistysmaitten kanssa. Yleensä on otaksuttu tämän yhteyden olleen kaupallista laatua, mutta on se myös voinut johtua valloitusretkistä. Jo roomalaisten aikana mainittiin svealaisten suuria laivastoita (I, s. 206), joita varmaankaan ei huvin vuoksi pidetty, mutta sitä paitsi oli pohjan miehillä Suomen lahden eteläpuolelta myös avoinna jokireitit aina vanhan maailman sydänosiin saakka. Dnjepr varsinkin tarjosi vapaan matkan, koska sen rannoilla tuskin saattoi olla niin voimakasta asutusta, että se olisi voinut estää suurella joukolla kulkevaa jokilaivastoa. Etelä-Venäjän arot olivat myöhään uuden ajan viimeisille vuosisadoille saakka kuljeskelevain arokansain hallussa ja osan vuotta jokireitit sen vuoksi olivat aivan vapaat. Dnjeprin suusta ei ollut soutuveneillä vaikea päästä Tonavaan, eikä Tonavasta Thrakiaan, Makedoniaan ja Adrian meren rannoille, taivaltamalla lyhyitten maakannasten poikki. Semmoisen retken muistoa ehkä ovat jo pronssikautiset kalliopiirrokset, joita on tavattu Etelä-Ruotsista, Dnjeprin varsilta ja Pon varsilta Italiassa. Pon yläjuoksulta ei ollut pitkä taival Välimeren rannalle.

Jos pohjolan kansat tätä tietä käyttivät, olivat varmaan Itämeren maakunnat niiden vallan alaiset ja luultavaa on, että niissä oli heimolainen asutuskin. Siihen viittaa niiden nimistökin. Sopisi siis odottaa, että esimerkiksi Herodotoksen historiateoksessa tapaisi ne mainittuina Skyytian kansain joukossa. Budinit ja agathyrsit voisivat hyvinkin olla germaaneja, neurit taas, jotka »käärmeet» (drakar) (I, 63) ajoivat maastaan, saattoivat olla slaaveja. Heidän nimessään tuntuu piilevän Dnjeprin nimi, joten lienevät asuneet tämän joen rannalla. Ehkäpä itse skyyttienkin joukossa oli germaaneja. Herodotoksen kertomus skyyttien sotajumalasta käy hyvin yhteen Eddan tietojen kanssa Vidar jumalasta.

Miks'eivät pohjan miehet olisi voineet olla mukana jo Troian sodassa, arvelin. Eddan mainitsema »Ida vallen», jolla aasat rakensivat temppeleitä, ja oppivat takomaan, voisi olla Troian kenttä, eikä mikään ihanteellinen »ahkeruuden kenttä», joksi se on käsitetty. Eddan kuvaus ensimmäisestä sotatappelusta, mitä milloinkaan oli tapeltu, voisi olla muisto Troian sodasta. Odin, joka heitti keihästä, olisi silloin Troian Zeus, s.o. fryygialaisten Attis, ja Gullveig jumalatar, »kolmekertaisesti syntynyt», joka roviolla poltettiin temppelissä, ehkä tarkoittaisi Troian palladiumia, Pallas Atheenan, »Tritogeneian», puista kuvaa. Voisi ajatella, että Iroialaiset mieluummin polttivat palladiuminsa, kuin jättivät sen kreikkalaisille.

Mutta mahdollista on myöskin, että, pohjan miehet ovat olleet mukana jollain myöhemmällä sotaretkeltä, esimerkiksi kimmeriläisten mukana, kun he seitsemännen vuosisadan keskivaiheilla e.Kr. samosivat Vähään Aasiaan ja hallitsivat sitä satakunnan vuotta, tehden edelleen sotaretkiä Palestiinaan saakka. Nimistä on päätetty kimmeriläisten olleen iraanilaista kansaa, mutta se ei estäisi, etteikö heillä mukanaan olisi voinut olla pohjan miehiä. Profeetta Hesekiel mainitsee Gogin, joka kävi valloitusretkellä Palestiinassa saakka ja jonka sotajoukkoon myös kuului Ros-kansa. Eikö tämä liene ollut sama Rusin kansa, josta Nestorin kronikan mukaan Novgorod sitten sai hallitsijansa, toisin sanoen pohjolan skandinaaveihin kuuluva heimo.

