VUOSI 1891.

UUNNA VUONNA.

On vaipunut vanha vuosi. Ja yöhön se haudattiin. Ja katkerat muistovirret Sen haudalla laulettiin.

Se vuotten parvesta painui Kuin rosvokin joukostaan, Jok' ahneuskiihkossa ryntää Työkansahan rauhaisaan.

Viel' uhkaushuudot soivat Ja kansa on vauhkona — Uusvuosi, oi tervetullut, Jo Suomea rauhoita!

Uus aika, oi tervetullut, Jo viihdytä voimakkaat, Ett' onnentoukoa tehdä Voi pienet kansat ja maat.

Mut voima jos raa'ast' uhkaa Lait polkea pohjiltaan, Uusvuosi ain' uskollisna Käy oikeutta puoltamaan!

Vie Suomen kansa kuin ennen Ohi nielujen, kuilujen, Vie vierellä kansakuntain, Läpi turmion tuiskuisen!

Uusvuosi, säilytä miehet, Ain' alttihit uhraamaan: Oman voiton, onnen ja hengen, Kun vaarassa on etu maan.

Uusvuosi, varjele maata, Elä synnytä pettäjää. Jos syntyy, sammuta henki, Ett'ei elinpäivää nää.

Ja syntynyt liekkö jo kurja, Se painajaisvaivoin lyö! Ja ruumiinkoi hänen luunsa Ja hengentarmonsa syö!

Mut uskollismieliset, uljaat, Uusvuosi, jo siunaa ne! Ja kunnioin, onnenpäivin, Uus aika, ne palkitse!

Ja kansa jos missä torkkuu, Sen korvihin toitota: Olemustasi vaara uhkaa, Pysy virkkuna, valveilla!

AHTAISSA OLOISSA.

Korsikossa pörriäinen yritteli lentoa, Mutta varvut vaiveroiset tielle loivat vastusta. Työnsin sille sauvan pään: Nousi — läksi lentämään!

Keskeltä tuon törkyjoukon onkin nousu hankalaa: Ylös ahdingosta koittaa — silloin alas tupsahtaa. Vaivoin, vaikka siivet on, Siitä pääsee lentohon.

30/6

KANSANOPISTORUNO.

Hämäläisten kesäjuhlaan Tampereella.

I.

Nouskaa maamme harjanteille, nähkää kaunis Suomenmaa. Kuinka pellot viljavoivat, vetten rannat kukoistaa, Kylät kasvaa kaupungeiksi, nousten vetten vieremiin, Liike liukastuu ja teitä juoksee kolkkiin syrjempiin.

Missä ennen hyinen halla särpi vuoden toivehet, Siellä nyt on talo kaunis, pellot viljan aaltoiset. Missä sorsa rauhass' ennen souti — höyry huhkii nyt. Sitkeästi maata, vettä kansa tää on viljellyt.

Nähkää täällä uuras kansa, juro, jäykkä luonnoltaan, Mut sen murtumaton tarmo viljellyt on meidän maan. Vankka tarvittiinkin voima hallaa, nälkää kestämään, Kestämähän vainovaltaa, sortumatta jännettään.

Meidän isät, jäykät Jäämit, syvän kynnön kyntäjät, Kuokkamiehet, aatran urhot, kovan koulun kävivät. Lännen opit, oikeudet omistivat voimakseen, Kansan ydintä ei nähty muukalaiseks muuttuneen.

Suomalaisna on se ollut, pysyy suomalaisena. Omast' itsestään ken luopuu, menettääpi kaikkensa. Kulkee vieraan varjona ja jättämättä hedelmää, Vihdoin kesken kevättänsä yöhön, myrskyyn häviää.

Nytkö häviäis tää kansa, nytkö valonpäivinään? Pimeäst' on päivään päästy, ken nyt pettäis itseään? Kansansako pettäis, maansa möisi leivän kannikkaan? Luopuisiko Suomen suku parhaimmasta luonnostaan?

