II

Hugues aloitti joka ilta yhä uudelleen saman vaelluksensa kanavien reunoja pitkin, kulkien laahustavin askelin, hiukan jo kumarassa, vaikka hän vasta oli nelikymmenvuotias. Leskeys oli ollut hänelle liian aikainen syksy. Hänen ohimonsa olivat paljaat, tukka täynnä vuosien tuhkaa. Hänen lakastuneet silmänsä katsoivat kauvas, kauvas etäisyyteen, tuolle puolle elämän.

Ja miten surumielinen olikaan Brügge tällä myöhäisen iltapäivän sadesäällä! Sellaisena se häntä miellytti. Juuri tämän kaihoisuuden tähden hän oli sen valinnut ja asettunut sinne asumaan onnettomuuden jälkeen, joka oli runnellut hänen elämänsä. Ennen, hänen onnensa päivinä, kun hän matkusteli ympäri vaimonsa kanssa viettäen jotensakin yleismaailmallista elämää mielensä mukaan milloin Parisissa, milloin ulkomailla tai merenrannikolla, olivat he matkustaneet tätä kautta, kaupungin suuren surumielisyyden kykenemättä vaikuttamaan heidän elämäniloonsa. Mutta sitten yksin jäätyään hän muisti Brüggen, ja hänestä tuntui heti, että hänen piti asettua tänne elämänsä loppuajaksi. Salaperäinen yhtäläisyys veti häntä puoleensa. Kuolleen kaupungin tuli vastata kuollutta puolisoa. Hänen syvä murheensa vaati sellaista ympäristöä. Vain siellä saattoi elämä olla hänelle siedettävää. Hyöriköön ja melutkoon maailma ulkopuolella, sytyttäköön riemusoihtujansa, kutokoon yhteen tuhatäänistä hälinäänsä! Hän tarvitsi ääretöntä hiljaisuutta ja niin yksitoikkoista elämää, että hän tuskin enää saattaisi käsittää olevansa elossa.

Minkävuoksi on meidän pakko vaieta nähdessämme ruumiillisia tuskia, minkävuoksi hiljentää askeleittemme kaikua astuessamme sairashuoneeseen? Minkävuoksi tuntuu siltä kuin melu ja äänet repisivät siteet pois ja ratkoisivat haavat uudelleen auki?

Sielunkin kärsimyksille tekee melu kipeätä.

Elottomien kanavien ja katujen vaikenevassa ilmapiirissä tunsi Hugues vähemmän suruansa, ajatteli lievemmällä kaipuulla vainajaa. Hän näki hänet paremmin, kuuli hänet paremmin, tapasi hänen hukkuneet Ofelia-kasvonsa kanavien syvyydessä, kuunteli hänen ääntänsä kellojen kaukaisessa, vienossa laulussa.

Itse kaupunki, joka sekin oli ennen ollut kaunis ja rakastettu, tuli siten hänen ruumiillistuneeksi kaipauksekseen. Brügge oli hänen vainajansa. Ja hänen vainajansa oli Brügge. Kummankin kohtalot sulautuivat yhteen. Se oli Kuollut Brügge, itse haudattu kivisten rantalaitureittensa väliin, kanavien vesi jähmettyneenä suonissaan, kun meren voimakkaat valtimonlyönnit olivat lakanneet niissä sykkimästä…

Tänä iltana, kun Hugues kuljeskeli umpimähkään ympäri, vainosi häntä kuoleman synkkä muisto enemmän kuin milloinkaan ennen, sukelsi esiin kaikkien siltojen alta, missä näkymättömät lähteet piiloittelevat kyyneleisiä kasvojaan. Hautajaistunnelma tulvehti noista suljetuista taloista, noista himmeistä ikkunoista, jotka olivat kuin sokeutuneita silmiä, portaitten päädyistä, jotka kuvastelivat mustia harsokuviaan vedessä. Hän kiersi pitkin Vihreätä rantakatua, pitkin Peilikatua Myllysiltaa kohden, ilottoman laitakaupungin poppelireunaisille teille päin. Ja kaikkialla pisaroi kellojen soiton kylmä vihma, sen pienet suolaiset kyyneleet putoilivat hänen päälleen, ikäänkuin niitä olisi piristetty vihkivesiharjalla jonkun synninpäästön saaneen ylitse…

Tässä illan ja syksyn kaksinkertaisessa yksinäisyydessä, tuulen lakaistessa tieltään viimeisiä lehtiä, tunsi hän kuvaamatonta kaipausta elämänsä lopun saavuttamiseksi, kärsimätöntä kuolemansa toivetta. Tornista tuntui heittäytyvän varjo yli hänen sielunsa, vanhoilta muureilta saapuvan hänelle salainen neuvo, kuiskaava ääni nousevan vedestä — vedestä, joka tuli häntä vastaan, niinkuin "Hamletin" haudankaivaja kertoo sen kohoutuneen Ofelialle.

