XV

Miten onnettomasti olikaan päivä alkanut! Voisi luulla, että jokainen onnellista hetkeä tarkoittava suunnitelma herättää kohtalon kateutta. Ellemme me kiiruhda panemaan sitä täytäntöön, niin annamme kohtalolle aikaa pesämunien vaihtamiseen, ja niin saamme suruja hautoaksemme ilojen asemasta.

Kuullessaan ulko-oven paukahtavan Barbaran takana kiinni tunsi Hugues viiltävää tuskaa. Nyt tulisi hänen yksinäisyytensä vieläkin suuremmaksi, kun vanha palvelijatar, joka vähitellen oli saanut määrätyn sijan hänen elämässään, oli poissa. Ja kaikki tämä tapahtui Janen tähden, tuon vaihtelevan, sydämettömän naisen tähden. Mitä kaikkea hän olikaan jo kärsinyt hänen vuokseen!

Hän toivoi nyt, ettei Jane tulisi. Hän tunsi itsensä surulliseksi, levottomaksi ja voimattomaksi. Hän ajatteli vainajaa… Miten oli hän saattanut uskoa tuohon petolliseen ja pian katoavaan yhdennäköisyyteen? Ja mitä hän, joka oli haudan tuolla puolen, ajattelisi siitä, että toinen astuisi tähän kotiin, joka vielä oli täynnä hänen olemustaan, — istuisi nojatuoleihin, joissa hän oli istunut, kumartaisi kasvonsa kuvastimia kohden, jotka vielä säilyttivät vainajan piirteitä ja peittäisi omalla kuvallaan hänen kuvansa?

Ovikello soi. Huguesin oli pakko mennä itse avaamaan. Tulija oli Jane, joka myöhästyttyään oli nyt aivan palavissaan kiivaasta kävelystä. Hän tuli sisään huolettomana ja meluavana, loi pikaisen silmäyksen pitkään käytävään ja molempiin vierashuoneihin, joiden ovet olivat auki. Kuului jo etäistä, yhä lähestyvää soiton huminaa. Ei enää kestäisi kauvan, kun juhlakulkue sivuuttaisi talon.

Hugues oli itse sytyttänyt vahakynttilät, jotka Barbara oli asettanut ikkunalaudoille ja pienille pöydille.

Hän meni Janen kanssa ylikerrassa olevaan huoneeseensa. Ikkunat olivat suljetut. Jane meni avaamaan niistä yhden.

Ei, anna olla, — sanoi Hugues.

— Mitävarten? kysyi Jane.

Hugues selitti, ettei Janen sopinut näin julkisesti näyttäytyä hänen asunnossaan. Ei varsinkaan nyt juuri, kun juhlakulkue menisi ohitse. Täällä maaseudulla ollaan häveliäitä. Se herättäisi yleistä pahennusta.

Jane oli ottanut hatun päästään ja puuteroinut hiukan kasvojaan pienellä huiskuviuhkalla, jota hän aina kuljetti mukanaan norsunluisessa rasiassa.

Senjälkeen hän meni ikkunaan houkuttelemaan puoleensa katseita päähineettömällä punertavalla tukallaan, joka välkkyi kuparin eri vivahteissa.

Väkijoukko, joka tungeskeli talon edessä kadulla, katseli uteliaasti tuota naista, joka ei ollut muiden naisten näköinen, — jolla oli niin loistelias puku ja niin säteilevät hiukset.

Hugues kävi kärsimättömäksi. Saattoihan nähdä aivan riittävästi uutimienkin takaa. Äkillistä tarmoa saaden hän sulki kiivaasti ikkunan.

Silloin Jane loukkaantui eikä halunnut enää katsella, vaan heittäysi kylmän ja katkeran näköisenä sohvalle.

Ulkona veisasi juhlakulkue. Virsien laajenevista sävelaalloista saattoi kuulla, että se oli lähellä. Hugues oli syvästi mielipahoissaan kääntynyt pois Janesta ja nojasi otsaansa ikkunaan, kurottautui sen viileyteen ikäänkuin vettä kohden, jossa hän olisi voinut huuhtoa pois kaiken tuskansa.

Ensimäiset kuoripojat kulkivat ohitse paljaiksi ajeltuine kiireineen, laulaen yksitoikkoista virttä ja pitäen vahakynttilöitä käsissään.

Hugues näki saattueen selvästi uutimien läpi, joihin sen osanottajat kuvastuivat ikäänkuin pitsikankaille maalattujen uskonnollisten kuvien puvut ilmavaa taustaansa vasten.

