XIII

Jane otti varoituksen varteen. Seikkailijatarvaistollaan oli hän käsittänyt, millainen valta hänellä oli Huguesiin. Hugues oli aivan täynnä Janea, Jane voisi menetellä hänen kanssaan miten vain tahtoi.

Muutamilla sanoilla oli Jane rauhoittanut hänet, puhdistanut itsensä hänen silmissään ja noussut jälleen valtaistuimelleen. Jane oli laskenut, että Hugues siinä iässä, niin sairas ja pitkällisten surujen murtama kuin hän oli ja niin paljon kuin hän oli muuttunut näissä muutamissa kuukausissa, ei voisi elää enää kauvan. Mutta häntä pidettiin rikkaana, hän oli muukalainen ja eli aivan yksinään tässä kaupungissa, missä hän ei tuntenut ketään. Kuinka typerää olisikaan antaa mennä käsistään tämän perinnön, jonka hän niin helposti saattoi toimittaa itselleen.

Jane muuttui säännöllisemmäksi elintavoiltaan, kävi harvoin ulkona ja ilmoitti aina jonkun uskottavan syyn sekä varoi enää antamasta aihetta panettelulle.

Häntä alkoi haluttaa käydä Huguesin talossa, tuossa kookkaassa, vanhanaikaisessa rakennuksessa Rukousnauha-rantamalla, joka näytti niin varakkaalta, mutta jonka läpitunkemattomat pitsiverhot, painautuen ikkunaruutuja vasten kuin härmäkuviot, estivät ohikulkijoita arvaamasta, mitä talon sisällä tapahtui.

Jane olisi mielellään tahtonut päästä sinne saadakseen sisustuksen ylellisyydestä selville Huguesin omaisuuden, arvioidakseen hänen huonekalunsa, hänen hopeansa, jalokivensä, kaikki mitä hän sieltä toivoi, ja tehdäkseen ajatuksissaan laskelmansa, minkä mukaan hän sitten sovelluttaisi päätöksensä.

Mutta Hugues ei koskaan ollut suostunut hänen pyyntöönsä.

Jane pyysi ja hyväili… Heidän suhteessaan oli nyt jonkunlaista keväänomaista lämpöä, lauhkeata, ruusunpunervaa kirkkautta paenneen sadekuuron jälkeen… Juuri nyt tarjoutui oivallinen tilaisuus: oli toukokuu; seuraavana maanantaina vietettäisiin Pyhän Veren juhlaa, kannettaisiin — nyt niinkuin joka vuosi jo vuosisatojen aikana oli kannettu — ympäri kaupunkia pyhäinjäännöslipasta, jossa säilytettiin Jeesuksen kylkeen pistetystä haavasta kihonnutta veripisaraa…

Juhlasaatto kulkisi pitkin Rukousnauha-rantamaa, ohi Huguesin ikkunoiden. Jane ei ollut milloinkaan nähnyt tätä kuuluisaa juhlakulkuetta ja ilmaisi halunsa saada nähdä sen. Kulkue ei sivuuttaisi hänen asuntoansa, joka sijaitsi liian syrjässä, ja kuinka voisi kaduilta nähdä mitään niiden ollessa silloin — mikäli hän oli kuullut — täynnä väkeä, jota oli tulvinut kaupunkiin kaikilta Flandrian kolkilta.

— Sano, että saan! Että sinä sallit minun tulla luoksesi… Me syömme päivällistä yhdessä…

Hugues huomautti jotakin naapurien ja palkollisten juoruista.

Minä tulen sinne hyvin varhain, kun kaikki vielä nukkuvat, — sanoi Jane.

Hugues pelkäsi myöskin, miten Barbara suhtautuisi asiaan, tuo säädyllinen, hurskas Barbara, joka varmaankin pitäisi Janea itse perkeleen lähettämänä.

Mutta Jane pyysi hellittämättömänä:

— Sano, onhan se siis päätetty asia?

Ja hänen äänensä oli hellä kuin hyväily, se oli heidän ensi tapaamisensa ääni, sireeniääni, jollainen kaikilla naisilla on määrättyinä silmänräpäyksinä, ikäänkuin kristalli, jonka sointu laajentuu taikarenkaaksi, pyörteeksi, jossa mies kadottaa jalansijan, riuhtautuu mukaan ja antautuu armoille…