VUOSI 1896.

OMPELIJATAR.

Minä astuin katua, Katuviertä pitkin. — "Herra, kuulkaa, kuulkaapa?" "Tyttö, mit' on sinulla?" — "Kaiken viime yötä, nähkääs, Neuvotonna itkin!" —

"Nuori tyttö houkkio, Mikä sua vaivaa? Kurja laiskantautiko? Vaiko hylkyteillä jo? Pystyyn pääsi nosta, luota: Ahkeruus tien raivaa!" —

"Kiitos, herra, neuvosta. Sisään astukaatte! Ette huoli tuomita, Ensin täytyy kuunnella." — Sisään astuin. Mitä kuulin, Tekin kuulla saatte.

Kaunis, hento, kalpea Tyttö, hehkuposki: Posket hohti kuumetta. Kumarassa tuolilla Vaikeroi hän vaivojaan: Kivut, tuskat koski.

"Tuohon, herra, istukaa! Olen sairas, näätte, Eikä leivän murenaa, Yhtä vähän hoitajaa." — "Neiti, valituksiltanne Minut säästäkäätte!" —

"En, en säästä! Vaadin sen, Että kuuntelette!" — Näin hän jatkoi kiihtyen, — "Myöskin teitä syyttelen, Puutetta kun kärsin tässä, Te vain herrailette!" —

"No, no!" — "Uskotteko sen, Työstäni ett' elin? Silloin tällöin suuruksen Söin kuin heikko kärpänen. Mutta päivät, melkein yötkin Istuin, neuloskelin.

Markan, puolentoista sain — Mitä säästyi siitä? Parempata palkkaa hain, Herrasväki moitti vain. — 'Tyydy, tyttö, onnehesi, Siitä herraa kiitä!'

Minä kiitin, sairastuin, Herrasväki jätti, Minut poisti päin ja suin — Pian heiltä unhotuin. — Tauti, kurjuus kuormiansa Niskoilleni mätti." —

"Elä kerro enempää! Liiaksi jo kuulin. Nyt voin tuskas ymmärtää. Miksi — mua hävettää — Sinust' aivan syyttömästi Huonoakin luulin!"

Uhkaavasti lausui hän: "Siksikin voin tulla! Työ ei näytä riittävän Kannattajaks elämän — Pelkään, että hurjatöihin Lahjoja on mulla!" —

Kaivoin kukkaroani — Löysin tyhjän sieltä. Millä köyhä auttaisi! Lauluni, oi, lauluni! Kutsu kurjan auttajaksi Kansan kättä, mieltä!

27/2

TURVATON ÄITI.

Jo kahdeksankymment' on eukko, On laiha ja ryppyinen; Hän mökkinsä kanssa maahan On vaipunut syvällen.

Hän vieraan villoja kehrää Ja kannikan kuivan syö, Pää illoilla puulle painuu, On turvaton, kolkko yö.

"Hyv' iltaa, vanhus!" — "Hyv' iltaa!" "No, miss' ovat nuoremmat?" — "On mieheni kuollut; lapset Ne naivat ja poistuivat." —

"Tyly taisitkin olla heille, Et antanut oppia kai?" — "En. Koulua tääll' ei ollut. Mut rintaa lapseni sai.

Lukutaitoa myöskin neuvoin Tämän rukkini rinnalla. Kotiantimet ammoin loppui, Oli jatkona maailma.

Niin vieraantuivat jo varhain Pois lapseni äidistään, Työt' etsivät maailmasta, Minun jättivät yksinään." —

"Mut äitiä mahtavat muistaa Ja auttavat lahjoillaan?" — "Kai muistavat, mutt' on lapset Taas heilläkin vuorostaan.

Ja pieni on raatajan palkka!" —- Hän huokasi painavaan. Kysyjään ei kääntänyt silmää. Rukin pyörä jäi seisomaan.

27/2

KUOPASSA.

"Kun köyhäll' ei ole muuta Juur' rikkautt' ollenkaan, Kai siksi näin viljalta hälle Toki lapsia annetaan."

Maakuopassa raskas vaimo Näin lohdutti itseään, Kun seitsemän törkyistä lasta Hänen hääräsi liepeissään.

Mies herran kuormia kiskoi, Pui viljat, kynteli maat. Öin kuopan mökkihin painui Hänen raajansa tarmokkaat.