Useanakin kertana oli hän kokenut tätä kiusausta. Hän oli aistinnut kivien mielistelevästi vakuuttavan kehoituksen, hän oli tajunnut olioiden tahdoksi, ettei hänkään saisi elää ympäristönsä jo kuoleuduttua.

Ja hän oli ajatellut itsemurhaa, aivan tosissaan Oi, miten hän olikaan jumaloinut tuota naista! Hänen silmiänsä, joiden katse yhä tähtäsi häneen! Hänen ääntänsä, jota hän vieläkin koetti seurata loitolle taivaanrannan taakse, minne se oli paennut! Mikä mahti oli sitten tuolla vainajalla ollut, että hän oli voinut saada puolisonsa niin kokonaan valtoihinsa ja teki nyt kadottuaan koko maailman tälle turhanaikaiseksi? On siis rakkautta sellaista kuin Kuolleen meren hedelmät ovat, jotka jättävät kielelle ainiaaksi tuhan maun!

Jos hän oli kyennyt vastustamaan itsemurhan ajatusta, niin sekin tapahtui vain hänen tähtensä. Hän oli kärsimystensä kalkin pohjasakassa tavannut jotakin lapsuutensa uskosta, — hänellä oli salaperäistä toivoa, ettei maallisen elämän loppu merkitse olemassaolon häviötä ja että hän saisi vielä aikanaan nähdä puolisonsa. Uskonto kielsi häntä itse riistämästä henkeään. Se olisi ollut sulkeutumista Jumalan läheisyydestä ja jälleennäkemisen hämärän mahdollisuuden hukkaamista.

Hän eli siis edelleen, mutisipa hän joskus rukouksenkin, tunsi huojennusta ajatellessaan vainajaa odottelevaksi jonkun epämääräisen taivaanvaltakunnan puutarhoissa ja uneksiessaan hänestä kirkoissa urkujen humistessa.

Tänä iltana hän poikkesi ohimennessään Pyhän Äidin kirkkoon, jossa hän mielellään kävi, koska se muistutti hautaholvia. Kaikkialla, muureilla, lattialla oli hautakiviä puoleksi kuluneine pääkalloineen, murentuneine nimikirjoituksineen, rapautuneine muistolauselmineen — itse kuolema kuoleman voittamana.

Mutta aivan niiden vieressä kirkasti elämän mitättömyyttä muuan rakkauden pysyväinen muistomerkki, rakkauden, joka elää yli kuoleman, ja senvuoksi teki Hugues usein pyhiinvaelluksensa tähän kirkkoon. Tuon muistomerkin muodostivat Kaarle Rohkean ja Burgundin Marian kuuluisat haudat erään sivukappelin perällä. Miten liikuttavia ne olivatkaan! Vaimo erittäinkin, suloinen prinsessa pronssipuvussaan, kädet rukoukseen ristittyinä, pää leväten pieluksella ja jaloissaan koira, joka kuvasi uskollisuutta. Miten suorana ja hiljaisena hän lepäsi sarkofaagin kannella! Niin lepäsi hänen vaimovainajansakin alati hänen synkällä sielullaan. Ja se hetki oli tuleva, jolloin hänkin vuorostaan saisi oikaista itsensä kuten Kaarle-herttua ja uinua armaansa vieressä… Uinua vieri vieressä, lempeässä turvapaikassa kuoleman helmassa, vaikka uskonnon antama toivo ei heille milloinkaan toteutuisikaan eikä yhdistäisi heitä…

Hugues astui ulos kirkosta surullisempana kuin milloinkaan ennen. Hän suuntasi askeleensa asuntoansa kohden; tähän aikaan hän tavallisesti palasi kotiinsa illalliselle. Hän koetti palauttaa sielunsa silmien eteen vainajan kuvan, nähdäkseen ajatuksissaan hänet lepäämässä suorana sillä haudalla, jota hän äsken oli katsellut, voidakseen kuvitella hautaa aivan samanlaisena, mutta nähdä sen pieluksella toiset kasvot. Mutta vainajien piirteet, joita muisti jonkun ajan säilyttää, muuttuvat kuitenkin vähitellen, häviävät verkalleen, kuten lasilla peittämättömät pastellimaalaukset, joiden hienot värihiukkaset haihtuvat pois. Ja meissä itsessämme kuolevat meidän vainajamme toistamiseen!

