VUOSI 1899.

RAAJARIKKOINEN.

LAPSI. En isää, en äitiä auttaa voi, Miksi mun Luoja maailmaan loi?

ÄITI (rukkinsa ääressä). Maailman rukissa kehrättäväksi Luoja sun tänne tuomaan läksi, Kuteheksi kultakankaaseen, Kirjavahan, riemuraittaiseen, Jota kukin kaunistella voi, Jossa kukin säveleensä soi. Siellä soinnut ihanasti, sieltä Sinä kuulet tuhat onnenkieltä.

LAPSI. Miksi täällä täytyy kärsiä, Paljon surra, paljon itkeä?

ÄITI. Siksi että onnenkutehet Tarvitaan niin hienon hienoiset.

Cannes 9/1

POIS VALON TIELTÄ!

Puut, ikkunastani loitommaksi Pois päivän tieltä lähtekää! Sisälle, kukkani, astukaatte Tai syrjemmälle väistykää! Minä puita lemmin ja kukkia lemmin, Mut valoa vielä, viel' enemmin; Siis suurin kunnia suokaa sille, Edellä valkeus päästäkää!

Kun valon valta mun luonani on, On puita, on kukkia mulla, Myös linnut oksille lentävät, Ne tohtivat luokseni tulla. Puu, kukka maahan jos hakattaisiin Ja linnut oksilta ammuttaisiin, Niin valon lämmössä sydämeen Ne mulle kasvaisi uudelleen. Siis valokullan te sallikaa Mun kotiini, luokseni tulla!

Cannes 19/1

SULJETTU PUUTARHA.

Mies rikas rustasi linnan uljaan Ja puutarhan päivänrintaan, Vaan köyhän kansan ei sallinut sinne Hän silmätä mihinkään hintaan.

Hän linnan, puiston muurilla kaarsi, Vaan ruusut kasvoivat yli; Sireenit, öljypuut, oransitkin Ne huusivat: auki on syli!

Nyt köyhä kansa kuin mettinenkin Näki oransin kultaposket Ja tunsi tuoksua ruusun, liljan, Vaan puuttui kullat ja vasket.

Ei käsi ylty, ei raha riitä — Kaikk' yksin rikashan vaatii: Siis muurin kauhean korkeaksi Hän puiston ympäri laati.

Nyt lintu musta vain sinne pääsi Ja käärme nous' yli muurin; Ei silmä köyhän, ei auringonkaan, Ja siitä tappio suurin.

Siell' yö ja kalma nyt viihdyskeli, Puut, kukat kuihdutti huoli, Ja mieli haikea rikasraukan Myös sairastutti — hän kuoli.

Sen jälkeen — muurit kun aika mursi — Puutarha virkosi jälleen Ja kaikki kansa käy poimimassa Sielt' iloa elämälleen.

Cannes 12/1

ALAHALLA.

Siell' alahalla hurjat riitelevät, Ne toinen toistansa tyrkkii, Ja joukossa siellä väkevimmät Ne kansan jumaliksi pyrkii. Mut, oikein ihmeinä loistaakseen, Ne kansaa tahdo ei tasalleen.

Kuin fosforipölkyt pimeässä He välkkyvät — niinkuin paavi Ja kätyrit kähmivät hämärissä, Kuin munkit, kädessä haavi. On pimeässä järvessä mukavaa, Vaan kunniallista ei, tuulastaa.

Cannes 21/1

TOMUINEN.

Kuin lapsen sielu, niin hentoinen On maantien laidassa kukka: On silmäkin sillä kuin ihmisen Ja lehtinä tumma tukka.

Vaan tomuinen, oi tomuinen On maantien laidassa kukka, Ett' eiköhän kuihtune poloinen, Sit' eiköhän perine hukka.

Olis siivet sillä, niin lentäisi Se puhtahammille maille; Vaan sielläkin ihmiset mieltyisi, Sen leikkaisi siipiä vaille.

Tuop' ilma tuulia puhtaita, Voi taivas lainata kasteen; Mut myrsky, halla on korjanna Monet joukosta maailman lasten.

