VII

Niiden muutamien kuukausien aikana, jotka jo olivat kuluneet siitä kun Hugues kohtasi Janen, ei vielä mikään ollut häirinnyt sitä harhakuvaa, jonka avulla hän oli palannut entiseen elämäänsä. Kuinka muuttunutta nyt olikaan koko hänen olonsa! Hän ei enää ollut murheellinen. Hän ei enää tuntenut itseänsä, kuten ennen, yksinäiseksi keskellä ääretöntä tyhjyyttä. Hänen kadonnut onnensa, joka oli näyttänyt niin iäksimenneen kaukaiselta, hänen kaipuunsa yletyspiirin ulkopuolelle kaikonneelta, oli lahjoitettu hänelle takaisin Janen kautta; hän löysi sen, tapasi sen jälleen Janen luota, niinkuin näkee kuun kuvan vedessä aivan samanlaisena kuin se on todellisuudessa. Eikä tähän asti ollut pieninkään väre, ainoakaan tuulenhenkäys häirinnyt tätä täydellistä mielikuvaa.

Hän jatkoi tässä erheessä niin yksinomaisesti vainajansa palvomista, ettei hän hetkeäkään epäillyt loukkaavansa uskollisuuttaan kuolleen muistoa kohtaan. Joka aamu, aivan kuin vaimonsa kuolinpäivän jälkeisenä päivänä, hän vietti hartaushetkiään niiden muistojen ääressä, jotka vainajasta olivat jäljellä. Huoneiden hiljaisessa puolihämyssä, puoliavointen uutimien takana, huonekalujen keskessä, joita ei milloinkaan siirretty paikoiltaan, hän kuljeskeli verkalleen, liikutetuin mielin, vaimonsa muotokuvalta toiselle: tässä oli muuan valokuva hänestä nuorena tyttönä, hiukan ennen heidän kihlaustaan; keskellä erästä seinää riippui suuri pastellimaalaus, jonka välkkyvä lasi vuoroin näytti, vuoroin kätki hänet; eräällä pienellä pöydällä oli mustalla emaljilla koristetuissa kultakehyksissä toinen valokuva, joka oli hänen viime vuosiltaan ja jossa hänellä jo oli kärsivä ilme, ikäänkuin hän olisi ollut lilja, jonka varsi nuokkuu… Hugues painoi huulensa sitä vasten ja suuteli sitä niinkuin suudellaan pyhäinjäännöksiä tai juodaan ehtoolliskalkki.

Joka aamu katseli hän myös kristallilipasta, jossa oli vainajan palmikko, mutta tuskin uskalsi nostaa kantta; hän ei milloinkaan ottanut sitä käteensä, ei milloinkaan kietonut hän sitä sormiensa ympäri. Siinä oli jotakin pyhää, tuossa palmikossa; se oli vainajasta todellinen osa, joka oli välttänyt haudan, uinuakseen täällä parempaa unta lasisessa sarkofaagissa. Mutta se oli joka tapauksessa kuollutta, koska se kuului kuolleelle, eikä siihen saanut milloinkaan koskea. Täytyi tyytyä sen katselemiseen, tietoon, että se oli muuttumaton, varmuuteen, että se alituisesti oli läsnä, tuo palmikko, josta kenties koko talon elämä riippui…

Niin seisoi Hugues pitkät tunnit muistoihinsa vaipuneena, päänsä päällä riippuvan kattokruunun ripistellessä huoneiden hiljaisuuteen tuota kaikkien värisevien kristallien valittavaa sointuvihmaa.

Ja senjälkeen meni hän Janen luo ikäänkuin päättääkseen siellä vainajan-palveluksensa, Janen luo, jolla oli koko tuo palmikko ilmielävänä, Janen luo, joka oli enemmän vainajan näköinen kuin mikään hänen valokuvistaan. Eräänä päivänä, kaivaten yhä täydellisempää mielikuvaa, sai Hugues kummallisen mielijohteen, joka heti valtasi hänet. Hän ei ollut säilyttänyt ainoastaan kaikkia vaimonsa muotokuvia, kaikkia pikkuesineitä, jotka olivat kuuluneet tälle, — ei, hän oli halunnut tallettaa kaikki, ikäänkuin hänen vaimonsa olisi poistunut vain lyhyeksi ajaksi. Mitään ei ollut hukattu, lahjoitettu pois tai myyty. Hänen huoneensa oli aina kunnossa, valmiina ottamaan vastaan hänet, kun hän tulisi takaisin, ja koristettuna uudella vihityllä puksipuunoksalla jokaisena uutenavuotena. Hänen alusvaatevarastonsa oli täydellinen, järjestettynä laatikkoihin hajupussien kanssa, jotka varjelivat vaatteita niiden hiukan kellahtaneessa liikkumattomuudessa ajan hammasta vastaan. Myöskin hameet, kaikki hänen vanhat pukunsa, riippuivat kaapissa, silkkiä ja sarssia veltossa tyhjyydessä.