Seurakuntalaiset astelivat ohitse kantaen pyhimysten kuvapatsaita tai Jeesuksen sydämen kuvia sekä lippuja, jotka olivat niin jäykkiä runsaasta kultakirjailusta, että näyttivät maalatulta lasilta. Senjälkeen seurasi nuorten neitseitten viaton parvi — hedelmätarha valkoisessa kukassaan, musliininen saariryhmä, jota vastaan suitsutus särkyi pieniksi, sinisiksi laineiksi, — ja kaikki he olivat kerääntyneet pienen, lumivalkean, kiharavillaisen Pääsiäislampaan ympärille.

Hugues kääntyi hetkeksi Janeen päin, joka yhä istui nyrpeänä sohvalla, kasvoillaan ilme, joka tuntui kuvastavan häijyjä ajatuksia.

Vanhanaikaisten puu- ja läkkisoittimien sävelet paisuivat ja kohosivat ja kantoivat eteenpäin sopraanojen laulun keveitä, katkeilevia kiehkuroita.

Ja ikkunapuitteiden kehyksissä näki Hugues Pyhän Maan ritarit, kullalla kirjailtuihin asuihin puetut ristiretkeläiset täysissä varuksissaan sekä Brüggen historiassa mainitut prinsessat, kaikki ne, joiden nimet jollain tavoin olivat liittyneet Theodorik Elsassilaiseen nimeen, hänen, joka toi Pyhän Veren Jerusalemista. Näissä osissa esiintyi Flandrian ylhäisimpien aatelissukujen nuorukaisia ja neitoja, koristettuina kallisarvoisilla, vanhoilla kirjovaatteilla, harvinaisilla antiikkisilla pitseillä ja vuosisataisilla perhekalleuksilla. Olisi voinut luulla, että kaikki Van Eyckin ja Memlingin pyhimykset, soturit ja lahjoittajat, jotka uneksivat ikuistettuina kaupungin museoissa, äkkiä olivat heränneet eloon ja astuneet alas tauluistaan…

Hugues tuskin huomasi tätä kaikkea. Hän oli epätoivoissaan Janen huonosta tuulesta, kuolemaan saakka surullinen, ja kaksinkertaisesti surullinen kuunnellessaan virrenveisuun säveliä, jotka kiusasivat häntä. Hugues koetti lepytellä Janea. Mutta hänen lausuttuaan ensimäisen sanansa pääsi Janen ärtynyt mielentila valloilleen. Jane käänsi silmänsä häneen sellaisin ilmein kuin olisi hänellä ollut kädet täynnä teräviä esineitä, jotka hän halusi syöstä Huguesiin.

Hugues sulkeutui hiljaisessa epätoivossa jälleen itseensä, toivotellen voivansa heittää sielunsa tuonne ulos sävelten aaltoilevaan mereen, joka kuohui kadulta kadulle, jotta se meri kuljettaisi sen kauvas pois hänestä.

Nyt lähestyi papisto, eri veljeskuntiin kuuluvat munkit, — lunastajaveljet, fransiskaanimunkit ja karmeliitit; heidän jäljessään tulivat seminaarilaiset poimukkaissa kuoripuvuissaan veisaten avatuista kirkkolaulukirjoistaan; sitten seurasivat kaikkien seurakuntien papit prameassa loistossaan, kirkkoherrat ja kanungit messukasukoissaan ja kirjailluissa dalmatikoissaan, koko parvi säteillen jalokivissään kuin kukkakenttä.

Nyt kuului suitsutusastiain ketjujen helinää. Siniset savukiehkurat kohosivat korkeuteen yhä lähempänä, ja kaikki pienet kellot siroittivat sävelhelmiään, sointuen yhä sulavammin yhteen ja ikäänkuin hopeoiden koko ilmapiirin.

Vihdoin näkyi piispa kulkien kunniakatoksen alla, päässään hiippa ja kantaen pyhäinjäännöslipasta, pientä, kultaista kirkkoa kupooleineen, jossa lukemattomien kameoiden, maalausten, timanttien, smaragdien, ametistien, topaasien ja oikeitten helmien keskellä säteilee verrattoman ihana rubiini, kätkien Pyhän veripisaran.

Hugues tunsi itseensäkin tarttuvan tuon yleisen, salaperäisen tunnelman, tuon kaikkien kasvoilla kuvastuvan hartauden, tuon uskon, joka hallitsi koko tätä valtavaa ihmispaljoutta sen tungeskellessa kadulla hänen ikkunansa alla ja etäämpänä, kaikkialla, aina tämän rukoukseen vaipuneen kaupungin toisessa päässä saakka. Ja hän painoi päänsä alas nähdessään kaikkien ihmisten heittäytyvän polvilleen pyhäinjäännöslippaan lähestyessä, taipuvan maahan virrenveisuun pyörretuulen painamana.

