VUOSI 1893.

MERIMATKA.

Laiva kotirannassa Kauan vartoi lastissa, Vartoi myötätuulta, Viedäksensä maailmaan Tavaroita Suomenmaan, Vartoi myötätuulta.

Tuuli heräsi, Purjeet kohosi, Kotiranta jäi ja jäi.

Monet hellät sydämmet Sinne jäivät — liinaset Liehuivat vain sieltä Rakkauden kieltä. Kotiranta jäi ja jäi.

Oikein oiva vauhtia Mennään alkumatkassa, Kautta tuttujen salmien, Tutun tuulen liekuttaissa, Laivan mieli ja miehien Kiitää kaukaisissa maissa.

Mutta mielen lentokuvat Tosityössä kukistuvat.

Joutuu sitten ilmat kurjat, Vaihtomieliset ja nurjat, Tuuli kieppuu siellä täällä Eikä viihdy millään päällä. Idät, lännet, pohjat pyörii, Kaikki ilman kulmat kierii. Ilmattaret, hurjat naiset Pitävät kai tanssiaiset. Kulkee monet virtaukset Ristiin, rastiin, Vaan ei mitkään viimahdukset Viihdy mastiin. Perällä kun pohja teutoo, Kokass' etelä jo reutoo, Kumpikin ne jättää pian Uuden tuulen tulla sijan. Moisten henkivirtain kanssa Lainehet käy kummissansa, Sinne tänne huikennellen, Neuvotonna lieksahdellen. Mielessä on suuntaa sata, Mut ei yhtään vakavata. Jotain uutta tuumaa tässä Harkitaan — lie syntymässä.

Niin akanvihuri äkkipää Nyt ryöpsähtää. Sen iilipilvi lennättää. Se luulee laivat kääntävänsä Ja luonnonvoimat säntiltänsä Ja merenpohjat nurin närin, Sielt' etsivänsä salakarin Ja siihen ruhjovansa laivat, Niin päättävänsä matkavaivat. Se kohisee Ja tohisee, Se nostaa meren huomiota Kuin nousemass' ois suuri sota. — Kun laivaväki Sen kumman näki, Se kietasiikse öljytakkiin Ja rasvalakkiin, Niin valvovaksi Ja hartahaksi. — Mut iilipilvi vihuroi Ja räiskää, roiskaa minkä voi. Se sataa rapsuttaa Ja laivaa liekuttaa. Se puskee, pauhaa, pohtaa, Kuin uhkamieli sukeltaja Tai ahnas aarteen tavoittaja Se syvyyksiä kohtaa. Se väsyy, taukoaa Ja jälleen ponnistaa, Mut väsyy aina vaan Ja vaipuu, pettyneenä voimistaan.

Laivan mielestä ei jää Matkan pää. Vaikka venhe väylältään Joskus poikkeaa, Se tok' yhtenään Sinne palajaa. Noutain hetken tuulten tarkoitusta Matkustaja voittaa kokemusta.

Vanhan tuulen maininki Silloin tällöin loiskuvi, Laivan kylkeen läikähtää, Hervotonna siihen jää. Sekin suunta puski aikanaan — Raukeaa nyt vuorostaan.

Illan tullen tuuli herää, Aallon henki virkoaa. Vieno myötätuuli Purtta tuudittaa. Laivan saumoiss' ei nyt ruska Myrskyn tuska, Mennä vierii verkalleen. Ei se kieku Eikä lieku, Vettä viiltää tasaiseen. Ilmass' ei nyt kuulu uhkaa, Ei se vongu, sen kuin suhkaa, Niinkuin palkeet seppää palvelee. Yö jo lähenee. Vilvas tuuli purjeet pullistaa. Laineet haastelee — Ken se luonnon kieltä oivaltaa? Merimies nyt harrasna Seisoo laivan kannella. Kirkossa hän nuokuten Kuuli saarnat pappien. Täällä tähtitaivaan alla Mielellä nyt valvovalla Luonnon sanaa tarkastaa. Luopi silmät meren yöhön: Sieltä kiiluu, kimaltaa Miljoonia parvia Kipunia Kirkkahia Niinkuin kiiltomatoja, Siin' ne välkkyy öisess' aallossa. Syvyydessä helmiä, Korkeudessa tähtiä, Mieless' ajatuksia, Työtä, vaivaa matkalla — Siin' on luonnon totta, kaunista.