Hugues tarkasteli niitä silloin tällöin, peläten unohtavansa niistä jonkun ja ikuistuttaakseen kaipuunsa…

Eräänä päivänä lensi omituinen halu hänen aivoihinsa ja vainosi häntä, kunnes hän taipui: halu nähdä Jane puettuna yhteen noista puvuista, samanlaisena kuin vainaja oli ollut. Hänen kasvojensa yhdennäköisyys tuon puvun tehostamana, jonka Hugues oli nähnyt sopeutuvan aivan samanlaiseen vartaloon, tekisi Janen hänen silmissään vieläkin ilmeisemmin hänen palanneeksi vaimokseen.

Mikä autuas hetki, kun Jane tulisi häntä vastaan tällä tavoin puettuna, hetki, joka pyyhkisi pois ajan ja todellisuuden, joka antaisi hänelle täydellisen unhotuksen!

Kun tämä ajatus kerran oli syöpynyt häneen, muuttui se painajaiseksi, joka alituisesti soi hänen korvissaan, suomatta hänelle pienintäkään lepoa.

Eräänä aamuna ei hän voinut kauvemmin vastustaa sitä: hän kutsui vanhan palvelijattarensa ja pyysi tätä tuomaan ullakolta matkalaukun, jolla hän aikoi viedä Janen luo pari näistä korvaamattomista puvuista.

— Aikooko herra matkustaa? kysyi vanha Barbara, joka kykenemättä käsittämään isäntänsä muuttuneita elintapoja, hänen myöhäisiä kävelymatkojaan, hänen oleskelemistaan poissa kotoa, hänen aterioitaan ulkona kaupungilla, alkoi luulla, että hän oli saanut päähänsä vikaa.

Hugues antoi hänen olla apunaan nostamassa pukuja naulakoista, pudistamassa pois sitä kevyttä tomua, joka oli laskeutunut niille näissä kauvan koskemattomina olleissa kaapeissa. Hän valitsi kaksi pukua, kaksi viimeistä, jotka vainaja oli ostanut, ja kääri huolellisesti ne kokoon matkalaukkuun, silitti hameet suoriksi, järjesti laskokset.

Barbara ei käsittänyt vähääkään, mutta häntä loukkasi se, että vainajan pukuvarastoa, joka tähän asti oli säilynyt sellaisenaan, paloiteltiin tällä tavalla. Olikohan aikomuksena myydä puvut? Hän virkahti:

— Mitähän rouva-raukka sanoisi tästä?

Hugues säpsähti ja kalpeni. Olikohan Barbara arvannut? Tiesiköhän hän jotakin?

— Mitä te tarkoitatte? kysyi Hugues.

— Minä ajattelen, — vastasi Barbara-vanhus, — miten on tapana minun kotikylässäni Flandriassa; ellei heti ensimäisellä viikolla hautajaisten jälkeen ole myynyt vainajan omaisuutta, niin tulee sitä säilyttää koko elämänsä ajan, muutoin pakoittaa vainajan viipymään kiirastulessa siksi kun itse kuolee.

— Olkaa huoletta, — sanoi Hugues rauhoittuneena. — Minä en aijo myydä mitään. Teidän legendanne on oikeassa.

Barbaran hämmästys oli hyvin suuri, kun hän näki isäntänsä äskeisistä sanoistaan huolimatta heti senjälkeen matkustavan pois, matkalaukku mukanaan vaunuissa.

Hugues ei oikein tiennyt, miten ilmoittaa Janelle omituinen päähänpistonsa, sillä hän ei ollut milloinkaan puhunut Janelle entisyydestään — sen esti jonkunlainen hienotunteisuus vainajaa kohtaan — eikä virkkanut minkäänlaista viittausta siitä katkeransuloisesta yhdennäköisyydestä, jota hän Janessa rakasti.

Nähdessään matkalaukun huudahti Jane ilosta ja hyppeli kärsimättömänä ympäri. — Mikä yllätys! Laukussa oli varmaankin jotakin, jolla Hugues tahtoi häntä ilahuttaa… Joku lahja? puku?

— Niin, pukuja, — vastasi Hugues koneellisesti.

— Oi, kuinka kiltti sinä olet! Niitä on siis useampi kuin yksi?

— Kaksi.

— Minkä värisiä! Näytä ne minulle pian!

Ja Jane tuli hänen luokseen, ojentaen kättänsä ottamaan avainta.