Vähässä Asiassa asuessaan nämä valloittajat tutustuivat Fryygian uskontoihin ja myös Foinikian ja Palestiinan, ja omaksuivat ne. Fryygian kuulusta jumal-äidistä, Kybelestä eli Frygiasta, tuli Eddan Frigga ja ehkä Freijakin, Attiksesta Odin ja Ottar, Baalista Balder, Astarte Innannasta Balderin puoliso Nanna, ukkosen jumalasta Hadadista, joka surmaa Baalin, Eddan Hod, joka ampui Balderin. Samoin kuin Foinikiassa Baalin ja Astarten kuvat työnnettiin merelle palavassa laivassa, samoin pohjolan sadussa Balder surman saatuaan Nannan kanssa kannetaan laivaan, joka sitten poltetaan.

Erikoista huomiota ansaitsevat aasat, joista Eddassa kerrotaan, että he Idan lakeudella rakensivat temppeleitä, kuten »Voluspa» runossa sanotaan (lainaus Braten ruotsalaisesta käännöksestä):

Asarne möttes på Idavallen timrade höga tempel och altar: smedjor byggde, smycken gjorde, skaffade sig tänger och skapade verktyg.

Kreikkalainen eepillinen runoilija Hesiodos, joka eli kahdeksannella vuosisadalla e.Kr., mainitsee, Pliniuksen säilyttämän tiedon mukaan, että »Idan daktylit» olivat ne, jotka Kretassa opettivat sulattamaan ja karkaisemaan rautaa. Kretassa nämä haltiat liittyivät Rhean palvelukseen, Vähässä Aasiassa Kybeleen palvelukseen ja niistä näyttävät aasat perineen tämän taidon, joka varmaan näytti sotaisista pohjanmiehistä kaikkia -muita tärkeämmältä.

Asmund on Skandinaavian saduissa raudan valmistaja ja K. Krohn otaksuu suomalaisen kansanrunon Osmosen ja Kalevaisen, jonka Lönnrot on Aino-runossa vaihtanut Väinämöiseen, johtuvan hänestä. Yllä kerrotun valossa tekisi mieli luulla, että myös juutalaisten Asamoneus ja makkabealaisten, s.o., vasaramiesten suku, jonka esi-isä Asamoneus oli, kuuluu samaan käsiteheimoon, ja ehkäpä vielä »kylfingit» ja »kolbjaagitkin», joista Islannin ja Venäjän vanhat tarustot ovat muiston säilyttäneet. Foiniikialaisten Eshmun, elinvoiman jumala, muistuttaa Thoria.

Vähästä-Aasiasta karkoitettuina rosit näyttävät asettuneen Thrakiaan siksi hallitsevaksi ylimysluokaksi, josta Herodotos mainitsee, ja joka epäilemättä oli eri kansallisuuttakin kuin varsinaiset thraakialaiset.

Herodotos kertoo Ihraakialaisten Salmoksis (toisilla vanhoilla kirjailijoilla Samolksis) eli Gebeleizes haltijasta, jonka luo getat lähettivät airuita siten, että heittivät valitsemansa -miehen keihäänkärkiin, joissa hän heitti henkensä. Haltijan otaksuttiin asuvan maan alla huoneessa. Mieleeni johtui, että tämä muistutti Väinämöisen tietoa Vipusessa käynnistä, jonne

yksi olisi juoni juostaksesi miesten tapparain teriä, toinen torkutellaksesi naisten nieklojen neniä.

Vipusen nimen todella voisi otaksua johdetuksi sanoista vi = pyhättö ja bo = asua: se joka asuu pyhätössä.

Teiman kivessä (Maant. ja löytör. IV, s. 430), jonka Huber ja Enting löysivät Teiman keitaasta, Midianin takamaasta, Arabiassa, on kuvattuna Salm-jumala ja hänen allaan hänen ylimmäinen pappinsa, jonka nimi vastaa Salmoksista. Kahdenkertainen pyhättö, jossa he asuvat, on hyvinkin samanlainen kuin abessinialaisten liitonarkki. Erehtymättä voinee otaksua, että tämä Salm on juutalaisten Jahve Shalom ja Thraakian Salmoxis siis sama kuin juutalaisilla Jahven ylimmäinen pappi, toisin sanoen Mooses. (Gebedizes nimen alkuosa, joka on sama kuin arabian »gebel» vuori, muistuttaa sekä Mooseksen kuolemaa ja hautausta Pisgan vuorella että hänen lainsäädäntötointaan Sinain vuorella. Midianin maastahan hän apeltaan sai opetusta kansansa sisällisten olojen järjestämiseksi.) Skandinaavian muinaistarustossa on Freyr, joka myöskin haudattiin maanalaiseen huoneeseen ja jonka uskottiin siinä edelleen elävän, hänen vastineensa. Ja -meidän Sampomme kirjokansineen (Salmin asunto) voisi vastata liitonarkkia, jonka kannen niinikään tiedämme olleen kauniisti kirjaillun. Näyttää siltä, kun aasoilla olisi ollut mukanaan liitonarkki takaisin pohjolaan samotessaan ja ehkä lakitaulutkin kultaan piirrettyinä, vaikka nämä taulut hukkuivat, kuten Völuspassa lauletaan. Jahvea itseään palveltiin Thraakiassa Sabazius nimellä, joka ei ole mikään muu kuin Zebaoth, sotajoukkojen johtaja. Klassillisessa kirjallisuudessa hän siksi mainitaankin — häntä muutoin palveltiin Roomassakin jo paljon ennen kuin kristinusko sinne levisi. Mutta pohjan miehet sekoittivat Jahven palveluksen Fryygiassa Kybeleen ja Attiksen palvelukseen hurjine menoineen, ja tästä sekoituksesta kreikkalaiset muodostivat Dionysoksen palveluksensa.