Mut huomenna taas sama herra Hien, voiman mieheltä vie; Toki ryysyistä perhe raukkaa Se herra ei holhonnut lie.

Talo päivänrinnassa pulska Jalon herran on kartano; Yli vainion, järven siintää Näkö sielt' ylen mainio.

Mut herran hienokas perhe Mökin perhett' ei ymmärrä: He korkeita kouluja käyvät, Mökin lapset kinkeriä.

On muutenkin ilkeä nähdä Likasiivoa, raakuutta Ja köyhyyttä noin viheljäistä. Miks heitä ei nosteta?

22/3

LOHDUTTEEKSI.

Olet sairas, kauhean sairas, Ylen raihnas ja syntinen: Sillä syntinen aina on sairas Ja sairas on syntinen.

Sinä tahtoisit olla puhdas, Sillä terve on puhtoinen. Mut kuka on oikein terve, Kuka aivan on puhtoinen?

Pese elämän karkea kuona, Hiki, ihvekin itsestäs, Parannuksella hoitele haavas Toki päättyy tää elämäs.

Yhä muotoja muuta ja vaihda, Yhä ainettas uudistele, Mut ainekin on hivuvaista, Elinvoimalle kestä ei se.

Kaikk' aine ja muodot sortuu Elinkuonahan raskaaseen. Mut sortuuko voimakin? — Eikä. Se on elpyvä uudelleen.

Elämämme on voima, jok' etsii Yhä uusia muotoja vaan, Ja se muotoja vaihtaen nuortuu Eikä ennätä loppuakaan.

30/3

UUSIMAA.

Täynn' ihanuutta Suomi on Kuin rinta nuoren morsion. Mut rikkain, runsaslahjaisin On tytär Uusimaa. Se kasvaa viljaa, kansaakin, On aittana pääkaupungin Ja merta kansoittaa.

Se kasvanut on urhoja, Maan, kansan rakastettuja, Heit' emme koskaan unhota, Vaan työllä seuraamme: Jo kansa tääll' on valvova, Työn, uhrin altis, ahkera, Valohon rientää se.

Valohon, vapautehen Käy kansa kevätrientoinen. Edistys kutsuu kaikkia Maan onnen valvontaan. Maan, merten rikkauksista On uusi vilja versova: Valistus voimassaan.

Uusmaa on meille kultala, Maan kukka, kruunu, valtikka. Täält' alkaa Suomen yhteys Ja heimot katoaa; Täält' ystävyys ja veljeys Ja sortohengen hälvennys Maan nostaa, vahventaa.

Siis nouse, kansa Uudenmaan, Esille lahjas kantamaan! Uusmaa on Suomen heimojen Kotoinen yhteismaa. Kun kansaa kaikkein seutujen Tääll' yhtyy rantaveljehen, Niin Suomi soinnun saa.

Mit' olkoommekin heimoa, Niin kaikki suomalaisina Me työtä tehdä, palvella Maat' yhtä tahdomme. Tään Suomen voitto, kunnia On kallihinta, korkeinta, On meidän onnemme.

16/4

VALON VALVATTIA.

Sinikukkasesta syntyi perho, Sinivärinsä se siltä otti; Punahtava punakukan luota Heräsi ja purppuraisna lensi; Tumma perho tumman orvonkukan Povelt' aivan synkeäksi syntyi; Päivänperho valkea se liljan, Valkokielon huulilt' ilmaan lähti. Jokainen ne toukkina jo joivat Itsehensä värin ympäriltään. —

Minä synnyin, piennä uinaelin Kaikkivärisien kukkain luona, Ilon, toivon, tuskan tuutimana: Siks on kaikki kukat kultiani, Värit kaikki värjyy mielessäni, Tunnossani kaikki kiihkot telmii. Mutta kaikissakin kukkasissa Minä valon valvattia lemmin: Valohan on kukkasien äiti.

22/6

AAMUSUMUSSA.

Säveleeseen.

Päiv' ei pääse paistamahan, Kuu on valtaa vailla, Ihmissilm' ei kauas näytä Aamu-usvan mailla. Mutta meill' on oiva usko, Että päivä voittaa, Siksi mieli kirkastuupi, Ääni raikas soittaa. Aamu-usvan mailla Päivä vielä voittaa.

Siksi Suomi taisteleepi, Siksi teemme työtä, Että valon henkivoimat Viihtyisivät myötä, Että meissä selkiäisi Sumut Suomen maasta, Ettei veljyt veljyttänsä Riistä eikä raasta. Me kun teemme työtä, Sumut poistuu maasta.

