XIV

Tänä maanantaina nousi Barbara varhain ylös, vielä aikaisemmin kuin tavallisesti, sillä hän saattoi käyttää vain osan aamustaan koristellakseen taloa ennen juhlakulkueen tuloa.

Hän lähti ensimäiseen messuun kello puoli kuuden aikaan, nautti hartain mielin herran-ehtoollisen ja alkoi heti kotiin päästyään tehdä valmistuksiaan juhlaa varten. Hopeiset kynttiläjalat otettiin esiin kaapista, samoin pienet, kullatut maljakot ja suitsutusastia, jolta pyhä savu kohoaisi korkeuteen. Barbara hankasi ja kiilloitti jokaista niistä, kunnes metalli oli peilikirkas. Hän otti myös esiin hienoja valkoisia pöytäliinoja ja levitti ne pienille pöydille, jotka hän asetti ikkunoiden eteen ikäänkuin somat Marian-alttarit, kullakin ristiinnaulitun tai Pyhän Neitseen kuva, ja vahakynttilät sen kummallakin puolella…

Sitten piti hänen ajatella myöskin talon koristamista ulkopuolelta, sillä kaikki kilpailevat tänä päivänä hurskaassa innostuksessa keskenään. Pitkin julkisivua oli jo asetettu noita pronssioksaisia kuusia, joita talonpojat käyvät kaupittelemassa ovelta ovelle ja jotka muodostavat katujen varsille kaksinkertaisen pensasaidan.

Barbara ripusti parvekkeiden ympäri paavillisissa väreissä upeilevia seinäverhoja, neitseellisesti poimuttelevia valkoisia kaistoja. Hän meni ja tuli näppäränä ja toimeliaana, täynnä hartautta ja kunnioitusta pidellessään näitä koristuksia, joita käytettiin kerran vuodessa ja joita hänen mielestään ympäröi pyhyyden sädekehä, ikäänkuin olisivat papilliset kädet, niille valeltu vihitty öljy tai milloinkaan haihtumaton vihkivesikaste pyhittänyt ne. Hänestä tuntui kuin olisi hän ollut sakaristossa.

Nyt tuli hänen vain täyttää vasut kukilla ja vihreillä lehdillä, joita jokaisen talon palvelijatar siroittaa kadulle kevyeksi mosaiikiksi, moniväriseksi matoksi, kun juhlasaatto sivuuttaa talon. Barbara touhusi kokonaan hurmaantuneena tuoksuvista samettihaavoista, liljoista, päivänkakkaroista, salvioista, hyvänhajuisista rosmariineista ja ruovonkorsista, joita hän leikkeli lyhyiksi pätkiksi. Ja hän upotti mielihyvällä kätensä vasuihin, jotka täyttymistään täyttyivät. Nämä irralliset teriöt, tämä raitis kukkaisvanu, nämä kasviuntuvat vilvoittivat hänen kättään.

Avonaisista ikkunoista tunkeutui huoneisiin kaikkien kirkonkellojen yhteissoitto yhä voimakkaampana, kolkkareen toisensa jälkeen alkaessa heilua.

Ilma oli pilvinen ja harmahtava; oli noita epämääräisiä toukokuun päiviä, jolloin pilvistyneelläkin taivaalla loistaa ikäänkuin salainen ilo. Ja tämän kuulakan ilman välityksellä, joka pani aavistamaan lähestyvää kellojensoittoa, tarttui ilo itse kelloihinkin: noilla vanhoilla kelloilla, — voimattomilla, kainalosauvojen varassa hoippuvilla mummoilla, luostarien kelloilla, — kotonakyyröttävillä ja sairailla vanhojen tornien kelloilla, jotka kaiken vuotta pysyttelevät suojelevissa tornikammioissaan, mutta lähtevät liikkeelle ja lyöttäytyvät yhteen, kun Pyhän Veren juhlakulkueen päivä vaikenee, kaikilla niillä näytti olevan kuluneitten pronssipukujensa päällä rattoisat valkoiset messukaavut, poimukkaat ja laskostetut pellavavaatteet. Barbara kuunteli kellojen pauhua, — valtavaa tuomiokirkon kelloa, joka kumisi vain suurina juhlapäivinä, verkalleen ja tummasti takoen hiljaisuutta kuin moukarin iskuin. Ja lähitornien kaikkien pikku kellojenkin keskuudessa ilmeni iloista hopeapukujen leiskunaa, joka sekin tuntui järjestäytyvän samoaviksi saattueiksi avaruuteen…

