XI

Mutta Kaupungilla on ennen kaikkea hartaan rukoilijattaren kasvot. Sen sairaala- ja luostarimuureista, sen polvistuneista messukaapuisista kivikirkoista kaikuu kehoitus hurskauteen ja kieltäymykseen. Se alkoi hallita Huguesia, vaatia häneltä kuuliaisuutta. Se muodostui jälleen henkilöllisyydeksi, hänen elämänsä näytelmän huomattavimmaksi vastaesiintyjäksi, ainaiseksi uskotuksi, joka kehoittaa, kieltää, käskee, ja jonka tahdon mukaan ihminen sovittaa kaikki tekonsa.

Nämä kaupungin salaperäiset kasvot saivat Huguesin jälleen valtoihinsa nyt, kun hän alkoi vapautua naiskasvojen aistillisesta ja valheellisesta tenhosta. Hän kuunteli vähemmän Naisen viettelyksiä, ja silloin kuuli hän taas kellojen äänen…

Monilukuisten, väsymättömien kellojen, jotka kaikuivat hänen päänsä päällä, kun hän jälleen surumielisyytensä valtaamana alkoi vanhaan tapaansa iltapäivisin kulkea ulkosalla harhaillen määrää vailla pitkin kanavien reunamia.

Häntä kiusasivat nuo alituiset kellot, — kuolinkellot, sielumessut, huomen- ja iltakellot — kun ne päivät pitkät heiluttivat mustia suitsutusastioitaan, joita ei voinut nähdä, mutta joista tuprusi ikäänkuin säveltäyteisiä savupilviä.

Oi noita Brüggen uupumattomia kelloja, tuota loppumatonta sielumessua, jota ne herkeämättä hymisivät ilmoille! Mitä elämänväsymystä ne herättivätkään, mitä kaiken turhuuden tajuntaa, kuoleman lähestymisen ajattelua…

Tyhjillä kaduilla, missä siellä täällä paloi kituliekkinen katulyhty, vilahteli muutamien pitkiin levätteihin kääriytyneiden rahvaannaisten epämääräisiä varjoja. Nuo verkalevätit olivat mustia kuin kirkonkellot ja huojuivat niinkuin nekin. Ja kellot ja mustat levätit tuntuivat liikkuvan samassa tahdissa ja ikäänkuin yhtä matkaa kirkkoihin.

Hugues seurasi heidän jäljissään, hän tunsi itsensä ympäristön hartauden tartuttamaksi. Esimerkin voima, esineiden salaperäinen tahto pakoitti myöskin hänet noihin hartauden täyttämiin temppeleihin.

Kuten alussakin, hänestä tuntui jälleen viihdyttävältä viivähtää niissä iltasin joku hetki, varsinkin Vapahtajan-kirkossa korkeakaarisine laivoineen, runsaine mustine marmorineen, koreine laululehterineen, jolta soitto tulvehtii kuin hopealäikkeinen, pauhaava sävelmeri…

Ja valtavina sävelvirtoina tulviessaan urkupilleistä yli lattian se ikäänkuin huuhtoi ja hivutti pois kuluneet kirjoitukset hautakivistä, joita kirkossa on kaikkialla.

Täällä saattoi todellakin sanoa kulkevansa kuoleman varjossa!

Ei mikään, ei maalattujen kirkonikkunain kukkaistarhat enempää kuin iki-ihanat Pourbus'n, Van Orleyn, Erasmus Quellynin, Crayer'n tai Seghersin taulutkaan kuihtumattomine tulpaaniseppeleineen voineet lieventää sitä haudanomaista kaameutta, mikä täällä vallitsi. Hugues huomasi tuskin ollenkaan koristeliinojen ja alttarikaappien väriloistotta, joissa jo ammoin kuolleet maalarit olivat ikuistaneet unelmansa, jotta hän sitä suuremmalla surumielisyydellä olisi voinut ajatella kuolemaa, nähdessään lahjoittajan puolisoineen, jotka molemmat olivat kuvatut koristeliinan poimuun ristityin käsin — ja joista ei enää ollut muuta jäljellä kuin nämä muotokuvat. Silloin palautti hän jälleen vainajan silmiensä eteen, — hän ei tahtonut enää ajatella elossaolevaa, epäpuhdasta Janea, jonka kuvan hän oli jättänyt kirkon oven ulkopuolelle, — vainajan kanssa uneksi hän polvistuvansa Jumalan kasvojen edessä kuten nuo hurskaat lahjoittajatkin. Näiden hartauskohtaustensa aikoina piiloutui Hugues mielellänsä myöskin pienen Jerusalemin-kappelin hiljaisuuteen. Juuri sinne nuo kellomaisissa leväteissään kulkevat naiset etupäässä suuntasivat askeleensa hämärissä… Hän seurasi heitä sisälle; katto oli matala kuin hautaholvissa. Peräseinällä tässä Vapahtajan haavojen kunniaksi rakennetussa kappelissa häämöitti luonnollisessa koossa hautaan lasketun, kuolonkalpean, pitsiseen kääriliinaan verhotun Kristuksen kuva. Mustaviittaiset naiset sytyttivät pieniä vahakynttilöitä kuvan eteen ja poistuivat jälleen kuulumattomin askelin. Ja vahakynttilät valuivat hiljalleen. Ne näyttivät puolihämärässä Jeesuksen haavoilta, jotka avautuivat uudestaan ja vuotivat verta, pestäkseen pois niiden synnit, jotka täällä polvistuivat.

