XII

Hugues kärsi nähdessään, miten eroavaisuudet päivä päivältä kävivät yhä ilmeisemmiksi. Hän ei nyt enää kyennyt pettämään itseänsä edes pelkällä ulkonaisella yhtäläisyydellä. Janen kasvoihin oli tullut jotakin kovaa, ja samalla näkyi niissä väsymystä, silmien alla poimu, joka loi ikäänkuin varjon silmien yhä yhtä loistavien helmiäisten ja silmäterän mustan timantin ylitse. Hän oli myöskin taas, kuten ennen näyttelijättärenä ollessaan, alkanut sivellä poskiinsa ihojauhetta, maalata huulensa karmiinipunaisella ja mustata silmäkulmansa.

Hugues koetti turhaan saada häntä luopumaan tästä maalaamisesta, joka soveltui niin huonosti niihin raikkaihin ja puhtoisiin kasvoihin, joita hän talletti muistissaan. Jane laski pilaa hänestä ja kävi lopulta ivalliseksi, epäystävälliseksi, vihamieliseksi. Huguesin mieleen muistui silloin vainajan lempeä olemus, hänen tasainen luonteensa, hänen arvokkaat, hellät sanansa, jotka tuntuivat kirpoavan hänen huuliltaan kuin terälehdet kukasta, — kymmenen vuotta oli heillä ollut tällaista yhdyselämää, ilman ainoatakaan tuollaista synkkää sanaa, jotka nousevat pinnalle kuin lieju sielun kiihtyneeltä pohjalta.

Noiden molempien naisten erilaisuus kävi yhä selvemmäksi. Oi ei, hänen vaimo-vainajansa ei ollut sellainen! Tämä varmuus koski Huguesiin kovasti, sillä se hävitti kaiken sen, mikä oli ollut hänen ainoana puolustuksenaan tässä rakkausseikkailussa, jonka koko inhoittavuutta hän nyt alkoi käsittää. Vastenmielisyys, melkeinpä hävyntunne valtasi hänet; hän ei uskaltanut enää uneksia hänestä, jota hän ennen oli niin katkerasti kaivannut ja jonka suhteen hän nyt alkoi tuntea itsensä rikolliseksi.

Hän kävi nyt harvoin huoneissa, missä vainajan muistot jatkoivat iäisyysuneksimistaan. Hän tunsi olevansa hämillään ja kiusaantunut seistessään noiden muotokuvien edessä, joiden katse näytti moittivan häntä. Ja myöskin palmikko uinui yhä lasilippaassaan, joka nyt oli jätetty melkein kokonaan hoitamatta; sen kannelle sai tomu kerrostaa hienoa, harmaata tuhkaansa.

Hän tunsi itsensä heikommaksi ja tahdottomammaksi kuin milloinkaan ennen: hän meni ulos, tuli takaisin, meni jälleen ulos ikäänkuin jonkun pakon ajamana omasta asunnostaan Janen asunnolle, kaivaten nähdä Janen kasvoja ollessaan poissa hänen luotaan ja katuen, kärsien tunnonvaivoja ja halveksien itseänsä ollessaan taas hänen läheisyydessään.

Hänen taloutensakin joutui kokonaan rappiolle; siinä ei enää ollut mitään täsmällisyyttä eikä järjestystä. Hän antoi määräyksiä, jotka hän heti kumosi, tilasi päivällisiä ja peruutti. Vanha Barbara ei enää tiennyt, miten hoitaa tehtäviään ja missä määrin varustautua. Surullisena ja levottomana rukoili hän isäntänsä puolesta Jumalaa, sillä hän tiesi syyn…

Usein tuotiin kuitattuja ja kuittaamattomia laskuja, joissa velottiin varsin suuria eriä tavaroista, joita tuo nainen oli ostellut. Barbara, joka ne isäntänsä poissa ollessa otti vastaan, oli aivan hämmästynyt: lakkaamatta oli niissä uusia pukuja, kaikenlaisia koruja, kallisarvoisia jalokiviä, joita hän rakastajansa nimen luotolla sai kaupungin puodeista, missä hän teki ostoksensa tuhlaavaisuudella, joka ei säikähtänyt suurintakaan summaa.