Barbaran hurskas mieli tunsi ylennystä; ilmassa tuntui tänä aamuna leijuvan hehkuvaa hartautta, hurmio tuntui kukittavan taivasta noiden täyttä vauhtia heiluvien kellojen soinnuilla, — oli kuulevinaan näkymättömien siipien havinaa, enkeliparven liitelyä ohitse.

Ja tämä kaikki tuntui tunkeutuvan hänen sieluunsa — sieluunsa, jossa hän vielä tunsi Jeesuksen läheisyyden, — jossa ehtoollisleipä, jonka hän oli nauttinut aamumessussa, vielä säteili ehjänä ja kokonaisena pyörylänä, minkä keskustassa hän näki eräät kasvot.

Vanha palvelijatar ajatteli jälleen Jeesuksen hyvyyttä, joka tällä hetkellä todella oli hänen sydämessään, ja hän teki ristinmerkin ja alkoi rukoilla, ajatuksissaan sakramentti ja suussaan vielä ikäänkuin sen makukin…

Nyt soitti isäntä häntä; oli hänen aamiaisaikansa. Hugues käytti tilaisuutta ilmoittaakseen hänelle, että hän odotti päivälliselle vierasta, joten Barbaran tuli ryhtyä toimenpiteisiin siltä varalta.

Barbara oli hämmästynyt; hänen isäntänsä luona ei vielä milloinkaan ollut käynyt ketään vierasta! Se tuntui hänestä omituiselta; äkkiä juolahti hänen mieleensä kauhea ajatus: tapahtuisikohan nyt se, mitä hän oli ennen pelännyt, vaikka hän ei enää ollut pitkiin aikoihin sitä ajatellut, päästyään jo täysin rauhoittumaan siitä huolesta? Niin, kenties oli nyt tulossa se nainen, josta sisar Rosalie oli puhunut!

Barbara tunsi veren jähmettyvän suonissaan… Siinä tapauksessa oli hänen päätöksensä valmis, hänen velvollisuutensa mutkaton ja selvä: sillä avata ovi tuolle olennolle, tarjoilla hänelle pöydässä, palvella häntä, tulla osalliseksi heidän syntiinsä — siitähän oli hänen rippi-isänsä hänet jyrkästi kieltänyt! Ja tällaisena päivänä! Päivänä, jolloin Jeesuksen verta kannettaisiin heidän talonsa ohitse! Ja hän kun oli käynyt herranehtoollisella tänä aamuna! Ei, ei, se oli mahdotonta. Hänen täytyi heti luopua paikastaan.

Hän tahtoi saada selvyyttä ja kysyi sillä viattomalla hirmuvallalla, jota palvelijattaret helposti johtuvat omaksumaan nuortenmiesten ja leskien taloudessa tällaisissa maaseutukaupungeissa:

— Kenenkä herra on kutsunut päivälliselle?

Hugues vastasi, että Barbara menetteli sopimattoman rohkeasti kysyessään sellaista ja että hän kyllä ajoissa saisi siitä tiedon, silloin kun vieras saapuisi.

Mutta Barbaran oli kokonaan vallannut epäluulo, joka tuntui hänestä yhä enemmän ja enemmän todennäköiseltä. Tuntien sydämessään pelkoa, todellista kauhua, hän päätti ennemmin heittää kaikki yhden arvan varaan kuin antaa yllättää itsensä, ja hän jatkoi:

— Onko se ehkä joku nainen, jota herra odottaa luokseen?

