SISÄ-AASIAN VUORISTO!SSA, ERÄMAISSA JA YLÄNGÖILLÄ. (continued 3)

Hedin kävi seuraavana päivänä Kamba Bomboa tapaamassa, mutta turhat olivat kaikki hänen yrityksensä saada jatkaa matkaa Lhasaan. Parinkymmenen ratsumiehen saattelemana Hedin siis lähti paluumatkalle pohjoista kohti. Saattojoukko oli iloista ja ystävällistä väkeä, vaikka ulkomuodoltaan enemmän muistuttikin rosvo- kuin sotilasjoukkoa. Alueensa rajalta se palasi takaisin, jonka jälkeeni Hedinin taas täytyi kahden seuralaisensa kanssa matkustaa yksin ja yöllä vuoronsa takaa vartioida tavaraa ja hevosia, seuduissa kun sanottiin olevan paljon rosvoja. Elokuun 20:ntenä epäonnistuneet pyhiinvaeltajat vihdoin tapasivat pääkaravaanin, joka kaikkien asuttujen alueitten ulkopuolella oli sen aikaa odotellut ja koonnut voimia uusiin ponnistuksiin. Suuri oli karavaanissa ilo, jopa ilokyyneliin saakka, kun johtaja täten terveenä palasi takaisin seikkailuretkeltään.

Kun karavaani oli pysähtynyt kauas asumattomalle alueelle, eivätkä vakoojat olleet seuranneet sinne asti, päätti Hedin koko matkueen kanssa lähteä etelää kohti niin kauas kuin suinkin pääsisi ja sitten suunnata kulkunsa länteen päin Ladakhiin, joka on Indus-joen laaksossa Himalajan pohjoispuolella ja jo on Kashmirin aluetta, vaikka asukkaat ovatkin tibetiläisiä. Karavaanin juhdat olivat jonkun verran toipuneet, mutta olivat kuitenkin yhä edelleenkin niin heikkoja, että niitä ilman näkyvää syytäkin kuoli. Elokuun viimeinen viikko oli alkanut ja syksy teki tuloaan. Matkan pituuteen nähden saattoi pitää varmana, että karavaanin lopulta täytyisi antautua tibetiläisten armoille. Maa oli pitkällisistä sateista kovin märkää ja matkan teko senvuoksi paikoitellen suunnattoman vaikeata. Riistaa oli niukalti, mutta susia samoili joukoittain retkikunnan ympärillä ja korpit saattelivat sitä odottaen saalistaan. Jo syyskuun 1:senä tavattiin ensimmäiset tibetiläiset. Nämä yrittivät paeta, mutta kasakat saivat heidät kiinni ja ruoskivat heitä, kun he eivät muutoin suostuneet myymään ruokatavaroita, heitä kun oli kovasti kielletty.

Muutaman päivän kuluttua retkikunta saapui suurelle Selling-tso järvelle, joka tosin jo oli ennaltaan tunnettu, mutta jonka tuntemista Hedin kuitenkin koko lailla lisäsi. Täällä muuan alapäällikkö kielsi retkikuntaa jatkamasta matkaa etelää kohti, mutta Hedin ei luvannut hänen kiellostaan välittää, vaan uhkasi ampua, jos häntä asevoimalla estettäisiin, ja seuraus siitä oli, että Nakktjun maakunnan maaherra suuremman joukon keralla saapui paikalle. Verenvuodatus oli tibetiläisille kovin vastenmielistä ja Hedin käytti tätä tietoa peloitukseen. Hänen täytyi kuitenkin mukautua Lhasan pyhän neuvoston, »devashungin», määräykseen, ja kääntyä tästä länttä kohti Ladakhiin, vaikka hän halusta olisikin tarkemmin tutkinut etelämmässä olevan järviseudun, etenkin pyhän Dangra-jum-tson, josta edelliset matkustajat olivat laatineet vain puutteellisen kartan. Venematkaa Selling-tson eteläpuolella olevalle pienemmälle järvelle eivät viranomaiset kuitenkaan estäneet. Tie länteen päin oli retkikunnalle auki ja viranomaiset lupasivat pitää huolta siitä, että se saisi ruokaa ja jakkeja tavarainsa kuljetukseen. Vasta syyskuun jälkipuoliskolla se uudelleen lähti matkaa jatkamaan, melkoinen ratsumiesjoukko sekä suojanaan että estämässä kaikkia poikkeuksia säädetystä matkasuunnasta. Jos Hedin vähänkin yritti tunkeutua etelään, »pyhäin kirjain» maata kohti, paikalla saattajat hätääntyivät, uhkailivat ja rukoilivat ja olivat sanomattoman kiitollisia, kun hän lyhyen partioretken tehtyään palasi taas pääkaravaanin luo. Useita pieniä järviä Hedin kuitenkin saattoi tämän retken varrella tarkemmin tutkia; pääpiirtein olivat seudut edellisten matkustajani tutkimuksista tunnetut. Säät kävivät yhä kylmemmiksi, seudut autiommiksi ja joka taival vaati uhrinsa. Pari miestä kuoli tautiin, joka nähtävästi johtui liikarasituksesta liian ohuessa ilmassa. Karavaani alkoi lopulta olla viimeisillään ja kurikin höltyi, kun vastaan tuli Ladakhin kashmirilaisen maaherran lähettämä apuretkikunta, tuoden vereksiä juhtia ja runsaat varastot. Jouluk. 20:ntenä Hedin vihdoin saapui Ladakhin Lehiin, johon varsinainen tutkimusmatka päättyi. Käytyään Intiassa hän palasi takaisin Lehiin ja matkusti Karakorumin kautta Itä-Turkestaniin viedäkseen kaikki palvelijansa kotiseuduilleen.

Täten päättyneen matkan painopiste oli epäilemä itä vielä Tarimin syvänteessä ja Lop-norin alueella; Lou-lanin raunioitten ja Lop-norin vanhan syvänteen löytäminen olivat sen huomattavimmat tulokset. Seuraava matka sitä vastoin, jolle Hedin lähti alkupuolella vuotta 1906, oli kokonaan Tibetille omistettu. Se edisti tämän hyisen, salaperäisen kirkkovaltion maantieteen tuntemista erittäin ansiokkaalla tavalla.

Sven Hedin tutkii Transhimalajan vuosina 1906—1908.

Olot olivat niinä muutamina vuosina, jotka olivat edellisestä matkasta kuluneet, hyvin huomattavasti muuttuneet. Venäläisen vaikutuksen saadessa Lhasassa jalansijaa erään burjaattilaisen laaman toimesta alkoi dalailaama kohdella Intiaa niin ylimielisesti, että Intian hallitus v. 1904 lähetti hänen pyhään kaupunkiinsa hyvin varustetun sotaretkikunnan, jonka kuularuiskuja vastaan tibetiläisten vanhanaikuiset haarukkapyssyt eivät tietenkään tehonneet. Dalailaama pakeni maasta — sen kautta hänen vaikutusvaltansa kärsi pahan kolauksen — ja devashung solmi englantilaisten kanssa rauhan, jossa Tibet teki muutamia myönnytyksiä, mutta sai täydelleen pitää sisällisen itsenäisyytensä. Tibetiläisten mieliksi Intian raja lisäksi suljettiin muilta kuin pyhiinvaeltajilta ja kauppiailta, joille kolme Tsangpon (Brahmaputran) laakson kaupunkia jätettiin avoimiksi.

Lordi Curzon Intian varakuninkaana ollessaan oli luvannut mitä auliimmin edistää Hedinin matkaa, jos hän sen kautta uudelleen lähtisi Tibetiin, ja taivuttaa Tibetin hallituksen sitä kohtaan suosiolliseksi, mutta Hedinin Intiaan saapuessa Curzon olikin eronnut ja hänen jälkeläisensä, lordi Minton, täytyi ehdottomasti kieltää Hediniä kulkemasta Tibetiin Intian rajan poikki, hän kun oli siitä saanut Englannin hallitukselta nimenomaisen käskyn. Kielto koski yleensä kaikkia tieteellisiä retkikuntia. Harmistuneena yrityksensä myttyyn menemisestä Hedin silloin, suurta Tibetin tuntemustaan hyväkseen käyttäen, päätti tehdä matkansa tästä kiellosta huolimattakin, uhmaten sekä Tibetin hallitusta että Englantia ja vielä Venäjääkin, joka v. 1907 yhtyi Englannin tekemään päätökseen, että kaikki tieteelliset matkat Tibetiin estettäisiin.

Kun Intian raja oli suljettu, matkusti Hedin Lehiin, Kashmirin alueelle, ja varusti siellä karavaanin muka Itä-Turkestaniin matkustaakseen. Karakorum-vuoriston poikki koilliseen suuntaan kuljettuaan hän aikoi kääntyä Ak-sai-tshin nimiselle asumattomalle ja oikeastaan isännättömällekin alueelle, joka oli Kashmirin, Turkestanin ja Tibetin rajoilla, ja vasta sieltä samota Tibetiin, tunkeutuakseen sen asumattomien osain kautta niin kauas sisämaahan kuin suinkin ja koettaakseen sitten, kun hänet takaisin pyöräytettäisiin, asettaa paluumatkansa siten, että näkisi niin paljon kuin suinkin tuntemattomia seutuja. Erikoisesti hänen uteliaisuuttaan nyt kiinnitti se »valkoinen läntti», joka useimmillakin' kartoilla' oli Brahmaputran laakson ja Sisä-Tibetin, Tshang-tangin suolajärvialueen, välillä. Jotkut tutkijat olivat arvelleet, että tuolla alueella olisi Himalajan suuntainen vuorijono, mutta mitään varmaa siitä ei tiedetty, vain itä- ja länsipään vuoret oli nähty ja niiden ylikin kuljettu.

Vaikeita matkoja.

Vasta elokuun jälkipuoliskolla 1906 karavaani pääsi matkaan lähtemään. Jo Karakorumin sola maksoi niin paljon rasituksia ja juhtia, ettei ollut ihmettelemistä vaikka karavaani olikin tenän tehdä, kun sille vihdoin selvisi, minne sitä vietiin. Talvi teki tuloaan, 5,500 metrin korkuisten ja korkeampienkin solien poikki kulki tie, vuoriston sokkeloissa oli vaikea löytää suuntaa, ja vielä vaikeampi laidunta, pakkasta oi parikymmentä astetta ja enemmänkin ja lumimyrskyt rajut ja loppumattomat. Hevosia ja muuleja alkoi kuolla yhä taajempaan, sudet ja korpit seurasivat nääntyvää karavaania kintereillä ja saivat runsaan palkan vaivoistaan. Lokakuun 9:ntenä retkikunta oli Karakorumin solilta edennyt puolentuhatta kilometriä, menetettyään puolet hevosistaan ja muuleistakin osan. Dangra-jum-tso järvelle, joka oli Hedinin lähin päämäärä, oli vielä 660 km, mutta karavaani ei kyennyt samoamaan kuin 12 km päivässä ja juhtia kuoli kuolemistaan. Lokakuun 24:ntenä oli vain 38 juhtaa jäljellä ja suuri osa varustuksesta oli täytynyt jättää tielle. Hedin itse sairastui ankaraan kuumeeseen, joka riisti retkikunnalta aikaa, mutta parani kuitenkin. Vähän myöhemmin hän oli vähällä henkensä menettää haavoitetun jakin hyökkäyksessä. Maat kuitenkin jonkun verran paranivat, kun vuoristosta päästiin, mutta ne olivat tuiki asumattomat, niin ettei ollut mahdollista hankkia uusia kuormajuhtia, ja asema alkoi näyttää epätoivoiselta.

Marraskuun 10:ntenä kohdattiin kuitenkin vihdoinkin ihmisiä, aluksi vaimo, joka kolmen lapsensa keralla asusti täällä hirmuisessa autiossa erämaassa mustassa teltassaan; miehet olivat, hänelle villiaasin lihaa eväiksi jätettyään, palanneet Gertseen. Vaimolla oli muutamia kesyjä jakkeja ja pieni lauma lampaita, joita vanhin lapsista kaitsi ja lypsi.

Parin päivän kuluttua tavattiin kuitenkin enemmänkin tibetiläisiä, jotka suostuivat sekä opastamaan karavaania että myymään sille jakkeja kuormia kantamaan.

»Nuo kelpo tshangpat! Kuten aavikon vaeltavat ritarit he saapuivat tykömme, villin komeina mustine, pörröisine hiuksineen, jotka riippuivat alas hartioille ja selkään, tahraten turkit rasvallaan; pitkät, mustat haarukkapyssyt olalla, kömpelötekoiset kalvat ja veitset vyöllä, he ratsastivat pienillä sitkeillä, pitkäkarvaisilla hevosillaan. Vaikka villejä ja likaisia, olivat he kuitenkin ystävällisiä ja hyväntahtoisia. Ikivanhoissa täipyneissä turkeissaan ei heitä suinkaan mahtanut vilustaa. Vanhemmalla oli pieni pyöreä nahkalakki, nuoremmalla turkishiippa, joka paitsi kasvoja peitti koko pään. He olivat ahtaneet eväänsä ja kaikenlaiset matkalla tarvittavat kapineensa turkinpoveen ja vyöstä riippui veitsi, naskali, tulukset, tupakkikukkaro ja piippu, mitkä joka askeleella heiluivat ja kalahtelivat yhteen. Jaloissa heillä oli huopasaappaat, alkujaan valkoiset, mutta nyt mustat ja nukkavierut, housuja ei lainkaan — mahtoipa tuntua raittiilta istua 20 asteen pakkasessa housuttomana satulassa!»

Nämä miehet olivat Gertsestä, lounaismaasta, eivätkä sen vuoksi tunteneet sitä maata, jonka läpi Hedinin matka piti, kuin vähän matkan. Talven he viettävät Gomon alueella, eläen siellä metsästyksellä. Karjanhoitoa harjoitetaan vain kotitarpeiksi. Gertsen, Senkorin, Bogtsang-tsangpon ja Nakttsangin tibetiläiset sitä vastoin pitävät suuria karjoja eivätkä talveksi siirry pohjoiseen, sillä heille taas metsästys on sivuasia. Metsästäjäheimot ajavat jakia, kiangia ja antilooppia. Jakin tavat he tuntevat vielä paremmin kuin jaki itse. Vaikka metsästäjä lähteekin metsälle paksuun turkkiinsa kääriytyneenä, hiipii hän kuitenkin niin äänettömästi ja notkeasti kuin pantteri maata pitkin, kunnes on tullut saaliistaan pyssynkantaman päähän. Sitten hän laskee tuliluikkunsa haarukan nenään, lyö teräksellä kipenen piikivestä, sytyttää sillä taulan, koskettaa sytytysnuoran päätä kytöön ja pitää varansa, että hana vie tulen juuri oikeassa silmänräpäyksessä ruutireikään. Kaikki käy niin levollisesti, kylmäverisesti ja varovasti, että metsästäjä huoletta saattaa toivoa otuksensa kaatuvan.»

Ensimmäiset rettelöt.

