IX

Siitä päivästä saakka, jolloin Hugues oli omituisena päähänpistonaan puetuttanut Janen vainajan vanhanaikaiseen pukuun, hän tunsi syvää pettymystä. Hän oli ampunut yli maalin. Hänen yrityksensä sulattaa nuo molemmat naiset yhdeksi ainoaksi oli vähentänyt heidän yhdennäköisyyttään. Vain niin kauvan kuin he olivat toisistaan erillään, kuoleman sumu välillään, oli harhakuva mahdollinen.

Alussa oli hän noiden samojen kasvojen löytämisen huikaisemana antanut tunteensa sitoa silmilleen kanssarikollisen siteen. Mutta vähitellen, kun hänen yhtäläisyyden-janonsa halusi tyydytystä pienimpiäkin yksityiskohtia myöten, avautuivat hänen silmänsä näkemään niitä vivahduksia, jotka eroittivat Janen vainajasta. Huomaamatta ollenkaan, että hänen tavassaan katsella Janea oli tapahtunut suuri muutos, hän ajoi pettymyksensä Janen syyksi ja luuli, että tämä oli kokonaan muuttunut.

Tosin olivat hänen silmänsä yhä samanlaiset, mutta näiden sielun ikkunain takaa pilkoitti nyt Janella toinen sielu kuin se, joka katseli vainajan silmistä, jotka hän alituisesti näki edessään. Näytettyään alussa lempeältä ja hiljaiselta antoi Jane pian oikealle olemukselleen vapaan vallan. Häneen palasi jälleen kulissientakaisen elämän ja näyttämön vastenmielinen räikeys. Tuttavallisuudessaan omaksui hän uudelleen kaikki vanhat tapansa, meluavan, huimapäisen iloisuutensa, vallattoman puhetapansa, huolimattoman pukeutumisensa, vanhan tottumuksensa kuljeskella päivät päästään kotonansa aamupuvussaan, tukka kampaamattomana. Hugues tunsi loukkautuvansa ja loitontuvansa. Ja kuitenkin hän yhä palasi Janen luokse, teki epätoivoisia ponnistuksia solmiakseen mielikuvituksen katkenneita lankoja uudelleen yhteen. Miten vitkallisia tunteja, miten painostavia iltoja hän nyt viettikään siellä! Mutta hän tarvitsi Janen ääntä. Hänen korvansa joi yhä mielihyvällä sen tummaa sointua. Ja samalla hän kärsi lausutuista sanoista.

Jane taasen väsyi hänen synkkämielisyyden- kohtauksiinsa, hänen vaiteliaaseen istuskeluunsa seurassaan. Kun Hugues nyt saapui iltasin, ei Jane useinkaan ollut vielä palannut kävelyltään, ostoksiltaan tai ompelijattariensa luola. Hugues tuli muinakin aikoina, keskellä päivää, aamulla tai iltapäivällä. Usein oli Jane kyllästynyt istumaan kotona ja lähtenyt kaupungille asioilleen, jotka näyttivät vievän häneltä kaiken ajan. Missä hän kävi? Hugues ei tiennyt hänellä olevan ketään ystävätärtä. Hän odotti häntä; hän ei mielellään istunut yksin, vaan kuljeskeli kernaammin ympäristössä, kunnes Jane palasi. Levottomana, surullisena, peläten ohikulkijain silmäyksiä hiiviskeli hän ympäri, päämäärältä, tuuliajolla, katukäytävältä toiselle, saapui lähelläoleville laitureille, kiersi pitkin rantaa, sivuutti jonkun avonaisen paikan, missä puut humisivat surumielisesti, sekaantui Brüggen harmaiden katujen loppumattomaan verkkoon.

Voi, tätä kaikkien katujen harmautta!

Hugues tunsi sielunsa sortuvan uudestaan tämän harmauden vaikuteltavaksi. Tämä kaiken yli levittäytyvä hiljaisuus tunkeutui häneen kuin tarttuma, tämä tyhjyys, missä mikään ei liikkunut, paitsi jotkut vanhat naiset, jotka mustissa leväteissään, pää hilkkaan peittyneenä, palasivat kuin varjot kappelista, missä olivat käyneet kukin sytyttämässä vahakynttilänsä… Missään ei näe niin paljon vanhoja naisia kuin vanhoissa kaupungeissa. Siellä he kulkevat jo mullankarvaisiksi muuttuneina, iäkkäinä ja äänettöminä kuin olisivat jo tyhjentäneet kaiken sanottavansa… Hugues tuskin huomasi heitä kuljeskellessaan umpimähkään ylt'ympäri, kokonaan vaipuneena vanhaan murheeseensa ja uusiin huoliinsa. Vaistomaisesti hän palasi Janen asuntoon: ei vieläkään ketään kotona!

Hän alolti vaelluksensa uudelleen, samosi noita kuolleita katuja epäröivin askelin sinne tänne ja tuli huomaamattaan Rukousnauha-rantamalle. Hän päätti mennä kotiinsa; illemmällä hän menisi tapaamaan Janea. Hän istuutui nojatuoliin ja koetti lukea, mutta hetken kuluttua alkoi häntä kammottaa yksinäisyytensä ja ympärilläolevien pitkien käytävien kylmä hiljaisuus, ja hän lähti taas ulos.

On ilta… vihmoo vettä kuin hienosta siivilästä, tiheätä, liottavaa sadetta, joka tunkeutuu neuloina hänen sieluunsa… Hugues tunsi kaipuun ahdistavan itseään, Janen kasvot vallitsivat häntä, vetivät hänen asunnolleen. Hän poikkesi kävelemään sitä tietä, lähestyi taloa — ja kääntyi jälleen takaisin. Hän tunsi äkkiä tarvitsevansa olla yksin, hän pelkäsi nyt, että Jane oli kotona ja odotti häntä, — nyt ei Hugues tahtonut nähdä häntä.

Nopein askelin vaelsi hän päinvastaiseen suuntaan, poikkesi vanhoihin kaupunginosiin, maleksi katuloassa sinne tänne päämäärättömänä ja kurjana. Sade lankesi tiuhempana, se kiiruhti kerimään auki rihmojansa, sekoitti yhteen kudoksensa, solmieli silmukkansa yhä lujemmin hienoksi, märäksi verkoksi, johon Hugues vähitellen tunsi tahdonvoimansa herpaantuvan. Vanhat muistot alkoivat häntä jälleen kiduttaa… Hän ajatteli Janea. Mitä teki Jane ulkona näin myöhään, tällaisella ilmalla? Hän ajatteli vainajaa… Mitenkähän hänen kävi…? Ja hänen hauta-raukkansa… Kaikki seppeleet ja kukat sadekuurojen tärveleminä…

Ja kellot soivat, niin kelmeästi, niin kaukana! Kuinka loitolla olikaan kaupunki! Tuntuu kuin olisi sekin lakannut olemasta, kuin se olisi hajonnut, kadonnut, uponnut sateeseen, joka tulvi yli kaiken. Ja korkeimmista kirkontorneista, ainoista, jotka ovat jääneet jälelle, lankeaa vielä sureva kellojensoitto yli Kuolleen Brüggen!