Lienevätkö pohjanmiehet sitten Thraakiasta tuoneet mukanaan Väinämöisen laulunkin? Kreikkalaiset siellä saivat Orfeuksen, eikä myyteistä ole vaikea löytää heimouspiirteitä.

Pohjolan germaaneilla näyttää Thraakiasta Moldaun ja Puolan kautta olleen yhtämittainen kansayhteys Itämeren rannoille saakka, mutta sitä paitsi he olivat vallanneet Donin suistaman ja Kaukason välisen maan, vanhan Kolkkiin eli Aian, ja sieltä käsin saapui Odinin ja aasain palvelus pohjolaan, kuten Snorre Sturlason kertoo Ynglingasaagassa. Viro näyttää aluksi olleen kultin päämaa — Rääveli-nimi on yksi Odinin nimiä — sieltä se kulki Saksaan ja Skandinaaviaan. Silloin purki jo Neva Laatokan vedet Suomenlahteen.

Jordanes, jonka lyhyt supistelma itägoottien kuninkaan Theodorik Suuren ministerin Cassiodoruksen historiateoksesta on säilynyt meidän aikoihimme, kertoo itägoottien sekä sotineen Dareiosta vastaan, käyneen Aasiassa valloitusretkillä jo Assyrian mahtiaikoina, että, olleen mukana Troian sodassakin. Ainakin osaksi tämä käsitys johtuu vanhain klassillisten lähteitten väärinkäytöstä, mutta se perustuu myös goottien vanhoihin sankarirunoihin, jotka ulottuvat sangen kauas muinaisuuteen. Ainoastaan pohjolaa koskevista, tiedoista voimme olla varmat, että ne olivat goottien itsensä säilyttämiä. Niissä mainitaan heimon alkukotina se maa, jossa Vagus suunnattomasta järvestä lähtien purkaa aallokkaana vetensä mereen. Vagus ei voi olla muu kuin Vuoksi, joka siis vielä purkautui Suomen lahteen, kun gootit heimolaistensa vandaalien ja gepidien keralla lähtivät liikkeelle, kulkien ensin Göölan maalle ja sitten Itämeren itärannalle. Vaihtelevain kohtaloiden jälkeen he vihdoin koituivat siihen osaan Skyytiaa, jota sanoivat Oiumiksi ja joka näyttää olleen juuri kreikkalaisten Aia. Jos lähtö tapahtui noin 1000 e.Kr., niin saattoivat he kylläkin jo ottaa osaa kimmeeriläisten sotaretkeen Vähään-Aasiaan. Samaan aikaan, jona heidät Vähästä-Aasiasta karkoitettiin, alkoi pohjolassa rautakausi.

Nämä ovat vain hajanaisia pääpiirteitä, niistä uusista seikoista, joita avarammalta uralta löytyy. Klassillista kirjallisuutta, näiden johtojen mukaan seuloen ja muinaistieteen apuun turvautuen voidaan tietojamme pohjolan suhteista Välimeren itäpään vanhoihin sivistysmaihin varmaan paljon laajentaa moneen suuntaan.

Tilanpuutteen vuoksi täytyy minun tekemästäni vaatimattomasta alusta jättää suuri osa mainitsematta, mutta pohjolan kansain keskiaikaisista suhteista kaukaiseen länteen sallittanee minun vielä lausua muutama sana.