Cannes 25/1

PENSAITA JA PUITA.

Pensahaksi Matalaksi Kanerva meillä jää; Etelässä Lämpimässä Puuksi se ennättää. Kunpa vain ei ihmiset Meill' ois pelkät pienoiset, Matalat ja matavaiset, Kurjat, kierot, halpamaiset.

Oispa aika toivottaa Heille vartta vahvempaa: Selkärangan Niinkuin hongan, Joka pilvissä, Yössä, myrskyssä Korkeutehen päänsä kurkottaa, Seistä, sortuakin uskaltaa.

Cannes 2/2

VIIRIMME.

Mik' onkaan meidän viirimme, Jonk' ympäri me yhdymme? Peruslakimme, peruslakimme! Ei liehu päämme päällä se, Se syöpynyt on vereemme. Sen johto riittää: järjestys Sen riento on ja edistys. Sen isät meille sääteli Ja ruhtinaamme vahvisti — Se on Suomen viiri, se.

Ja mitkä värit viirissä Voi kiintää meidän sydäntä? Värit luonteemme, värit luonteemme: Ne rehti luotettavuus on, Pyrintö puhdas, nuhteeton, On horjumaton kestävyys Ja yhteistyössä ystävyys. Ne värit luoja johtaissaan Jo meihin piirsi sormellaan — Ne on värit viirimme.

Työtanner, sotatanner, se, Jonk' yli johtaa viirimme? Se on Suomemme, se on Suomemme! Maa, jossa kukkii isäin työ Ja josta lapset leipää syö, Maa, jossa oikeus, valistus On kansan toivo, lohdutus, Ja jossa työmme hedelmät Myös maailmalle kypsyvät — Se on meidän Suomemme.

Jos viiri meiltä riistettäis Sen henki rintahamme jäis: Oma henkemme, peruslakimme. Ja värit suomalaiset, ne Myös säilyis meidän kanssamme. Ja vaikka meidät silvottais, Pois luontomme ei lohkeais; Jok' uusi polvi povestaan Taas nostaa viirin valvomaan — Se on viiri Suomemme.

Siis viirihimme yhdymme Ja toimeen, työhön ryhdymme! Työmme Suomelle työt' on kansoille. Ken uskollisna itselleen On vilpitön myös veljelleen, Hänt' askeleensa kiittävät, Hän suhteet luopi lämpimät, Ja rauhan viljavainion Hän työmies uskollinen on — Se on viiri Suomemme.

Cannes 2/2

RAJAMAILLA.

Ajan aallot ankarasti lyövät Ja ryske kaikkialla käy, Maan suuret pienempiä syövät Ja heikon lohdutust' ei näy. Väkivalta toivon sammuttaapi Ja villit voimat raivoaapi. Oi, ihmisyys, oi oikeus, Miss' onkaan teidän pelastus!

Mik' ääni huutaa rinnassamme? Se ihmisyyden vaatimus: Ett' on myös Suomen kansallamme Elämän suuri oikeus. Me omilta kun juuriltamme Valoa kohti ponnistamme, Hedelmät Suomalaiset me Sivistystyölle kannamme.

Me nuoret mielet yhdistämme Nyt kaikki valon lieden luo Ja sydäntämme lämmitämme, Se meille uuden tarmon tuo. Se taistelussa ihmisyyden Tuo meille innon, kestävyyden Ja tunnon selvän, kirkkahan, Pimeät vallat voittavan.

Tää kansa, joka sielustansa Jo muinoin suuret laulut loi, Ei sorru miehuusvuosinansa, Kun lasnakin se kestää voi. Työase sillä heiluu vyössä, Sen voima varttuu päivän työssä Ja pohjasta sen sydämen Soi laulu uuden huomenen.

Kuin niittypaju painon alta Me nousemme ain' uudelleen; Kuin raita, ilmaa korkealta Me hengitämme sydämeen; Ja niinkuin laine rantojansa Tää kansa seuraa lakiansa. Vaan ajan myrskytuulissa, Oi Suomi, ollos valvova!

