V

Hugues järjesti Janelle pienen, soman asunnon erään puistokadun varrelle, joka johti kaupungin vihreille laitamille, missä myllyt seisoivat ruohoisilla valleillaan.

Samalla oli hänen onnistunut saada Jane luopumaan teatterista. Täten saisi hän alituisesti pitää hänet Brüggessä ja häiritsemättä yksinomaan itseänsä varten. Kertaakaan ei hän tullut ajatelleeksi, miten hullunkurista oli, että hänen ikäisensä ja vakavaluontoinen mies sellaisen yleisesti tunnetun, epätoivoisen surun jälkeen saattoi rakastua tanssijattareen. Eihän hän pohjaltaan tuntenut minkäänlaista rakkautta luota naista kohtaan. Hänen ainoa toivomuksensa oli voida pitkittää loppumattomiin tätä lohdullista itsepetostansa. Ottaessaan Janen pään käsiensä väliin ja vetäessään sen lähellensä teki, hän sen vain etsiäkseen tämän silmistä jotakin, mitä oli nähnyt toisessa silmäparissa, vivahdusta, heijastusta, niiden helmien ja salaperäisten kukkien värihohtoa, jotka kohoavat sieluista ja joita kenties uiskenteli niidenkin pinnassa.

Toisinaan hän irroitti Janen hiukset ja hajoitti ne hänen olkapäilleen, ja ajatuksissaan hän liitti tämän kultaisen lyhteen erääseen toiseen, joka oli poissa, ikäänkuin kehrätäkseen ne kummatkin yhteen.

Jane ei käsittänyt ollenkaan Huguesin kummallista käyttäytymistä, hänen mykkää hartauttaan. Jane muisti hänen merkillisen surumielisyytensä, kun Jane oli hänelle ilmoittanut värjäävänsä hiuksiaan, ja miten levottomana Hugues siitä päivästä alkaen tutki niiden värivivahdusta tullakseen vakuutetuksi, että se aina pysyi samana.

Kerran oli Jane sanonut:

— Minua ei enää haluta värjätä tukkaani.

Hugues oli silloin joutunut pois suunniltaan ja rukoillut häntä kiihkeästi säilyttämään tuon vaalean kultahohteen, josta hän niin paljon piti. Ja sanoessaan tätä oli hän ottanut Janen hiukset käteensä, hyväillyt niitä ja upottanut sormensa niihin, ikäänkuin saituri jälleenlöydettyyn aarteeseensa.

Ja hän oli änkyttänyt sekavia sanoja:

— Älä muuta mitään!… juuri senvuoksi, että sinä olet sellainen kuin olet, minä sinua rakastan! Oh, sinä et tiedä, sinä et tule koskaan tietämään, mitä kaikkea minä sinun hiuksissasi hyväilen…

Hän näytti haluavan jatkaa, mutta hillitsi itsensä aivan kuin luottamusten kuilun partaalla.

Sitten kun Jane oli kokonaan asettunut Brüggeen asumaan, kävi Hugues joka päivä hänen luonaan. Illat hän vietti tavallisesti siten ja söi toisinaan illallista hänen kanssaan vanhan Barbaran mieliharmiksi. Tämä nurisi seuraavana päivänä, että hän oli turhaan valmistanut illallisen ja istunut valveilla odottaen isäntäänsä. Barbara oli uskovinaan, että Hugues todellakin oli illastanut jossain ravintolassa, mutta itsekseen hän oli toista mieltä, eikä hän voinut enää ollenkaan tuntea herraansa, joka ennen oli niin täsmällinen ja mielellään istui kotona.

Hugues oleskeli paljon poissa, jakaen aikansa kotoisten toimiensa ja Janen kesken.

Mieluummin hän lähti, vanhalle tavalleen uskollisena, liikkeelle hämärissä, ja myöskin sentähden, ettei häntä huomattaisi näillä retkillään siihen yksinäiseen kaupunginosaan, jonne hän vasiten oli sijoittanut Janen asumaan. Omasta puolestaan ei häntä ollenkaan hävettänyt itsetutkistelun hetkinä, sillä hän tiesi menettelynsä vaikuttimen, sen vaihdoksen salaisuuden, jolla hän eksytti itseänsä ja joka sovitti, asetti hänet ennalleen vainajan suhteen. Mutta hänen täytyi ottaa lukuun maaseutukaupungin ahdasmielinen säädyllisyys; miten saattaisikaan olla kiinnittämättä huomiotaan siihen, mitä naapurit sanovat, yleisön hyväntahtoisuuteen tai paheksumiseen, kun aina tuntee sen silmien tarkastelevan itseänsä, niin että ne melkein koskettavat?

Varsinkin hurskaassa Brüggessä, missä tavat ovat niin ankarat! Korkeat tornit kivisissä messukaavuissaan heittävät varjonsa yli kaiken. Ja tuntuu kuin virtaisi noista monista luostareista halveksumista lihan salaisia ruusuja kohtaan, siveyden tarttuvaa ihannoimista. Kaikissa kadunkulmissa, pienissä lasi- ja puukaapeissa, seisoo Pyhän Neitsyen kuvia samettiviitoissaan haalistuneitten paperikukkien keskellä, pitäen kädessään nauhaa, jota myöten kiemurtelee kirjoitus ilmoittamassa: Minä olen Tahraton.

Jokaista lemmensuhdetta avioliiton ulkopuolella pidetään siellä sielunvihollisen työnä, kadotuksen polkuna, ja juuri kuudetta ja yhdeksättä käskyä vastaan tehdyt synnit vaimentavat puheen rippituolissa kuiskaukseksi ja nostavat hämmennyksen punan katumuksentekijän poskille.