Tiedot Viinimaan löydöstä perustuvat Punaisen Eirikin saagaan ja n.s. »Flateyar bokiin», joka sisältää Islannissa säilyneitä muistitietoja (I, s. 237). Näitä molempia lähteitä on mahdoton saada sopusointuun. Tutkijat ovat tulleet siihen johtopäätökseen, että Eirikin satu on luotettavampi, kuten luonnollista onkin, koska se on suoranaisen perintätiedon säilyttämä. Flateyar saaga, joka on kulkenut Islannissa suusta suuhun, on tosin säilyttänyt paljon kuvaavia yksityisseikkoja, mutta tapausyhteys on sekaantunut.

Että niin todella on, sen osoittaa Eirikin sadun tarkka soveltuminen maantieteellisiin oloihin.

Palatessaan Viinimaa-matkaltaan Grönlantiin Karlsevni sai käsiinsä alkuasukkaita, joiden viittauksista hän älysi ulkona meressä olevan sillä kohdalla suuren maan, jota hän ei kuitenkaan päässyt itse näkemään, eikä se maa voinut olla muu kilin Newfoundland. Tämä saari oli Karlsevnille siis tuntematon, eikä siis Leifkään liene sitä nähnyt. Jos tämän oletuksen perustuksella koetamme luoda itsellemme kuvan Pohjois-Amerikan varhaisimmasta löytöhistoriasta, huomaamme Punaisen Eirikin saagan sangen hyvin soveltuvan maantieteellisiin tosiasioihin.

Saagan tiedon mukaan Leif Norjasta Grönlantiin palatessaan ajautui niin kauas etelään, että hän siellä tapasi viiniköynnöksiä, uhkeita metsiä ja kylvämättä kasvavaa vehnää. Hän oli siis ajautunut Newfoundlandin ohi ehkä Bostonin seuduille tai sitäkin kauemmaksi. Aavalta valtamerellä hädin tuskin pelastuttuaan hän ei tietenkään nyt mielellään eronnut rannasta, vaan seurasi sitä matkatessaan pohjoista kohti Grönlantiin. Näin hän tuli kiertäneeksi St Lawrence lahden eikä nähnyt Newfoundlandista muuta kuin kapean pohjoisniemen, josta ei voinut arvata sen olevan osa suurta maata. Labradorin rantaa ja sen jälkeen Baffinin maan rantaa hän purjehti edelleen pohjoista kohti, kunnes tuli jääkenttiä vastaan, joitten turvissa hän saattoi kulkea Baffinin lahden poikki Grönlantiin.

Leifin veli Thorstein, joka sitten isänsä Eirikin kanssa lähti löydettyä maata tutkimaan, päätti luultavasti purjehtia sinne Grönlannista suoraan veljensä osoitusten mukaan. Mutta Grönlannista myötäisellä tuulella lähdettyään hän luultavasti lähempänä Läbradoria kohtasikin länsituulen — länsituulet ovat Amerikan itärannalla vallitsevat — joka ajoi hänet ulos Atlantille, niin että hän lopulta oli lähellä Irlantia.

Thorfinn Karlsevni, joka lähti Viinimaahan uutta siirtokuntaa perustamaan ja siis vei paljon väkeä, karjaa ja tavaraa mukanaan, ei voinut antautua samanlaiseen epävarmuuteen, vaan purjehti Viinimaahan samaa väylää, jota Leif oli kulkenut tullessaan. Hän tuli siis ensin Baffinin maahan, jonka hän nimitti Hellulandiksi, koska rannalla, oli hyviä laakakiviä talonrakennukseen — Grönlannissa talot rakennettiin laakakivistä — vaikka se muutoin olikin mitätöntä maata. Labradorin Karlsevni kutsui Marklandiksi, metsämaaksi, ja sen rantaa St. Lawrence-lahden pohjaan purjehdittuaan laski lahden poikki Uuteen Skotlantiin, jonka pohjoiskärki, Kap Breton, on hänen Kjalarnesinsä. Rantaa hän edelleen purjehti Fundy-lahteen, joka on saagan Straumfjord, ja vietti talven jollain tämän lahden saarella, koska talvi lahden pohjassa oli liian ankara karjalle, kuten se todenteolla onkin. Kuinka kauas hän täältä etelään purjehti, sitä lienee mahdoton tarkkaan arvata, mutta mahdollisia on, että hän kävi Carolinassa saakka.

Newfoundlandiin Grönlannin norjalaiset näyttävät vasta myöhemmin tutustuneen. Luultavasti se on se »Frislanti», jonka keskiaikaisilla kartoilla tapaamme kaukana valtameressä.

Islantilaisen Sigurd Stefanssonin kartta v:lta 1590 on yllä olevan käsityksen kanssa sopusoinnussa.

I. K. Inha.