Lännen valta meilt' ei vienyt Suomen mieltä, kieltäkään! Idän pilvetkö nyt peittäis Suomen päivän hämärään? Pimeyden joka pilkku, raakuus — viekää meiltä ne! Mutta Suomen mieli, kieli — niiss' on meidän valtamme.

Siin' on Suomalainen pohja, suurin vaivoin viljelty, Siltä pohjalt' ellös sorru, ellös eksy, hämmenny! Siitä kasvaa kaikenmoinen jalo, kaunis viljelys, Siitä Suomen kansan onni, toivo, turva, edistys.

II.

Niin muinen kerran raaka rosvojoukko Se syrjäkylän viljamaille marssi, Se pellot polki, ryösti kuhilaat Ja kylän kansan, itse isännät, Nuo viljelijät, pellon perkaajat, Tuon vapautta nauttinehen heimon Se kytki käskettäviks orjikseen Ja armottomast' otti heiltä maan. Ei auttanut, vaikk' uljas kyläkunta, Kuin sankarit, maatilkkujansa puolti, Ja moni silloin taistellessaan sortui, Perintömaataan hurmein kostutellen, Kun illan rusko kultaa päivän laskun Siin' uskossa, ett' uusi päivä koittaa, Jok' auringon taas nostaa taivahalle, Tuo linnut laaksoon, maille vapauden. Ei auttanut, vaan joukko suuren suuri Löi kylän kansan, painoi pakkotöihin Ja herraks asettui se toisen maalle, Kuin omin vaivoin viljellyt sen oisi Tai omat isät panneet perustuksen.

Ei siinä kyllin, että kylän sorti: Tuo rosvojoukko vielä julkeasti Ja ylvästellen kertoi maailmalle, Mink' oli suuren sankar'työn se tehnyt, Kun suuri joukko pienen heimon voitti Ja onnelliset onnettomiks painoi.

Mut mennyt on se rosvovallan aika, Se aika, jolloin huokas ihmissydän, Kun riutua sai julman voiman alla. On kylä taaskin kahlehistaan vapaa, Sen oma henki särki väkivallan, Sen sankarien työt ne päivän nosti Ja vapauden linnut kutsui laaksoon.

Mut miksi vielä meidän päivinämme Suur' kansakunta pientä poljeksii, Sit' ahdistellen, varsin vainoellen, Kuin rikkonut ois pieni suurta vastaan?

Pien' edistystä rauhoin, rakkauksin Vain etsii, noudatellen luonnettaan, — Ei muita sortaen ja solvaellen, Ei karsastellen suurten kunnioita — Tuot' oikeutta itse luonto puoltaa. Miks tallataan siis luonnon kantalait?

Mut kaikki sorto jäännöstä on noista Ajoista julmista ja katkeroista. Viel' luonnon oikeus ja ihmisyyden Voi häätää vääryyden ja pimeyden.

III.

Tää meille armas Suomen luonto Se meitä muodostellut on, Sen ankaruus, sen hyvänsuonto, Ne vaativat työn, taistelon. Me korvet täällä viljelimme, Ne kesytimme, valloitimme — Ken uhkaa meille turmion?

Meit' ei lie koskaan hemmoteltu, Siit' ansio on kohtalon; Vaan koeteltu, kiusaeltu Meit' usein raskaastikin on. Kun Luoja myötämatkan antoi, Niin työmme hedelmiä kantoi, Siit' aina kiitos soikohon!

Mut väärän vallan myrkkykohtu Jos maahan sorron synnyttää, Niin silloinkin on meillä lohtu, Kun kansa uskolliseks jää: Kun itseään ei Suomi petä Ja oikeuden tiet' ei jätä — Ken voisi meidät hävittää?

Meiss' yksin, meissä itsessämme Voi olla meidän puoltajat: Kun mielet, voimat yhdistämme Niin ylhäiset kuin alhaisat; Kun tiedon tornit matkallemme Me rakennamme johdoksemme, Niin väylät selvät aukeevat.