Hugues alistui kaikkiin hänen oikkuihinsa. Mutta Jane ei ollut hänelle siitä vähääkään kiitollinen. Päinvastoin viipyi hän yhä enemmän poissa kotoansa, välistä kokonaisen päivän, vieläpä illankin. Hän lähetti pieniä, huolimattomasti kyhättyjä lippusia, siirtääkseen Huguesin käynnin kerta kerran perästä yhä tuonnemmaksi.

Hän väitti nyt solmineensa eräitä tuttavuuksia. Hän oli saanut ystävättäriä. Ei kait hän aina voinut elää näin yksinään? Kerrankin kertoi Jane hänelle, että hänen sisarensa oli sairas, sisarensa, joka asui Lillessä ja josta hän ei ollut koskaan ennemmin puhunut. Hänen täytyi matkustaa sisarensa luokse. Hän viipyi poissa useita päiviä. Hänen palattuaan uudistui sama juttu jälleen: rikkinäistä elämää, alituisia toimitettavia kaupungilla, ainaisia vieraskäyntejä, loppumatonta menemistä ja tulemista iänikuinen vuoksi ja luode, jossa Hugues menetti kaiken pohjan jalkojensa alta.

Lopulta hän alkoi epäillä; hän vakoili Janea; hän hiiviskeli iltasin hänen asuntonsa ympärillä ikäänkuin joku öinen haamu tuossa nukahtaneessa Brüggessä. Hän tottui tähän väijyskelevään vainuamiseen, noihin läähättäviin, jännittyneihin odotushetkiin, lyhyeen, kiivaaseen ovikellon soittoon, jonka kilinä häipyy pois äänettömiin käytäviin, valvomaan ulkosalla pitkälle sydänyöhön saakka valaistun ikkunan alla, jonka vaaleata uudinta vasten häämöittää ääripiirteet, liikehtien ikäänkuin varjokarkelo jollakin kiinalaisella kaihtimella, — varjokuvana, jonka joka hetki luulee näkevänsä jakautuvan kahdeksi.

Nyt ei enää ollut kysymys kuolleesta, vaan Janesta, jonka sulot vähitellen olivat lumonneet hänet ja jonka hän pelkäsi kadottavansa. Hän ei nähnyt ainoastaan Janen kasvoja; hänen mielikuvituksensa loihti hänen nähtäviinsä tuolta pimeyden takaa, mistä oikeastaan kuulsi vain uudinten laskoksissa liehuva varjo, kiihoittavan näyn, Janen ruumiin, koko hänen naisihanuutensa… Niin, hän rakasti itse Janea, koskapa hän oli mustasukkainen siinä määrin, että hän kärsi siitä, jotta kyyneleet pusertuivat silmistä hänen seisoessaan tuolla ulkona iltapimeässä ja yösydämen kellonläppäysten ja sadekuurojen piestessä häntä, noiden hienojen sadekuurojen, jotka lankeavat herkeämättä maahan tältä pohjoiselta taivaalta, jolla pilvet loputtomassa kiertokulussa murenevat hienoksi tihkusateeksi.

Ja hän jäi paikalleen pitämään alituista vartiota, astellen edes ja takaisin lyhyttä välimatkaa kadulla, puhellen ääneen itseksensä unissakävijän sekavia sanoja, — huolimatta sateesta, jota vihmoi yhä taajemmin, huolimatta lumirännästä, rapakkoisista kaduista, synkkäpilvisestä taivaasta, lopputalven tunnelman koko lohduttomasta oneudesta…

Hän olisi tahtonut saada tietää, päästä perille, nähdä… Mikä kiduttava epävarmuus… Millainen sydän olikaan sitten hänellä, tuolla naisella, tahtoessaan tuottaa hänelle niin suurta tuskaa, silloin kun tuo toinen — tuo hyvä, tuo kuollut — näinä äärimäisen epätoivon hetkinä näytti kohoutuvan esiin yön pimeydestä ja tarkastelevan häntä kuun säälivällä katseella.

