I

Päivä laski, vanhan hiljaisen talon käytävät verhoutuivat pimeään, ja ikkunoiden eteen vaipui hämärän suruharso.

Hugues Viane valmistausi lähtemään ulos, kuten hän iltapäivisin piti tapanaan. Toimettomana, erakkona eläen, hän vietti koko päivän suuressa huoneessaan ylikerrassa, jonka ikkunat antoivat Rukousnauha-rantamalle; tämän varrella hänen talonsa sijaitsi, kuvastellen itseään vedessä.

Hän lueskeli vähän: joitakuita aikakauslehtiä, vanhoja kirjoja; tupakoi paljon ja uneksi pitkiä tunteja muistoihinsa vaipuneena ikkunansa ääressä, jonka takaa näkyi syksyn harmaa sadesää.

Jo viisi vuotta oli hän elänyt tällä lavoin, aina siitä saakka kun hän asettui Brüggeen asumaan heti vaimonsa kuoltua. Jo viisi vuotta! Ja hän toisti itsekseen: "Leski! Leskeys! Minä olen leski!" Raskaita, peruuttamattomia, kaiuttomia sanoja.

Hänelle oli ero ollut musertava isku. Hän oli elänyt rakkautensa vuodet toimeentulon huolista vapaana, loiston ympäröimänä, matkojen virkistämänä, nauttien uusien maiden ihanuuksista, jotka säilyttävät idyllin aina tuoreena. Hän ei ollut nauttinut ainoastaan ihanteellisen yhdyselämän rauhallista onnea, vaan heikentymättömän intohimon koko huumausta, jäähtymätöntä autuudenkuumetta ja kahden sielun särkymätöntä yhteissointua, jotka erilläänkin ollen ovat yhdessä niinkuin kanavien rinnakkain kulkevat rannat, joiden kuvat vedessä kietoutuvat toisiinsa.

Kymmenen vuotta sellaista onnea, jota hän tuskin oli ennättänyt tuntea, — niin nopeaan olivat vuodet paenneet.

Sitten oli hänen nuori vaimonsa kuollut kolmikymmenluvun kynnyksellä, sairastettuaan vain muutamia viikkoja, — niin nopeasti vaipunut viimeiselle leposijalleen, missä Viane aina näki hänet muistossaan, kalpeana ja läpikuultavana kuin vahakynttilä, joka häntä valaisi. Sellaisena hän viimeksi muisti naisen, jossa hän oli jumaloinut kukkaishipiän täyttä hehkeyttä, suuria mustia silmiä helmiäishohteisine valkuaisineen, ja ne olivat jyrkkänä vastakohtana hänen ambrankultaisille kutreilleen, jotka valloilleen päästessään valahtivat pitkinä ja aaltoavina hänen selkänsä yli. Vanhojen mestarien tauluissa on jumalanäideillä tällaiset hiukset, jotka putoavat heidän olkapäilleen rauhallisina, tasaisina laineina.

Ja hänen maatessaan siinä ruumiina oli Hugues leikannut häneltä nämä kutrit, jotka sairauden viimeisinä päivinä oli punottu pitkäksi palmikoksi, — kultaisen lyhteen, jonka hän pelasti katoavaisuudelta. Eikö se olekin kuoleman armolahja? Se hävittää kaikki, mutta jättää hiukset koskemattomiksi. Silmät, huulet, kaikki muu painuu kokoon ja häviää. Hiukset eivät edes kadota väriään. Ne ovat ainoat, joissa me elämme edelleen! Ja nyt vielä, näiden viiden vuoden kuluttua, oli vainajan palmikko tuskin vaalentunut, niistä monista suolaisista kyynelistä huolimatta, jotka sille olivat pudonneet.

Hugues eli uudelleen koko menneisyytensä vielä katkerampana tänään, tällä harmaalla marraskuun säällä, johon kellot tuntuivat siroittelevan kuolleen soinnun tomua, kuluneiden vuosien tuhkaa.

Hän päätti vihdoin lähteä ulos, ei tavoittamaan vaihtelua tai parannusta suruunsa, — sitä hän ei tahtonut edes yrittää. Mutta häntä miellytti kuljeskella ulkona illan hämärtyessä ja etsiä kaipuunsa vertauskuvia yksinäisistä kanavista ja luostarimuureista.

Astuessaan talonsa pohjakertaan näki hän tavallisesti lukittujen ovien olevan selkiselällään valkoiseksi siveltyyn käytävään.

Hän katkaisi hiljaisuuden huutaen vanhaa palvelijatartaan: "Barbara! Barbara!"

Heti ilmestyi vanhus lähimmän huoneen oviaukkoon. Hän arvasi, minkävuoksi isäntä oli häntä kutsunut, ja sanoi:

"Minun täytyy tänään siivota huoneet, herra Viane, sillä huomenna on pyhä."

"Mikä pyhä?" kysyi Hugues ärtyneen näköisenä.

"Armahtakoon, eikö herra sitä tiedä? Sehän on Pyhän Neitsyen kasteenjuhla. Se on yhtä suuri pyhä kuin sunnuntaipäiväkin. Minun täytyy mennä messuun ja iltarukoukseen beguiniläisluostariin. Ja koska minä en voi tehdä työtä huomenna, niin olen siivonnut huoneet tänään."