Edempänä tavattiin yhä suurempia telttoja ja karjoja ja Hedin saattoi ostaa jakkeja, hänen omista juhdistaan kun oli jäljellä vain 12 hevosta ja 8 muulia. Mutta sitten tultiin tekemisiin rahvaan kanssa, joka asettui jyrkästi kielteiselle kannalle: »Me tiedämme, että teillä on matkassanne eurooppalainen, jolle maa on suljettu. Estää emme nyt voi kulkuanne, mutta varomme kyllä myymästä teille jakkeja ja lampaita, emmekä voi teille tietojakaan antaa. Parasta olisi teidän kääntyä mitä joutuisimmin takaisin, muuten teidän käy huonosti.» Teltta, josta nämä kovat sanat sanottiin, kuului Lhasan dalailaaman hallitsemalle alueelle, jota vastoin niitä paimentolaisia, jotka olivat Hedinin ystävällisesti vastaanottaneet, hallittiin Tashi-lunposta, Tibetin hengellisen paavin eli tashilaaman pääkaupungista. Retkikunnan jäsenet koettivat tibetiläisille uskotella, että heidän päällikkönsä olikin ladakhilaincn kauppias, ja toiset sen uskoivat. Yhä edempänä tuli eräs gova eli piiripäällikkö ja vaati retkikuntaa joko palaamaan takaisin tai odottamaan, kunnes hän ennättäisi hankkia ohjeita Naktsangin maaherralta. Siihen ei Hedin kuitenkaan suostunut, vaan huomatessaan, ettei tämä pikkuvirkamies uskaltanut häntä väkivallalla estää, eteni hän Dangra-jum-tsota kohti, minkä hitaalla jakkikaravaanillaan suinkin pääsi. Juhdat olivat kuitenkin siihen määrään uupuneet, että Hedinin täytyi jäädä pariksi viikoksi Ngangtse-tson rannalle leiriin. Tämä järvi oli Dangrajum-tson itäpuolella; karavaani oli kulkenut pyhän järven sivuitse kaukana sen pohjoispuolitse.

Odotusajan Hedin käytti perusteellisesti tutkiakseen Ngangtse-tson, joka jo oli vahvassa jäässä, ja mitatakseen sen syvyydet. Se on enintäin 10 metriä syvä suolajärvi, kuten Tshang-tangin muutkin järvet. Hänen vielä järvellä retkeillessään saapui pohjoisrannalle Naktshangin maaherra, sama mies, joka edellisellä matkalla oli pakottanut hänet kääntymään takaisin Selling-tson luoteiskulmasta. Nyt hän vaati Hediniä palaamaan takaisin samaa tietä kuin oli tullutkin, mutta kun matkustaja intti kiven kovaa vastaan, hänellä kun ei ollut moiseen matkaan tarvittavia varustuksia eikä juhtia enää, suostui maaherra siihen, että hän saisi matkustaa etelää kohti Shigatseen tashi-laaman luo, jonka Hedin oli sanonut itseään odottavan. Näistä paraillaan sinne tänne väiteltäessä saapui Shigatsesta Hedinin posti, jonka tashilaaman veli, herttua Kung Gushuk, oli perille toimittanut Englannin asiamiehen pyynnöstä. Tämä välitys, joka ei vielä itsessään suinkaan sisältänyt sitä, että Tibetin hengellinen paavi olisi Hediniä odottanut, ratkaisi asian kokonaan hänen edukseen; hän sai kulkea suoraan Shigatseen, joka matka vei tuntemattoman valkoisen läntin itäisimmän osan poikki.

Vedenjakajalla.

Tehden nyt matkaa kaakkoa kohti retkikunta ensin kulki vuorijonon poikki, joiden molemmilta rinteiltä vesi vielä juoksi laskuväylättömälle suolajärvialueelle, mutta tammik. 28 p. vihdoin voitiin nousta pää-vedenjakajalle, jonka etelärinteeltä vedet juoksivat Tsangpoon eli Brahmaputraan. Sola, jonka kautta Hedin nyt ensi kerran kulki Trans-Himalajan poikki, oli nimeltä Sela-la, sen korkeus 5,506 metriä.

»Alaspäin johtava laakso, Sela-nang, oli nyt iltapäivällä syvässä varjossa. Sen suu-aukeaman kautta näkyi oikea jättiläismeri jähmettyneitä vuori-aaltoja, jyrkkiä, syvien laaksojen erottamia kallioita, ei missään tasaista paikkaa eikä kasvullisuutta, vuoristosokkeloita… tämä kaikki paljon voimallisempana, ilmeikkäämpänä ja villimpänä korkokuvana kuin olin Tshang-tangissa missään nähnyt… Selvästi näin, että tämän solan täytyi sijaita sillä pääjonolla, jolla kauempana idässä kohoaa tunnettu huippu Nien-tschen-tang-la Nam-tson eli Tengri-norin etelärannalla, ja jonka yli jotkut harvat eurooppalaiset ja pundiitit ovat kulkeneet.»

Monen, vaikka matalamman vuorijonon poikki oli kiivettävä Sela-la solan eteläpuolellakin, ennenkuin Tsangpon laakso aukeni. Näiden harjanteitten välisistä laaksoista virtasi vesi jo Tsangpoon. Maisemien luonne muuttui vedenjakajan eteläpuolella suuresti, laaksot kävivät paljon syvemmiksi, vuoret rosoisemmiksi, koska jokien uurtava voima etelärinteillä on runsaampien sateitten vuoksi paljon suurempi. »Niinpä näimmekin kaikissa laaksoissa lähteitä, puroja ja jokia, vaikka aivan hiljakkoin olimme olleet vallan pulassa vedettömyyden vuoksi.»

»Odotukseni ja jännitykseni kasvoivat hetkestä hetkeen; joka päivä aavistin suuren uskonnollisen pääkaupungin läheisyyttä. Hartauspatsaat, mani-keot, pyhiinvaeltajat, karavaanit — kaikki ilmaisivat sitä. Ladakhilaiseni olivat joutuneet saman kiihtymyksen valtaan kuin Islamin pyhiinvaeltajat lähestyessään Arafat-vuorta, jolta he ensi kerran näkevät pyhän Mekan.» Pitkin matkaa paimentolaiset nyt mitä auliimmin avustivat retkikunnan matkaa, tashilaaman lähetti kun oli antanut sen tulosta tiedon ja suosituksen. Mutta säät olivat vielä sangen kylmät, pakkasta yli 30°. Tuskallista oli olo varsinkin korkealla solissa, joissa ankarat lumimyrskyt raivosivat.

»Helmikuun 6. päivän taival kuuluu niihin, joita en koskaan unhota. Sillä nyt laskeuduimme jättiläisportaita, Tshang-tangin reunaa, alas siihen jatuhautaan, jonka pohjalla ylempi Brahmaputra virtaa… Kulku La-rokkin solaan on yhtä keveä kuin lyhyt; ennen kuin aavistaakaan, on ylhäällä pienten kivikasojen väliin pystytetyn korkean muistopatsaan luona, josta kohoaa 'tarpotshe' (rukoustanko), jo iästä harmaa, haljennut, tuulten ja säiden pahoin pitelemä. Monet kalliolohkareet, joita makaa joukottain maassa solan itäsivulla, olivat pystysuorilta kyljiltään valkeiksi sivutut. On kuitenkin kuljettava vielä kahden pienemmän solan yli, ennenkuin näköala tulee vallan vapaaksi ja avoimeksi. Huomasi aivan selvästi Himalajan pohjoiset huiput, mutta raskaat pilvet kattoivat sen latvoja. Sen vuoksi ei voinut nähdä Mount Everestiäkään, maapallon korkeinta vuorta. Tsangpo eli ylinen Brahmaputra kuvastui aivan hienona, valoisana nauhana, ollen meistä vielä melkoisen matkan päässä… Mahtavimmat ovat kuitenkin vuorten jättimäiset haarautumat ja kielekkeet, jotka idässä ja lännessä kuin loppumaton rivi kurotettuja tiikerinkynsiä jyrkästi suistuvat Brahmaputran laaksoon.»

Viljavalta ja asutulta peltoineen, kaupunkeineen, valtavine luostareineen Tsangpon väljä laakso näytti, mutta ohra on päävilja, sillä tämä laakso on vielä 4,000 metriä korkealla merestä.

Loppumatkan Hedin kulki nahkaveneellä itse mahtavaa jokea, karavaanin jatkaessa maata pitkin matkaansa; hän toivoi siten huomaamatta pääsevänsä Shigatseen ja välttävänsä, ettei hänen matkaansa vielä viime hetkellä katkaistaisi. Iltahämärässä hän sitten saapui kaupunkiin, jossa karavaani jo oli majoittunut herttua Kung Gushukin puutarhaan. Yritys oli onnistunut ja karavaanin miehet, johtaja etupäässä, onnittelivat isäntäänsä. Kiinalainen, Itä-Turkestania varten asetettu passi hankki Hedinile SShigatsessa olevain kiinalaisten viranomaisten suojeluksen ja he toimittivat hänelle tilaisuuden olla läsnä suuressa uudenvuoden juhlassa Tashilunpossa.

Tashilaama, joka otti Hedinin puheilleen ja salli hänen ottaa itsestään valokuvankin, antoi hänelle myös luvan matkustella kaikkialla maassaan. Tämä suositus oli Hedinille sitten erinomaisen arvokas maaseuduilla, huolimatta Lhasan ja Kiinan viranomaisten vastatoimista. Tashilunpon luostari perustettiin v. 1445: siinä oli nyt 3,800 munkkia, suurin osa tibetiläisiä. Paitsi pyhiinvaeltajien lahjoista sillä oli tuloja maatiloistaan, karjoistaan, kaupasta ja kaikenlaisten talismanien, pyhäinjäännösten ja hartausesineitten myynnistä.

Hedinin oleskeltua Shigatsessa muutaman päivän saapui sinne kaksi lähetystöä, jotka oli Lhasasta lähetetty palauttamaan hänet takaisin kiiruimman kautta samaa tietä kuin oli tullutkin, mutta jotka olivat saaneet kauan matkustella ristiin rastiin häntä löytämättä. Lähetystöiltä hän kuuli, että Hladshe Tsering, se tibetiläinen maaherra, joka oli laskenut hänet Shigatseen matkustamaan, siitä hyvästä oli menettänyt virkansa, arvonsa ja omaisuutensa.. Nämä lähetyskunnat juonivat nyt yhdessä Kiinan lähettilään kanssa Hediniä vastaan, niin että hänen oleskelunsa Shigatsessakin alkoi lopulta tuntua vankeudelta. Hänen kanssaan ei uskallettu seurustella, eikä häntä haluttu enää ottaa Tashilunpossakaan vastaan. Lopulta häntä käskettiin kiiruimman kautta poistumaan Tibetistä. Ensin häntä vaadittiin palaamaan tarkkaan samoja jälkiä kuin oli tullutkin, sitten Gyangtsen kautta Sikkimiin, mutta Hedin vaati lupaa matkustaa luodetta kohti, kulkeakseen uudelta kohdalta Transhimalajan poikki. Pitkäin väittelyitten jälkeen asia selvisi siten, että hän sai luvan kulkea Tsangpon ja sen syrjäjoen Raga-tsangpon laaksoa Ladakhiin Saka-dsongin, Tradumin, Tuksumin, Gartokin, Demtshokin kautta, ja tuli hänen kulkea pitkiä päivämatkoja eikä missään viivytellä. Mukaan lähti virkamiehiä pitämään huolta siitä, että hän myös noudattaisi näitä ohjeita. Maaliskuun 27 p. 1907 karavaani lähti matkaan, Hedinin saatua sitä ennen tashilaamalta ystävällisen tervehdyksen ja muutamia muistoesineitä. Puolueensa keralla tashilaama suri sitä, että Kiinan vaikutus jälleen, englantilaisten voitosta huolimatta, oli käynyt Tibetissä ylivoimaiseksi, mutta hän ei uskaltanut sitä julkisesti vastustaakaan.

Tsangpon laaksossa.

Matka kulki alussa Tsangpon eli Brahmaputran vartta; jokea tällä kohdalla sanottiin Tamtshok-kambaksi. Hedin poikkesi Tarting-gumpan luostarissa, joka korkealle kukkulalle rakennettuna oli aivan suurenmoinen. Sen jumalainsali oli avarampi ja salaperäisen valaistuksensa johdosta vaikuttavampi kuin Tashilunponkin sali.

Useita muitakin luostareita oli kuin kotkan pesiä laakson valtavilla seinillä, muun muassa sekija-munkkikunnan, jonka laamoilla on oikeus mennä yhden kerran naimisiin.

Huhtikuun 5:ntenä Hedin, vartijainsa kanssa vähän riideltyään, pääsi valtatieltä eli »tasamilta» poikkeamaan syrjään sen verran, että näki sen paikan, jossa Raga-tsangpo laskee Brahmaputraan. Maisema on suurenmoisen jylhä korkeine vuoririnteineen, jotka ahdistavat pääjoen vain viidenkymmenen metrin levyiseksi ja lähestyvät sitä niin lähelle, että Ladakhista Kiinaan kulkevan suuren valtatien täytyy Tradumista saakka kulkea Raga-tsangpon laaksoa. Jokien yhtymäkohdalla oli niiden pinnan korkeus merestä 4,013 metriä.

Raga-tsangpon eli Doktshun laakso oli hurmaavan kaunis. Monen vuoren kukkulalla näkyi muurien ja tornien raunioita. Ilmeisestikin oli laakso muinoin ollut taajemmin asuttu. Parissa suojaisessa paikassa näki kitukasvuisia katajapensaita. Muutamaan veden muinoin hiomaan kallioseinään oli hakattu suuria Buddhan kuvia ja kirjoituksia.

Raga-tsangpon laaksosta tie poikkesikin vasten Hedinin odotuksia pohjoiseen sen syrjäjoen Mytshun laaksoon, suoraan Transhimalajan sisäosiin. Se oli hänelle mieluisa yllätys.

»Kuta ylemmä nousemme, sitä useammin saamme huomata, että kuljemme pyhällä tiellä, munkkien luostaritiellä, toivioretkeilijäin pyhiinvaellustiellä, tiellä joka vie temppelistä temppeliin ja jolla kulkiessa tavallista useammin 'Om mane padme hum» kulkijan huulilta pyörähtelee. Missä ovat kivilohkareet ja kallionkielekkeet punaisiksi sivellyt, missä taasen on kiviläjiä tienvarrelle ladottu, väliin näemme savutorven muotoisia muistomerkkejä, joita vitsakimppu viirinensä koristaa, paikoin taas tapaamme pitkiä mani-kekoja, joista eräskin oli 120 metrin mittainen. Kaksi keskitiellä kohtaamaamme graniittilohkaretta oli kokonaan peitetty hartauskirjoitelmilla, joiden hakkaaminen on vaatinut tavatonta työtä. Tie on todellakin suuren liikkeen valtasuoni, liike on täällä vilkkaampi kuin Tsangpon rannalla. Lakkaamatta kohtaamme jakki- ja aasikaravaaneja, ratsastajia ja jalankulkijoita, munkkeja, talonpoikia ja kerjäläisiä. Ne tervehtivät kohteliaasti, lakki vasemmassa kädessä ja oikealla päätänsä raapaisten, ja pistäen kielensä kauas ulos suusta huutavat minulle: 'Onnea matkalle, bombo'.

»Tien yli lorisee kirkkaita puroja. Laakso kapenee, muuttuu yhä suurenmoisemmaksi, sen taiteelliset muodot käyvät yhä rohkeammiksi, voimakkaammiksi. Graniitti loppuu ja sen sijalle tulee hienokiteinen liuskakivi…»

Huhtikuun 13:ntena Shigatsesta tulleet vartijat kääntyivät takaisin ja Hedin sai neljä uutta sijaan, jatkaen niiden keralla matkaa pitkin Mytshun laaksoa, joka täällä oli kuin rotkotie, kallioon louhittu. Tie kulki läntistä rantaa, jolla äkkijyrkät, valtavat kalliot kohosivat kuin vanhojen muurien rauniot tai harjakattoiset linnat. Vasemmalla rannalla kulki vain taivaan ja maan välillä pitkin kallioseinää pujotteleva pyörryttävä jalkapolku. Sivulaaksojen taustalla näkyi lumipeitteisen pääharjanteen osia.

