IV

Hugues oli pian ottanut hänestä selon: hänen nimensä oli Jane Scott, se loisteli teatteriohjelmissa. Hän asui Lillessä, mutta tuli kahdesti viikossa seurueen mukana, johon hän kuului, antamaan vierailunäytänlöjä Brüggessä.

Tanssijatarta ei yleensä pidetä jäykän luoksepääsemättömänä. Eräänä iltana, yhdennäköisyyden tuottaman tuskallisen tenhon vetämänä, päätti Hugues puhutella häntä.

Nainen vastasi hämmästymättä ja aivan kuin hän olisi odottanut tätä kohtausta, äänellä, joka kuohutti Huguesia hänen sielunsa sisintä myöten. Myöskin ääni! Sen toisen ääni, aivan samanlainen, ikäänkuin hän olisi kuullut sen uudelleen; siinä oli sama sävy, sama metallisointu. Mikä demooni se saattoi olla, joka vainosi häntä tällä ykseyden ilveellä? Vai onko olemassa salainen sopusoinnun laki, joka vaatii, että sellaisia silmiä, sellaisia hiuksia vastaa yhtäläinen ääni?

Miksei hänellä olisi ollut vainajan ääni, kun hän oli saanut hänen tummat, laajenneet silmäteränsä ja helmiäishohteiset valkuaisensa ja noiden ihmeellisten kultakutrien erikoisen värivivahduksen, jota tuntui olevan mahdoton tavata kellään toisella henkilöllä? Kun hän nyt katseli nuorta naista lähempää, ei hän havainnut mitään eroitusta hänen ja sen toisen välillä. Hugues ei voinut lakata ihmettelemästä, että sellaisella näyttelijättärellä ihomaalista ja -jauheesta sekä polttavasta teatteri-ilmasta huolimatta saattoi olla sama luonnonraikas hipiä, aivan kuin koskemattoman kukan teräiehti. Eikä hänen käytöksessäänkään ollut tanssijattarille ominaista välinpitämätöntä huolettomuutta; hän pukeutui hillitysti ja vaikutti vaatimattomalta ja säveältä.

Hugues tapasi häntä usein ja puhutteli häntä. Niin alkoi yhdennäköisyyden taika vähitellen vaikuttaa… Mutta hän varoi menemästä teatteriin. Tuona ensimäisenä iltana oli omituisen merkityksellinen kohtalon oikku vienyt hänet sinne. Koska tuon naisen tuli hänelle olla mielikuva vainajasta, joka oli tullut takaisin, niin olihan luonnollista, että hän ensinnä näyttäytyi kuolleistanousseena, joka kohoutuu haudastaan satumaisessa, kuun kultaamassa ympäristössä. Mutta nyt Hugues ei enää halunnut kuvitella häntä sellaisena. Jane oli nyt hänelle vainaja, joka jälleen oli tullut eläväksi naiseksi, uudelleen alottanut hiljaisen kotielämänsä rauhallisissa arkipuvuissaan. Jotta kuvitelma olisi ollut täydellinen, tahtoi Hugues nähdä Janen vain niissä puvuissa, joita hän käytti ulkopuolella näyttämön; sellaisena oli hän enemmän tuon toisen näköinen, täydellinen jäljennös hänestä!

Hän kävi Janen luona nyt usein. Jokaisena näytäntöiltana hän odotti tätä hotellissa, jossa Jane tavallisesti asusti. Alussa hän sai tyydytyksensä tuon naisen kasvojen lohduttavasta yhdennäköisyydestä vainajan kasvojen kanssa. Pitkät ajat hän katseli tämän kasvoja, hengitti hänen huultensa, hänen hiuksiensa, hänen hipiänsä hurmaa ja heijasteli hänen kuvaansa liikkumattomissa silmissään… Hän tunsi olevansa kuin kaivo, joka kauvan on luullut olevansa hyljätty ja ihastuksesta väristen näkee kauvan kaivattujen kasvojen jälleen kumartuvan ylitsensä! Veden tyhjyys täyttyy jälleen tuosta läsnäolosta, kuvastin on tullut eläväksi!