Me naapuria lähestymme, Kun kättä ystävän hän tuo, Työkumppaliin me veljestymme, Kun hänkin meille arvon suo. Vaan kädessä jos käärme hällä, Me kaartelemme etähällä: Mies kelpo karttaa riitoja, Tok' oman tuntee arvonsa.

On meidän arvo itse meissä, Sit' emme salli tallata. Kun rehti kunto töissä, teissä On kunniamme mittana; Kun valistus on miekkanamme Ja puhdas tunto rinnassamme, Kun itseämme emme myö, Ei mitkään vallat meitä lyö.

Me nuoret mielet yhdistämme Siis valistuksen lieden luo, Ja sydäntämme lämmitämme, Se toivon, voiman, innon tuo: Ett' uskollisna suojelemme Me isäin lait ja vapautemme, Niin Suomi polvi polvelta On kukoistuva, nuortuva!

Cannes 9/2

UUTTA, UUTTA.

Oi linnut, laululinnut, te Mun luontoani seuraatte: Te orahille Ja kukkasille Vain laulelette. Kun tähkä täyttyy, Kun jyvä kypsyy, Te vaikenette, Tai kevättä etsitte uutta, uutta, Valon ja kukkien ikuisuutta Ja siksi seutuja vaihtelette.

Cannes 16/2

JUMALA HYLKYSILLÄ.

LEGENDA.

Tabernakli on särjetty! Jumala Pois päästetty! — Hyvä, se hyvä! Mut missä hän voipi nyt asua, Mikä paikka on rauhainen, pyhä?

Hän etsimässä on sydäntä; Hän mennyt on kirkkoon. Mutta Hän kuort' on ja temppuja löytännä Sydänraukkoihin kietounutta.

Hän tutki nyt rikkaita kotia, Vaan sielläkin kultainen kuori. Häntä vanhat kammoi kuin peikkoa, Ja moniko siell' oli nuori.

Työmiehiä löysi hän. Niilläkin Oli työtään korvihin saakka. Kun sydäntä tutki hän — hirmuisin Siell' asui jo murheen taakka.

Hän tarkasti myös sotajoukkoa, Jalo sydän on kenties siellä. Ei! siell' oli kylmä kuin kirkossa, Univormut ja temput tiellä.

Hän valtioviisaita etsimään, Mut Gladstone kuolla jo ehti. Ja muilla ei sydäntä ensinkään — Sen kohdalla vaan joku tähti.

Nyt kääntyi luokse hän ruhtinaan: Sun kuinka on sydämes laita? — Jumal' armahda! siellä on parhaillaan Ministerejä juonikkaita.

Runoseppien luo tuli jumala. Mut heillä on sydän kuin laiva: Siell' leijailee koko maailma, Viha, rakkaus, tuska ja vaiva.

Piti heidätkin heittää, matkustaa Sisämaahan, paimenten luokse Ja maamies raukkoja lohduttaa — Tuli sieltä jo kukkien tuokse!

Maamies oli heinänkorjuussa, Elomaillakin häärivät toiset; Oli kiirettä, touhua kaikilla, Ei joutilaita edes loiset. —

"Mitä? Täälläkö liikkuu jumala! Siis taivaassa riitä ei tilaa. Siks ollut on kehnoja ilmoja, Kun herra noin arvonsa pilaa!"

Niin maamies huudahti ihmeissään, Hien pyyhkäsi otsaltansa. Ei näyttänytkään hän sydäntään, Vaan huolehti saalistansa.

Ei jumala pakkoa käyttänyt Kuin maalliset vallat julmat: Hän vapaata sydänt' on etsinyt, Monet kärsien kiusat ja pulmat.

Vaan asunto, hälle kun tarjottiin, Oli ränstynyt ollut jo kauan, Ja milloin hän sattuikin ystäviin, Ne hoippuivat nojassa sauvan.

Siks siirtyä päätti hän taivaasen, Hyvin kauas ja korkealle; Hätähetkinä, ihmisten huutaen, Alas astua maailmalle.

Vaan siitä on seuraus alhaalla Sekasortoinen maailmanvalta: Jalo herramme meistä on kaukana, Hätähuuto soi kaikkialta.