Mutta ympäri kaupunkia harhaillessaan kävi Hugues kaikkein mieluimmin Pyhän Johanneksen sairaalassa, missä jumalainen Memling oli elänyt ja sinne jättänyt puhdashenkiset mestariteoksensa, kertoakseen jälkeentuleville vuosisadoille kevättuoreista parantumisunelmistaan… Hugues meni sinne hänkin parantuakseen, hautoakseen kuumepoltteisia ohimoitaan sen muurien valkoisessa viileydessä. Mikä Rauhan evankeliumi tuo paikka olikaan!

Puksipuiden reunustamia pihapuutarhoja; etäisiä sairashuoneita, joissa puhutaan hiljaa. Muutamia nunnia kulkee ohitse, häiriten hetkisen hiljaisuutta samoin kuin kanavien joutsenet vain hiukan läikyttävät vettä uidessaan. Ilmassa tuntuu kosteiden liinavaatteiden tuoksua, jota leviää sateen kastelemista kangistetuista päähineistä ja hiljan ikivanhoista kaapeista esille otetuista alttariliinoista.

Vihdoin tuli Hugues siihen taidepyhättöön, missä harvinaisimmat taulut ovat, — missä pyhän Ursulan kuuluisa pyhäinjäännöslipas säteilee ikäänkuin pieni kultainen goottilainen kappeli, esittäen kumpaisenkin sivustansa kolmessa taulussa yhdentoistatuhannen neitseen elämänvaiheita, samalla kun katon kiillemetalliin on sovitettu medaljonkeja, jotka ovat hienoja kuin miniatyyrit, enkeleineen, jotka soittavat hiuksiensa värisillä viuluilla ja siipiensä muotoisilla harpuilla.

Niin ympäröi täällä marttyyrikuolemaa maalattu musiikki. Sillä tuo neitseitten kuolema on sanomattoman suloinen, kun he seisovat ryhmissä kuin azaleat laivan kannella, joka on oleva heidän hautansa. Sotamiehet seisovat rannalla. He ovat jo alkaneet ampua nuoliansa. Ursula ja hänen seuralaisensa ovat nousseet maihin. Veri valuu neitseitten rinnoista, mutta miten ruusuisena! Haavat ovat kuin kukkia, ne eivät vuoda verta, ne varistavat terälehtiään…

Neitseet ovat onnellisia ja aivan rauhallisia, kuvastellen sankaruuttaan sotamiesten kirkkaissa varuksissa. Ja itse jousi, joka tuottaa heille kuolemaa, on heidän mielestään lempeä kuin uudenkuun sirppi!

Näillä hienoilla vihjeillä on maalari tahtonut saada ilmaistuksi, että kuolonkamppailu merkitsi näille uskoninnosta palaville neitseille vain siirtymistä korkeampaan elämään, mielihyvällä vastaanotettua koettelemusta autuuden saavuttamiseksi, joka viittoi aivan lähellä. Senvuoksi levittäytyy rauha, joka jo vallitsee heidän mielissään, yli koko maisemankin, täyttäen sen heidän sielujensa säteilyllä.

Se on muuttumisen hetki: ei enää suurestikaan verilöyly, vaan enemmän jo kirkastuminen; veripisarat alkavat jähmettyä rubiineiksi heidän ijäisyyskruunuihinsa, ja yli tahritun maan avautuu taivas, sen valo murtautuu esiin, valahtaa alas…

Mikä ihana käsitys marttyyrikuolemasta! Yhtä hurskaan kuin nerokkaankin mestarin Paratiisi-näky!

Huguesin valtasi syvä hartaus. Mikä ihmeellinen usko olikaan näillä Flandrian maalareilla, jotka kuvasivat aivan niinkuin ihmiset rukoilevat!

Niin tuulahti Huguesia vastaan kaikesta, mitä hän ympärillään näki — taideteoksista, hartausesineistä, rakennusluomuksista, luostarimaisista taloista, hiipan muotoisista päädyistä ja Jumalanäidin kuvilla koristetuista katujen kulmista, kellonsoiton kyllästämästä ilmasta, — aina sama kehoitus hurskauteen ja itsekuritukseen, tartuttava katolisuuden tuntu, joka oli syöpynyt ilmaan ja kiviin.

Samalla palautui hänen mieleensä muisto aikaisimmasta hurskaasta lapsuudestaan, ja sen mukana alkoi hän ikävöidä kadotettua puhtauttaan. Hän tunsi rikkoneensa yhtä paljon Jumalaa kuin vainajatansakin vastaan. Synnintunto palasi, tunkeutui kuuluville.