Hän oli melkein kokonaan unohtanut todellisuuden, Janen läsnäolon ja viime kohtauksen, joka oli asettanut uuden jäämeren heidän välilleen. Hänet palautti tajulleen Janen ilkkuva nauru. Jane pilkkasi hänen hartauttaan.

Hugues ei ollut kuulevinaan ja tukahutti vihan, joka nyt, niinkuin joskus muulloinkin, leimahti hänessä Janea kohtaan.

Ylpeänä ja jääkylmänä alkoi Jane järjestellä pukuaan ja pani hatun päähänsä ikäänkuin lähteäkseen pois. Hugues ei rohjennut keskeyttää jäykkää hiljaisuutta, joka jälleen juhlakulkueen ohimentyä vallitsi huoneessa. Katu oli nopeasti tyhjentynyt ja tuijotti äänettömässä autiudessaan vielä entistäänkin surumielisempänä äskeisen riemun jälkeen.

Jane astui alas portaita sanaakaan virkkamatta, mutta pohjakertaan tullessaan hän pysähtyi uteliaisuutensa pidättämänä ja katsahti kynnykseltä noihin molempiin vierashuoneisiin, joiden ovet oli jätetty auki. Hän astui sisään ja eteni muutamia askeleita noissa suurissa huoneissa, jotka ankaralla ilmeellään näyttivät tuomitsevan häntä. Myöskin huoneilla on oma olemuksensa, omat kasvonsa. Niiden ja meidän välillämme syntyy heti joko ystävyys tai vastenmielisyys. Jane tunsi tulleensa huonosti vastaanotetuksi, olevansa asiaankuulumaton, vieras, epäsoinnussa noiden kuvastimien kanssa ja vihollinen noille vanhoille huonekaluille, jotka hänen läheisyytensä uhkasi siirtää pois vuosikausien takaisilta paikoiltaan.

Jane tutki kaikkea, ujostelemattoman uteliaasti… Hän huomasi muotokuvat, joita oli siroiteltu sinne tänne seinille ja pienille pöydille: pastellimaalauksia ja valokuvia vainajasta.

— Vai niin, sinulla on täällä naisväen kuvia, — huudahti hän ilkeästi nauraen.

Hän lähestyi uuninreunusta.

— Mutta katsohan, tuo muistuttaa minua…

Ja hän otti käteensä valokuvan.

Hugues, joka kiusaantuneena seurasi hänen toimiaan huoneessa, tunsi yhä suurempaa tuskaa kuullessaan tämän tietämättä sanotun, julman pilapuheen, tämän inhoittavan viittauksen, joka loukkasi vainajan pyhyyttä.

— Pane pois se, — hän huusi käskevällä äänellä.

Jane, joka ei ymmärtänyt vähääkään, purskahti nauruun.

Silmittömänä vihasta, nähdessään noiden saastaisten sormien koskettavan muistojaan, kiiruhti Hugues hänen luokseen ja sieppasi valokuvan hänen kädestään. Hän tunsi itse aina jonkunlaista vavistusta pidellessään niitä, ikäänkuin ne olisivat olleet hartausesineitä, samoin kuin pappi pidellessään ehtoollisleipäastiaa ja sakramenttejä. Hänen kaipuunsa oli hänen uskontonsa. Ja sammuttamatta jääneet vahakynttilät, jotka oli sytytetty ikkunoihin juhlakulkuetta varten, valaisivat tällä hetkellä huonetta ikäänkuin kappelia.

Jane tunsi julmaa nautintoa nähdessään Huguesin niin kiihtyneenä ja toivoi voivansa tehdä hänestä pilaa yhä enemmän. Hän astui toiseen huoneeseen, hypistellen kaikkea, siirteli paikoiltaan pikkuesineitä ja rypisteli kankaita. Äkkiä hän pysähtyi ja päästi helakan naurun.

Hän oli pianon päällä havainnut tuon kallisarvoisen kristallilippaan, ja haluten näyttää uhmamielisyyttään hän nosti sen kantta ja veti hämmästyneenä ja huvitettuna esille pitkän palmikon, avasi sen ja pudisti sitä ilmassa.

Hugues oli käynyt kalman kalpeaksi. Tämähän oli raastamista, pyhäinhäväistystä! Vuosikausiin ei hän ollut uskaltanut kajota tähän esineeseen, joka oli kuollut, koska se kuului kuolleelle. Oliko hän kunnioittanut sitä kuin pyhäinjäännöstä, joka päivä valellut sen kristallilipasta kyyneleillään senvuoksi, että se nyt olisi tuon ilkkuvan naisen leluna! Liian kauvan oli tuo nainen ollut hänen onnettomuutenaan! Huguesin koko viha, kaikki sakka siitä kärsimysten kalkista, jonka hän oli juonut, joka oli kaadettu häneen pisara pisaralta jok'ainoana minuuttina päivässä, — hänen epäluulonsa, Janen petollisuus, hänen yölliset vartiovuoronsa Janen ikkunan alla rankkasateessa — kaikki kuohahti hänessä kuumana hyökyaaltona… Hän tahtoi ajaa tuon kunnottoman ulos ovesta!