»Laakso kapenee käytäväksi, jonka pohjan ottaa leveä, matala joki kokonaan. Oikealla puolella, jota yhä kuljemme, laskeutuvat liuskakivikalliot miltei luotisuorasti jokeen. Siitä huolimatta kulkee hengenvaarallinen kapea tie jyrkkää vuorenkuvetta pitkin, muistuttaen hyllyä. Täällä on luonto asettanut voittamattomia esteitä tibetiläisten tienrakennustaidolle. Kuormasto oli kantaen vietävä vaarallisen paikan ohi, ja täytyi ihmetellä, että hevoset voivat tyhjiltäänkään siitä päästä. Vuoriseinämän halkeamiin ja rosoihin 40 metriä joen pintaa ylemmä on kiinnitetty lappeita kiviliuskoja, juuria ja oksia, jotka ovat laudoilla, seipäillä ja kivillä tilkiten toisiinsa liitetyt. Siten on muodostunut jalan levyinen räystäs, mutta kaiteesta ei ole merkkiäkään olemassa. Täällä kulkiessa täytyy suorastaan pitää kieli keskellä kitaa, jos mieli tasapainonsa säilyttää. Tämä taival, jonka nimi on Tigu-tang, kuljetaan luonnollisesti aina jalkaisin, kallioseinästä tukea etsien. Helpotuksen huokaus nousee rinnasta, kun on päässyt paikan ohi ja näkee edessänsä suuren laakson-avautuman, johon yhtyy kaksi tärkeätä laaksoa Lingan luona…

»Eräässä läntisen vuoriston lyhyessä laaksossa, äkkijyrkän pengermän ylimmällä askelmalla, komeilee amfiteatterimainen Linga-gumpan luostari ihastuttavana, houkuttelevana kuin mielikuvituksien sotalinna. Sen valkeat rakennukset ovat siellä rauhassa kuin haikaran pesät vuorenhuipulla. Manirivi näyttää meille tietä sinne, missä hurskaat, nuhteettomat, asuvat ylhäisessä hiljaisuudessa, kylien touhun ja häärimisen, virran kuohun ja kohinan yläpuolella.»

Täällä eli erakkona muuan laama, joka oli sitoutunut kuolemaansa saakka asumaan pienessä, vahvaseinäisessä kivirakennuksessa, jossa ei ollut akkunaa, jonka ovikin oli hänen kuolemaansa saakka kiinni salvattu, niin ettei hänelle päässyt valoa eikä raikasta ilmaa muuta kuin lakeisesta ja pienestä aukosta, josta ruoka työnnettiin sisään. Ei kukaan tiennyt hänen nimeään eikä sukuaan, hänen ei ollut lupa puhua kenenkään kanssa, jos hän sairastui, ei hän saanut apua. Vasta jos hän kuuteen päivään ei huolinut hänelle työnnetystä ravinnosta, avattiin ovi, sillä silloin tiedettiin, että hän oli muuttanut autuaitten majoille. Tämä oli ollut suljettuna vasta kolme vuotta, mutta muuan oli samoin eristettynä elänyt 40 vuotta ja toisia vieläkin kauemmin.

Lingan luostarilta tie kulki yhä lähemmä Transhimalajan pääharjannetta ja joet ehtyivät yhä pienemmiksi. Tie kohosi Tshang-la-Podlan solaan, jonka korkeus oli 5,573 metriä; samannimisiä solia on muutoin monta, sillä riimi yleensä ilmaisee solaa (la), joka kulkee asutusta etelästä (Pod) paimenten Tshangiin. Tähän solaan saakka ulottuu Nien-tshen-tanglan jono.

Solan tuolla puolella vaihtuivat jälleen vartijat, ja Hedin koetti houkutuksilla ja lahjoilla saada uudet vartijat kulkemaan hieman pohjoisempaa reittiä, kuin olisi ollut tarpeen, nähdäkseen lähempää valtavan Targo-Gangrin ja ehkä Dangra-jum-tsonkin, pyhän järven, jota Lhasan viranomaiset olivat häneltä niin visusti varjelleet.

»Kun taas saavuimme aukealle alueelle, avautui lounaassa suurenmoisimpia maisemia, mitä olen Tibetin tässä osassa nähnyt: jättiläismäinen ketju yhtä korkeita, lumipeitteisiä huippuja, ja niiden välissä lyhyitä jäätiköitä, joiden vaikuttava kauneus ja voima miltei vetää vertoja Targo-gangrin läheisen näköalan teholle. Ketjun lumiharjojen väliset kohdat ovat sinisenmustat, ja sen juurella piti olla tuntematon, Shuru-tso-niminen järvi. Ngangtse-tsolle lasketaan täältä Shangbuk-solan kautta pohjoiskoilliseen kulkien olevan ainoastaan kolmen päivän matka. Targo-gangrin itäpuolella on kolme syvään uurtautunutta jäätikköä ja vielä idempänä pistää näkyviin Targo-tsangpon tasainen laakso»… Targo-tsangpo laskee Dangra-jum-tsohon.

Näin kauas Hedin pääsi, mutta ei kauemmaksi; Lhasan viranomaiset olivat ryhtyneet monenkertaisiin varokeinoihin turvatakseen itsensä »shwedpelingin» puolelta yllätyksiltä. Majesteetillisen Targo-gangrin juurella, Targo-tsangpon rannalla, odotti häntä 20 aseistettua ratsumiestä, joiden määrä oli estää häntä poikkeamasta pyhälle järvelle. Kolme päivää he jo olivat odottaneet. Kahden päivän matka olisi enää ollut Dangra-jum-tsolle.

»Taas oli meillä pitkä pakina naktsangilaisten vartijain kanssa. Ilmoitin heille, etten lähtisi nykyisestä leiristäni ennenkuin olisin nähnyt pyhän järven vaikkapa kaukaa. Ilokseni vastasivat he, etteivät he tahtoneet estää minua sitä näkemästä matkan päästä; kuitenkin tulisivat he tarkasti vartioimaan, etten jo mainitun punaisen vuoren takaa (josta Lhasan alue alkoi) saisi pohjoisemmaksi ratsastaa.

»Tuskin olivat he lähteneet, kun meidän vanhat kjangdamilaiset oppaamme tulivat valittamaan, että Naktsangin (Lhasan) ratsastajat olivat uhanneet heidät tappaa, koska olivat meidät tänne ohjanneet. Annoin noutaa naktsangilaiset uudestaan luokseni ja ilmoitin heille päättävästi, että heidän oli oitis lakattava torailemasta, koska minun täällä oloni oli yksinomaan minun syyni. Katsoen siihen, että he suureksi onneksensa olivat onnistuneet minut oikealla hetkellä kiinni saamaan, lupasivatkin he jättää pois kaiken vihamielisyyden kjangdamilaisia kohtaan. Nämä eivät tienneet, miten sovinnon tehneitä kylliksi kiittää, ja heidän riemunsa yhä kasvoi, kun lahjoitin koko joukolle rahaa, heidän niukan ruokavarastonsa lisäämistä varten. He osoittivat ihastustaan minun telttani edessä soitolla, tanssilla ja sylipainilla, ja vielä yömyöhällä kaikui heidän iloinen naurunsa ja melunsa vuoren seinistä.

»Mutta sitten saapui Naktsangista kaksitoista uutta sotilasta tuoden uuden käskyn: ei millään ehdolla saa sallia pohjoisemmaksi matkustaa. Kaikki olivat toki ystävällisiä ja kohteliaita; me naureksimme, laskettelimme keskenämme sukkeluuksia ja meistä tuli parhaat ystävykset. Merkillistä oli, ettei heiltä koskaan loppunut kärsivällisyys, vaikka minä aiheutin heille ainaisia rettelöitä, sekamelskaa ja kiusallisia matkoja.

»Huhtikuun 28:ntena nousin ylös kello 8, merkitsin auringon korkeuden, valokuvasin vuoren ja mittasin korkeuskulman, jota tehtävää varten lähetin joitakuita ladakhilaisia edeltäpäin paikalle tarpeellisia kojeita ja polttoaineita viemään. Juuri kun olin hevosen selkään nousemaisillani, tuli Largäpin päällikkö ratsujoukon kanssa. Hänen leiripaikalla olevat alaisensa tervehtivät häntä huikealla eläköönhuudolla. Komentavalla äänellä käski hän heti kutsua mieheni takaisin, ja 60 largapilaista ja naktsangilaista tibetiläistä tunkeutui telttini ympärille, ilmoittautuen uuteen neuvotteluun.

»Mutta Largäpin päällikkö oli itsepäisempi kuin vanha ystävämme, Naktsangin herra. Hän ei sallinut minun nousta punaiselle vuorelle, vaan vaati seuraavana päivänä poistumaan seudulta ja suoraa päätä Raga-tasamiin matkustamaan. Minä kysyin, kuinka hän, pieni vuoristolaispäällikkö, uskalsi niin käskevällä sävyllä puhua. Yksinpä Lhasan kiinalaisetkin olivat minulle olleet ystävällisiä ja suoneet minulle suuria vapauksia! Uhkasin repiä rikki shigatselaisen passini, lähettää pikaviestin tang darinin ja lien darinin luo ja odottaa Targo-gangrin juurella heidän vastaustansa. Päällikkö joutui hämillensä, nousi äänettömänä ja lähti joukkoineen matkoihinsa. Ennen iltaa he kuitenkin palasivat takaisin ja ilmoittivat hyväntahtoisesti hymyillen, että saisin kernaasti nousta punaiselle vuorelle, kunhan vain lupasin, etten matkustaisi järven rantaan saakka.»

Mainitulle vuorelle näkyi selvään Dangra-jum-tson eteläpää, jolla jäät juuri tekivät lähtöä. Ratsumies ratsastaa järven ympäri seitsemässä lyhyessä päivämatkassa. Pitkin rantoja kulkee pyhiinvaellusteitä. Oikeauskoiset kiertävät sen myötäpäivään, lahkolaiset vastapäivään, järven vesi on suolaista, mutta pyhiinvaeltajat juovat sitä, koska se on pyhää.

Toukokuun. 1:senä Hedin saavutti Shuru-tso-nimisen järven, joka oli aivan tuntematon, keskellä Transhi malajaa; sen eteläpuolella kohoava Dotsängkan on vuoriston korkeimpia selänteitä. 3:ntena hän jälleen kulki Transhimalajalle, laskeutuen 11:ntenä 5,394 metrin korkuiselta Lungring-solalta Raga-tsangpon rannalle, jonka vartta hän kulki Raga-tasamiin, suuren valtatien yhdyttäen.

Viranomaiset olivat täällä kyllä kohteliaita, mutta kielsivät häntä jyrkästi kulkemasta muuta kuin valtatietä, ja sitäkin viivyttelemättä. Hedin luuli kuitenkin voivansa vielä taivuttaa Lhasan kiinalaiset mahtimiehet ja lähetti salaa kaksi miestään Shigatseen, pyytämään ambanilta, devashungin ohi, lupaa reitin kulkemiseen, joka olisi vähemmän tunnettu. Viranomaiset, jotka eivät tästä tempusta mitään tienneet, rukoilivat joka päivä häntä lähtemään ja alkoivat pidätellä ruokavaroja, kun hän ei ottanut lähteäkseen. Lopulta hän sai heidät suostumaan siihen, että hän itse kulkisi omaa valitsemaansa tietä — tällä kertaa Brahmaputran vartta — kunhan vain karavaani kulkisi valtatietä Sakadsongiin. Kun Hedin syrjäretkensä jälkeen itsekin saapui sinne, oli hänen luotettava karavaaninjohtajansa Muhamed Isa, viranomaisten kanssa riideltyään, aivohalvauksen kohtaamana kuolonsairaana.

Sakadsongissa Hediniä niinikään alettiin uhkailla nälällä, kun hän ei ollut halukas lähtemään pois, vaan odotteli lähettämiään sanansaattajia. Ja kun hän ei sittenkään pitänyt kiirettä, annettiin hänelle lupa matkustaa pohjoisempaa reittiä kiertäen Njukuun, ja Njukun »gova», salli »shwedpelingille» uuden kierroksen, kun hänellä näytti olevan niin voittamaton vastenmielisyys tasamia vastaan, vieläpä vei hänet erääseen solaankin, Kilung-laan, josta oli sangen selvittävä näköala.

»Edessämme oli synkkä Hlumpo-gangrin vuoristo syvine, jylhine rotkoinensa, jyrkkine rinteinensä, pienine jäätikkökielekkeinensä ja ikuisine lumihattuinensa. Väkeni sanoi vuorta pyhäksi, jonkinlaiseksi Indus-virran lähteiden lähellä kohoavan kuuluisan pyhiinvaellusvuoren Kang-rinpotshen esipihaksi tai portiksi.»

Tällä matkalla Hedinin saavutti pikalähetti, joka toi Lhasan mandariinien vastauksen: se sisälsi kohteliaan, mutta jyrkän kiellon kulkea muuta kuin valtatietä. Hedinille annettu passikin otettiin takavarikkoon, sen piti kulkea hänen edelleen govalta govalle. Samana iltana palasivat hänen molemmat lähettinsä tomuisina ja risaisina. Heidät oli heti alkutaipaleella ryöstetty, mutta siitä huolimatta he olivat ajaneet asiansa. Tradumissa Hedin jälleen yhdytti 12 metrin levyisen tasamin. Täältä hän salavihkaa pistäytyi Nepalin puolella, arvatenkin katsellakseen Himalajalta, Korelan solasta, Transhimalajan harjanteita.

Kuta kauempana Lhasasta, sitä vähemmän vastustellen tibetiläiset viranomaiset, govat, soivat Hedinille sangen pitkiäkin poikkeuksia »tasamilta». Toiset ehkä eivät tienneet, että oli tulossa korkeita kiinalaisia herroja hoputtamaan epämieluisan vieraan poistumista — toiset eivät näyttäneet olevan heistä tietävinään. Täten Hedin saattoi tutkia koko sen seudun, josta Brahmaputra, Indus ja Sutlej alkavat, ja oikoa siihen saakka vallinneita vääriä käsityksiä.

Brahmaputran lähteet.

Brahmaputran latvaosan, Martsan-tsangpon, päälähteitten olivat edelliset matkustajat päätelleet olevan laakson pohjoispuolella Transhimalajan jäätiköissä, mutta eri lähdehaarain vesimäärää mittailtuaan Hedin huomasi, että Kubi-tsangpo, joka tuli Himalajan pohjoiselta harjanteelta, Kubi-gangrilta, oli kaikkia muita monta vertaa suurempi, ja sitä paikkakuntalaisetkin pitivät jokensa varsinaisena alkuna. Heinäkuun 12:ntena Hedin alkoi muutaman saattajan keralla nousta tämän joen vartta ylimmille lähteille saakka. Moreenien ja paasikoiden täyttämää laaksoa kulkien hän 4,864 metrin korkeudesta löysi sen paikan, missä Kubi-tsangpo lähtee pitkälle matkalleen valtavan glasieerin päästä.

Heinäkuun 19:ntenä Hedin, matkaa jatkaen, kulki sen 5,300 metriä korkean solan poikki, joka erottaa Brahmaputran vedet Induksen vesistä. Edessä oli nyt Manasarovarin, pyhän järven, syvänne, jonka takaa pyhä vuori Kangrinpotshe eli Kailas kohotti tutunomaista pyramidimaista lakeaan. »Sen nähdessään laskeutuivat miehemme oitis satulasta ja painoivat otsansa maahan. Rabsang vain, piintynyt pakana, jäi hevosen selkään ja sai myöhemmin Tseringiltä ansionmukaiset haukkumiset.»

Jaettuaan karavaaninsa ja lähetettyään suuremman osan edeltäpäin Ladakhiin, Hedin itse lähti Manasarovarille tutkiakseen sen perusteellisesti ja mitatakseen sen syvyyden.

Manasarovärin pyhä järvi.