— Barbara! huudahti Hugues, kasvoillaan ihmettelevä ja hiukan ankara ilme.

Mutta Barbara jatkoi silmää räpäyttämättä:

— Minun täytyy nimittäin saada tietää se edeltäkäsin. Sillä jos herra odottaa jotakuta neitiä, niin minun täytyy ilmoittaa herralle, etten minä voi tarjoilla pöydässä.

Hugues oli tyrmistynyt: uneksiko hän, vai oliko Barbara tullut hulluksi?

Mutta Barbara toisti päättävästi, että hän menisi matkoihinsa; hän ei voisi jäädä tänne: häntä oli jo varoitettu; hänen rippi-isänsä oli käskenyt hänen menetellä täten. Hän ei voinut osottaa julkista tottelemattomuutta, hän ei saattanut heittäytyä kuolemansynnin valtaan, kuollakseen pahalla, äkillisellä kuolemalla ja joutuakseen helvettiin.

Hugues ei aluksi ymmärtänyt yhtään mitään; vähitellen alkoi hänelle selvitä, että hänen suhteensa oli tullut tunnetuksi, — että juoruja kierteli kaupungilla ja että häntä vastaan oli vehkeilty. Siis Barbarakin tiesi sen! Ja hän uhkasi mennä matkoihinsa, jos Jane tulisi? Jane oli siis varmaankin hyvin halveksittu, koska tämä yksinkertainen palvelijatar, joka oli kiintynyt häneen monivuotisella tottumuksella ja oman etunsakin tähden, tuhansilla langoilla, joilla jokainen päivä yhdistää ja sitoo kahdenkesken eläviä olentoja, kuitenkin piti parempana katkaista ne kaikki yhdellä kertaa kuin palvella Janea yhtä ainoatakaan päivää.

Hugues tunsi itsensä aivan avuttomaksi, masentuneeksi tästä äkillisestä vastustuksesta, joka niin odottamattomasti pilasi tämän päivän kaikki iloiset toiveet. Alistuva ilme kasvoillaan hän sanoi:

— No niin, Barbara, silloin voitte mennä.

Vanha palvelijatar tarkasteli häntä, ja äkkiä valtasi sääli hänen hyvän maalaissielunsa, kun hän huomasi isäntänsä kärsivän, ja hän mutisi päätään pudistellen tuolla laulavalla äänellä, jonka luonto on antanut naiselle nukuttamista, tuutimista varten:

— Oi Jeesus! herra-raukkani!… Ja sellaisen naisen tähden, huonon naisen, joka pettää teitä…

Niin oli hän yhden silmänräpäyksen ajan, unohtaen jumalaisen säälin aateloimana kaikki estävät aidat, ollut äidillinen purkautuessaan tähän huudahdukseen, joka pulpahti ilmoille kuin vilvoittava ja parannusta lupaava lähde…

Mutta Hugues vaati häntä vaikenemaan, suuttuneena hänen sekaantumisestaan, nöyryytettynä, kun Barbara rohkeni puhua Janesta ja vielä sellaisessa äänilajissa! Hän itse erotti Barbaran, ja heti paikalla. Huomenna voisi hän tulla noutamaan tavaransa. Mutta tänään oli hänen mentävä, heti!

Viimeisetkin epäilykset, joita Barbaralla olisi voinut olla näin äkillisestä eroamisesta, haihtuivat näiden kiivaiden sanojen johdosta. Barbara otti ylleen hienon mustan levättinsä. Hän oli tyytyväinen itseensä ja siihen, että oli uhrannut itsensä velvollisuudelleen ja Jeesukselle, joka oli hänen sydämessään…

Ja niin lähti hän rauhallisesti ja kaipauksetta pois talosta, jossa hän oli elänyt viisi vuotta. Mutta ennen lähtöänsä hän siroitti talon eteen kukkaisvasujen sisällön, jonka hän oli kaatanut esiliinaansa, jotta katu ei tältä ainoalta kohdalta olisi kukittamaton juhlakulkueen mennessä ohitse.