VI

Mikä selittämätön voima onkaan yhdennäköisyydessä!

Se vastaa kahta keskenään ristiriitaista taipumusta ihmisluonteessa: tottumuksen ja uutuuden. Tottumus on olevaisuuden laki, itse sen poljento. Hugues oli kokenut sitä niin voimakkaasti, että se oli peruuttamattomasti sinetöinyt hänen kohtalonsa. Elettyään kymmenen vuotta alituisesti rakastamansa naisen läheisyydessä, ei hän enää voinut tottua olemaan ilman häntä, vaan ajatteli vainajaa yhä, koetti etsiä hänen piirteitään muista kasvoista.

Mutta toiselta puolen ei uutuuden viehätys suinkaan ole vähemmän voimakas vaisto. Ihminen kyllästyy omistamaan aina samaa hyvää. Me nautimme onnesta, niinkuin terveydestäkin, ainoastaan vastakohtien kautta. Ja myöskin rakkaus tottelee tätä vaihtelun lakia.

Mutta yhdennäköisyys sovittaa nämä kaksi ristiriitaista taipumusta luonteessamme, se tyydyttää kumpaakin samassa mitassa, se on näköpiirimme ääriviiva, joka sulattaa ne molemmat yhteen. Ja minkä hienostuneen nautinnon luottaakaan nainen, jolla on uutuuden viehätys, samalla kun hän on sen olennon näköinen, jota on ennen rakastanut!

Hugues nautti siitä kasvavalla mielihyvällä, koko sillä sielun eri vivahduksille alttiilla herkkyydellä, minkä yksinäisyys ja suru hänessä olivat kehittäneet. Eiköhän syynä siihen, että hän leskeksi tultuaan oli valinnut Brüggen asuinpaikakseen, liene ollut vaistomainen aavistus siitä, että hän siellä löytäisi sen vastineen, jota hän tarvitsi?

Hänellä oli muuan erittäin voimakas ominaisuus, jota saattaisi sanoa "yhdennäköisyysaistiksi", herkkä ja sairaaloinen aisti, joka yhdisti oliot hienoin sitein toisiinsa, joka loi eteerisiä sukulaisuuspiirteitä puiden kesken, joka kehräsi keskinäisen ymmärryksen lankoja tornien lohduttoman yksinäisyyden ja hänen sielunsa välille.

Senvuoksi oli hän valinnut Brüggen, Brüggen, jonka luota meri oli vetäytynyt pois niinkuin suuri, kadonnut onni. Tämä ensimäinen yhtäläisyys oli antanut hänen aavistaa, että hänen ajatuksensa tuntisivat olevansa sopusoinnussa tämän harmaista kaupungeista suurimman kanssa.

Ja miten surunvoittoinen onkaan tuo harmaus Brüggen kaduilla, joka tekee jokaisen päivän marraskuun vainajienpäivän kaltaiseksi! Tämä harmaus, joka näyttää syntyneen nunnien päähineitten valkoväristä ja pappien kauhtanoiden mustasta, ne kun alituisesti kulkevat täällä toistensa ohitse ja näyttävät tartuttavan toisiinsa väriänsä, — miten omituista onkaan tämä harmaus, tämä ikuinen puolisuru kaiken yllä!

Sillä myöskin talojen julkipuolet katujen vierillä vaihtelevat väriä loppumattomiin: muutamissa on vaaleanvihertävä laastitus tai ne ovat vaalistuneista tiilistä ja liitokset valkeat, mutta aivan vieressä näkyy toisia, tummia kuin kovat hiilipiirrokset tai poltetut syövytyskuvat, jotka vaimentavat, vastustavat edellisten kirkkaita värejä, ja tuosta kokonaisuudesta virtaa kuitenkin jotakin harmaata, joka väräjää ilmassa, levittäytyy pitkin talojen pitkiä rivejä.

Myöskin kellojen äänen kuvailee mieluummin mustaksi; mutta hillittynä, sulautuneena sumuiseen avaruuteen, se kuuluu kaupunkiin vain ikäänkuin harmaana huminana, joka laahautuu eteenpäin, työntyy takaisin, aaltoilee edelleen yli kanavien veden.

Ja itse vesi, vaikka sillä on monilukuisia väriheijastusten lähteitä, — kappaleet sinistä taivasta, punaiset kattotiilet, uivien joutsenten lumikuulto, rantapoppeleitten vehmaus, sulautuu kuitenkin yhdeksi ainoaksi värittömäksi tieksi äänettömyyden kulkea.

Ilmanala synnyttää täällä ihmeellisen vuorovaikutuksen esineiden ja ympäröivän ilman välille, salaperäisen kemiallisen kehityksen ilmapiirissä, joka himmentää kaiken räikeän, yhdistää kaikki värit harmaaksi yksitoikkoisuudeksi, sulattaa ne sumuiseksi unelmaksi.

Tuntuu kuin tuo alituinen usma, pohjoisen ilmaston kalpea valo, rantalaitureitten graniitti, tiheät sadekuurot, kellojensoiton jäljet avaruudessa, olisivat kukin omalta osaltaan vaikuttaneet ilman väriin — ja osaltaan myöskin vuosisatojen tuhka, joka on langennut yli tämän vanhan kaupungin, ajan tiimalasin tomu, joka on kasannut yli kaiken äänettömät kerrostumansa.

Senvuoksi oli Hugues halunnut vetäytyä tänne, tunteakseen viimeisen elintarmonsa huomaamattomasti, mutta varmasti hautautuvan tämän hienon ikuisuuden-tomun alle, joka antaisi hänelle harmaan sielun, samanvärisen kuin itse kaupunkikin!

Mutta nyt oli tämä yhdennäköisyysaisti äkkinäisen käänteen ja melkeinpä ihmeen kautta johtanut hänet aivan päinvastaiseen suuntaan. Minkä kohtalon oikun vaikutuksesta olikaan täällä — tässä Brüggessä, joka oli niin etäällä hänen ensimäisistä muistoistaan — sukeltanut esiin kasvot, jotka herättivät ne kaikki eloon?

Miten tahansa tämän sattuman saattoikin selittää, Hugues antautui nyt kokonaan sen lumouksen valtaan, jonka Janen ja vainajan yhdennäköisyys herätti hänessä, niinkuin hän ennen oli hurmaantunut kaupungin ja itsensä yhtäläisyydestä.