GEORGES RODENBACH.

Belgian uudempi kirjallisuus on tunnettu vain muutamista suurista nimistä. Maeterlinckin ja Verhaerenin ohella on Georges Rodenbach belgialaisista runoilijoista kuuluisin, ja hän on niitä ani harvoja, jotka Ranskassa on omaksuttu sen omien kirjailijoitten piiriin ja asetettu sikäläisten mestareitten rinnalle. Rodenbachin oma erikoinen runoilijaluonne ei ole estänyt häntä sulautumasta sopusointuun aikakautensa yleisen luonteen kanssa. Siinä sielullisessa ja kaunotaiteellisessa riutumisessa, joka painoi leimansa viime vuosisadan loppupuolen kirjallisuuteen Euroopassa, on Rodenbach ollut yhtenä valtimona, jonka väsyneessä, mutta herkässä sykinnässä on tuntunut kuoleman läheisyys. Siinä ajatuksen ja kielenkäytön syksyssä, joka teki tämän kirjallisuuden niin kuumeellisen värikylläiseksi, kohoaa Rodenbach yli muiden vivahdusrikkaimpana ja herkkähermoisimpana, mitä kirjallisuudenhistoria tuntee…

Georges Rodenbach syntyi Tournaissa v. 1855, ja hänen varhainen lapsuutensa kului tässä iäkkäässä pikkukaupungissa, sen tuomiokirkon ja sen monilukuisten kirkontornien varjossa, sointujen ympäröimänä, joita lukemattomat kirkonkellot siroittivat hiljaisuuteen. Näiltä ajoilta jäi hänen sieluunsa häviämättömästi jotakin tuon ilmapiirin viileydestä, sen surumielisyydestä ja salaperäisyydestä. Kalpea, vaaleakiharainen lapsi tuijotti ikkunaruutujen läpi veteen, johon talojen päädyt heijastuivat liikkumattomina kuin kuolleet unelmat, kuunteli kellojen keskeytymätöntä soittoa, näki omia hiljaisia näkyjään eikä milloinkaan liittynyt muiden lasien leikkiin.

Rodenbachin äiti oli syvästi uskonnollinen ja oli Pyhälle Neitsyelle vihkinyt poikansa, luon hennon, varhaiskypsän lapsen, jonka vallattomissa kiharoissa oli "hunajaa, ambraa ja kultaisia syyslehtiä". Isä oli virkamies ja kuului vanhaan, arvossapidettyyn sukuun. Kun perhe pian muutti Gentiin, joutui poikanen siellä aloittamaan koulunkäyntinsä ja herätti heti huomiota tavattomalla lahjakkuudellaan. Nuori Georges kulki yhä kirkoissa ja suitsutti madonnalle. Mutta verkalleen alkoi sielussa syntyä voimakkaita runokuvia, korvissa kuulua kaukaisia rytmejä ja sointuja, ja se salainen, kutsuva ääni kävi päivä päivältä yhä voimakkaammaksi. Sattumalta oli samassa koulussa myöskin muita, joita Runotar kutsui, m.m. Verhaeren, ja pojat perustivat oman "sunnuntaiakatemiansa", joka muodostui pohjaksi uudelle belgialaiselle kirjallisuussuunnalle.

Rodenbach kirjoitettiin ylioppilaaksi Gentin yliopistoon, ja vaikka kaikki hänen vaistonsa kehoittivat häntä antautumaan kirjailijaksi, alistui hän kuitenkin vanhojen perimystapojen vaatimuksiin. Belgiassa ei kirjallisuudella milloinkaan ole ollut lujaa pohjaa. Belgian kansa omistaa kaiken huomionsa käytännölliselle elämälle, teollisuudelle ja kaupalle sekä puolueriidoille. Maalaustaide, joka vetoaa tämän rodun taipumukseen ihailla ja rakastaa ulkonaista loistoa, on Flandriassa kuitenkin aina ollut suosittu, ja sen parhaat nimet ovat siellä hyvin kuuluisia ja kunnioitettuja. Mutta kirjailija on saanut viime aikoihin asti tyytyä laihaan leipään, arvonannosta ja kunniasta puhumattakaan. Tähän on osaltaan ollut syynä sekin, että Belgiassa on ranskankieli pysytellyt kirjakielenä, ja näin ollen on kirjallisuus jäänyt vieraaksi kansan laajoille pohjakerroksille, joiden enemmistö on flaamilainen.