Hugues ei enää antanut eksyttää itseänsä, hän oli saanut Janen kiinni valheista, hän oli sovitellut kaikki merkit yhteen; pian sai hän täydellisen selon asiasta, kun — niinkuin tällaisissa maaseutukaupungeissa on tapana — nimettömiä kirjeitä ja lappusia alkoi sataa hänelle. Ne olivat täynnä loukkauksia, ivallisia huomautuksia, perinpohjaisia selostuksia Janen siveettömästä elämästä, hänen uskottomuudestaan, kaikesta, mitä hän jo itsekin oli epäillyt… Niissä mainittiin nimiä, tuotiin esille todistuksia. Niin päättyi siis hänen suhteensa tuohon kadulta löytämäänsä naiseen, suhde, johon hänet oli eksyttänyt alussaan niin oikeutettu tunne. Mitä Janeen tuli, niin hän päätti erota, siinä kaikki! Mutta mistä saisi hän hyvitystä omasta alennustilastaan, naurunalaiseksi joutuneesta surustaan, vainajalle osoittamansa kunnioituksen häväisemisestä, syvästä epätoivostaan, jonka hän oli antanut alttiiksi kaikkien pilkalle?

Hugues suri. Myöskin Jane oli häneltä nyt mennyt; tuntui kuin olisi hänen vainajansa kuollut häneltä toistamiseen. Ah, mitä kaikkea hän olikaan jo saanut kestää tuon oikullisen, tuon petollisen naisen tähden!

Hän meni hänen luokseen viimeisen kerran eräänä iltana kirvoittaakseen jäähyväisillä iäksi kaikkien tuskaisten tunteiden taakan, joita oli kerääntynyt hänen sieluunsa tuon naisen vuoksi.

Ilman vihaa, äärettömän surullisena kertoi hän tietävänsä kaikki; ja kun Janen kasvoille tuli ylpeä ilme ja hän kysyi ilkeällä, uhmaavalla äänellä: mitä sinä höpiset? niin hän näytti tälle ilmiannot, nuo häpeälliset kirjeet…

— Vai niin, sinä olet kyllin typerä luottaaksesi nimettömiin kirjeisiin? sanoi Jane naurahtaen julmasti ja paljastaen valkoiset hampaansa, jotka näyttivät olevan luodut iskemään kiinni uhriin.

Hugues huomautti: Teidän oma menettelynne oli jo selittänyt minulle kaiken.

Jane, joka äkkiä oli muuttunut raivokkaaksi, tuli ja meni, paiskoi ovia ja lakaisi ilmaa hameellansa.

— No, entä jos se olisi totta? äännähti hän.

Ja silmänräpäyksen kuluttua hän jatkoi:

— Sitäpaitsi olen saanut kyltikseni täälläolostani. Minä matkustan pois!

Hugues katseli häntä hänen puhuessaan. Lampunvalossa hän näki hänen valoisat kasvonsa, hänen mustat silmänsä, hänen värjätyt ja väärennetyt kultahiuksensa, väärät kuten hänen sydämensä ja hänen rakkautensakin olivat! Ei! Nuo eivät olleet vainajan kasvot; mutta hänen siinä seisoessaan vihasta vapisevana avarassa puvussaan, jossa hänen rintansa nousi ja laski, oli hän kuitenkin nainen, jota hän oli syleillyt, ja kuullessaan hänen huudahtavan: minä matkustan pois! tunsi Hugues koko sielunsa hukkuvan, syöksyvän alas pimeään kadotukseen…

Tällä juhlallisella tilinteon hetkellä tunsi Hugues, että hän menetettyään harhakuvansa Janen yhdennäköisyydestä oli rakastanut häntä myöskin aistillisesti. Se oli syksyn intohimoa, lohdutonta lokakuuta, joka äkkiä leimahtaa uuteen ruusujen kukoistukseen!

Kaikki ajatukset sekaantuivat hänen aivoissaan, hän tajusi vain yhden ainoan: että hän kärsi, että jokin teki kipeätä ja ettei hän kärsisi sitten enää, jos Jane peruuttaisi uhkauksensa matkustaa pois. Tuollaisenakin hän himoitsi häntä yhä. Hän häpesi omaa pelkuruuttaan, mutta hän ei voisi enää elää ilman häntä… Sitäpaitsi, kukapa tietää? Maailma on niin paha? Janehan ei ollut edes tahtonut puolustaa itseänsä.