»Oikealla kädellä leviää pyhän järven pinta turkoosisinisenä. Mikä ihana, mieltäkiinnittävä näky! Luulee hengittävänsä kevyemmin ja vapaammin, tulee taas elämänhaluiseksi ja toivoo pääsevänsä alas järven siniselle syvyydelle ja pyhille laineille. Sillä Manasarovar on pyhin ja kuuluisin järvi maailmassa. Se on toivioretkien päämäärä ja lukemattomien hindulaisten pyhiinvaeltajain unelma. Se on ikivanhain uskonnollisten hymnien ja laulujen järvi, jonka kirkkaissa aalloissa hindun tuhkalla on yhtä haluttu ja kunnioitettu hauta kuin Gangesinkin sameissa aalloissa. Intiassa ollessani olin saanut kirjeitä hinduilta, jotka pyysivät minua tutkimaan tämän kunniakkaan järven ja pyhän Kailas-vuoren, jonka kukkula täällä ylhäällä pohjoisessa kannattaa iäistä lumikupua ja jonka huipulla Shiva, yksi Intian jumalien kolmiyhteydestä, oleksii paratiisissansa keskellä henkijoukkoansa… Lamaistitkin pitävät järveä pyhänä, nimittäen sitä Tso-mavangiksi eli Tso-rinpotsheksi, 'pyhäksi järveksi'. Mutta kuinka voisikaan kaksi niin erilaista uskontoa antaa Manasovarille ja Kailasille jumalallisen merkityksen, jos ne eivät mahtavalla kauneudellaan puhuisi ihmismielelle ja tekisi siihen syvää vaikutusta! Jo ensimmäinen, rantakukkuloilta tähän ihmeelliseen, suurenmoiseen maisemaan ja sen valtaavaan kauneuteen luomamme silmäys sai minut ilonkyyneleihin puhkeamaan. Tämä soikea, pohjoisesta hieman kapeampi järvi hehkuu turkoosinsineään kahden maailman ihanimman ja kuuluimman vuorijättiläisen, pohjoisen Kailasin ja eteläisen Gurla Mandattan muodostamissa puitteissa, valtaisten vuorijonojen välissä, joiden yli molemmat jättiläiset kohottavat häikäisevän valkeita iäisiä lumikukkuloitansa.»

Hedin lähti ensimmäiselle syvyydenmittausretkelleen tyynenä iltana, pilkkopimeässä. Etelässä leimahteli salamia, kuu oli nousemassa, vaikka olikin vielä kukkulain takana, luoden järvelle taikamaisen hohteen, ja etelässä kohosi järven takana Gurla Mandatta kuin kuutamo-, lumikenttä- ja jäätikkökääreihin kapaloitu kummitus. Soutajat pitivät pimeässä yössä syvällä vedellä kulkemista kamalana ja rajuilman uhka teki sen vielä monin verroin kamalammaksi. »Jonkun ajan kuluttua leimahti koko eteläinen taivas yhtenä tulimerenä; salamat iskivät nopeasti toinen toisensa jälkeen, niiden hohde ulottui taivaan korkeimpaan kohtaan; ne näyttivät hetken pysyvän yhdessä kohti vuoren takana, värisevinä, jolloin oli valoisaa kuin päivällä, mutta niiden sammuttua näytti pimeys entistään synkemmältä. Niin lisäsivät ne yön äärettömän runollista, synkkää vakavuutta. Niiden valossa näin molempien miesteni kasvot. He olivat levottomat ja pelästyneet, eivätkä uskaltaneet enää soutulaulullansakaan kolkkoa hiljaisuutta häiritä. Veneemme soluu vitkaan pikimustalla vedenkalvolla, jonka maininkien välitse kuun tiet kirkkaina käärmeinä luikertavat…»

Hitaasti kuluvat aamuyön hetket; mutta vihdoin alkaa aamu sarastaa.

»Synkkä taivaanlaki muuttuu heleänsiniseksi, aamu saapuu idästä. Heikko kajastus leviää itäisen vuoriston yli ja kohta kohoavat sen piirteet terävinä, selvinä, kuin olisivat ne mustasta paperista leikatut. Pilvet, jotka vielä äsken leijailivat järven päällä valkeina ja kopeina, punertuvat ruusunpunaisiksi, alussa ainoastaan hieman, sitten yhä tuntuvammin, ja kuvastuvat kirkkaaseen veteen, loihtien sen pinnalle kokonaisen tuoreiden ruusujen maailman. Soudamme uivien ruusulavojen välitse, tuntuu aamun ja puhtaan veden tuoksu. Päivä valkenee valkenemistansa, maisema saa taas uutta väriä, uusi päivä, heinäkuun 28:s aloittaa voittokulkunsa maan yli. Ainoastaan loihtijan sivellin ja taikavärit kykenisivät maalaamaan sen kuvan, joka nyt tarjoutui katseilleni, kun koko maa oli vielä varjossa ja ainoastaan Gurla Mandattan korkein huippu kohosi nousevan auringon ensi hohteeseen. Aamuruskon voitokkaassa hehkussakin olivat vuori, sen lumikentät ja jääkaistaleet säilyttäneet hopeanvalkoisen värinsä, mutta nyt! Silmänräpäyksessä alkoi korkeimman huipun kärki hehkua purppuraisena kuin sula kulta. Ja loistava valaistus laskeutui vähitellen vuoren kupeille kuten vaippa. Alempana rinteiden ympärillä leijaili pieniä, ohuita, valkeita aamupilviä, muodostaen eräille jyrkästi rajoitetuille vuorikerrostumille vyön, joka heilui vapaana kuin Saturnuksen rengas, heittäen sen tavoin varjon ikuisille lumikentille. Nuo pilvet myös kultautuivat, punoittaen purppuraloistossa moisessa, ettei kukaan kuolevainen kykenisi sitä kuvaamaan. Lumoavana leviää valo järvelle. Aurinko valaisee vuorenhuipun toisensa jälkeen. Maiseman yksityiskohdat erottaa nyt yhä selvemmin. Värit, jotka olivat äsken olleet kepeitä ja haihtuvia kuin juhlapukuisen nuoren tytön puna, muuttuvat terävämmiksi, keskittynyt valo kokoontuu itäisten vuorten päälle ja niiden räikeiden ääriviivojen ylitse suihkuaa auringon yläreunasta huikaiseva sädekimppu järvelle. Päivä on nyt vienyt voiton, ja ikäänkuin unelmasta juopuneena koetan saada selvää siitä, mikä on minuun syvimmän vaikutuksen tehnyt — hiljainen kuutamoyökö, vaiko auringonnousu ja sen ruusuhohde ikuisilla lumilla.»

Vasta iltapäivällä seuraavana päivänä syvyydenmittaajat pääsivät järven lounaisrannalle 18 tuntia vesillä oltuaan. Manasarovarin pituus ei tosin ole kuin 25 kilometriä, mutta mittauksiin, etenkin lämpötilan mittauksiin, kului aikaa. Suurin mitattu syvyys oli 82 metriä. Pyhä järvi on Hedinin käsityksen mukaan entisten glasieerien kovertama, eikä moreenisärkkäin patoama.

Levättyään perusteellisesti taivasalla järven pengermällä Hedin sitten lähti toista linjaa mittaamaan, päämääränään pohjoisranta, jossa karavaani odotti erään luostarin luona. »Raikas etelätuuli puhalsi, nostimme purjeen ja pursi juosta huristeli hyvää kyytiä. Rannalla seisoi toivioretkeläisiä, jotka hämmästyen katselivat menoamme, ja Gossulin luostarin munkit vaivasivat päätään ajattelemalla, minkä lopun moinen pyhyyden häväisy saisikaan.»

Tuskin olivat vesillä olijat taas maihin poikenneet kun järvelle alkoi syöksyä rajuja myrskyjä vuorotellen aivan vastakkaisista suunnista. Siitä huolimatta Hedin seuraavana päivänä taas lähti vesille, mitatakseen linjansa valmiiksi. Voimakas länsituuli kiidätti pientä kangaspurtta vinhaa vauhtia ulapalle. Matka kävi nytkin onnellisesti. Hän saattoi melkoisesti oikoa järven karttaakin. Tugu-gumpan luostarin munkit luulivat Hedinin olevan korkeampien voimien suojassa, kun hän näin saattoi rankaisematta uhmailla vedenjumalan pyhää järveä; mutta suottapa hän muka ei ollutkaan tashi-laaman ystävä ja siunaama.

Myrskyssä pyhällä järvellä.

Mutta koettelemuksenkin hetki oli vielä tuleva. »Elokuun 7:ntenä herätettiin minut hyvin varhain, auringon valaessa uutta kultaa siniselle järvelle ja erään laaman seistessä luostarin katolla puhaltamassa näkinkenkätorvellaan pitkäveteisiä, kumisevia säveliä hiljaiselle vedenpinnalle. Riensin rantaan, missä vene tavallisine varustuksinensa jo valmiina odotti ja Shukkur Ali ja Tundup Sonam luotirihmaa selvittelivät sekä tavaroitamme paikoilleen asettelivat. Hindut maleksivat rannalla kuin villihanhet, riisuivat vaatteensa maalle ja kahlasivat veteen, liina vain lantioille käärittynä, uimaan autuaaksi tekevässä, siunausta tuottavassa järvessä. Kuuman Intian ihmisistä lienee uinti tuntunut hieman karmivalta näin viileänä aamuna vedessä, jonka lämpötila oli vain jonkun asteen yli nollan. Hämmästynein katsein seurasivat he venettäni, jota voimakkaat aironvedot kuljettivat luostarista etäälle. Järvi oli aamukirkas ja tyven, mutta jo ensimmäistä luotausta suoritettaessa puistatti veden jumala itseänsä, luoteistuuli nousi ja aallot loiskivat ja kisailivat iloisina veneen keulaa vastaan.

»Keskipäivällä paksunivat pohjoiset pilvet. Raskas, lyijyharmaa pilvikerros laskeutui hitaasti vuorten kupeille ja sen alemmasta, valoisammasta reunasta riippuivat sadehetaleet, kohoten synkkää taustaa vasten harmaanvioletteina. Vuoret ja ranta hävisivät pohjoisessa näkymättömiksi ja pilvipaljoudet näyttivät olevan järvelle putoamaisillansa. Tuuli asettui taas ja alkoi harvakseen sataa rapisevia isoja pisaroita, jotka vedenpintaan putoillessaan muodostivat hetken kestäviä, pyöreitä helmiä, kuin olisivat olleet öljyverhoon käärittyjä. Sitten seurasi kauhean sakea raekuuro, joka suomi veden pintaa, verhosi meidät puolipimeään, roiskutteli järven kalvosta miljoonia pieniä suihkuja ja värjäsi kahdessa minuutissa veneemme sisuksen valkeaksi. Ei voinut erottaa mitään muuta kuin veneen ja itsemme; muu kaikki oli yhtä vettä ja raetta, joka vitsoi järveä kuin raipalla, saaden aikaan suhisevan, kurluttavan äänen. Tuon tuostakin valaisivat väräjävät salamat pilvien sisustaa ja ukkonen jyrisi pohjoisessa uhkaavana ja kumeana. Silloin kääntyivät molemmat miehet katsomaan, mutta eivät nähneet sumussa mitään. Heitä alkoi kammottaa ja kaikki me tunsimme vaarallisen aseman olevan tulossa.

»Rakeita seurasi rankkasade, niin ankara kuuro, etten sen vertaista olisi voinut kuvitella. Vettä kaatui sellainen paljous ja niin rajusti, että se painoi kumaraan. Ylläni oli kolme paitaa ja nahkanuttu, mutta jo hetken kuluttua tunsin veden valuvan paljasta ihoani myöten. Siitä oli toki se etu, ettei se ylen runsas suihku, joka meitä vielä odotti, voinut minua pahemmaksi liottaa…

»Vihdoin harveni sade, mutta neljä minuuttia yli yhden kuulimme koillisesta huumaavaa pauhinaa, jyryä, jonka voi saada aikaan vain ensi luokan myrsky. Raesää ja sade eivät olleet sen rinnalla mitään. Nyt, raskaiden vesiuutimien hajottua, oli myrskyllä vapaa tanner, ja se kulki järvien yli vimmatulla voimalla. Miksemme lähteneetkään tuntia ennen ja jättäneet hindujen hartausuintia katselematta! Ei, Tso-navangin jumala suuttui ja tahtoi kerta kaikkiaan näyttää, ettei ole niin kevytmielisesti kohdeltava järveä, jonka vihertävää vettä hänen delfiinipyrstönsä ruoski. Miten kadehdimmekaan nyt Gossul-gumban munkkeja ja omaa, etelässä Tugu-luostarin rauhallisten muurien suojassa oleilevaa väkeämme! Mitähän he sanoisivat, mitähän he mahtaisivat yrittää, jos me hukkuisimme tähän järveen kuin kissat?

»Muutaman minuutin ajan taistelin suoraan oikealta lyöviä aaltoja vastaan kuin mielipuoli, voidakseni ohjata veneen oikeaan suuntaan. Ne paisuivat kauhistuttavan nopeasti ja jokainen aalto, joka veneemme pingotettuun kangaskuoreen lyödessään särkyi hyrskeeksi, sai aikaan pamahduksen, joka oli halkaista pikku aluksemme. Seuraava oli vielä vähäisempi; minä selvisin siitä intialaisella kypärilläni, mutta Tundup Sonam sai kylmän läiskäyksen, joka sai hänet hetkiseksi aivan pökertymään. Kun kolmas oli viskannut vaahtohuippunsa laidan yli veneeseen, oli siinä vettä 10 senttimetriä paksulti, pikku »pähkinänkuoremme» vajosi kolmen miehen painosta liian syvään ja siihen päässyt vesi läiskyi, huljui ja pulisi edestakaisin veneen keinunnan tahdissa.

»Nyt huomasin olevan mahdotonta yrittää pysyä tolallamme. Meidän täytyi alentua kurssiltamme tuulen ja aaltojen takia. Tuulen suunnassa oli Gossul-gumpa… luostarissa saisimme turvapaikan, jos sinne asti pääsisimme. Nyt oli vain käännyttävä… kumoon ajamatta Kaksi ensimmäistä yritystäni ei onnistunut, saimme vain vettä lisää veneeseen, mutta kolmas menestyi. Nyt piti meidän vain, jos henkemme oli kallis, varoa, ettei vene päässyt taas tuulessa kääntymään.

»Nyt alkoi kulku, jommoista en ollut kokenut ainoallakaan entisellä vesimatkallani Tibetissä. Myrsky muuttui hirmusääksi, jonka möyriminä laineet nousivat korkeiksi kuin Itämeren aallot myrskysäällä… Tuulen raivoavien voimien pieksäminä, ahdistamina ja ajamina pyyhälsimme järveä pitkin. Jokainen uusi aalto, joka meitä nosti, näytti olevan edellistänsä korkeampi. Muutamilla oli terävä, sileä harja, joku oli kuin vuorikristallista muovailtu ja kuvasti pohjoisen mustia pilviä — edessämme näytti olevan pohjaton vesihauta, jonka ammottava syvyys uhkasi joka hetki veneemme nielaista. Toiset aallot työnsivät edellänsä vaahtopoimua, vyöryen takaapäin vinkuen ja pauhaten. Silmissä musteni ajatellessa, että ne saattoivat täyttää silmänräpäyksessä veneen ja hukuttaa sen. Mutta aallonharja nosti taas kauniisti korkeuteen, näköala avautui joka suunnalle, etelässä paistoi vielä aurinko, Gurla Mandatta näkyi selvästi, tuulensuunnassa myös Gossul-gumpan penger. Pohjoisessa vain oli kaikki mustaa ja uhkaavaa. Sen sekunnin aikana, minkä vene vapisten hoippui aallonharjalla, saattoi luulla joutuneensa johonkin muita korkeampaan solaan Tshang-tangin vuoristossa, josta joka puolelle avautui vuorijonojen maailma…. aaltojen vaahto muistutti mieleen ikuisia lumikenttiä.

»Tämäkin aalto menee menojaan ja vene vajoaa laaksoon. Katoamme vesihautaan, lähimmät aallot sulkevat näköalan, takanamme ovat haudan seinät puhtainta malakiittia, edessämme smaragdia. Sivulle ne vetäytyvät ikäänkuin kulisseiksi. Taas nostetaan meidät ylös — 'lisää vain, Tundup Sonam, muutoin painaa meidät vaahtoharja upoksiin!' Hän ponnistaa viimeisetkin voimansa ja aalto menee ohi. Mutta tämä ei olekaan tasaselkäinen, vaan muistuttaa Kubi-gangrin pyramiidihuippua. Kaksi semmoista kohoaa aivan edessämme ja niiden kärjet taittuvat tuulessa. Ne ovat läpinäkyviä kuin lasi ja toisen läpi näkyvät Gurla Mandattan lumikentät kuin suurennuslasilla katsoen. Edessämme on vesiportti ja etelärannalla auringonpaisteen kajastus kultaa aallon reunat tummalla hehkulla.