Ei ole siis ihmeteltävää, että Belgian parhaat kirjailijat aluksi ovat antautuneet käytännöllisille aloille. Rodenbach suoritti loistavat tutkinnot lakitieteessä ja rupesi asianajajaksi, kuten m.m. Verhaeren ja Maeterlinck. Elämä näytti tuhlaten siroittelevan hänen ympärilleen kultaisia lupauksia — silloin petti pohja. Parisi, jonne Rodenbach oli lähtenyt tutkiakseen lakitiedettä, vieroittikin hänet siitä kokonaan. Tosin hän kotiin palattuaan väitteli tohtoriksi, mutta hän luopui melkein heti asianajotoimesta ja antautui kokonaan kirjailijaksi. Tämä oli julkinen sodanjulistus. Rodenbach ei kuitenkaan ollut yksin; hänen esimerkkiään seuraten lopettivat monet hänen toverinsa asianajonsa ja nimittäysivät sen jälkeen aivan koruttomasti kirjailijoiksi. Tämä ryhmä alkoi pontevasti taistella tilapäiskirjallisuutta vastaan, se vaati kirjallisuudelta vakavuutta ja arvokkuutta. He perustivat aikakauskirjoja, joita ei kukaan tilannut, ja julkaisivat kirjoja, joita ei yksikään lukenut. Tunnuslauseena oli "Taide taiteen vuoksi!" ja esikuvina ajan etevimmät ranskalaiset kirjailijat. Rodenbach taisteli eturintamassa, mutta kamppailu katkeroitti hänen mieltään ja väsytti hänen luomisvoimiansa, ja v. 1886 lähti hän vapaaehtoiseen maanpakoon Parisiin, missä vietti lyhyen loppuikänsä.

Parisin kirjalliset piirit ottivat hänet avosylin vastaan. Kaikkialla herätti hänen hienostunut olemuksensa mieltymystä, ja hänen herkällä runoudellaan oli laaja ihailijapiiri. Mutta uusi ilmasto ja ympäristö ei kyennyt muovailemaan toiseksi hänen luonnettansa. Hän ei milloinkaan juurtunut Parisin asfalttikatuihin, hänen mielensä oli kääntynyt menneisyyteen, hänen sielunsa silmiin häämöittivät Flandrian kaukaiset kellotornit, sen myllyt, jotka tuntuivat jauhavan hiljaisuutta, ja vanhat kaupungit, joiden katoille vuosisatojen tomu verkalleen kasautui kerrostumiksi. Brügge oli hänelle rakkain noista vanhuksista. Siellä liikkui hän mielikuvituksessaan, sen kanavista nousevan sumun näki hän silmiensä edessä, ja sen hiljaisuus soi kesken suurkaupungin jyrinän hänen korvissaan. Brügge muodostuu hänen runoudessaan kaupungiksi, jonka luota meri kerran on vetäytynyt pois niinkuin "suuri rakkaus" — Tämä vertaus on muuten ainoa, millä Rodenbach muistuttaa mieliin Brüggen loistavaa menneisyyttä. Brügge oli viisi, kuusi vuosisataa sitten maailman mahtavimpia kaupunkeja. Satoja laivoja ankkuroi päivittäin sen satamassa tai etäämpänä merellä, siinä missä Rakkaudenjärvi nyt liikkumattomana murehtii. Ja Brügge oli myöskin taiteilijain koti, sitä todistavat sen lukemattomat meidän päiviimme säilyneet taideaarteet. Mutta kulku-uoma täyttyi hiekalla, meri vetäytyi pois, ja jäljelle jäi vain liikkumattomat kanavat, joiden pintaa hiljaisuuden linnut, kaipuun valkeat joutsenet nykyisin yksin värähyttelevät.

Ne kertomukset, jotka Rodenbach on sovittanut näihin puitteisiin, ovat laadultaan toisarvoisia, eikä hän ole niihin kuvannut ainoatakaan henkilöä, jolla olisi voimakkaampi yksilöllinen luonne. Multa kaikki ne selventävät sitä oliota, jonka kuvaamiseen hän on käyttänyt kaiken taitonsa: Brüggeä, joka oikeastaan on hänen itsensä toinen minä. Kaikissa näissä kertomuksissa ilmenee sama ristiriita todellisuuden ja unen välillä; se muodostuu hänen sankareittensa kohtaloksi, niinkuin se oli määrännyt hänen omatkin vaiheensa. Hänen molemmissa suuremmissa romaaneissaan, "Kuolleessa Brüggessä" ja "Kellonsoittajassa", sortuu romaanin sankari koettaessaan saada näitä vastakohtia keskenään sopusointuun.

Yli koko Rodenbachin runouden lepää omituinen surumielisyyden huntu. Tulee ehdottomasti kysyneeksi, mikä on syynä tähän raskasmielisyyteen ja raukeaan alakuloisuuteen. Minkävuoksi häämöittää hänen sielunsa pohjalla alati hukkuneet "Ofelia-kasvot", minkävuoksi vaikuttavat oliot, jotka eivät ole saavuttaneet tarkoitustaan ja päämääräänsä, niin puoleensavetävästi häneen, — mitä kuollutta unelmaa itkeekään hän katsellessaan suihkulähteiden pyrkimystä laivasta kohden, — mikä yksinäisyydentunne painaakaan hänen apeuteensa iäisen maanpakolaisuuden leiman? Johtuuko se ehkä surusta, joka on ollut kyllin suuri kalventaakseen hänen elämänilonsa, vai onko siihen syynä vain se pettymys, joka jokaisen lahjakkaan sielun on maksettava ylemmyydestään, ja senkö vuoksi hänen runoutensa on kuin avoin haava, josta hänen ajatuksensa ja tunnelmansa tiukkuvat esille?