Cannes 13/2-2/3

MURHELINTU.

Kottarainen, se murhelintu, Jota harvasti mainitaan, Oli oppinut elämältä Pienen, pienosen laulun vaan.

Kottarainen, se tumma lintu, Lauloi pienosen säveleen, Minkä lauloi, sen totta lauloi, Se koski kuulijan sydämeen.

Cannes.

MEREN RANNALLA.

Meri valtava, keuhkos anna Avaruutta mun hengittää, Väkivoimasi mulle kanna Luonnon ääriä yllättää.

Meri valtava, sydänpalkeet Anna myrskyssä kestäntään, Luonnon riehuvat voimat, alkeet Tahdon tarmolla säätämään.

Sitten tyynessä anna mieli, Joka maailmat kuvastaa, Josta välkkyisi taivaan kieli, Vaikk' on pohjassa vankka maa.

Rikasriistaiset meren nielut Minä sieluuni tahtoisin, Sinne hurmaisin ihmissielut, Satulinnoihin kirkkaihin.

Onnenmettä kuin mehiläiset Kellareissani keittäisin, Mut taas onnesta päihtyväiset Myrskyn siiville heittäisin.

Merikäärmettä vastaan veisin Heitä hurjahan taisteluun Enkä uupuisi kyyneleihin, Tuskan, onnenkin vaihteluun.

Meri lienenkin rantalaita, Aalto pohjattu, katoton, Pilvilentoni raja-aita Oman painoni pakko on.

Utusiipenä päivän alla Ylös kirkasna karkelen, Sieltä mielellä raskahalla Painun maaemon paarmaillen.

Kiehun, riehun ja etsin merta, Yhteisrientojen pauhinaa, Mutta kaipaus joka kerta Ylös, ylös mun nostattaa.

Hyrski, sieluni, riehu myrsky, Jos se aaltojas puhdistaa! Toki ankarin, tuimin tyrsky Rannan hiekalle raukeaa.

SANKARI.

Valonsankari, aurinko, Sinun matkas on mainio: Nouset loistossa, kunniassa Niinkuin paavikin valtikassa. Mut et kansoja kerjää, kisko Etkä valheita heille visko. Sinä lämmintä valkeutta Kylvät, kasvatat rakkautta. Nostat ruusun ja neilikin, Lemuhuulisen narsissin, Mimosan, kultia kukkivan, Eukalyptuksen korkean. Jalo palmu ja sypressi Kohti taivasta pyrkivi, Sitrun, viikuna, viinimarja, Tuhatsilmäinen kukkasarja Päivän lemmestä päilyvät, Pippurmarja ja piikkipensas Oman luontonsa näyttävät. Sisiliskokin, käärme, konna Ovat tahdosta auringon — Nehän nostavat taistelon: Muuten maailma toimetonna Kuollut, keinoton, kurja on. Jalopeura ja kotka, ne Aasit nostavat valveille. Mutta auringon valta, muista Ylin, voittavi taisteluista: Näitkö riehuvan myrsky-yön? Päivä päästi sen pauhinasta; Tunnet raakojen rosvo työn — Valo auttavi vainojasta. Valon kulku se vainoo maata, Ettei kuolema voittaa saata. Miksi säikyt, kun pilvehen Näet peittyvän päivyen? Miksi auringon vaipuessa Suru sulla on katsehessa? Alas Esterelvuoren taa Valon sankari uppoaa. Meri siellä sen ottaa vastaan, Niinkuin äitikin lempilastaan, Rinta hehkuen purppurasta, Pojan kaunihin kunniasta.

Kukka silmänsä ummistaa, Iltalauluja kaikuu maa. Miksi riennätte pilvet sinne? Päivän haudalle vaiko minne? Miksi Esterel synkkä on? Hautakumpuko toivoton? Pilvet varjoja sinne heittää, Suruharso sen kasvot peittää. Itkee taivaskin. Tauotkoon!

Valo ei väsy taisteloon. Pääskyt muuttivat Afrikkaan, Mutta palaavat aikanaan. Kesyn pääskynpä seurassa, Valon noustua uutena, Palajamme taas pohjolaan Pimeyksiä voittamaan.