»Taistelemme urhoollisesti. Minä istun veneen pohjalla ja puristan peräsintä kaikin voimin, pitääkseni venettä oikeassa suunnassa. Ylitsemme lentää myrskyn pirstoilema räiske kuin paloruiskun hajonnut suihku. Usein luikahtaa särkynyt aallonharja veneeseemmekin, emmekä jouda vettä äyskäröimään. Näemme veneen vähitellen täyttyvän — näinköhän päässemme rantaan, ennenkuin se vajoaa? Masto, purje ja kaksi vara-airoa ovat veneen pohjalla, keskellä venettä kiinni sidottuina. Jospa voisimme nostaa purjeen, niin olisi veneen ohjaaminen helpompaa, mutta sitä ei tarvitse nyt ajatellakaan…

». Ratkaisevana hetkenä, kun suhdaton vyöryvä aalto uhkasi venettä, huusin Tundupille, käskien hänen jännittää kaikki voimansa — ja hän tekikin niin jäntevästi, että airo paukahti poikki. Nyt oli kaikki hiuskarvan varassa: emme kyenneet enää venettä ohjaamaan, sen täytyi välttämättömästi mennä kumoon vaahtoavien aaltojen välissä. Mutta Tundupkin tunsi vaaran ja tempasi voimakkaalla vedolla vara-airon irti, Shukkur-Alin vasemmalla airolla huovatessa. Uuden ryöpyn saatuamme olimme taas oikealla suunnalla.

»Niin ajaa myrsky meitä edelleen. Aika tuntuu loppumattoman pitkältä. Viisi neljännestuntia olemme taistelleet veden jumalan oikkuja vastaan ja jokainen minuutti on tuntunut tunnilta. Vihdoinkin näkyy toki Gossulin luostari. Se suurenee, voi jo erottaa yksityiskohtia, näen sen valkean julkipuolen punaisine yläreunaviiruineen, sen akkunat ja tuuliviirin sekä muutamia munkkeja, jotka rintasuojuksen takana seisten liikkumattomina venettämme tähystävät. Mutta luostaripenkereen alla käy kamala tyrsky. En tiedä, miten päästä maihin. Tämäntapaisissa seikkailuissa olen kyllä ennenkin ollut, mutta en koskaan näin hurjassa. Kadehdimme ylhäällä seisovia munkkeja, joilla on kiinteä kamara jalkojen alla. Jospa olisimme jo heidän luonansa! Vauhtimittari on ollut koko ajan ulkona vedessä. Tempaan sen nopeasti talteen ja käsken miesten olla valmiina ja merkin saatuaan hypätä pois veneestä. Tämänpäiväisen muistikirjani ja karttapiirustuksen, joista tippuu vesi, kätken nahkanuttuuni, jotteivät ainakaan kootut numerot joutuisi hukkaan.

»Aikaa on enää kaksi minuuttia. Shukkur Alin avulla onnistuu minun vielä riisua raskaat, vettä täyteen imeytyneet saappaat jalastani, mutta samassapa jo vene rajusti viskautuu rantatyrskyihin. Vesi on ruskeankeltaista kuin kauravelli, ja aalto imee venettä taas järvelle päin. Tundup Sonam on jo veteen hyppäämäisillänsä, mutta neuvon häntä ensin airolla tunnustelemaan, kuuluuko jo pohjaa. Sitä ei tapaa, ja mies hillitsee itseänsä vielä. Vene saa takaapäin uuden sysäyksen ja on kaatua. Soutajat reutovat nyt kuin villityt, voittaaksensa aallon vedon, ja ennenkuin arvaankaan on Tundup hypännyt veteen, joka ulottuu hänelle rintaan asti, ja nyt kiskoo hän venettä kaikin voimin maata kohti. Me toiset seuraamme hänen esimerkkiänsä ja yhteisin voimin onnistuu meidän vetää se maalle, ennen kuin raivoava hyrsky ehtii sen murskata. Vielä yksi aimo kiskaus, ja me olemme saaneet veneen liejuvallin yli laguuniveteen, johon eivät aallot pääse.

»Mutta nyt olemme saaneet kyliämme ja heittäydymme hiekalle väsymyksestä menehtyneinä. Puolitoista tuntia kestänyttä ruumiin ja sielun tavatonta jännitystä ja kiihtymystä seurasi uupumisen ja huumautumisen tunne; meillä ei ollut toisillemme mitään sanottavaa, enkä minä antanut mitään käskyjä yötä varten. Olimme haaksirikkoisia, mutta meillä oli täysi syy olla iloisia ja kiitollisia siitä, että meillä oli taas kiinteä maa jalkojemme alla ja että olimme päässeet ehjin nahoin kaikkien niiden viheriäin hautojen yli, jotka allamme ammottivat valmiina meidät nielaisemaan, jollemme vaarallisilla hetkillä olisi varaamme pitäneet.»

Langak-tso.

Kokonaisen kuukauden Hedin saattoi työskennellä pyhällä järvellä. Usein tosin saapui ratsastajia vaatimaan häntä matkaansa jatkamaan, mutta Hedin sattui niiden käydessä aina olemaan järvellä, eivätkä he odottaneet. Vihdoin hänen täytyi lähettää miehiään Parkaan, joka on pyhän järven rinnakkaisjärven pohjoispäässä, neuvottelemaan viranomaisten kanssa, mutta itse hän salavihkaa lähti juuri tälle rinnakkaisjärvelle, Langak-tsolle, viipyen sillä viikon päivät, vaikka viranomaiset olivat jyrkästi kieltäneet häneltä pääsyn sinne. Hän koetti saada selville näiden molempien järvien maanalaiset laskuväylät, sillä laskuväylät niillä on, koska niiden vesi on suolatonta, vieläpä erikoisen hyvänmakuistakin. Hedinin vakuutuksen mukaan ne molemmat ovat Sutlejn, Induksen suuren syrjäjoen, lähdejärviä. Langak-tsollakin hän sai kaiken aikaa tepastella myrskyjen kanssa.

Kun hän vihdoin elokuun 30 p. saapui Parkaan, pyysivät govat häntä jo seuraavana päivänä vihdoinkin lähtemään länteen päin ja Hedin suostui sillä ehdolla, että saisi viipyä kolme päivää Khalebissa, puolen päivämatkaa lännempänä, ilmoittamatta kuitenkaan aikomuksiaan. »Tahdoin nimittäin kiertää pyhän vuoren pyhiinvaellustietä myöten kulkien, mutta älysin, etteivät viranomaiset siihen koskaan lupaa antaisi. Ainoastaan viekkaudella voi se onnistua.»

Parkan etevin gova tuli Khalebiin valvomaan luvattoman vieraansa toimia, ja kun tämä neljän miehensä keralla, vain yhden hevosen kantamin kepein varustuksin lähti jonnekin matkaan, tuli gova kysymään, mitä se merkitsi ja minne hän aikoi, johon Hedin vastasi »minä tulen heti takaisin» ja meni sen sileän tien. Hänen miehensä kulkivat jalan, kuten pyhiinvaeltajain täytyi, itse hän ratsasti, arvellen, ettei ollut mikään pyhyyden loukkaus, vaikka pakana kulkikin ratsain.

Pyhä Kailas-vuori.

Metsättömässä ylämaassa ei pyhiinvaellustie Kailasin ympäri tarjoa erikoista viehätystä, mutta suurenmoisen jylhää tuo luonto kuitenkin on. Maat ovat paljaat kuin luomisen jäljeltä, kivijäätiköiden kuljettamat sora- ja rapamuodostukset, lumikentät, jäävirrat ja vaahtoavat vuoripurot ovat vallitsevina. Niukasta ruohopeitteestä elävät kuitenkin paimentolaisten jakkikarjat. »Kailasin huippu nousee jylhästä vuori-ulapasta kuin tavattoman suuri kuusitahoinen vuorikristalli.»

Vanha pyhiinvaeltaja oli tarjoutunut oppaaksi ja hän kertoi tien merkillisyyksistä.

»Erään tavattoman suuren graniittipaaden luona pysähtyy vanhuksemme ja selittää paaden olevan 'dikpa-kamak' eli syntisten koetuskivi. Kiven alla on sen ja maan välissä ahdas reikä. Joka on synnitön, tai jolla on edes hyvä omatunto, hän voi ryömiä reiän läpi, mutta jos kuka tarttuu välillä kiinni, on hän hylkiö…

»Noin 200 askelta kauempana on eräs toisenlainen koetuskivi mahtavien graniittipaasien sokkelossa, jossa kulki kuin matalien huoneiden ja muurien välisellä kylänraitilla. Tämän koetuskiven muodosti kolme lohkaretta, jotka nojasivat toisiinsa niin, että niiden väliin jäi kaksi aukkoa. Oikeauskoiseen suuntaan oli vasemmasta aukosta kontattava sisään ja oikeasta ulos…

»Khamin vuorimaasta kaukaisimmasta idästä, Naktsangista ja Amdosta, tuntemattomasta Bombasta, jonka olemassaolo oli minulle ainoastaan kuuleman mukaan himmeästi tunnettu, mustista teltoista, joita on siroteltu Tibetin autioihin laaksoihin kuin täpliä leopardin taljaan, etäisen lännen vuorilla sijaitsevasta Ladakhista ja eteläisistä Himalajan maista tulee tänne joka vuosi tuhansia toivioretkeläisiä kävelläkseen jalkaisin, hitaasti, syvissä mietteissä neljä penikulmaa tämän 'maan navan', autiuden vuoren ympäri.»

Kailas onkin sen vuoksi maailman kuuluin vuori, sillä kaikki hindut ja buddhalaiset sen tuntevat.

»Vapaaehtoinen oppaamme kertoi juuri olevansa yhdeksännellä kierroksellansa. Jokaiseen kierrokseen tarvitsi hän kaksi päivää, ja hän kiertäisi vuoren kolmeentoista kertaan. Sitä matkaa nimitti hän 'kang-koraksi', gangrin piiriksi. Olipa hän useita vuosia sitten suorittanut senkin ansiokkaan tehtävän, jonka nimi on 'gjangtshap-tsallgen'; siihen tehtävään kuuluu koko tien pituuden mittaaminen oman ruumiinsa pituudella. Yksi ainoa semmoinen kierros vastaa kolmeatoista tavallista, jalan astuttua kierrosta. Minun toivioretkeni ei kelpaisi ollenkaan, koska minä olen ratsain kulkenut, arveli vanhus. Jos halusin siitä jotain hyötyä, olisi minun se jalkaisin astuttava.»

Myöhemmin Hedin itse näki kaksi nuorta laamaa, jotka olivat lähteneet vuorta kiertämään siten, että mittasivat tien omalla ruumiillaan, kulkien aina pituutensa verran eteenpäin ja sitten laskeutuen suulleen pitkäkseen, uuden jalkain paikan katsoakseen. Toinen näistä nuorista miehistä aikoi vuoren ympäri ryömittyään lähteä erääseen luostariin ja muurauttaa itsensä loppuiäkseen erakoksi.

Erään kehämuurin sisällä oli kivi, jossa oli kolo. Pyhiinvaeltajat toisella kivellä jauhoivat tätä koloa ja jauhavat varmaan lopulta koko kiven puhki.

Jokaiselle sileälle kallionpinnalle, mitä eräällä selänteellä oli, oli pinottu pyramidiksi pieniä kiviä, ja toiset pyramidit olivat jo niin täpötäydet, ettei ainoatakaan kiveä enää mahtunut. Näiden kivikekojen johdolla pyhiinvaeltajat sumulla ja pyryssäkin pysyivät tiellä.

5,669 metrin korkuisessa solassa oli valtava paasi, paaden päässä pienistä kivistä rakennettu keko pitämässä pystyssä riukua, jonka päästä lähtee nuoria, päättyen maahan lyötyjen paalujen päähän. Sola on kierroksen puolivälissä ja sille ovat uhreja sarvet ja luut, joita paaden ympärillä on. Paaden kylkeen pyhiinvaeltaja peukalollaan vetää kokkareen voita ja painaa voihin kiinni tukon omia hiuksiaan. Uhri sekin! Kiven pinta oli täynnään hiuksia kuin peruukki. Jokaiseen kivenkoloon taas oli pistetty uhriksi hampaita. Vaatteenrepaleita oli ympärillä kasoittain.

Tie kulkee monessa kohdassa huimaavain jyrkänteitten reunoja ja on huonopäisille vaarallinen. Monta luostaria on sen varressa. Niissä pyhiinvaeltajat saavat maksutta viettää yötä. Kallionkylkiin on hakattu valtavat määrät hartauskirjoituksia; manikekoja, viirejä, kiviläjiä on loppumattomiin. Herkeämättömänä huminana kaikuu pyhiinvaeltajain ainainen rukous: »Om mane padme hum», ja jokaisen kerran rukouksen rukoiltuaan pyhiinvaeltaja pudottaa yhden helmen rukousnauhassaan.

»Leijonan kita.»

Hediniä kovasti halutti käydä Induksenkin lähteellä, »Leijonan kidassa», jonne ei ollut pitkä matka. Gova aluksi vastusti jyrkästi, mutta arveli lopulta, että kunhan vain karavaani kulkisi suoraan Gartokiin, voisi Hedin itse omalla vastuullaan käydä »Leijonan kitaa» katsomassa, jonka hän suurella riemulla tekikin, ollen ensimmäinen eurooppalainen, joka näki mahtavan Induksen äärimmäisen latvaveden kumpuavan maasta pieninä lähteinä ja niistä lähtevän kainona purona mainehikkaalle vaellukselleen merta kohti. Monet hartauskirjoitukset ja kivikeot todistivat, että lähdettä pidettiin pyhänä ja pyhiinvaelluksen arvoisena.

«Tielläni oli ollut suuria vastuksia, mutta korkeimmat voimat olivat lahjoittaneet minulle riemun päästä sekä Induksen että myöskin Brahmaputran todellisille lähteille ja voida määrätä noiden molempain maailmanhistoriallisten jokien synty ja lähde.»

Induksen lähteiltä Sven Hedin vihdoin matkusti Länsi-Tibetin pääpaikkaan Gartokiin, jossa kaksi varakuningasta eli garpunia hoiti hallitusta. Matka piti osaksi tuntemattoman maan kautta ja välillä Hedin kulki viidennen kerran Transhimalajan poikki Dshuk-ti-lan solan kautta, jonka korkeus oli 5,825 metriä.

Gartokissa hän sai paljon kirjeitä ja garpunit, jotka ottivat hänet mitä ystävällisimmin vastaan, eivät edes viitsineet kysyä, missä kaikkialla hän oli ollut. Heiltä hän vihdoin sai Lhasan kiinalaisen ambanin, Lien darinin, vastauksen kirjeeseensä — ja se olikin odottamattoman suotuisa.

Mahdollista kuitenkin on, että kirjeen sisällys oli tunnettu niille viranomaisille, joiden kanssa Hedin oli tullut matkalla tekemisiin, jonka vuoksi häntä ei pahemmin ahdistettu, vaikka toiselta puolen oli tahdottu antaa hänen ponnistaa omaa tyhjentymätöntä neuvokkaisuuttaan päästäkseen viranomaisista huolimatta tarkoitustensa perille. Lhasan herrat olivat täydelleen selvillä siitä, ettei heidän olisi tarvinnut pelätä mitään valtiollisia selkkauksia siinäkään tapauksessa, että olisivat voimakeinoilla taluttaneet hänet maasta lähimmän rajan poikki.

Mutta Hedin katui nyt kovin, ettei ollut odottanut tätä kirjettä, ja koetti käyttää sitä hyväkseen päästäkseen takaisin täyttämään Transhimalajaan jääneet aukot — 500 kilometriä oli häneltä jäänyt siitä näkemättä.