Tuntuu kuin kiirehtisi hän kokoamaan näitä runosuonensa kallisarvoisia pisaroita. Sillä hän tuntee jo runoutensa hiipuvan pois. Hän on kuolemaantuomittu. Nuoruuden korkeat ihanteet kumottavat niin etäällä. Ruusunpunerva valo on häipynyt maailmasta… Näköpiiri on käynyt hänelle ahtaaksi, hän on paennut itseensä. Hän ei välitä todellisuudesta, hän elää unelmistaan, ja kun toiset rukoilevat jokapäiväisiä leipäänsä, rukoilee hän: anna minulle minun jokapäiväinen Unelmani!

Georges Rodenbach kuoli äkkiä v. 1898. Hänen kuolemansa tuli odottamatta, ja kuitenkin saattoi hänen runoudessaan tuntea ikäänkuin haavoittuneen linnun viimeisiä väsyneitä siipien iskuja. Viimeisissä runoissaan sanoo hän runouttaan katoavan rodun kuolinhuudoksi, uponneen kellon viimeiseksi valitukseksi syvyydestä…

Rodenbachin kuoleman jälkeen toivoivat hänen ystävänsä saavansa pystyttää hänelle muistopatsaan Brüggeen, jota hän niin paljon oli rakastanut. Mutta brüggeläiset näkivät hänen teoksissaan vain loukkauksia heidän kaupunkiansa kohtaan, joka jälleen vironneena elämään valmistui kuumeisella kiireellä ottamaan vastaan uutta vuosisataa. He kieltäytyivät ottamasta lahjaa — isänmaan katkeruus seurasi herkkämielistä runoilijaa vielä haudan tuolle puolenkin. Muuan Belgian etevimmistä kuvanveistäjistä, Georges Minne, sai kuitenkin palsaan valmistaakseen, ja se tarjottiin nyt runoilijan nuoruudenkaupungille Gentille. Siellä sai hänen muistonsa vihdoin leposijan. Beguiniläisluostarin kirkon edessä, vihreässä sopukassa seisoo tuo valkeaan marmoriin veistelty, syvästi liikuttava muistomerkki. Rodenbachin elämäntyötä kuvaa lepäävä nainen, joka näyttää ikäänkuin harsoon kietoutuneelta. Kohoutuen toisen käsivartensa varaan nojaa hän käteensä päätään, jolta huntu on valahtanut taaksepäin, ja tuijottaa salaperäisin, uneksivin silmin kauvas menneisyyteen…

Ja jalustassa ovat Rodenbachin säkeet:

Quelque chose de moi dans les villes du Nord, quelque chose survit de plus fort que la mort Quelque chose de moi meurt déjà dans les cloches…

(Jotakin, mikä on kuolemaa voimakkaampaa, jää minusta jäljelle näihin Pohjolan kaupunkeihin. Jotakin minusta kuolee jo kellojen soinnussa…)

ALKULAUSE.

Kertoessani tässä eräästä intohimosta, olen samalla — ja pääasiallisesti — tahtonut luoda kuvan kaupungista, Kaupungista henkilönä, joka on oleellisessa yhteydessä kaikkien sielunilmiöiden kanssa, — henkilönä, joka kehoittaa, joka kieltää, joka pakoittaa toimintaan.

Ja vaikuttaahan itse asiassa tämä Brügge, jonka olen kuvattavakseni valinnut, melkein kuin inhimillinen olento… Se saa valtoihinsa kaikki, jotka oleskelevat sen läheisyydessä. Se jäljentää heihin oman kuvansa ja virittää heidät yhteissointuun kellojensa kaiun kanssa.

Juuri sen minä olen tahtonut saada ilmaistuksi: kaupungin, joka vaikuttaa ratkaisevasti tapausten kulkuun; sen paikat ja nähtävyydet, ei vain kertomuksen taustana tai mielivaltaisesti valittujen kuvausten aiheena, vaan läheisesti liittyvinä kirjan toimintaankin.

On senvuoksi tärkeätä, koska nämä Brüggen kuvat tuntuvat tapausten kulussa, että ne julaistaan tässä pistettyinä lehtien lomaan: laiturit, autiot kadut, vanhat talot, kanavat, beguiniläisluostarit, kirkot ja kellotornit, jotta lukijakin voisi tuntea Kaupungin läheisyyden ja vaikutuksen, hiljentyä siitä hiljaisuudesta, joka kohoo sen liikkumattomista vesistä, tuntea sen korkeiden tornien varjojen lankeavan näille sivuille.