Äkkiä valtasi hänet rajaton epätoivo, kun hän ajatteli tätä unelmaansa, joka nyt oli kuolemaisillaan, sen hän tunsi — kahden lempivän ero on kuin kuolema jo eläessä, sillä sekin on ero ilman jälleennäkemisen toivoa. Mutta häntä ei tällä hetkellä kiusannut eniten tieto siitä, että hänen täytyi erota Janesta, — että tämä kauniiden harhakuvien kuvastin oli mennyt sirpaleiksi; erityistä kauhua tunsi hän ajatellessaan, että hänen jälleen täytyisi olla yksin — silmästä silmään kaupungin kanssa — ilman ainoatakaan ihmistä hänen ja kaupungin välillä. Tosin oli hän itse valinnut ympäristökseen tämän lohduttoman Brüggen ja sen harmaan surumielisyyden. Mutta torneista lankeavien varjojen paino oli liian musertava! Jane oli totuttanut hänet tuntemaan, että hän seisoi tämän varjon ja Huguesin sielun välillä. Nyt lankeisi se taas kokonaisuudessaan hänen ylitseen! Hän olisi jälleen yksin, kellojen vallassa! Kaksinkertaisesti yksin nyt, ikäänkuin hän olisi toistamiseen leskenä! Kaupunkikin tuntuisi hänestä entistäänkin kuolleemmalta.

Äärettömässä epätoivossa kuroittausi hän Janea kohti, tarttui hänen käteensä ja rukoili: jää tänne, jää tänne! minä olin hullu…! sortuneella äänellä, joka tuntui kyynelten kostuttamalta, ikäänkuin hän olisi itkenyt sisäänpäin. —

Kun Hugues tuona iltana kulki kotia kohden pitkin kanavien rantoja, tunsi hän itsensä levottomaksi, ja häntä kiusasi ikäänkuin jonkun epämääräisen vaaran pelko. Synkät ajatukset ahdistivat häntä. Vainajan kasvot vainosivat häntä. Hän näytti tulleen takaisin, hän leijui sumun kääriliinoihin kietoutuneena tuolla etäämpänä kanavien yläpuolella. Hugues tunsi selvemmin kuin milloinkaan ennen rikkoneensa häntä vastaan. Äkkiä alkoi tuulla. Kanavia reunustavat poppelit huojuivat valittaen. Äkillinen pelko valtasi joutsenet kanavassa, jonka reunaa hän kulki, nuo monisatavuotiset joutsenet, jotka tarun mukaan olivat irroittautuneet eräästä vaakunakilvestä ja joita Kaupunki oli tuomittu hoitamaan sovitusuhrina siitä, että se kerran oli syyttömästi tuominnut kuolemaan erään aatelismiehen, jonka vaakunassa ne olivat.

Nuo tavallisesti niin rauhalliset joutsenet kerääntyivät nyt kuumeisen levottomina, aavistuksellisen pelon vallassa yhteen, kuohuttaen kanavan ristiaallokkoa jaloillaan. Ne kokoontuivat erään toverinsa ympärille, joka räpytteli siipiään ja kannattaen niiden kärjillä itseään vedenpinnan yläpuolella näytti tahtovan kohottautua ylös ikäänkuin sairas, joka ponnistaa voimiansa noustakseen ylös vuoteeltaan.

Se näytti kärsivän, se kirkui tuon tuostakin; äkkiä se heilautti itsensä ilmaan, nousi lentoon, ja sen huuto kuului etäisyyden vaimentamana lempeämmältä, ikäänkuin sairaan valitukselta, melkeinpä inhimilliseltä ääneltä, todelliselta laululta sävelvaihteluineen.

Hugues katseli tätä salaperäistä näytelmää aivan kauhistuneena. Hän muisti, mitä kansantaru siitä kertoi. Niin, joutsen lauloi! Se kuolisi siis, tai se ainakin tunsi kuoleman kulkevan ilmassa!

Huguesia puistatti. Tarkoittiko tämä kauhea enne häntä? Kiusallinen kohtaus Janen luona, hänen uhkauksensa matkustaa pois oli tehnyt hänet hyvin herkäksi moisille pahoille aavistuksille. Mitähän vielä saattoi häneltä kuolla? Mitä suruja vastaanottaakseen kutoi tämä salaperäinen yö noita mustia huntujaan? Mitähän hän taas kohta saisi leskenä itkeä?