Ehdottomaan erheuskoon päästäkseen ummisti hän joskus silmänsä ja kuunteli vain hänen ääntänsä, joi sen kaikua, joka oli niin erehdyttävästi erään toisen äänen kaltainen, toisinaan vain hiukan verhottu, ikäänkuin sanoille olisi pantu sordiino… Tuntui kuin olisi vainaja puhunut jonkun esiripun takaa…

Mutta hänen muistiinsa oli Janen ensimäisestä esiintymisestä näyttämöllä jäänyt eräs kiihoittava mielikuva: hän oli nähnyt vilahduksen paljaista käsivarsista, poven kaarevuudesta, selän pehmeästä ääripiirteestä, ja kuvitteli näkevänsä ne nyt hänen korkeakauluksisen pukunsa alta.

Aistillinen uteliaisuus hiipi hänen tunteisiinsa.

Kuka kykenee tulkitsemaan intohimon hehkua kahdella rakastavaisella, jotka syleilevät toisiansa pitkän poissaolon jälkeen? Ja mitä muuta oli kuolema tässä ollut kuin poissaoloa, koska kerran sama nainen nyt oli tullut takaisin?

Kun Hugues katseli Janea, palasivat kaikki muistot vainajasta, heidän suudelmistaan, heidän menneistä syleilyistään. Hän voisi luulla omistavansa hänet uudelleen, jos sulkisi tämän naisen syliinsä. Se, mikä näytti olleen iäksi lopussa, alkaisi nyt uudelleen. Eikä hän edes pettäisi kuollutta puolisoaan, koska hän yhä rakastaisi häntä tässä jäljennöksessä, suutelisi tätä suuta, joka oli niin hänen suunsa kaltainen!

Ja niin nauttikin sitte Hugues eriskummallista ja rajua onnea. Hänen intohimonsa ei tuntunut hänestä rikokselta, vaan oikeutetulta uskollisuudelta, niin täydellisesti sekoitti hän nuo molemmat naiset yhdeksi ainoaksi kadotetuksi ja jälleen löydetyksi, — alati, niin nykyisyydessä kuin menneisyydessäkin rakastetuksi olennoksi, jolla oli samat silmät, samat hiukset, sama syli, ja jolle hän ainiaan pysyi horjumattoman uskollisena.

Joka kerta kun Jane nyt tuli Brüggeen oli Hugues hänen kanssaan, väliin iltapäivällä, ennen näytäntöä, mutta varsinkin sen jälkeen hiljaisina keskiyön hetkinä, jolloin hän antoi Janen läheisyyden lumota itsensä kauvas aamuyöhön asti. Huolimatta siitä, että hän täydellisesti tajusi itsepetoksensa, huolimatta vähentymättömän suuresta surustaan, huolimatta huoneen vieraasta ja kylmästä hotellimaisuudesta onnistui hänen vähitellen vakuuttautua siitä, ettei noita pitkiä surullisia vuosia ollut ollutkaan, että hänellä yhä edelleen oli kotiliesi, rakkauden suoma yhdyselämä, rakastetun vaimonsa läsnäolo ja tuo rauhallinen, lämmin tuttavallisuus ennen syleilyä, jonka avioliitto pyhitti.

Oi noita ihania iltoja suljettujen ovien takana, täynnä hiljaista onnea, jolloin molemmat yhteisesti tuntevat illan äänettömyydessä ja rauhassa olevansa kaikki kaikessa toisillensa! Unohtuneet ovat pimeät kadut, kylmät ikkunaruudut, ulkona vallitseva räntäsää ja talvi ja kellojen kuolinsoitto yli jokaisen haudatun tunnin — ja ikäänkuin valon houkuttelemat perhoset harhaavat katseet vain lampun ahtaassa sädekehässä!

Hugues eli uudelleen nuo illat… Todellisuus on vaipunut unhoon, menneisyys herää uudelleen eloon… Aika soluu pois kaltevassa, kivettömässä uomassa… Ja tuntuu melkein kuin olisi iankaikkinen elämä jo alkanut!