Äkkiarvaamatta, kun hän täten ankaralla ajatustyöllä, ikäänkuin katselemalla sielunsa syvimpään, koetti sommitella yhteen rakkaimpansa puoleksi hävinneitä piirteitä, tunsi Hugues, — joka tuskin huomasi ohikulkijoita, niin vähän kuin niitä olikin — ankaraa mielenliikutusta, nähdessään nuoren naisen tulevan vastaansa. Hän ei ollut ollenkaan huomannut tätä kadun toisessa päässä, ennenkuin nyt vasta, kun hän oli aivan lähellä.

Havaitessaan naisen Hugues pysähtyi äkkiä ikäänkuin kivettyneenä, vastaantulijan sivuuttaessa hänet. Hugues tunsi sysäyksen, oli näkevinään ilmestyksen… Hän horjui ja nosti käden silmilleen, ikäänkuin karkoittaakseen unennäön. Sitten, seisottuaan hetken epäröiden kääntyneenä tuntematonta kohden, joka poistui hitain, rytmillisin askelin, kääntyi hän äkkiä pois laiturilta, jota pitkin oli kävellyt, ja alkoi seurata naista. Hän joudutti askeleitaan tavoittaakseen hänet, kulki yli kadun toiselle käytävälle, tuli yhä lähemmäksi ja tarkasteli häntä kaiken aikaa niin hellittämättömästi, että se olisi ollut tunkeilua, jos hän olisi pitänyt naista muuna kuin erhenäkynä. Tuntematon jatkoi kulkuansa näköjään aivan tietämättömänä tästä, katseensa kiintymättä mihinkään. Hugues tunsi olonsa yhä kummallisemmaksi ja hämmentyneemmäksi. Hän oli seurannut naista jo monta minuuttia kadulta toiselle. Väliin hän lähestyi ikäänkuin päästäkseen ratkaisevaan varmuuteen, mutta peräytyi jälleen kuin jonkunlaisen kammon kouristamana. Nainen näytti häntä viekoittelevan ja samalla kauhistuttavan, ikäänkuin kaivo, jonka pinnasta me koetamme etsiä tuttuja kasvonpiirteitä…

Vihdoin onnistui hänen nähdä tuntematon aivan likeltä, ja hän tunsi tämän, — siinä ei voinut olla mitään erehdystä! Tuo pehmeä pastelliväri, nuo tummat, laajenneet silmäterät helmiäishohteisissa valkuaisissa, ne olivat samat. Ja kulkiessaan naisen takana näki hän tämän hiukset, jotka pistäysivät esiin mustan hatun alta niskassa, ja ne olivat samanvivahteista kultaa, samaa ambraväriä, yhtä sulavan, silkkihienon vaaleat. Yötummien silmien ja hiuksien säteilevän päiväpaisteen vastakohtaisuus oli sama.

Oliko hänen järkensä sekoamaisillaan? Vai aikoiko hänen silmäkalvonsa, säilyttäessään vainajan kuvaa, sekoittaa ohikulkevia häneen? Hänen koettaessaan palauttaa vainajan kasvoja mieleensä oli tämä nainen äkkiarvaamatta sukeltanut esiin ja ojentanut ne hänelle aivan entisellään! Mikä melkein kauhistuttava ihme olikaan tämä yhdennäköisyys, joka sopeutui aivan yksityiskohtia myöten!

Ja kaikki: hänen käyntinsä, hänen vartalonsa, hänen ruumiinsa huojunta, hänen kasvojensa ilme, silmien sisäänpäin kääntynyt, uneksiva katse, — eivät ainoastaan viivat ja värit, vaan olennon koko sisäinen elämä, sielun ailahdukset, kaikki oli kuin kuolleista herätettyä; se eli, tarjoutui hänelle!

Niinkuin unissakävijä seurasi Hugues nuorta naista, aivan koneellisesti, tietämättä miksi, ajattelematta mitään, kautta Brüggen monisokkeloisten katujen. Eräässä paikassa, missä useat tiet yhtyivät, ja juuri kun hän sattui kulkemaan hiukan etäämpänä, ei hän yht'äkkiä nähnytkään naista enää. Tämä oli kadonnut näkyvistä, hänet oli niellyt joku näistä mutkikkaista kujista, — Hugues ei tiennyt mikä.

Hän seisahtui tarkastellen kujia kauvas etäisyyteen, etsien niiden autiudesta kyynelsilmin…

Oi, miten hän oli ollut vainajan näköinen!