Taasen aamulla Ilma uinahtaa, Purjeet mastossa Jouten tutajaa, Laiva näyttää torkkuvan. Merimieskin kopissaan Kuuluu kuorsaavan. Toiset korjaa touvia Taikka paikkaa purjeita. Päivä paahtaa taivaalta.

On suuren suurta ja mahtavaa, On juhlallistakin täällä, Kun meri taivasta kuvastaa Näin kirkkahalla säällä, Kun syvyys huokuu, huokuu Ja laiva hiljaa nuokkuu, Kun merimies laulussaan Käy kaipaamaan:

"Niin kaukana kuin on maa ja taivas Toinen toisestansa, Niin kaukana täytyy merimiehen Kulkea kullastansa. Tuuli tuu, tuuli tuu, tuuli tuu!"

Tyyntä kestää kauemmin, Kestää päivän, toisenkin, Kestää ikäviksi. Mitä hautookaan Syvyys kohdussaan? Mitä aikoo avaruus? Ikävä kuin ikuisuus Äärettömän suuruuden on hiljaisuus.

Meren laine laiskuuttaan Homehtuu; Luonto työstä, työstä vaan Uudistuu. Kapteen nurkuu: "Ennen myrsky, Ennen hurja aaltoin hyrsky, Kuin tää veltto toimettuus!"

On taas ilta. Kokkapuolta taivahilta Äänettömät liekit väikkyy. Tuulee täältä, tuulee sieltä, Vastatusten laineet läikkyy. Meri kantaa salamieltä Syvyydessään.

Mutta yöllä tuuli uhkee Valtaan puhkee. Meri uuden suunnan saa, Yö ja myrsky liittoon yhtyy, Työhön ryhtyy, Raivopäisnä mellastaa. Voimallisna aallot riehuu, Kiihtyy, kiehuu, Kuohuu, korskuu, Pauhaa, parskuu, Ylös mastoon roiskuaa. Jyskii, Ryskii, Laivan laitaa pommittaa: Saumat oihkaa, Ruskaa, voihkaa, Niinkuin sairas kajuutassa, Outo merta kulkemassa: — Hän surkeuttaan vaikeroi, Kuin kurja sill' on elämä, Jok' itseään ei auttaa voi, Niin kurja, niin kurja elämä. — Liekkikäärmeet uivat ilmassa, Kirjaellen merta, taivasta. Pauhinalla sortuu pilvet, Kuin ois yössä inhat ilveet, Sota julma, miekat, kilvet Vuoroin siellä singahtaisi, Kolkko vääryys voiton saisi. Meri paisuu palleaksi, Syvyys vuorehtii ja pärskii, Milloin pyrkii pilviin asti, Milloin aalto laivaan tyrskii. Ilm' uhkii Ja puhkii, Se huokuu Ja vonkuu Ja mastoissa vinkuu. — Jo lasti roikkuu kallellaan, Mut ilma kiihkoilee ja yltyy vaan. Tuntuu kuin ois viime hetki, Meren pohjaan suorin retki, Synkkää täällä, synkkää siellä, Viittoja ei laivan tiellä. Mutta kapteen karjuu yössä, Miehet ankarass' on työssä. Ne kääntää Ja vääntää, Ne veivaa Ja reivaa. Eivät päästä valitusta, Taisteluhun pelko hukkuu. Riehukoon yö, korppi musta, Kerran, kerran sekin nukkuu. Aikansa Kaikella. Vaihtuu tuulet, myrskyt muuttuu, Luonto suuntihinsa suuttuu, Ottaa uusia.

