VUOSI 1901.

PIKKU PAAVOLLE.

Kuuleppas nyt, pieni Paavo! Kun sinä marssit maailmaan, Elä sinä muilta paljon toivo, Vaadi itseltäsi vaan. Minkä itseltäsi vaadit, Itse myös sen teet ja laadit. Itse keksiä voit viisin, Kuinka laitat paratiisin, Jossa hunajaa ja voita Virrat, kosket kohisee, Omenoita, rusinoita Puut ja pensaat putoilee. Ja jos voit, niin kutsu vaan Sinne linnut laulamaan; Kutsu naapurista Matit, Ulkomailta marakatit, Tytön tyngät, pojat pienet, Punaposket kärpässienet. Kutsu kansaa uutterata Vaikka kokonainen sata! Sitte ynnä leikitte, Mansikoita poimitte. Mut ei ole mahdotonta Katkeraakin marjaa monta. Jos on kylmää, pimeää, Kutsu kuu ja päivä sinne, Niin on valoa jos minne, Tähdet näyttää kynttilää.

Sitte hyvää, makeata Yrttitarhastasi maista; Köyhillenkin puuropata Keitä, sairas raukkaa muista. Eero, Eljas, Martti, ne Muista myös ja kestitse. Hyvin hoida vieraitasi, Onhan pojat veikkojasi, Siskojasi tyttölapset, Helmisilmät, pitkähapset. Mutta ennen muita anna Vanhemmille parhaat palat, Kukkasaaret, kultakalat, Ilo isänmaalles kanna!

Vaan jos toivot onnenmurut, Kestä myöskin suuret surut. Ensin kasva mieheksi, Että pystyt töihisi!

25/1

SUURELLE LAULAJATTARELLE

kotoa lähtiessään.

Täält' eikö kultaa löydy Suomesta Ja timantteja meidän vuorista? Ei kultaa, joka kuivaa sydämet Ja sotkee tunnon hellät hettehet, Ei timantteja, jotka kiillollaan Saa ihmisyyden tunteet kuolemaan.

Mut Sinä tunnet kultakaivoksen, Sun oman äitis syvän sydämen; Timanttivuori, helmivirta se On Suomen äiti tälle Suomelle. Sun äitis sydämestään, sielustaan On hionut sun suureen maailmaan.

Kun taiteen jalokivet loistavan Me näämme näyttelyissä maailman, Me muistammeko, että kuumasta Ne kehittyvät äitirinnasta? Sun laulus loisto, sielus sointuinen, On nekin kultaa Suomen sydämen.

Ja taiteet helmiä on, helmimään Ne silmämme saa ihmissydäntään, Ne valloittavat, niitä voitetaan. Ne kohottavat kansat kunniaan, Ja ystävinä toistaan hellimään Ne vievät vieraita kuin veljiään.

Sun äitisi on suruharsossa Ja suru Suomen soipi kaukana. Vaan Suomen yllä, harson poimussa, Siell' laulajatar loistaa kirkasna. Hän minkä voittaa, hurmaa maailmaa, Sen meille voittaa, meitä innostaa.

Sua harva täällä joskus kuulla saa, Sua sentään kaikki kansa rakastaa: Kun saavut, vaikka keskitalvella, Niin ilmassa käy kevättuulelma; Kun lähdet pois, niin meitä lohduttaa: Ett' ääntä Suomen mailma kuulla saa.

Käy usein Suomessasi, uudista Sun säveltesi äidinluontoa, Ja sitte Suomen toivonlaululla Suurkansain sortovalta taltuta! Niin onnenvirran johdat Suomehen, Kun kansoille luot uuden sydämen!

19/2

HEMMOTELTUJA.

Sirpale.

He ruikuttavat; voi mun pienoseni! Ei — aika miehiä he ovatkin. Ja sentään ruikuttavat! — Pienosia Siis ovat, vaikka aika miehiä.

Ja mitä ruikuttavat? Vastuksia: Kun patjat eivät kyllin pehmeitä Ja kun ei maantie kasva kukkasia Ja päiväkään ei viitsi hymyillä.

Jok' aika heille; ihmiset ei voi Jok' aika täyttää heidän halujaan, Ja kun ei kultakolikotkaan soi, Kun hetken herkut kutsuu tuhlaamaan.

Se kauheaa on, maailma on julma. On Valo, Vapaus, Maamme kaunista, Mut uhratako niille kaikkensa, Tai jotain — siinä liian suuri pulma!