Kuin rautaverkko yhdistääpi Maakunnat toisen toiseensa; Kuin järvet järviin vieriääpi Maan halki ranta rannalta, Niin yhtyköön myös Suomen kansa Ja veren-, hengenvoimallansa Itselleen olkoon muurina.

Pois kuolkoon vanha heimokiista Ja ahdas nurkkakuntaisuus! Meill' yhteinen on hengenriista, Sam' entisyys, sam' aika uus. Lait, laitokset meill' ovat samat, Isien kätten vahvistamat Ja niihin vakaa luottavuus.

Tät' oikeuden vankkaa pohjaa Siis Suomi seuraa riennoissaan, Mut valistus meit' uutta ohjaa Sen perustalle laittamaan. Ei jähmetyksen kuolemata, Vaan edistystä kasvavata Nuor' etsii Suomi innoissaan.

2/8

ELÄMÄ JA LEPO.

Bismarck lausuu: "Anna maata sen, Jok' on levollinen, rauhainen." Miksi sittenkin Päivyt aamusin Nousee taivahalle? Miks se nostaa maan Öisest' unestaan, Elämää luo maailmalle? Miksei luonnon maata suo Rauhassa kuin nukkuu nuo Vaipunehet kirkkonurmen alle?

Jos on valvovien huoli se, Että nukkuvia tuudimme: Miksi keväimet, Nuoret, tuorehet Tervehtivät meitä? Miksei karhua Talvimajassa Lumi ainaiseksi peitä? Eläväiset miljoonat, Kukat, lintuin laulelmat — Miksi, päivyt, herättelet heitä?

Tytär nukkuu päivän noustessa, Uinuu neitsehisnä, armasna Unta autuaan. Miksi äiti vaan Nyyhkii viatonta? "Nouse, huoleton, Veljes vesill' on, Päivä tehtävää tuo monta!" Miksei umpukan Suoda uinuvan, Neiden nähdä unta huoletonta?

Suurin, voimallisin elämä! Mikset mertenkin suo levätä? Miksi lähetit Maahan sankarit, Tapausten luojat! Itsetuntohon Kansa noussut on, Hyljännyt jo unensuojat. Tuntee onnenaan Käyttää lahjojaan, Itsessänsä löytää turvan tuojat.

Bismarck lausuu: "Anna maata sen, Jok' on levollinen, rauhainen." Maatkoon vainajat! Unet rauhaisat! Emme häiri heitä. Maatkaa, väsyneet, Paljon palvelleet, Mekö moittisimme teitä! Mutta, luontaiset Voimat, tuorehet — Ettekö jo unenhelmaa heitä!

* * *

Näen kuinka soita ja auhtoja Ketoja muokataan. Maan luonto nuortuen, tuoretta Käy viljaa kasvamaan. Ja järki kättä ja työtä käyttää Ja koneet ihmisneroa näyttää. Näen kuinka auringon valkeus Työn avuks kiiruhtaa, Ja tieto, kansojen kirkkaus, Valloittaa maailmaa. Mut muut' ei luonto voi rauhaa antaa Kuin minkä toimi ja työmme kantaa.

Ja onni, minkä suo mielityö, On maassa varminta. Mut milloin — harvoin se hetki lyö — Työ löytää omansa? Se yhtä harvinaista on varmaan Kuin löytää oikean oman armaan.

Toki levon rauhankin löytää se, Ken työss' on tunnokas, Ken vieras ollut on vilpille Ja muille armias. Työn sota, riennotkin vaikka pauhaa, Tää vanha keino ain' antaa rauhaa.

YKSIN.

Yksin istun ja armastelen Luonnon suurta maailmaa, En voi kuiskata kullalleni Mitä tunnenkin ihanaa.

Yksin astelen murhemielin, Olen matkalla murtua. Kenen kanssa voin neuvotella, Kuka tahtoisi kuunnella?

Yksin aattelen lentomielin Kauas taakse ja eteenpäin, Syvällenkin ja korkealle — Mutta yksin, vain yksinäin.

Yksin eksyn ja erhetynkin, Yksin nousen ja lankean, Yksin, itseeni luottamalla, Työni, matkani suunnitan.