Cannes.

KEVÄTVIRRAT.

Soista, järvistä Jäät on lähtennä, Vesi vuorilta Vierii virtoina, Salon sydämet Taas on lämpöiset.

Nuoret virrat, te Minne riennätte? Mit' on kiirettä? Päiv' on pilvessä, Sumu peittää maan, Miss' on taivaskaan?

Sydän taivaan on Tyly, tunnoton. Vallat korkeat Lain rikkovat. Nuoret virrat, te Minne riennätte?

Virrat vastaa: me Tiemme tiedämme. Yksi aatos on Meillä verraton: Elää tahdomme, Siksi riennämme!

Elää omasta Suomen voimasta. Kivet käännämme, Pyörät väännämme, Luomme kukkia, Kevättoivoja,

Luomme vainiot Maassa mainiot; Kevätsydämen Voiman lämpöisen Maalle annamme — Siinä uhrimme.

Aikain menneitten Päivä paisteinen Meidät vapahti, Työhön valmisti. Meidän rinnassa Aik' on tuleva.

Nuorta verta me Täynnä hyrskymme, Nuorta voimaa me Tuomme Suomelle. Matka kirkastaa, Liitto vahvistaa.

Suuren, mahtavan Virran hohtavan Luoda tahdomme Suomen rannoille Lämmön tuojaksi, Suven suojaksi.

Meiss' on valkeutta, Vaikk'ei taivaalla; Meiss' on oikeutta, Vaikk'ei korkeilla: — Kevätvalkeus, Elämänoikeus.

Ne ne voittavat Väet valtavat, Ne ne uudestaan Luovat valonmaan. Kevätvirtoja Voitte uskoa.

Sveitsi, Vevey 30/4

SVEITSI.

Vuorivirta pauhaten Rientää Lemanjärvehen. Kirkasta se välkkyy mieltä, Vapauden kertoo kieltä. Niinkuin Suomen virroilla Sill' on paljon toivoja. Mut ei yhtä usein se Pettyne.

Niitty heinäsirkkoineen, Heilmäpuineen, kukkineen Tuntuvat kuin tuttavilta, Lupaavilta, tuoksuvilta; Hymyilevät päivälle Niinkuin lapset taatolle. Vaan ei niillä pelkoa Hallasta.

Paljon yhteiskukkia Tääll' on, joita Suomessa, Ihmisissä paljon somaa, Tuntuu kuin ois meidän omaa. Mutta tääll' on tyydytys, Kansan tahdon täyttymys, Tääll' on Suomen toivomus: Vapaus.

Valistus ja vapaus, Joista puhkee rakkaus, Joka vieraat veljestyttää, Uskot, toivot lähennyttää: Heikkoin syöjät, sortajat Ihmisiksi muuttuvat. Milloin, Sveitsi, Euroopat Valloitat?

Vevey 3/5

PALAUSTUNNELMA.

Etelässä lämpimässä Sydän kaipaa Suomeaan, Halki myrskyn sinne soutaa Kallioiseen rantamaan.

Kylmä viima vinkuu vastaan, Taivas lunta tuiskelee, Kevätkuussa lehti kuihtuu, Sydänparkaa kirvelee.

Pilvessä on kansan mieli, Silmä epäluuloinen, Epätoivo sydämessä — Missä luottamus on sen?

Missä toivo, kotirauha, Yhteisonnen kukkanen? Ennen toinen toiseen luotti, Miss' on turva lakien?

Sydän kotioksaa etsii, Siinä surren laulaakseen; Ehkä vaihtuis inha ilma, Päivä paistais uudelleen.

Mut ei mulla kotikolkkaa, Minne pääni kallistan — Tuvan takana on turve, Sinne, — sinne torkahdan.

Näen siellä unta synkkää Riistetystä maastani, Likaisista urkkijoista, Taisteluista kansani.

Näen unta enkä herää, Kunnes voittaa vapaus, Kunnes laki maata valvoo, Koittaa kansan oikeus.