Vie rahaa heille, pienet lunasta Ja velvoituksen painon alta päästä; Suo hetken tuulten heitä tuutia Ja miehen töiltä muonarengit säästä.

Niin ylistävät isänmaata he Ja kiitosvirren tuovat kansalle, Jok' antaa laiskuudesta heille hintaa — Oi, naiset, naiset! Suokaa heille rintaa!

20/2

HIIHTÄJÄIN LAULU.

Suistele, suksi, notkojen pohjaa, Vuorenkin päältä viiltele tie! Tarmo se työntää, tahto se ohjaa, Vasta- kuin myötämatkoja vie. Tuuletko meitä tuiskella sais? Vuoretko matkan seisauttais? Päätä ja niskaa Kennistä — viskaa Vauhdilla kulkuas maalihin päin! — Tieltäsi vastukset väistyvät näin.

Ponnahda, suksi, joustele jalka, Rohkea rinta, ilmoja juo! Mieli, kuin linnun lentävä sulka, Liitele voiman lähtehen luo! Suontesi aallot — kuule kuin soi! Riemujen ruuhet soudella voi. Rientomme riehu, Rinnassa kiehu, Hilpeä hiihtomme innoksi tee — Aatos jo ilmoja leijailee.

Voima ja valppaus — oisko ne unta? Untansa nähköön talvinen maa! — Meissä on tulta, maassa on lunta, Liekkimme maankin vapauttaa. Karkaise luontos, vartoohan työ! Hentous arka helposta myö! Nyt sekä huomen Sampoa Suomen Vahvana rientäös valloittamaan — Sen murut liittele onneksi maan!

26/2

KUKKO.

Kun kukko läiskytti siipiänsä, Niin lentävänsä se luuli: Se huomas aidalle pääsevänsä, Kun sattui myötäinen tuuli.

Nyt kukko laukesi laulajaksi Ja taiteheksi sen keksi, Niin kukon laulua ihanaksi Sai kana kiittäneheksi.

Jo kukon äänikin halkes aivan Ja sortui surkean lailla, Mut kanan kiitokset maksoi vaivan — Hän niit' ei viel' ole vailla.

Se oikein totta on tämä taulu: On taideastetta monta, Mut kanan mielestä kukon laulu On suurta, vertaamatonta.

5/3

VANHAN EMÄNNÄN MENTYÄ.

Mikä on ihmisen elämä Maailman matomäellä? — Se on vaaroissa vaellus, Kulku käärmekankahilla; Surunlaakson lauluretki Kyyneliä kylväessä; Kyntö kylmien ahojen Hallan käyden kantapäillä; Niitto mustan murheviljan Toivontoukojen aloilta; Purjehdus karivesillä Myrskyilman mylviessä. Se on maailman elämä, Jonka päätit, vaimo vanha; Pääsit markkinameluista, Tuskista tukalan matkan, Päivätyösi pälkähistä, Kiusauksista, kivuista, Pääsit päiville hyville, Kevätlehtojen kisoihin, Uusille suvisaloille, Joita kauan kaipasitkin Syksysi sydänsuruissa.

Mit' oli elämä sulle? — Uhri uhrien jälestä Pienten parkojen hyväksi, Työtä, vaivoja, vilua Kasvavien kaitsennaksi; Muiden onnea avustit, Muille riemujen pikarin Suistit huultesi sivutse. Siihen suoritit sulosi, Kukat kultapäiviesi.

Minkä tervettä mehua Suontesi joet solisi, Sen käytit kodin hyväksi, Nostannaksi nuoren polven. Nuorten onnesta iloitsit, Nuorten voihkit vastuksista, Kunnes voimasi väsähti, Pysähtyi sydämes pursi Rauhan vienoille vesille, Armon auringon sylihin. Meille muistosi valahti, Kuin vesille lämmin hohto Päivän heltehen perästä.

Lahti 16/3

LEHTITYTTÖ.

"Työmieslehti — viispenniä — ostakaa!" Viiman vinkuen, purren pakkasen, Katupielessä huutaa tyttönen: "Työmieslehti ostakaa!"

Kansa virtaa vaan, harva ostaakaan. Eikä vaikeroi tyttö kodistaan, Ei hän hiisku äidistään, Kuinka jäi se kärsimään Viiden lapsi raukan luo — Huvittaisko keitään tuo!

"Työmieslehti — viispenniä — ostakaa!" Tyttöriepunen seisten huutaa sen, Silmät himmeät kansaan kääntäen: "Työmieslehti ostakaa!"