Hugues tunsi tämän Brüggen siveellisyyden ja oli koettanut välttää loukkaamasta sitä. Mutta tällaisessa ahtaassa pikkukaupungin elämässä ei mikään voi pysyä salassa. Pian tuli hänen suhteensa tanssijattareen tunnetuksi, ja aavistamattaan oli hän koko kaupungin puheenaiheena. Ei kukaan jäänyt siitä tietämättömäksi, huhu siitä kiiti kulkupuheena ovelta ovelle, toimettomien naisten juoruina, joita kuljetettiin ympäri ja joita beguiniläisnunnat ottivat uteliaina kuullakseen, — kaikkena panettelun rikkaruohona, jota tällaisissa kuolleissa kaupungeissa kasvaa kaikkien katukivien raoissa.

Huguesin lemmenseikkailu synnytti sitäkin enemmän pilkkaa, kun kaikki olivat tienneet hänen pitkäaikaisen epätoivonsa, hänen lohduttoman kaipuunsa, hänen ajatustensa alituisen kiertymisen seppeleeksi eräälle hautakummulle. Tämä oli vaivainen loppu tuolle surulle, jota olisi voinut luulla ikuiseksi.

Kaikki olivat pettyneet siinä suhteessa, ennen muita tuo leskimies-parka, joka oli antanut moisen heilakan kiehtoa itsensä. Hänet tunnettiin kyllä: hän oli entinen tanssijatar teatterista. Häntä osotettiin sormella, kun hän kulki ohitse, hänelle naurettiin, ja ihmiset tunsivat jonkunlaista suuttumusta nähdessään hänen omaksuvan kunniallisen naisen ilmeen, jonka vastakohtana pidettiin hänen huojuvaa käyntiään ja keltaisia hiuksiansa. Tiedettiinpä, missä hän asuikin ja että hänen rakastajansa kävi hänen luonaan joka ilta; siihen vielä hiukan lisää, niin olisi voitu sanoa, minkä tunnin, minkä tien hän valitsi…

Uteliaat porvarisrouvat pitivät häntä silmällä, iltapäivien toimettomuudessa istuessaan ikkunaruutujensa takana, apunaan tuollainen pieni kuvastin, jota sanotaan "juorupeiliksi" ja jonka näkee joka talossa kiinnitettynä ikkunakehyksen ulkopuolelle. Se on vinoon asetettu kuvastin, joka petollisesti heijastaa kadun koko mitaltaan; välkkyvä pyydys, joka sieppaa ohikulkevien liikkeet heidän huomaamattansa, — heidän salavihkaiset hymyilynsä, ajatuksen pikavälähdyksen jossakin silmäterässä, ja kuvastaa nämä kaikki sisään huoneeseen, missä joku istuu vaanimassa.

Tällä tavoin päästiin pian perille kaikista Huguesin toimista ja jokaisesta rikoksellisen suhteen yksityiskohdasta. Hänen horjumaton luottamuksensa tämän salaisuuteen, hänen lapsellisen varovainen pysyttelynsä kotosalla kunnes hämärä lankesi, loivat hullunkurista valoa tähän suhteeseen, joka ensin oli loukannut säädyllisyyttä, ja suuttumus muuttui ivaksi.

Hugues ei aavistanut mitään. Hän lähti yhä ulos myöhään iltapäivällä, kulkeakseen sitten pitkiä kiertoteitä aivan lähellä sijaitsevaan laitakaupunkiin.

Miten suuresti keventyneet nämä hämärähetkien kävelymatkat nyt olivatkaan! Hän kulki halki kaupungin, yli satavuotisten siltojen, pitkin pimeitä rantalaitureita, joita vasten vesi huokaili. Kellojensoitto hämärissä tuntui joka ilta kuolinsoitolta. Oh, noita kelloja, jotka heiluivat kaikin voimin ja kuitenkin nyt hänen mielestään niin kaukana hänestä kuin olisivat ne kaikuneet jossain toisessa maassa…

Ja huolimatta täpötäysien räystäskourujen loiskivasta itkusta, siltaholvien pisaroivista kylmistä kyynelistä ja poppeleitten valittavista kuiskeista, jotka kohosivat vesien partailta kuin pienen lähteen lohduttomat nyyhkytykset, ei Hugues enää kuullut tätä olioiden tuskaa, hän ei nähnyt enää, kuten ennen, kaupunkia kuoliaaksi kangistuneena ja kanavien käärinliinojen kietomana.

Tuo entinen kaupunki, Kuollut Brügge, jonka surevana leskenä hän myös oli pitänyt itseänsä, kosketti nyt häntä tuskin ainoallakaan hyytävällä alakuloisuuden henkäyksellä, ja hän vaelsi edelleen kaupungin hiljaisuuden lohduttamana, ikäänkuin Brüggekin olisi noussut haudastaan ja esittäytynyt hänelle uutena kaupunkina, joka oli sen vanhan näköinen.

Ja käydessään joka ilta tapaamassa Janea ei hän tuntenut tunnonvaivan varjoakaan, hänellä ei ollut aavistustakaan rikotusta uskollisuudestaan, ei siitä naurettavasta irvinäytelmästä, johon hän oli raastanut suuren rakkautensa, eikä hänellä edes ollut tuota pientä puistatusta, joka värisyttää leskeä, kun hän ensi kerran kiinnittää punaisen ruusun suruharsojensa keskeen.