Mutta Jane väistyi ikäänkuin leikillä pöydän taakse ja ojensi ärsyttävästi palmikon korkealle, nosti sen kasvoilleen, huulilleen, ikäänkuin lumotun käärmeen, kietoi sen kaulansa ympäri kultaiseksi kaulapuuhkaksi…

Hugues huusi: Anna tänne se! Anna tänne se!

Jane väisteli oikealle ja vasemmalle ja kiersi pöytää.

Ajometsästyksensä sokaisemana ja Janen ivanaurun ja pistopuheitten suomimana kadotti Hugues kaiken järkensä. Hän sai vihdoinkin Janen kiinni. Janella oli yhä palmikko kaulansa ympärillä ja hän huitoi käsillään ympärilleen eikä tahtonut luopua siitä, soimaten samalla Huguesia kovakouraisuudesta, joka teki hänelle kipeätä.

— Annatko sen? kysyi Hugues.

— En, sanoi Jane, naurahtaen hermostuneesti.

Silloin sydäntyi Hugues aivan hurjapäiseksi. Veri soi hänen korvissaan, tulenkielet polttivat hänen silmiänsä, ja hänen aivonsa valtasi huimaus, äkillinen raivo, joka veti hänen sormensa koukkuun, äkillinen halu tarttua johonkin, puristaa kokoon jotakin, ruhjoa kukkia — ja tähän haluun yhtyi äärettömät voimat, ikäänkuin hänellä olisi ollut ruuvipihdit käsissä. Hän tarttui palmikkoon, jota Jane yhä piti kaulansa ympäri kiedottuna. Hän tahtoi ottaa sen pois häneltä! Ja raivostuneena, hulluna, kiskoi hän ja kiristi palmikkoa, joka pingoitettuna oli kova kuin köysi, Janen kaulan ympäri.

Jane ei enää hymyillyt. Hän kirkaisi lyhyeen, huokasi kuin särkyvä vesikupla — ja lyyhistyi kuristettuna lattialle.

— — —

Hän oli kuollut, koska hän ei ollut käsittänyt salaisuutta, — koska hän ei ollut ymmärtänyt, että oli olemassa esine, johon hän ei saanut kajota ja jonka häpäiseminen rangaistiin kuolemalla. Hän oli tehnyt väkivaltaa noille hiuksille, jotka saattoivat kostaa ja häpäisemisensä hetkellä muuttuivat kuoleman välikappaleeksi.

Niin oli siis koko talo joutunut hajalle: Barbara oli mennyt pois, Jane makasi hengettömänä ja hänen vaimo-vainajansa oli entistäänkin etäämpänä…

Ja Hugues tuijotti tähän kaikkeen ymmärtämättä mitään, tietämättä enää mistään…

Molemmat naiset olivat sulautuneet yhteen. Niin toistensa näköisiä kuin he olivat eläissään olleetkin, olivat he vieläkin enemmän toistensa näköiset kuolleina, saman kalpeuden varjotessa kumpaakin. Hugues ei enää voinut eroittaa heitä toisistaan. Hänellä oli olemassa vain yhdet ainoat rakkaat kasvot. Janen ruumis oli vainajan haamu, jonka ainoastaan hän saattoi nähdä.

Huguesin sielu oli palannut entisyyteen. Hän muisti vain hyvin kaukaisia asioita, leskeytensä ensimäisiä aikoja, joihin hän luuli palautuneensa… Hän oli aivan rauhallisesti istuutunut nojatuoliin.

Ikkunat olivat vielä auki.

Ja halki hiljaisuuden kantautui kuuluviin kellojen huminaa. Ne alkoivat soida kaikki yhtaikaa juhlakulkueen saapuessa takaisin Pyhän Veren kappeliin. Kaunis juhlasaattue oli lopussa, kaikki, jotka äsken lauloivat, olivat vaienneet — se oli ollut lyhyt kangastus elämästä, yksipäiväinen ylösnousemuksen riemu. Kadut olivat taas tyhjillään. Kaupunki oli jälleen yksin.

Ja Hugues toisteli hajamielisesti, vaistomaisesti, väsyneellä äänellä: Kuollut… kuollut… Kuollut Brügge… koettaen sovittaa sanansa viimeisten kellojen poljentoon, — noiden väsyneiden, laahustavien ja voimattomien vanhusten, jotka verkalleen tuntuivat siroittavan — yli kaupunginko vai erään hautakummun? — sointujaan, ikäänkuin rautaisia ruusuja!