NUORILLE.

Kun muodot jähmettyvät Ja riento uinahtaa, Kun harrastuskin sammuu Ja voima raukeaa, Käy esiin, nuorten parvi, Ja ihanteesi tuo, Ja niille uudet muodot Sydämmes lämmöin luo.

Puhalla riennonhenki Sun kansas sydämmeen, Ja harrastuksen hehku Verehen hyyteiseen. Ja Vuoksen kevätvoimin Vapaaksi aate tee, Niin toimenkukka puhkee, Uus vilja korkenee.

Vaan jos on rintas auhto, Käy luontoon, kansahan. On suuri oppikirja Elämä maailman. Sielt' opi rakkautta Ja voimaa kestävää: Himoilta minkä säästät, Se innollesi jää.

Elä luontoasi sorra, Sit' ohjaa, hallitse, Kuin villivarsaa nuorta Totuta kuormille. Iloitse, leiki nuorna, Kun hetki tarjotaan, Mut kuntoaskin käytä, Kun työhön kutsutaan.

SYDÄMMENI ON VIETY.

Hän muuten ei kuin silmillään vain mua rakasti, Ei sydämmellään, ei. Hän sanoillaan ja töillään minut aina hylkäsi, Mut sydämmeni hän vei. Siks olen hälle kylmä ja jäinen, tunnoton, Kun sydämmeni on viety, poveni ontto on.

JANNE SIBELIUKSELLE

Hänen Kullervosymfoniiansa kuultuani.

Kuin meren mahti voimakas On sinun sävelmaailmas; Niin syväkin, niin riehuvainen Kuin kiihkohurja karkulainen, Kuin intohimoin raivo myrsky Se vasten kallioita tyrskyy Ja halkoo vastuksien vuoret, Herättää vanhat, nostaa nuoret. Mut on se tyynikin toisinaan, Vakava, ankara voimassaan. Se suomalaisen on hengen meri, Jok' ajan myrskyssä taistelee, Se ahdistettu on kansan veri — Mut kerran valvova voittanee.

RAJOITETTU.

Elämä on rajoitettua toimintaa, joka pyrkii laajentamaan rajojansa.

Sun sydämmesi, omatuntosi On neulansilmä, ahdas portti, josta Tie käypi itse taivaan valtakuntaan, Tie kaikkisuuden kaikkitietoisuuteen. Mut seisten portilla jos luulet jo Kaupungin kaikkinensa tuntevasi, Niin yhtä oikeassa olet varmaan Kuin hermonystö, joka tuntevansa Ajujen kaiken tietomäärän luuli, Tai suuri pullo täynnä kirkast' ilmaa, Kun avaruudeks itseänsä uskoi, Vaikk' oli siitä hieno hiven vain. Mut pulloavaruus jos suljetaan, Se ummehtuu ja saastuu, homehtuu; Maailma-avaruuteen yhtymällä Se raikas-ilmaisena tallentuu. Niin hermonystökin on toimeton, Jos katkaistu se aivoin liitost' on. Myös herkäst' alkuhunsa liittyen On sydämmesi kirkassilmäinen. Osia nähden kokonaisehen Se pyrkii, pyrkii, pyrkii iäten.

ON TULOSSA.

Miks onkin hurjat ihmiset, Vihaiset käärmehet? He toisiansa lyövät, Purevat, toistaan syövät. Oi, joukot, mikä teillä on? — Pimeä heillä on.

Pimeä ihmismieli on Ja kylmä, armoton. On sydän talven jäässä Ja väärät juonet päässä. Oi, joukot, mikä teillä on? — No, talvi heillä on.

Ei veljyt suosi veljyttään, Vaan sortaa yhtenään. Himoa kiehuu itsekästä, Ei huoli kevätlämpimästä. Mik', ystäväiset, teillä on? — Yö, kalma heillä on.

Ken tulossa, ken tulossa? Mies soihdun kantaja! Sen silm' on lemmentulta Ja sydän puhdas kulta. Ken on se ihme? Ken se on? — Se joulusankar' on.

Se joulu on! se joulu on! Pois sydän tunnoton! Pois kansa kalvat heittää Ja peto kynnet peittää, Valoa vuoret heijastaa Ja kevät sarastaa.