X

Mitä enemmän Hugues tunsi lohdullisen mielikuvansa katoavan, sitä enemmän käänsi hän jälleen huomionsa kaupunkiin, viritti sielunsa uudelleen sen kanssa sopusointuun ja syventyi noihin heidän kosketuskohtiinsa, joilla hän jo leskeytensä ensi aikoina, heti Brüggeen tultuaan, oli tuudittanut suruansa lepoon. Nyt, kun Jane ei hänen silmissään enää ollut täydellisesti vainajan näköinen, alkoi Hugues uudelleen muuttua kaupungin kaltaiseksi. Hän tunsi sen selvästi noilla pitkillä, yksitoikkoisilla kävelymatkoillaan kaupungin tyhjillä kaduilla.

Sillä hän oli joutunut niin pitkälle, ettei hän enää voinut istua kotona. Hän pelkäsi yksinäisyyttä ympärillään, tuulen voihkinaa savupiipuissa, muistoja, jotka tuijottivat häneen sadoin liikkumattomin silmin. Hän kuljeskeli ulkona melkein kaiket päivät, umpimähkään tuntien itsensä avuttomaksi, epäillen Janea ja omaa tunnettansa häneen.

Rakastiko hän tätä todellakin? Ja Jane — mitähän välinpitämättömyyttä tai uskottomuutta hän piiloittelikaan sydämessään? Mikä kiduttava epävarmuus! Surumielisiä, nopeasti hämärtyviä talvi-iltapäiviä! Aaltoilevaa sumua, joka taajenee! Hugues tunsi, miten usva tunkeutui hänen sieluunsa ja verhosi sen harmaudellaan, liuensi kaikki hänen ajatuksensa, upotti ne kaikki värittömään puutumuksen uneen.

Ah, tätä Brüggeä talvisin, iltahämyssä!

Kaupunki anasti taas vaikutusvaltansa häneen, neuvoi häntä oppimaan ympäristöstänsä: liikkumattomien kanavien hiljaisuutta, joiden rauhan palkitsee valkoisten joutsenten läsnäolo; vaikenevien, veteen heijastuvien laitureitten alistuvaisuutta; hurskautta ja katumusta Pyhän Äidin ja Vapahtajan kirkkojen korkeista kellotorneista, jotka kohosivat jokaisen näköaukeaman taustalla. Hugues kohotti silmänsä niihin ikäänkuin niistä etsien turvapaikkaa; mutta tornit ilkkuivat hänen kurjalle rakkaudelleen. Tuntui kuin olisivat ne sanoneet: Katso meitä! Me olemme ainoastaan Uskoa! Ilman iloa, ilman veistotaiteen suomaa hymyä me kohoamme kohti Jumalaa! Me olemme hänen vartiotornejaan. Ja sielunvihollinen on turhaan singonnut kaikkinaisia nuoliaan meihin!

Hugues olisi tahtonut olla niiden kaltainen, ikäänkuin tornina kohoutua elämän yläpuolelle! Mutta hän ei voinut, kuten nuo Brüggen kellotornit, kerskailla torjuneensa pahan hyökkäykset. Päinvastoin oli hän joutunut niiden taikakeinojen uhriksi, vaipuessaan turmaisen intohimonsa valtaan. Heti juolahti hänen mieleensä kaikki, mitä hän oli lukenut demoonisten voimien leikistä. Ehkäpä sittenkin oli syytä pelätä salaisia voimia ja pahansuopaa taikuutta?

Ja eikö tämä ollut kuin seurauksena liittoutumisesta, joka vaati verta ja oli johtava hänet väkivaltaiseen sovitukseen? Toisinaan tuntui Huguesista kuin olisi Kuoleman varjo hipaissut häntä.

Hän oli tahtonut paeta Kuolemaa, voittaa sen, ilkkua sille keksimällä nerokkaan pelastuskeinon… Kuolema kenties kostaisi!

Mutta hän kykeni vielä pelastautumaan, torjumaan pahan! Ja kaikkialla, missä hän kulki tässä suuressa, hurskaassa kaupungissa, hän kohotti silmänsä noihin armahtavaisiin torneihin, lohduttaviin kelloihin, sääliväisiin Jumalan äidin kuviin, jotka joka kadun kulmassa ojentelivat ohikulkijoille käsiään lasipeitteisistä seinäkomeroistaan vahakukkien keskeltä.

Niin, hän tahtoi pudistaa päältään pahuuden ikeen! Häntä kadutti. Hän oli heittänyt harteiltaan surun ikäänkuin liian raskaan luostaripuvun. Mutta hän tahtoi tehdä parannuksen, palautua samaksi, mikä hän oli ennen ollut. Hän alkoi jo jälleen olla kaupungin kaltainen. Hän oli taas surevan Brüggen — tuon soror dolorosan — hiljainen ja surumielinen veli. Miten oikein hän olikaan tehnyt tullessaan tänne, kun suuri murhe oli hänet kohdannut! On olemassa äänetön sopimus, vuorovaikutus sielumme ja näkyväisten ilmiöiden kesken. Me tunkeudumme niihin, niiden tunkeutuessa meihin.

Niinpä on varsinkin kaupungeilla oma henkilöllisyytensä, oma itsenäinen luonteensa, joka heijastuu niistä, muodostaen vastineen ilolle, rakkaudelle, kieltäymykselle ja surulle. Jokainen kaupunki kuvaa jotakin sieluntilaa, ja heti kun siellä on jonkun aikaa oleskellut, ilmaisee tämä sieluntila itsensä, tunkeutuu meihin, juurtuu meidän vereemme, painaa meihin ilmastonsa leiman.

Alussa oli siten Brüggen vaikutus Huguesiin ollut vaimentava ja lieventävä, se oli opettanut häntä elämään pelkässä muistossa, luopumaan toivosta ja odottamaan yksinomaan kuoleman lempeätä vapautusta…

Ja nytkin, keskellä nykyhetken levottomuutta, huojentui hänen tuskansa, sulautuen pitkien kanavien tyveniin vesiin, ja hän koetti uudelleen muovailla itseänsä kaupungin kuvan kaltaiseksi.