Joku rientäen viskaa viitosen, Joukko kulkee pois, tuskin huomaten. Tyttö, hän ei taatostaan Kerro, kuinka maailmaan, Lakon tehden, läksi se, Jätti tyhjän perheelle.

"Työmieslehti — viispenniä — ostakaa!" Tyttö kalvas sen huutaa väristen, Koti, läksytkin johtuu mielehen. "Työmieslehti ostakaa!"

Kautt' yön synkeän kotiin kiitää hän. "Ehkä vaaratta sinne ennätän." Saapuu — kylmä, kostea Huone. Pienin sairaana. Missä äiti? — Pyykillä. — Joukko alkaa itkeä.

"Työmieslehti — viispenniä — ostakaa!" Tuota huutoa kuulen ulkoa Enkä rauhaa saa pienten itkulta. — "Työmieslehti ostakaa!"

4/4

PAKKASELLA.

Tänä tammisena pakkasena Sinua, armas, muistelen. Kun taivaan tähdet tuikkavat Ja kuu ja kuu ja kuu se kuumottaa, Kun matkamiehen tiu'ut soivat kirkkahat Ja aurinko päivän tullen pienen tunnin paistaa, Niin laimeasti Ja kalseasti Kuin paistaessaan nukkuisi, Pää vasten rintaa vaipuisi — Tänä tammisena pakkasena Sinua, armas, muistelen Ja lämpenen —

Sinä olet etelän taivas, Mun onneni palmumaa, Sinua sydämeni kaipaa Kuin lapsi viikunaa.

20/4

KEVÄT-AAMU.

Aamu soi, aurinko taivaalta hohtaa; Niittyjä, järviä silmä sen kohtaa. Kukkuu! kukkuu! tyyn' ilma kaikuu, Metsissä, pelloilla työnkolke raikuu. Kukkuu!

Tiukuttaa, piipottaa lintusten kielet. Murheistaan laukeaa raskaatkin mielet. Kukkuu! kukkuu! metsä soi vastaan. Luonto näin lohduttaa murheista lastaan. Kukkuu!

Vapaiksi lentävät suonet ja virrat, Helkkyvät kirjavain kangasten pirrat. Vapaaksi kontio luolastaan pääsi. Kansakin, särje sun kahlees ja jääsi! Kukkuu!

Liikkeess' on rohkea luomistyö, Maan joka suoni jo sykkii, lyö. — Kukkuu! — Mutta, oi! Kuuluuko ulvontaa? — Vartijat, nouskaa ja valvokaa! — Kukkuu! —

SUO MEILLE JOHTO!

Me loistajoiksi Ja sokeoiksi Kuin taivas vaihdumme. Me korkealla Ja matalalla Kuin pilvet vaapumme.

Me kiihkoilemme Ja liekitsemme Kuin hurja ukkonen. Taas laimenemme Ja kalpenemme Kuin myrskyn tauoten.

Kuin tulvan lailla, Kuin mieltä vailla, Me joskus riehumme. Taas synkin sieluin, Kuin kosken nieluin, Mert' aavaa etsimme.

Mut mer' ei meitä Vaan tyyneen peitä, Ei mieltä rauhoita: Me aaltoilemme Ja kaipailemme Kuin höyry taivasta.

Mit' oiskaan missä Maan kyynelissä? — Vain pilven vuotoa. Mit' oiskaan missä Meiss' ihmisissä? — Vain luonnon kiihkoja.

Oi, voima Herran, Meit' auta kerran, Luo meihin valkeus! Luo meille johto, Luo puhdas tahto Ja suuri rakkaus!

HÄÄHYMNI.

Laulettu Aino Achtén ja H. Renvallin häissä 6 p. toukokuuta.

Kööri: Se ihme vanha aina uusi On joulukynttilät ja kuusi Ja nuorten raikas rakkaus. Oi, kulta, kunnia ja maine, Ne jäähtyvät kuin syksylaine, Mut ain' on lämmin rakkaus.

Maan suuret seppeleitä kantaa, Työt kauniit kiitoksia antaa, Mut kaikki voittaa rakkaus. Maan linnat loistavina hohtaa, Tiet kohden korkeutta johtaa — Ne voittaa koti, rakkaus.

Se taiteen luo ja tieteen kaivaa, Se yhteisonnen tietä raivaa, Suur', uhrialtis rakkaus. Se juurtaa synnyinmaahan juuret, Se teot maailmaan luo suuret, Suur' rakkaus, suur' rakkaus.

Soolo (myöhemmin kööri): Herra suojaa, siunaa näitä Yhtyneitä lemmekkäitä, Rakkaus, luo maailmaa! Auta heidän onneansa Niin ett' onnistuu myös kansa, Toivo taivaat kirkastaa!