Gartokissa sattui oleskelemaan Hedinin vanha lehiläinen ystävä, rikas kauppias Gulam Rasul, joka ennenkin oli hänet pulasta auttanut. Garpuni oli tälle kauppiaalle velkaa ja siihen nojaten Gulam Rasul koetti pakottaa hänet antamaan Hedinille matkaluvan. Garpuni vastasi, että hänelle päänsä oli liian kallis, ja kieltäytyi ehdottomasti. Hedin ja kauppias koettivat silloin lahjoa hänet — yhtä huonolla seurauksella. Lopulta Hedin päätti tunkeutua Tibetiin uudelleen pohjoisesta, kuten edelliselläkin kerralla, päästäkseen asumattoman maan kautta kauas sen sisäosiin, ennenkuin hänet huomattaisiin. Tuumansa hän uskoi Gulam Rasulille — antoiko tämä siitä sittemmin salavihkaa tiedon garpuneille, siitä ei ole tietoa, mutta tuskinpa omantunnon syyt olisivat häntä siitä pidättäneet — ja kauppias ryhtyi paikalla kaikella tarmollaan häntä auttamaan, varustamaan uutta karavaania. Sitä varten nyt molemmat muuttivat lähemmä Ladakhia. Karavaanin piti muka matkustaa Khotaniin, jonne siis kaikki miehet palkattiin, mutta matkalla Hedin aikoikin poiketa Tshang-tangiin. Itse hän päätti pukeutua ladakhilaiseksi kauppiaaksi, koska hän täällä sai tiedon Venäjän ja Englannin välisestä sopimuksesta, joka hänen mielestään oli juuri häntä vastaan tehty: »Venäjä ja Englanti sitoutuvat kolmen lähinnä seuraavan vuoden kuluessa ilman edelläkäypää sopimusta olemaan päästämättä Tibetiin ainoatakaan tieteellistä retkikuntaa, minkälaatuisia ne lienevätkin, ja vaativat Kiinaa samoin menettelemään.»

Uudelle retkelle salapuvussa.

Gartokin garpunit saivat vihiä Hedinin uusista matkavalmistuksista ja tahtoivat tietää, mitä ne tarkoittivat. Heillekin hän vastasi lähtevänsä Khotaniin.

Hedinillä oli kauttaaltaan uudet miehet, kun hän joulukuun ensi päivinä v. 1907 lähti korkeaan Karakorumsolaan pyrkimään, kautta lumen, myrskyn ja pakkasten, jotka tuolla korkeudessa — solan kynnys on 5,580 metriä yli merenpinnan — nopeaan riuduttivat ihmisten ja juhtain voimat. Hänellä oli uljas karavaani, nelisenkymmentä reipasta hevosta ja muulia ja alun toistakymmentä miestä, luotettavaa, kunnon väkeä, kuten edellisetkin ladakhilaiset, mutta selvää on, ettei voimallisinkaan karavaani suoriudu moisista vaikeuksista niin ohuessa ilmassa sydäntalvella, lumen enimmäkseen peittäessä maan.

Tämä matka korkean, kylmän ja karun Tshang-tangin halki muodostuikin sen vuoksi vielä surullisemmaksi kuin edellisen vuoden, hevosia ja muuleja sortui pitkin matkaa, eikä montakaan minuuttia kulunut, ennenkuin ne olivat kivikoviksi jäätyneet. Lopulta asema oli niin epätoivoinen, että Hedin jo luuli sekä karavaanin että itsensäkin tuhon tulleen.

Helmikuun toisella viikolla alkoi näkyä merkkejä ihmisten läheisyydestä ja Hedinin täytyi nyt pukeutua ladakhilaiseksi, mustata naamansa, antaa partansa kasvaa ja tyytyä karavaanissaan toisarvoiseen sijaan. Karavaani oli muka Gulam Rasulin lähettämä ja oli sen määrä tiedustella, paljonko lampaanvilloja Tshang-tangin paimenet voisivat myydä seuraavana kesänä. Tuskin kukaan tibetiläinen kuitenkaan uskoi tätä valetta — ei ainoakaan ladakhilainen ollut vielä ollut niin mieletön, että olisi Tshang-tangin halki talvisydännä matkustanut — vaan heti alussa arvattiin, että Hedin sahib oli mukana — ellei ehkä jo ennakolta tiedettykin. Sana kulki karavaanin edellä paljon nopeammin kuin se matkasi ja korkeampia ja matalampia viranomaisia alkoi hyöriä joka puolella. Suotta Hedin näytteli lammaspaimenen halpaa osaa — 30 juhtaa menetettyään hänen täytyi lammasten selässä kuljettaa tavaroitaan — kun hän alkoi olla kyllin lähellä, paljastettiin hänet.

Sitä ennen oli hänellä kuitenkin ilo paljon selvitellä maantieteellisiä oloja, löytää suolajärviin laskeva melkoinen joki, Buptsang-tsangpo, ja ennen kaikkea huhtikuun puolivälissä kulkea Transhimalajan poikki uudesta kohdasta, 5,527 metrin korkuisen Samje-lan solan kautta, joka mitä tuntuvimmin valaisi vuoriston sisäistä rakennetta. Huhtikuun 24:ntenä Pemba Tsering, Sakadsongin käskynhaltijan apulainen, johon Hedin oli edellisellä matkallaan tutustunut, tuli ja paljasti hänet ja Hedin saattoi nyt pitkistä ajoista pestä itsensä, pukeutua omiin vaatteihinsa, muuttaa palvelijainsa telttaan laitetusta salasopesta omaan telttaansa ja — ruveta tibetiläisten viranomaisten kanssa juonimaan, saadakseen matkan jatkon muodostumaan niin suunnitelmiensa mukaiseksi kuin suinkin.

Pemba Tsering aikoi ensin viedä kutsumattoman vieraansa Sakadsongiin, mutta tämä vastusti sitä jyrkästi sillä verukkeella, että hänen entinen karavaanin johtajansa oli sinne haudattu, ja Pemba Tsering heti otti tämän syyn huomioon ja ehdotti Tsangpon rannalla, idemmässä, olevaa Semokua, johon Hedin suostui.

Semokussa maaherra kutsui Hedinin luokseen kivitaloon, jossa hän majaili, mutta Hedin vaati maaherraa tulemaan hänen luokseen telttaan, ja — tämä tuli. Hienolla ivalla Dortshe Tsuän ensiksi kysyi:

»Toivon, että matkanne on ollut onnellinen ja ett'ette ole liian paljon kylmästä kärsineet», vaikka hänelle epäilemättä oli tunnettua, että Hedin oli menettänyt melkein koko karavaaninsa. Sitten alkoi pitkällinen väittely paluumatkan suunnista. Maaherra oli jyrkkä, mutta Hedin osasi kuin osasikin pelata korttinsa sillä tavalla, että saattoi tutkia senkin osan Transhimalajasta, joka vielä oli näkemättä.

Hän sai kun saikin lopulta luvan kulkea haluamaansa tietä, kunhan pääosa karavaanista kulki Samje-lan solan kautta. Oppaaksi hän sai miehen, jota sanottiin rosvoksi, rosvopäällikön veljeksi, mutta matkalla tämä pyysikin häneltä hädän tullen apua muita rosvoja vastaan, jotka ehkä eivät hänen joukkoonsa kuuluisi. Toukokuun 11:ntenä Hedin täten saattoi kulkea seitsemännen kerran Transhimalajan pääharjanteen poikki Sangmo-bertik-lan solan kautta. Solan korkeus oli 5,820 metriä.

Hedin tuli sitten Teri-nam-tso järvelle, jota ei kukaan ennen ollut luotettavasti kartoittanut, ja aikoi taas ryöstäytyä pyhälle Dangra-jum-tsolle, mutta vartijat antoivat hänen aikomuksestaan salaa tiedon alueen maaherralle ja tämä tuli aseellisen joukon keralla mitä kohteliaimmin, vaikka mitä varmimmin tekemään hänen yrityksensä tyhjäksi. Teri-nam-tsolta Hedin lähti Mendong-Gumpan luostarille. Tämän luostarin erikoisuus oli, että sekä munkit että nunnat asuivat teltoissa.

Kulkien edelleen länteen päin hän ei tavannut karavaaniaan sovitulla yhtymäkohdalla eikä saanut siitä minkäänlaisia tietojakaan, ennenkuin Nganglaring-tso nimisellä järvellä, jonka hän ensimmäiseksi näki, vaikka eräs pundiitti olikin siitä kuullut. Hedinin rahat olivat aivan loppuneet, kun karavaani vihdoin yhdytti hänet. Nyt hän kääntyi lounatta kohti ja kulki 5,885 metrin korkuisen Dinglan solan poikki tasamin varrella olevaan Toktsheniin, jossa häntä odotti entistä sitkeämpi kinastelu viranomaisten kanssa.

Toktshenin govat eivät sallineet hänen lähteä Intiaan eikä Gartokin kautta Ladakhiinkaan, vaan aikoivat pakoittaa hänet kulkemaan vielä kerran »valkoisen täplän» poikki pohjoiseen ja sitten edelleen samoja teitä kuin hän oli Tibetiin tullutkin, mutta nyt Hedin oli niin lopen kyllästynyt sekä Tibetiin että »valkoiseen täplään», että hän, lähetettyään pääosan karavaanistaan Ladakhiin, muutaman seuralaisen keralla lähti lyhyintä tietä Simlaan, Intian englantilaisten viranomaisten kesäkaupunkiin Himalajan eteläliepeille. Kun viranomaiset eivät toimittaneet juhtia, lähti hän jalan, antaen retkikunnan jäljellejääneiden hevosten ja muulien kantaa kuormastoa.

Simlassa varakuningas, lordi Minto, ja Intian armeijan ylipäällikkö, lordi Kitchener, ottivat hänet mitä vieraanvaraisimmin vastaan, vaikkapa hän olikin uhmannut Englannin hallituksen kiellon Tibetiin matkustaessaan.

Transhimalaja.

Useat matkustajat olivat tosin ennen Hediniä nähneet ylisen Brahmaputran laakson takana valtavia lumivuoria ja jotkut olivat arvelleet sitäkin, että ne ehkä muodostivat yhden pitkän vuorijonon, mutta mitään varmaa ei tästä ennen Hedinin matkoja tiedetty. Vasta hänen tutkimuksensa paljastivat koko suurenmoisuudessaan tämän vuoriston, jonka korkeus ja laajuus täydelleen puolustavat Hedinin. antamaa Transhimalajan nimeä.

Se ei kuitenkaan ole yksi yhtenäinen selänne, kuten entiset matkustajat olivat arvelleet, vaan on päinvastoin jotenkin monipuolisesti jäsennetty. Itäpää, joka entisestään paraiten tunnettiin, on nimeltään Nien-tshen-tang-la. Kantshung-gangri on tämän läntinen jatko. Shuru-tson länsipuolella on Targo-gangri-Laptshung jono, sen länsipuolella Hiunpo-gangri ja Dingla-vuoristot.

Hedinin mielestä Transhimalaja on maailman korkein ja valtavin, jos merenpinnasta luetaan. Se on kapeampi kuin Himalaja ja sen huiput ovat matalammat kuin Himalajan, mutta Trarishimalajan solien korkeus on suurempi kuin Himalajan. Viiden Himalajan solan keskikorkeus on 5,101 metriä, viiden Hedinin mittaaman Transhimalajan solan 5,600 metriä. Himalajan korkein huippu, Mount Everest, on 8,840 metriä, Nien-tshen-tang-la, Transhimalajan, mikäli tiedetään, korkein huippu on 1,540 metriä sitä matalampi. Himalajan harjanteet ovat terävät ja suipot, laaksot syvään uurtuneet, Transhimalajan harjanteet ovat taaemmat, laaksot matalammat ja kapeammat. Tämä johtuu siitä, että Himalajalla sateentulo on niin paljon suurempi kuin Transhimalajalla, joka on edellisen sateensuojassa. Juoksevan veden uurtoteho on senvuoksi Himalajalla monta vertaa suurempi kuin pohjoisella rinnakkaisvuoristolla. Vedenjakajana sitä vastoin on Transhimalaja tärkeämpi kuin Himalaja.

Lhasan valloitus ja Tibetin entisyys.

Hedinin viimeisellä matkallaan vinkkuroidessa edestakaisin Transhimalajan yli oli Lhasa, johon niin moni matkustaja oli turhaan pyrkinyt, jo vihdoinkin menettänyt salaperäisyytensä. Englanti lais-intialainen sotajoukko oli ase kädessä tunkeutunut sinne ja tutkijat tietysti käyttivät tilaisuutta niittääkseen samalla tieteellekin niin runsaan saaliin kuin suinkin.

Jo vuoden 1880 vaiheilla oli Lhasaan saapunut Dordshiev-niminen burjaattilais-laama, joka oli Venäjän alamainen ja, Venäjällä välillä käytyään, pääsi siellä jonkinlaiseksi Venäjän asiamieheksi. Uskotellen dalailaamalle Englannin aikovan valloittaa Tibetin hän sai Lhasassa hyvin suuren vaikutusvallan, jota hän käytti Venäjän asiaa ajaakseen. Paremmin onnistuakseen hän uskotteli Tibetin mahtimiehille, että tsaari ja koko hänen kansansa ehkä saataisiin kääntymään buddhan uskoon. Dalailaama jo aikoi lähteä Pietarissa käymään, mutta tyytyi sitten, neuvostonsa vastarinnan vuoksi, lähettämään lähettilään, joka todella pääsi tsaarin puheille. Palatessaan hänellä oli liittoehdotus ja lupaus, että Lhasaan lähetettäisiin Venäjää edustamaan joku suuriruhtinaista, mutta tämä kuitenkin tibetiläisiä epäilytti, jota paitsi Lhasassa olevat Kiinan edustajat jyrkästi vastustivat sitä.

Varmana Venäjän kannatuksesta — Tibetiin oli tuotu venäläisiä aseitakin — dalailaama, Dordshievin neuvoja kuullen, alkoi tuottaa ikävyyksiä Englannille, sallien muun muassa hyökkäyksen Sikkimiin brittiläiselle alueelle. Lordi Curzon oli siihen aikaan Intian varakuningas, ja tämä tarmokas valtiomies ryhtyi viipymättä tehokkaisiin vastatoimiin. Kun tibetiläiset eivät suostuneet hyvällä hyvitystä antamaan, lähetettiin Tibetiin englantilais-intialainen sotajoukko kenraali Macdonaldin johdolla. Valtiollisena asiamiehenä seurasi eversti Younghusband mukana.

Sikkimin solat kapeine polkuineen ja pyörryttävine jyrkänteineen asettivat tykistön ja kuormaston kuljetukselle hyvin suuria vaikeuksia, mutta tavallisella neuvokkaisuudellaan ja vuorisodista saamansa kokemuksen avulla englantilaiset ne voittivat ja pääsivät Tibetin puolelle miekan iskutta. Joulukuun 12 p. v. 1903 retkikunta kulki rajan poikki ja huhtikuun 12 p. 1904 se saapui Gjangtseen, jonka luona tibetiläiset yrittivät tehdä vähän kovempaa vastarintaa. Uudenaikaista tykistöä ja kiväärejä vastaan he kuitenkin olivat aivan voimattomat. Gjangtsen ja Lhasan välillä vastarinta pitkin matkaa oli kovin heikkoa. Elokuun 3 p. Macdonaldin armeija saapui Lhasaan, josta dalailaama Dordshiewin kanssa oli paennut Mongoliaan. Sotaväki vain käymällä kävi itse kaupungissa, leiriytyen sitten sen ulkopuolelle, kunnes Lhasan vallanpitäjät olivat hyväksyneet englantilaisten ehdot. Tibetin tuli tunnustaa Sikkimin raja, avata Gjangtse, Gartok ja Jatung Intian kaupalle ja maksaa pieni määrä vahingonkorvausta, josta vielä annettiin kaksikolmannesta anteeksi. Tieteellisiä tutkimusretkiä koskevan kiellon olemme jo maininneet. Myöhemmin Kiina hyväksyi nämä ehdot ja Englanti sai Venäjänkin kanssa aikaan Tibetistä sopimuksen.