Lämmint' etsin tok' ympäriltä, Rakkautta tok' ikävöin: Senpä puute on kurjuuteni, Siitä kärsin mä päivin, öin.

SE NAIKKONEN.

Allegoriia.

On nainen kiehtovan kaunis, Kuin Vuoksikin niskaltaan; Sen pyörteeseen kuka eksyy, On hukkuva kerrassaan.

Se kielin viekkahin kietoo, Yhä tarjoten kultia, Donrannan ja Krimin viinaa Ja tähtien loistoa.

Lupaellen untuvavuoteet, Maat, mannut ja kartanot, Mun vapauttani väijyy Sen naikkosen suutelot.

Hän hekkumoiksensa vaatii, Ett' itseni unhotan, Ett' unhotan kansani, maani Ja kieleni kalleimman.

Hän hekkumoiksensa tahtoo Mua hallita orjanaan, Ett' tahrisin kansani maineen Petosjuonehen kurjimpaan.

Mun onneani ei etsi Se kiehtovakielinen: Hän haalii vain himon ruokaa, Mun toivoni tallaten.

Hän multa nauttisi tenhon Ja mieleni saastuttais, Niin katkeruutta, en muuta Minä palkaksi siitä sais.

Se portto viskaisi viimein Mun nauruksi lapsilleen: Te suomalaisen nyt näätte, Petetyn sekä pettäneen.

Mut tuot' ei sieluni siedä, Ei Suomeni kunnia: Valon puolehen kansa kääntyy, Sielt' etsien voimia.

Ei loisto, hekkuman pyörre Sit' eksytä aaltoineen, Jok' aina valkeutt' etsii Ja oikeutt' ohjakseen.

Jos unhotan sinut, Suomi, Mun itseni parhaimman, Suon yöksi päiväni käyvän, Suon silmäni sammuvan.

Jos unhotan oman kansan, Mun henkeni hettehen, Mun hyljätköön kotiranta Kuin särjetyn ruokosen. —

Naisnaapuri kiehtovan kaunis, Kuin Vuoksikin niskaltaan, Sun orjaksesi ei suostu Mun henkeni kumminkaan.

KOULULINNA.

Nyt sotakäskyn kuulla saatte, Siis laukku selkään ottakaatte Ja linnaan astukaa! Se linna kylässä on tuolla, Mäen rintehellä, päivän puolla, Hei, sinne astukaa!

Se Suomen kivist' on ja puista, Isien töistä siunatuista Se linna noussut on. Ei pyssyin pauke, tykkein kauhu Sielt' uhkaa eikä ruudin sauhu, Tok' on se pelvoton.

On linnan muoto kirkas, jalo, Sen ikkunoista paistaa valo Ja mieli lämpöinen. On linnan uljas komentaja Ei kenraali, vaan opettaja, — On koulu linnanen.

Niin, sotakäskyn kuulla saatte: Nyt laukku selkään ottakaatte Ja kaikki tarpehet: Ne kynät, vihkot, muste, taulut, Ja kirjat sekä Suomen laulut, Ja olkaa urhoiset!

Ken kestää linnan harjoitukset, Hän suuret voiman ilmaukset Voi kerran osoittaa: Hän näyttää, ett' on suomalainen, Jokainen, vankka muuri vainen, Jot' ei voi kukistaa.

Jokainen oppii aikanansa, Ett' on myös luotu Suomen kansa Aseeksi korkeimman. Ja kukin yksityinen meistä Ei syntynyt lie turhan eistä, Vaan syntyi valtahan:

Me itseämme vallitsemme Edistykseen; mut orjaks emme Suo Suomen henkeä. On maassa paljon murtuvaista, Mut mikä meiss' on suomalaista, On aina säilyvä.

Siis, kaunis koululinna, loista Ja hengen velttoutta poista, Vapaiksi meitä tee! Kun kukin meistä kohdastansa On vapaa, silloin koko kansa Vapaana työskelee.