Hanko 23/5

ELÄMÄN LAHJAT.

Maan lahjat, taivaan antimet Mit' ovatkaan, kun kerskailet? Kuin ruoho, lehti vihreä, Vain kesäkauden kestävä. On onnellisin tunnelma Kuin kukan tuoksu tuulessa, Pois haihtuva ja vaihtuva. Tekosi, toimes parhaimmat, Kuin hedelmät puu, luovutat Ja onnen ehkä nautit siitä, Etteivät lapses hylkää niitä. Ja elämäsi iltana Alasti seisot tuulissa, Kuin viikunapuu syksyllä, Odottain uutta kevättä — Jos tohdit, jollet vapisten Epäile voimaa juurien.

5/7

KÄY VASTAKIN!

Tiesi totta se pieni lintu, Olalleni kun lennähti: Tiesi kuinka mun sydämeni Kovin lempeä kaipasi.

Tunsi varmasti linnun lapsi, Kuinka kaihosin ystävää, Siksi riensi se rinnoilleni, Tahtoi mieltäni viihdyttää.

Mutta maailman silmä sattui, Siitä lintuni säikähti: Kauas karkasi — minne, minne! — Ken sen etsi ja ennätti.

Kiitos, kultainen linnun lapsi, Että muistit mun kerrankaan; Jollet eksyne ainiaksi, Käänny luokseni uudestaan!

Lennä luokseni! ynnä sitten Suomen lohduksi lauletaan; Läpi kaihon ja kyynelitten Toivon laulamme kukkimaan.

Koivula 17/7

ALAS VÄÄRYYS.

Oli aika, kun ihminen pilkottiin, Jäsen päivässä lyötiin pois, Ja ne lintujen ruuaksi viskeltiin, Että rangaistus julmemp' ois.

Tapa raaka se jäi. Vaan sielumme Nyt hienoksi silvotaan, Kun julkinen kieli, kun soihtumme, Sana lentävä kahlitaan.

Ja mikä on kallihin — rakkaus Isänmaahan — se kielletään Ja synnyinmaaltamme oikeus, Terä silmämme, riistetään.

Näin kaikki kun meiltä on riistetty, Mikä suurt' on ja kallista, Niin sielumme, hienoksi kehrätty, Sekö löytäisi rauhansa?

Ei sielumme ennen rauhaa saa Kuin oikeus kruunataan: Käsi levoton auralta herpoaa, Kun lait käy horjumaan.

Ja kansan huutoja tuulet vie Yli maan, yli maailman: Alas vääryys, oikeudelle tie, Valo, vapaus valtahan!

Helsinki syksyllä.

VALOSSA.

Alat laajat, suuret maailmat Silmissäni joskus loistavat, Kaikki tähtitaivaan kultaamat. Toisinaan näen pienen lemmenkukan, Immen silmän taikka hienon tukan, Nekin kaikki taivaan kultaamat. Joskus mulle kaste ruohossa, Pieni helmi suur' on maailma, Kun se vaan on taivaan kultaama. Äiti, koti, kansa, synnyinmaa Valon valvattina heijastaa, Kirkastuvat taivaan kullassa.

TAIVAASEN.

Olen varma, että kukka niinkuin puu, Jonka latva korkeutehen kohouu, Uskoo kasvavansa taivaasen, Sinne silmäilee se tuoksuten, Eikä epäile kuin ihminen Eikä petykään: — Jos alhaalla Tai ylhäällä on ilma puhdasta Niin kaikkiall' on yhtä taivasta.

VIELÄ KAIPAA.

Beethoven, suuri mestari, Hän sieluansa soinnutti. Sit' antoi kuulla maailman Ja luuli senkin sointuvan. Se kuunteli ja kyynelteli Ja käsiänsä paukutteli, Ett' ois sen luullut noussehen Jo maailmoihin sointujen. Vaan mestari kun taukosi, Niin joukko vaiti kaipasi Ja vielä kaipaa — milloinka Luo kukin itse sointunsa?

MENNYT.

Veti arpansa nuorukainen, Sotilaaksi hän kutsuttiin: Siit' on asti nyt hurjanlainen, Juopi itsensä juovuksiin.