Yön työt päivä paljastaa, Lastin rippeit' aalto kantaa: Siinä uivat pitkät parret, Paksut palkit, hoikat hirret. Tuolta masto loitompaa Siintää, niinkuin hukkuvainen Auttajalle kättä antaa, Vaikk' on apu myöhänlainen. Miss' on nyt tuon laivan väki? Rannallako? Pohjassako? — Taivas tietää, myrsky näki.

Mut on monta laivaa muita, Myrskyn halki ohjatuita: Toiset suurten perhoin lailla Purjesiivet pullistaa, Jotkut siipiä on vailla; Niitä höyry ryskytellen, Itseenluottain, intoellen, Suoraa suuntaa kuljettaa. Vapahina, uljahasti Ulappaa kaikk' uivatten. Miksi? Mistä? Minne asti? Itse tietköön jokainen. Kukin vastaa matkastaan, Päästyänsä satamaan.

Aamun rinnoilla Myrskyn kohdusta Syntyi reipas myötätuuli, Pulloposki, paksuhuuli. Tarttuu laivan purjeihin, Niinkuin poika urhoisin; Se kuin pilvissä Laivaa lennättää, Että silmissä Siintää matkan pää. — Sydän oikein lämpiää. — Viippoo, vaappoo, laiva luikuu Aallon harjalt' toisellen, Merikarjut vierell' uivat, Hyrskis, tyrskis kilvaten. Mieli rannan riemuja Kuvaa kultaisiksi. Tuuli purtta jouduta! Miksi viivyt, miksi?

Merimies nyt rauhassaan Työskeleepi laivallaan. Lasti kalteva Täytyy korjata, Että väistyis vaara silloin Kuin taas myrsky mylvii milloin.

Hetipä tuuli tuittupää Kääntyy toisahalle, Vinha aalto viilettää Laivan loitommalle: Riutuu mielen toivehet, Toiveet liika varhaiset.

Tuuli tyyntyy vähittäin, Nukkuu, raukeaa. Tuulen vuoteheksi käy Sumu sankka, tiet' ei näy. Tuskin huomaa mistä päin Reitti aukeaa.

Mutta merisairas se Nousee kannelle. Rantalintuja Lentää laivalla. Kalastajat kuutoista Tuovat kaloja. Terve, oudon rannan tervehdys! Terve, kaikkein kansain veljeys!

Herää tuuli uudelleen, Tuutii laivaa hiljakseen. Illan suussa sumussa Venhosta Luotsi nousee laivahan, Tuttu monen kulkijan. Yö kun on Valoton Eikä kuu ja tähdet riitä, Näyttää tulimajakka, Toinen, kolmas tietä siitä Meriportilt' oudolta Rantaan kaupungin. Kun on halki päivää, yötä Nähty vaivaa, tehty työtä, Joutuu vihdoin satama — Kuka vartoo rannalla? Kenen silmä siellä palaa? Terve, ranta rauhaisa! Joskus, joskus merimieskin Rauhaa halaa.

Tyynessä nyt valkamassa Laiva seisoo rauhassaan, Kuin ei myrskyss' ankarassa Taistellut ois milloinkaan. Mut sen ympäri ja yllä Elämää on yltäkyllä, Pauhinaa ja paukkinata Puuttumata.

1889-93.

SUOMALAISEN TEAATTERIN SYNTY.

Kirjoitettu Kaarlo Bergbomin syntymäpäiväksi 2 p. marrask. 1893. Lausuttu suomalaisen teaatterin 25 vuosipäivänä 10 p. marrask. 1894.

Kas kuin lapset leikissänsä Häämenoja näyttävät, Kaks on hääparina tässä, Onnelliset, viehkeät, Kolmas pappi vihkimässä, Sitten tanssit ketterät.

Kaikki käy kuin elämässä, Leikiksi ei muisteta, Lastuviuluansa soittaa Nuorin poika pankolla, Ilon, innon valta voittaa Mielet pienten parvessa.

Toinen näytös: lapset leikkii Vanhain perhe-elämää: Tyttö tuutii vauvalasta, Kehtovirttä visertää, Poika kengittää hevosta, Puuhevosta säyseää.