Kööri: Soinnu taivas, soinnu maa!

PÄIVÄNPOIKA.

Kuusvuotiselle Eljakselle.

Tunnetko sinä, Eljas poika, Millainen on Päivänpoika? — Uljas, rohkea ja nuori, Sen on linna kultavuori. Sieltä matkahan se lähti, Saattajana aamutähti, Lakkaamatta tehden työtä, Hävittää se mustaa yötä; Silmät säihkyvät kuin palo, Muoto muuten puhdas, jalo. Kevät-aamusin se varhain Pyrki ulos maailmaan, Kaikki tahtoi kääntää parhain, Kylvi maita kukkimaan. Yön se syyti syrjällensä, Tähdet siellä kiiluvat, Rakkaudella sydämensä Tahtoi voittaa maailmat. Mihin käänsi silmiään, Sinne lahjoi lämmintään, Siellä elämätä kyti, Tuhansien suonet syti, Povet paisui, jäistä suli, Valo väikkyi, leimui tuli. Köyhät, pienet, suuret suki Päivänpoika puhtoisiksi, Uusin vaattehin ne puki Kirkkahiksi, juhliviksi. Kaikille sen paiste riitti, Sitä vanhat, nuoret kiitti. Kuolleetkin se haudoistaan Nosti valkeuden työhön, Lähetteli valtojaan Pohjolankin pitkään yöhön. Suomen tahtoi kruunata Niinkuin lapsi maammonsa: Näkemähän voittoisata Lapsiensa kunniata.

Nyt sinä tunnet, Eljas poika, Millainen on Päivänpoika. Kasva Päivänpojan parveen, Soita sitten voitonsarveen!

1/6

NUORI PRINSESSA.

Metsän rinnassa Vanhassa linnassa Kasvoi prinsessa nuori. Taivas kun korjasi immen taaton, Hoiti hänt' äiti muori.

Kultakutrina Auringonruusuna Kaunis prinsessa loisti. Sulhot suuretkin impeä kosjoi — Hän ne rukkasin poisti.

Miksei kelpaa maan Vallat, ei rikkaatkaan? Hän kun urhotkin hylkää! Aamusta iltaan askaroipi Eikä aattele ylkää.

Hällä on rinnassaan Suursurut synnyinmaan, Hälle on kansansa kallis. "Jos olis sankari Suomenmaassa, Ei se orjuutta sallis!"

Huokas prinsessa Sydämen tuskissa, Että kansakin kuuli. Silloin rinnasta linnan metsän Puhui puhtaampi tuuli.

Köyhä kantelen- Soittaja laulaen Linnanpuistohon astui: Hänpä soitti ja lauloi, että Silmät kuulijan kastui.

"Astu, impyein, Luokseni, rinnallein, Hehku nuoruutta mulle! Niin minä urhoiksi kansan laulan, Vannon lempeni sulle."

Jalo prinsessa Hehkuikin nuoruutta: Syttyi laulajan mieli. Laulut liekkihin kansan nostaa, Kannel soi palokieli.

Kannel, kasvata Suomelle urhoja, Joita rakkaus johtaa, Joihin prinsessan into syttyy, Konsa taistelu kohtaa!

24/9

OPETTAJANI NESTOR JÄRVINEN.

k. 19 p. lokakuuta.

En muista lauseitas, en neuvojasi, Et luonut mulle tietä valmista. Vaan rakkautta uhkui rinnastasi, Se innostutti, käski: ponnista Ties itse auki!

Mua muistikaavoilla et kiusaellut, Vaan tunnon työlle laskit painoa. On monta tietä Roomaan johdatellut, Vaikk' onkin Rooma maassa ainoa. Niin varmaan luotit.

Totuuden voimaan uskoit jokaisessa, Kun tahdon löysit vilpittömän vaan; Et kiinni kimpuroinut kirjaimessa, Vaan hengen päästit luomaan muotojaan. Näin neuvos tuntui:

El' usko sokeasti: kaikk' on hyvä. Kun jyvän löydät, sitä punnitse, Se onko terve vaiko torajyvä, Se itse tutki, hyvä nielase, Vaan hylkää kehno.

Niin miehen luonne arvokas sun täytti, Juur itse miehen eikä matkijan; Mit' itse tunsit, sitä toimes näytti, Et orjaellut mieltä maailman. Mies meilt' on mennyt.

Vaikk' olit aina itsemiehesi, Niin rakkaus sun muihin yhdisti.