Varsinkin erään sunnuntai-illan jälkeen, jolloin hän oli mennyt tuomiokirkkoon kuunnellakseen iltamessua ja urkujensoittoa ja ennättänyt kuulemaan saarnan loppupuolen. Pappi saarnasi kuolemasta. Ja mitä muuta aihetta saattoikaan valita kuin juuri tämän tässä synkässä kaupungissa, missä se tarjoutuu aivan itsestään, tunkeutuu vastustamattomasti mieleen ja kietoo mustarypäleisen köynnöksensä saarnastuolin ympäri aina papin käteen saakka, joka vaivatta voi poimia sen hedelmät? Mistä muusta voisikaan puhua kuin siitä, mikä väreilee kaikkialla ilmassa: kaikkikaatavasta kuolemasta! Ja mihin muuhun ajatukseen voisikaan syventyä kuin sielunsa pelastamiseen, joka täällä on kaikkien omientuntojen tärkeimpänä huolena ja alituisena kalvavana tuskana?

Puhuttuaan kuolemasta, autuaasta kuolemasta, joka oli vain siirtymiskohta korkeampaan olomuotoon, ja pelastettujen sielujen liittymisestä Jumalaan, puhui pappi myöskin synnistä, tuosta hirmuisesta kuolemansynnistä, joka tekee kuoleman todelliseksi kuolemaksi ilman toivoa tulla lunastetuksi tai saada enää milloinkaan nähdä niitä, joita on rakastanut.

Hugues kuunteli erääseen pylvääseen nojaten, ja häntä värisytti. Suuri kirkko oli hämärä, sitä valaisi vain jokunen lamppu ja muutamia vahakynttilöitä. Sanankuulijat sulivat mustaksi ainejoukoksi, joka melkein kokonaan häipyi pimeään. Huguesin valtasi sellainen tunne kuin hän olisi ollut aivan yksin, kuin olisi pappi kääntynyt hänen puoleensa, puhunut hänelle. Kohtalon oikustako vai hänen kiihoittuneesta mielikuvituksestaan saattoi johtua, että tuntui kuin olisi tuntemattoman puhe käsitellyt hänen tapaustaan. Niin, hän oli synnin vallassa! Ei auttanut, että hän koetti pettää itseänsä tähän rikolliseen rakkauteensa nähden ja kutsua avukseen taistelussa itseänsä vastaan tuon puolustavan yhdennäköisyyden. Hän oli syypää lihalliseen sekaannukseen, siihen syntiin, jota kirkko aina on kaikkein ankarimmin tuominnut.

Ja jos uskonto puhui totta, jos lunastetut kohtaavat toisensa, niin ei hän milloinkaan näkisi häntä enää, tuota Kaivattua ja Pyhää, koska hän ei kyllin yksinomaisesti ollut ikävöinyt häntä. Kuolema ikuistaisi vain hänen poissaolonsa, vahvistaisi heidän eronsa, jota hän oli luullut vain väliaikaiseksi.

Silloin, niinkuin nytkin, pitäisi hänen elää kaukana vaimostaan, ja hänen iankaikkisena kidutuksenaan olisi vaimonsa ainainen, tulokseton ajatteleminen.

Hugues lähti kirkosta rajattoman epätoivoisena. Ja tästä päivästä lähtien kiemurteli synnin ajatus hänessä ja upotti otansa hänen lihaansa. Hän oli tahtonut päästä vapaaksi, saada syntinsä anteeksi. Hän ajatteli lähteä ripille, estääkseen sen avuttomuuden ja sielunsa kadotuksen tunteen, johon hän oli vajoamassa. Mutta pelastaakseen tuli hänen katua, aloittaa uusi elämä, ja monista tyytymättömyytensä syistä ja alituisesta kiusaannuksestaan huolimatta ei hän tuntenut voivansa luopua Janesta ja uudelleen jäädä yksin.

Mutta Kaupunki hartaine kasvoineen moitti häntä yhä äänekkäämmin. Se asetti häntä vastaan oman esikuvansa, nuhteettoman elämänsä ja ankaran uskontonsa…

Ja kellot olivat sen kanssa salaisessa liitossa Huguesin harhaillessa ympäri joka ilta yhä suuremmassa tuskassa; kiintymys Janeen kiusasi häntä, vainajan jälleennäkemisen kaipuu kalvoi häntä, synti ja mahdollinen kadotus peloitti… Kellot vaalivat, alussa ystävällisesti, kehoittavasti, mutta piankin armottomasti, kiroten, — melkein näkyväisinä ja aineellistuneina kiersivät soinnut hänen ympärillään kuin korpit tornin ympärillä, tunkeutuivat hänen sisimpäänsä, tekivät hänelle väkivaltaa, ottaakseen häneltä pois hänen kurjan rakkautensa, repiäkseen synnin hänestä juurineen irti!