Kaikki käy kuin elämässä, Leikiksi ei muisteta, Onhan herkkä lapsen tunne, Miel'kuvastin kirkasna. Sinne pienet kiitää kunne Suuret ajan virrassa.

Kolmas näytös: lapset leikkii Hautajaisten menoja: Pieni kuoli, kellot soivat, Soipi laulu surkea. Vanhempainkin mielet voivat Tuota kuullen mustua.

Kaikki käy kuin elämässä Leikiksi ei muisteta, Aik'ihmisten tavat toimeen Puhkeavat lapsissa. Noin heräisi taide taimeen — Kun ois tuota hoivata!

Neljännessä näytöksessä Nuor' on impi tuskissaan: Ilmoille hän tahtois tuoda Kuvat kummat sielustaan, Elämän kaikk' eljet luoda, Nähtäviksi maailmaan.

Tahtoisi kuvata konnan Kujeillensa, koukuilleen, Näyttää narrin naurettavan Elävänä, ilveineen, Sankarinkin kunnokkahan Kantaa arvon kirkkauteen.

Tuost' on impi tuskissansa, Ei voi auttaa äitikään: Isä tyttärensä toivot Pitää melkein leikkinään: "Turhia nuo tuskat, raivot, Paras mennä miehelään!

Papiksi et kelpaa, tyttö, Muuksi et voi toivoa." — "Suo mun luoda elämästä Maailmalle kuvia! Elämästä — juuri tästä Tulkita suo totuutta!"

Silloin sankar' immen luokse Astuu, tarttuu kätehen; Taiteen pappi luontoansa, Valpas, säihkysilmäinen, Euroopainen koulultansa — Sydän suomalain on sen.

Immen temppeliin hän viepi, Siellä hoitaa, kasvattaa. Alkaa sitten viides näytös, Esirippu kohoaa: Immen sanat, kasvot, käytös Elämätä kuvastaa!

"Suomalainen teaatteri!" Huutaa kansa innoissaan. Silmät säihkyy riemumieltä, Eläköötä huudetaan, Talvi riutuu suven tieltä, Kukat kasvaa tukkunaan.

Kukkihin se impi peittyy, Luonnon kevät tullut on, Linnut laulukielin saavat, Soitto liittyy voittohon, Parantuvat tuskat, haavat, — Ihme aavistamaton!

Viides näytös kestää vielä, Suomalainen näytelmä, Sama impi toimii siellä, Kuningatar helmivä, Elämän, totuuden tiellä Palvelee hän ylintä.

Palvelee hän kauneutta. Mutta ylipappina Opin on ja luonnon tuote, Jolla ain' on varalla Viisas lause, varma luote: Kaarlo Bergbom — kunnia!

TYÖKANSAN MARSSI.

Työkansa, nouskaamme! Tuo entisyyden loistoisuus Ja nykyisyyden mahtavuus On työtämme. Nyt painavatko meitä ne! Ne niskoiltamme puistamme. Täysikäisiksi kypsyttää Meit' aika tää Ja neuvoo menneisyys.

Työkansa, nouskaamme! Työ korkeimman on tahtoa, Mut kurjuus orjan kahleita — Ne katkomme. Siks emme raada juhtina, Vaan luonnon eturinnassa, Valoa kohti pyrkien, Töin, taistellen — Se meidän valtatie.

Työkansa, nouskaamme! On meissä Suomi suurinna Ja kansan voima vahvinna, Me nouskaamme! Kun perhekunnat, lapsemme Me valvehille nostamme, Ne uuden voiman tenhokkaan Tuo maailmaan Ja Suomen vahvuuden.

Työkansa, nouskaamme! Meit' osa kallis vartoaa, Töin, toimin, voimin valloittaa Sen tahdomme. Työn kunnia, työn arvo, ne Ja valistus on toivomme, Kaikk' oikeudet tasaiset, Tiet avoimet Ja veljein vertaisuus.