Surumielin hän nauru suussa Kylän raitilla rallattaa, Eikä viihdy hän työssä muussa, Senkuin tyttöjä petkuttaa.

JÄRKI JA SYDÄN.

Oi, sydämen murhasit rinnastasi, Kun viettelit kultaisen omenani Ja hylkäsit — sydämes tapoit. Sua järkesi johtaa armoton, Kuin terävä partaveitsi; Se järki se kesytön, villi on, Kuin murhaajan käsissä peitsi.

Varjelkoon Herra sun tieltäsi Mun lastani, mun lastani! Mun lapseni itkee, itkussansa On sydäntä — olkoon se lohtunansa. Mun lapseni sydän ei kuollut. Se sydän sorrettu, sairas on, Vaan syvempi entistänsä. Laps ei ole sieluton, tunnoton, Vaan säilytti elämänsä: Hän itkee menneitä kukkiaan, Vaan sydänhän kukkii uudestaan.

SUURET LAHJAT.

On hällä haukan kynnet Ja sydän ilveksen; Hän kuinka tehdä voisi Jalotöitä ihmisten?

Hän rosvon koulut kulki, Kehitti lahjojaan; Miks ihmisrakkautta Nyt hältä vaaditaan?

Jos kyntensä hän peittää, Kun seura vaatii sen, Hän julmuudessa muuten On kissan vertainen.

Jos leijonan ei töihin Hän nousta jaksakaan, Niin saaliin vuoksi suostuu, Kuin karhu, tanssimaan.

Hän ketun konstit keksii, Kun viisast' etsitään Ja hammastaan hän näyttää, Kun kysyt sydäntään.

Siis hällä suuret lahjat On, mutta villit vaan, Tok' ihmisenkin arvoon Hän nousee toisinaan.

IHMIS-ELÄIMIÄ.

Satu vanha kertoo: Löytyi luoto, Jossa eläimill' ol' ihmismuoto. Muuten elivät ne eläimiksi: Joitakuita luultiin lampahiksi, Joita ihmisrevot keritsivät Taikka heitä suuhun pistelivät. Ihmispukki vuohineen siell' eli, Että luoto pahoin löyhkäeli. Jotkut ilmaisivat julmaa sutta, Muiden syöjää perin paatunutta. Ihmismuodon alla itse siat Säilyttivät hekkumaiset viat. Orja, oppimaton ihmis-aasi Pistot kärsi, vasten mielin raasi. Joukoss' asui joku virkku hepo, Jolle työstä harvoin suotiin lepo. Moni ihmislehmä minkä säästi, Käärmemiehet lypsämään sen päästi. Itse koira, aivan ihmiskuono, Muita haukkumaan ei ollut huono. Mirri, sekin ihmisviiksinensä Muiden vainoon uhras sydämensä. Mutta haukat, kotkat, leijonat Ihmisinä voiton ottivat: Nimitettiin vapaasukuisiksi, Ne kun jouten jäivät, vapahiksi. Sellainen se luoto. Mutta meillä Sama satu uudistuu kuin heillä.

MUISTOSSA.

Sun unhotanko? — en koskaan. Vaikk' eläisin niinkuin taivas, Niin vanhaks, harmajaks; Vaikk' eläisin niinkuin taivas, Niin onnen runsahaks.

Minä paljon karvasta, katkeraa Voin matkan varrella unhottaa, Se raskas, raskas on kantaa. Mut onnellista ja kirkasta Elämän muistoa, toivoa, Pois sit' en hentoisi antaa.

Sun kultakutrista nuoruuttas, Sun kirkassilmäistä taivastas; Mun untani, toivon-unta, Kuin puhdasta alppilunta — Niit' unhottaisi en koskaan, En koskaan.

KOHTAUS LÄHTEELLÄ.

VÄINÖ. Miks ei mulla mieli vakaa? Miks ain' uutta Ihanuutta, Suloisuutta Ajan takaa? Sano, Aino immyt, sano, Miksi mulla on Aivan loputon Kauneuden, rakkauden jano?