Englantilaiset upseerit käyttivät hyväkseen tilaisuutta tutkiakseen Lhasan ja sen luostarit sangen perusteellisesti ja everstiluutnantti Austine Waddel, etevä buddhalaisuuden tuntija, kokosi aineksia kirjaan, jossa hän tekee niistä selkoa. Waddelin mukaan selostamme seuraavassa pyhän kaupungin ja sen luostarien ihmeet.

Lhasa on rakennettu jotenkin tasaiselle lakeudelle, jota joka puolella kukkulat piirittävät. Kaupungin eteläpuolella juoksee vähässä matkassa Kjitshu niminen melkoinen joki, joka vie vetensä Tsangpoon. Kukkulat ovat paljaat ja karut, mutta lakeus on hedelmällinen, vaikka toisin paikoin soistunut. Lakeudella on paljon puutarhoja ja niissä kauniita puita. Kaupungin länsipuolella on kapea ja korkea vuoriselänne, jonka pohjoispäässä kukkulallaan on Potala, dalailaaman majesteetillinen palatsiryhmä, eteläpäässä taas rohtoparannuksen temppeli. Vuoriselänteen ja kaupungin välillä on puolentoista kilometrin levyinen vyöhyke, jossa on lehtoja, puutarhoja ja niittyjä. Lännestä tuleva tie kulkee Kjitshusta haaraantuneen kuivuneen putaan poikki Jutok Sampa eli turkoositiili-siltaa myöten, joka on Lhasan nähtävyyksiä.

Kaupungin ympärillä on ennen ollut korkeat muurit, mutta kiinalaiset hävittivät ne parisataa vuotta takaperin.

Kadut ovat jotenkin suorat, mutta kapeanlaiset. Kun ne eivät ole kivetyt, on niillä usein paljon kuraa ja varsinkin köyhemmät kaupunginosat ovat sanomattoman törkyiset. Paremmat talot ovat kivestä ja poltetuista tiilistä, huonommat vain, savesta tai auringonpaisteessa kuivatuista tiilistä. Etukaupungeissa on taloja, jotka on kokonaan rakennettu lampaan- ja nautakarjansarvista, liittäen nämä yhteen saviruukilla. Tavallisesti talot ovat kahden- ja kolmenkertaiset. Rikkaitten talot ovat hyvin varustetut. Joka talossa on jonkinlainen pyhättö, jossa kuvia ja pyhiä kirjoja säilytetään.

Jokhang.

Kaupungin keskellä on aukio, joka on kaupungin tärkein kauppatori. Siellä on »Jo'n» eli »Herra Buddhan» suuri temppeli, Jokhang, jota pidetään koko Tibetin ja sen kaikkien teitten keskustana. Luulon mukaan sen perusti hallitsija Srong-tsan-gampo v. 652 buddhanuskoon kääntyessään. Siinä sai sijansa toinen kahdesta erittäin pyhästä Buddhan kuvasta. Temppelin katto on kullattu, mutta muutoin se ei ole erikoisen muhkea rakennus eikä paljoakaan ympärillä olevia rakennuksia korkeampi. Siinä on kolme kerrosta. Sisäänkäytävä on vuoltujen ja kullattujen puupylväitten kannattama portiko. Seiniin on kaiverrettu kiinalaisia, tibetiläisiä ja mongolilaisia kirjoituksia ja yhdellä seinällä on suuri rukouspyörä. Esihalliin astutaan jykevistä, rautakoristeilla kaunistetuista ovista ja siitä päästään toisen oven kautta pihattoon, jonka ympäri kulkee pylväitten kannattama veranta pyhättöineen ja seinille maalattuine freskoineen. Vasemmalla puolella on suurlaaman pehmustettu valtaistuin ynnä muitten kirkollisten ylimysten istuimet, toinen toistaan korkeammalla sen mukaan, mikä kunkin arvo on. Sisäovesta ja siitä jatkuvasta käytävästä kuljetaan neliön muotoiseen kappeliin, jolla ei ole muuta kattoa kuin taivas. Sen kummallakin puolella on kolme kappelia ja päässä suorakaiteen muotoinen »kaikkein pyhin» sälövarjostimineen ja kullattuina Buddhan kuvineen. Kaikkein pyhimmässä on Sakjan suuri kuva istuvassa asennossa, ympärillään pieniä kuvia, lamppuja ja monenlaisia uhrilahjoja. Kuvapatsas on runsaasti koristettu jalokivillä, mutta yleensä tekotapa on karkeaa. Temppelin toisessa ja kolmannessa kerroksessa on paljon muiden jumalain ja jumalattarien pyhättöjä ja kuvia. Temppelissä on vielä valtavan paljon muita kuvia, kulta- ja hopea-astioita, lamppuja, pyhäinjäännöksiä ja kaikenlaista arvokasta rihkamaa. Paljon hartaudenharjoittajia käy joka päivä jumalanpalveluksessa, ja tiellä, joka käy päärakennuksen ympäri, kulkee lakkaamaton virta pyhiinvaeltajia, eri suuntiin sen mukaan, mitä ansiota kukin hartaustyöllään pyytää. Temppeli oli englantilaisten käydessä ylen likainen ja täynnään voilamppujen katkua.

Jokhangin ympärillä on luostarihuoneita, säiliöitä ja rakennuksia, joissa siviilivirastoilla, kuten valtionrahastolla, tullilla, tuomioistuimilla y.m. on huoneensa. Pyhällä alueella on naisten kielletty olemasta yötä.

Jokhangin pääsisäänkäytävän luona on pyhän pajun varjossa Doringin paasi, kuulu muistomerkki, johon on hakattu tieto Tibetin kuninkaan ja Kiinan keisarin v. 822 (eli 738) j.Kr. tekemästä liitosta. Saman paaden edustalla erään kuninkaan veli, joka oli laamalaisuudesta luopunut, murhattiin.

Potala.

Kuulu Potala, jolla dalailaaman palatsit ovat, muodostaa majesteetillisen rakennusvuoren. Päältä nähden se kaltevine seinineen muistuttaa linnoitusta. Eteläpuolella on vuoren alla laaja suljettu piha, jolla vilisee laamoja ja kerjäläisiä. Sieltä johtavat jotenkin mukavat portaat ja rinteet vuoren kukkulalle, joka on kokonaan palatsin peittämä. Rakennukset ovat eri ajoilta. Keskimmäinen kohoaa muita paljon korkeammalle, päättyen kullattuihin katoksiin. Siellä on korkealla pengermällä dalailaaman kävelypiha, josta hän katselee alle kokoontuneita pyhiinvaeltajia. Tämä rakennus on tulipunainen, jonka vuoksi sitä sanotaan punaiseksi palatsiksi. Siinä ovat tärkeimmät salit ja kappelit ja entisten dalailaamain pyhätöt. Niissä on paljon maalauksia, jalokivikoristeita, veistokuvia ja muita koristeita, mutta yleensä ei Potalan sisusta ole likimainkaan niin suurenmoinen kuin ulkopuoli. Muista Potalan vuorella ja sen läheisyydessä olevista rakennuksista mainittakoon sen juurella, järven saarella, oleva temppeli, joka kiinalaisten mielestä on Lhasan kauneimpia. Temppeli, Lu-Kang, on pyöreä ja sen ulkoseinää pitkin kulkee ympäriinsä pylväsloggia eli portiko, joka on maalauksilla kaunistettu. Temppeliä saartavat puut ja pensaat. »Käärmeen huoneen» nimen tämä temppeli on saanut siitä, että perintätiedon mukaan paikalla piilee louhikäärme, jota on lepytettävä, ettei se hukuttaisi Lhasaa tulvalla.

Kaupungin pohjoisosissa on Ramotshe niminen suuri kuulu temppeli. Sekin on perintätiedon mukaan Srong-tsan-gampon rakentama ja siihen haudattiin hänen kiinalainen puolisonsa. Temppelissä on Buddhan kuva, jonka tämä puoliso toi mukanaan »Lumimaahan». Tämä temppeli on loitsutaidon tyyssija.

Kaupungin pohjois-osassa on Moru-niminen luostari, joka on huomattava ulkonaisesta järjestyksestään ja puhtaudestaan. Se on kuulu loihtimisopisto, jota paitsi sen puutarhassa on kirjapaino. Kaupungissa tai sen läheisyydessä on neljä muuta luostaria.

Lhasan ympäristössä on vielä kolme suurta luostaria, jotka Tsongkhapa, nykyisen laamalaiskirkon uskonpuhdistaja (1356—1418), perusti.

Suurin näistä, Debung, on 10 kilometriä kaupungista länteen lakeutta pohjoisessa paartavain vuorten juurella. Se on maailman suurimpia luostareita, munkkeja 8,000. Dalailaama käy siinä kerran vuodessa. Debungissa mongolilaiset laamaoppilaat asustavat tullessaan Lhasaan tutkinnoita suorittamaan. Lähellä sitä on Tibetin pääloitsijan omituinen rakennus. Viiden kilometrin päässä Lhasasta pohjoiseen on Sera niminen luostari Mongoliasta tulevain pyhiinvaeltajain tien varressa. Paitsi suurenmoisia, amfiteatterin muotoon rakennettuja luostarirakennuksia siihen kuuluu paljon erakkokoppeja, joita on hajallaan korkealla vuorella. Soran päätemppeli on kuulu siitä, että siinä säilytetään »vajraa» eli Ukon vasamaa, kaksipäistä pronssipunttia, jota pidetään lujuuden perikuvana. Rukoillessaan pappi tekee sillä kaikenlaisia temppuja. Uudenvuoden juhlissa se juhlasaatossa kannetaan Jokhangiin. Lähellä on vuori, jonka luullaan sisältävän paljon hopeaa, mutta sitä ei sallita kaivaa. Kultaakin on ja sitä kaivetaan, mutta aina suuren nokareen löytäessään munkit paikalla kätkevät sen maahan, jotta se siittäisi hienoa kultaa, jota vain on lupa kaivaa.

Lhasan itäpuolella on 40 kilometrin päässä Galdan, »keltaisen lahkon» vanhin luostari, johon Tsongkhapa on haudattu marmorihautaan, kultapyhättöön.

Kauempana etelässä, Tsangpon rannalla, on Tibetin vanhin luostari Samje, joka on perustettu v. 770. Sitä ympäröi 2 1/2 kilometrin mittainen korkea, kivestä rakennettu kehämuuri, jonka päällystä on täynnään tiilistä ladottuja uhrikekoja. Luostarin keskustemppeli on valtavan suuri, suuri osa jumalankuvista on puhdasta kultaa. Luostaria sanotaan muutenkin hyvin rikkaaksi. Temppelien sisäseinät ovat täynnään mitä kauneimpia valtavan suuria kirjaimia, joita kansa luulee itse Sakjan kirjoittamiksi. Tibetin hallituksen sanotaan tallettavan tässä luostarissa valtion varoja.

Juhlat.

Lhasan juhlavuoteen kuuluu joukko isompia ja pienempiä juhlia, joihin saapuu pyhiinvaeltajia kaukaa Gobin erämaidenkin takaa. Suurin juhlista on uudenvuodenjuhla, jota kestää pari viikkoa. Se on jonkinlainen laamalainen karnevaali, jossa naamareilla ja valepuvuilla on hyvin tärkeä osa. Naamiohuvit muutoinkin ovat Tibetissä erittäin suositut. Juhla alkaa puolenyön aikaan huudoilla ja kellojen soitolla, gongien, kalistimien, rumpujen ynnä muitten samanlaisten tibetiläisten soittokoneitten paukutuksella. Ystäväin kesken käydään vieraissa, tarjoillaan vaatimattomia makeisia ja voinsekaista teetä. Toisena päivänä dalailaama pitää suuret pidot, joissa sekä maan omat että kiinalaiset viranomaiset ovat saapuvilla. Toreilla ja suurien luostarien edustalla esitetään kaikenlaisia näytelmiä ja ilveilijät tekevät temppujaan. Seuraavana päivänä esitetään eräs näytelmä, joka on Tibetin erikoisuuksia. Potalan muureilta jännitetään jollain korkealta kohdalta pitkä, nahkasäikeistä punottu köysi, jonka alapää lujasti kiinnitetään alla olevalle lakeudelle kiinni. Tätä pyörryttävää hypotenuusaa pitkin luistaa kaksi miestä päästä päähän, joskus rinnallaan maaten, jonka suojana on vahvasta nahkasta tehty levy. Levittäen kätensä ikäänkuin uidakseen he nuolen nopeudella laskevat alas torille. Tätä temppua sanotaan »jumalten tanssiksi». Toisinaan mäenlaskijat saavat surmansa, mutta hengissä maahan tulleet saavat hovilta lahjoja. Dalailaama itse tulee aina tätä lystiä katsomaan. Muuallakin tätä mäenlaskua harjoitetaan. Vielä uudella ajallakin se oli Euroopassakin käytännössä.

Huomattavin uudenvuoden juhlista on »monlam», jonka Tsongkhapa itse v. 1408 sääti. Lhasaan virtailee silloin laamoja koko Tibetistä, varsinkin lähiseutujen suurista luostareista, ja joka tiellä vilisee silloin jalan ja ratsain matkaavia munkkijoukkoja, keittoastiat ja rukouskirjat kerallaan. Ne, jotka eivät saa kortteeria, majailevat kaduilla ja aukioilla tai pystyttävät lakeudelle pienet mustat telttansa. Juhlia kestää kuusi päivää ja koko tämän ajan kaupungissa vallitsevat jonkinlaiset saturnaliat, sanomaton sekamelska ja epäjärjestys. Laamoja kulkee joukoittain pitkin katuja huutaen, laulaen ja tapellen. Tämän kokouksen tarkoitus on kuitenkin olevinaan uskonnollinen. Suurenmoisia juhlakulkueita mystillisine uhrineen ja soittoineen vaeltaa Jokhangiin ja Moru-luostareihin. Dalailaama on itsekin läsnä juhlassa ja korkealla valtaistuimella Jokhangin vieressä istuen ottaa vastaan kansan uhrit ja antaa sille siunauksensa.

Ensimmäisen kuukauden 15:ntenä sytytetään suunnattomat määrät soihtuja, jotka valaisevat kaupungin, niin että kajastus näkyy pitkäin matkain päähän, ja Jokhang on kaiken yötä valaistu lukemattomilla lyhdyillä, jotka luovat valoaan voista muovailtuihin, eläimiä, lintuja ja kukkia esittäviin reliefeihin. Ne kuvaavat episodeja Buddhan elämästä ja muita uskonnollisia aiheita. Kuvat ovat hyvin suurikokoisia ja erinomaisen taidokkaasti tehtyjä. Näiden taideteosten valmistukseen kuluu muutamia kuukausia ja juhlayön jälkeisenä aamuna ne heitetään menemään. Toisina päivinä on kilparatsastuksia Serasta Potalaan ja kilpajuoksuja Potalasta kaupunkiin. Kuukauden 27:ntenä kannetaan Ukon pyhä vasama juhlallisessa saatossa Serasta Jokhangiin ja dalailaaman luo Potalaan.

Muista suurista vuotuisista juhlista on yksi, jota vietetään neljännessä kuukaudessa, omistettu Sakjan kiitokselle, mutta oikeastaan tämä juhla näyttää olevan samanlainen vanha kevään ja luonnon nuorentumisen juhla kuin Intian huli-juhla.