Hugues ei tiennyt, mitä sanoa. Hän ei uskaltanut puhua, hän ei tahtonut paljastaa itseänsä eikä selittää sairaaloista päähänpistoaan, joka oli ollut hänelle ylivoimainen.

Kun matkalaukku oli avattu, veti Jane puvut esiin ja tarkasti ne nopeasti, huudahtaakseen heti senjälkeen pettymyksen sävy äänessään:

— Miten rumaa kuosia! Ja kuinka nuo kuviot silkissä ovat vanhoja, vanhoja! Mutta mistä ihmeestä sinä olet saattanut ostaa tällaisia pukuja? Ja millaiset koristeet hameissa! Kymmenen vuotta sitten käytettiin sellaisia. Luulenpa, että sinä teet pilaa minusta!

Hugues oli mykkä ja nolo; hän etsi turhaan jotakin todennäköistä selitystä, joka ei olisi se oikea. Hän alkoi käsittää päähänpistonsa naurettavuuden, eikä hän kuitenkaan tahtonut luopua siitä.

Kunpa vain saisi hänet suostumaan, saisi hänet laittautumaan toiseen noista puvuista, vaikkapa minuutiksikin! ja tämä minuutti, kun hän näkisi Janen puettuna aivan niinkuin vainaja oli ollut, tuottaisi hänelle oikein toden teolla tuon yhdennäköisyyden kaikkivaltaavan onnen ja unhotuksen äärettömyyden.

Hän alkoi puhella mielistelevällä äänellä: Niin, ne olivat vanhoja pukuja… hän oli ne perinyt… eräältä sukulaiselta… hän oli halunnut tehdä pientä pilaa, hän näkisi Janen mielellään jommassakummassa noista. Se oli typerää, mutta hänellä oli sellainen päähänpisto… vain yhden ainoan minuutin…!

Jane ei käsittänyt sanaakaan, nauroi, käänteli vaatteita, ylisti paksua, hienoa silkkikangasta, joka tuskin oli haalistunutkaan, mutta ihmetteli yhä edelleen tuota omituista, melkein naurettavaa kuosia, joka kuitenkin kerran oli edustanut muotia ja loistokkuutta…

Hugues kävi kiihkeäksi.

— Mutta sinä pidät minua varmaan rumana! vastusteli Jane.

Lopuksi hän kuitenkin arveli olevan hauskaa ja hullunkurista pyntätä itsensä noihin vanhoihin, käytännöstä hylättyihin vaatekappaleihin. Nauraen ja leikkiä laskien hän riisui aamupukunsa ja käänsi paljain käsivarsin miehustansa ja paitansa pitsit alemmaksi, pukeutuakseen toiseen noista puvuista, jotka kummatkin olivat avokaulaisia. Seisoen kuvastimen edessä hän hymyili itselleen ja sanoi: — Minä olen aivan kuin joku vanha muotokuva!

Ja hän keikaili ja kääntelehti, nosti lopuksi hameensa ylös ja kiipesi pöydälle nähdäkseen koko vartalonsa. Hänen rintansa hytkähteli naurusta, huolimattomasti alaskäännetty paidankulma pistäysi näkyviin paljasta ihoa vasten ja teki julkean tuttavallisen vaikutuksen.

Hugues katseli Janea. Tämä hetki, josta hän oli uneksinut kuten ilmestyksestä, tuntui hänestä nyt saastaiselta ja halvalta. Janea oli pila alkanut huvittaa. Hän tahtoi nyt koetella toistakin pukua, ja äkillisessä huiman hilpeyden puuskassa hän alkoi leiskua ympäri taidokkain askelin, ikäänkuin olisi hän jälleen ollut tanssijatar…

Hugues tunsi yhä suurempaa sielullista vastenmielisyyttä; hänestä tuntui kuin olisi hän ollut tuskallisissa naamiaisissa. Ensi kerran oli hänelle nyt ruumiillisen yhtäläisyyden taikavoima riittämätön. Se vaikutti vieläkin, mutta päinvastaiseen suuntaan. Ilman tuota yhdennäköisyyttä ei Jane olisi näyttänyt hänestä muulta kuin enintään karkealta. Nyt teki tämä yhdennäköisyys häneen sietämättömän ahdistavan vaikutuksen, niinkuin hän olisi nähnyt vainajan, mutta nyt syvässä alennustilassa, huolimatta samoista kasvoista ja samasta puvusta. Sellaista vaikutelmaa tuntee, kun messukulkueen päätyttyä illalla kohtaa niitä, jotka ovat esittäneet Pyhää Neitsyttä tai muita pyhiä naisia, yhä kääriytyneinä hurskaisiin kaapuihinsa, mutta hiukan päihdyksissään sortuneina salaperäiseen karnevaaliin katulyhtyjen alla, jotka loistavat pimeässä kuin tiukkuvat haavat…