AINO. Siksi, ettet milloinkaan Maltu pohjaan siemaamaan Kauneutta, Rakkautta.

VÄINÖ. Ajatuksen lausuit soman! Pohjaan ken juo pohjattoman? Sano, Aino immyt, sano, Kuinka voisi lähteen jano Tyhjentää maan uumenhetteen? Vaikk' on täynnä silmä lähteen, Sydän sen on janoinen, Aina ahmii pohja sen Syvyydestä uumenten.

AINO. Niinpä niin, mut lähde se Juottaa lauman, virran uoman, Antaa taivaankaaren juoman, Antaa suukon suukolle — Mit' annat, kitsas, minulle?

VÄINÖ. Anteeks, Aino, tänne juokse, Sydänlähteheni luokse, Paina tänne pääsi musta, Annan janon sammutusta!

Tyttö huima metsään viisti, Lähteheltä suukon säästi.

KAHLEENI.

Sun silmäykses, Niin lempeä, hehkuva silmäykses Minut ensiksi hurmasi.

Sun kättelysi, Niin pehmeä, hempeä kättelysi Minut luoksesi kiskalti.

Sun sydämesi, Niin luottava, lempeä sydämesi Minut valloitti viimeksi.

Sun silmäsi Mun hurmasi, Sun kätesi Mun kiskalti, Sun sydämesi Vei omaksesi.

Nää kolminkertaiset kahlehet Lie ainaiset, oi ainaiset!

KOKO TAIVAS.

Koko taivas tuikuttaa voi yhdessä tähtösessä. Koko kevät puhkeaa vain ruusun nupposessa. Sulous kaiken keväimen voi täyttää leivon sävelen. Ja kaiken maailman kauneus on mulle impeni rakkaus.

PUHTOINEN.

On kaunis, valkea kukkapuu, Se kummun rinnassa hohtaa; Se lintuin lauluhun havahtuu Ja päivänpaistetta kohtaa. Puut suuremmat sitä suojelee Ja kaunis kansakin ihailee.

Kun sitten valkea kukkapuu Hedelmäterttuja kantaa, Niin niihin nuoriso ihastuu, Puu heidän poimia antaa. Sen puun on lehtyet puhtoiset Kuin paratiisilinnun höyhenet.

Hyv' olla valkean, puhtoisen, Kun kaikki antavat suojaa, Kun kukka tunne ei tuulien, Ei myrskypilvien tuojaa. Puut suuret siitä kun kertoivat, Niin puhtaan silmät ne kostuivat.

JOULUYÖ RIVIERALLA.

Jää, niinkuin neitsyt puhtoinen, Se hohtaa alpin harjalta, Vaan kaukana se valkoinen On lauhkeasta laaksosta.

Mut alpin rintapuistossa Oransi hohtaa kultiaan, Sen toinen oksa tuoksuva Suo morsiuskruunuun kukkiaan.

Ja meren luona, rannalla On jouluaatto. Joulupuu Siell' loistaa, käydään kirkossa, Soi tiukukellot, paistaa kuu.

Ja tuikkii taivaan kynttilät. Mut yö ei lunt', ei unta nää, Vaan tuulet tuntuu lämpimät — Ei sentään kodin lämpimää.

* * *

Oi, Suomen joulupahnat ja kuusi Ja lasten riemu, se aina uusi Ja kodin lämpöinen juhlamieli Ja oma kansa ja äidinkieli! — Ne joulun tuovat, Ne lämmön suovat. Mut etelässä ei kotia, — Se on kadulla. Kodittomalla kulkijalla On kotilietensä taivas-alla: Maailman suuri yhteisliesi, Kuin joulun sankari yhteismiesi.

Jo kuulen aasien ammovan, Näen päivän syntyvän, nousevan: Se alpin neitsythelmasta Kohottaa kirkkaan otsansa. Nyt pienet tähdet ja suuri kuu Pois väistyy, haipuu — ne kainostuu. Mut maassa suurten, pienien, Veshelmien ja kukkasten Sydämet, silmät kirkastuupi, — Maa hallelujaa kajahuupi.