Toisen kuukauden 30:ntenä päivänä vietetään erästä omituista menoa, joka muistuttaa syntipukin karkoitusta. Sitä sanotaan pahanhengen ulos ajamiseksi. Palkataan mies esittämään paholaisen tai oikeammin uhrin osaa, sillä joskus hän leikissä heittää henkensä. Hänet puetaan kummituspukuun ja naama maalataan mustan ja valkoisen kirjavaksi, jonka jälkeen hänet tuodaan Jokhangiin väittelemään uskon asioista henkilön kanssa, joka esittää dalailaamaa. Väittely päättyy arpanappulain heittoon, ikäänkuin arvottaisiin Lhasasta. Arpanappulat ovat siten väärennetyt, ettei paholainen voi voittaa. Uhri viedään sitten kaupungin ulkopuolelle kansanjoukkojen ja sotaväen saattamana, häntä kiljuen uhkaillaan ja sadatellaan ja sotaväki ampuu yhteislaukauksia hänen jälkeensä. Kun paholainen on ajettu pois, palaa väestö takaisin ja uhri viedään Samjen luostariin. Jos hän pian sen jälkeen kuolee, pidetään sitä hyvänä enteenä, muutoin häntä pidetään luostarissa kaksitoista kuukautta.

Pundiitti Nain Singh mainitsee erään omituisen tavan, joka on verraten myöhään valtaan päässyt. Uuden vuoden kahdeksikymmeneksikolmeksi ensimmäiseksi päiväksi on tapana antaa siviilivalta huutokaupalla vuokralle enimmän tarjoavalle. Ostajaa, jonka tulee kuulua Debung-luostariin, sanotaan Jalnoksi. Hän on jonkinlainen huonon hallinnon perikuva, sillä mainitulla ajalla hän kaikilla mahdollisilla luvattomilla tavoilla koettaa rikastua, kiskoen mielivaltaisia veroja ja sakkoja kansalaisilta.

Lhasa ja sen kauppa.

Lhasan väkiluku lienee noin 30,000, kaupungissa ja lähiseuduilla olevat laamatkin mukaan lukien. Ennen on kaupungin väkiluku kuitenkin ollut suurempi. Tibetiläisiä maallikoita on vain 1,500 miestä ja 5,000 tibetiläistä naista. Ulkomaalaisia, kuten kiinalaisia, nepalilaisia, ladakhilaisia y.m. on paljon. Tärkein teollisuus on kankaiden kutominen Tibetin hienosta villasta. Suuri vaikutus kauppaan on tietysti pyhiinvaelluksella. Joulukuussa saapuvat Länsi-Kiinan kauppiaat tuoden silkkiä, mattoja, posliinia ja teetä. Itä-Tibetistä tuodaan myskiä, josta osa kulkee edelleen Nepalin kautta Eurooppaan, Intian puolelta viljaa ja tupakkaa ja teollisuustuotteita. Maaliskuussa kauppiaat jälleen lähtevät matkoihinsa, ennenkuin joet alkavat tulvia, niin ettei niiden yli voi kahlata.

Tee on tärkein tuontitavara, sillä teettä ei kukaan tibetiläinen tule toimeen. Teetiilet käyvät maassa jopa rahasta.

Tibetin entisyys.

Että Tibetin kaltainen muusta maailmasta erotettu vuorimaa on voinut saavuttaa vallitsevan merkityksen laajain alain uskonnollisissa käsitteissä, todistaa jo itsessään, ettei tämä maa ole voinut olla kokonaan historiaa vailla. Tiedot sen menneisyydestä ovat kuitenkin sangen vaillinaiset, tibetiläisten oma »kuningasten kirja», joka tekee selkoa maan vanhoista hallitsijoista, kun on suureksi osaksi taruperäinen. Kiinalaisista lähteistä on kuitenkin saatu moniaita tietoja, jotka ulottuvat sangen kauas entisyyteen.

Kiinan aikakirjat mainitsevat kiang (paimentolaiset) nimellä Kukunorin ja Koillis-Tibetin heimoja jo 11 vuosisadalla e.Kr., mutta aina kuudenteen vuosisataan j.Kr. kiinalaisten tieto Tibetistä ulottui vain itäisiin rajaseutuihin. V. 433 eräs Kiinan eteläisen Liang dynastian jäsen pakeni kiang-kansain luo ja perusti heidän keskuuteensa valtakunnan. Lempeällä ja oikeudenmukaisella hallinnollaan hän saavutti suosiota ja saattoi levittää valtaansa suunnattoman laajan alan yli. Tibetiläisten omien, myöhemmin muistoon kirjotettujen ja muodosteltujen perimätietojen mukaan oli Tibetin ensimmäinen kuningas kotoisin Intiasta, Kosalan valtakunnasta, jonka päämaa oli nykyinen Oudh, buddhalaisuuden varhainen koti, hän muka oli tämän maan kuninkaan poika. Hän pakeni Himalajan taa Bod maahan (Tibetiin), jossa Etelä- ja Keski-Tibetin päälliköt valitsivat hänet kuninkaakseen. Hänen jälkeläistensä aikana tunkeutui buddhalaisuus Tibetiin ja saatiin Kiinasta luvunlaskutaito ja lääketiede. Maa oli niin karjarikasta, että eräs kuninkaista muurasi palatsinsa muurilaastilla, johon veden sijasta käytettiin lehmän- ja jakinmaitoa. Muuan kuningas toi Intiasta kirjoitustaidon ja perusti Lhasan. Hän käännytti koko kansan buddhalaisuuteen, valloitti maita pohjoisessa, lännessä ja Himalajankin eteläpuolella. Intialaiset aikakirjat eivät mitään tiedä tästä tibetiläisvallan ajasta, mutta kiinalaisten muistiinpanojen mukaan se käsitti koko Bengalin ja ulottui etelään aina Bengalin lahteen saakka, jota silloin sanottiin »Tibetin mereksi». Kansalliset ja kielelliset seikat viittaavat siihen, että tämä tieto on tosi. Eräs kuningas hyökkäsi v. 663 Kiinan kimppuun, mutta kiinalaiset kostivat ja tunkeutuivat Lhasaan saakka, jonka kuninkaallisen linnan he polttivat. Tibetiläisten itsensä mielestä oli Khri-sronglde-tsan heidän maansa kuuluin hallitsija, sillä hallitusajallaan (743—789) hän kaikin tavoin edisti buddhan oppia. Hänen poikansa koetti poistaa kaiken erotuksen rikkaitten ja köyhien, ylhäisten ja alhaisten välillä ja kolmeen kertaan jakoi kaiken omaisuuden tasan kaikkien alamaistensa kesken, mutta joka kerta olot palasivat entiselleen, rikkaat kävivät vielä rikkaammiksi ja köyhät vielä köyhemmiksi. Viisaat väittivät tämän johtuvan heidän hyvistä ja pahoista töistään entisessä elämässä. V:lta 821 on säilynyt kaksikielinen kirjoitus, jossa määritellään rauhanehdot Kiinan ja Tibetin välillä. Sitten Tibet jakautui kahteen valtakuntaan ja seurasi paljon sisällisiä sotia.

1020-luvulla saapui eräs kuulu Intian buddhalainen, Atisha nimeltään, kutsuttuna Tibetiin, toi mukanaan ajanlaskun, jonka mukaan aika jaettiin 60-vuotisiin jaksoihin, ja oli ensimmäinen ylimmäinen pappi, joka sai maassa suuremman vaikutusvallan. Hän perusti Tibetissä pappisvallan. Kublai kaanin valloitettua Itä-Tibetin (1253) tämä maa joutui Kiinan vallan alle ja sen hallitus uskottiin Sakja luostarin laamoille. Myöhemmin muut luostarit paisuivat sitä mahtavammiksi, kunnes jälleen nousi tibetiläinen maallikko, joka Kiinan hallituksen suostumuksella anasti vallan. Luostarien vaikutus oli kuitenkin Tibetissä jo niin suuri, että se pian jälleen voitti muut. 1400-luvulla eräs Tashilhunpo luostarin johtajista valittiin Lhasan etevimmän luostarin johtajaksi ja hänestä tuli Tibetin ensimmäinen dalailäama. Mutta koko maan hallitsijaksi dalailaama tuli vasta v. 1645 mongolilaisten avulla, jotka joksikin aikaa karkottivat kiinalaiset Tibetistä. Myöhemmin Kiinan hallituskin tunnusti dalailaaman yhdessä Tashilhunpon luostarin johtajan, pantshen laaman, keralla maan hengelliseksi ja maalliseksi esivallaksi, joka kuitenkin oli Kiinan ylivallan alainen.

Tibet sai uskontonsa ja sen keralla uskonnollisen kirjallisuutensa Intiasta, sillä maan vanhat kuninkaat antoivat tibetin kielelle kääntää kaikki buddhan opin pyhät kirjat. Jotkut niistä tunnetaankin vain tibetiläisistä käännöksistä. Kun buddhalaisuus Intiassa kukistettiin brahman opin jälleen elpyessä hindulaisuuden muodossa, peri Tibet Intialta buddhalaisuuden kantamaan kunnian ja siitä johtuu sen suuri arvovalta koko buddhalaisessa Aasiassa. Siitä tuli buddhalaisuuden pyhä maa, johon kaikista Aasian ääristä saavuttiin pyhiinvaelluksille, ja tämä seikka antoi niin suuren tuen sen luostareille, että niistä varttui Tibetin tärkein valtiomahti, jonka sortoa ja kiskomisia vastaan yhteinen kansa ei ole sen koommin voinut eikä tahtonutkaan kapinoida. Tuhansia ja kymmeniätuhansia munkkeja on Tibetin suurissa luostareissa, ja napisematta kansa heille maksaa raskaita veroja hyvässä luottamuksessa, että se siten parhaiten täyttää uskonnollisen velvollisuutensa.. Buddhalaisuus on kieltämättä painanut leppeän leimansa tähän luonnostaan ja luonnon olojen edellytysten johdosta raakaan ylämaan kansaan. Mutta kuitenkaan ei Tibetin buddhalaisuus ole kuin turmeltunut kuori Gautaman jalosta opista. Siihen on sekaantunut kaikenlaisia shamanilaisia lisäpiirteitä maan vanhasta taikauskonnosta. Tibetin laamalaisuutta voidaan verrata Rooman kirkon anekaupan kehnoimpiin aikoihin.

Itä-Turkestanin muinaismuistot.

Sven Hedinin löydöillä Takla-makanin hiekoissa oli tärkeä muinaistieteellinen merkitys, sillä ne osoittivat, että Itä-Turkestan on ennen ollut laajemmalti asuttu ja sen ilmasto ollut nykyistään kosteampaa. Vielä suuremman sisällyksen nämä löydöt saavat, kun huomioon otamme, että tässä maassa muinoin on asunut indoeurooppalaisiakin kansoja. Vielä ajanlaskumme alussa siellä oli jäljellä aarialaisia kansoja sekaisin ural-altailaisten kanssa. Sven Hedinin jälkeen ovat sen vuoksi muut tutkijat jatkaneet etsimistä ja löytäneet muinaisraunioita ja suunnattoman rikkaita käsikirjoituskokoelmia, jotka epäilemättä luovat aivan uutta valoa näiden maiden myrskyiseen historiaan ja vaelteleviin kansoihin, jotka ovat osansa näytelleet kuin näyttämöllä näyttelijät ja jälleen kadonneet aikain hämäriin.

Ne muinaisesineet, jotka Sven Hedin v. 1896 löysi Khotanin läheisyydestä erämaasta, saviesineet, pronssiset Buddhan kuvat, kaiverretut jalokivet, rahat ja käsikirjoitukset, lienevät kolmannelta vuosisadalta j.Kr., koska kreikkalais-intialaiset vaikutukset ovat niissä ilmeiset. Aleksanteri Suuren jälkeläiset niihin aikoihin perustelivat valtakuntiaan Persiaan, Khivaan, Merwiin, Afghanistaniin ja Pohjois-Intiaan. Keskeltä erämaata, lähellä Khotan joen kanssa yhdensuuntaisesti Tarimiin pyrkivää Kerija-jokea, Hedin löysi toisen vanhan kaupungin, jonka erämaan hiekat olivat kokonaan peittäneet. Tässä kaupungissa oli seinäkuvia, jotka esittivät paikallisia järvi- ja jokimaisemia, sieltä löytyi puuveistoksia, saviastiain paloja, kipsisiä Buddhan kuvia ja vanhoja puutarhan pohjia.

M. Aurel Stein löysi toisista Itä-Turkestanin osista saviastioita, kuvia, kuvapatsaita, rahoja, leimasimia, freskoja, sanskrittilaisilla, brahmilaisilla ja kiinalaisilla kirjaimilla kyhättyjä käsikirjoituksia, puutauluja, joiden kirjoitukset olivat kharoshti-kirjoitusta, huonekaluja ja eri viljalajeja. Nämä esineet näyttävät olevan ajanlaskumme kahdeksalta ensimmäiseltä vuosisadalta, sen ensi vuosista alkaen.

Aivan Lopin erämaan sydämestä Sven Hedin v. 1901 löysi Loulanin eli Shanshanin kaupungin vanhat rauniot. Tämän kaupungin näyttää hietamyrsky tai tulva, taikka ehkä molemmat hävittäneen kolmannen vuosisadan lopulla j.Kr. Kaupungista löydettiin muun muassa asiakirjoja, joista näkyi sen nimi ja aikamääräyksiä.

Ljuktshunin syvänteestä erämaan pohjoisreunalta D.A. Klements v. 1898 löysi vanhojen luostarien raunioita, joista vanhimmat ovat ajanlaskumme ensi ajoilta, ja näistä luostareista löydettiin sangen mieltäkiinnittäviä käsikirjoituksia, joista toiset ovat uigurin kielisiä, toiset tuntemattomia kieliä. Le Coq löysi samoilta seuduilta v. 1904 erinomaisen arvokkaita käsikirjoituksia, joista toiset ovat kiinalaiselle paperille, toiset valkoiselle nahkalle, toiset puulle kirjoitettuja, edustaen kymmentä eri kirjaimistoa. Kielistä kaksi on aivan tuntematonta. Muistakin Tianshanin eteläpuolella olevista keitaista löydettiin samanlaisia kokoelmia.

Vuosina 1906—1908 Aurel Stein teki uuden matkan, jonka tulokset olivat vieläkin runsaammat. Khotanin koillispuolella hän tutki suurta buddhalaista temppeliä, josta jälleen löytyi paljon käsikirjoituksia. Erämaan kuivan ilmaston vuoksi ne olivat täälläkin säilyneet ihmeteltävän hyvin suuresta iästään huolimatta. Nijasta, Kerijan itäpuolelta, löydettiin paljon kharoshtikirjoituksella kirjoitettuja puukirjoja ja asiakirjoja, joista toisissa vielä oli kreikkalaismalliset savileimat ja puukannet, ynnä huonekaluja ja muita esineitä. Lop-norin länsipäästä, Miranista, löydettiin buddhalaisia pyhättöjä seinämaalauksineen. Lopista itsestään löydettiin kiinalaisia ja kharoshtikirjoituksia, puulle, paperille ja silkille kirjoitettuja, ynnä lisäksi piikiviaseita ja muita esihistoriallisia esineitä. Löydettiin myös melkoinen kappale kiinalaista muuria tornineen ja vartija-asemineen ja paljon muinaisesineitä. Intialaisia, kharoshtilaisin ja brahmilaisia kauppa-asiakirjoja löydettiin sekä erästä tuntematonta kieltä, joka näytti aramealaiselta. Mutta kaikkien runsaimman käsikirjoitussaaliin saivat Stein ja hänen jälkeensä kulkenut ranskalainen matkustaja pyhitetyistä luolista, »Tuhannen Buddhan saleista», jotka ovat Satshoun kaakkoispuolella. Nämä löydöt ovat niin suunnattoman runsaat, että vasta jonkun ajan kuluttua voidaan saada käsitystä niiden sisällyksestä. Buddhalaisien luostarien kokoelmissa on muun muassa säilynyt jäännöksiä manikealaisten pyhistä kirjoista, sillä tämäkin kristinuskon ja zoroasterin opin yhteensulatus esiintyi aikanaan Itä-Turkestanissa käännyttäjänä. Ollen etevä maantieteilijä t:ri Stein myös monella tavalla kartutti näiden seutujen maantieteen tuntemista.