VALITUS MIEHESTÄ.

Miehet — nehän maailman Tällaiseksi loivat, Naissuvulle katkeran Kärsimyksen toivat, Itse herrastellakseen Naisen loivat orjakseen.

Mies on tehnyt raamatut Varsin väärät, nurjat, Joiss' on Eevat kuvannut Sekä Saarat kurjat, Joilla vaan on huolena Omenat ja lapsensa.

Senpä vuoksi vielä nyt Nainen lasta kantaa. Ruokahuolet, keittelyt Mies nyt hälle antaa. Tuskin naisen salliskaan Pistää päätään maailmaan.

Mies — no kukas sitten muu! Naisen pisti häkkiin, Jossa raukka tuhmentuu, Jääpi niinkuin säkkiin. Kureliivit — eikö net Lie tuon häkin jäännökset.

Ken se neuvoi uskomaan Miestä naisen pääksi? Juuri miesi, noustuaan Oikein itsekkääksi. — Ikäänkuin ei naisessa Äly oiskaan hienointa!

Mies, se julma, kylmä pää, Nytkin ottaa, jättää. Nainen tuskin hirviää Tarjotakkaan kättään. Mies — se hävyttömintä! — Mont' on yksin jättännä.

Sama mies, se vietävä, Kaikki vallat johtaa. Senvuoks sota verisnä Maailmaa nyt kohtaa. Olis nainen vallassa, Sodat käytäis sanalla!

Olis nainen vallassa Edes miehen verran, Silloin totta maailma Parannettais kerran, Epäkohtaa tuskin jäis — Pois ne kaikki pyyhittäis.

Vaan nyt voittoon pyrkien, Sotaa, sotaa käymme; Kaikki keinot koitellen Salaa, julki näymme: Miehen sydän — ensin se! — Järjen kyllä voitamme.

Sitten, naisen johdossa Kun on kaikki mielet, Maassa saadaan oikeutta, Soipi sovun kielet. Mieskin, vanhan tavan vuoks, Pääsee neuvopöydän luoks.

NAISESTA.

Maankulkijoitten kummana Käy pyrstötähti taivasta. Sibillan lailla ennustaa Se sotaa, nälkää, kuolemaa. Sit' uskoo taikain uskojat, Mut järjelliset nauravat: Tuo kaasutähti ennustais! Sen arvon sais, Vaikk' itsetietoista ei sielua Sen löyhäss' ainehessa asusta. Mist' äly sille puhkeais? Inehmo itsetiedoton Vain luonnon leikkihyrrä on.

Kun usva aamun silmillä On vailla rajapiirteitä, Niin aurinko ei armainnaan Sen läpi pääse loistamaan. Siks etsii usva muotoja Ja siittää kultakastetta: Niin päivyt seitsenvärisnä Voi päilyä, Ja kastehelmen kautta kuultaen On valo mettä luonnon huulillen Ja luonnon sielu säihkyy helmestä. — Tät' ennen nainen usvana On ollut järjen otsalla.

Nyt tiedon päivän noustua On nainen helmi loistava: Kun uskon kaaos haaveineen On saanut järjen rungokseen, Kun tunteen-usva piirteet saa Ja taide mieltä kirkastaa, Niin nainenkin täys-ikäisen On kasvuinen. Ja silloin yhtä hyödyllistä on Mies taikka nainen johtaa taistelon, Kun ihmiskunt' ei kulje ontuen, Vaan sukupuolet, ymmärtäin Tointoistaan, käyvät vierekkäin.

Siis edistyksen vapaus On meillä yhteiskalleus. Sen kautta aukee yhteistie, Jok' eteenpäin meit' ynnä vie. Siis vapahaksi naisen työ! Pois naisen hengen tieltä yö! Pois ahtaat aatekerrokset, Yön jättehet! Niin näköpiirit uudet aukeaa Ja olot täyteläämmät puhkeaa, Kun kunkin luonto voittaa oikeudet. Mut nainen tok' ei milloinkaan Voi luopua naisluonnostaan.