Hugues Viane ei salannut tyytymättömyyttään. Vanha palvelijatarhan tiesi varsin hyvin, että hän tahtoi olla saapuvilla sellaisessa puuhassa. Näissä kahdessa huoneessahan oli liian paljon kalleuksia, liian paljon muistoja vainajasta ja menneisyydestä, jotta palvelijatar saisi siellä pöyhiä yksinänsä. Hän tahtoi saada valvoa tätä, tarkata hänen liikkeitänsä, vakuuttautua hänen varovaisuudestaan ja hänen kunnioituksestansa. Hän tahtoi itse siirtää erinäisiä esineitä, jos tomuja pyyhittäessä tarvittiin, kallisarvoista muistokapinetta, joka oli kuulunut vainajalle, — pielusta, tulenvarjostinta, tai jotakin muuta, minkä vainaja oli itse ommellut. Viane saattoi vieläkin nähdä hänen käsiensä liikkuvan kaiken tämän kodikkuuden keskessä, joka oli jätetty koskemattomaksi ja muuttumattomaksi entiselleen. Sohvat, divaanit, nojatuolit, joissa hän oli istunut, näyttivät säilyttävän hänen vartalonsa muodot. Uutimissa pysyi ne laskokset, joille hänen sormensa olivat ne järjestäneet ja ikäänkuin ikuistaneet. Ja vain äärimäisen varovasti saivat pesusieni ja pyyhinliina kulkea yli kuvastimien läpikuultavan pinnan, jotta ne eivät pyyhkisi pois hänen kasvojansa, jotka uinuivat niiden pohjalla.

Mutta aivan erityisesti tahtoi Hugues vartioida ja suojella pienimmältäkin tärähdykseltä vainajan muotokuvia eri ikävuosilta; niitä oli sijoitettu vähän joka paikkaan, uuninreunustalle, pikkupöydille ja seinille. Ja ennen kaikkea hän varjeli aarretta, jonka tärveltyminen olisi särkenyt hänen sielunsa, — tuota todellista rakastettunsa osaa, hiuksia. Niitä hän ei ollut tahtonut sulkea mihinkään laatikkoon tai pimeään lippaaseen, sillä se olisi ollut samaa kuin laskea ne hautaan; koska ne edelleenkin olivat elävät ja katoamatonta kultaa, niin hän oli mieluummin jättänyt ne hajallaan ja silmäänpistävinä päivänvaloon, hänen rakkautensa kuolemattomuuden tunnuksena.

Nähdäkseen tässä suuressa, muuttumattomassa huoneessa alati edessään nämä hiukset, jotka vielä olivat Häntä, oli Viane asettanut ne pitkin pituuttaan nyt vaienneelle pianolle, missä ne viruivat kuin katkenneet käädyt, kuin kultainen köysi, joka oli pelastettu haaksirikosta. Ja suojellakseen hiuksia kostean ilman vaikutukselta, joka olisi voinut haalistuttaa ja himmentää niitä, oli hänelle juolahtanut mieleen ajatus, joka olisi ollut yksinkertainen, ellei se olisi ollut liikuttava: hän oli päättänyt säilyttää niitä läpikuultavassa kristallilippaassa, jonka seinien lävitse hän saattoi nähdä tuon peittämättömän palmikon tullessaan joka päivä palvomaan sitä.

Hänestä tuntui, että hänen oma olemassaolonsa ja kaikkien niiden äänettömien esineiden, jotka elivät hänen ympäristössään, oli salaperäisesti liittynyt tähän palmikkoon, — niin, että se oli itse talon sielu.

Barbara, vanha flaamilainen palvelijatar, joka oli hiukan ärtyinen, mutta uskollinen ja kunnioittava, tiesi miten varovasti hänen tuli käsitellä näitä esineitä eikä milloinkaan voinut pelotta niihin kajota. Mustassa puvussaan ja valkoisessa harsomyssyssään sekä olemukseltaan luoksepääsemättömänä näytti hän aivan palvelevalta luostarisisarelta. Hän todella kävikin usein luostarikorttelissa tervehtimässä sisar Rosalieta, ainoata sukulaistaan, joka oli beguiniläisnunna.

Seurustelu luostarisisarten kanssa, osanotto heidän hartaudenharjoituksiinsa, oli hänen olemukseensa tartuttanut jotakin siitä hiljaisuudesta, niistä liukuvista liikkeistä, joita tulee omaksuneeksi, kun tottuu liikkumaan kirkonpermannolla. Ja juuri sentähden, ettei Barbara levittänyt melua ja naurua hänen tuskansa tyyssijaan, oli Hugues Viane niin hyvin tullut toimeen hänen kanssaan aina Brüggeen tulostaan asti. Hänellä ei ollut ollut ketään muuta palvelijatarta, ja Barbara oli käynyt hänelle välttämättömäksi, vaikka vanhuksessa ilmenikin viatonta kotimääräilyä, moninaisia vanhanpiian tapoja ja ahdasmielisyyttä sekä sellaista omapäisyyttä kuin tänäänkin, jolloin hän oli kääntänyt alikerran huoneet ylösalasin isäntänsä tietämättä ja vastoin hänen nimenomaista käskyään.

Hugues viivytti ulosmenoaan, kunnes palvelijatar oli asettanut paikoilleen kaikki huonekalut, ja varmistausi siitä, että kaikki hänelle rakas oli vahingoittumattomana entisellä sijallaan. Rauhoituttuaan tässä suhteessa ja nähtyään ovet ja sälekaihtimet suljettavan, lähti hän ulos tavanmukaiselle hämykävelylleen, vaikkakin yhä vihmoi vettä, kuten täällä on tavallista loppusyksyllä. Tuon tuostakin tihuttelee kuin siivilästä, kohtisuoraa sadetta, joka itkee katkeamatta ja hiljaisesti, kutoo huntua kosteudesta, pujottelee pistoksensa läpi ilman, pistää neulansa kanavien tyveneen pintaan, — ja kietoo ja hyytää sielun kuin linnun märän verkkonsa lukemattomiin silmukoihin!